Grillet vaikeni. "Joku toimitus alkaa nyt", hän sanoi. "Minä seisatun sitä odottamaan. Herra Ambrose ei vielä tarvinne minua."
"Sitäpä en minä tee", sanoi Norbert eroten hänestä ja kävellen päättävästi suurelle ovelle, ulos viekoittelevasta hämärästä taivaan vapaaseen auringon paisteeseen. "Olen erossa kaikesta siitä", hän sanoi itsekseen. "Se ei voi koskaan enää lumota minua Sen loihtu lakkasi ainaiseksi Louisin vankilassa."
Synkkiä pilviä.
Sillä välin kuluivat päivät Genevessä eräitten mielestä hyvinkin hitaasti. Ei kukaan käsittänyt täydellisemmästi kuin Berthelier Lyonin vankien vaaraa. Mutta sen vaikutukset häneen olivat päinvastaiset kuin mitä olisi voinut odottaa. Hän puheli hyvin vähän, Gabriellen kanssa tuskin ollenkaan, mutta hänen käytöstapansa Gabriellea kohtaan, joka aina oli ollut lempeä, sisälsi nyt yhä suurempaa hellyyttä. Mikä kummempaa oli, näytti hänen terveytensä siitä hetkestä asti kuin hän kuuli asiasta todella alkavan parata. Hän söi ruokansa säännöllisesti vaikkei juuri erityisellä ruokahalulla; ja joka päivä oli hän vähä enemmän liikkeessä. De Caulaincourtin käsivarren avustamana hän voi jo kävellä kadun mitan tai kaksikin, vaikka olikin jälestäpäin hyvin väsynyt. Noina päivinä hän oli aina väsynyt ja halu lepoon oli voimakas. "Mutta ei vielä", hän tapasi sanoa itsekseen, "ei vielä, koska Gabrielle tarvitsee minua."
Kumminkin hän kuten jokainen muukin voi nyt tehdä Gabriellen puolesta vaan hyvin vähän. Suurella surulla on ikävä yksinäisyytensä, kuten kuolemallakin, jonka varjo se on. Hyvää tarkoittavat, lohduttavat sanat menivät yksinkertaisesti hänen ohitsensa tekemättä mitään vaikutusta. Useita semmoisia sanoja kyllä lausuttiin, sillä tämä aika ei ollut hienotunteisen pidättyväisyyden aikakausi, ja niin likeisesti yhteen liittyneessä yhteiskunnassa kuin Geneve oli, tiedettiin julkisena salaisuutena, että nuori lähetysoppilas Louis de Marsac oli ollut kihloissa Gabrielle Berthelierin kanssa, vaikkakin noudattamatta konsistoriumin antamaa uutta lakia, joka määräsi häät pidettäväksi kuuden viikon jälkeen kihlauksesta. Mutta Gabrielle kuuli kaikkea samalla kohteliaalla välinpitämättömyydellä. Hänen tiedettiin vihastuneen ainoastaan yhden kerran, ja silloin lempeään, kaikille hyvääsuopaan tätiinsä.
"Minä ajattelen, rakkaani", sanoi Claudine hänelle eräänä päivänä, "ettei meidän pitäisi vielä jättää kaikkea toivoa."
Gabrielle katsoi häneen suurilla, surullisilla silmillään, niinkuin lempeä eläin, joka kärsii ilman toivoa, mutta myöskin ilman pelkoa tai vihaa.
"Tiedättehän, lapseni, että jos he tahtovat luopua uskostaan, tulevat he pelastetuksi maan päällä. Tie taivaaseen taasen on aina avoinna."
"Te ette tiedä, mitä sanotte!" tiuskasi tyttö. "Jo tuon sanan lausuminenkin on loukkaus Jumalan siunaamia marttyyreja kohtaan!" Hän lähti huoneesta suuttumuksesta kalpeana, täynnä murtuneen sydämen kiukkua.
Kaiken tämän ajan oli maa kuin raudasta ja taivaat kuin kuparista Gabrielle Berthelierille. Tähän asti oli hänen nuoressa elämässään ollut ainoastaan yksi synkkä hetki, se hetki jolloin hän oli odottanut hirveätä eroa kaikesta mitä hän rakasti ja hyljättyä osaa muukalaisten ja vihamiesten seassa. Hän oli silloin käyttäytynyt perin urhoollisesti. Pahimmassa tapauksessa voi hän kuolla! Mitä on kuolema sille, joka tuntee itsensä "kaikkivaltiaan Herran tyttäreksi", jotta hänen tarvitseisi pelätä sitä? Kuoleman ja kärsimisen itsensä tähden hän olisi voinut kestää. Vasta kun oli kysymys vielä rakkaammasta elämästä, murtui hänen sydämensä, "eikä hänessä enää ollut sielua". Louishan oli hänelle kaikki kaikessa, hänen todellinen sielunsa. Noina ikävinä päivinä, jolloin hän oli kuullut uutiset vangitsemisesta, oli hänen ruumiinsa Genevessä, mutta todellisessa elämässään hän asui Lyonin vankilassa. Kaikki väsymyksen, nälän ja tuskan vaiheet, kaikki tulikuoleman kauhut kulkivat hänen vapisevan sielunsa lävitse, ei vaan yhden kerran, vaan satoja kertoja. Hän kantoi kärsimystä toisen puolesta ja hän kärsi sen yksinään. Hän ei koskaan uneksinut, että kärsimyksen katkerat vedet, jotka kulkivat hänen päänsä yli tunti tunnilta, olivat sitä laatua, joista lupauksen pyhät sanat lausuvat: "Kun sinä olet kulkenut vesien lävitse, olen Minä oleva kanssasi". Tämä lupaus koski Louista. Hänen puolestaan Gabrielle aneli sitä tuskallisella vakavuudella, taistellen kiivaasti Herran kanssa yön unettomina vartioina. Mutta Louisinkaan puolesta hän ei voinut tuntea rukoustaan kuulluksi. Synkkä pilvi ympäröi häntä, eikä siinä ollut halkeamaa, jonka läpi valo voisi tunkeutua. "Miksi Jumala salli tämän tapahtua?" huusi hän aina sydämessään. Sellaisen kasvatuksen hän kuin oli saanut — ahdasmielisen, ankaran ja ennen kaikkeatodellisen— ja ollen ehdottomasti, nurisematta kuuliainen Jumalan tahdolle, oli hänellä ainoastaan yksi aihe, jonka syyksi hän voi lukea sellaiset kysymykset. Hänellä ei ollut tuota vanhan profeetan juhlallista lohdutusta: "Kumminkin salli minun puhutella Sinua tuomioittesi tähden!" Gabriellella oli ainoastaan tämä elämän opetus — suuremmoinen, vaan ah, miten ankara: "Herra se on; tehköön Hän, miten Hän hyväksi näkee!"
Gabrielle sanoi: "Hänen tahtonsa tapahtukoon!" mutta ei sanonut: "Tapahtukoon Sinun tahtosi." Kaiken muun tuskan ohessa hän oli hyvin tietoinen tästäkin tosiasiasta. Tämä tieto lepäsi hänen sydämellään raskaana, kylmänä ja liikkumattomana kuin kivi. Vaikkakaan Jumala ei tämän tähden lakannut siunaamasta Gabriellea, kadotti Gabrielle siitä syystä kumminkin tietoisuutensa siitä että Jumala siunasi häntä. Gabrielle kadotti tuon sanomattoman lohdutuksen: tunnon Hänen kätensä kosketuksesta kaiken ollessa pimeätä.
"Hän on kuin kuollut, joka kävelee ympäriinsä", sanoivat Claudine ja Margareta toisilleen. Mahdollisesti hän olisikin todella kuollut, jollei toki hiukan apua olisi tullut hänen osakseen, kuten ikävyyksistä pelastava apu niin usein tulee meille uuden onnettomuuden muodossa.
Eräänä aamuna hän istui kuontalonsa ääressä kuten tavallisesti koneellisesti työskennellen, siitä kuitenkin oli se viihdytys, että hänen ajatuksensa saivat kulkea vapaina Louis de Marsacin seurassa vankilassa. Berthelier istui huoneessaan näennäisesti lukien, mutta todellisuudessa ottaen osaa hänen surullisiin ajatuksiinsa. Claudine piti huolta jostakin talousasiasta ja Margareta oli mennyt torille.
Katuovella kuului askeleita ja ääniä. Sitten kuului Claudine huudahtavan, saattaen siinä tuokiossa Gabriellen alas portaille, sillä välin kun Berthelier häntä hitaasti seurasi.
Se oli Margareta, jota kannettiin takaisin kotiin paareilla, hänen voihkaessa tuskasta. Vanha vaimo, vaikkakin hyvin ketterä vuosiinsa nähden, oli ollut jonkun aikaa käymäisillään kykenemättömäksi näihin torimatkoihin; kumminkaan hän ei tahtonut millään ehdolla luovuttaa niitä Claudinelle tai Gabriellelle, eipä edes molemmillekaan yhteisesti.
"Neiti pyörtyisi, jos hän näkisi kanalta niskat väännettävän nurin", hän sanoi. "Gabrielle taasen antaisi noille varastaville 'harmaajaloille' jokaisen siunatun demierin, mitä heidän päähänsä vain pistäisi vaatia. Onpa siunaus, että isä Calvin on pannut kätensä väliin eikä salli heidän myydä torilla vanhoja kasviksia tai pilaantuneita hedelmiä, muutoin jokainen hölmö noutaisi kotiinsa sellaisia."
Siten tuli hän kulkemaan torilla liian usein. Palatessaan tänään raskas korinsa käsivarrellaan hän kompastui ja lankesi. Myyjättärien oli nostettava hänet pystyyn, ja kun hän langetessaan oli taittanut jalkansa, kannettiin hänet kotiin. Hän pyysi kantajiaan viemään hänet oitis sairaalaan, mutta he eivät tahtoneet tehdä sitä ilman hänen isäntänsä lupaa. Tämä hylkäsi ehdotuksen pahastuen ja pyysi kantajia laskemaan vanhan palvelijan tämän omalle vuoteelle. Sitte lähetettiin heti noutamaan ensimäistä haavalääkäriä. Gabriellen tuskallisesti katsellessa tämä asetti vahingoittuneen jäsenen paikoilleen. Kumminkin kului viikkoja, ennenkun hän jälleen olisi kykenevä laskemaan jalkansa maahan. Ja hänen ikäänsä katsoen tuskin koskaan enää sitä voitiin odottaa.
