Ensimmäisiä seurauksia Jurgiksen liittymisestä ammattiyhdistykseen oli, että hän halusi oppia englantia. Hän tahtoi ymmärtää mitä kokouksissa puhuttiin ja ottaa itsekin osaa keskusteluihin; ja niin rupesi hän tarkkaamaan ympärilleen ja oppi sanan sieltä toisen täältä. Lapset, jotka kävivät koulua ja siellä oppivat pian, opettivat hänelle jonkun verran, ja muuan ystävä lainasi hänelle pienen puheoppaan, josta Ona luki hänelle. Jurgis oli kovin ikävissään, kun ei itse osannut lukea; ja kun hän talvemmalla sai kuulla, että oli olemassa vapaa iltakoulu, meni hän heti sinne ja kirjottautui oppilaaksi. Joka ilta kun hän pääsi vähän aikaisemmin tehtaasta meni hän sinne, vaikkapa ei olisi saanut olla siellä kauvempaa kuin puolisen tuntia. Siellä opetettiin häntä sekä puhumaan että lukemaan englantia, ja hän olisi voinut oppia muutakin, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi aikaa.
Toisenkin muutoksen sai ammattiyhdistys Jurgiksessa aikaan — sen nimittäin, että hän rupesi kiintymään siihen maahan, jossa hän nyt asui. Hänessä rupesi itämään kansanvaltaisuuden, demokraattisuuden siemen. Ammattiyhdistys oli itsessään pieni valtio, pieni tasavalta, jossa kullakin jäsenellä oli vähin sanottavaa. Jurgis oppi siis toisin sanoen puhumaan ja harrastamaan valtioasioita — sen sijaan kuin Venäjällä, hänen vanhassa kotimaassaan, oli kansa ajatellut hallitusta joksikin välttämättömäksi pahaksi, kuten ukkonen ja rakeet! Ensin kun Jurgis tuli Amerikkaan, oli hän luullut olojen siellä olevan vallan samallaisia. Hän oli kyllä kuullut, että se oli "vapaa maa" — mutta mitäpä se merkitsi? Hän näki että täällä kuten Venäjälläkin oli rikkaita ihmisiä, joiden käsissä kaikki valta oli; ja jollei onnistunut saamaan työtä, niin oli kai se nälkä, jota hän täällä tunsi, vallan samallaista kuin nälkä Venäjälläkin.
Kun Jurgis oli ollut työssä Brownilla vain kolme viikkoa, oli hänen puheilleen muuanna päivällisaikana tullut eräs mies, joka toimi tehtaassa yövartijana, ja kysynyt häneltä, eikö häntä haluttanut hankkia itselleen kansallistuttamispapereita ja tulla Yhdysvaltain kansalaiseksi. Jurgis ei tiennyt mitä tällä tarkotettiin, mutta mies selitti hänelle siitä johtuvat edut. Ensiksikään se ei maksaisi hänelle mitään, ja sitte saisi hän puolen vapaapäivän ja kuitenkin täyden palkan siltä; ja kun sitte vaali tulisi, voisi hänkin äänestää mukana — ja saada jotakin hyvää sen johdosta. Tietysti Jurgis tahtoi kernaasti; ja sitte puhui yövartija päällysmiehen kanssa, ja Jurgis sai sen päivän vapautta. Kun hän sittemmin pyysi vapaapäivää voidakseen viettää häänsä, ei siihen suostuttu; ja mitä nyt tulee tuohon puoleen vapaapäivään täydellä palkalla, niin taivas yksin tietää mitkä voimat sellaisen ihmeen aikaan saivat! Hän seurasi nyt yövartijaa, joka kulki ympärinsä ja sai mukaansa koko joukon muita vastatulleita, puolalaisia, litvalaisia ja slovakkeja ja vei heidät kadulle, missä isot vaunut neljä hevosta edessä viittätoista tai kahtakymmentä miestä varten jo seisoivat heitä vartoomassa. Se oli mainio tilaisuus päästä katselemaan kaupunkia, ja heillä oli hyvin hauskaa, jopa tarjottiin heille oluttakin. Sitte he ajoivat alakaupunkiin ja pysähtyivät ison komean graniittitalon edustalle; sinne sisään käytyään heidät vietiin erään virkamiehen eteen, jolla oli kädessään valmiit paperit, nimiä enää vailla, jotka nyt niihin kirjoitettiin. Sitte saneli jokainen valan, jonka sisällöstä ei mitään ymmärtänyt, ja sai vastaanottaa kauniin koristellun asiakirjan, isolla punasella sinetillä ja Yhdysvaltain vaakunalla varustetun, ja heidät julistettiin nyt Tasavallan kansalaisiksi ja itsensä presidentin vertaisiksi.
