Tämän haisevan liejulammikon varrella oli suuri tehdasrakennus savuavine piippuineen. Se oli tiilitehdas, joka kaivoi lammikosta kaiken saven ja valmisti siitä tiiliä, jonka jälkeen kuoppa täytettiin lihanjätteillä. Se tuntui Jurgiksesta ja Onasta perin onnelliselta järjestelyltä, joka tuotti kunniaa niin yritteliäälle ja käytännölliselle maalle kuin Amerika. Pieni polku johti jokaiseen kuoppaan, joka jo oli savesta tyhjennetty, muttei vielä reunojaan myöden jätteillä täytetty. Toiset kuopat olivat toistaiseksi täytetyt vedellä, joka sai siinä seista koko kesän ja tietystikin mädätä kuumassa päivänpaisteessa. Kun talvi tuli, oli aina yritteliäitä ihmisiä käsillä, jotka sahasivat niistä jään ja möivät sen kaupunkilaisille — tämän basillien ja bakteerien ja kaikkien mahdollisten tartunta-aineiden täyttämän jään! Tulokkaidemme mielestä sekin oli erinomainen taloudellinen menettelytapa. —
He seisoivat vielä tällä paikalla, kun aurinko laski ja lännen pilvet värjäsi verenkarvainen iltarusko ja talojen akkunaruudut hohtivat kuin tulipalon loisteessa. Jurgis ja Ona eivät ajatelleet auringonlaskun ihanuutta, seistessään siinä selkä länteen päin. Kaikki heidän ajatuksensa parveilivat Packingtownin, teurastamokaupungin ympärillä, joka levisi heidän eteensä vähän matkan päässä. Rakennusten rajapiirteet kuvastuivat jyrkästi taivaslakea vastaan, ja talojen tiheästä rivistä kohosi siellä täällä ilmoille korkeita tehtaanpiippuja, jotka tupruttivat sakeita savupilviä joka ilmansuunnalle. Taiteilijalle siinä olisi ollut mainio tilaisuus väritutkimuksiin, sillä kun savupilvet joutuivat laskevan auringon valaistaviksi, hohtivat ne mustan, ruskean ja harmaan värisinä sekä reunoiltaan purppuranpunasina. Tällöin et enää huomannut paikan hirvittävää siivottomuutta; iltarusko silasi kullallaan kauheimmatkin asiat. Näistä nuorista ihmisistä, jotka seisoivat tässä aina hämärän tuloon asti, tuntui kaikki ihmeelliseltä unennäöltä, sillä kaikki puhui täällä ihmisen tarmokkaisuudesta ja yritteliäisyydestä, työn hedelmistä, toiminnasta ja tuloista tuhannen tuhansille ihmisille, onnesta ja vapaudesta, elämästä, rakkaudesta ja ilosta. Kun he vihdoin viimein käsityksin palasivat kotiin, lausui Jurgis: "Huomenna lähden tuonne kysymään työtä!"
Ruokatavarakauppiaana oli Jokubas Szedvilaksella paljon tuttavia. Niiden joukossa oli myöskin muuan Durhamin tehtaissa päivystävä poliisi, jonka erikoisiin tehtäviin kuului miesten värvääminen erilaisiin toimiin. Jokubaksella ei tosin ollut mitään kokemuksia tässä suhteessa, mutta hän oli varmasti vakuutettu, että hän tämän miehen kautta voisi hankkia ystävilleen jotakin työtä. Päätökseksi tuli, että hän lähtisi miehen luo vanhan Antanaksen ja Jonaksen kanssa. Mitä Jurgikseen tulee, luotti tämä liiaksi omaan kykyynsä, etsiäkseen apua toisilta. Kuten aikaisemmin mainittiin, ei hän tässä suhteessa ollut erehtynytkään. Hän oli mennyt Brownin konttoriin eikä ollut tarvinnut seista ulkopuolella enempää kuin puolituntisen, kun muuan päällysmiehistä, "bosseista", oli häntä tarkannut ja viitannut hänet luokseen. Keskustelu, joka silloin syntyi heidän välillään, oli asiallinen ja lyhyt.
"Puhutteko englanninkieltä?"
"En; litvaa." (Jurgis oli huolellisesti opetellut tämän sanan.)
"Työtä?"
"Niin!" (Jurgis nyökkäsi päätään.)
"Ennen täällä työskennellyt?"
"En ymmärrä."
("Bossin" puolelta innokkaita merkkejä ja eleitä. Jurgiksen puolelta mahtavia päänpudistuksia.)
"Lapioitteko sisälmyksiä?"
"En ymmärrä." (Enemmän päänpudistuksia.)
"Zarnos. Pagaiksztis. Szluota!"(Samallaisia merkkejä ja eleitä.)
"Kyllä!"
"Näettekö oven?Durys?"(Viittaus.)
"Kyllä!"
"Huomenna, kello seitsemältä aamulla! Ymmärrättekö?Rytoj!Prieszpietys! Septyni!"
"Dekui, tomistai!"(Kiitos, herra!)
Siinä kaikki. Jurgis lähti pois, ja ennätettyään tuskin pariakymmentäkään askeletta paikalta hän menestyksensä huumaamana kiljasi kimakasti ja lähti juoksemaan. Nyt hän jo oli saanut toimen — toimen, josta heruisi varoja! Hän pikemminkin lensi kuin juoksi, ja saavuttuaan kotiportille syöksyi hän sisään kuin myrskytuuli muitten vuokralaisten harmiksi, jotka juuri yön työtä tehtyään olivat laskeuneet levolle toivossa saada maata koko päivän.
Tällävälin oli Jokubas etsinyt käsiinsä ystävänsä poliisin, joka oli tehnyt kaikkensa ylläpitääkseen hänen toivoaan. Koossa oli siis yleensä onnellinen piiri, jonka jäsenet odottelivat toivehikasta tulevaisuutta. Sinä päivänä ei enää mitään muuta voitu tehdä. Puoti jätettiin Lucijan huostaan, ja talon isäntä lähti vierainensa näyttämään heille Packingtownin, "läskikaupungin" merkillisyyksiä. Jokubas suoritti tämän tehtävän tärkeän ja arvokkaan näköisenä kuten ainakin kaupunkilainen, joka tuhmille maalaistuttavilleen tarjoaa jotakin suurta ja ihmeellistä nähtäväksi; hänhän oli jo niin kauvan asunut täällä ja tunsi tarkoin kaikki asiat ja olosuhteet, joiden kauheudesta hän oikein ylpeili. Silavapohatoilla oli tosin hallussaan ainoastaan rajoitettu alue, mutta he menettelivät joka suhteessa, kuten olisivat olleet koko piirin lailliset omistajat. Ja kenpä uskalsikaan asettua moisia rikkaita ja mahtavia "pomoja" vastaan!
Ystävämme kulkivat pitkin sitä tietä, joka johti teurastamoille. Oli vielä varhainen aamu, mutta tiellä vallitsi mitä vilkkain kiire. Sillä liikkui alituinen virta tehtaitten ylempiä työntekijöitä, konttoristeja, pikakirjoittajia, sähköttäjiä y.m.s. Naisia varten odotteli jonkun matkan päässä teurastamoista isoja, kahden hevosen vetämiä vaunuja, jotka lähtivät liikkeelle huimaa vauhtia hetikun olivat täyttyneet elävällä lastillaan. Etäämmältä kuului jälleen härkälaumain mylvintää — mahtavaa ääntä, joka nousi ja laski kuten kuohuisen meren aallot. Ystävämme kulkivat tätä ääntä kohti saman tunteen johtamina, joka pakottaa lapset seuraamaan kulussa olevaa sirkusta tai eläinnäyttelyä; ja lapsia — niitä todellakin oli jo näin varhain liikkeellä taajoina parvina. Ystävämme kulkivat rautatien yli ja sukelsivat pitkälle ja leveälle tielle, joka oli täynnä nautakarjaa; mielellään he olisivat pysähtyneet tätä näytelmää katsomaan, mutta Jokubas kiirehti heitä eteenpäin, kunnes he saapuivat eräille portaille ja ylävälle kohokkeelle, josta voivat rauhassa katsella kaikkea. Sinne he jäivät seisomaan, tähystellen ympärilleen miltei hengettöminä ihmetyksestä.
Teurastamot käsittävät puolentoista neliökilometrin suuruisen maa-alan, ja enemmän kuin puolet tästä alasta on täynnä karja-aituuksia. Pohjoiseen ja etelään päin, niin kauvas kuin silmä voi kantaa, leveni aituuksia toinen toisensa vieressä, kaikki täynnä ammuvaa karjaa. Ystävämme eivät koskaan olisi voineet kuvitellakaan, että niin paljon nautaeläimiä löytyi maailmassa. Punasia, mustia, valkosia, kirjavia, jopa keltasiakin eläimiä — vanhoja ja nuoria sekasin. Isoja, mylviviä, kiukkuisia sonneja ja vastasyntyneitä vasikoita, lempeäsilmäisiä lehmiä ja tulisia, pitkäsarvisia Texasin mullikoita. Melu siellä oli sellainen, kuin olisi koko maailman karjatarhat sinne koottu, ja pelkkien aituuksien laskemiseen olisi mennyt kokonainen päivä. Keskellä kulki pitkiä, leveitä käytäviä, joita vuorostaan leikkasivat pienemmät kadut. Viimemainittujen luvun ilmotti Jokubas 25,000:ksi. Jokubas oli äskettäin eräästä sanomalehdestä lukenut laveita tilastollisia tietoja näistä teurastamoista, ja oli nyt iloinen ja ylpeä saadessaan vuorostaan toistaa niitä vierailleen ja kuulla heidän huudahtelevan hämmästyksestä. Myöskin Jurgis tunsi itsensä hiukan ylpeäksi. Olihan hänkin äskettäin saanut täällä työtä, päässyt rattaanhampaaksi tässä jättiläiskoneistossa.
Siellä täällä laukkasi miehiä edestakasin hevosen selässä, varustettuina pitkävartisilla saappailla ja mahtavilla ruoskilla; he olivat hyvin toimeliaita ja huusivat tuon tuostakin toisilleen ja karjanajajoille. Ne olivat häränajajia ja karjankasvattajoita kaukaisista valtioista. Myöskin nähtiin välikauppiaita ja toimitsijamiehiä sekä kaikkien suurten teurastamoiden karjanostajia. Tuon tuostakin he pysähtyivät tarkastelemaan eri aituuksia sekä puhelivat keskenään lyhyesti ja ilman monia mutkia kuten liikemiehet ainakin, iskien tuimasti ilmaan pitkävartisilla piiskoillaan ja tehden muistiinpanoja pieniin taskukirjoihinsa. Sitte näytti Jokubas sen paikan, johon karjaa ajettiin punnittavaksi. Se oli suunnaton jättiläisvaaka, jolle mahtui suuri joukko eläimiä yhdellä kertaa ja joka itsetoimivasti merkitsi painot. Sen lähellä kulki rautatienkiskoja, joita myöten kuletettiin teuraseläimillä lastattuja vaunuja. Tätä oli kuitenkin taukoamatta tapahtunut pitkin koko yötä, niin että aituukset nyt olivat jo vallan täynnä. Mutta seuraavana yönä kaikki nämä eläimet teurastettaisiin ja vietäisiin pois, jonka jälkeen samat näytelmät uusiutuisivat.
"Mutta mitä näistä kaikista eläimistä oikein tulee?" Teta Elzbieta kysyi.
"Ensi yönä", vastasi Jokubas, "ne teurastetaan ja leikataan kappaleiksi; teurastamoiden toisella puolen on useita raiteita, joita myöten lihalla lastatut vaunut kuletetaan pois."