Tämä oli nyt ikävä asianlaita. Berthelier oli kaikissa maallisissa asioissa yksinkertainen kuten lapsi. Claudine oli luostarielämästään alkaen aivan avuton ja sitäpaitsi perin kivulloinen. Gabriellen tarmo oli menehtynyt hänen surujensa painosta. Naapurit, erittäinkin lähinnä olevat Calvinit, olivat ystävällisiä ja avuliaita ja tilapäinen palvelija saatiin heidän uskollisen Jeannettensa tyttärentyttärestä. Mutta tämä oli Gabriellea nuorempi, kylläkin hyvin hyväntahtoinen vaan heikko älyltään. Erittäinkin hän oli alati valmis unhottamaan asioita. Ken vaan on ollut perheessä, jonka ainoa käytännössä toimiva jäsen on temmattu pois, hän varmaan ymmärtää Berthelierien säälittävän tilan. Heidän vaikeuksiaan vielä lisäsi se seikka, että Margareta, joka itse ollen kykenemätön työhön, sen sijaan antoi työtä jokaiselle. Hän tarvitsi huolellista hoitoa, ja iloista on mainita, että hän saikin sitä.
Hän ei ollut mikään kiltti potilas. Tuskiaan hän kärsi rohkeasti, mutta avuttomuutensa häntä sapetti ja kiukutti. Hän ei ainoastaan uskonut, etteivät muut kyenneet tekemään hänen toimiaan yhtä hyvin kuin hänkin, joka kenties olikin totta, vaan hän ei myöskään voinut uskoa, että he voivat tehdä sitä lainkaan, mikä taasen ei ollut totta. Hänen kärsimättömyytensä ja katkerat sanansa, joilla hän usein puhutteli Gabriellea ja vielä enemmän onnetonta pikku Bênoîtea, saivat Claudinen sanomaan hänelle eräänä päivänä:
"Jos minä olisin niin varma kuin te näytätte olevan, että hyvä Jumala on valinnut minut ennen maailman perustamista ikuiseen kunniaan, en pitäisi arvolleni sopivana tuolla tapaa kiukustua, joskin aamukeitos sattuu olemaan hiukan palanutta."
"Valittuko?" toisti Margareta. "Joka tapauksessa minä olin valittu pitämään huolta, että herrani ruoka on soveliasta hänelle syötäväksi."
Kentiesi hänen jumaluusoppinsa oli parempi kuin hän itsekään huomasi.Valinta kunniaan tarkoittaa myös valintaa velvollisuuksiin nähden.Muuten sillä ei ole mitään merkitystä.
Huolimatta useista virheistä, joita Margareta huomasi ja moitti, menetteli Gabrielle tässä tapauksessa oikein. Hän oppi kaksoiselämän salaisuuden. Hän voi keittää Margaretan ohjeiden mukaan ja isänsä makua myöten; hän voi pestä, laasta ja tomuuttaa tarpeeksi hyvin kätensä ohjeen mukaan, mutta hänen sydämensä oli jossain muualla. Mutta kun tällaisessa tapauksessa jonkun osan on aina heikonnuttava, lakkasi sielun jännitys hänessä niin paljon, että hän jälleen kykeni elämään. Työ ei ollut lääkettä hänen tuskilleen, mutta se oli lievikettä. Se ei vähentänyt kovan iskun merkitystä, mutta se tylsytti hermot kärsimästä siitä.
Eräänä päivänä Claudine ja Gabrielle menivät yhdessä torille. Sillä, kuten Margareta julmalla tyytyväisyydellä mietti itsekseen, nyt tarvittiin kaksi henkilöä huonosti toimittamaan samaa, jota hyvästi tekemään ennen oli tarvittu vaan yksi. Kotia palatessaan he kohtasivat pienen joukon ratsumiehiä, jotka olivat juuri saapuneet kaupunkiin Pont de l'ivren kautta. Niitä oli pari kolme sweitsiläistä, jotka käyttivät todellisilta Bernin porvareilta; heidän keskessään oli muuan nuori herrasmies puettuna Ranskan tavan mukaan, jonka suitsia piteli hänen vierellään ratsastava palvelija, ja joukossa oli myöskin — Norbert. Hän kumarsi ääneti kahdelle ystävälleen näyttäen Claudinen mielestä yhdellä haavaa miehekkäältä, vakavalta ja surulliselta. Gabrielle ei jaksanut laisinkaan ajatella; sumu nousi hänen silmiensä eteen, ja ilman Claudinea hän olisi kaatunut.
Nopeasti ja ääneti he menivät kotiinsa. Kun he saapuivat lähemmä, kuiskasi Claudine:
"Menemmekö seuraavalle ovelle?"
"Ei", vastasi Gabrielle, "hän kyllä saapuu luoksemme."
Kun he tulivat sisään, rupesi Gabrielle oitis kuumeentapaisella innolla valmistamaan kasviksia, joita he olivat tuoneet mukanaan ruuanlaittoa varten. Mutta Claudine pian huomasi, ettei hän lainkaan voinut nähdä. Hänen kätensä liikkuivat epävarmasti ilman silmien ohjausta.
"Mene kamariisi, lapsi!" hän sanoi. "Minä kutsun sinut, kun hän tulee."
Niinpä Gabrielle meni sisään ja polvistui vuoteensa viereen. Hän ei rukoillut — mitäpä tässä rukoili? — vaan lähetti tuskansa syvyydestä ihminen tiedottoman, kuvaamattoman huudon suurelle Isälle. Hän ei tiennyt oliko minuutteja vai tunteja kulunut, ennenkun hän kuuli Berthelierin äänen, tuon äänen, joka hänelle varmaan hellimmät säveleensä säilytti, hiljaa kutsuvan: "Gabrielle!"
He olivat kaikki kokoontuneet arkihuoneeseen. Berthelier istui nojatuolissa, jonka hän nykyään harvoin jätti; de Caulaincourt nojasi sen selkänojaan; Claudine istui hänen vieressään; Norbert seisoi heidän edessään suorana ja kookkaana, ja kasvonsa Kuvastivat jaloa, kunnioittavaa vakavuutta. Kun Gabrielle astui sisään, kääntyi nuorukainen häneen päin ja katsoi häneen. Mutta he eivät vaihtaneet tervehdyssanaa.
"Hän on Jumalan luona", sanoi Norbert.
Gabriellesta tuntui siltä, että hän olisi tiennyt sen jo vuosia sitten, — koko elämänsä ajan. Vielä samana aamuna oli hän ajatellut Louista yhä kärsivänä vankilassa. Jotakin oli hänen kasvoissaan, joka sai de Caulaincourtin asettamaan hänelle tuolin, ja vetämään hänet hellästi siihen.
"On parasta että kerrot kaikki", hän sanoi pojalleen.
"Niinkuin vain voin ja sen mukaan kuin itse olen kaikki nähnyt", sanoi Norbert. "Minä näin marttyyrit, kun he kuulivat kuolemantuomionsa. Veljemme, Denis Peloquin, ei ollut heidän mukanaan. Hänet oli viety vankilasta ja hän sai todistaa Jumalan kunniasta jossain muualla. Mutta jälellä oli vielä kolme: Etienne Gynet, Henri de Marsac — ja Louis. Siellä oli myöskin toisia tuomittuina vähempiin rangaistuksiin. Tuomion luettua tuli pyöveli köysisilmukan kanssa, jonka hän pisti tuomittujen kaulaan. Mutta kun hän tuli Louisin luo, joka oli serkkunsa Henrin edellä viimeinen, hän pysähtyi, ja puhetta johtava tuomari lausui, että tämä häväistys voitiin jättää pois, koska hänet huomattiin jalosyntyiseksi. Siihen vastasi Louis hymyillen: 'Millä oikeudella te, herra, kiellätte minulta marttyyriritarikunnan arvokkaimman kauluksen?' Sitten hän riemuiten ja iloiten meni kuolemaan." Norbert keskeytti, mutta viimein hän jatkoi nähtävällä ponnistuksella: "Jumala oli hänen kanssaan loppuun asti. Mutta minä en voi puhua siitä — vielä. Kuitenkaan ei näkynyt pelon eikä tuskan merkkiä. Niin kauvan kuin hän vielä voi puhua, rukoili hän. Ja tämän hän viskasi minulle tulesta."
Se oli pieni norsunluinen taulu. Norbert antoi sen Gabriellen käteen ja sanoi kumartuessaan hänen puoleensa:
"Minulla on sanomakin tuotavana — kerron sen toiste."
"Ei", sanoi Gabrielle katsahtaen ylös, kyynelettömissä silmissään outo valo, "ovathan kaikki täällä ystäviä."
"Louis sanoi: 'Kerro hänelle että Herra, joka on lohduttanut minua, on lohduttava myöskin häntä. Hänen pitää saada voimakkaampi lohdutus, koska hän on suuremmassa tarpeessa'."
Väristys kulki Gabriellen ruumiin läpi, kun hän kuuli sen, mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kumminkin oli hänen kasvoissaan jotakin, joka sai de Caulaincourtin sanomaan:
"Lähde kanssani, poikani; olet sanonut kyllin."
Norbert tunsi jääkylmän käden kosketuksen ja kuuli äänen mikä näytti tulevan etäisyyksien takaa:
"Kiitän teitä!" Sitten hän seurasi isäänsä ulos.
Myöskin Claudine lähti pois, lausuen:
"Minun pitää kertoa tästä Margaretalle." Huoneessa oli syvä äänettömyys. "Tule tänne, lapseni", sanoi viimein Berthelier.
Gabrielle tuli ja polvistui hänen tuolinsa viereen. Ami asetti kätensä hänen päänsä päälle ja sanoi lempeästi:
"Jumala lohduttakoon sinua!"
Sitten puhkesivat kyyneleet viimein "kesämyrskyn lailla" ja niihin sekoittui pian myöskin vanhuksen hitaat, vastahakoiset vesikarpalot.
Gabriellen kyyneleet toivat mukanaan parannuksen, tai paremmin sanoen ne olivat itsessään merkkinä parannuksesta, joka oli tullut hänen osakseen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän nousi ja seisoi jaloillaan. Hänen kasvonsa olivat ihmeellisen kylmät. Hänen silmissään oli valo — valo, joka tulee auringon ja tähtien yläpuolelta. Hänen äänensä oli selvä, eikä se vavissut eikä pettänyt, kun hän sanoi:
"Kiitos olkoon Jumalalle, joka antaa meille voiton Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta. Sillä taistelu on ohi ja voitto on saavutettu."