Kuukautta tai paria myöhemmin tuli sama yövartija ja ilmoitti Jurgikselle, minne hänen tuli mennä saamaan nimensä kirjoitetuksi äänestysluetteloon; ja viimein, kun vaalipäivä tuli, pantiin tehtaan seinälle kuulutus, että ne, jotka haluaisivat mennä mukaan äänestämään, saisivat vapautta seuraavaan aamuun kello 9:ään saakka. Sama yövartija otti Jurgiksen ynnä muut hänen kansalaisensa mukaansa erään kapakan perähuoneeseen ja opetti siellä heille, mitä kunkin oli merkittävä vaalilippuunsa, antoi heille kaksi dollaria mieheen ja vei heidät erääseen äänestyshuoneeseen, jonne oli oikein asian alkain pantu poliisikonstaapeli valvomaan, että he hyvässä järjestyksessä pääsisivät vaalipöydän luo. Jurgis vallan ylpeili kansalaiskunnostaan, kunnes hän tuli kotiin ja tapasi siellä Jonaksen, joka kertoi miten hän oli vetänyt puoluejohtajan syrjään ja tarjoutunut tälle äänestämään kolme eri kertaa neljästä dollarista, mikä tarjous olikin varteenotettu.
Ja nyt tapasi Jurgis ammattiyhdistyksessä miehiä, jotka selittivät hänelle kaikki nämä salamyhkäisyydet. Hän sai kuulla, että Amerika erosi Venäjästä siinä kohden, että sillä oli kansanvaltainen hallinto. Virkamiehet, jotka sitä vallitsivat ja ottivat kaiken saaliin itselleen, olivat ensin valittavat; senvuoksi oli siellä kaksi kilpailevaa ryhmää, tunnetut nimellä valtiolliset puolueet, jotka kumpikin himoitsivat itselleen saalista, ja se puolue, joka enimmän maksoi valitsijain äänistä, sai virat haltuunsa. Joskus oli vaalien tulos sangen epävarma, ja silloin voi köyhä raukka ansaita itselleen monen kauniin kolikon. Teurastamoalueella tämä koski vain valtiollisia vaaleja, sillä kunnallisissa vaaleissa olivat demokraatit eli kansanvallan kannattajat täydellisesti herroina. Demokraattien "bossi" eli puoluejohtaja, pieni irlantilainen nimeltä Mike Scully, oli siis koko piirin todellinen valtias. Hän oli äärettömän rikas — saihan hän taskuunsa suuren osan koko paikkakunnalta tulevasta saaliista. Hän se omisti sen suuren tiilitehtaan, jonka Jurgis ja Ona olivat nähneet ensimäisenä päivänä Packingtownissa ollessaan, sekä sitäpaitsi yleisen kaatopaikan. Siitä hän otti kaiken saven tiilitehtaaseensa, ja sitte täytti kaupunki hänelle ilmaiseksi lammikon jälleen kaikella töryllään; ja sitte möi hän tontteja. Hän myöskin omisti tuon suuren lokalammikon, joka aina oli täynnä seisovaa, haisevaa vettä, ja hän se myös möi siitä jäätä; sanottiin ettei hänen tästä hyvästä tarvinnut maksaa lainkaan veroa ja että hän oli rakennuttanut itselleen jäämakasiinin kaupungin omistamista hirsistä. Sanomalehdet olivat saaneet vainua tästä jutusta ja nostaneet hälytyksen, mutta Scully oli lahjonut erään miehen, joka oli ilmaissut itsensä syylliseksi ja sitte puittanut pois maasta. Hänen sanottiin rakentaneen myöskin tiilitehtaansa samalla tavalla ja kaupungin työmiehiä käyttäen, jotka kantoivat palkkansa kaupungin rahastosta. Vaikeaa oli kuitenkaan saada ketään kertomaan näistä asioista, sillä Scully oli parempi ystävänä kuin vihamiehenä. Hänen allekirjoituksensa riitti hankkimaan kelle tahansa hyvän paikan teurastamoissa; ja hän käytti itsekin paljon työmiehiä, joilla oli kelpo palkka ja ainoastaan 8-tuntinen työpäivä. Tästä syystä hänellä oli paljo ystäviä, ja ne kokosi hän kaikki "Sotahuutoliittoon", jonka klubihuoneusto oli vallan teurastamoiden läheisyydessä. Se oli suurin klubi koko Chikagossa, ja usein pidettiin siellä nyrkkitaistelukilpailuja ja koira- ja kukkotappeluja. Piirin kaikki poliisit kuuluvat liittoon, ja sen sijaan että olisivat estäneet näitä oikeastaan kiellettyjä huveja, möivät he pääsylippuja niihin. Klubin jäseniä kutsuttiin "Intiaaneiksi", ja jokaisen kapakoitsijan koko piirissä täytyi olla "Intiaani", sillä muuten ei hän saanut anniskella väkijuomia sunnuntaisin eikä sallia vieraittensa pelata korttia tai arpaa rahapanoksilla. Yövartija, joka Jurgiksesta oli tehnyt Yhdysvaltain kansalaisen, oli myöskin "Intiaani"; ja sadottain samallaisia värvääjiä oli vaalipäivinä liikkeellä, taskut täynnä rahoja ja oikeudella rajattomasti tarjoilla ilmaiseksi juoma-aineita joka kapakassa. Samalla tavalla määräsi Scully kaikista viroista ja kaikesta saaliista koko piirikunnassa. Hän rakennutti parasta aikaa kokonaista korttelia vuokrakasarmeja Ashland Avenuen varrella; ja sama henkilö, joka hänellä oli tarkastajana uutisrakennuksillaan, nautti palkkaa kaupungilta lokaviemäritarkastelijana. Kaupungin vesijohtotarkastelija oli kuollut ja haudattu jo toista vuotta sitten; mutta oli kuitenkin joku, joka nosti hyväkseen hänen palkkansa. Katujen tarkastaja oli samalla kapakoitsijana "Sotahuuto-kahvilassa" — ja hän voi tehdä paljon ikävyyksiä niille liikemiehille, jotka eivät olleet Scullyn puolella.
