The Project Gutenberg eBook ofCandidaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: CandidaAuthor: Bernard ShawTranslator: Helmi KrohnRelease date: August 16, 2017 [eBook #55370]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CANDIDA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: CandidaAuthor: Bernard ShawTranslator: Helmi KrohnRelease date: August 16, 2017 [eBook #55370]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Candida
Author: Bernard ShawTranslator: Helmi Krohn
Author: Bernard Shaw
Translator: Helmi Krohn
Release date: August 16, 2017 [eBook #55370]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CANDIDA ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut Helmi Setälä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1909.
Kaunis lokakuun aamu Lontoon koillisosassa, laaja alue peninkulmien päässä Mayfairin ja St. Jamesin Lontoosta; kadut eivät ole lainkaan niin kapeat, likaiset, löyhkäävät ja tukehduttavat kuin siellä. Vaatimattoman keskiluokan tyypillinen kaupunginosa; leveät kadut; vilkas liike; runsaasti rautapeltisiä, rumia mukavuuslaitoksia; joka taholla radikaalisia klubeja, raitiovaunuraiteita, joilla alituisesti liikkuu keltaisia vaunuja; pääkatujen varrella talojen edustalla ruohokenttiä — puutarhoja, joissa ei kukaan uskalla astua muuta kuin pientä polkua pilkin, joka johtaa portilta talon ovelle; rumia, tyylittömiä tiilitaloja pitkissä, yksitoikkoisissa riveissä, mustia rauta-aitauksia, kivitettyjä katukäytäviä, tiilikattoja, ihmisiä, joko kunniallisen huonoissa tai arveluttavan kurjissa pukimissa, jotka kuuluvat kaikki itse ympäristöön ja parhaasta päästä keskustelevat vain välinpitämättömästi toisten asioista. Heidän tarmonsa ja mielenkiintonsa ilmenee vain ahneutena ja liikeintona. Poliisikonstaapeleita ja kirkkojakin on siksi paljon, etteivät ne voi katkaista yksitoikkoisuutta. Aurinko paistaa kirkkaasti; ei ole vähintäkään sumua; ja vaikka savu likaakin ja mustaa kaikki paikat, sekä kädet ja kasvot että tiilet ja rappaukset, niin se ei sittenkään ole kyllin paksu häiritäkseen lontoolaisen hauskuutta.
Tässä epämieluisassa erämaassa on myöskin keitaansa. Hackney Roadin toisessa päässä on suuri puisto, jota puinen aitaus ympäröi ja siinä on runsaasti ruohokenttiä, puita, järvi uimista varten, kukkapenkereitä, joissa huono aisti viettää voittoaan, ja hiekkakasa, joka alkuaan oli tuotu rannikolta pikkulasten iloksi, mutta pian jäi oman onnensa nojaan, kun siitä tuli luonnollinen tarvepaikka kaikille Kingslandin, Hackneyn ja Hoxtonin pikkueläimille. Lava, tyhjä forum uskonnollisia, vapaamielisiä ja valtiollisia puhujia varten, cricket- ja urheilukentät ja vanhanaikuinen kivikioski ovat siellä yleisön viekoituksena. Kaikkialla, missä puut ja viheriät kentät rajoittavat näköalaa, on hyvin kaunista. Mutta siellä, missä lakea maa ulettuu vain harmaihin aitauksiin, missä silmää kohtaa tiiliset ja rapatut seinät, kyltit ja loppumaton joukko savuisia piippuja, tekee seutu aution ja harmaan vaikutuksen.
Kauneimpana esiintyy Victoria Park St. Dominicin pappilan päätyikkunasta, minne ei vilaukseltakaan näy tiilitaloja. Pappilaan kuuluu kaksi yhteenliitettyä rakennusta, jonka etupuolella on pieni puutarha ja portaali. Vieraat kulkevat portaita ylös portaaliin; talon asukkaat ja kaupustelijat käyttävät hyväkseen portaitten alla olevaa sisäänkäytävää, joka johtaa alakerroksen ruokahuoneeseen, missä kaikki ateriat nautitaan, ja kyökkiin, joka on ruokahuoneen takana. Ensimäisessä kerroksessa, samalla tasolla kuin halliin johtava sisäänkäytävä, on vierashuone, jonka suuri ikkuna viettää puistoon. Tässä huoneessa, ainoassa, josta ateriat ja lapset voidaan pitää loitolla, työskentelee kirkkoherra, kunnianarvoisa James Mavor Morell. Hän istuu kiertyvässä, kaarevaselkäisessä kirjoitustuolissa ikkunan edessä olevan pitkän pöydän päässä siten, että hän vasemman olkapäänsä yli voi nähdä puistoon. Pöydässä kiinni, sen toisella puolella, seisoo pienempi pöytä, jolla on kirjoituskone. Konekirjoittaja istuu koneen ääressä, selin ikkunaan. Suurella pöydällä on lentokirjoja, sanomalehtiä, kirjeitä, konttorialmanakka, postitaksoja y.m. Erityinen tuoli niitä vieraita varten, jotka tulevat asialle kirkkoherran luo, seisoo keskellä lattiaa, häneen päin käännettynä. Niin lähellä kirjoituspöytää, että sen äärestä voi ylettyä siihen, on kaappi kirjeitä varten, ja sillä valokuva kehyksessä. Seinä pastorin takana on täynnä kirjahyllyjä, ja tarkka silmä voi Mauricen teologisista kirjoitelmista ja Browningin kootuista teoksista huomata millaiset hänen maalliset ja hengelliset harrastuksensa ovat sekä päästä selville hänen reformimielipiteistänsä kirjoista, sellaisista kuin "Edistys ja köyhyys", "Fabian essays", John Ballin "Unelma", Marxin "Kapitali", sekä useista muista sosialistisista merkkiteoksista, jotka kaikki ovat sidotut keltaisiin kansiin. Vastapäätä häntä, huoneen toisella puolella, lähellä kirjoituskonetta, on ovi. Alempana, vastapäätä uunia, seisoo kirjahylly kaapin yläpuolella ja sen vieressä sohva. Tuli leimuaa uunissa ja paikka uunin ääressä on hyvin kodikas, siinä on mukava nojatuoli, mustaksi kiilloitettu japanilainen, kukilla koristettu hiilisäiliö toisella, pieni lapsentuoli poikaa tai tyttöä varten toisella puolella, vahattu puinen uunihylly, jonka reunat ovat sievästi leikatut ja jonka laudoitukseen on pieniä peilipaloja upotettu, matkakello nahkakotelossa (välttämätön häälahja) ja seinällä uunin yläpuolella suuri valopainos Tizianin taulusta "Neitsyt Maarian taivaaseennousu". Huoneessa näkyy hyvän emännän käden jäljet, jonka järjestysyritykset mies kuitenkin tekee tyhjäksi sirottamalla kaikki pöydällä sekaisin, mutta joka kaikkialla muualla hallitsee asemaa. Huonekalut koristeistaan päättäen ovat sitä halpahintaista lajia, jota tarmokkaat etukaupungin hankkijat ilmoittavat kaupaksi "valmiina vierashuonekalustoina". Mutta huoneessa ei ole mitään liiallista eikä vaateliasta. Seinäpaperit ja laudoitus ovat tummia, jotka voimakkaasti kohottavat suuren, iloisen ikkunan ja ulkopuolella olevan puiston vaikutusta.
Kirkkoherra James Mavor Morell, kristillis-sosialistinen pappi, kuuluu englantilaiseen kirkkoon ja on toimekas jäsen P. Mateusseurassa ja "Kristillis-sosiaalisessa yhdistyksessä", voimakas, lahjakas, suosittu mies noin neljänkymmenen paikoilla, roteva, hauskan näköinen, tarmokas, käytökseltään miellyttävä, ystävällinen, vakava; ääni voimakas ja kirkas, jota hän käyttää tottuneen puhujan selvällä, voimakkaalla lausumistavalla. Hän on etevä pappi, joka kykenee sanomaan mitä tahansa kelle hyvänsä, joka voi nuhdella ihmisiä yllyttämättä niitä vastaansa, joka voi kohdella heitä mahdikkaasti nöyryyttämättä heitä, ja jos niin tarvitaan sekaantua heidän asioihinsa olematta epähieno. Hänen innostuksensa ja miellyttävän tunteellisuutensa lähde ei hetkeksikään kuivu; hän syö ja nukkuu niin hyvin, että jokainen päivä saavuttaa voiton väsymyksen ja levon välisessä taistelussa. Sanalla sanoen hän on suuri lapsi, joka luonnollisesti ylpeilee kyvystänsä ja vaistomaisesti on tyytyväinen itseensä. Hänellä on terve iho, kaunis otsa, suorat kulmakarvat, kirkkaat ja vilkkaat silmät, luja, mutta ei erittäin hienopiirteinen suu, suuri nenä, draamallisen puhujan ulkonevat, liikkuvat sieramet, ja muutenkin varsin karkeat kasvonpiirteet.