Siten Gabriellelta pimeys katosi ja valkeus jälleen paistoi. Ensin vaihtui jokainen surullinen ajatus vallan itsestään kummasteluun ja riemuun toisten ajatusten tähden. Louishan oli turvassa, oli vapaa, hän oli Kristuksen kanssa ikuisesti. Eikö Gabriellen pitäisi olla iloinen siitä — hänen, joka niin rakasti Louista? Jos hän oli juonut tuskan maljasta Louisin kanssa, eikö hän voisi juoda myöskin riemun maljasta hänen kanssaan? Ajatuksissaan hän oli lähtenyt Louisin mukaan; ajatuksissaan hän seisoi Louisin kanssa kristallimeren kaltaalla, missä ei enää ole suruja, ei parkua eikä tuskaa, vaan soittajat helkyttelevät kultaisia harppujaan Jumalan ja Karitsan ylistykseksi.
Mutta tämä mielentila ei voinut kestää ikuisesti. Nämä taivaallisen kunnian välkähdykset ovat luonnoltaan katoavaisia, ja niiden täytyy poistua meiltä, muuten ne voisivat hävittää maallisen elämämme tasaisesti jatkuvan kulun. Mutta ken kerran on tuntenut niitä, ken on kerran, vaikkakin himmeästi ja etäältä nähnyt 'Edenin polkujen kimaltelevan', hän ei koskaan kokonaan voi unhoittaa sitä. Hän ei koskaan jälestäpäinkään voi olla entisensä kaltainen. Kenties ei kellekään anneta koskaan sitä näköä — tai paremmin sanoen hän ei koskaan kykene ottamaan vastaan sitä — jollei hän ensin ole vaipunut alas tuskien suuriin syvyyksiin.
Vanhat asiat haihtuvat.
Mä sinut tunnen, mi kohtaloita,Pimeyden halki viet voittohon.Ja kesken surujen alholoita,Sun suomastais ilo noussut on.
R. Browning.
"Isä", kysyi Gabrielle seuraavana päivänä, "tahtoisitko antaa lapsellesi lahjan?"
Mitä voisikaan hän nyt kieltää häneltä? Vastaus tuli nopeasti ilman mitään viivytystä tai ehtoja —
"Sinä saat sen."
"Ensi sunnuntaina on Herran ehtoollinen. Minä tahdon kiittää JumalaaHänen marttyyrinsa takia, joka nyt syö ja juo Hänen valtakunnassaan.Tulkaa kanssani, rakas isä."
Vanhus notkisti päätään. "Lapsi, en ole sitä ansainnut", hän sanoi.
"Hänen luonaan ei ole muulla arvoa kuin rakkaudella. Ja tehän rakastatte."
Berthelier mietti hetken, sitten hän sanoi: "Mutta se ei ole mahdollista. Jos olisi kysymys ainoastaan Hänen tunnustamisestaan maailman edessä, ja jokainen olisi vapaa tekemään sitä — mutta on vielä tyydytettävänä pastorit ja konsistoriumi. Minut suljettaisiin pois kuten sukulaisenikin."
"En ajattele niin, isä. He tuntevat nyt teidät. Pastori Poupin, joka kunnioittaa teitä, tulee kyllä puhumaan puolestanne."
Sisar Claudine oli saapuvilla ja lausui rohkeasti veljensä kummastukseksi:
"Jos minua suvaitaan, tahdon tehdä teille seuraa. Minä voin yhtä hyvin olla todellisesti sitä, mitä olen näyttänyt olevani. Kahden portaan välillä seisominen, jalka kummallakin, ei ole varmaa eikä hupaistakaan. Jos minä voin pelastaa sieluni Genevessä — ja minä kallistun aina enemmän ajattelemaan että sen voin — niin pitää sen tapahtua Geneveläiseen tapaan. Elkäämme hukatko aikaa lähettämällä noutamaan pastoria, jonka tiedämme luotettavaksi ja meille ystävälliseksi mieheksi. Antakaamme hänen kirjoittaa nimemme kirjaansa — vai miten te kutsutte noita tarpeellisia valmistuksia."
"Norbert meni juuri ovensa ohitse", sanoi Gabrielle, "arvattavasti matkalla kouluun."
Mutta Norbert ei mennytkään enää kauemmin kouluun. Lopun kasvatuksestaan hänen piti saada toisella tavalla. Mutta hänellä oli oma asiansa pastorille. Hän oli jo toisten ikäistensä tavalla ollut valmistettavana ensimmäiselle ehtoolliselleen, mutta joulun ja jälleen pääsiäisen aikaan, kun näitä suuria kristikunnan juhlia vietettiin Genevessä Calvinin toimesta, hänet oli hyljätty kelvottomana. Mutta mitä sitte seurasi, se oli tarpeeksi ainakin tyydyttämään pastori Poupinia, joka ottikin Berthelierin pyynnöstä puolustaakseen tätä ja hänen sisartaan. Pastori oli Berthelierin sairastuttua käynyt jonkun kerran tämän luona, jonka jälkeen hän kertoi vaikutelmistaan isä Calvinille seuraavilla sanoilla:
"Minä luulen, että hän on osa todellisesta viinipuusta, vaikkakin sattumalta muurin yli kulkeva osa." Syyskuun ensimäinen sunnuntai-aamu valkeni kirkkaana ja viehättävänä Geneven tornien ja talojen yli. Berthelier, Claudine ja Gabrielle lähtivät varhain seurakuntansa kirkkoon St. Gervaisiin. Mutta ennenkun he olivat ehtineet montakaan askelta, yhtyi heihin de Caulaincourt ja Norbert.
"Calvinit menevät St. Peteriin, kuten on sopivaa ja oikein", sanoi deCaulaincourt. "Mutta Norbert ja minä haluamme tulla teidän kanssanne."
Huolimatta surusta, joka asui jokaisen sydämessä, hohti deCaulaincourtin kasvoilla suloisen rauhallinen ja tyytyväinen ilme.Ääni, jolla hän lausui "Norbert ja minä", teki hyvää kuulla.
Pastori, joka sinä päivänä saarnasi St. Gervaisissa, ei ollut noita suuria uskonsankareita, joiden ääni yhä kaikuu aikojen halki. Ei hän pitänyt mitään sellaista mainiota historiallista puhetta, jonka kaiku yhä elää seassamme. Hän oli vaan yksinkertainen, uskollinen kristitty ja todellinen pastori, joka rakasti työtään, kansaansa ja ennen kaikkea Herraansa. Kumminkin hänen yksinkertaisissa, tyynissä sanoissaan oli jotakin, joka veti puoleensa kaikkien sydämet ja sai ne sykkimään yhdessä hänen omansa kanssa. Hänen salainen voimansa ei ole vielä hukkunut eikä tulekaan koskaan hukkumaan, ennenkun loppu tulee ja viimeinen Jesuksen nimen rakastaja kootaan pois asumaan Hänen kanssaan ikuisesti. Pastori Poupin puhui Hänestä. Hän sai jokaisen läsnäolevan miehen ja naisen tuntemaan että hänellä Herrassa oli ikuisesti elävä, aina rakastavainen ystävä, joka tuntee jokaisen ajatuksen, ottaa osaa jokaiseen suruumme ja auttaa kaikissa vaaroissa. Tämä ystävä oli kuollut jokaisen puolesta. Eikö kukin tahtonut olla halukas kuolemaan ilolla hänen tähtensä, kuten eräät, heille kaikille hyvin tunnetut henkilöt juuri äskettäin olivat vaaditut tekemään? Astukoot he siis lähemmä ja syökööt Hänen leipäänsä, ja juokoot Hänen kaikkiaan, toveruusmaljaa Hänen kanssaan Hänen kärsimyksissään ja kunniassaan, joka malja samalla yhdisti heidät Hänessä kaikkiin niihin, jotka olivat menneet pois ennen heitä. Varmaan voivat he uskoa, että nämä heidän pöytäkumppaninsa nyt ottivat osaa pyhään ateriaan heidän kanssaan, vaikkakin ne istuivat toisen pöydän ääressä ja ajallinen verho salasi ne heidän näkyvistään. Ylhäällä ja kuitenkin läsnä sekä meidän että heidänkin kanssaan oli juhlan isäntä. Ja nyt samoin kuin vanhaan aikaan teki Hän itsensä tunnetuksi jokaiselle leivän murtamisessa.
Vakavan jumalanpalveluksen loputtua hajaantui seurakunta, mennen kukin rauhallisesti kotiinsa. Mutta Genevenkin ankarat tavat suvaitsivat toisen saarnan jälkeen, joka oli kello kaksi, miellyttävän iltapäiväkävelyn Crêtsissä tai Plain-palaisissa. Norbert ja hänen isänsä nauttivat siitä suuresti ja puhelivat keskenään monista asioista. Kotimatkallaan he kävivät katsomassa Norbertin sokeaa ystävää, Ambrose de Marsacia, joka palvelijansa Grilletin kanssa asusti erään kirjanpainajan luona. Herra de Maisonneuve oli kyllä tarjoutunut ottamaan heidät vastaan, mutta kun Ambrose isänsä anteliaisuuden tähden oli kykenevä maksamaan kaikki menonsa, päätettiin että varakkaat Maisonneuvet saisivat säästää vieraanvaraisuutensa monia hyljätyltä varten, jotka sitä tarvitsivat. Berthelierit menivät heti kotiinsa. Claudine ja Gabrielle kertoivat Margaretalle kirkonkuulumiset ja surkuttelivat hänen pakollista poissaoloaan.
"Ainoa olette meistä, joka sitä todella tarvitsi", sanoi Claudine.
"Ja", sanoi Margareta, "se on ainoa pyhä ehtoollinen, jonka olen laiminlyönyt sittekun isä Calvin rupesi sitä jakamaan."
"Mutta minä toivon, että olette meidän kanssamme ensi kerralla", lisäsiGabrielle ystävällisesti.
Illallisen jälkeen autettiin Margareta vuoteeltaan ja Berthelier, Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä. Berthelier oli ollut hyvin äänetön kaiken päivää, mutta nyt hän näytti olevan halukas puhumaan. "Claudine", hän sanoi, "muistatko vielä vanhoja päiviä, miten me sunnuntaisin usein söimme illallista herra Lévrierin luona?"
"Kylläpä niinkin, muistan hyvin. Muutamat ystävistäsi, Ami, olivat siihen aikaan semmoisia, joita voitiin kutsua hurjapäiksi, tai lievemmin sanoen ja käyttäen teidän omia sanojanne, keikareiksi. Muistatko serkkusi Philibertin laulun, jota me kaikki usein lauloimme. Totta tosiaan jokainen silloin lauloi sitä, jopa katupojatkin?
"'Eläkööt Hugenotit hilpeät nuo,Pojat reimat ne oli joka suhteen,Vaikk' keikareit', tokkopa kenkään voiHeille sentään paiskata nuhteen?'
"Ah niin! — nyt me laulamme virsiä ja hymnejä, jotka epäilemättä ovat parempia, erittäinkin nuorelle väelle. Veli, tiedätkös, että muutamia päiviä sitten tyhjentäessäni tuota vanhaa, maalattua kirstua kamarissasi löysin kukonhöyhenesi huolellisesti oheen asetettuina ja käärittyinä silkkipalaseen!"