Yksin tehtailijainkin sanottiin pelkäävän häntä. Työmiehet mielellään uskoivat tämän, sillä Scullya pidettiin kansan miehenä. Tehtaanomistajat olivat tahtoneet saada sillan Ashland Avenuen yli, mutta vasta sitten kun olivat sopineet siitä Scullyn kanssa olivat he onnistuneet siinä; ja samoin oli "Kuplalahdelman" laita, jota kaupungin viranomaiset olivat vaatineet tehtailijain täyttämään — vaatimus nimittäin yht'äkkiä vaikeni, kun Scully tuli tehtailijain avuksi. "Kuplalahdelma" on haara Chikago-virrasta ja on teurastamoalueen itäisenä rajana. Suurella osalla siitä ei ole lainkaan mitään laskua, niin että kaikki lika ja törky pysähtyy siihen iankaikkisesti. Rasva ja kaikki kemialliset aineet, joita siihen tyhjennetään, joutuvat monenlaisten merkillisten muutosten alaisiksi, niin että vesi on alituisessa liikkeessä, aivan kuin leikkisi sen pohjalla suuria merikummituksia. Tästä kuplimisesta lahti onkin saanut nimensä. Selittämättäkin arvaa, kuinka epäterveellinen vaikutus sillä on ympäristöönsä, ja sen vuoksipa viranomaiset tahtoivatkin sitä täytettäväksi; mutta kuten mainittu, raukesi asia tehtailijain ja Scullyn yhdistetyistä ponnistuksista.
Ja vielä merkillisempiäkin juttuja kuuli Jurgis työtovereiltaan. Tehtaanomistajilla oli salaisia johtoja, joita myöten he varastivat suunnattomia määriä kaupungin vettä. Sanomalehdet olivat kerran paljastaneet asian, ja seurauksena oli ollut tutkimus, jolloin johtojen olemassaolo oli paljastettu; mutta kaikki asianomaiset olivat päässeet ehein nahoin, johdot makasivat paikallaan ja vettä varastettiin kuten ennenkin. Ja sitte tuli tuo kirottu pilautuneen lihan valmistus kaikkine hirvittävine seurauksineen. Chikagon kelpo asukkaat näkivät hallituksen tarkastajia Packingtownissa ja luulivat tämän merkitsevän, että he olivat suojellut kaikilta pilautuneilta ravintoaineilta. He eivät tienneet, että nämä satakuusikymmentäkolme tarkastajaa olivat asetetut tehtailijain toivomuksen mukaan, nauttivat palkkaa valtiolta ja valvoivat ainoastaan, että kaikki pilautunut liha pysyi Illinoisin valtiossa. [Siinä valtiossa, missä Chikago sijaitsee. Suom. muist.] Pitemmälle ei heidän toimivaltansa mennyt. Illinoisin valtioon ja Chikagon kaupunkiin myötävän lihan tarkastus oli kolmen muun viranomaisen toimena, jotka kaikki olivat palkkojensa puolesta riippuvaiset paikallisista valtiollisista järjestöistä! Eräs heistä keksi kerran, että niiden eläinten ruumiit, jotka valtiontarkastajat olivat julistaneet tuberkuloosia sairastaneiksi, jätettiin avoimelle paikalle ja vietiin siitä kaupunkiin myytäväksi; mutta kun hän vaati näitä raatoja paloöljyllä valeltaviksi ja poltettaviksi — menetti hän samalla viikolla paikkansa! Tehtaanomistajat suuttuivat moisesta rohkeudesta niin, että he pakottivat pormestarin lakkauttamaan koko tarkastuksen teurastamoissa, ja siitä saakka heillä on ollut vapaat kädet. Huhuttiin että liki kaksituhatta dollaria viikossa meni lahjomiseen tuberkuloositautisten eläinten takia, ja melkein yhtä paljon sikojen tähden, jotka olivat kuolleet koleeraan kuletuksen aikana, mutta jotka minä päivänä hyvänsä nähtiin laivoilla saatettavan Globe-nimiseen paikkaan Indiana-valtiossa, missä niistä valmistettiin erinomaisen hienoa ihraa.