Konekirjoittaja, neiti Proserpine Gamett, on pieni, nopsa nainen, noin 30 vanha, alemmasta keskiluokasta, somasti, mutta vaatimattomasti puettu mustaan merinohameeseen ja puseroon, hiukan suulas ja nenäkäs, ei kovin kohtelias käytökseltään, mutta tunteellinen ja innostunut. Hän naputtelee ahkerasti kirjoituskoneellaan, sillä aikaa kuin Morell avaa viimeisen kirjeen, joka aamupostissa on tullut. Hän lukee sitä koomillisella epätoivon murinalla.
Proserpine. Taaskin esitelmä?
Morell. Niin. Hoxtonin vapaamieliset ovat pyytäneet minua pitämään heille esitelmän sunnuntai-aamupuolella. (Panee suurta painoa sanalle "sunnuntai" siksi että se juuri ilmaisee heidän pyyntönsä järjettömyyttä.) Ketä he oikeastaan ovat?
Proserpine. Kommunistisia anarkisteja, luullakseni.
Morell. Kerrassaan anarkistien tapaista! Eivätkö he tiedä, ettei pappia voi pyhänä saada puhumaan. Sanokaa heille, että he voivat tulla kirkkoon, jos haluavat kuulla minua: se tekee heille hyvää. Sanokaa, että minä olen vain maanantaisin ja torstaisin vapaa. Onko teillä päiväkirja esillä?
Proserpine(ottaa esille päiväkirjan). Kyllä.
Morell. Onko esitelmää maanantaina?
Proserpine(tarkastaa päiväkirjaa). Radikaalisessa klubissa Tower Hamletsissä.
Morell. No, entä torstaina sitten?
Proserpine. Englantilaisessa maareformi-yhdistyksessä.
Morell. Entä sitten?
Proserpine. P. Mateusseura maanantaina. Vapaan työväenyhdistyksen Greenwish-osasto torstaina. Maanantaina sosiaalis-demokratinen yhdistys Mile Endissä. Torstaina ensimäinen rippikoululuokka — (kärsimättömästi) — parasta sanoa heille, että te ette voi tulla. Siellä on vain tyhmiä ja itserakkaita katukaupustelijoita, joista ei ole kerrassaan mihinkään.
Morell(huvitettuna). Niin, mutta katsokaas, ne ovat minun läheisiä sukulaisiani, miss Garnett.
Proserpine(tuijottaa häneen). Teidän sukulaisianne!
Morell. Niin: meillä on yhteinen isä taivaassa.
Proserpine(helpoituksella). Oi, eikö muuta!
Morell(surumielisesti). Te ette usko sitä. Kaikki sanovat sitä, mutta ei kukaan usko sitä kuitenkaan — ei kukaan. (Rivakasti, palaa takaisin työhönsä). No niin! Ettekö todellakaan, neiti Proserpine, voi löytää päivää katukaupustelijoita varten? Miten on viidettäkolmannen päivän laita? Se oli vielä toissapäivänä vapaa.
Proserpine(katselee päiväkirjaa). Varattu sekin — Fabian yhdistys.
Morell. Ah tuo Fabian yhdistys! Onko kahdeksaskolmatta myös varattu?
Proserpine. City-päivälliset. Valajien yhdistys on kutsunut teidät päivällisille.
Morell. Se sopii. Puhun sen sijaan Hoxtonin vapaamielisille. (Proserpine merkitsee sen äänettömänä kirjaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisevat syvää halveksumista Hoxtonin anarkisteja kohtaan. Morell avaa siteen Kirkkoreformatori-lehden ympäriltä, joka on tullut postissa, ja silmäilee Mr Stewart Headlamin johtavaa kirjoitusta sekä uutisia P. Mateusseurasta. Sillä välin astuu Morellin apulainen Alexander Mill sisään, nuori herra, jonka Morell on saanut läheisimmästä yliopistokoloniasta, jonne tämä on tullut Oxfordista jatkaakseen yliopistosivistystään Lontoon Eastendillä. Hän on itserakas, hyväntahtoinen, innokas, kehittymätön, eikä hänellä oikeastaan ole muuta vastenmielistä ominaisuutta kuin se, että hän puhuessaan pitää huulensa tarkasti suljettuina puolen tuuman vertaa molemmista suupielistä turhantarkan ääntämisensä vuoksi. Se on voimakkain tapa millä hän koettaa Oxfordissa opitullaan hienoudella vaikuttaa Hackneyn raakuuteen. Morell, jonka sydämen hän on voittanut koiramaisen nöyrällä ihailullaan, katsahtaa ylös lehdestään ja sanoo). No Lexy! Myöhään niinkuin tavallista!
Lexy. Niin, pelkäänpä pahoin. Kyllä minä mielelläni tahtoisin nousta varhain ylös.
Morell(riemuiten omasta innostaan). Ha, haa! (leikillisesti). Rukoile ja valvo, Lexy: rukoile ja valvo!
Lexy. Niin, kyllä tiedän. Mutta miten minä voisin nukkuessani rukoilla ja valvoa? Eikö totta, Miss Prossy?
Proserpine(terävästi). Miss Garnett, jos suvaitsette.
Lexy. Suokaa anteeksi — Miss Garnett.
Proserpine. Tänään te saatte suorittaa kaiken työn.
Lexy. Miksi?
Proserpine. Se on yhdentekevää. On hyvin terveellistä teille, jos kerrankin ansaitsette illallisenne ennenkuin sen syötte, niin kuin minä saan tehdä. Älkää nyt seiskö ja laiskotelko tuossa. Teidän olisi pitänyt olla matkassa puoli tuntia sitten.
Lexy(hämmästyneenä). Puhuuko hän täyttä totta, Morell?
Morell(iloisesti, loistavin silmin). Tietysti. Minä aion laiskotella tänään.
Lexy. Tekö! Sitä te ette osaa.
Morell(sydämellisesti). Ha, haa! Enkö minä osaa? Aion olla vapaa koko päivän — tai ainakin aamupäivän. Minun vaimoni palaa kotiin. Hän tulee 11.45.
Lexy(hämmästyneenä). Tuleeko hän nyt jo kotiin — lastenko kanssa? Minä luulin heidän viipyvän kuun loppuun asti.
Morell. Sen he tekevätkin: hän tulee vain pariksi päiväksi, ostaakseen villavaatteita Jimmylle, ja nähdäkseen miten me tulemme toimeen ilman häntä.
Lexy(huolestuneena). Mutta, rakas Morell, jos Jimmyllä ja Fluffyllä todellakin oli tulirokko, niin onko se järkevää —
Morell. Tulirokko! Kaikkea vielä, tuhkarokko se vain oli. Minä toin sen itse taloon koulusta Pycroft kadun varrelta. Pappi on aivan kuin lääkäri, poikaseni: hän ei saa pelätä tartuntaa enemmän kuin sotamies kuulia. (Hän nousee ja taputtaa Lexyä olkapäälle). Hankkikaa itsellenne tuhkarokko, jos voitte, Lexy: niin hän hoitaa teitäkin; ajatelkaahan mikä onni se olisi teille!