Teurastamoiden alueella oli rautatienkiskoja yhteensä yli viisineljättä peninkulmaa. Päivittäin teurastettiin noin 10,000 nautaeläintä, sama määrä sikoja sekä noin 5,000 lammasta, eli vuoden mittaan kymmenen miljoonaa ihmisravinnoksi muutettua eläintä. Kokonaisia virtoja eläimiä kulki eri suuntiin teurastamoiden alueella — kokonaisia virtoja kuolevia eläimiä. Ystävämme eivät kuitenkaan olleet niin runollisia, että olisivat verranneet tätä ihmisten kohtaloihin. He ihailivat vain sitä ihmeellistä, suuremmoista toimeliaisuutta, joka paikalla vallitsi.
"Täällä otetaan kaikki talteen", Jokubas huomautti, "ei mitään saa joutua hukkaan." Hän lisäsi erään kuulemansa sukkeluuden siinä varmassa vakaumuksessa, että hänen tietämättömät ystävänsä luulisivat sitä hänen omakseen. "Ne käyttävät hyväkseen kaikkea, paitsi eläinten parkua ja kuolinhuutoja." Brownin pääkonttorin edustalla oli auringon polttama ruohoneliö — se olikin ainoa vihannuus, mitä Teurastamokaupungissa sai nähdä, samatekuin eläintenvartijain hilpeät laulut ja julmat sukkeluudet olivat ainoana leikillisenä puolena tässä lukemattomien uhrien tuskanhuutojen täyttämässä seudussa.
Katseltuaan tarpeekseen näitä aituuksia, joissa teuraseläimiä säilytettiin, vieraamme palasivat valtatielle, jota molemmilla puolilla paartoi joukko suuria ja pieniä rakennuksia. Nämä talot olivat rakennetut tiilestä ja koristetut monilukuisilla kohoavilla osilla todelliseen Packingtownin tyyliin; sitäpaitsi oli jok'ainoaan pienimpäänkin seinäpintaan kiinnitetty ilmotuksia, joissa jättiläiskirjaimin kuulutettiin maailmalle Brownin verrattomista kinkuista ja siankyljyksistä, Brownin erinomaisesta häränlihasta, Brownin "Exelsior"-makkaroita j.n.e. Täällä oli päävarasto Durhamin puhdistetulle sianihralle, Durhamin aamiaiskotleteille, Durhamin säilytetylle häränlihalle, Durhamin lihaliemikapseleille, Durhamin maustetuille ja astiaanpannuille kinkuille, Durhamin paistetuille ja säilytetyille kananpojille, Durhamin astiaanpannulle vasikanmaksalle — ja lukemattomille muille herkuille.
Käydessään rohkeasti sisään erääseen Durhamin tehtaan rakennuksista he huomasivat siellä suuren joukon muitakin uteliaita. Kauvan odoteltuaan tuli viimein muuan vahtimestari opastamaan heitä halki koko suuren liha- ja silavatehtaan. Mutta tällöin Jokubas ilkeästi kuiskasi, ettei kävijöille näytetty enempää kuin tehtaan hallinto katsoi suotavaksi.
He kiipesivät ylös monia portaita, jotka olivat kiinnitetyt rakennuksen ulkoseinään — kaikkiaan viiden tai kuuden kerroksen korkeudelle. Täältä meni tie sikateurastamoon. Loppumattomia rivejä sikoja ajettiin ylös jyrkkää tietä myöten portaiden vierellä; matkalla ylöspäin elukat saivat hetken levähtää isolla riippuvalla permannolla, kunnes viimein saapuivat erääseen huoneeseen, josta ei enää ollut mitään ulospääsyä — sioille.
Se oli pitkä, kapea sali, jonka seinälle katselijoita varten oli rakennettu parveke. Salin toisessa päässä nähtiin mahtavan suuri rautapyörä, ainakin kuusi metriä korkea, ja varustettu rautakoukuilla pitkin reunaansa. Saman pyörän molemmilla sivuilla oli kapeita aukkoja, joista siat viimein pyörivän retkensä päätettyään tulivat esiin — teurastettuina, karvoista puhtaaksi ajeltuina ja valmiiksi paloteltuina, täysin valmiina paistettaviksi tai keitettäviksi. Vieressä seisoi jättimäinen neekeri paljain käsivarsin ja rinnoin. Hänen toimenaan oli ottaa valmiit sianruumiit koneesta ja jättää ne muille palvelijoille, jotka kantoivat ne ulkopuolella odottaviin vaunuihin vietäviksi isoihin jäähdytyssaleihin, joissa ilmaa viillytettiin jääkappaleilla.
Kauvan ja tuskin silmiään uskoen seisoivat ystävämme siinä katselemassa tätä ihmeellistä teurastustapaa. Tuhansittain eläviä sikoja kulki heidän silmiensä ohitse, aavistamatta mitään pahaa; mutta tuokio tuokiolta kuului hurjia, korvia viiltäviä tuskanhuutoja, ja siat palasivat jälleen näkyviin hyvin teurastettuina, hyvin ajeltuina ja hyvältä maistuvina lihamöhkäleinä. Ystävistämme tämä viimein tuntui vallan kamalalta. Ajatelkaas — suuri pyörä kulki hitaasti ympärinsä; se oli varustettu lujilla koukuilla. Jokaiseen sellaiseen kiinnitettiin kiireesti yksi sika, mikä jalan, mikä kaulan ympäri sidotusta köydestä; pyörä kulki edelleen ja jätti elukat kuolinpaikkaansa. Se oli kamalaa kiirettä ja vielä kamalampaa menettelyä. Elukkaparat potkivat ja parkuivat vallan raivoisina. Melu oli vallan hirvittävä, kuului voimakkaita ja kiihkeitä huutoja heikompien keskeltä, kuului surkeata ähkimistä, joka kuolinkamppailua seuraa. Joskus syntyi muutaman silmänräpäyksen lepo ja hiljaisuus, mutta sitte alkoi melu ja karjunta monta kertaa kauheampana. Se kävi viimein liian rasittavaksi katsojien hermoille; miehet katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat hermostuneesti, naiset ristivät käsiään, kasvot veripunasina ja silmät kosteina kyyneleistä.
Mutta kaikesta tästä välittämättä kävivät miehet työhönsä. Eivät teuraitten huudot eikä katsojain kyyneleet tehneet heihin mitään vaikutusta. Sitämukaa kuin sianruumiit tulivat koneista, ripustettiin ne koukkuihin pitkiin riveihin, jonka jälkeen kurkut leikattiin poikki muutamin ripein liikkein suurilla, välkkyvillä veitsillä. Lattia lainehti verivirroista. Sittekun sisukset olivat poisotetut, irrotettiin ruumiit ja viskattiin isoon ammeeseen, johon kiehuvan kuumaa vettä virtasi yhdestä putkesta ja meni pois toisesta.
Kaikki kävi niin säännöllisesti ja erehtymättömästi, että olisi luullut koko menettelyn riippuvan taikavoimista. Se oli silavan valmistamista koneitten ja sovelletun matematiikan avulla. Mutta sittekään ei materialistisinkaan henkilö voinut olla tuntematta sääliä eläinparkoja kohtaan. Nehän olivat niin viattomia, tulivat tälle hirmuiselle alueelle täynnä luottamusta ihmisiin. Niiden valittavissa vastalauseissa oli jotakin inhimillistä. Olihan niillä toki oikeus elää! Ne eivät olleet tehneet mitään, joka olisi oikeuttanut niin julman kohtelun. Joku katsoja tosin vuodatti kyyneleitä niiden kohtaloa katsellessaan, mutta tämä jättimäinen teurastuskoneisto jatkoi tasaista kulkuaan, olipa siellä katsojia tai ei. Oli kuin joku hirvittävä rikos tapahtuisi jossakin maanalaisessa vankilassa, missä ei ollut ketään sitä katsomassa eikä kuulemassa.
Ei voinut kauvan tätä katsella eikä kuunnella johtumatta filosoofisiin mietiskelyihin sen johdosta. Voiko otaksua, että jossakin paikassa maan päällä, alla tai yläpuolella olisi taivas näille teuraseläimille — taivas, jossa ne saisivat korvausta kaikista äärettömistä kärsimyksistään? Olihan jokainen niistä luotu olento, niin sanoaksemme yksilö omasta suvustaan. Jotkut olivat valkosia, toiset mustia, monet olivat ruskeita ja monet täplikkäitä. Jotkut olivat nuoria, toiset vanhoja, toiset pitkiä ja laihoja, toiset eriskummaisen lihavia ja paksuja. Jokaisella näistä eläimistä oli oma yksilöllisyytensä, oma tahtonsa ja omat toivomuksensa. Luottavaisina, levollisina ja tasamielisenä ne olivat eläneet lyhyen elämänsä, sillä aikaa kun uhkaava pilvi leijaili niiden päällä ja hirveä kohtalo niitä päiviensä lopulla odotti. Nyt oli tämä kohtalo äkillisesti kohdannut niitä, tarttunut niihin käsiksi säälimättömän julmasti. Kovasydämminen ja armoton se kohtalo oli; kaikki eläinten vastalauseet, kaikki niiden tuskanhuudot eivät auttaneet mitään sitä vastaan — kohtalo toteutti järkähtämättömästi päätöksensä eläinparan suhteen, kuten sillä ei mitään toivomuksia, mitään tunteita olisi koskaan ollutkaan. Kohtalo katkasi sen kurkun, ja hävitti sen elävien olennoiden luvusta. Ken kuulee näiden kidutettujen eläinten huudot ja vaikerrukset, ken ottaa niiden sielut hellään huostaansa ja antaa niille lohdutusta ja korvausta? Ehkäpä liikkuivat juuri tällaiset mietteet helläsydämmisen Jurgiksemme mielessä, kun hän toisten mukana kääntyi pois tästä kauhun paikasta ja mutisi itsekseen: "Jumalani — olenpa iloinen, kun en syntynyt siaksi!"
Hän astui ystäviensä parissa laskukoriin tullakseen alemmaksi suuremmoiseen silavatehtaaseen. Hän tirkisteli eteensä, sanattomana hämmästyksestä. Olihan hän itsekin paimentanut sikoja Litvan metsissä ja ottanut osaa sianteurastajaisiin, mutta ikänään hän ei ollut nähnyt sikojen tällä tapaa kulkevan kädestä käteen satamäärien miesten kesken, kunnes eläin oli muuttunut kinkuiksi, kyljyksiksi j.n.e. — kaikki tapahtuen muutamien minuuttien kuluessa. Kaikki tuntui hänestä ihmeelliseltä tarulta, jommoisia lapsille kerrotaan. Koko seurue katseli asioita, tapauksia ja toimintaa täällä viattomin lapsensilmin. Etenkin herätti heidän ihmetystään ja ihailuaan se huomattava puhtaus, mikä vallitsi kaikkialla, erittäinkin täällä työskentelevien miesten pukuihin nähden. Jurgis oikein suuttui, kun hiukan ilkeäluontoinen Jokubas teki ivallisia huomautuksia tästä siisteydestä, tarjoutuen saattamaan heitä siihen salaperäiseen osastoon laitoksessa, jossa pilautuneita aineksia "tohtoroitiin".