Jurgis kuuli vähitellen yhä enemmän tällaisista asioista tullessaan tekemisiin eri tehtaissa ja osastoissa työskentelevien miesten kanssa. Melkein joka päivä sai hän kuulla yhä uudenlaisista huijauksista ja petoksista. M.m. hän tutustui erääseen litvalaiseen, joka oli teurastaja siinä tehtaassa, jossa Marija oli työskennellyt ja joka teurasti eläimiä ainoastaan säilytettäväksi. Hänen kuvauksensa niistä eläimistä, jotka tuotiin sinne "hienoimmiksi säilykkeiksi" muutettavaksi, olisi tuottanut kunniaa Dantelle tai Zolalle. Näytti kuin tämänlaisilla tehtailijoilla olisi ollut asiamiehiä ympäri koko maata, jotka ostivat kaikki vanhat, sairaat ja raihnaiset elukat rasioihin pantaviksi. Sinne tuotiin eläimiä, joita oli ruokittu whiskyravalla, viinapolttimoiden jätteillä ja jotka olivat täynnänsä inhottavia paiseita. Näiden eläimien teurastaminen oli tukalaa työtä, sillä kun veitsi sattui paiseeseen, pärskyi siitä ilkeänhajuista visvaa kasvoille; ja kun miehen hihat ja kädet tiukkuivat verta, niin millä voi hän silloin pyyhkäistä kasvojaan ja silmiään jotta voisi nähdä? Sellainen "palsamoitu liha" oli Kuban sodan aikana tappanut Yhdysvaltain sotilaita enemmän kuin kaikki espanjalaisten kuulat; ja silloin ei armeijalle hankittu liha ollut vasta rasiaan pantua, vaan maannut kellarissa monet vuodet.
Eräänä sunnuntai-iltana, kun Jurgis istui ja poltteli piippuaan lieden ääressä, sai hän kuulla koko joukon juttuja Durhamin tehtaan säilyketavaroista. Kertoja oli muuan toinen litvalainen, johon Jonas oli hänet tutustuttanut. Durhamin miehet olivat oikeita kullantekijöitä, väitti tämä — tekivät tyhjästä mitä komeimpia laitoksia. Mainittu lihapohatta ilmotti sanomalehdissä erästä herkkusienilientä, mutta ne, jotka sitä hänen tehtaassaan valmistivat, eivät tienneet minkänäköinen herkkusieni oikeastaan on. Hän ilmoitti "säilytettyjä kananpoikia", jotka muistuttivat pilalehtien kuvausta joidenkin ruokaloiden kananlihaliemestä — kananpoika oli kävellyt liemen läpi kalossit jalassa. "Kenpä tietää", arveli Jurgiksen uusi ystävä, "vaikka ne olisivat keksineet kemiallisen menettelyn valmistaa kananpoikiakin?" Aineksina tähän herkkuun olivat pötsit, sianläski, härän tali ja sydän ynnä vasikan jätteet, milloin sellaisia oli jäänyt jälelle. Nämä kaikki ladottiin rasioihin erilajisina ja myytiin eri hinnoilla, mutta rasiain sisällys oli aina sama. Siellä valmistettiin vielä "säilytettyä teertä", "säilytettyä metsäkanaa", "säilytettyä liikkiötä" j.n.e. Viimemainittu herkku valmistettiin sellaisista savustetun häränlihan palasista, jotka olivat liian pieniä koneilla viipaleiksi leikeltäviksi, sekaan pantiin pötsinnahkaa, joka oli kemiallisesti värjätty, jottei paistaisi valkealta, sekä kinkun ja suolatun sianlihan jäännöksiä ynnä kuorimattomia perunoita ja lopuksi häränkurkkuja. Koko tämä nerokkaasti kokoonpantu sekotus jauhettiin koneessa hienoksi ja pippuroitiin vahvasti, jotta siihen tulisi jotain makua. Ken vain voi keksiä uuden väärennystavan, voi ansaita kokonaisen omaisuuden vanhalta Durhamilta, sanoi Jurgiksen ystävä; mutta eipä ollut helppo keksiä jotain uutta semmoiselle tehtaalle, missä monet viisaat päät olivat ponnistelleet jo niin kauvan, missä halusta ostettiin turberkuloosia sairastavia eläimiä, koska ne nopeimmin lihoivat, ja mihin hankittiin koko maan ruokakaupoista kaikki vanha ja eltautunut voi, joka kemiallisilla keinoilla "puhdistettiin", kirnuttiin uudelleen kuoritussa maidossa ja myytiin sitte maan kaupungeissa virallisesti leimattuina kakkusina "vallan tuoreen voin" nimellä! Vielä, vuosi tai pari takaperin oli ollut tavallista, että hevoset teurastettiin — virallisesti puhuen lannoitusaineiksi käytettäviksi; mutta sitkeällä työllä oli sanomalehtien onnistunut saada ihmiset huomaamaan, että hevosistakin tehtiin säilykkeitä. Nyt ei enää ole laillista teurastaa hevosia Packingtownissa, ja lakia todella noudatetaan — ainakin tätä nykyä. Mutta joka päivä saa nähdä pitkävillaisia ja pitkäsarvisia eläimiä hyppelevän ympäriinsä lammasten joukossa — ja kuitenkin olisi vaikeaa saada yleisö vakuutetuksi, että suuri osa sen lampaan- ja karitsanlihan nimellä ostamasta tavarasta todellisuudessa on vuohen- ja pukinlihaa!
Packingtownissa voi myöskin, jos niin tahtoi, laatia toisenkinlaisen hauskan tilaston — nimittäin niistä monenlaisista taudeista, joihin työmiehet teurastamoissa sairastuivat. Kun Jurgis ensin oli Szedvilaksen kanssa käynyt säilyketehtaissa, oli hän joutunut ihmeisiinsä kuullessaan puhuttavan, miten monenlaisia valmisteita eläinten ruumiista saatiin sekä miten monenkaltaisia pienempiä teollisuudenhaaroja siellä harjotettiin. Nyt hän huomasi, että kukin näistä teollisuudenhaaroista oli erityinen pieni helvetti erikseen, lajissansa yhtä hirvittävä kuin teurastamot, niiden yhteiset suuret alkulähteet. Kussakin niistä oli työmiehillä oma erityinen sairautensa; ja vieras, joka vaelteli eri osastojen halki, voi kyllä epäillä petosten ja huijausten todenperäisyyttä, mutta ei tautien, sillä työntekijällä oli yleensä todistuksia siitä omassa persoonassaan — tavallisesti tarvitsi hänen vain kurottaa esiin toisen kätensä.