Lexy(hymyilee hämillään). On niin vaikea ymmärtää teidän suhdettanne Mrs Morelliin —
Morell(hellästi). Ah, poikaseni, menkää naimisiin — ottakaa hyvä nainen vaimoksenne; sitten te kyllä ymmärrätte. Se on esimakua siitä, mikä on kaikkein parasta siinä taivaan valtakunnassa, jota me koetamme rakentaa täällä maan päällä. Se parantaa teidät laiskuudestakin. Kunniallinen mies tuntee, että hänen täytyy maksaa taivaalle jokaisesta onnen hetkestä tekemällä kovaa, epäitsekästä työtä toisten hyväksi. Meillä ei ole suurempaa oikeutta tuhlata onnea tuottamatta sitä muillekin, kuin tuhlata omaisuutta hankkimatta sitä sijaan. Hankkikaa itsellenne sellainen vaimo kuin Candida on; ja te tunnette aina olevanne velassa. (Hän taputtaa Lexyä ystävällisesti olalle ja aikoo mennä ulos huoneesta, kun Lexy huutaa hänen jälkeensä.)
Lexy. Odottakaapa hiukan: minä aivan unohdin. (Morell pysähtyy ja kääntyy pitäen ovenkahvasta kiinni.) Teidän appenne tulee tänne. (Morell sulkee taas oven, hänen käytöstapansa on aivan muuttunut.)
Morell(hämmästyneenä ja pahoillaan). Mr Burgess?
Lexy. Niin. Minä näin hänet puistossa, hän puhui jonkun kanssa. Hän tervehti minua ja pyysi minua sanomaan teille, että hän on tulossa tänne.
Morell(puoleksi epäillen). Mutta hän ei ole käynyt täällä moneen — voisinpa sanoa vuosikausiin. Oletteko aivan varma siitä, Lexy? Ettehän laske leikkiä?
Lexy(vakavasti). En ensinkään.
Morell(miettivästi). Hm! Onpa todellakin aika, että hän tulee tervehtimään Candidaa, ennenkuin hän unohtaa kokonaan hänen olemassaolonsakin. (Hän alistuu välttämättömyyteen ja menee ulos. Lexy katsoo hänen jälkeensä silminnähtävällä, lapsellisella ihastuksella. Miss Garnett, jolla ei ole tilaisuutta ravistella Lexyä, päästää tunteensa valloilleen pitelemällä pahoin kirjoituskonetta.)
Lexy. Mikä hyvä ihminen! Mikä kokonainen, hellä sielu! (Hän käy istumaan Morellin paikalle pöydän ääreen, asettuu mukavaan asentoon ja ottaa esille paperossin.)
Proserpine(kärsimättömästi, vetää kirjeen, jota hän parasta aikaa on kirjoittanut, pois koneesta ja kääntää sen kokoon). Ah, miehen pitää voida rakastaa vaimoansa tulematta narriksi.
Lexy(hämmästyen). Ah, Miss Prossy!
Proserpine(nousee kiireesti ja astuu kirjetelineen luo ottaakseen kirjekuoren, johon hän sulkee kirjeen puhuessansa). Candida siellä ja Candida täällä ja Candida joka paikassa! (Hän kostuttaa huulillaan kuorta.) Siitä voi tulla aivan hulluksi, (hieroo kuorta, jotta se pysyisi kiinni) kun kuulee tuollaista aivan tavallista naista ylistettävän pilviin asti noin naurettavalla tavalla, vaan siksi että hänellä on kauniit hiukset ja kaunis vartalo.
Lexy(moittivalla vakavuudella). Minun mielestäni hän on harvinaisen kaunis, Miss Garnett. (Hän ottaa valokuvan käteensä; katselee sitä; ja toistaa vieläkin suuremmalla painolla.)Harvinaisenkaunis. Kuinka ihanat silmät hänellä on!
Proserpine. Hänen silmänsä eivät ole hituistakaan paremmat kuin minun — ei! (Lexy panee pois valokuvan ja katselee ankarasti Proserpineä.) Ja minä tiedän aivan hyvin, että minä teidän mielestänne olen ruma ja vähäpätöinen.
Lexy(nousee arvokkaasti). Taivas varjelkoon, että ajattelisin jotakin sellaista mistään Jumalan luomasta! (Hän astuu jäykkänä hänen luotaan lattian poikki kirjakaapin läheisyyteen.)
Proserpine(ivallisesti). Kiitos. Se oli hyvin ystävällistä ja lohdullista.
Lexy(surullisena). Ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että teillä olisi jotakin Mrs Morellia vastaan.
Proserpine(loukkaantuneena). Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Hän on ystävällinen ja hyväsydäminen; minä pidän hänestä hyvin paljon, ja osaan panna paljon enemmän arvoa hänen todellisiin hyviin ominaisuuksiinsa kuin kukaan mies. (Lexy pudistaa surullisena päätään ja kääntyy kirjahyllyn puoleen, etsien jotakin kirjaa hyllyltä. Proserpine seuraa häntä katseillaan selvällä katkeruudella.) Ettekö te usko minua? (Lexy kääntyy ja katsoo häneen. Proserpine jatkaa pahanilkisellä innolla.) Te luulette, että minä olen mustasukkainen? Oi, miten hyvin te tunnette ihmissydämen, Mr Lexy Mill! Kuinka hyvin te tunnette naisen heikkouden, eikö totta? Miten hauska onkaan olla mies, jolla on niin terävä, selvä järki, eikä vain hiukan tunnetta niinkuin meillä, ja tietää, että syy siihen, että me emme voi teidän silmillänne katsella teidän rakkautenne esinettä, on vain se, että me kadehdimme toisiamme! (Hän jättää hänet kohauttaen olkapäitään, ja astuu uunin luo lämmittelemään käsiään.)
Lexy. Ah, jos teillä naisilla olisi vain yhtä helppo päästä käsiksi miesten voimaan kuin heidän heikkouteensa, Miss Prossy, niin naiskysymystä ei olisi olemassakaan.
Proserpine(olkansa takaa, lämmitellen käsiään). Missä te kuulitte Morellin sitä sanovan? Itse te ette ole sitä keksinyt: siksi viisas te ette ole.
Lexy. Se on aivan totta. Minä en häpeä myöntää, että olen hänelle kiitoksen velassa tästä samoinkuin monesta muustakin henkisestä totuudesta. Hän sanoi sen vapaamielisen naisliiton vuosikokouksessa. Sallikaa minun vielä lisätä, että vaikka he eivät panneet näihin sanoihin mitään arvoa, niin minä, mies, tein sen. (Hän kääntyy taas kirjahyllyyn päin, toivoen että nämät sanat musertaisivat toisen kokonaan.)
Proserpine(järjestää tukkaansa peilin edessä, joka on uunin reunalla). No niin, kun te puhutte minulle, niin tuokaa esiin omia mielipiteitänne, semmoisina kuin ne ovat, eikä toisen. Te ette koskaan tee niin surkeaa vaikutusta kuin yrittäessänne jäljitellä häntä.
Lexy(loukkaantuneena). Minä koetan seurata hänen esimerkkiänsä? enkä matkia häntä.
Proserpine(tulee taas hänen luokseen palatessaan työhönsä). Sitä te sittenkin teette: te matkitte häntä. Miksi te pistätte sateenvarjonne vasempaan kainaloonne sen sijaan että pitäisitte sitä kädessä niinkuin muut ihmiset? Miksi te kuljette leuka pystyssä ja hyökkäätte eteenpäin kiihkeä ilme silmissä, te, joka ette nouse koskaan ennen kello puoli kymmentä aamulla? Ettekö te luule, että minä tiedän? (Hän menee takaisin kirjoituskoneen ääreen.) No: ruvetkaa nyt työhön; olemme jo aivan kylliksi tuhlanneet aikaa tänä aamuna. (Hän ojentaa hänelle paperin.)