"Ah, se oli vapauden merkki! No niin, minä en koskaan häikäillyt kantaa sitä, en tyranninkaan kasvojen edessä. Ei Philibertkään sitä aristellut. Hän oli suuri mies — tuo Philibert Berthelier — jotenkin samalla tapaa kansan yli kohoova kuin isä Calvinkin, vaikkakin toisissa suhteissa jyrkästi tämän vastakohta. Molemmat olivat syntyneet hallitsemaan. Pyydän sinua sisareni, suomaan anteeksi hupsuuteni ja tuomaan tänne tuon vanhan hattukoristeeni."
Claudine nouti sen hänelle. Vanhus otti sen, katsoi siihen hellästi ja silitteli sitä hyväellen sormillaan.
Hetken vaiti oltuaan hän puheli, mutta kuin itsekseen uneksien: "Se kertoo minulle kadotetuista toiveista, kadotetuista unelmista ja kadotetuista asioista. Mutta enimmän kaikista se muistuttaa minua siitä, jonka sormet sitä koskettelivat, jonka käsi sen pani minun hattuuni. Se oli rakkaampi käsi kuin sinun, Claudine ja" — hän lisäsi luoden ystävällisen silmäyksen Claudineen — "se on paljon sanottu."
Claudine palkitsi katseen. "Minä tiedän", hän sanoi lempeästi, "sehän oli Yolande. Mutta, rakas Ami, en koskaan kuullut miten hänen kävi."
"Kun jalon Lévrierin häpeällisesti murhasi julma tyranni, kadotti Yolande rakkaan kasvatusisänsä ja kotinsa. Kaksi vuotta myöhemmin Herramme otti hänet luokseen maailmasta, jota hän ei rakastanut. Se on kaikki mitä minä tiedän tai koskaan olen tiennyt. Mutta viime aikoina olen joskus ajatellut, että me vielä voimme toisemme kohdata. Iankaikkisuus on suuri sana. Se ei ole aikaa eikä varmaankaan avaruutta; mutta kumminkin olen aina ajatellut sitä avarana pylvässalina, jonka toiseen ääreen kukaan ihminen ei voi tulla eikä edes nähdä sitä, vaikkakin hän kulkisi kulkemistaan tuhansia vuosia. Mutta kun hän kulkee, voivat vanhat tutut kasvot — kasvot, joita hän rakastaa — sattumalta katsahtaa häneen pylvästen välistä."
"Mutta minä", sanoi Gabrielle lempeästi, "minä ajattelen iankaikkisuutta kodiksi."
Nyt saapui Norbert kysymään herra Berthelieriä ja toivottamaan, ettei pitkän jumalanpalveluksen aiheuttama väsymys olisi vahingoittanut häntä.
Berthelier vastasi, ettei hän sairastumisestaan saakka ollut koskaan tuntenut itseään niin hyvinvoivaksi kuin nyt, ja katsoen kookkaaseen komeaan nuorukaiseen, joka seisoi ovella, lisäsi hän:
"Mutta olettepa te kasvanut, Norbert! Nythän olette täysi mies.Tulkaahan toki sisään ja istukaa joukkoomme."
Norbert ei ollut lainkaan vastahakoinen ja Berthelier jatkoi: "Muistaakseni oli aika, jolloin et kunniallisena kutsumuksenasi, ainakaan mieleisenäsi, pitänyt koulunkäyntiä."
"Minä olen valinnut", sanoi Norbert matalalla äänellä, "tai paremmin sanoen kutsumukseni on valinnut minut."
Gabrielle nyt ensin puhkesi puheeseen, kalpeilla poskillaan hehku ja äänessä innostus, joka hämmästytti jokaista:
"Lähdettekö saarnaamaan evankeliumia? Oi Norbert —"
"En, minä en voisi saarnata. Minulla ei ole sanoja, ei taitoa eikä oppia. Mutta minä voin palvella niitä, jotka saarnaavat." Hetken äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Minä olen kunnianhimoinen, en kumminkaan siihen määrään kuin tarvitaan Jumalan asian ajamiseksi. Se kuuluu 'marttyyrien jalolle armeijalle'. Minä olen tyytyväinen lähinnä ylevimpään toimeen — uhraamaan elämäni marttyyrien palvelijana ja ystävänä."
"Se on suuri kutsumus", sanoi Berthelier.
"Minä olen lupautunut", jatkoi Norbert, jonka nyt kokonaan valtasi äskeisen jumalanpalveluksen hänessä synnyttämä tunne: "Lyonin tuomiokirkossa — sen jälkeen kuin olin ollut vankilassa — vannoin valan Jumalan kasvojen edessä. Ja te tiedätte hyvin, että on työtä joka kaipaa tekijöitä. Aina onmeistäjoku vaarassa tai vankilassa. Isä Calvin pitää huolta heistä — ah,hän huolehtii— mutta aina on tarpeen joku — joku side hänen ja heidän välillä kuljettamassa kirjeitä ja toimittamassa asioita. Se side, tarkoittaa minua."
"Entä isänne? Oletteko kertonut tästä hänelle?" Kysyjä oli Berthelier.
"Olen. Hän on sanomattoman iloinen." Sitten hän kääntyi Gabriellen puoleen ja virkkoi äkkiä epäröiden ja pelokkaasti: "Neitini, hyväksyttekö te aikeeni?"
"Kaikesta sydämestäni. Viekää te lohdutusta monille muille sitä tarvitseville Jumalan palvelijoille." Sitten hän lisäsi lempeästi: "Jumala siunatkoon teitä!"
"Ottakaa minunkin siunaukseni", sanoi Berthelier.
Kun Norbert oli mennyt, istui Berthelier yhä miettien, höyhen kädessä.
"Niin", sanoi hän katsoen siihen, "se on tuonut takaisin vanhan elämän. Tuossa vanhassa elämässä oli hyvääkin, sillä kukaties uusi Geneve ei olisi mahdollinen ilman sitä. Ja kumminkaan en sano, että 'vanha on parempi'. En! Sillä minä, juuri minä, olen saanut vihdoin juoda uutta viiniä, ja minä todistan sen olevan hyvää. Isä Calvinin Geneve ei ole Hugenottien, Philibert Berthelierin, Ami Lévrierin tai iloisen priori Bonivardin Geneve. Se ei ole se Geneve, josta me uneksuimme kuumassa, intohimoisessa nuoruudessamme. Mutta se on jotakin enemmän. Se on uuden uskonnon, uuden maailman ja uuden elämän Geneve. Se on totuuden, vakavuuden, voimakkaiden, korkeiden aatteiden ja oikeiden tekojen koti. Se on onnettoman suoja, turvapaikka kaikille sorretuille kaikista maan ääristä taivaan alla. Jumala on sanonut: 'Salli minun turvattomieni asua luonasi, Geneve'. Geneve on vastannut: 'Kyllä'. Sentähden on Herra siunannut sitä. Ja minä — myöskin minä — siunaan sitä; niin, ja se on oleva siunattu!"
"Siunatkoon Jumala meidän kaikkien puolestamme, veljeni!" sanoiClaudine. "Se se kumminkin on aina paras asia."
Psalmin sanat, joita oli luettu päivän jumalanpalveluksen aikana, tulivat Berthelierin huulille. Hän nousi hitaasti, sauvaansa nojaten, ja puhui ylöskäännetyin säihkyvin silmin:
"Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä iankaikkisesta iankaikkiseen!Täyttyköön koko maa Hänen kunniastaan! Amen, ja se tapahtukoon!"
Sitten hän kävi nukkumaan. Sinä yönä hän lepäsi hyvin. Hän lepäsi niin hyvin, että kun Gabrielle aamulla tuli hänen luokseen, huomasivat hänen nuoret silmänsä jonkun toisen — kuninkaan, vaan ei kauhujen kuninkaan — olleen siellä ennen häntä ja laskeneen hänen tyynille kasvoilleen kuninkaallisen sinettinsä, jossa on kirjoituksena: "Rauha".
Kantaen vuosien taakkaa.
"Hän tekee omaa työtänsä, minä omaani."
Tennyson.
Ei kukaan olisi tahtonut kutsua Ami Berthelieriä miksikään erittäin onnelliseksi mieheksi. Kumminkin oli hän kuolemassaan onnellisempi kuin moni suurista ja kuuluisista henkilöistä maan päällä. Semmoiset eivät aina jätä jälkeensä surevia, joista maailma ei koskaan enää tunnu samanlaiselta kuin ennen. Claudinelle ja Margaretalle oli vanha hugenotti kaikessa ollut todellinen keskus; ja vaikkakaan hän ei Gabriellelle juuri voinut olla samaa, ei hän kumminkaan tälle ollut siltä vähemmän, vaan enemmänkin, vielä kiihkeämmästi rakastettu. Heille oli jonkinlaisena kehoituksena, että koko Geneve otti osaa heidän suruunsa ja osotti kaikkea kunnioitusta ja mieltymystään kansalaiselle, jota se niin myöhään oli oppinut kunnioittamaan ja rakastamaan. Niin suuri oli joukko, joka seurasi häntä viimeiseen lepopaikkaansa Plain-palaisissa, että Margareta vakuutti jotta itse isä Calvinkaan tuskin olisi voinut saada hienompaa hautausta.
"Jospa ne olisivat olleethänenhautajaisensa", nyyhki Claudine raukka, "kuinka paljo parempi se olisi ollutmeille!"
"Ai, neitini, muttei suinkaan Genevelle, ei kirkolle eikä maailmalle, kuten rakas herramme itse olisi ollut ensimäinen sanomaan."
Useiden lohdutusvierailuiden joukossa, joita he saivat vastaanottaa, kunnioitti heitä myöskin itse Geneven kruunaamaton kuningaskin käynnillään. Hän toi Gabriellelle oikein oleellisen lohdutuksen Louis de Marsacin vankilassa kirjoittaman lyhyen kirjeen muodossa, jonka hän pisti Gabriellen käteen sanoen: "Luulen, että teillä on oikeus lukea se."