Työmiesten joukossa esim. kosteasäilykkeiden osastossa, missä ukko Antanas oli löytänyt surmansa, oli tuskin ainoatakaan, jolla ei olisi ollut jotakin hirveätä näytettävänä. Annahan esim. miehen vain raapaista hiukan nahkaa sormeltaan, kun hän lykkää sisään lihakärryä, niin voi olla varma että hän saa haavan, joka saattaa aiheuttaa hänelle kuoleman. Kaikki hänen sorminiveleensä yhden toisensa jälkeen voivat kemialliset hapot kalvaa piloille. Teurastajien ja palottelijain ja kaikkien veitsen käyttelijöiden joukosta olisi tuskin voinut löytää ainoatakaan, jolla olisi ollut terve peukalo. Yhä uudelleen oli veitsi käynyt siihen, kunnes siitä viimein oli jälellä vain muodoton lihamöhkäle. Näiden miesten kädet olivat niin täynnä arpia ja haavoja pitkin ja poikin, ettei niitä voinut lukeakaan; monilla heistä ei ollut lainkaan kynsiä — ne olivat kuluneet pois nylkemisessä. Heidän rystysensä olivat niin turvonneet, että sormet seisoivat pystyssä kuin sananjalan lehdykkeet. Siellä oli miehiä, jotka työskentelivät päivät päästänsä keitinhuoneissa keskellä kuumia höyryjä ja inhottavia lemuja keinotekoisella valolla; näissä huoneissa voivat keuhkotaudin basillit elää kaksi vuotta, mutta uusia siemeniä tuli lisää joka tunti. Siellä olivat lihankantajat, jotka kantoivat jäähdytysvaunuihin 70 kg painavia lihankappaleita — hirvittävää työtä, joka alkoi kello 4 aamulla ja kulutti vahvimmankin miehen voimat muutamassa harvassa vuodessa. Jäähdytyshuoneissa työskentelevät miehet kärsivät erityisesti luuvaloa, ja pisin aika, minkä kukaan siellä voi kestää, sanottiin olevan viisi vuotta. Villannoukkijain kädet turmeltuivat pikemmin kuin kenenkään muiden, sillä lampaannahat siveltiin väkevillä hapoilla, jotta villa helposti irtautuisi; ja sitte noukittiin se pois paljain käsin, kunnes happo oli kalvanut sormet tykkänään piloille. Tinarasiain tekijöillä oli myöskin alati haavoja sormissa, ja jokainen haava voi tässä työssä aiheuttaa verenmyrkytyksen. Joukko miehiä työskenteli leimauskoneiden ääressä, ja näiden pyöriessä vinhaa vauhtia sattui usein, ettei työmies voinut kauvan seurata mukana väsymättä tai muuten hairahtumatta, ja silloin oli hän vaarassa saada palan kädestään katkaistuksi. Ja sitten tulivat nostokoneitten hoitajat, joiden tehtävänä oli liikuttaa vipusimia, joilla tapetut eläimet nostettiin lattiasta. Heidän oli alati juostava ylös eräälle korkealla sijaitsevalle palkille, ja heidän oli vaikea nähdä mitään huoneessa vallitsevan kosteuden ja höyryn takia; ja kun vanhan Durhamin arkkitehdit eivät olleet rakennuttaneet teurastamoa heidän mukavuuttaan silmälläpitäen, täytyi heidän joka viidennellä askeleella kumartua toisen palkin alatse, joka oli noin neljä jalkaa sitä korkeammalla, millä he kulkivat. Tästä oli seurauksena, että heidän oli pakko tottua käymään alati kumarassa, niin että he viimein näyttivät vallan apinoilta. Mutta kaikista tukalin olo oli "lantaukoilla", jotka työskentelivät keitinosastossa. Näitä miehiä ei koskaan voitu näyttää vieraille — sillä "lantaukoista" lähtevä löyhkä voi karkottaa tiehensä tavallisilla hermoilla varustetun ihmisen sadan askeleen päästä; ja mitä tulee niihin, jotka työskentelivät suurten altaiden osastossa, missä ilma oli täynnä höyryä ja lattialla avoimia jättiläispatoja, niin sattui toisinaan, että joku heistä putosi alas patoihin, ja kun sellainen raukka oli saatu ongituksi ylös, ei hänestä ollut jälellä enää näyttämisen varaa. Välistä ei heidän katoamistaan huomattukaan, ennenkun kaikki mitä heistä oli jälellä paitsi luita oli mennyt maailmaan "Durhamin hienoimpana viipalesilavana!"