Lexy(syvästi loukkaantuneena). Kiitos. (Hän ottaa sen käteensä ja seisoo pöydän ääressä selin Proserpineen ja lukee sitä. Proserpine alkaa kirjoittaa puhtaaksi pikakirjoitusmuistiinpanojaan koneella, välittämättä hänen mielentilastaan. Mr Burgess tulee ilmoittamatta sisään. Hän on mies kuudenkymmenen paikoilla, jonka itsekkäisyys hänen pikkukauppaa harjoittaessaan on tehnyt epähienoksi ja ahnaaksi; ominaisuuksia, jotka vuosien vieriessä ovat varallisuuden ja liikemenestyksen lisääntyessä muuttuneet tyhmäksi kopeudeksi. Kehno, typerä, ahne ihminen, epämiellyttävä ja kopea käytöksettään niitä kohtaan, jotka saavat tehdä työtä halvalla palkalla, mairitteleva rikkaita ja ylhäisiä kohtaan ja täysin suora, tuntematta vihaa tai kateutta kumpaisessakaan tapauksessa. Maailma, jonka mielestä hän on kyvytön, ei ole tarjonnut hänelle mitään kunnollisesti maksettua tointa, vaan ainoastaan epärehellistä työtä ja siitä on hänen itsekkäisyytensä ollut seurauksena. Hänellä ei itsellään ole tästä aavistustakaan, vaan on hän vilpittömästi vakuutettu siitä, että hänen liikemenestyksensä on kehittynyt aivan luonnollisesti ja että se on yhteiskunnalle terveellinen voitto, jonka mies omalla kyvyllään, ahkeruudella, viekkaudella ja liikekokemuksellaan on saavuttanut, mies, joka yksityisessä elämässään on melkein liiallisen huoleton, hellä ja iloinen. Ulkomuodoltaan on hän lihava ja täyteläinen, nenä kuin kärsä keskellä litteitä kasvoja, parta hiekanvärinen, mutta keskikohdalta, leuan alta, harmaa. Hänellä on pienet, siniset, vetiset silmät, joiden ilme on valitettavan hempeämielinen, ja tuo hempeämielisyys ilmenee myös helposti äänessä.)
Burgess(pysähtyy kynnykselle ja katsoo ympärilleen). Minulle sanottiin, että Mr Morell on täällä.
Proserpine(nousee). Hän on yläkerrassa. Minä menen häntä hakemaan.
Burgess(tuijottaa häneen äkäisesti). Te ette ole sama nuori neiti, joka ennen kirjoitti hänelle puhtaaksi?
Proserpine. En.
Burgess(nyökkää). Niin, hän oli nuorempi. (Miss Garnett katselee häntä; astuu sitten hyvin arvokkaasti ulos. Burgess ei ole sitä huomaavinaan, vaan menee uunin luo, jossa hän kääntyy ja asettuu selin uuniin.) Oletteko te menossa ulos, Mr Mill?
Lexy(panee paperin kokoon ja pistää sen taskuunsa). Olen: minun pitää lähteä heti paikalla.
Burgess(arvokkaasti). Älkää antako minun häiritä itseänne, Mr Mill. Minulla on aivan yksityistä asiaa Mr Morellille.
Lexy(ärtyisesti). Ei minun aikomukseni ole häiritä teitä, Mr Burgess. Näkemiin asti!
Burgess(suojelevasti). Näkemiin asti. (Morell palaa takaisin juuri kun Lexy aikoo mennä).
Morell(Lexylle). Työhönkö menossa?
Lexy. Niin, herra.
Morell(taputtaa häntä ystävällisesti olalle). Ottakaa silkkinen kaulahuivini ja käärikää se kaulaanne. Ulkona käy kova tuuli. Ja hyvästi nyt! (Lexy, joka on aivan lohdutettu Burgessin tylyyden johdosta, tulee iloiseksi ja lähtee.)
Burgess. Sinä pilaat apulaisiasi niinkuin tavallisesti, James. Tuhat tulimaista. Kun minä maksan palkkaa miehelle, joka on riippuvainen minusta, niin minä annan hänen myös ymmärtää, missä hänen paikkansa on.
Morell(varsin lyhyesti). Minä annan minun apulaisteni aina ymmärtää, että he ovat minun apulaisiani ja tovereitani. Jos sinä saat kirjanpitäjäsi ja makasiinimiehesi tekemään yhtä paljon työtä kuin minun apulaiseni, niin rikastut varmaan hyvin pian. Etkö tahdo istua tavalliselle paikallesi?
(Hän viittaa lyhyesti nojatuoliin uunin vieressä; ottaa sitten tuolin pöydän äärestä ja käy pitkän matkan päähän istumaan vieraastaan.)
Burgess(liikahtamatta). Aivan sama kuin ennenkin, James.
Morell. Kun sinä viimeksi olit täällä — siitä on kai noin kolme vuotta — sanoit sinä aivan samaa, vaikka hiukan suoremmin. Sinun sanasi kuuluivat silloin: "yhtä suuri hupsu kuin ennenkin, James!"
Burgess(mairitellen). No, ehkä minä niin sanoin; mutta (iloisesti ja sovinnollisesti). ei minun tarkoitukseni ollut loukata; pappismiehellä on oikeus olla hiukan hullu, eikö totta: se kuuluu virkaan. No niin, joka tapauksessa en ole tullut tänne puhuakseni olleista ja menneistä asioista, vaan tehdäkseni sovintoa. (Tulee äkkiä hyvin juhlalliseksi, ja lähestyy Morellia.) James, kolme vuotta sitten sinä teit minulle rumat kepposet; sinun tähtesi minulta rikkoontui eräs kontrahti; ja kun minä tietystikään en voinut hillitä vihaani, niin sinä yllytit tytärtäni minua vastaan. Mutta nyt minä olen tullut osoittamaan sinulle, että olen kristitty. (Tarjoaa kätensä.) Minä annan sinulle anteeksi, James.
Morell(nousee ylös). Mikä ääretön hävyttömyys!
Burgess(säpsähtää ja on melkein valmis itkemään tuollaisen käytöstavan vuoksi). Sopiiko tuollainen puhe pappismiehelle, James? — ja varsinkin sinunlaisellesi miehelle?
Morell(kiivaasti). Ei, hyvä herra, sellainen puhe ei sovi papille. Minä käytin väärää sanaa. Minun olisi pitänyt sanoa: kirottua hävyttömyyttä. Niin Pyhä Paavali tai mikä kunniallinen pappi tahansa olisi sanonut. Luuletko sinä, että minä olen unohtanut, minkälaisen kontrahdin sinä teit hankkiaksesi vaatteita köyhäinhuoneeseen?
Burgess. Minä pidin vain veronmaksajien puolta, James. Se oli halvin tarjous: sitä sinä et voi kieltää.
Morell. Tosin halvin, siksi että sinä maksoit huonompia palkkoja kuin kukaan muu työnantaja — oikeita nälkäpalkkoja — vieläkin huonompia kuin nälkäpalkkoja — naisille, jotka suorittivat työn. Sinun palkkasi olisi ajanut heidät kadulle, sillä muuten he eivät olisi voineet elättää itseään. (Kiihtyy yhä enemmän ja enemmän.) Nuo naiset kuuluivat minun seurakuntaani. Minä sain aikaan sen, ettei vaivaistalon hoitokunta hyväksynyt sinun tarjoumustasi, minun ansioni on se, että veronmaksajat eivät kehdanneet antaa hoitokunnan hyväksyä sitä; ainoa, jota minä en saanut häpeämään, olit sinä. (Yhä kiihkeämmin.) Kuinka te uskallatte, hyvä herra, tulla nyt tänne ja sanoa, että te annatte minulle anteeksi, ja puhua tyttärestänne, ja —
Burgess. Ei niin kiivaasti, James, ei niin kiivaasti! Älä kiihoitu turhasta. Myönsinhän minä olleeni väärässä.
Morell(raivoissaan). Myönsitkö todellakin? Sitä minä en ole kuullut.
Burgess. Tietysti minä sen tein. Minä myönnän sen nytkin. Minä pyydän sinulta anteeksi sitä kirjettä, jonka sinulle kirjoitin. Riittääkö se?
Morell(napsahuttaa sormiaan). Ei se mitään merkitse. Oletko korottanut työpalkkoja?
Burgess(riemuiten). Olen.
Morell(hillitsee itsensä). Mitä ihmettä!
Burgess(intoilevasti). Minusta on tullut mallityönantaja. En pidä enää naisia työssä, olen antanut heille kaikille matkapassit. Ja kaikki työ tehdään koneilla. Ei kukaan saa vähemmän kuin kuusi penceä tunnissa, ja taitavimmille maksetaan ammatti-yhdistyksen taksan mukaan. (Ylpeästi.) Mitä sinä nyt sanot?