Seurue laskeutui seuraavaan kerrokseen, jonne kaikki jätteet koottiin. Sinne vietiin eläinten sisälmykset puhdistettaviksi ja pestäviksi ja sitten käytettäviksi erilaisiin tarkotuksiin. Suolet pestiin puhtaiksi ja käytettiin makkarain valmistamiseen. Miehiä ja naisia oli täällä suunnattoman paljon, työskennellen ilmassa, joka oli täynnä myrkyllisiä hajuja. Vieras ei voinut olla täällä kymmenettä osaakaan minuutista tuntematta ilkeätä ylötystä sekä halua päästä piammiten takasin raikkaaseen ilmaan. Kaikki suolien ja sisälmysten jätteet lakastiin toiseen saliin, jossa ne viskattiin vedellä täytettyihin säiliöihin keitettäväksi suovaksi — tai sianihraksi, jota leipurit käyttävät voin asemasta paistaessaan. Alempana tehtiin jätteistä valmisteita, joita katsomaan vieraita ei enää päästetty. Toisissa huoneissa työskentelivät n.s. "splitters" eli halkaisijat, jotka olivat laitoksen taitavimmat työmiehet. He saivat aina 50:kin senttiä palkkaa tunnissa, mutta heidän ainoana toimenaan päivän mittaan oli sianruumiiden leikkeleminen kahteen osaan pitkin selkärankaa. Edelleen siellä oli "cleaver men" eli leikkelijät — todellisia jättiläisiä, joilla oli rautaiset jäsenet. Kullakin heistä oli apunaan kaksi muuta miestä, joiden tehtävänä oli laskea sianpuoliskot pöydälle hänen eteensä ja pidellä niistä kiini, sill'aikaa kunhan leikkeli niitä; sitten piti heidän käännellä jokaista kappaletta, jotka hän leikkeli vielä pienemmiksi paloiksi. Hänen veitsessään oli yli puolen metriä pitkä terä, eikä hän sillä kulloinkin tehnyt muuta kuin yhden leikkauksen, mutta niin taitavasti, ettei veitsi koskaan loukannut häntä eikä apumiehiä, vaikka kaikki pitivät kiini lihapalasta vain muutamien millimetrien päässä siitä paikasta, missä veitsi kulki. Seinissä oli muutamia aukkoja. Yhdestä aukosta nakattiin ulos reisikinkut, toisesta etulonkat, kolmannesta kyljykset. Lähellä olivat suolaushuoneet, joissa silavakappaleet pantiin mahtaviin suolausammeisiin. Vieressä oli savustusosasto — suunnattoman suuria saleja, joissa oli ilmanpitävät rautaovet. Toisissa huoneissa valmistettiin se silava, jota ei savustettu; suuret, korkeakupuiset kellarit olivat lattiasta kattoon asti ladotut täyteen sellaista silavaa. Eräissä toisissa saleissa pantiin liha rasioihin ja peltilaatikoihin sekä käärittiin kinkut ja kyljykset öljyttyyn paperiin. Kaikki varustettiin painetuilla osotteilla, joissa ilmotettiin tavaran laatu. Näitten salien ovista kulki ulos miehiä lykäten täyteen lastattuja kärryjä, joiden sisällys siirrettiin mahtaviin tavaravaunuihin. Tänne tultuaan huomasi viimein saapuneensa jättiläisrakennuksen pohjakerrokseen.
Sitte lähti seurue suoraan kadun poikki siihen suureen rakennukseen, jossa nautaeläimiä teurastettiin — jossa neljä tai viisi tuhatta härkää joka tunti muutettiin ihmisravinnoksi. Päinvastoin kuin edellisessä oli tässä rakennuksessa yksi ainoa kerros, mutta se oli suunnattoman suuri ja laaja. Ja sen sijaan että edellisessä paikassa oli ollut vain yksi rivi teuraseläimiä, oli täällä viisitoista tai kaksikymmentä sellaista riviä, ja miehet liikkuivat pitkin näitä rivejä yhdestä toiseen. Se oli mitä vilkkain ja elävin näytelmä, joka tarjosi kuvan peräti ahkerasta ja väsymättömästä inhimillisestä toimeliaisuudesta; ja näyttämönä oli pyöröteatterin tapainen suunnaton suoja, jonka seinien keskivälillä kulki parvi katsojia varten.
Toisella pitkällä seinällä vain vähäsen lattiata ylempänä oli toinen paljoa pienempi parveke. Sille ajoivat teuraita miehet pitkillä kepeillä, joilla he jakelivat eläimille voimakkaita sähköiskuja. Kun teuraat kerta sinne olivat saapuneet, olivat ne vangitut kukin vähäiseen aitioonsa — niin vähäiseen, etteivät ne edes mahtuneet kääntymäänkään. Niiden sitte seisoessa aloillaan, mylviessä ja polkiessa permantoa sorkillaan, kumartuivat n.s. "knockers" eli iskijät, ja antoivat nuijillaan eläimille niin kovia kolhauksia otsaan, että nämä menivät pyörryksiin tai paikalla kuolivat. Suunnaton huone kajahteli näistä toisiaan tiheästi seuraavista iskuista sekä eläinten mylvinnästä ja polkemisesta. Tuskin oli yksi eläin kaatunut, kun nuijamies jo toimitti toisessa aitiossa samallaista surmatyötä, jolla välin toinen mies avasi oven ja hinasi eläimen ulos teurastuspenkille, missä sen jalkoihin sidottiin rautakahleet. Sitte painoi mies vipusinta, jolloin alus, jolla teuras virui, kohosi ylös varsinaisesta lattiasta. Yllämainituita aitioita oli noin viisitoista tai kaksikymmentä, ja yhtä monen eläimen teurastamiseen kului vain muutamia minuutteja. Sitte kun tapetut eläimet oli viety ulos, avattiin aitioiden ovet uudelleen ja uusia teuraita ajettiin sisään. Miehillä, jotka toimittivat jo tapetut eläimet pois, ei ollut silmänräpäyksenkään hengähdysaikaa kiireellisessä työssään.
Menettely, jota teurastaessa noudatettiin, oli kerrassaan ihmeteltävän joutuisa, niin ettei sitä kerran nähtyään voi koskaan unhottaa. Miehet työskentelivät melkein mielipuolen innolla ja kiivaudella sekä kehittäen semmoista nopeutta, jota voi tavata vain jalkapallopelissä. [Erittäinkin Englannissa ja Amerikassa suuresti suosittu nuorison urheilu, jossa palloa jaloin potkitaan. Suom. muist.] Siinä ilmeni uudenaikainen työnjako mitä suurimmassa kukoistuksessaan. Kullakin miehellä oli vain yksi asia osanaan, jonka voi suorittaa parilla kolmella kädenliikkeellä. Mutta hänen tuli toistaa näitä liikkeitä aina jokaisen viidentoista tai kahdenkymmenen eläimen kohdalla erikseen. Ensin tuli "butcher" eli teurastaja laskemaan pois verta; hän teki veitsellään yhden ainoan nopean leikkauksen — niin nopean, ettei silmä voinut sitä seurata, vaan näki vain veitsen välähtävän ilmassa. Ennenkun silmä ennätti värähtää, oli mies jo toisen eläimen luona. Heleänpunanen verivirta merkitsi hänen tiensä, ja pian oli koko permanto monen sentimetrin paksuisen verilammikon peitossa, vaikka suuri joukko miehiä oli lakasemassa verta lattiassa oleviin koloihin, joista se valutettiin pois. Lattian täytyi olla sangen liukas ja tahmainen, vaikkei tätä siellä työskentelevien miesten varmoista liikkeistä voinut havaita.
Ruumiit ripustettiin sitte muutamaksi minuutiksi ylös koukkuihin, jotta kaikki veri valuisi pois. Tämän kautta ei aikaa kuitenkaan tuhlautunut, sillä sitä mukaa kuin uusia ruumiita ripustettiin, olivat entiset valmiit poisvietäviksi. Sitte hinattiin ne alempaan kerrokseen, jossa "headsman" eli päänleikkaaja muutamin ripein liikkein leikkasi niistä päät irti. Tämän jälkeen tuli toinen, joka avasi nahan vatsan kohdalta, ja kolmas, joka leikkasi sen halki selkärangan kohdalta. Heitä seurasi puoli tusinaa muita miehiä, jotka rivakasti kukin vuorossaan päättivät nylkemisen. Kun tämä työ oli suoritettu, ripustettiin ruumiit vielä kerta koukkuihin. Sillävälin tutki muuan mies nahkaa nähdäkseen, oliko se missään kohden tullut rikkileikatuksi. Sitte tuli toinen, joka kääri nahan kokoon ja työnsi sen alas lattiassa olevista aukoista. Mutta teurasruumistakaan ei unhotettu. Muutamat miehet hakkasivat sen isonpuoleisiksi kappaleiksi, toiset leikkelivät ne pienemmiksi palasiksi. Moniaat jälleen ottivat sisälmykset ulos sekä puhdistivat ja pesivät ruumiin sisäpuolen; sitte tuli muutamain ainoastaan uimahousuihin puettujen miesten vuoro, jotka ruiskuttivat kokonaisia koskia kiehuvaa vettä sisälmyksistään vapautettuihin, mutta vielä puhdistamista kaipaaviin ruumiisiin. Toiset taas huuhtelivat pois tästä kertyvän töryn sekä viimeistelivät puhdistustyötä, niin että ruumiit näyttivät jo sangen herkullisilta. Vihdoin laskettiin valmiiksi paloteltu liha putkijohtoja pitkin jäähdytyshuoneeseen, riippuakseen siellä määräaikaan asti.
Katsojat saatettiin sinnekin. Kaikki lihakappaleet riippuivat somasti riveissä, varustettuina virallisen lihantarkastajan polttomerkillä. Moniaat eläimistä olivat teurastetut juutalaisten tapaan, jonka vuoksi ne olivat leimatut toisellaisella merkillä, jotta juutalaiset tietäisivät varmasti saavansa "puhtaan" eläimen lihaa. Sieltä saavuttiin toiseen osastoon, jossa nähtiin mitä kaikkea tämän runsaan raaka-aineen eri osista tehtiin. Katsojat olivat siten tilaisuudessa näkemään suolaussalit, lajittelusalit ja valtavat makasiinit, joissa silava ja liha pakattiin viileisiin, ilmanpitäviin läkkiastioihin muuanne kuletettaviksi. Siellä näki eläimellisiä ravintoaineita jos jonkinlaisia, mitkä säilystetyt maapallon kylmiä, mitkä lämpimiä ilmanaloja varten. Sittemmin tultiin jälleen raittiiseen ulkoilmaan ja oltiin tilaisuudessa vaeltelemaan äärettömän monilukuisen rakennusryhmän keskessä, jonka eri osastoissa valmistettiin ja korjailtiin kaikkia esineitä mitä laitoksessa tarvittiin — veitsistä ja sahoista alkaen aina ämpäreihin ja pesuastioihin asti. Muuan osasto kävi höyryn voimalla, toinen sähköllä. Siellä oli valssauslaitos sekä patain, kattilain ja kastrullien korjauspaja. Durhamin liikkeen ei koskaan tarvinnut ostaa mitään työkaluja, kaikki valmistettiin sen omissa tehtaissa, kaikki korjattiin sen omissa työpajoissa. Siellä oli m.m. tehdasrakennus, jossa valmistettiin saapasrasvaa, vaunurasvaa ynnä kaikenlaisia mahdollisia "rasvoja", toisessa tehtiin suopaa ja saippuata, kolmannessa keitettiin liimaa eläinten sorkista, neljännessä tehtiin kampoja y.m. hyödyllisiä esineitä samojen eläinten sarvista. Eräässä rakennuksessa selviteltiin, keitettiin ja puhdistettiin sianharjakset sekä levitettiin ne kuivamaan mainioille kuivausvinteille. Toisessa kudottiin hienon hienoja, vahvoja lattiamattoja nautaeläinten karvoista, jotka sitä ennen oli huolellisesti puhdistettu ja harjattu. Kaikkea voitiin korjata ja käyttää hyväkseen; sellainen oli tapa Durhamin tehtaissa, eikä sitä voi muuta kuin kiittää. Mainitaksemme muita esimerkkejä, valmistettiin suuremmista luista paperiveitsiä, hammasharjoja ja piipunsuulaimia, kavioista hiusneuloja ja nappeja. Niinkin arvottomista esineistä kuin luunikamista, nahanpalasista ja jänteistä keitettiin niin kallisarvoisia ja erinomaisia valmisteita kuin liivakkoa, kalantymää, fosforia ja kiiltomustetta. Porsaanmahoista valmistettiin pepsiiniä, verestä munanvalkuaisainetta, viulunjänteitä pahalta haisevista suolista. Mikäli vain mahdollista oli, käytettiin joka hiukkanen eläinten ruumiista johonkin tarkotukseen ja muutettiin siis rahaksi. Kaikkia näitä monenkaltaisia teollisuudenhaaroja harjotettiin monilukuisissa eri rakennuksissa, jotka enimmäkseen olivat yhdistetyt toisiinsa katetuilla käytävillä sekä päärakennukseen rautatiekiskoilla. Laskettiin että täällä oli "käsitelty" lähemmäs neljännes biljoona (250,000 miljoonaa) eläintä, sittekun vanhempi Durham perusti tehtaan noin ihmisikä takaperin. Jos laski nämä kaikki teollisuudenhaarat yhdeksi ainoaksi — niinkuin todella voikin tehdä — niin oli se, kuten Jokubas aivan oikein ystävilleen huomautti, maailman suurin työn ja pääoman yhtymä, mitä milloinkaan on pienelle alalle koottu. Kolmekymmentä tuhatta ihmistä sai siellä jokapäiväisen toimeentulonsa, mutta laitos elätti ja vaatetti siitä virtaavien rahojen kautta välittömästi kaksisataa viisikymmentä tuhatta ihmistä ympäristössään ja välillisesti puoli miljoonaa. Tuotteitaan jättiläistehdas lähetti koko sivistyneeseen maailmaan, ja se valmisti tarpeeksi paljon ravintoaineita kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle!