Ensi sanat luettuaan kävi väristys Gabriellen ruumiin läpi. "En voisi kertoa teille, herra ja veli —" luki Gabrielle ja katsahti ylös noihin voimakkaisiin, syväuurteisiin kasvoihin, jotka myötätuntoisina kumartuivat hänen ylitsensä. Louis kutsui siishäntä"veljeksi!" Ei ollut enää leveää virtaa heidän välillään, ei ollut enää poikaa ja isää, ei enää nuorta, tuntematonta oppilasta ja suurta kuuluisaa mestaria! Niin — juuri nyt — Gabriellen lukiessa, oli nuori päässyt vanhan edelle ja oli vanhempi kuin hän iankaikkisuudessa. Hetken jälkeen hän jatkoi lukemistaan. Sanat olivat seuraavat: "En voi kertoa teille, herra ja veli, sitä suurta lohdutusta, jota olen saanut kirjeistänne veljelleni Denis Peloquinille, joka keksi keinon toimittaakseen ne eräälle veljistämme, joka oli maanalaisessa kopissa minun yläpuolellani ja luki niitä minulle, koska en voinut nähdä mitään vankilassani. Minä rukoilen siis teitä alinomaan jatkamaan avustustanne samanlaisella lohdutuksella, joka liikuttaa meidät itkemään ja rukoilemaan."
"He eivät itke nyt enää", sanoi Calvin, "ja jos he yhä rukoilevat, ovat he kuin ne alttarin alla olevat sielut, joista luemme Ilmestyskirjassa." Hän lausui vielä paljo muuta, mikä kuten useat toisetkin asiat noina päivinä sivuuttivat jälkeä jättämättä Gabriellen huomion. Mutta hänen ajatuksensa palasivat, kun Calvin mainitsi Lyonin tapahtumaa hänelle itselleenkin 'kaikkien musertavimmaksi suruksi'. Kumminkin hän lisäsi: "En nyt tahtoisi olla vapaa tästä kaikesta surusta sillä hinnalla, etten koskaan olisi tullut tuntemaan Louis de Marsacia. Päivieni loppuun saakka on hänen muistonsa oleva aina pyhitettynä mielessäni ja olen vakuutettu, että se on myöskin suloinen ja lohdullinen muisto." Sitten hän puhui vereksemmästä surusta kiittäen Jumalaa siitä, että Gabriellen kasvatusisä oli saanut olla heidän luonaan siksi, kunnes oli voinut julistaa itsensä kaikkien kuullen jäseneksi Kristuksen ruumiissa. "Ei voi olla epäilystäkään" hän sanoi, "että Kristus kerran yhdistää sekä heidät että meidät samaksi erottamattomaksi seuraksi, verrattomassa osallisuudessa Hänen omasta kunniastaan."
Sitten lisäten ystävällisellä, milteipä hellällä ilmeellä: "Jumala siunatkoon sinua, lapseni!" tuo suuri mies lähti pois, jättäen Gabriellen mieleen iloisen kummastelun, että Calvin ja Louis nyt olivat "veljiä", että Lousin kohtalo oli Calvinillekin musertava suru, ja että vielä tämä suru oli semmoinen asia, ettei Calvin sitä mistään hinnasta tahtonut unhottaa. Nähtävästi Calvinkin ymmärsi "julkisen salaisuuden", tuon niin kummallisen, mutta rakastaville ja sureville kumminkin niin kalliin salaisuuden, että nimittäin syvimmät surumme ovat samalla kertaa meidän kalleimmat aarteemme. [Tämä ajatus tulee voimakkaasti esiin eräissä Calvinin kirjeissä, joista ylhäällä mainitut sanat ovat poimitut.]
Oli hyvä, että Gabrielle sai niin voimallista lohdutusta, sillä ajan vieriessä hän sellaista tarvitsi. "Enkelit", jotka ensin olivat tuoneet hänelle lohduttavia tietoja, "palasivat hänen luotaan takaisin taivaaseen". Tai tosiasiallisemmin sanoaksemme, ensimältä hän seurasi rakastettujaan itsekin taivaaseen ja ovi, jonka kautta he olivat käyneet sisään, näytti yhä vieläkin olevan raollaan. Mutta jälestäpäin "ovi suljettiin" ja hänet jätettiin toiselle puolen — yksinään.
Kumminkaan ei aivan yksinään. Rakastavien sydämien harvoin tarvitsee olla yksinään maailmassa, jossa niin paljo rakkautta tarvitaan. Hänelle tapahtui kuten monille muille naisille. Hän näki "rakkaimpansa lähtevän pois ilman häntä", mutta samalla nämä jättivät jälkeensä toisia hyvinkin kalliita ja uskollisella, kotoisella rakkaudella lemmittyjä, mutta vähemmän — paljoakin vähemmän — lemmittyjä kuin poismenneet. Kaikki me tiedämme milloin aurinko on laskeutunut, vaikka kuu voi olla täysimmällään ja monet tähdet tuikkivat.
Tästä lähin Gabrielle Berthelier oli kahden hennon ja riutuvan elämän uskollinen, hellä hoitaja. Claudine oli aivan maahan murtunut kadotettuaan veljensä, ja Margaretan voimakkaampi sielu kärsi vieläkin syvemmästi. Uusi hirveä lisäkoettelemus hänen luonteiselleen ihmiselle jätti jälkeensä heikkoutta ja avuttomuutta. Katkennut jäsen parantui jälleen, mutta hän ei koskaan enää kyennyt liikkumaan muuten kuin hitaasti ja varovasti huoneessa. Muutamien yritysten jälkeen, jotka loppuivat kurjasti hänelle itselleen ja vastukseksi kaikille muille, hän tuli viimein vakuutetuksi, ettei hänelle enää sopinut vakinainen työ, että hänen tästä lähtien täytyi istua lieden ääressä ja kehrätä. Totta kyllä hän kuontaloaan käännellessään autti Gabriellea monilla hyvillä neuvoilla, joita vailla nuori tyttö useinkin mielellään olisi tahtonut olla.
Noina synkkinä päivinä de Caulaincourtien ystävyys oli suuri lohdutus Gabriellelle. Mutta aikaa myöten vanhempi näistä uudelleen lähti noille evankelistamatkoilleen Savoijaan, jotka hänelle olivat niin vähällä olleet maksaa hänen henkensä. Poika taasen ryhtyi toimeensa, johon hän oli lupautunut, tullen Calvinin lähettilääksi vainottuihin protestanttisiin kirkkoihin Ranskassa, Belgiassa ja Italiassa.
Gabriellella oli toinenkin ystävä, joka kerran Geneveen kotiutuneena ei enää koskaan jättänyt sitä. Oli luonnollista, että Louis de Marsacin serkku tulisi hänen osanottonsa esineeksi, jollei muun niin senkin vuoksi, että tällä oli niin paljo kerrottavaa noista viime päivistä Lyonissa. Ja kun tähän osanottoon yhtyi sääli sokeata nuorukaisparkaa kohtaan, ei ollut ihmeteltävää, että heidän välillään syntyi voimakas side.
On totta, että Gabriellella oli vaan vähä aikaa ystävyydestä nauttimiseen. Mutta hän ei olisi ollut Geneven lapsi — joka hän oli — jollei hän olisi hankkinut aikaa, vaikkakin nousemalla varhain ja menemällä myöhään levolle, ottaakseen osaa niihin monilukuisiin uskonnollisiin hartausmenoihin, jotka olivat uuden Geneven elämän todellinen ydin. Oli samalla kertaa huvi ja laupeudentyö saattaa herra Ambrosea niihin, vieläkin enemmän koska muuten välttämätön Grillet ei koskaan saanut saarnoja makunsa mukaisiksi. Kuten hän sanoi, ei hän ollut turhantarkka vanhan uskonnon noudattamisessa. Mikä oli kyllin hyvää herra Ambroselle, se oli kyllin hyvää hänellekin. Eikä hän epäillytkään, etteikö hän voisi saavuttaa pelastustaan erittäin hyvin isä Calvininkin opetuksen mukaan. Hän ei kumminkaan nähnyt syytä semmoiseen hälinään ja ahkerampaan osanottoon rukouksiin ja saarnoihin, kuin mitä tapana pidettiin entisissä messuissa ja synnintunnustuksissa. Mutta toiselta puolen oli hän hyvinkin halukas maksamaan takaisin neidin ystävyyden hänen herraansa kohtaan tekemällä vähän palveluksia hänelle, erittäinkin kantamalla hänen tavaroitaan torilta. Tämän Gabrielle kumminkin pian kielsi, koska hän alkoi löytää koristaan näissä tilaisuuksissa harvinaisia kukkia ja kalliita hedelmiä, joita hän itse ei ollut ostanut. Mutta Grilletin palvelusten kieltäminen ei pysäyttänyt näiden lahjain tuloa. Hän toi ne vaan sitä julkisemmasti kotiin Rue Cornavinille herra Ambrose de Marsacin kunnioittavimpien tervehdysten kera. Nämä ylellisyydet Gabrielle jakoi köyhien ja sairasten kesken, joiden luo hän oli tervetullut vieras, milloin hän vaan voi säästää ahdistavilta kotitoimilta jonkun tunnin.
Hänen osanottonsa kaupungin elämään oli niin vähäinen, että hän tuskin huomasi sitä tosiasiaa, että Geneve tällä välin oli saavuttanut kunniansa todellisen ilmakehän. Libertinien lopullisen kukistamisen jälkeen oli rauha palannut. Teokratia, jolla oli Calvin ensimäisenä ministerinään ja näkymättömän Itsevaltiaan tahdon välittäjänä, oli saanut lopullisen voittonsa. Tuskin oli kuultu yhdenkään kielen nousevan sitä vastaan. Täst'edes oli jokainen kansalainen velvoitettu elämään kuin Jumalan omien kasvojen edessä. Siveellisen suoruuden ja historiassa miltei ainokaisen hurskauden seurassa tuli hämmästyttävä kehitys henkiseen toimeliaisuuteen. Kaksikymmentä neljä paininkonetta lähetti Calvinin ja muiden uskonpuhdistajaan teoksia yhtämittaisena virtana kaikkiin Europan maihin. Vastalahjaksi jokainen katoolinen maa lähetti Geneveen uskonsa takia maanpakoon lähteneet karkulaiset. Protestanttiset seurakunnat taasen, jotka sitä eivät tarvinneet pakopaikkanaan, ylistivät sitä etevänä uskollisena kouluna. Sinne ne lähettivät poikansa saamaan erinomaista maallikkokasvatusta ja etevätä jumaluusopillista opetusta, joka, vaikka olikin ankaraa ja ahdasmielistä, kumminkin oli niin syvällistä ja ylevää kuin aikakauden ajatustavan mukaan vaan voi saavuttaa.
Kun Norbert de Caulaincourt sattui olemaan Genevessä, mikä ei tapahtunut usein eikä ollut pitkäaikaista, oli hän vanhempana hyvinkin iloinen saadessaan käydä koulussa, jota hän oli halveksinut poikavuosinaan. Mutta onhan olemassa suuri ero sen välillä, mitä meidän on pakko tehdä, ja sen mitä haluamme tehdä. Ennen kaikkea vaikutti häneen se seikka, että nerokas ja valistunut tohtori Theodor Beza nyt oli akatemian rehtorina, ja hänen luennoissaan oli paljon semmoista, mikä kokosi hänen ympärilleen kyvykästä ja opinhaluista nuorisoa.