Morell(voitettuna). Onko se mahdollista! No niin, taivaassa on enemmän iloa yhdestä syntisestä, joka tekee parannusta — (Astuu Burgessin luo anteeksipyytäväliä ystävyydellä). Rakas Burgess: minä pyydän sinulta sydämestäni anteeksi, että olen ajatellut niin pahaa sinusta. (Pusertaa hänen kättään). Ja etkö tunne itseäsi nyt paljoa paremmaksi? Tunnusta pois: sinä olet onnellisempi. Sinä näytät onnellisemmalta.
Burgess(surkeasti). No, ehkä kylläkin. Kai se niin on, koska sinä sen sanot. Joka tapauksessa valtuusmiehet nyt hyväksyvät minun tarjoumukseni. (Ilkeästi). He eivät tahdo olla minun kanssani tekemisissä, jollen maksa kunnollisia palkkoja. Piru vieköön kaikki nuo idiotit, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan!
Morell(päästää irti hänen kätensä, alakuloisesti). Senkö vuoksi sinä korotit palkkoja! (Käy synkkänä istumaan.)
Burgess(ankarasti, kovalla äänellä). Miksi minä sitä muuten olisin tehnyt? Eihän siitä ole muuta hyötyä, kuin että työmiehet juovat ja tulevat ylpeiksi. (Käy istumaan nojatuoliin ankaran näköisenä.) Sinulle se kyllä kelpaa, James, sillä sinä joudut sanomalehtiin ja tulet kuuluisaksi. Mutta sinä et ajattele, kuinka paljon vahinkoa sinä teet hankkiessasi työmiehille enemmän rahaa, kuin mitä he voivat tarvita, ja riistäessäsi ne ihmisiltä, jotka voisivat hyvin niitä käyttää.
Morell(huokaa syvään, puhuu kylmän kohteliaasti). Mitä asiaa sinulla on tänään minulle? Et sinä voi saada minua uskomaan, että olet tullut tänne vain sukulaisrakkaudesta.
Burgess(itsepäisesti). Olenpa sittenkin. Vain sukulaisrakkaudesta enkä mistään muusta.
Morell(väsyneen levollisesti). Minä en usko sinua.
Burgess(nousee uhkaavana ylös). Älä sano sitä enää, James Mavor Morell.
Morell(kylmästi). Minä sanon sen niin useasti kuin se on tarpeellista, jotta saan sinut uskomaan, että se on totta. Minä en usko sinua.
Burgess(loukkaantuneena). No, jos olet päättänyt olla epäystävällinen, niin on kai parasta, että menen pois. (Hän lähenee vastahakoisesti ovea. Morell ei estä millään tavalla. Burgess seisahtuu.) En minä luullut, että sinä olisit niin haluton sovinnontekoon, James. (Kun Morell edelleen ei vastaa, niin hän astuu jälleen pari askelta vastahakoisesti ovea kohti, palaa sitten taas takaisin, valittaa.) Mehän tulimme ennen niin hyvin toimeen, vaikka meillä olikin aivan erilaiset mielipiteet; miksi sinä nyt olet niin muuttunut? Minä vakuutan sinulle, minä tulin tänne vain ystävyydestä, sillä en tahtoisi olla huonoissa väleissä tyttäreni miehen kanssa. No kuule, James, näytä nyt, että olet hyvä kristitty ja anna minulle kättä. (Hän laskee kätensä Morellin olkapäälle.)
Morell(katsoo häneen miettivästi). Kuuleppas, Burgess, tahdotko olla yhtä tervetullut taloomme kuin ennen kontrahtisi rikkomista?
Burgess. Sitä minä tahtoisin — sitä minä täydestä sydämestäni tahtoisin.
Morell. Miksi sinä et sitten ole entiselläsi?
Burgess(vetää varovaisesti pois kätensä). Mitä sinä tarkoitat?
Morell. Sen minä sanon sinulle. Sinä arvelit silloin, että minä olin hupsu haaveilija.
Burgess(mielistellen). Ei, en minä sitä ajatellut, James. Minä —
Morell(keskeyttää hänet). Kyllä, kyllä sinä sitä ajattelit. Ja minun mielestäni sinä olit vanha lurjus.
Burgess(torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.
Morell. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa. Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne. Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa). minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin! Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn, tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!
Burgess(hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.) Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä, mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein seurannut aikani mukana.
Morell(riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?
Burgess. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin. Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen. (Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi sellaiselle miehelle kuin sinä olet.
Morell(ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille, joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.
Burgess(on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?
Naisen ääni. Vastaa myöntävästi, James!
He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.
Morell(hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta — (katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä). Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä, valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni olivat kokonaan kiinni — (palaa hänen luokseen). — minä unohdin kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)
Burgess(hiukan häpeissään ja epävarmana siitä, miten Candida ottaa hänet vastaan). Mitä sinulle kuuluu, Candy? (Tämä yhä Morellin sylissä, tarjoo hänelle poskensa, jota hän suutelee.) James ja minä olemme tehneet sovinnon — eikö totta, James?
Morell(kiivaasti). Viis sinun sovinnostasi! Sinä estit minua menemästä Candidaa vastaan. (Kiihkeällä osanotolla). Oma kultani: kuinka sinä tulit yksin toimeen kaikkine tavaroinesi?
Candida(keskeyttää hänet ja irtaantuu hänestä). No, no, no! En minä tullut yksin. Eugene oli meidän kanssamme; ja me matkustimme yhdessä.
Morell(mielissään). Eugene!
Candida. Niin: hän laahaa minun tavaroitani, poika parka. Mene sinä sinne, ystäväni, muuten hän maksaa ajurin, ja sitä minä en tahtoisi. (Morell kiiruhtaa ulos. Candida laskee maahan käsilaukkunsa; sitten hän riisuu päältään palttoon ja hatun ja panee ne sohvalle peitteen viereen ja puhelee koko ajan.) — No, isä, kuinka te jaksatte kotona?
Burgess. Elämä on tullut aivan sietämättömäksi sen jälkeen kuin sinä läksit, Candy. Jospa sinä tulisit kerran ja läksyttäisit hiukan meidän piikaamme. Kuka Eugene on, joka tuli sinun kanssasi?
Candida. Ah, Eugene on yksi Jamesin holhokeista. Hän löysi hänet nukkumasta Thamesin rannalta viime kesänä. Oletko huomannut meidän uutta tauluamme? (Viittaa Pyhään Neitsyeeseen). Hän antoi sen meille.
Burgess(epäillen). Mitä! Koetatko sinä uskotella — omalle isällesi — että tuollainen kadunkuljeskelija, joka viettää yönsä taivas-alia, ostaisi tällaisia tauluja? (Vakavasti). Älä koeta petkuttaa minua, Candy: se on uskonnollinen kuva ja James on sen itse ostanut.
Candida. Arvaappas uudestaan. Eugene ei ole mikään kadunkuljeskelija.
Burgess. Mitä hän sitten on? (Pilkallisesti). Ehkäpä aatelismies.
Candida(nyökkää ihastuneena). Niin. Hänen setänsä on pääri. Oikea elävä kreivi.
Burgess(ei uskalla uskoa niin hyviä uutisia). Eihän toki!
Candida. Onpa niinkin. Hänellä oli taskussaan seitsemän päivän vekseli viidellekymmenelleviidelle punnalle, kun James löysi hänet Thamesin rannalta. Hän luuli, ettei hän saisi sillä rahaa ennenkuin seitsemän päivän kuluttua ja hän oli liian ujo pyytääkseen krediittiä. Oi, se vasta on kiltti poika! Me pidämme hänestä niin paljon.
Burgess(halveksivinaan aatelismiehiä, mutta loistavin silmin). Hm! En olisi koskaan luullut, että sinä saisit jonkun päärin veljenpojan tulemaan vieraisille Victoria Parkiin, jollei hän olisi hiukan tyhmä. (Katselee taas taulua). Tietysti minä en hyväksy tuota taulua, Candy, mutta on se sittenkin hieno, ensimäisen luokan työtä: sen minä voin nähdä. Sinä voit esittää hänet minulle, Candy. (Katselee kelloaan levottomasti). Minulla ei ole kuin pari minuuttia aikaa.