Alkutalvesta oli perheellä ollut tarpeeksi varoja elääkseen ja myöskin hiukan velkoja maksaakseen; mutta kun Jurgiksen työansio väheni yhdeksästä tai kymmenestä dollarista viikossa viiteen tai kuuteen, ei enää voinut olla puhetta säästöön panemisesta. Talvi meni ja kesä tuli, ja he elivät edelleen kädestä suuhun, vaivoin hinaten itseään päivästä toiseen. Marija oli vallan epätoivoinen, sillä vielä ei ollut merkkiäkään siitä että hänen säilyketehtaansa uudestaan avattaisiin, ja hänen säästönsä olivat kohta loppuun syödyt. Hänen oli täytynyt heittää kaikki naima-aikeet mielestään, sillä perhe ei tullut toimeen ilman häntä — mutta pianpa oli hänestä ehkä tuleva sille taakka avun asemasta, sillä niin pian kun hänen rahansa olivat loppuneet, oli sen pakko pitää häntä muassa ilmaiseksi, sillä tavoin maksaen velkaansa hänelle. Jurgis ja Ona neuvottelivat usein Teta Elzbietan kanssa huolissaan aina myöhään yöhön saakka, saadakseen tämänkin asian järjestetyksi, tarvitsematta itse nälkää nähdä.
Niin julmat olivat ne ehdot, joilla eläminen heille kävi mahdolliseksi, ettei heillä ollut silmänräpäyksenkään rauhaa tuskallisilta mietteiltä, mistä rahaa saisivat. Tuskin olivat he päässeet yhdestä huolesta, kun heidät jo yllätti toinen. Ruumiillisesti he kiusautuivat ja näkivät puutetta, ja tämän lisäksi tuli nyt alituinen mielenraskaus. Tätä oloa tuskin enää voi elämiseksi sanoa, ja he tunsivat että se oli liian pieni tulos siitä hinnasta, minkä he aherruksellaan maksoivat. He olivat halukkaat tekemään työtä yli voimiensa; ja kun ihminen koettaa parastaan, eikö hänen silloin täydy saada elää?
Ei näyttänyt tulevan koskaan loppua uusista välttämättömistä tarpeista tai aavistamattomista vaikeuksista. Kerran jäätyi heidän vesijohtonsa; ja kun he ymmärtämättömyydessään koettivat sitä sulattaa, halkesi muuan putki ja vesi virtasi koskena keittiöön uhaten hukuttaa heidät. Miehet sattuivat silloin olemaan poissa, ja Teta Elzbieta parka syöksyi ulos kadulle huutamaan ihmisiä avuksi, sillä hän ei tiennyt pitikö johto sulkea vai uhkasiko heitä täydellinen perikato. Viimemainittu heitä läheltä pyyhkäsi, sillä vesijohtomies maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä tunnilta, ja saman verran maksoi toinen mies, joka vain seisoi ja tarkasteli edellisen työtä; ja sitäpaitsi he ottivat maksun ajalta, jonka kuluessa he tulivat ja menivät, sekä vielä erilaisista tarveaineista. Ja kun he menivät asiamiehen luo maksamaan tammikuun vuokraa ja korkoa, säikähytti tämä heitä kysymällä, joko he olivat huolehtineet talon palovakuutuksesta. Hän näytti heille kauppakirjasta kohdan, jonka mukaan he olivat velvolliset vakuuttamaan talon tuhannesta dollarista, sittekun edellinen vakuutus oli lakannut — mikä tapahtuisi muutaman päivän päästä. Poloinen Elzbieta kysyi raskain sydämmin, mitä se maksaisi. Seitsemän dollaria, kuului vastaus; ja samana iltana meni Jurgis asiamiehen luo ja vaati jyrkästi selvää kaikista menoista, mitä heille vielä johtui talosta.
Olihan kauppakirja nyt allekirjoitettu — sanoi hän siihen ivalliseen tapaan, jonka uudet elämänsuhteet hänelle olivat opettaneet — niin ettei asiamiehen enää tarvinnut heiltä mitään salata. Ja kun Jurgis tällöin katsoi kavalaa asiamiestä suoraan silmiin, huomasi tämä paraimmaksi välttää kaikkia tarpeettomia, sovinnaisia lauseparsia sekä luki kauppakirjan kaikki kohdat julki hänelle. Heidän piti uudistaa palovakuutus joka vuosi, maksaa veroa talosta kymmenen dollaria vuodessa ja vesijohtoveroa noin kuusi dollaria — (Jurgis päätti mielessään sulkea koko vesijohdon). Tässä olivat, paitsi kuukautisia vähittäismaksuja ja korkoja, kaikki menot — jollei kaupunki mahdollisesti päättäisi asettaa lokaviemärin tai tehdä jalkakäytävän. Silloin saivat he ottaa ne vastaan, sanoi asiamies, myötä tai vastoin mieltänsä, jos kaupunki niin vain vaatisi. Lokaviemäri maksaisi heille viisikolmatta dollaria ja jalkakäytävä viisitoista, jos se tehtäisiin puusta, mutta viisikolmatta, jos sementistä.
Niillä tiedoilla Jurgis palasi kotiin; hänen mielensä tuntui oikein keveämmältä, kun oli saanut selvää pahimmasta, niin etteivät mitkään uudet vaatimukset häntä enää voisi hämmästyttää. Hän älysi nyt selvästi miten heitä oli petkutettu; mutta se oli nyt tapahtunut eikä sitä enää voinut korjata. Heidän oli vain jatkaminen alotettua uraa, aherrettava ja päästävä voitolle — sillä tappiolle jäämistä hän ei tahtonutkaan ajatella.
