FOKAS. Onkos?
KONRAD. Ottakaat ja katsokaat tuosta nyrkkini läpitse. (Fokas katsoo läpi hänen nyrkkinsä) Noh?
FOKAS. Näen vaan paljaan kirkkaan taivaan.
KONRAD. No soikotetaan, soikotetaan, noin noin, itään länteen pohjaan.
FOKAS. (Kääntyen äkkiin kohden Konradia, katsahtaen kiivaasti) Älä helvetissä tee minusta pilkkaa, äijä, älä helvetissä! Minä en pelkää sinua vaihka olisit itse Laiska-Jaakko, se suuri noita ja silmänkääntäjä, minä en pelkää, vaan kysyn kivaltisti: mikä on sinun meiningis oikein? Äijä! (Konrad karauttaa kurkkuansa hirveän kovalla röminällä.—Fokas itsekseen) Hän römisee ja mörisee kuin vaskihärkä. Haa!—Mutta luulenpa kuitenkin hänen hankkeensa vakaiksi, viipittömiksi, vaihka ovatkin keinonsa joteskin tomppelin, ja mun täytyy hieman sovitella, sillä tahdonpa ulos hänen kallostansa tiedot, varmaat tiedot tulevista. (Ääneensä) Sinä näet, Matti, löytyvän täällä mun povessani paljon muikeutta, tulivuoren kuumaa pohdetta; se ruiskuu pian vallatonna ylös, toki, pianpa se masentuukin taas.—Mutta katso uudestaan ylös pilvihin ja anna minun kuulla vaan ei nähdä. Katso ylös!
KONRAD. (Tirkistellen ylös läpi nyrkkinsä) Minä katson, ja ilmestyy ennustajalle tärkeä tanner.
FOKAS. Mitä näet?
KONRAD. Kaksihan teille tietä vaellettavaksi tarjotaan.
FOKAS. Kaksi tietä. Kerro minulle tarkasti kunkin tien sekä edut että vastukset.
KONRAD. Mutta vaiti! Täältä otan minä itselleni ainoastaan alushirret, alkurankaleen, jonka sitten aaverikas sieluni täyttää, seistessäni hetken sokeana. Mutta vaiti nyt!
TAAVETTI. (Eriks.) Keitä hänelle siellä pilvissä oikein verraton soppa.
SELMA. (Eriks.) Että varron levotonna. Enkö olisi ennustanut oikein?
THEKLA. (Eriks.) Onneton! onpa heti mun astuttava esiin. (Konrad on kääntynyt pilvistä ja seisoo silmät ummessa)
FOKAS. (Eriks.) Nythän peijakas seisoo sokkona tuossa putoneena pilvistä alas, topaten rankalettansa lihalla ja karvoilla.—Hei, poika! (Konrad avaa silmänsä ja pöllistelee kovin) Mitä kuuluu?
KONRAD. Pois! mun korvani on tynsä mutta silmäni kuin auringon terä.
FOKAS. Mitä näet sitten?
KONRAD. Eteheni kuvattuna teidän tulevan kohtalonne.
FOKAS. Kerro.
KONRAD. Kaksi tietä kahden immen kautta teille tarjoo onni.
FOKAS. Hahaa! Ja nämät immet?
KONRAD. Yksi on teidän kihlattunne, ja se toinen seisoo häntä läsnä.Myös hänellä on ystävänsä, mutta vierailla mailla nyt.
FOKAS. Mies elää siis?
HERMAN. (Eriks.) Ahaa, se eikö sinua miellyttäis?
KONRAD. Hän elää ja lähestyy jo kotoansa, muistain aina morsiantaan, mutta eihän morsian häntä muistelekkan juuri joka hetki.
FOKAS. Tyttö tulee siis kerran järkeensä.
THEKLA. (Eriks.) Hoo!
FOKAS. Mutta minkä tien otan samotakseni?
KONRAD. Määräkäät se itse, kuvattuani eteheenne kunkin muodon ja luonnon.
FOKAS. Minä kuultelen.