Morell palaa takaisin Eugenen kanssa, jota Burgess katselee ihastuksesta kosteilla silmillä. Hän on omituinen, ujo, kahdeksantoista vuotias nuorukainen, hento, naisellinen, ääni on heikko ja lapsellinen, kasvojen ilme kiusattu ja rasittunut ja käytöstapa arka, mikä osoittaa, että hän on saanut kärsiä paljon ennenkuin hänen luonteensa on kehittynyt täyteen voimaansa. Hän on kovin päättämätön eikä tiedä miten seisoa tai mitä tehdä. Hän pelkää Burgessia ja juoksisi mielellään tiehensä, jos hän uskaltaisi. Mutta juuri se raju tapa, millä aivan jokapäiväinenkin asia vaikuttaa häneen, johtuu liiallisesta hermopinnistyksestä. Hänen sieramensa, suunsa ja silmänsä ilmaisevat kiivasta ja uhmailevaa itsepäisyyttä, jota vastoin otsa, jossa näkyy jo säälin uurteita, tekee levollisen vaikutuksen. Hän on niin tavaton, että hän tuntuu melkein luonnottomalta, ja proosallisten ihmisten mielestä tuossa luonnottomuudessa on jotakin sairaalloista, jotavastoin runolliset ihmiset näkevät siinä jotain enkelimäistä. Hänen pukunsa on anarkistinen, yllään hänellä on vanha sininen takki lawntennispaidan päällä, silkkihuivi kaulassa, housut ovat samanväriset kuin takkikin ja puolikengät ruskeata kangasta. Hän on silminnähtävästi maannut kanervikossa ja kahlannut vedessä nämät vaatteet yllään, eikä mikään todista sitä, että hän koskaan olisi niitä harjannut. Kun hän astuessaan sisään näkee vieraan, pysähtyy hän ja hiipii pitkin seinää huoneen toiselle puolelle.
Morell(astuessaan sisään). Tulkaa sisään: te voitte ainakin uhrata meille neljännestunnin. Tämä on minun appeni, Mr Burgess? — Mr Marchbanks.
Marchbanks(hermostuneesti peräytyy kirjahyllyä vasten). Hauska tavata teitä, herra.
Burgess(astuu hänen luokseen hyvin ystävällisesti, samassa kuinMorell menee Candidan luo uunin ääreen). Hauska tavata, Mr Marchbanks.(Pakoittaa hänet antamaan kättä). Miten te jaksatte tässä ilmassa?Toivottavasti ette anna Jamesin tyrkyttää itsellenne tyhmiä aatteita.
Marchbanks. Tyhmiä aatteita! Ah, te tarkoitatte sosialismia! En.
Burgess. Se on oikein. (Katselee taas kelloaan). Nyt minun täytyy mennä: ei siinä mikään auta. Tuletteko te samaan suuntaan kuin minäkin, Mr Marchbanks?
Marchbanks. Mihin suuntaan sitten?
Burgess. Viktoria Park asemalle. Sieltä lähtee juna Cityyn 12.25.
Morell. Kaikkea vielä. Eugene jää meille aamiaiselle, eikö niin?
Marchbanks(tuskallisesti pyytäen anteeksi). Ei — minä — minä…
Burgess. No, no, en minä vaadi, tietysti te mielemmin syötte aamiaista Candyn kanssa. Jonakuna iltana, toivottavasti, te tulette minun kanssani syömään päivällistä klubiini Norton Folgateen. Sanokaa, että te tulette!
Marchbanks. Kiitos, Mr Burgess. Missä on Norton Folgate — eikö se ole Surreyssä? (Burgess on pakahtua nauruun.)
Candida(tulee apuun). Sinä myöhästyt, isä, jollet mene nyt heti. Tule takaisin iltapuolella selittämään Mr Marchbanksille, missä sinun klubisi on.
Burgess(mylvien ilosta). Surreyssä, kuulkaa, kuulkaa! Se ei ole tyhmempää. Enpä tosiaankaan ole ennen tavannut miestä, joka ei olisi tiennyt missä Norton Folgate on. (On hämillään meluamisestaan). Hyvästi, Mr Marchbanks. Minä tiedän että te olette aivan liian hieno loukkaantuaksenne minun pilastani. (Tarjoa jälleen kätensä.)
Marchbanks(tarttuu siihen hermostuneesti). Ei mitenkään!
Burgess. Hyvästi, hyvästi, Candy. Minä pistäydyn uudestaan myöhemmin. Näkemiin, James.
Morell. Pitääkö sinun mennä?
Burgess. Älä vaivaudu. (Menee ulos hyvillä mielin.)
Morell. Minä tulen saattamaan. (Seuraa häntä. Eugene tuijottaa heidän jälkeensä tuskallisesti, pidättäen henkeään, kunnes Burgess on kadonnut.)
Candida(nauraen). No, Eugene? (Tämä kääntyy äkisti, ja astuu kiihkeästi häntä kohti, mutta pysähtyy huomatessaan Candidan ilkkuvan ilmeen.) Mitä pidätte isästäni?
Marchbanks. Minä — minähän tuskin tunnen häntä. Näyttäähän hän varsin hauskalta vanhalta herralta.
Candida(hyväntahtoisella ivalla). Te aiotte siis mennä päivällistä syömään hänen klubiinsa, vai mitä?
Marchbanks(surkeasti, vakavasti). Niin, jos se huvittaa teitä.
Candida(liikutettuna). Tiedättekö, kaikista merkillisyyksistänne huolimatta te olette sentään kiltti poika. Jos olisitte nauranut isälleni, niin en olisi pannut sitä pahakseni; mutta minä pidän teistä vielä paljoa enemmän, kun olette ystävällinen hänelle.
Marchbanks. Olisiko minun pitänyt nauraa? Kyllä minä huomasin, että hän sanoi jotakin hassua; mutta minä en tule toimeen ventovieraitten kanssa; enkä minä ymmärrä pilaa. Olen hyvin pahoillani. (Käy istumaan sohvalle, nojaa kyynärpäänsä polviinsa ja ohimonsa nyrkkeihinsä toivottoman kärsimyksen ilmeellä.)
Candida(tekee hyväntahtoista pilaa hänestä). No kuulkaahan! Mikä suuri lapsi te olette! Vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Miksi te olitte niin surumielinen, kun me ajoimme yhdessä?
Marchbanks. Ei se ollut mitään. Minä vain ajattelin kuinka paljon minä maksaisin ajurille. Minä tiedän kyllä, että se on hirveän tyhmää, mutta te ette aavista kuinka julmaa kaikki tuollainen minusta on — kuinka vaikea minun on olla tekemisissä vieraitten ihmisten kanssa. (Nopeasti ja rauhoittuen). Mutta se kävi aivan hyvin. Hänen kasvonsa aivan loistivat ja hän kohotti hattuaan, kun Morell antoi hänelle kaksi shillingiä. Minä aioin antaa hänelle kymmenen. (Candida nauraa sydämellisesti. Morell tulee takaisin muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä kädessä, jotka ovat tulleet päiväpostissa.)
Candida. Ajatteleppas, James, hän aikoi antaa ajurille kymmenen shillingiä — kymmenen shillingiä kolmen minuutin ajosta! Ajattelehan toki!
Morell(pöydän ääressä, missä hän katselee kirjeitään). Älkää välittäkö hänestä, Marchbanks. Anteliaisuus on jalo ominaisuus, paljoa parempi kuin itaruus, ja paljoa harvinaisempi.
Marchbanks(vajoaa taas alakuloisuuteen). Ei, se on pelkurimaisuutta ja kykenemättömyyttä. Mrs Morell on aivan oikeassa.
Candida. Tietysti hän on. (Ottaa laukun käteensä). Ja nyt minä jätän teidät hetkeksi Jamesin huostaan. Te olette luultavasti liiaksi runoilija, voidaksenne ymmärtää, millaisessa tilassa nainen näkee kotinsa, kun hän on ollut poissa kolme viikkoa. Antakaa minulle peitteeni. (Eugene ottaa matkapeitteen sohvalta ja ojentaa sen hänelle. Candida ottaa sen vasempaan käteensä. Oikeassa on laukku.) Heittäkääpä päällystakki käsivarrelleni. (Hän tottelee.) Ja nyt hattuni. (Hän antaa sen siihen käteen, missä laukku on.) Avatkaa ovi! (Hän kiiruhtaa Candidan edelle ja avaa oven.) Kiitos. (Candida menee ulos ja Marchbanks sulkee oven.)