Kaikkea tätä kuuntelivat ystävämme suut ammollaan ällistyksestä. Heistä tuntui suorastaan mahdottomalta, että yksi ainoa mies — tavallinen kuolevainen kuten mekin — oli voinut aikaansaada jotakin niin suunnatonta. Jurgista kerrassaan harmitti kuulla Jokubaksen puhuvan noin puolittain ylenkatseellisesti tästä suuremmoisesta laitoksesta; olihan se melkein yhtä suuri ja ihana kuin Jumalan koko luomakunta. Sen lait ja käyttövoimat olivat hänestä yhtä käsittämättömät kuin ne, jotka taivaankappaleita liikuttelevat. Niitä ei kenkään voinut selittää, korkeintaan vain voi huomata asiat sellaisina kuin ne olivat ja tehdä niinkuin siellä käskettiin; saadapa paikka siellä, päästäpä vaikka kaikkein vähäisimmäksi rattaaksi tässä valtavassa koneistossa — se oli hänen mielestään armo ja siunaus, josta ihmisen pitäisi olla ikuisesti kiitollinen. Jurgis oli myöskin iloinen siitä, ettei hän ollut vielä katsastellut tehtaan sisustaa silloin kun pyysi ja sai paikan siellä, sillä jos hän olisi tiennyt mitä hän nyt tiesi, ei hän ikinä olisi uskaltanut pyrkiä sinne. Hän sanoi iloitsevansa tästä onnenpotkauksesta yhtä paljon kuin ihminen konsanaan voi iloita sädehtivästä auringonpaisteesta. Mutta nyt oli hänet sinne otettu — hän oli osa tästä kaikesta! Hän tajusi, että tämä mahtava laitos oli ottanut hänet suojeluksensa alaiseksi, että hän nyt oli sen siipien suojassa, että se tästä alkaen oli vastuunalainen koko hänen ajallisesta hyvinvoinnistaan. Niin viaton ja yksinkertainen hän oli ja niin tietämätön liikeasioissa, ettei hän edes muistanut tai ajatellut tulleensa Brownin tehtaisiin, ja että koko maailma piti Brownin ja Durhamin liikkeitä verivihollisina, jotka alinomaa tuimasti riitelivät keskenään maan oikeusistuimissa molemmin puolin vaatien toisilleen sakkoja ja vankeutta!
Täsmälleen kello 7 seuraavana aamuna saapui Jurgis työhön. Hän saapui ovelle, jota hänelle oli näytetty, ja sai odottaa sen ulkopuolella pari tuntia. Päällysmies oli kyllä pitänyt oven auki häntä varten, mutta ei ollut sanonut siitä hänelle; ja niin olisi Jurgis saanut seista siinä vaikka iltaan asti, jollei "boss" itse olisi tullut paikalle värväämään toista miestä Jurgiksen tilalle ja tällöin löytänyt kaivatun. Hän haukkui tätä vahvasti, mutta Jurgis ei ymmärtänyt sanaakaan eikä siis siitä enempää välittänyt. Hän seurasi päällysmiestä sisään, missä tämä neuvoi paikan jossa riisua pyhävaatteet päältään sekä pukeutua mukanaan tuomaansa työpukuun, ja sitte hän johdatti hänet teurastusosastoon. Työ, joka Jurgikselle määrättiin, oli hyvin helppoa, ja hän oppi sen viidessä minuutissa. Hänelle annettiin iso ja kova luuta, jollaisia kadunlakasijat käyttävät, ja hänen oli sillä varustettuna seurattava sitä miestä, joka kulki pitkin ylösripustettujen teurasruumiiden riviä ja veti ulos niiden sisälmykset, jotka vielä höyrysivät elinlämpöä. Nämä sisälmykset hänen oli lakastava alas syvennykseen, joka oli niin hyvin tukittu, ettei kukaan voinut tunkeutua sinne. Kun Jurgis saapui luutineen, saatettiin sinne juuri ensimmäiset teuraat tänä aamuna. Pian hän oli täydessä työssä, katsahtamatta lainkaan ympärilleen tai puhelematta kenenkään kanssa — hän vain työskenteli otsansa hiessä. Hellettä sitäpaitsi lisäsi kaikki huoneessa vuotava lämmin, höyryävä veri, jossa sai oikein kahlata. Löyhkä oli kerrassaan inhottava, mutta Jurgis kesti sen kiitettävän kärsivällisesti, koko hänen olemuksensa riemuitsi: olihan hän nyt saanut työtä ja ansaitsi rahaa! Hän sai mielestään tarumaisen summan 17 1/2 senttiä (87 1/2 penniä) tunnissa. Ja kun hän päivätyön päätyttyä palasi kotiin, voi hän ilahuttaa omaisiaan sillä tiedolla, että oli ansainnut enemmän kuin puolitoista dollaria (yli 7,50 markkaa) yhtenä ainoana päivänä!
Kotonakin oli iloisia uutisia häntä odottamassa, niin että Anielen makuuhuoneessa — jossa ystävämme asuivat — vallitsi miltei juhlatunnelma. Jonas oli keskustellut sen poliisikonstaapelin kanssa, johon Szedvilas hänet oli tutustuttanut, ja tämä kunnianmies oli kulettanut häntä monien päällysmiesten luona sillä tuloksella, että muuan näistä oli luvannut hänelle työtä seuraavan viikon alusta. Ja sitten oli Marija Berczynskas, joka oli täyttynyt kateudella kuullessaan Jurgiksen hyvästä menestyksestä, lähtenyt hänkin omin päin etsimään kaupungilta työtä. Marijalla ei tosin ollut muita suosituksia kuin pari väkeviä käsivarsia eikä muuta sanavarastoa kuin sana "job" (työ), jonka hän sangen suurella vaivalla oli opetellut. Mutta siitä huolimatta hän oli koko päivän vaellellut Läskikaupungissa sekä tunkeutunut sisään jokaisesta ovesta, jonka takaa hän oli kuullut merkkiä jostakin työstä tai toiminnasta. Hänet oli kyllä kiroten ja solvaten ajettu ulos monista taloista, mutta Marija ei pelännyt ihmisiä eikä paholaista. Hän kyseli itsekultakin kenen vain tapasi, kaupunkilaisilta, muukalaisilta tai työväeltä, johon itsekin kuului, olipa hän pari kertaa kääntynyt korkea-arvoisten virkamiestenkin puoleen, jotka olivat vain tukistelleet häntä, kuin olisi hän ollut karannut houruinhoitolainen. Muutamassa kaupungin vähemmistä rakennuksista hän oli tullut saliin, jossa istui pitkissä riveissä suuri joukko naisia, vanhoja ja nuoria, sekä tyttöjä. Nämä istuivat juuri pitkien pöytien ääressä ja söivät jonkunlaista liharuokaa. Kulkien huoneesta huoneeseen Marija vihdoin joutui paikkaan, missä syödessä käytettyjä astioita pestiin. Siellä oli hänellä onni tavata itse johtajatar. Marija ei silloin ymmärtänyt — minkä hän myöhemmin tuli tietämään — että tällä lempeäkasvoisella ja -tapaisella "foreladyllä" oli lihakset kuin ajurinhevosella. Mutta tämä oli kuitenkin pyytänyt häntä tulemaan takasin seuraavana päivänä, jolloin hän mahdollisesti saisi opetella maalaamaan rasioita. Rasioiden maalaaminen oli johtajattaren selityksen mukaan taiteellista työtä, joka harjottajalleen tuotti kokonaista kaksi dollaria päivässä. Kun Marija ryntäsi sisään yhteiseen asuntoon, päästi hän julman intiaanihuudon ja heittäytyi sohvalle niin hurjasti huitoen, että hänen ystävänsä pelkäsivät hänen saaneen suonenvetokohtauksen.
Suurempaa menestystä pieni seurue tuskin olisi voinut odottaakaan; ainoastaan kaksi sen jäsenistä oli vielä ilman paikkaa. Mutta Jurgis oli määrännyt, että Teta Elzbieta pysyisi kotona ja huolehtisi kaikkien yhteisestä taloudesta, sekä että Ona tässä auttaisi häntä. Jurgis ei tahtonut, että Onakin lähtisi työhön — hän ei ollut semmoinen mies, hän sanoi, eikä Onakaan ollut sellainen nainen. Hänen mielestään oli sangen merkillistä, jos ei nyt hänen tapaisensa mies kykenisi elättämään perhettä, varsinkin kun Jonas ja Marijakin voivat auttaa. Ei Jurgis myöskään sallinut puhuttavankaan, että lapset lähetettäisiin työhön. Hän oli kuullut, että Amerikassa oli lastenkouluja — olipa hän ottanut selvää, missä kouluissa lapset saivat käydä aivan ilmaiseksi. Hän oli päättänyt, että Teta Elzbietan lasten piti saada yhtä hyvä kasvatus kuin mitkä muut samassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat lapset tahansa. Vanhin lapsista, pikku Stanislovas, oli vain 13-vuotias ja sitäpaitsi hyvin pieni ikäänsä nähden. Ja koska Szedvilaksen vanhin poika oli noin 12-vuotias ja oli ollut jo vuoden opissa, päätti Jurgis, että Stanislovaksen piti oppia englanninkieltä ja kasvaa taitavaksi ja kykeneväksi mieheksi.