KONRAD. Tie, jonka miehelle tarjoo tuo ensinmainittu impi, ei vie häntä korkeisin arvoin, ei äärettömän rikkauden satamaan, vaan varallisuuden vainioille. Hän rauhassa, hiljaisessa onnessa on viettävä päivänsä täällä, viimein pelootta astuva Herran tuomiolle, ja hänen nimensä löyttään elämän kirjassa. Senhän kohtalon annoi teille ensimmäinen tie. Mutta tie se toinen, jonka avaa etehenne orpo neito, johtaa ylös prameuden korkuuteen, antaa teille pohjattomat rikkaudet, mahtavia ystäviä ja pian myös kohottaa teidät ylös aatelissäätyyn.
FOKAS. Hyvä! Mutta mielin teille ilmaista, että jo äitini kohdusta virtaa suonissani kallista nestettä, Tähtitanssein verta. Tiedä, ukko, Tähtitanssi on äitini sukunimi, ja tämä heimo, johtaa alkunsa aina jumalten tarinamailmasta; tiedä tämä.
KONRAD. Minä tiedän sen ja katselen teitä syvimmällä kunnioituksella.
FOKAS. Jumalten tarinamailmasta, niinkuin oikean aarelsmiehen tulee, eikä siis paljon että olenkin maamme aarelsruumiissa lailliseksi julistettu jäsen.—Mutta mitä lupaa minulle enemmin tämä tie?
KONRAD. Nämäthän oli teidän onnen-arpanne tällä tiellä; mutta saattaa se myöskin teille monta haittaa ja vastusta.
FOKAS. Ilmase minulle kaikki.
KONRAD. Katsokaat, teidän puolisonne alat siellä voimallisena kotkana väikkyy ja vallitsee teidän ylitsenne!
FOKAS. Mitä sanot?
THEKLA. (Eriks.) Voi sinuas! Minä kotkaksi, kurja kananen?
FOKAS. Hän vallita minua? Mahdotonta, elleivät kiukkuiset loihtuvoimat häneen vuodata perin toista henkeä. Mutta heittäkäm tämä. Mitä enemmin?
KONRAD. Makauskammarissa toraa ja motkotusta, ehtimiseen motkotusta ja usein kyökistäkin tuima pöllähdys.
FOKAS. Mutta ulkona mailmalla?
KONRAD. Aina kunnioitusta korkeaa.
FOKAS. Hyvä! Mutta kuinka päättyy viimein tämä tie ja miltä näyttää sillon siellä toisella rannalla?
KONRAD. Kuolinvuoteenne on kovin haikea ja kolkko, mutta kuolemanne kauvas kuuluisa ja peijaisenne komeat.
FOKAS. Mutta kuinka astun sisään siihen toiseen maahan?
KONRAD. Minä katselen ja tirkistelen, mutta en löydä teidän nimeänne elämän kirjassa. (Hetki äänettömyyttä)
FOKAS. Et löydä?
KONRAD. En, herrani. Ja tähän siis ehtyy kaikki tietoni teistä.
FOKAS. Tässä on palkkas. (Antaa hänelle rahaa) Ja sinä saat mennä.
KONRAD. Kiitän nöyrimmästi! (Lähtee käymään, mutta pian kaapasee Fokas hänen jälessänsä ja tarttuu hänen kaulukseensa)
FOKAS. Mutta ukko! Älä helvetissä hivahda kolmannelle miehelle mitä on tässä tapahtunut, älä helvetissä!
KONRAD. Päästäkääthän kauluksen. (Fokas päästää) Kokenne mies tietää mitä hänen rauhaansa kuuluu. (Poistuu vasemmalle)
FOKAS. Minä luotan sinuun, minä luotan. Mutta tyydy enpä juuri ennustuksees. Hm. (Syventyy aatoksiinsa)
HERMAN (Eriks.) Niin, kärsiihän tuota tuumiskella. Mutta ettäs askartelet noitain ja tietäjitten kanssa, sinä? Tuhannen pyöveliä!
SELMA. (Eriks.) Siinä arvele nyt hetki; minä kohta suoritan sun aatokses vyhdin.