Morell(yhä toimessa pöydän ääressä). Te jäätte tietysti aamiaiselle, Marchbanks.
Marchbanks(hätäisesti). En minä saa. (Katsoo äkkiä Morelliin, väistää hänen suoraa katsettaan ja lisää, silminnähtävästi valehdellen.) Minä en voi.
Morell. Te tarkoitatte, että te ette tahdo.
Marchbanks(vakavasti). En: kyllä minä mielelläni tahtoisin. Kiitos vaan. Mutta — mutta —
Morell(nopeasti, jättää kirjeensä ja tulee hänen luokseen). Mutta — mutta — mutta — mutta — turhia! Jos teitä haluttaa jäädä, niin te jäätte, jäätte. Älkää koettako uskotella minulle, että teillä olisi muuta tekemistä. Jos olette ujo, niin menkää hetkeksi puistoon kävelemään ja sepittäkää siellä runoja puoli kahteen asti; ja tulette sitten sisään saamaan kelpo aterian.
Marchbanks. Kiitos, se olisi hyvin mieluista. Mutta minä en voi. Totta puhuen Mrs Morell kielsi. Hän sanoi, että te luultavasti ette pyytäisi minua jäämään aamiaiselle, ja jos te sittenkin sen tekisitte, niin pitäisi minun muistaa, että te ette sitä kuitenkaan täydellä todella tarkoita. (Valittaen). Hän sanoi, että minä ymmärrän sen aivan hyvin, mutta minä en ymmärrä laisinkaan. Älkää sanoko hänelle, että minä puhuin tästä teille.
Morell(leikillisesti). Eikö muuta? Eiköhän minun ehdoitukseni, että menisitte hetkeksi puistoon kävelemään, selvittäisi pulmaa?
Marchbanks. Millä tavalla?
Morell(huudahtaa iloisesti). Voi, teitä tyhmeliiniä — (Mutta tämä äänekkäisyys viiltää hänen korviaan yhtä pahasti, kuin Eugenenkin. Hän hillitsee itseään ja jatkaa ystävällisesti ja vakavasti.) Ei, en minä tahdo sitä käsittää sillä tavalla. Rakas ystävä, onnellisessa avioliitossa, sellaisessa kuin meidän, on vaimon kotiintulo pitemmän poissaolon jälkeen jotakin pyhää. (Marchbanks katsoo nopeasti häneen, puoleksi arvaten hänen tarkoituksensa.) Vanha ystävä tai todellisesti jalo ja sympaatinen ihminen ei tuollaisena hetkenä ole tiellä, mutta tilapäinen kävijä hyvinkin. (Pelokas ilme tulee äkkiä Eugenen kasvoihin, kun hän ymmärtää toisen tarkoituksen. Morell, joka on omissa ajatuksissaan, jatkaa panematta tähän huomiota). Candida luuli, että minulle olisi mieluisempaa jos te ette olisi täällä, mutta siinä hän erehtyi. Minä pidän paljon teistä, poikaseni, ja te saatte mielellänne itse nähdä, kuinka onnellista on olla naimisissa niinkuin minä.
Marchbanks. Onnellista? Teidänkö avioliittonne olisi onnellinen? Luuletteko te sitä?
Morell(vilkkaasti). Sen minä tiedän, poikaseni. Larochefoucauld on sanonut, että on olemassa vain sopivia avioliittoja, mutta ei onnellisia. Te ette usko, kuinka hauska on saada kiinni tuollaisesta suurvalehtelijasta, tuollaisesta inhottavasta kyynikosta, kuin tuo mies on. Hahaa! Lähtekää nyt puistoon sepittämään runoa, ja tulkaa täsmälleen kello puoli kaksi takaisin! Me emme koskaan odota ketään.
Marchbanks(hurjasti). Ei, malttakaahan! Minun täytyy pakoittaa se esille!
Morell(hämmästyneenä). Mitä? Pakoittaa, mitä?
Marchbanks. Minun täytyy puhua teidän kanssanne! Meidän välimme täytyy tulla selväksi!
Morell(katselee kelloaan). Nytkö?
Marchbanks(intomielisesti). Nyt juuri! Ennen kuin te lähdette täältä! (Hän vetäytyy pari askelta taakse ja asettuu siten, ikäänkuin hän koettaisi estää Morellia poistumasta huoneesta).
Morell(liikahtamatta; totisesti, kun hän nyt huomaa, että jotakin vakavaa on kysymyksessä). En minä aio lähteä täältä, poikaseni, mutta minä luulin, että te menisitte. (Eugene, joka joutuu hämilleen kuullessaan hänen varman äänensä, kääntää hänelle selkänsä ja vääntelee itseään vihoissaan. Morell tulee hänen luokseen ja laskee kätensä hänen olkapäälleen, voimakkaasti mutta ystävällisesti, eikä ole huomaavinaan, että toinen koettaa pudistaa sen päältään.) Käykää nyt tähän rauhassa istumaan ja sanokaa mitä se on. Mutta muistakaa: me olemme ystäviä, eikä meidän tarvitse pelätä, että kohtelisimme toisiamme muuta kuin kärsivällisesti ja ystävällisesti, vaikka meillä olisi mitä tahansa toisillemme sanottavaa.
Marchbanks(kääntyy). En minä kiivastu, minä olen vain aivan — (peittää epätoivoissaan kasvot käsiinsä) kauhistuksissani. (Antaa käsien vaipua alas ja kumartuu Morellia kohti, jatkaen uhkaavalla äänellä). Te saatte nähdä onko nyt sopiva tilaisuus olla ystävällinen ja kärsivällinen. (Morell, liikkumatta kuin kallio, katselee häntä säälien.) Älkää katselko minua noin tyytyväisesti! Te luulette olevanne vahvempi kuin minä, mutta minä saan teidät horjumaan, jos teillä vain on sydän rinnassanne.
Morell(hyvin varmasti). Puhukaa nyt, poikaseni! Antakaa tulla!
Marchbanks. Ensiksikin —
Morell. Ensiksikin?
Marchbanks. Minä rakastan teidän vaimoanne!
Morell peräytyy ja tuijotettuaan hetken hyvin hämmästyneenä häneen, purskahtaa hillittömään nauruun. Eugene hämmästyy, mutta ei masennu; pikemmin hän suuttuu ja tulee kopeaksi.
Morell(käy istumaan voidakseen oikein nauraa kyllikseen). Rakas lapsi, tietysti te rakastatte. Kaikkihan sitä tekevät, ei kukaan voi olla häntä rakastamatta. Minä pidän siitä, mutta — (katsoo häneen puoleksi piloillaan) onko tämä teistä todellakin jotakin, josta kannattaa puhua? Te ette ole vielä kahdenkymmenenkään vanha ja hän on kolmenkymmenen. Eikö se tunnu teistä melkein kuin koulupoikaihailulta?
Marchbanks(kiivaasti). Kuinka te voitte sanoa jotakin sellaista hänestä? Luuletteko te, että hän herättää senkaltaista rakkautta? Se on loukkaus häntä kohtaan.
Morell(joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!
Marchbanks(tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää, kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut hänet omakylläisyytenne tähden — te — (kääntyy hänen puoleensa). jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä tunnetta hänen kanssansa!
Morell(filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte naurettavaksi — hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen, paljas totuus!
Marchbanks. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi, ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi. Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.) Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?
Morell(kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea — ei vähintäkään — saada miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä! Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!
Marchbanks(häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani. Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.
Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa entisen arvokkaisuutensa.
Morell(jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon, että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen. (Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja, ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko, poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin, ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että runoilijassa ihmisen pyhä henki — se mikä on jumalallista hänessä, — on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette, että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän hartioillenne lasketut.
Marchbanks(tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla sitä, saattaa minut vapisemaan.
Morell(yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni, älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki, pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, — luottakaa minuun, — ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?
Marchbanks(katselee ympärilleen). Tällaistako hänen ympärillään aina on? Hänellä on suuri sielu, joka kaipaa todellisuutta, totuutta ja vapautta; mutta hänen täytyy tyytyä vertauksiin, saarnoihin ja vanhentuneihin lauseparsiin, vain tyhjiin sanoihin. Luuletteko että naisen sielu voi elää vain teidän saarnakyvystänne?