Edelleen oli seurueessa vielä vanha Dede Antanas. Jurgis olisi suonut hänenkin pysyvän kotona levossa ja rauhassa; mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, että se oli mahdotonta. Eikä toiselta puolen vanhus itse tahtonut kuulla sellaista puhuttavankaan. Hänen vanha intohimonsa oli näyttää yhtä reippaalta ja väkevältä kuin joku nuorukainen konsanaan. Hän oli saapunut Amerikaan yhtä ylellisin toivein kuin kaikki muut seurueen jäsenet, ja nyt oli hän se pulmallinen arvotus, joka tuotti pojalle mitä suurinta levottomuutta. Sillä kenelle tahansa Jurgis asiasta puhui, se vakuutti juuri nyt olevan vähemmän toivoa kuin milloinkaan muulloin vanhalle miehelle saada työtä Läskikaupungissa. Szedvilas vakuutti, että lihatehtailijat eivät huolineet työhönsä edes niitä, jotka olivat harmautuneet heidän omassa palveluksessaan, saatikka sitte heille vallan tuntemattomia ukkoja. Ja tämä oli sääntönä koko Amerikassa eikä vain Läskikaupungissa. Tyynnyttääkseen vanhusta oli Jurgis keskustellut ystävällisen poliisin kanssa sekä tuonut neuvottelusta kotiin sen selityksen, ettei asiaa kannattanut edes ajatellakaan. He eivät kuitenkaan olleet kertoneet tästä vanhalle Antanakselle, joka tuhlasi kaksi kokonaista päivää tallustelemalla ympäri kaupunkia työnhaussa; hän oli juuri palannut kotia sellaiselta vaellukselta, kun hän nyt sai kuulla toisten suuremmoisesta menestyksestä. Mutta hän vain naurahti ja vakuutti hänenkin vuoronsa kerran tulevan.
Nyt he arvelivat, että heidän hyvä onnensa jo aiheutti ja oikeutti heitä miettimään oman kodin hankkimista. Istuessaan eräänä kauniina ja rauhallisena kesäiltana majan rappusilla he ryhtyivät neuvottelemaan tästä tärkeästä asiasta, ja Jurgis kertoi heille tutkimuksensa tuloksista seuraavaa.
Kulkiessaan tänä aamuna katuja pitkin työhönsä hän oli nähnyt pari poikaa, jotka kävivät talosta taloon jakaen suuria ilmotuslappuja; ja huomattuaan näillä kuvia, oli hän pyytänyt ja saanutkin sellaisen. Hän oli kuitenkin käärinyt sen kokoon ja työntänyt taskuunsa. Päivällislomalla oli muuan mies, jonka kanssa hän oli joutunut puheisiin, lukenut sen ja jutellut hänelle sen johdosta kaikenlaista, sillä seurauksella, että Jurgis oli saanut päähänsä huiman aatteen.
Hän levitti polvilleen ilmotuslapun, joka todellakin oli oikea taideteos. Se oli lähemmäs metrin pituinen ja puolta kapeampi sekä painettu kiiltopaperille isoilla kirjaimilla ja kirkkailla väreillä, niin että he voivat sitä kuutamossa lukea. Keskelle oli kuvattu komea rakennus. Katto oli purppuranpunanen ja kultajuovainen, seinät hopeanhohtavat, ovet ja akkunankehykset punaset. Talo oli kaksikerroksinen, päätyseinällä oli pylväskäytävä ja muuten oli seinille kasattu kipsikoristeita niin paljon kuin suinkin mahtui; se oli ehdottoman hieno kaikissa pienimmissä yksityiskohdissaankin, yksin portinkolkutinkin oli pieni taideteos. Pylväskäytävässä nähtiin riippumatto ja akkunoissa kauniit verhot. Yhdessä kulmassa nähtiin herra ja nainen lämpimässä syleilyssä, toisessa hienoilla verhoilla ja hopeasiipisellä enkelinkuvalla koristettu lapsenkehto. Jotta tämä kaikki oikein ymmärrettäisiin, oli alareunaan painettu selitys puolan-, litvan- ja saksankielillä: "Dom! — Namai! — Heim!"(Koti!) — "Miksi maksatte vuokria? Miksette osta omaa kotia? Ettekö tiedä, että sellaisen voitte ostaa vähemmällä summalla kuin minkä vuokrana maksatte? Me olemme rakentaneet tuhansia koteja, joissa nyt asuu onnellisia perheitä." Edelleen seurasi kaunopuheinen ja miltei runollinen kuvaus avioliiton onnellisuudesta kodissa, jonka sai melkein ilmaiseksi. Ja loppuun oli painettu tunnettu laulu "Suloinen kotini" saksaksi ja puolaksi, muttei litvaksi. Ehkäpä kääntäjä oli havainnut vaikeaksi ilmaista tunteellisuuttaan kielellä, jossa valitus merkitsee "gukcziojimas" ja hymy "nusiszypsojimas".
Tätä ilmotusta ystävämme tutkistelivat kauvan, Onan koetellessa selvittää muille sen sisällystä. Heille vähitellen selveni, että talossa oli neljä asuinhuonetta ynnä kellarikerros, ja että sen voi ostaa 1,500 dollarilla maa-alueineen ja kaikkineen. Tästä summasta tarvitsi kauppaa solmittaessa maksaa vain 300 dollaria, lopun saisi suorittaa 12 dollarin kuukausimaksuilla. Nämä olivat tosin ystäväimme silmissä suunnattomia summia, mutta olivathan he Amerikassa, missä moisista rahamääristä puheltiin kuin mistä pikkusummista ainakin. He olivat saaneet kuulla, että heidän oli maksaminen yhdeksän dollaria kuukaudessa vuokraa mistä huoneustosta tahansa, ja he ymmärsivät etteivät he tämän paremmin voineet tehdäkään, jos tahtoivat päästä asumasta kaikki kaksitoista henkeä yhdessä tai kahdessa pikkuhuoneessa kuten nyt. Vaikka he täällä iankaikkisesti maksaisivatkin vuokraa, eivät he sillä pääsisi ainoatakaan askelta eteenpäin; mutta jos he tekisivät sellaisen kaupan kuin ilmotuksessa esitettiin, tulisi kerran aika, jolloin heidän ei enää tarvitsisi maksaa vuokraa sinä ilmoisna ikänä.
He rupesivat nyt laskemaan varojansa. Teta Elzbietalla oli vielä vähän rahaa jälellä, eikä Jurgiskaan ollut vallan ilman. Marijalla oli liki viisikymmentä dollaria kukkarossa, jota hän säilytti sukassaan, ja vanhalla Antanaksella oli vielä jälellä jonkun verran talonsa kauppahinnasta. Kun he nyt laskivat yhteen kaikki nämä varat, karttui heille tarpeeksi paljon suorittaakseen ensimäisen maksuerän talon hinnasta. Ja kun useimmilla oli palkallinen toimi ja heidän tulevaisuutensa siis oli turvattu, voi tuo kauppa todellakin olla sekä viisas että edullinen; missään tapauksessa ei asiaa käynyt pitäminen mahdottomana. Ja toiselta puolen — jos he nyt todella ryhtyisivät kaupantekoon, niin oli tietysti paras päättää niin pian kuin suinkin, sillä nykyään heidän piti maksaa vuokraa joka hetkeltä, minkä asuivat tässä kurjuuden pesässä. Jurgis oli tosin tottunut tämmöiseen siivottomuuteen rautatientöissä ollessaan, jolloin oli saanut suoraan sanoen kouran täyteen kirppuja kiini lattialta; mutta tällaiset olosuhteet eivät soveltuneet Onalle, ajatteli hän. Heidän täytyi hankkia itselleen parempi asunto, ja se heti. Sen hän lausuikin päättävästi julki kuten ainakin mies, joka äsken oli yhtenä ainoana päivänä ansainnut dollarin ja viisikymmentä senttiä.
Seuraavana päivänä Marija lähti johtajattarensa luo ja sai tältä käskyn saapua seuraavan työviikon ensimäisenä päivänä oppimaan rasiain maalaamisen taitoa. Marija oli iloinen kuin lintu ja lauleli tullessaan koko tien; tullessaan eteisen ovelle hän kohtasi Onan ja hänen kasvatusäitinsä, jotka juuri olivat lähdössä kuulustelemaan tietoja ilmotuksessa mainitusta talosta. Marija lähti heidän mukaansa. Illalla he tekivät miehille selkoa retkensä tuloksista. Asianlaita oli todellakin niinkuin ilmotuksessa oli kerrottu. Talot olivat etelään päin, ainoastaan parin kolmen kilometrin päässä suurista teurastamoista. Asiamies, jonka puoleen naiset olivat kääntyneet, oli vakuuttanut kauppaehtoja ihmeen edulliseksi — ja hänen sanoihinsa oli luottamista, koska hänellä ei ollut mitään itsekohtaista etua asiasta, hän vain oli niiden henkilöiden asiamies, jotka talon olivat rakennuttaneet. Rakennusyhtiö pian hajaantuisi, niin että ostajain oli kaikkea muotoa kiiruhdettava päästäkseen nauttimaan näistä kaikista eduista. Halukkaita oli jo ilmautunut niin paljon, ettei asiamies tiennyt kenelle etusijan antaisi. Yhden ainoan päivän epäröiminen voisi riistää ystäviltämme tämän suunnattoman edullisen tilaisuuden. Kun mies näki Teta Elzbietan käyvän murheelliseksi tämän pelättävän tiedonannon kuullessaan, lupasi hän hetken mietittyään, että jos he todella tahtovat ryhtyä kaupantekoon, tahtovansa lähettää omalla kustannuksellaan telefooni-ilmotuksen omistajille sekä ostaa yhden taloista heidän lukuunsa. Sitte asia lopullisesti järjestettiin — ja ensi sunnuntai-aamuna heidän kaikkien oli käytävä tarkastamassa taloa.
Tämä tapahtui torstaina. Kaikkina seuraavina päivinä oli työ Brownin tehtaissa täydessä käynnissä, ja Jurgis ansaitsi joka päivä dollarin ja 75 senttiä. Tämä teki kymmenen ja puoli dollaria viikossa eli 45 dollaria kuussa. Jurgis ei itse kyennyt tätä laskemaan, vaikka summa olikin niin pieni, mutta Ona oli taitavampi sellaisissa asioissa ja hän selvitti koko perheen raha-asiat. Marija ja Jonas voivat maksaa ylläpidostaan kumpikin kuusitoista dollaria kuussa, ja vanha Antanaskin arveli voivansa tehdä saman, kunhan vain hän saisi paikan, minkä pian pitäisikin tapahtua. Täten oli koossa yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Marija ja Jonas ottaisivat haltuunsa kolmannen osan talosta, josta hyvästä Jonaksen tarvitsisi kuukausittain suorittaa ainoastaan kahdeksan dollaria kauppahinnan kuolettamiseen. Siten heille jäisi 85 dollaria kuussa — tai jollei vanha Antanas saisikaan työtä, 70 dollaria. Se olisi kyllin talous- ja elantokustannuksiin kahdentoista hengen tarpeeksi.