Kevään tullessa he toki pääsivät vapaaksi hirvittävästä pakkasesta, ja se oli suuri etu, sillä he tarvitsivat nyt, kun Marija ei enää voinut maksaa mitään puolestaan, kivihiiliin menneet rahat muihin tarpeisiin. Mutta lämmin ilma tuotti heille uusia vaikeuksia; he huomasivat että jokaisella vuodenajalla oli ikävät puolensa. Keväällä olivat hankaluutena kylmät sateet, jotka muuttivat kadut kanaviksi ja nevoiksi, joihin lokaa voi karttua niin runsaasti, että vaunut vajosivat siihen aina pyöränakseliin saakka, ja tarvittiin tusina hevosia kiskomaan niitä irti siitä. Silloin oli kaikkien mahdoton päästä kuivin jaloin työpaikkaansa, ja tämä oli ikävätä miehille, joilla oli huonot vaatteet ja jalkineet, mutta vielä ikävämpää naisille ja lapsille. Kun sitte tuli keskikesä hehkuvan helteisenä, muuttuivat Durhamin likaset teurastamot oikeaksi helvetiksi. Kerran kaatui eräänä päivänä kolme miestä maahan kuolleina. Koko päivän virtasivat täällä verivirrat, kunnes löyhkä niistä kävi polttavassa päivänpaisteessa ja ummehtuneessa ilmassa niin väkeväksi, että se voi kaataa kumoon vahvimmankin miehen. Kokonaisen sukupolven kaikki ilkeät tuoksut irtautuivat tässä kuumuudessa — sillä seiniä, palkkeja ja pylväitä ei koskaan pesty, vaan olivat ne aina kokonaisen elinijän likaisuuden peittämät. Teurastuspenkkien ympärillä häärivät miehet kävivät lopulta itsekin niin haiseviksi, että heidän tulonsa voi vainuta viidenkymmenen askeleen päästä. Oli vallan mahdotonta pitää itseään siistinä, ja itsestään arimmatkin luopuivat viimein kaikista sellaisista yrityksistä ja aivan kirjaimellisesti rypivät liassa. Siellä ei ollut mitään paikkaa missä pestä käsiänsä, ja kun miehet söivät mukanaan tuomaansa päivällistä, nauttivat he melkein yhtä paljon raakaa verta kuin ruokaakin. Työssä ollessaan he eivät voineet edes pyyhkäistä kasvojaankaan — he olivat siinä suhteessa yhtä avuttomat kuin vastasyntynyt lapsi; ja vaikka sitä voi sanoa makuasiaksi, kärsivät he tuskia kuin jos olisivat paistuneet elävältä, kun hiki alkoi valua alas ja kutittaa heitä niskasta tahi kun kärpäset kiusasivat heitä. Oliko syy teurastamoissa vai ympäristössä olevissa lokatunkioissa on vaikeata sanoa, mutta varmaa on, että lämpimän ilman kera tuli Packingtowniin oikea Egyptin vitsaus kärpäsparvien muodossa. Rakennukset olivat aivan mustat kärpäsistä; niitä ei millään tavalla voinut välttää. Jos pani kärpäsverkkoja oviin ja akkunoihin, kuului niiden surina ulkopuolella kuin mehiläispesästä, ja kun avasi oven käydäkseen ulos tai sisään, ryntäsivät ne sisään kuin myrskytuulen ajamina.
Kesäaika ehkä johtaa ajatuksenne maalle, viheriöille kedoille ja viileille vuorille ja sädehtiville järville. Mutta karja-aitioiden luona asuville ihmisille ei kesä tuonut mitään sellaisia ajatuksia. Suuret lihamyllyt jauhoivat lihaa herkeämättä, ajattelematta lainkaan viheriöitä ketoja; ja ne miehet, naiset ja lapset, jotka olivat osana näistä jättiläiskoneista, eivät nähneet koskaan mitään vihantaa, eivät edes ainoatakaan kukkastakaan. Michiganjärven sininen pinta levisi tuskin puoltatoista kilometriä heistä, mutta heille se teki juuri yhtä vähän hyötyä kuin Tyyni valtamerikään. Heillä oli vapautta vain sunnuntaisin, ja silloin he olivat liian väsyneitä menemään minnekään. He olivat sidotut suuriin lihamyllyihin, sidotut elinajakseen. Pahanen kirjanpitäjä, joka on työskennellyt kaksikymmentä vuotta Durhamilla kuudesta dollarista viikossa pääsemättä milloinkaan sen pitemmälle, piti itseään kuitenkin "gentlemannina", joka on äärettömän paljon yläpuolella teurastamoiden verisiä työmiehiä. Hän vaatetti itsensä toisella tapaa, asui toisessa osassa kaupunkia, alotti työnsä toisella aikaa ja piti alati varalla, jottei joutuisi mihinkään tekemisiin työmiesten kanssa. Tämä ehkä johtui työn epämiellyttävästä laadusta, mutta joka tapauksessa pidettiin ruumiillisen työn tekijöitä erikoisena halvempana luokkana ja heidän annettiin tuta se.