TAAVETTI. (Eriks.) Niin, kumman tien nyt valitset, toveri? No sen toisen ja paremman, arvaan minä. Älä yhtään huoli kuinka laulammekin täällä viimeistä värssyämme harmaapäisinä kääkkinä. Sillon miehellä ainoastaan koiran osa ja arvo, täällä kömppiessään toisten ja nuorempain tiellä. Niin tänäpän sinä kuolet, huomen sinä kuopataan ja siitä riemuitaan sun entisessä kodossas. Ja mitä olemme kuulleet tuolta toiselta ahteelta, niin pidämmehän ne vaan tarinoina lapsille ja yksinkertaisille juutaksille. Ja jos viimein toisinkin olis, jota emme juuri niskamme nimessä voi kieltää, niin, huomatessam muuttomme läsnä, varustelemme huonettamme vähitellen, käytellen pappia puheillamme vilpittömällä mielellä ja kielellä, ja niin nukumme lopulta hiljaiseen uneen. Älä yhtään huoli, vaan se toinen tie, se toinen tie!
HERMAN. (Eriks.) Mikä morakka muoto filosofiialla!
FOKAS. (Eriks.) Nyt olen päättänyt. Selman heitän ja otan kainon Theklan, niin astuen käyskelemään kemun ja kunnian tielle, huolimatta noista sumuista, jotka etähällä tuolla palloilevat maan ja taivaan rajalla. Onhan tässä kontion ruumis, joka antaa sydämmelleni toivon, kestävän kauvankin prameuteni päivän. Ja koska vihdoinviimein illastuu, niin pistää mar muistooni muutamia pieniä heikkouden syntejä, mutta minä kadun niitä ja pyydän niitä anteiksi. Ja aina kuinka parhaaksi näen ja sappeni myöden antaa, niin kutsun luokseni jonkun pappismiehenkin kerran tai kaksi, ja mahtaahan sitten kaikki olla hyvin. Ukon viimeistä lausetta en muistelekkan; vaan päin toisin sillon, toivon minä.—Tämä siis onnessain se heitos, joka unissani kauvan jo kangasteli, ja jonka päälle minä lujasti luotan. Ah! julkinen mailma siis avetaan mun eteeni ja, tuota ihanuutta kuvaten, kostuispa nyt silmäni jos olsin jokin hentosydän. Mutta pidäs! Luuletko ihan ruusuilla siellä käyskeleväs? Ei! vaan riita ja kilvoitus on elo kunnian tanterella. Ja nämät käsivarret, he aukasevat miehellensä tien, minä luulen. Siis kamppaukseen!—Mitä huolin, että ensin hävitän nyt liitteen minun ja Hermanin huoneen välillä ja toiseksi heti rynkään päin sievän Theklan lemmenlinnaa; ja kas kun touvaan oikeen muurinmurtajana kohden, että akanoina lentävät ulos kaikki entiset tähteet sydämmensä toho lävistä, niin luulenpa että rupeaa hän tinkiilemään: ja minä olen hänen kihlattunsa ja pian hänen miehensä. Niin juuri. Hurrah!
SELMA. (Eriks.) Näyttääpä nyt kuin olisi hän tehnyt tärkeän päätöksen.(Theklalle hiljemmällä äänellä) Thekla, oletpa lähtevä esiin.
THEKLA. Ah! Kuinka luulet että onnistun?
SELMA. Sinä lapsekas! Mene!
THEKLA. Juuri nyt?
SELMA. Ja tuolta metsän kautta kaartaen. Riennä! (Thekla katoo)
HERMAN. (Eriks. Fokakselle) Mikä peijakas vaivaa sinua, karhu filosooffi tuossa? (Fokaksen huomio kääntyy äkisti ulos vasemmalle) Ja mitä näet?
FOKAS. (Eriks.) Jumal avita, hän lähestyy minua! Ken ei huomaa sallimuksen sormea tässä ja että olen siis ase ja astia korkeampain voimain vallassa? Ja minä kohtaan sinua, neitonen, urhealla, uljaalla ja päällekarkaavalla mielellä, tehden mitä jumalten pakko vaatii. (Thekla astuu esiin vasemmalta periltä)
TAAVETTI. (Eriks.) Tärppääs tuohon palaan, niin kaikki hyvin.
(1869-70)