Tuntia aikaisemmin kuin tarvittiin, lähti koko seurue ulos seuraavana sunnuntai-aamuna. He olivat kirjoittaneet osotteen paperilapulle, jota tavantakaa näyttivät vastaantulijoille saadakseen tietää oikean ja suorimman tien. Se näytti tosin olevan sangen pitkä "parin kilometrin matka", mutta aikoinaan he kuitenkin joutuivat asiamiehen luo. Se oli hyvin komeasti puettu herra, aulis ja kohtelias, ja osasi puhua ystäväimme kieltä vallan erinomaisesti, mikä oli suuri etu kauppaa hieroessa. Hän saatti heidät puheenaolevalle rakennukselle, joka huomattiin olevan yksi monien muiden aivan samallaisten joukossa ja vailla kaikkea rakennustaiteellista koristelua. Onan sydämmellinen ilo kalpeni tuntuvasti kun hän näki, ettei talo ollut lainkaan sen näköinen kuin ilmotuslapulle oli kuvattu. Eikä se edes ollut puoleksikaan niin iso. Talo oli kuitenkin äsken maalattu ja näytti jotenkin siistiltä — se oli aivan uusi, vakuutti asiamies. Hän puheli lakkaamatta niin paljon, että ystävämme vallan sekautuivat eivätkä saaneet aikaa eikä tilaisuutta kyselläkseen mitään. He olivat painaneet mieleensä niin monta asiaa, joista olisi ollut lähemmin kyseltävä, mutta kun nyt oli aika siihen, olivat he unhottaneet osan eivätkä rohjenneet esittää toisia. Toiset talot samassa rivissä eivät olleet uusia, ja vain jotkut niistä näyttivät olevan asuttuja. Heidän tultua niiden kohdalle selitti asiamies hyväntahtoisesti, että niiden vuokralaiset kohta muuttaisivat. Kaikki seikat näyttivät olevan omiaan tekemään hänen väitteensä silkoiksi valheiksi, mutta hänen komea ulkomuotonsa ja varma esiytymisensä puoleksi vakuutti heitä — he olivat aina tottuneet mitä syvimmällä kunnioituksella katselemaan hienosti puettua ja pöyhkeäkäytöksistä "gentlemannia".
Talon kivijalka sijaitsi pari jalkaa kadunpinnan alapuolella, ja noin kaksi metriä korkeaan ensi kerrokseen noustiin sangen epämukavia portaita myöten. Ulkonaisen sirouden korottamiseksi oli päätyseinän keskikohdalle kustannettu vähäinen yliskamari, jossa oli kaksi pientä akkunaa. Kadulla talon ulkopuolella ei ollut kivitystä eikä minkäänlaista katuvalaistusta, ja ainoana näköalana oli moniaita aivan samannäköisiä asuinrakennuksia. Sisäpuolella oli neljä huonetta, jotka olivat kalkilla valkaistut. Kivijalkaa oli vain talon etupuolella; takasivulla se jollain tapaa hävisi loitosti kohonevaan maahan. Asuinhuoneessa ei ollut puulattiaa, ainoastaan palkit, joille itse voi permannon kustantaa, kellä siihen oli halua ja varaa. Muutenkin olivat huoneet mitä puutteellisimmassa kunnossa. Asiamies, joka ei koskaan menettänyt mielenmalttiaan, selitti omistajain jättäneen huoneet puolivalmiiksi, jotta ostajilla olisi tilaisuutta sittemmin sisustaa ne makunsa mukaan. Ylishuoneet eivät olleet edes puolivalmiitakaan. Ystävämme olivat kuvitelleet voivansa vuokrata ne yksinäisille nuorille miehille tai tytöille, joiden ei kannattanut asua perheissä. Mutta nyt he huomasivat, ettei niissä ollut permantoa eikä välikattoa, ei akkunaruutuja eikä edes puitteitakaan, ei tulisijoja eikä seinäpapereja — ei muuta kuin korkeat tiiliseinät sekä lattia- ja kattopalkit, joille permannon ja välikaton sai itse kustantaa, jos kellä oli rahoja tarpeeksi. Kaikki, mitä he näkivät, oli mitä kurjinta ja vajavaisinta, mutta sittekään yksinkertaiset ja kokemattomat ystävämme eivät vallan säikähtyneet siitä. Herra asiamies oli niin väsymättömän kaunopuhelias selittäessään kaikki parhain päin. Hänen kielensä ei pysähtynyt silmänräpäykseksikään, hän näytti heille kaikki, aina ovilukkoihin ja akkunansaranoihin asti, vakuuttaen kaiken olevan parasta tavaraa, tilatun maailman mainioimmista tehtaista — todellisia ihmeitä tarkotuksenmukaisuudessaan, siroudessaan ja kestävyydessään. Hän näytti heille vesijohdon ja siihen kuuluvan kaivon, jotka erityisesti herättivät Teta Elzbietan ihastusta, sillä sellaista hän ei unelmissaankaan ollut nähnyt. Kaikki heidän näkemänsä viat ja puutteet unohtuivat nyt tämän suuremmoisen keksinnön takia.
Mutta he olivat, kuten tiedämme, yksinkertaista maalaisväkeä, ja he tunsivat täydessä määrässä maalaisen rakkautta käteiseen rahaan. Aivan turhat olivat kaikki asiamiehen ponnistukset saada kauppaa pikaiseen päätökseen. Heidän täytyi nähdä, heidän täytyi saada aikaa miettiäkseen tarpeeksi niin tärkeää asiaa. Kaikki asiamiehen kiihkeät ja kaunopuheiset vakuuttelut eivät voineet heitä tästä järkähyttää. Ja niin palasivat he kotiin, missä asiata joka päivä pohdittiin ja käännettiin puolelle ja toiselle, ilman että lopullista yksimielisyyttä tahtoi syntyä. Kullakin oli oma mielipiteensä; ja olihan asialla niin monta puolta, joita voi käytellä myötä ja vastaan. Eräänä iltana, kun kaikki vihdoinkin tuntuivat olevan yksimielisiä ja osto siis näytti varmalta, tuli ystävä Szedvilas sisään ja aiheutti pakinallaan uutta levottomuutta mielissä. Jokubas Szedvilas ei koskaan ollut suosinut "oma koti"-kysymystä. Vuokralla asuminen oli hänestä paljon turvallisempaa; silloin ei tarvinnut maksaa kiinteimistöveroja eikä kustantaa kalliita korjauksia. Hän kertoi pöyristäviä juttuja henkilöistä, jotka olivat kadottaneet kaiken omaisuutensa sellaisissa "talonostohuijauksissa". Ystävämme saattoivat olla aivan varmat, että tämä kauppa veisi heidät täydelliseen perikatoon; se tuottaisi heille suunnattoman jakson kaikellaisia menoja, ja sitäpaitsi oli koko talo vallan kelvoton kurkihirrestä kivijalkaan asti.
"Ja muuten", sanoi hän, "ei saa luottaa kehenkään. Missä voi löytääkään rehellisen myyjän? Sitäpaitsi saattavat he petkuttaa teitä kierolla kauppakirjalla; saatte varmasti maksaa talon hinnan kahteen, ehkäpä kymmeneenkin kertaan. Kuinka voisikaan laintuntematon, yksinkertainen ihminen ymmärtää moista kauppakirjaa? Ei, hyvät ystävät, koko homma on vain kouraantuntuva yritys ryöstää teiltä rahanne! Varminta on luopua koko kaupasta."
"Ja maksaa kalliita vuokria", virkkoi Jurgis.
"Parempi se kuin menettää kaikkensa", Szedvilas vastasi. Ja puolituntisen keskustelun jälkeen hänen viimein onnistui saada nuo yksinkertaiset, rehelliset ihmiset puolittain vakuutetuiksi; heistä tuntui, kuin olisi hän temmannut heidät takasin hirvittävän kuilun reunalta. Mutta sitte lähti Szedvilas tiehensä, jolloin Jonas, joka oli terävä-älyinen pikku mies, muistutti heille, että ruokatavarakauppa oli kerrassaan kehno liiketoimi ja että tämän takia sen omistajakin niin epäluuloisesti katseli kaikkia muita liiketoimia, kuten nyt juuri talonostoakin. Ja se naula veti!
Pääsyynä heille kuitenkin oli se kieltämätön tosiasia, etteivät he mitenkään voineet jäädä nykyiseen asuntoonsa, vaan oli heidän muutettava jonnekin muualle. Ja kun he mietiskelivät luopuako oman kodin ostohommista ja edelleen vuokrata itselleen asunto muualla, tuntui heistä sangen lohduttomalta edelleen suorittaa joka kuukausi yhdeksän dollaria vuokraa. Kokonaisen viikon, yötä ja päivää he joka taholta ajattelivat, aprikoivat ja punnitsivat tätä vaikeasti ratkaistavaa ongelmaa, kunnes Jurgis vihdoin otti vastatakseen kaikesta. Veli Jonas oli viimeinkin saanut työtä ja työnsi nyt päivittäin pientä vaunua edestakasin Durhamin tehtaassa; ja teurastustoimet Brownin tehtaassa jatkuivat tasaista käyntiään varhain ja myöhään, niin että Jurgis joka päivä tottui ammattinsa kaikkiin kauheuksiin. Kaiken tuon täytyy mies kestää, jos mieli työllään elättää perhettään, sanoi hän itsekseen. Toiset työmiehet tekivät tavantakaa virheitä, mutta Jurgis oli pian niin perehtynyt toimeensa, että hän voi oikaista heidän virheitään ja neuvoa heille oikeita menettelytapoja. Hän tahtoi kernaasti työskennellä jok'ikinen päivä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan asti, jopa koko yönkin, jos niin tarvittiin; hän ei tahtonut sallia itselleen siunaamankaan rauhaa, ennenkun uusi talo oli maksettu laesta kivijalkaan asti ja hänellä ja hänen ystävillään oli koti, jota he voivat kutsua omakseen. Niin hän puheli heille joutohetkinään, ja sen mukaan hän toimikin.
Eräänä aamuna tuli asiamies heidän asuntoonsa, mukanaan kaikki tarpeelliset paperit allekirjoitettaviksi, mutta silloin oli Jurgis työssä. Ja niin kävi monena muunakin päivänä. Ei siis ollut muuta keinoa, kuin että naiset lähtisivät asiamiehen luo, ottaen hänen sijastaan mukaansa Szedvilaksen. Jurgis vietti kokonaisen illan koettamalla painaa heidän mieliinsä, että tilaisuus oli mitä vakavinta laatua. Vihdoin samana iltana kerusteltiin monet erillään olevat rahaerät kaikista mahdollisista ja milteipä mahdottomistakin kätköistä — ei vain matkalaukuista ja vuoteista, vaan vaatteista aivan läheltä ihoakin. Kaikki pantiin yhteen kasaan ja laskettiin yhteen sekä neulottiin siunatuksi lopuksi viimein eri kohtiin Teta Elzbietan kauhtanan vuorin väliin.
Varhain aamupuhteella he sitte lähtivät tekemään talonkauppaa. Jurgis oli antanut heille niin paljon neuvoja ja varotellut niin monista vaaroista, että naiset olivat vallan kalpeita pelosta ajatellessaan, mitä kaikkea heille voisikaan tapahtua ennenkun onnellisesti jälleen saapuisivat kotikynnyksen yli. Yksinpä tyyni ruokakauppiaammekin, jota tuskin maailman kokoonluhistuminenkaan olisi pahanpäiväisesti säikäyttänyt, sanoi olevansa hyvin levoton tämän uhkayrityksen luonnistumisesta. Asiamiehellä oli kaikki selvillä, kun hän kohteliaasti pyysi heitä painamaan puuta ja lukemaan läpi kauppakirjat. Teta Elzbieta oli niin rauhaton, että hiki juoksi hänen otsaltaan isoina karpaloina, sillä eivätköhän he nyt — tätä kehoitusta kirjaimellisesti noudattamalla — itse asiassa loukkaisi asiamiestä, kun eivät ehdottomasti luottaisi hänen rehellisyyteensä ja kunniaansa. Mutta Jokubas Szedvilas luki kaikki läpi moneen kertaan; ja kohtapa nousikin hirmuinen epäluulo hänen mieleensä. Hän rypisti kulmiaan yhä tuimemmin, mitä pitemmälle hän pääsi. Tämä asiakirjahan ei ollutkaan, mikäli hän saattoi nähdä ja ymmärtää, mikään kauppakirja — se oli vain vuokrasopimus. Hän oli tosin kovassa pulassa lukiessaan asiakirjaa, joka oli alusta loppuun mätetty täyteen hänelle käsittämättömiä lakisanoja ja lauseparsia; mutta eihän mitenkään voinut väärinkäsittää sanoja sellaisia kuin: "Ostaja sitoutuu maksamaan vuokraa osastaan rakennuksen ensi kerroksesta!" Ja edelleen: — "suorittamaan vuokraa kaksitoista dollaria kuukaudessa kahdeksan vuoden ja neljän kuukauden aikana!" Tultuaan näin pitkälle lukemisessaan Szedvilas kohotti lasisilmiään nenältään, katsoi asiamiestä silmiin ja sopersi kysymyksen.