Norbert varttui aivan äkkiä pojasta mieheksi. Seitsemänteentoista ikävuoteen saakka oli hänen ruumiillinenkin kehityksensä ollut hidasta. Hänen poikamainen rajuutensa ja pelottomuutensa taasen olivat hänen isälleen huolena ja hänen pastoreilleen ja opettajilleen kiusana. Mutta muutamien lyhyiden kuukausien lukuisat tapaukset — siitä varhaisesta kevätpäivästä alkaen, jolloin hän oli kuullut isänsä vangitsemisesta, siihen elokuun aamuun saakka, jolloin hän seisoi Lyonin torilla ja näki Louis de Marsacin kuolevan — kehittivät hänet äkkiä miehuuteen. Pojan levottomuus oli vaihtunut miehen yritteliäisyyteen, pojan hillitön seikkailuhimo miehen päättäväksi uskallukseksi. Henki ja ruumis pitivät toisiaan tasapainossa. Ennenkun hänen ympäristönsä tiesikään tai hän itsekään huomasi muutosta, oli hänestä tullut varteva nuorukainen, ensimmäinen orastava parta ylähuulellaan, joka kuljetti kirkkokuntain kesken isä Calvinin lähetyksiä. Mutta oli muuan asia, jonka suhteen hän ei ollenkaan muuttunut pojasta mieskuntoiseksi vartuttuaan.
Kotona s.o. Genevessä ollessaan hän enimmäkseen sangen vähän näki Gabriellea. Joskus hän aivan vältteli tätä, koska ei tuntenut itseänsä kylliksi lujaksi katsoakseen Gabriellea kasvoihin ja koskettaakseen hänen kättään, samalla tuntien kaiken aikaa, että neito yhä kuului hänen kuolleelle ystävälleen. Norbert sanoi itselleen joskus, että hän kernaasti näki asioiden pysyvän sillä kannalla, mutta se ei pitkälle auttanut häntä. Yhä uudelleen häntä vavahutti toivottoman ikävöimisen ja kiduttavan odotuksen tuska.
"En suinkaan tahtoisi tehdä vääryyttä Louisille hänen taivaassaan", hän sanoi, "yhtä vähän kuin sitä olisin tahtonut tehdä hänelle maan päällä. Mutta kumminkin minun on parempi pysyä poissa siksi, kunnes voin ajatella ja toimia viisaan miehen tavoin eikä kuin hullu."
Aikaa myöten hän kumminkin kiitollisuuden ja ystävyyden siteiden pakoittamana mursi päätöksensä. Vielä kerran oli kevät Genevessä, viides tuosta hyvin muistettavasta vanhemman de Caulaincourtin vankeuskesästä. Norbert oli juuri palannut vuoristojen yli hyvin vaaralliselta matkalta Italiasta. Hän ilmoittautui kotia saapuneeksi Calvinille. Sitten käytyään tervehtimässä Antoine Calvinia ja huomattuaan isänsä olevan poissa hän meni katsomaan sisar Claudinea ja Gabrielle Berthelieriä.
Ensimäinen seikka, minkä hän kuuli astuessaan sisään, oli luutun ääni. Sisar Claudine istui heidän tavallisessa arkihuoneessaan neuloen uutterasti koruompelustaan, Margareta kehräsi ja Gabrielle teki mekkoa köyhälle lapselle. Sillä aikaa Ambrose de Marsac esitti suloista soittoaan uudella täyteläisäänisemmällä ja miellyttävämmällä soittimellaan, jonka tähden oli hyljännyt mandolininsa.
Norbert tervehti heitä kaikkia. Hän sai vastaanottaa samanlaisen, vieläpä lämpöisemmänkin tervehdyksen. Joku selittämätön seikka, kenties Ambrosen läsnäolo, oli antanut hänelle jonkunlaisen kylmyyden. He puhuivat ensin hänen lähetysmatkastaan Italiaan ja evankeliumin levenemisestä siellä. Mutta kulutettuaan jonkun aikaa tällä tavalla Norbert kokosi rohkeutensa kysyäkseen Gabriellelta, tahtoiko tämä lähteä ulos ihailemaan ilmaa tänä kauniina iltana. Norbertilla olisi ollut jotakin sanottavaa hänelle.
Gabrielle myöntyi vallan mielellään. Olihan Norbert kirkon ansiokas lähettiläs. Mitä hänellä oli sanomista, koski epäilemättä niitä piirejä, tai jonkun sen tunnustajan kohtaloa. Itsekkäillä harrastuksilla ei voinut olla osaa tässä. Toden teossa ei ollutkaan.
"Minne tahtoisitte mieluummin mennä?" kysyi Norbert, kun he astuivat ulos.
Gabrielle vastasi oitis: "Uudelle kollegiolle. Olen kuullut, että se on miltei valmistunut jo ja tahtoisin nähdä sen."
"Niin minäkin."
Kun he kulkivat tuttuja katuja Rue Verdainelle päin, aloitti hän: "Gabrielle, minä olen umpisokkelossa, josta ei kukaan muu kuin te voi auttaa minua. Tahtoisitteko tehdä sen?"
Suurimmalla yksinkertaisuudella ja aivan huomaamattaan, mikä teki hänen vastineensa jyrkäksi vastakohdaksi Norbertin mielialalle, sanoi Gabrielle:
"Rakas Norbert, minä teen mitä vaan voin puolestanne, kuten minun tuleekin."
"Muistatte kai, miten jalomielisesti nuori Lormayeurin kreivi menetteli minun suhteeni, kun olin hänen vallassaan, enkä nähnyt muuta kuin kuoleman silmäini edessä?"
"Niin, ja vaaraan antautuminen oli minun takiani. Norbert — minähän olisin kiittämätön, jos sen unhottaisin."
"Ei, Gabrielle, teidän pitäisi unhoittaa kaikki, paitsi ei nuorta kreiviä ja hänen lempeyttään. Nyt hän on todellakin Lormayeurin kreivi, sillä hänen isänsä kuoli vuosi sitten. Mutta hän on yhä ruhtinaansa asioissa, joka on lähettänyt hänet jollekin asialle Turiniin. Siellä minä hämmästyksekseni satuin tapaamaan hänet. Hän tunsi minut. Jokaisen toisen suhteen olisin tuntenut itseni levottomaksi, mutta hänestä tiesin hyvin, että voin häneen luottaa enkä tarvitseisi peljätä petosta. Me puhelimme pitkään keskenämme. Hän uskoi minulle suuren huolensa, jossa hän oli rakastettunsa tähden. Hän aikoi kihlautua niin pian kuin ruhtinas sallisi hänen mennä kotiin ja hoitaa omia asioitaan. Neito oleskeli enimmäkseen erään vanhan sukulaisen, herra de Maynen luona levottomalla alueella, joka kuului Mont Blanc-vuoristoon. Mutta vanhuksen kuoltua hän ei voinut sinne jäädä, vaan hänen oli pakko ottaa turvansa toisen sukulaisen herra Claude de Senanclairin luona."
"Herra de Senanclair! Mutta hänhän asuu lähellä meitä ja on sitäpaitsi harras protestantti, ollen isä Calvinin hyvä ystävä."
"Niin on laita. Siitäpä syystä haluankin teidän apuanne. Hänen mukanaan tuli vanha, neitoon kiintynyt kamaripalvelija, teidän Margaretanne kaltainen. Mutta tämä joko matkan vaivojen heikontamana tai jostakin muusta syystä tuli sairaaksi heti heidän perille tultuaan. Hän on äskettäin kuollut. Nyt tämä nuori nainen on yksinään vieraiden ihmisten joukossa. Hän on kirjoittanut kreiville hyvin surullisen kirjeen, ilmoittaen että hän on kuihtuva ja kuoleva pois ja muita samanlaisia surullisia asioita, joita oletan naisten sanovan kun he ovat murheissaan."
"Mutta herra de Senanclair on hyvä mies. Varmaan hän on oleva ystävällinen neidille."
"Niin ystävällinen kuin hän vaan ymmärtää, ollessaan vaan mies", sanoi Norbert hienosti hymyillen. "Mutta neiti tarvitsee naista, ei palvelusnaista, joita siellä on kyllin, vaan jotakuta joka ymmärtää, tuntee nuoren naisen sydämen ja voi puhella hänen kanssaan ja lohduttaa häntä."
"Norbert, mitä oikeastaan haluatte minun tekemään?"
"Minä tahdon teitä lähtemään hänen luokseen, puhumaan hänen sydämelleen ja olemaan hänelle aivan sisarena."
Gabriellen huulilla oli sana: "Luulenpa teidän pyytävän sangen paljon"; mutta hän lausui vaan: "Ja miksi pitäisi minun tehdä tämä työ, Norbert?"
Norbert epäili. Häntä ei miellyttänyt sanoa: "Koska minä olen hänelle, joka rakastaa tuota neitiä, kiitollisuudenvelassa hengestäni." Se olisi voinut näyttää vaatimukselta hänen itsensä vuoksi. Viimein hän sanoi: "Sen vuoksi että kreivi Viktor menetteli niin hyvin meitä kohtaan."
"Mutta olisiko herra de Senanclair halukas vastaanottamaan minut taloonsa?"
"Erittäin mielellään. Minä kävin siellä eilen, ennen kaupunkiin tuloani. Minä näin hänet ja myöskin neidin. Todella hän on hämmennyksissä vieraansa tähden, eikä tiedä miten asia olisi järjestettävä neidin mukavuudeksi, huomattuaan ettei hänen taloudessaan ole naista. Hän pyysi minun ilmoittamaan kaupungissa, että ken herrasnainen tahansa olisi hyvin tervetullut Senanclairiin."
Gabrielle ajatteli ripeästi. Hän olisi iloinen, hyvin iloinen voidessaan tehdä tämän Norbertin puolesta. Hänen sydämensä syvyydessä eli tunne — tosin yhä vielä tiedottomana — ettei hän ollut osottautunut kylliksi kiitolliseksi kaikesta mitä tämä oli tehnyt hänen puolestaan. Vielä enemmän olisi Gabrielle Norbertin ollessa poissa Genevestä aivan varmaan lyönyt laimin hänet.
"Jos se miellyttäisi teitä, Norbert", hän sanoi.
"Se miellyttää minua hyvinkin paljo", vastasi nuorukainen avomielisesti. "Kumminkaan ette saa tehdä sitä, jos se tuottaa teille häiriötä. Kukaties, vaikkette tosiaankaan voisi jättääkään tätiänne ja Margaretaa."