Morell(loukkaantuneena). Marchbanks, te teette itsehillitsemisen minulle raskaaksi. Minulla on sama kyky kuin teilläkin, jos sillä nyt yleensä on mitään todellista arvoa. Kyky ilmaista oikealla tavalla jumalallista totuutta.
Marchbanks(kiivaasti). Se on vain liukaskielisyyttä, eikä mitään muuta! Mitä teidän kauniilla puhemetkuillanne on sen enempää tekemistä totuuden kanssa kuin urkujensoitolla? En ole koskaan ollut teidän kirkossanne, mutta teidän valtiollisissa kokouksissanne olen käynyt, ja minä olen nähnyt teidän tekevän sitä, mitä sanotaan yleisön hurmaamiseksi: s.o. te olette kiihoittanut heitä, kunnes he ovat käyttäytyneet aivan kuin päihtyneet. Ja heidän vaimonsa olivat läsnä ja näkivät, kuinka hulluja he olivat. Se on vanha juttu, siitä kerrotaan jo raamatussakin. Minä kuvailen mielessäni, että kuningas David innostuksen hetkinään oli hyvinkin teidän kaltaisenne. (Pistelee häntä sanoilla). "Mutta hänen vaimonsa katsoi hänen ylön sydämessänsä."
Morell(vihoissaan). Pois talostani! Kuuletteko! (Astuu uhaten häntä kohti.)
Marchbanks(peräytyy sohvan luo). Antakaa minun olla, älkää koskeko minuun! (Morell tarttuu häntä voimakkaasti takinkaulukseen. Eugene kyyristyy sohvalle ja huutaa kiihoittuneena). Päästäkää irti, Morell: jos te lyötte, niin minä tapan itseni! Minä en voi sitä kestää! (Melkein hysteerisesti). Ottakaa pois kätenne!
Morell(hitaasti, mutta voimakkaasti ja halveksivasti). Voi, teitä pientä, kurjaa koiranpentua! (Päästää hänet irti). Menkää, ennenkuin pelosta saatte halvauksen!
Marchbanks(sohvalla, läähättäen helpoituksesta, kun Morell on vetänyt pois kätensä). En minä teitä pelkää, te pelkäätte minua!
Morell(levollisesti kumartuen hänen ylitsensä). Siltä se todellakin näyttää, eikö totta?
Marchbanks(uhmailevalla kiivaudella). Niin, aivan niin. (Morell kääntyy halveksien pois. Eugene nousee ja seuraa häntä.) Te luulette sitä, koska minä pelkään rääkkäystä — koska (itkevällä äänellä) en voi muuta kuin vihasta huutaa, kun minua kohdellaan väkivallalla — koska en voi nostaa raskasta matka-arkkua alas rattailta niinkuin te, koska en voi tapella teidän kanssanne teidän vaimostanne, niinkuin ruumiillinen työntekijä — kaikkien noiden syiden vuoksi te luulette, että minä pelkään teitä. Mutta te erehdytte. Minulla ei ole sitä, mitä te sanotte brittiläiseksi rohkeudeksi, mutta minä en tunne myöskään brittiläistä pelkurimaisuutta. Minä en pelkää jonkun papin mielipiteitä, minä tahdon taistella teidän mielipiteitänne vastaan, minä tahdon vapauttaa vaimonne niiden orjuudesta. Minä asetan omat mielipiteeni niitä vastaan. Te ajatte minut ulos, siksi että te ette uskalla antaa vaimonne valita teidän ja minun mielipiteitteni välillä. Te ette uskalla antaa minun tavata häntä enää. (Morell kääntyy äkisti vihoissaan häneen. Eugene pakenee ovelle vaistomaisen pelon vallassa.) Antakaa minun olla! Minä menen.
Morell(kylmällä halveksumisella). Odottakaa hiukan! En minä aio koskea teihin. Älkää pelätkö! Kun minun vaimoni tulee takaisin, niin hän tahtoo tietää, miksi te olette mennyt pois, ja kun hän saa kuulla, että te ette enää koskaan astu meidän kynnyksemme yli, niin hän haluaa saada siihenkin selityksen. Mutta minä en tahdo pahoittaa hänen mieltään sanomalla hänelle, että te olette käyttäytynyt kuin nulikka.
Marchbanks(palaa takaisin uudestaan kiivastuen). Mutta teidän täytyy! Teidän täytyy! Jos te selitätte hänelle asian toisin kuin mitä se todellakin on, niin silloin te olette valehtelija ja suuri pelkuri. Ilmoittakaa hänelle mitä minä sanoin; selittäkää hänelle kuinka voimakas ja miehekäs te olitte ja kuinka te ravistelitte minua aivan kuin terrier koira rottaa, kuinka pelkurimainen ja raukkamainen minä olin, ja kuinka te sanoitte minua pieneksi surkeaksi koiranpennuksi ja ajoitte minut ulos! Jos te ette sano sitä hänelle, niin minä sanon. Minä kirjoitan hänelle.
Morell(hämmästyneenä). Miksi te tahdotte, että hän saisi sen tietää?
Marchbanks(lyyrillisellä innostuksella). Siksi että hän ymmärtää minua ja että hän tietäisi, että minä ymmärrän häntä. Jos te salaatte häneltä yhden ainoankin sanan, jollette te ole valmis ilmaisemaan hänelle totuutta sellaisena kuin se on, niin saatte elämänne loppuun asti pitää hyvänänne sen tiedon, että hän oikeastaan kuuluukin minulle eikä teille. Hyvästi! (Aikoo mennä.)
Morell(hyvin levottomasti). Jääkää! Minä en sano sitä hänelle.
Marchbanks(kääntyy lähellä ovea). Teidän täytyy sanoa hänelle joko totuus tai jokin valhe, jos minä menen.
Morell(estellen). Marchbanks, joskus ihmisellä on oikeus —
Marchbanks(keskeyttää hänet). Minä tiedän — valehdella. Se ei auta yhtään mitään. Hyvästi, herra pappi!
Kun hän kääntyy vihdoin mennäksensä, avautuu ovi ja Candida tulee sisään.
Candida. Menettekö te jo, Eugene? (Katselee häntä tarkemmin). Mutta miltä te näytätte, hyvä ystävä? Aiotteko tuollaisena lähteä ulos? Te olette todellakin runoilija! Katsoppas häntä, James! (Hän tarttuu häntä takkiin kiinni ja vie hänet esille, näyttäen häntä Morellille.) Katsos hänen kaulustansa, katsos hänen kaulahuiviansa, katsos hänen tukkaansa! Voisi luulla, että joku olisi aikonut kuristaa häntä! (Molemmat miehet hillitsevät itseään.) Odottakaa hiukan, seisokaa hiljaa! (Hän panee kiinni hänen kauluksensa, solmii hänen kaulahuivinsa ja silittää hänen tukkaansa.) Kas noin! Nyt te näytätte niin siivolta, että minusta on parasta, että jäätte tänne aamiaiselle, vaikka sanoinkin teille, ettette saisi jäädä. Puolen tunnin kuluttua ruoka on valmis. (Hän korjaa vielä hiukan kaulahuivia. Eugene suutelee hänen kättänsä.) Älkää huoliko!
Marchbanks. Tietysti minä tahdon jäädä, jollei teidän kunnianarvoisella miehellänne ole mitään sitä vastaan.
Candida. Saako hän jäädä, James, jos hän lupaa olla kiltti poika ja auttaa minua kattamaan pöytää? (Marchbanks kääntää päätään ja katselee olkansa yli lujasti Morelliin, vaatien hänen vastaustansa.)
Morell(lyhyesti). Tietysti, luonnollisesti! (Hän menee pöydän luo ja on puuhaavinaan jotakin paperiensa parissa.)
Marchbanks(tarjoo käsivartensa Candidalle). Mennään kattamaan pöytää.
(Hän tarttuu hänen käsivarteensa. He astuvat yhdessä ovelle; kun he menevät, lisää Marchbanks.) Minä olen onnellisin ihminen maailmassa!
Morell. Sitä minäkin olin — tunti sitten.
Esirippu.