Asiamies oli edelleen mitä vilkkain ja kohteliain ja selitti, että sellaiseen muotoon kauppakirjat tässä maassa laadittiin; taloja ja tiloja hankittiin vuokraamalla ja ostosumma maksettiin vuokran muodossa moniaitten vuosien kuluessa. Hän koetti pyrkiä seuraavaan pykälään kauppakirjassa, mutta Szedvilas ei voinut sulattaa sanaa "vuokra", ja kun hän selitti asian Teta Elzbietalle, tuli tähän sama pelko kuin häneenkin. He eivät siis lähes yhdeksään vuoteen voineet kutsua ostamaansa taloa omakseen! Asiamies, jolla näytti olevan enkelimäinen kärsivällisyys, alkoi uudestaan ja lavealti selitellä asiaa, mutta siitä ei ollut apua. Elzbieta muorilla oli vereksessä muistossa Jurgiksen viimeinen juhlallinen ja vakava varotus, että "jos koko asiassa ilmautuu ainoakaan epäselvä kohta jota ette käsitä, niin elkää antako hänelle penniäkään, vaan lähtekää puhuttelemaan lakimiestä". Se oli kiusallinen hetki, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja lausui julki ajatuksensa.
Jokubas tulkitsi hänen sanansa. Hän pelkäsi asiamiehen närkästyvän ja puhkeavan haukkumisiin, mutta miestä ei mikään asia näyttänyt voivan saada maltistaan. Olipa hän päinvastoin niin kohtelias, että tarjoutui itse saattamaan heidät lakimiehen luo, mutta Teta Elzbieta oli kyllin viisas kieltäytyäkseen siitä. He kulkivat hyvän matkaa toiseen päähän kaupunkia, missä varmimmin voisivat löytää lakimiehen, joka ei ollut yhdessä juonessa asiamiehen kanssa. Mutta he eivät olleet kauvaksikaan ennättäneet, ennenkun asiamies tuli täyttä ravia heidän perässään ja liittyi väkistekin heidän pariinsa. Vaellettuaan hyvän tunnin saapuivat he erääseen asianajotoimistoon. Mutta kenpä voi kuvata heidän hämmästystään huomatessaan, että asianajaja ja asiamies olivat vanhoja tuttuja, jotka puhuttelivat toisiaan ristimänimeltä!
Silloin he tunsivat olevansa hukassa. He istuivat asianajajan toimistossa noloina kuin vankiparvi, joka on saatettu kuulemaan kuolemantuomiotaan. Lakimies luki lävitse kauppakirjan, jonka jälkeen hän selitti sen olevan vallan oikeassa järjestyksessä laaditun, joten kauppa oli kaikkein rehellisin kauppa maailmassa ja menettely täysin laillinen.
"Entä onko hinta oikea?" kysyi Szedvilas. kolmesataa dollaria heti paikalla ja loppu maksettavaksi kahdellatoista dollarilla kuukausittain?"
"On, vallan oikea!"
"Ja se on siis maksu koko talosta tonttineen ja kaikkineen?"
"Niin juuri", vastasi lainoppinut ja osotti hänelle, missä kohden tämä kaikki oli mainittuna kauppakirjassa. "Kaikkityyni on oikeaa ja rehellistä peliä, ystäväiseni, ei petoksen eikä vääryyden rahtuakaan ole mukana!"
"Me olemme köyhiä ihmisiä, ja kauppasumma on koko omaisuutemme. Jos hitustakaan vääryyttä on kätketty tähän kauppaan, menetämme kaiken minkä omistamme." Ja siihen suuntaan kyseli Szedvilas vapisevalla äänellä kyselemistään, naisten silmätessä häneen sanatonta rukousta ilmaisevilla katseilla. Ja kun kyselyt vihdoin loppuivat ja aika oli tehdä päätös asiassa, oli Teta Elzbieta niin liikutettu, että hän huokaili ja itki. Jokubas oli kysynyt häneltä, tahtoiko hän kirjoittaa alle, mutta hän sai kysellä monta kertaa saamatta mitään vastausta. Mitähän vanhus vastaisikaan? Hänhän ei tiennyt, oliko asianajaja edes puhunut totta — mies näytti olevan yhdessä juonessa myyjän kanssa. Mutta eihän hän voinut tässä lausua epäilystään julki, ilman että nuo hienot herrat kuulisivat sen! Milläpä tekosyyllä hän voisikaan keskeyttää kaupanteon? Hänhän oli niin tietämätön, niin avuton, ja he olivat niin viekkaita ja ylhäisiä! Lopuksi hän rupesi, kyynelten miltei sokaistessa hänen silmänsä, poimimaan esiin rahojaan, mutta työnsi ne heti jälleen liivinsä alle. Vielä kerran hän otti ne esiin, suurten kyynelten vuotaessa pitkin poskiaan. Ona istui eräässä huoneennurkassa katsellen kaikkea tätä pelolla ja vavistuksella. Hän oli kuin kuumeessa — hän tahtoi huutaa emintimälleen, että tämä jälleen piilottaisi rahat, että kaikki oli vain huijausta ja petosta, että tämä onneton kauppa saattaisi heidät perikatoon, mutta hän tunsi kurkkuansa puristavan eikä saanut sanaakaan suustaan. Ei siis ollut ketään varottamassa Teta Elzbietaa. Hän laski rahat pöydälle ja asiamies hyökkäsi innokkaasti niihin käsiksi, laskien itse ne vuorostaan tarkalleen. Sitte hän kirjoitti kuitin ja antoi sen ostajille; koko hänen ulkomuotonsa todisti, miten tyytyväiseksi ja hilpeäksi hän tunsi itsensä. Hän kohosi pystyyn, kävi jokaisen luo ja puristi vuoron perään heidän käsiään, uhkuen suurempaa eloisuutta ja kohteliaisuutta kuin milloinkaan ennen. Lakimies selitti sitte Szedvilakselle, että hänen palkkionsa oli yksi dollari. Se aiheutti vielä hetkisen väittelyä, mutta summa maksettiin viimein ja ystävämme poistuivat huoneesta. Teta Elzbietalla oli kauppakirja ja kuitti kovasti kokoonpuserrettuna kädessään. He olivat kaikki niin menehtyneet kestämistään rasituksista, että tuskin kykenivät käymään, jonka vuoksi he useamman kerran lepäsivät kotimatkalla.
Vihdoinkin he saapuivat kotiin mielet ylen raskaina. Illalla, kun Jurgis palasi työstään, sai hän kuulla jutun koko juoksun, ja silloin naisparoilta viimeinenkin toivon kipinä sammui. Jurgis oli vallan varmasti vakuutettu, että heitä oli mitä häpeällisimmin petkutettu ja että he siten olivat syöstyt perikatoon. Hän repi tukkaansa ja kirosi ja vannoi kuin mielipuoli, että hän tekisi asiamiehestä vielä kylmää ennenkun aurinko uudestaan nousi taivaanlaelle. Viimein hän sieppasi paperit käteensä, syöksyi ovelle ja katosi näkymättömiin. Hän kiiruhti suorinta tietä Halsted Streetille, missä tapasi Szedvilaksen illallista syömässä ja pakotti tämän päätäpahkaa seuraamaan häntä toisen lakimiehen luo. Kun he ryntäsivät sisään tämän konttoriin, nousi lainoppinut seisaalleen ikäänkuin aikoen asettua vastarintaan. Eikä se ollut ihmekään, sillä Jurgiksella oli tukka hurjasti pystyssä ja silmät veristävät kuin mielipuolella. Hänen seuralaisensa toki selitti lakimiehelle asian, tämä otti paperit ja rupesi lukemaan niitä, Jurgiksen seisoessa vieressä joka jäsen vapisevana ja nojautuen nyrkitetyllä kädellään pöytään.
Lukiessaan asianajaja katsahti ylös pari kertaa ja kyseli tarkemmin Szedvilakselta, Toiset eivät ymmärtäneet sanaakaan hänen kysymyksistään, mutta heidän silmänsä paloivat kohti lakimiehen kasvoja koettaen lukea hänen ajatuksiaan. Szedvilas huomasi asianajajan katsahtavan ylös papereista ja samalla kertaa naurahtavan — mikä aiheutti Szedvilakselta syvän huokauksen. Sitte lausui lakimies hänelle muutamia sanoja, ja Jurgis puukkasi ystävätään saadakseen tietää mistä oli puhe. Hänen sydämmensä oli seisahtua hätäytymisestä.
"Mitä nyt?" hän kysyi.
"Hän sanoo kaiken olevan vallan oikein", Szedvilas vastasi.
"Kaikenko vallan oikein?"
"Niin juuri! Hän sanoo asian olevan ajetun vallan niinkuin pitääkin."Ja nyt vaipui Jurgis vuorostaan istumaan tuolille.
"Oletteko varma siitä?" hän ähkyi sekä kyseli kyselemistään tarkemmin Szedvilakselta. Hän ei voinut kuulla eikä kysellä kyllikseen. Niin — he olivat ostaneet talon, olivat todellakin ostaneet sen. Se kuului heille; heidän tarvitsi vain maksaa kauppahinta ja sitten oli kaikki hyvin. Jurgis kätki kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneleitään. Mutta hänen pelkonsa ei vielä ollut tyyten haihtunut; niin väkevä kuin hän olikin, jaksoi hän töin tuskin nousta istuimeltaan.
Lakimies selitti, että kauppahinnan suorittaminen vuokran muodossa oli täysin laillinen tapa. Tarkotus sillä oli helpottaa ostoa vähempivaraisille, jotka eivät muuten milloinkaan voisi hankkia omaa kotia. Niin kauvan kuin he säännöllisesti suorittivat maksunsa, ei heillä ollut mitään pelättävää, talo oli tykkönään heidän omansa.
Jurgis tunsi niin sanomatonta iloa tämän lohdullisen tiedonannon johdosta, että hän mielihyvällä maksoi sen puolidollaria, jonka asianajaja vaati vaivastaan, ja kiiruhti sitten kotiin nopein askelin ja kevein sydämmin ilmottamaan ystävilleen matkansa tuloksen. Hän tapasi Onan miltei pyörtyneenä, lapset täyttä kurkkua kirkumassa ja koko talon ylösalasin — kaikki olivat luulleet hänen lähteneen murhaamaan asiamiestä. Kului monia tunteja, ennenkun rauha oli palautettu; ja koko seuraavan yön Jurgis monesti havahtui ja kuuli Onan ja hänen emintimänsä hiljaa kuiskailevan ja tuumiskelevan keskenänsä.
He olivat nyt ostaneet itselleen oman kodin. Heidän oli vaikea käsittää, että tuo ihmeellinen koti todella oli heidän omansa, jonka he voivat mielensä mukaan varustaa huone- ja talouskaluilla. Jok'ainoa hetki joutilaana ollessaan he sitä ajattelivat. Kun heidän vuokra-aikansa Anielen luona kolmea päivää myöhemmin oli lopussa, varustautuivat he viivyttelemättä muuttamaan.