"Se asia voidaan kyllä järjestää. Benoîte on jo hyvin hyödyllinen nyt.Minulla on sitäpaitsi eräs ystävä, joka voi tulla avuksi vähäksi aikaa.Sitäpaitsi asuvathan Calvinit aivan naapureina. He halusta tekevätkaikki mitä voivat."
"Ambrose de Marsac myöskin näyttää olevan hyvin huomaavainen", sanoi Norbert, äänessään hieno, tuskin tuntuva tyytymättömyyden väre. Hän olisi tullut lohdutetuksi, jos olisi tällä lauseellaan arvannut antavansa Gabriellelle pätevän syyn lyhyen ajan poissaoloon kaupungista.
"Nyt kun te olette tulleet kotiin, Norbert", neito vastasi kiireisesti, "voisitte kenties löytää hänelle jotakin tointa, jossa hän huolimatta sokeudestaan voisi palvella Jumalaa ja ihmisiä. Tätä nykyä ei hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin käydä saarnoja kuulemassa tai tapaamassa ystäviään ja soittaa luuttuaan, joka voi olla joskus, kun sattuu olemaan kiire — — Mutta ennen kaikkea on tämä surullista elämää. Me, joilla on näkemisen lahja, emme saa olla vastahakoisia helliessämme ja hoivatessamme häntä."
"Se on totta", ajatteli Norbert, "mutta hän näyttää tarvitsevan aika paljo lohdutusta, eritoten Gabriellelta." Sitten hän sanoi ääneensä: "Siis, Gabrielle, minä voin toivoa, että menette Senanclairiin? Kaikesta sydämestäni kiitän teitä. Minä olin pakoitettu palvelemaan kreivi Viktoria kaikin tavoin, miten vaan voin. Nyt hän saa tietää, etten ole kiittämätöin. Mutta johan me olemme koulun luona. Ah, sehän on aivan valmis! Jaloa työtä! Jumala siunatkoon sitä ja Geneveämme!"
He seisahtuivat katselemaan suurella ihmetyksellä uutta rakennusta, joka heidän silmissään oli viehättävä ja komea, vaikkakin kukaties meistä olisi näyttänyt jokapäiväiseltä ja synkältä. Paikka ympärillä suurine puineen oli äänetön ja autio, lukuunottamatta erästä yksinäistä olentoa, joka myöskin seisoi liikkumattomana aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena. Olennosta ei voinut erehtyä. Norbert ja Gabrielle lähenivät kunnioittavasti ja tervehtivät herra Jean Calvinia.
Hän näytti vanhalta ja riutuneelta. Hänen mustat hiuksensa ja partansa olivat harmenneet nopeasti ja hän nojasi raskaasti sauvaansa. Hän kumminkin tuskin oli nähnyt enempää kuin viisikymmentä vuotta. Mutta miten paljo henkistä ja ruumiillista työtä, miten paljo murheita ja kärsimyksiä olikaan hänelle noina viitenäkymmenenä vuotena kokoutunut! Jos ajaksi luetaan vaan sielun elämisen aika, olisi hän hyvin voinut laskea vuosisatoja.
Hän vastasi tervehdykseen siunaussanalla. Sen jälkeen hän loi heihin hyvin tutkivan katseen terävistä, läpitunkevista, mustista silmistään.
"Minä olisin mieluummin nähnyt hänen kävelevän Ambrose de Marsacin kanssa", ajatteli hän. "Kirkon nuori lähettiläs ei saisi sekoittaa itseään tämän elämän asioihin."
Jean Calvin oli liiaksi kiintynyt kaikkiin kirkkojen hoitoa koskeviin asioihin, voidakseen tuntea persoonallista mieltymystä jokaisen geneveläisen elämänkohtaloon. Ei ollut juuri ajan hengen mukaista, että nuori ja kaunis neito eläisi niin kauan naimatonna ilman parempia suojelijoita kuin nuo kaksi vanhaa naista. Ja paikalla oli saatavissa hyvä mies, totinen ja vakava reformeratun uskonnon professori, joka halusi mielellään ottaa sen toimen osakseen. Totta kyllä, oli olemassa eräs hankaluus: hyvin ikävä ruumiillinen raihnaisuus. Mutta toiselta puolen oli Gabrielle tunnettu innokkaaksi hyvien töiden harrastajaksi, ja tässä oli hänellä hyvä tilaisuus valmiina tarjona.
Viittauksia häntä odottavan naimattoman säädyn hyödyttömyydestä oli tullut toisilta tahoilta Gabriellen itsensäkin korville. Eikä hän myöskään voinut väärin ymmärtää, vaikkakin koetti ankarasti tutkia, Ambrose de Marsacin ääntä ja käytöstä. Nämä asiat tekivät hänet sitä halukkaammaksi myöntymään Norbert de Caulaincourtin pyyntöön ja lähtemään Senanclairiin.
"Mene rauhaan."
"En tahtoisi vaihtaa haudattua lempeäni minkään elävän olennon sydämeen."
T. Cambell.
Ei vain kohteliaisuuden vuoksi "huvimajaksi" sanotussa — kuten naisten osastoja noina aikoina nimitettiin — vaan todellisessa sievässä lehtimajassa istui yhdessä kaksi neitoa, joiden sormet kävivät uutterasti koruompeluksessa, jossa molemmat olivat taitavat, yhtä vähän kuin heidän kielensäkään olivat jouten. Molemmat olivat kauniita; molemmat olivat etelän tyttäriä, nuoria, vaan naisellisuuden täydessä kukoistuksessa, sitä kauneustyyppiä josta siihen aikaan pidettiin; molemmat olivat hiukan yli kahdennenkymmenennen ikävuotensa. Kumminkin he olivat aivan erilaisia. Neiti Arletta de Mayne oli pieni ja hento, tumma kaunotar täynnä vilkasta, säkenöivää elämää aina sormenpäihinsä asti. Hän oli ylpeäkin, mutta se oli jaloa ylpeyttä ilman halpuuden vivahdustakaan. Intohimot uinailivat hänen tummissa silmissään; ne voivat säihkyä kiukusta ja vihasta yhtä hyvin kuin välähdellä innostuksestakin, mutta ne voivat myöskin lientyä hyvin helposti hellemmän ja lempeämmän mielen ilmaukseen.
Gabrielle Berthelier oli aivan seuralaisensa veroinen kauneudessa ja muodon säännöllisyydessä, vaikka häneltä puuttui sitä elävyyttä, vilkkautta ja lämpöä, joka toiselle antoi hänen erikoisen sulonsa. Mutta Gabriellen kasvoissa oli jotakin paljoa parempaa, sellaisen olennon suloista kylmyyttä, joka oli rakastanut ja kärsinyt ja jättänyt jälkeensä, ei rakkautta, vaan kärsityn, eletyn ja kumminkin unhoittumattoman ajan.
Molemmat olivat hyviä ystäviä, vaikkakin juuri nyt "suloiset kielet" olivat alkaneet värähdellä.
"En voi käsittää", sanoi neiti Arletta, "miksi teidän pitäisi hyljätä ja kieltää oikea nimenne, arvonne ja aatelisuutenne. Sehän on vallan samaa kuin kieltää 'ytimen ja kasteen', joista kumminkin te geneveläisetkin tavallanne pidätte. Mutta ettepä kaikesta huolimatta sentään ole sen vähempää kuin neiti Olivie de Castelar."
"Suokaa anteeksi, neitini, en ole lainkaan se."
"Suokaa minulle anteeksi, neitini", matki Arletta hiukan virnaillen. "Ei, en lainkaan anna anteeksi tätä sopimatonta soveliaisuuttanne. Olivie de Castelar on arvossa etevämpi kuin Arletta de Mayne ja paljoakin etevämpi kaikessa muussa, nimenomaan opissaan. Tehän todistelette kuin pappi — no ei, Jumala tietää, että he usein todistelevat kylläkin huonosti — kuten piispa, pitäisi minun sanoa. Ja tehän tunnette kaikki pyhät kirjat perinpohjin, sen uskon toden perään."
"Enhän toki", sanoi Gabrielle hymyillen. "Mutta vaikka sen tekisinkin, ei se tekisi minusta kumminkaan neiti Castelaria, kun otetaan huomioon että olen luopunut nyt koko perinnöstäni ja kaikista vaatimuksistani sen suhteen. Ja tämän kaiken tein erään nuoren herran takia, joka pitää teitä mitä suurimmassa arvossa."
Kaksi somaa, kaunistavaa ruusua ilmeni Arletan poskille, jotka olivat tähän asti olleet hieman kalpeat.
"Tiedättekö", hän sanoi, "että kerran vihasin katkerasti yksin nimenne kaikuakin?"
"Miten voin siitä tietää, kun en tiennyt edes olemassaolostannekaan?"
"Kuinka sitä tosiaan voisittekaan? Ja miten voin minä tietää, että te tekisitte kaikki voitavanne tuon herran hyväksi, josta juuri puhuitte, luopumalla niin jalomielisesti oikeuksistanne? Sillä tuleeko siitä mitään hyvää, sitä en ainakaan minä voi sanoa. Lakimiehet ovat kuten etanat, tai paremmin sanoen käyvät taaksepäin kuin ravut. Ja hänen savoijalainen armonsa pelkää kuitenkin asian menestymistä, vaikka toivookin hyvää tuolle henkilölle; hän tuskin on vielä itsekään varma omasta asemastaan. Hän ei rohkene mennä äärimäisyyksiin Santanan suhteen, joka pitää lujalla kouralla kiini maista. No, hyvä siis, antaa niiden mennä. Eihän kulta ja kunnia lopulta olekaan kaikkein paraita asioita. Uskollinen rakkaus on enemmän ja parempaa. Mitä sanoo kirjasi, Gabrielle? 'Monet vedetkään eivät voi tukahduttaa rakkautta, eikä tulikaan voi polttaa sitä'."
"Minun kirjassani puhutaan monista hyvistä asioista, Arletta."
"Niin puhutaan, ja minä rakastan päivä päivältä sitä yhä enemmän. Kun palajan kotiin, aijon hankkia papeilta luvan saada lukea sitä. Kotiin!" hän toisti huoaten. "Missä on 'koti', minä ihmettelen? Ei tuo vanha torni enää koskaan ole sitä — ei koskaan enää. Missä sitte?"
"Siellä missä ne ovat, joita enimmän rakastetaan", sanoi Gabrielle."Siellä on koti."
"Te ainakin — olette valinnut omanne aivan tarkoituksella", vastasiArletta — "rakkaassa Genevessänne."
"Ei", sanoi Gabrielle tyynesti, "Geneve ei ole kotini."