Jos ken jotain tarvitsi, ei hänen tarvinnut käydä kovin pitkälle Packingtownissa, ennenkun tapasi kaikkea mitä halusi. Oikein huvittavaa oli katsella, millä kiireellä ja innolla jok'ainoa liikemies ennakolta koetti arvailla kunkin tarpeita ja toivomuksia. Halusiko ken tupakoida? Heti joutui hän — ja joutuipa sellainenkin, jolla ei ollut vähintäkään halua tupakoimiseen — kiertelevän tupakankaupustelijan käsiin, joka vastustamattomalla kaunopuheisuudella todisti, miksi ainoastaan Thomas Jeffersonin viiden sentin sikarit ansaitsivat sikarin nimen — ja ennenkun aavistikaan, oli monella tupakinvihaajalla taskut täynnä hänen tavaraansa. Oliko ken taas polttanut liiaksi ja kärsi siitä haittaa terveydelleen? Siihen tarkotukseen sai taas neljännesdollarilla ostaa rasian, jossa oli viisikolmatta ehdottomasti auttavaa pilleriä. Lukemattomin keinoin kaupiteltiin kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia tuotteita. Läskikaupungissa Packingtownissa oltiin päästy vallan täydellisyyteen amerikkalaisessa ilmotustaidossa. Ken ei tulisi oikein levottomaksi lukiessaan esim. seuraavanlaista ilmotusta: "Onko vaimonne kalpea? Onko hän käynyt haluttomaksi kaikkeen, liikkuuko hän tuskin ovesta ulkona, pitääkö hän elämää hulluna ja kurjana? Miksi ette siis neuvo häntä koettamaan Tohtori Lonahanin 'Elämän säilyttäjää'?" Toisissa paikoissa jälleen oltiin leikillisiä: "Elkää nyt olko kuin mikäkin puupölkky! Tulkaa ja ostakaa 'Goliath Bunion'-tippoja!" — "Liikutelkaa toki jalkojanne!" ilmoitti muuan suutari. "Se on helppoa, jos käytätte kahden ja puolen dollarin 'Eureka'-kenkiä."
Monien pöyhkeilevien ilmotuskylttien joukossa ystävämme näkivät erään, joka etenkin kiinnitti huomiota kauniin maalauksensa takia. Se esitti kahta lintua, jotka ahkeraan rakensivat itselleen pesää, ja alla oli luettavana: "Varustakaa asuntonne kaikella mitä tarvitsette — täällä on satumaisen huokeat hinnat — saatte kaikki melkein ilmaiseksi!" Alempana oli ilmotus, että täältä voi saada kaluston ja kaiken sisustuksen nelihuoneiseen huoneustoon mitättömällä pikku summalla — seitsemälläkymmenellä viidellä dollarilla. Ja erinomaisin etuus oli se, että kauppaa tehdessä tarvitsi maksaa käteistä vain pieni osa tästä määrästä; lopun sai suorittaa kuukausittain muutaman dollarin maksu erillä. Ystävämme tarvitsivat tietystikin täydellisen kalustuksen uuteen kotiinsa, mutta heidän rahavaransa olivat nyt miltei loppuun sulaneet; eipä ihme siis, että he astuivat tämän ihmisrakkaan huonekalukauppiaan puotiin ja tekivät siellä ostoksensa. Teta Elzbietalla oli vielä kerran vaikea hetki käsissä, kun hänen oli allekirjoitettava useita papereja. Ja sitte sai Jurgis eräänä iltana, kun hän hikisenä ja väsyneenä palasi työstään, kuulla että koko kalusto jo oli saapunut uuteen kotiin: salin, ruokasalin ja makuuhuoneen huonekaluja, pesulaitos, heidän silmissään ylen ihana pöytäkalusto suurilla ruusuilla ja sinisillä kuusenoksilla koristettua posliinia y.m.s. loppumattomiin saakka. Posliiniastioista oli tuotua muuan havaittu rikkoutuneeksi, mutta Ona oli saanut vaihdetuksi sen toiseen. Samaten oli luvattu kolme keittoastiata, mutta annettukin vain kaksi; ja se oli Jurgiksen suuri murhe, että he noin olivat antaneet petkuttaa itseään.
Seuraavana päivänä he muuttivat taloon. Työstä saavuttuaan ei miehillä ollut aikaa syödä kuin pari suupalaa, kun he kiirehtivät kantamaan tavaroitaan uuteen kotiin. Matkaa oli tosin koko kolme kilometriä, mutta Jurgis kävi sen matkan samana yönä useampaan kertaan, kantaen selässään aika raskaita taakkoja — patjoja, sänky- ja pitovaatteita, säkkejä y.m.s. Muualla Chikagossa olisi tällaisessa toimessa olija ollut vaarassa joutua putkaan, mutta Packingtownissa olivat poliisit ilmeisesti tottuneet sellaisiin näytelmiin ja tyytyivät muutamiin yksinkertaisiin kyselyihin. Ystävistämme näytti heidän uusi kotinsa oikealta satulinnalta kaikkine uusine siroine esineineen, joille iso ja komea lamppu loi väkevää valaistusta. Se oli "todellinen koti" ja vastasi täydellisesti kaikkea, mitä ilmotuslappu, asiamies ja lakimies olivat sanoneet sen kehumiseksi. Ona tanssi hilpeästi ympäriinsä uusissa huoneissa, ja hän ja Marija-serkku tarttuivat Jurgista kainaloihin ja kulettivat häntä riemusaatossa huoneesta toiseen, jotta hän oikein voisi nähdä ja ihailla koko ihanuutta. Jok'ikiselle tuolille he istuivat vuoron perään ja vaativat Jurgiksenkin koettelemaan niitä. Muuan tuoleista luhistui kokoon hänen raskaan painonsa alla, ja silloin he päästivät kimeän huudon, joka herätti lapset ja aiheutti suuren metelin. Kuitenkin oli tämä ollut juuri tärkeä päivä, ja kaikki olivat ylen tyytyväisiä siihen. Jurgis ja Ona istuivat kauvan yläällä, iloiten sydämiensä syvyydestä keskinäisestä rakkaudestaan ja katsellen ihastuneina ympärilleen. Hepä menisivät naimisiin hetikun saisivat asiat vähin järjestetyiksi ja hiukan rahoja säästöönkin; ja tämä olisi heidän kotinsa — pikku huoneen alikerroksessa he pitäisivät!
Olipa todella loppumaton ilonlähde heille saattaa taloa ja huoneita täyteen järjestykseen. Heillä ei tosin ollut suurin varoja tuhlata, mutta niin paljon välttämätöntä oli kuitenkin hankittava, ja sen ostaminen oli Onalle oikea riemu. Ostokset oli tietysti tehtävä myöhään iltasin, sillä muulloin Jurgiksella ei ollut aikaa; ja hänen oli luonnollisesti oltava mukana, vaikkei olisi ollut muusta kysymys kuin suola- ja pippurirasiasta tai puolesta tusinasta juomalaseja kymmeneen senttiin. Vähäisimmätkin ostokset olivat pätevänä syynä molemmille nuorille lähteä yhdessä ulos. Lauvantai-iltana he saapuivat kotiin laahaten mukanaan suurta koria täynnä kaikenlaisia hyviä tavaroita, jotka ladottiin pöydälle. Kaikki kokoutuivat ympärille katselemaan niitä; pikku lapset kiipesivät tuoleille tai kirkuivat, kunnes joku otti niitä kainaloista ja nosti ylös. Siinä oli sokeria ja suolaa ja teetä ja ryytejä, saviastia ja maitokannu, pesuharja, pari kenkiä vanhimmalle pojalle, kannu polttoöljyä, vasara ja suuri joukko erikokoisia nauloja, jotka oli lyötävä keittiön ja makuuhuoneen seinille tarve-esineiden ripustamista varten. Oikea perheneuvottelu pidettiin sen johdosta, mihin kohtaan näitä nauloja sopivimmin oli lyötävä. Sitte piti Jurgiksen yrittää lyödä naulat seiniin, mutta kun vasara oli niin pieni, löi hän usein sormiinsa. Ona oli pannut vastaan kun hän oli tahtonut ostaa isomman vasaran, joka oli viisitoista senttiä kalliimpi; sen vuoksi kehotti Jurgis hänen itsensä koettamaan pikku vasaralla. Ona oli heti halukas, mutta jo ensi iskulla hän löi peukaloonsa ja päästi kimakan huudon, niin että Jurgiksen oli tultava avuksi ja lääkittävä sormea lukemattomilla suuteloilla. Vihdoin oli jokainen vuoronsa perään koetellut vasaraa, ja tuloksena oli, että naulat lopultakin istuivat kaikki kiini seinissä. Sitte ripustettiin osa tavaroista heti nauloihin. Jurgis oli vielä tuonut kotiin mahtavan laatikon, jota hän oli kantanut päänsä päällä, ja hän lähetti Jonaksen noutamaan toista yhtä isoa kantamusta, jonka hän myymälöistä oli ostanut.
Ruokailupöydän he tietystikin olivat sijoittaneet keittiöön, ja varsinaista ruokasalia käyttivät Teta Elzbieta ja hänen viisi lastansa makuusuojaksi. Hän itse ja kaksi nuorinta makasivat sängyssä ja toiset kolme patjalla lattialla. Ona ja hänen serkkunsa vetivät patjansa saliin ja nukkuivat siellä, ja kaikki kolme miestä ja vanhin pojista makasivat eräässä toisessa huoneessa. Toistaiseksi heillä oli paljas permanto makuusijanaan, mutta niinkin epämukavalla vuoteella he nukkuivat mainiosti, niin että Teta Elzbietan oli voimainsa takaa rummutettava heidän oveaan aamusella saadakseen heidät heräämään neljännestä yli viisi. Silloin piti hänellä olla heitä varten valmiina mahtava kuppi kiehuvan kuumaa, väkevätä kahvia kullekin sekä kaurapuuroa ja kakkuja, joihin oli leivottu pieniä meheviä makkaroita. Sitte he täyttivät ruokareppunsa isoilla, sianihralla paksusti pyyhkäistyillä leipäviipaleilla — voi olisi ollut heille liian kallista — muutamilla punalaukoilla ja pienellä juustopalasella, ja siten varustettuina olivat he valmiit tallustelemaan tehtaaseen.
Jurgiksesta tuntui tosiaankin, että hän nyt vasta oli päässyt käsittämään mitä työ toden teossa oli; ensi kerran hänellä nyt oli tehtäviä, jotka vaativat kaiken hänen huomionsa ja ruumiinvoimansa. Hänen toimenansa oli seista parvella auttamassa teurastuspenkkien ympärillä hääriviä miehiä, ja vaikka hän luonteeltaan olikin itserakas, täytyi hänen kuitenkin ihailla näiden joutuisuutta ja tavattomia ruumiinvoimia — he työskentelivät enemmän ja jättivät parempia työtuloksia kuin konsanaan kaikkein monimutkaisinkaan kone. Kenkään ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa kädelleen, silmälleen eikä ajatustoiminnalleen, ennenkun päivän työ oli lopussa. Jurgis pääsi pian tämän ihmeellisen koneiston perille. Oli muutamia osastoja, jotka voivat sekä jouduttaa että hidastuttaa kaikkien muiden työtä, ja juuri niihin oli asetettu luotettavimmat ja samalla väkevimmät miehet, jotka saivat suunnattomia palkkoja, mutta myöskin saivat potkun vähimmästäkin hairahduksesta. Tavantakaa heitä vaihdettiin uusiin miehiin. "Bossit" eli työnjohtajat pitivät tarkkaa vaaria heistä, ja he työskentelivät vallan kuin pahojen henkien riivaamina. Työläishuumori oli heille keksinyt nimen "pikajuoksijat". Jos joku heistä väsyi tai muuten osottautui kykenemättömäksi, oli laitoksessa satoja muita, jotka pyysivät päästä sijalle.