Heidän puhellessaan joku tuli heitä kohden pienen jalankulkevan palvelijan ohjaamana. Se oli kookas sotilashahmo, joka tuuma taistelijaa, vaikkakin nyt puettuna rauhalliseen tapaan. Kupeellaan hänellä oli kallisarvoinen miekka, joka oli osa senaikaisen herrasmiehen tavallisesta puvusta. Hän otti sulkalakkinsa hyvin ahavoituneelta otsaltaan ja teki kunnioittavan kumarruksen molemmille naisille.
Gabriellen kylmästi ihmetellessä ken hän oli, Arletan poski kalpeni ja punastui, hehkui ja kalpeni jälleen. Hän sanoi ainoastaan yhden sanan: "Viktor!" Mutta sillä hetkellä hän tiesi, mitä "koti" hänelle tarkoitti. Gabrielle sen myöskin tiesi. Mutisten jotain anteeksipyynnöksi hän vetäytyi pois, jättäen molemmat rakastavaiset kahden kesken, tai paremmin sanoen toinen toiselleen.
"Toivon että kaikki sujuu nyt tasaisesti heidän välillään", hän mietti. "He sen kyllä ansaitsevat. Norbert sanoo heidän olleen niin uskollisia toisilleen kaikkina näinä vuosina."
Sitten aivan tiedottomasti hänen mielensä valtasi tunne vastakkaisuudesta heidän ja hänen kohtalonsa välillä. Heitä oli kaksi, hän oli yksin. Oi, miten vaikea oli hyljätyn osa olla yksin, aivan yksin tässä suuressa muita ihmisiä niin täynnä olevassa maailmassa! Mutta olikohan hän aivan yksin? Äkkiä ilmeni hänelle menneisyydestä kasvot, katse ja hymy. Ne kasvot eivät olleet vieraan kasvot, ne olivat hänen kanssaan niin usein, että olivat tulleet osaksi hänen todellisesta elämästään. Ne olivat tavallisesti hänen kanssaan auttamassa, lohduttamassa ja tukemassa häntä. Se oli henkistä yhteyttä, josta hän sisäisen elämänsä hiljaisuudessa riemuitsi ja oli iloinen. Hänen tuskansa näytti muuttuneen joksikin muuksi. Se oli muuttunut rakkaaksi muistelmaksi, joka ei ollut kaihoa eikä riemua, mutta suloisempaa kuin edellinen ja tyynempää kuin jälkimäinen. Mutta nyt äkkiä palasi tuska tulvan tavoin jälleen. Hänellä oli tapana ajatella itseään hyvin vanhaksi, niin vanhaksi kuin rakkaus ja surut voivat tehdä ihmisen. Mutta noiden kahden nuoren rakastavan näkeminen oli tuonut hänen sydämeensä ja ajatuksiinsa väreen nuoruuden tunnetta. Itse asiassa elämän kruunu oli tullut hänelle liian pian, ennenkun lapsuus oli kunnollisesti ohitse. Hän oli ihmisen kaltainen, joka nousee ylös varhain päivän noustessa ja toimii kaikki päivän työt toisten vielä maatessa, vaipuakseen sitte vähitellen väsyneenä vuoteelleen ajatellen, että yön on jo täytynyt tulla, vaikka kaupungin kello lyö vasta puolipäivää. Päivästä on vielä niin kovin paljo jälellä! Toisilla on päivän työn edestä päivän ruokakin, kodin suuret sulot, perhe-elämän riemut ja hyväilyt, jotka joskus ovat meille kalliimmat kuin kaikki muut ilot. Ah niin, oli hänellä niitäkin! Hänen ajatuksensa kääntyivät hellästi noihin kahteen rakkaaseen olentoon kotona, hyvinkin rakkaisiin kaikessa heidän avuttomuudessaan. Mutta miten pienen osan sentään hänen elämästään voi hänen huolenpitonsa niiden hyväksi täyttää. Jokapäiväisen toiminnan pinnan alla, ystävällisissä palveluksissa kulutetun elämän takana ikävöi suuri, tyhjä ihmissydän, kaivaten ihmislempeä, riemua ihmiselämästä.
Mutta voisiko hän unhoittaa, että hänellä kaiken aikaa oli jotakin, mitä hän ei voinut vaihtaa sadankaan Lormayeurin kreivin elävään rakkauteen? Hän otti povestaan lähinnä sydäntään pienen norsunluisen taulun, joka oli kärventynyt toiselta sivultaan, jota liekit olivat kosketelleet kun se nakattiin Norbertille palavien risukimppujen ylitse. Hän painoi sen huulilleen, aivan kuin tehden vakavan lupauksen — tuota vähäpätöistä ja jokapäiväistä esinettä, joka ollen vieläkin merkkinä näkymättömistä vaan ikuisista asioista oli osana niiden kunniasta ja pyhyydestä.
Olihan hänellä toki se. Eikö siinä ollut kyllin? Ja kumminkin, yhtä kaikki, ihmissydän hänen rinnassaan lähetti huokauksen korkeutta kohti.
Arletta tuli hiljaa sisään ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Hänen silmänsä olivat sumuiset ja hänen äänensä oli hyvin lempeä.
"Toivottakaa minulle iloa, rakas Gabrielle", hän sanoi. "Viimeinkin on kaikki käynyt hyvin. Herttua on luvannut tekevänsä oikeutta, Viktor saa Lormayeurin maat. Niistä kiitämme ennen kaikkea teitä."
"Ei suinkaan", vastasi Gabrielle lämpimästi. "Miksi kiitätte minua sellaisen poisantamisesta, jota en millään tavalla voinut pitää?"
"Te olisitte voinut pitää sen sangen hyvin. Teidän olisi tarvinnut vaan kääntyä katolinuskoon."
"Vaanko?Mutta enpä luule tämän vielä olevan parasta, mitä teillä on kerrottavaa minulle, Arletta."
"Ei", sanoi Arletta punastuen ja epäröiden. "Herramme, herttua, on ollut kyllin hyvä lausuakseen, että koska minulla ei ole muita sukulaisia elossa kuin herra de Senanclair ja kun tämä luonnollisesti uskonnon tähden ei voi tulla kysymykseenkään, lähettää hän noutamaan minut Chamberyhin, jossa hänen armonsa herttuatar ottaa minut vastaan ja tekee puolestani kaikki, mikä on oikein ja sopivaa kihlatulle neidolle, joka on heidän holhokkinsa ja oma sukulaisensakin!"
"Se on hyvin ystävällisesti tehty herttuan ja herttuattaren puolelta."
"Mutta ajatelkaapas vaan", jatkoi Arletta, "mitä hyviä palveluksia ja minkälaista tyydytystä Viktorin on täytynytkään tehdä herttualle voittaakseen hänen kädestään itselleen ja minullekin sellaisia suosionosoituksia!"
Gabrielle kuunteli mielihyvällä Arlettan ylistystä kreivi Viktorista, mutta hänen seuraavia sanojaan ei hän voinut kuulla ilman vastalausetta. Ne nimittäin ehdottivat lämpimästi ja lempeästi, jotta hänen pitäisi yhdistää kohtalonsa heidän kohtaloonsa, tulla asumaan heidän luokseen ja olemaan aina hänelle ja Viktorille kallis, kunnioitettu sisar.
"Mutta unhoitattehan uskonnon", keskeytti Gabrielle. "Olen varma, ettette halua tehdä minusta marttyyria."
"Ah, sen asian kyllä voisimme järjestää! Luottakaa Viktoriin, hän voi pitää papit kurissa."
"Ei se niin helposti ole tehty", sanoi Gabrielle.
Mutta Arletta oli näkevinään Gabriellen näyttävän jo hiukan myöntyväiseltä. Hän jatkoi siis rakentaen kirjavan kuvauksen, ei tuskista, vaan Savoijan elämän monista huvituksista, kruunaten viimein pyramiidinsa mahdollisella loistavalla naimiskaupalla jonkun mahtavan kreivin tai paroonin kanssa — ehkäpä vielä jonkun ruhtinaankin kanssa.
Gabrielle hymyili ja vilkaisi tahdottomasti pieneen tauluun, jota hän yhä piti kädessään. Arlettan silmät seurasivat mukana.
"Ah, tuo pieni tauluraukka!" hän sanoi. "Se on jotenkin tullut poltetuksi. Elkää huoliko siitä, minä annan teille paremman."
Arletta oli niitä ihmisiä, jotka milloin vaan tuntevat itsensä erittäin iloisiksi, haluavat aina antaa muillekin kylläisyydestään.
Mutta Gabriellen sormet kietoutuivat hänen aarteensa ympäri. Hänen kasvoissaan oli ilme, jota Arletta ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Teillä on kreivi Viktor Lormayeur ja minulla ontämä", hän sanoi.
Arlettan iloisten kasvojen yli leveni kunnioituksen ilme, johon sekautui hienoinen vihanväre, koska Gabrielle ei ollut kertonut hänelle taulusta heidän sydämellisten puhelujensa aikana.
"Ah!" hän sanoi. "Rakkaudenmuistoko! Jopa ymmärrän. En sellaisesta mitään tiennyt."
"Te ette voinutkaan tietää", sanoi Gabrielle lempeästi. "Minun suhteeni on kaikki lopussa, mikä vaan voi loppua. Kumminkaan ei siinä ole mitään loppua.Hänhänon Jumalan luona ja on ottanut rakkautemme mukanaan sinne, missä ei mikään voi hävitä eikä kuolla. Mutta minä iloitsen puolestanne ja toivon kaikesta sydämestäni teille, rakas Arletta, iloa ja onnea!"
Tässä voimme aivan ystävällisellä mielellä päästää Viktor de Lormayeurin ja Arletta de Maynen kuvat näkyvistämme. Heidän paikkansa on monen muun nimen joukossa, jotka ovat veteen kirjoitetut, niiden harvojen seassa, jotka jättävät pysyviä jälkiä ajan hietikolle. Kumminkin jätti Viktor de Lormayeur kotilaaksoihinsa muiston, joka kertoi kauan oikeamielisestä, ystävällisestä, lempeästä ja köyhiä kohtaan armeliaasta Lormayeurin kreivistä. Myöskin geneveläiset tiesivät, että Savoijassa löytyi eräitä alueita, joille he voivat mennä pelkäämättä vankilaa tai polttolavaa. Jos joku nuoren kreiviparin alustalaisista suosi protestanttisuutta, sallittiin hänen myödä maansa ja ottaa myötänsä irtaimen omaisuutensa ja mennä, minne vaan halusi. Huhuttiinpa että Lormayeurin nuori kreivitär oli kerran mennyt niinkin pitkälle, että oli käännyttänyt ovesta takaisin erään papin, kun tämä voimakkailla lauseilla vastusti hänen miehensä toimia.