Myöhään keväällä alotettiin jälleen työ säilyketehtaassa, ja silloin kuultiin Marijan taas lauleskelevan ja Tamosziuksen rakkauden soitto sai vähemmän alakuloisen sävyn. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; sillä kuukautta tai paria myöhemmin kohtasi Marijaa taasen kova isku kohtalon puolelta. Kun hän oli ollut vuoden ja kolme päivää rasiainmaalaajattarena, menetti hän äkkiä paikkansa.
Se oli pitkä juttu. Marija väitti syyksi sitä, että hän oli toiminut ammattiyhdistyksessä. Tehtailijoilla oli tietysti urkkijansa kaikissa ammattiyhdistyksissä, ja sitäpaitsi ostivat he niin paljon niiden johtajista puolelleen kuin katsoivat tarvitsevansa. He saivat siten joka viikko selkoa mitä niissä tapahtui, usein paljoa aikaisemmin kuin niiden omat jäsenet. Jos jotakuta ruvettiin jollain tapaa pitämään vaarallisena, sai hän pian tuta ettei ollut päällysmiehensä erityinen suosikki; ja Marija oli ollut erittäin innokas saarnailemaan ulkomaalaisille työntekijöille. Miten olikaan, oli Marija huomannut muutamia viikkoja ennen tehtaan sulkemista, että häntä oli petkutettu kolmensadan rasian hinnasta. Maalaajattaret työskentelivät pitkän pöydän ääressä, ja heidän takanaan käveli muuan nainen, joka merkitsi kunkin ennätykset kirjaansa. Tämä nainen oli tietysti vain ihminen ja sattui senvuoksi välistä erehtymäänkin. Kun näin tapahtui, ei sille ollut mitään apua. Jos joku lauvantaisin sai vähemmän rahaa kuin mitä oli ansainnut, niin ei hän sen suhteen voinut mitään tehdä. Mutta Marija ei tätä ymmärtänyt, vaan nosti melun. Hänen melunsa ei tosin merkinnyt mitään, ja niin kauvan kun hän osasi vain litvan- ja puolankieltä, ei se häntä vahingoittanutkaan, sillä ihmiset vain nauroivat hänelle ja saivat hänet itkemään. Mutta nytpä oli Marija oppinut haukkumaan ihmisiä sangen ikävillä englantilaisilla nimityksillä, ja sen kautta oli tuo erehdyksen tehnyt nainen ruvennut vieromaan häntä. Ehkäpä hän, kuten Marija vakuutti, olikin erehtynyt tahallansa; joka tapauksessa erehtyi hän vastakin, ja kun sellaista sattui kolmannen kerran, lähti Marija heti sotajalalle. Hän meni ensin työnjohtajattaren pakeille, ja kun se ei auttanut, meni hän puhuttelemaan ylipäällysmiestä. Tämä oli häpeämätön yritys, jollaisesta ei ennen oltu kuultu puhuttavankaan, mutta ylipäällysmies vastasi ottavansa selkoa asiasta. Marija piti tätä lupauksena rahojensa takasin saamisesta; ja kun kolme päivää oli kulunut, meni hän uudestaan "bossin" puheille. Tällä kertaa tämä suuttui ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa sellaiseen. Kun Marija vastoin kaikkien neuvoja ja varotuksia meni kolmannen kerran hänen luokseen, raivostui mies ja käski hänen mennä paikoilleen. Samana iltapäivänä tuli johtajatar Marijan luo ja selitti, ettei häntä enään tarvittu. Poloinen Marija ei olisi enempää hämmästynyt, kuin jos johtajatar olisi samalla iskenyt häntä päähän. Ensin hän ei voinut uskoa kuulleensa tai ymmärtäneensä oikein; sitte hän tuli vallan raivoon ja vannoi, että hän joka tapauksessa tulisi paikalleen, joka oli hänen omansa. Lopuksi hän istui keskelle lattiaa ja rupesi itkemään ja valittelemaan.
Se oli julma läksytys; mutta Marija oli itsepäinen — hänen olisi pitänyt totella niitä, joilla oli enemmän kokemusta. Ensi kerralla hän kyllä tietäisi paikkansa, niinkuin johtajatar lausui. Ja niin lähti Marija tiehensä tehtaasta, ja perheen huolet olemassaolostaan kävivät taas raskaammiksi.
Tällä kertaa heidän tilansa oli erittäin tukala, sillä Ona oli raskaana, ja Jurgis ponnisti kaikkensa jotta heillä olisi rahaa silloin, kun Onan piti laskeutuman vuoteelle. Hän oli kuullut kauheita juttuja kätilöistä, joita Packingtownissa oli kuin Vilkkilän kissoja, ja hän oli päättänyt että Onan oli saatava oikea mieslääkäri. Jurgis voi olla oikein itsepäinen kun hän niin tahtoi, ja tässä tapauksessa hän sitä olikin naisten suureksi harmiksi, joiden mielestä hänen oli vallan sopimatonta sekautua asiaan, jota he pitivät omana alanaan. Huokein lääkäri mikä löytyi otti viisitoista dollaria tai ehkäpä enemmänkin; ja kuitenkin oli Jurgis vannonut maksavansa sen, vaikka saisi olla syömättäkin.
Marijalla oli ainoastaan noin viisikolmatta dollaria tallella. Joka päivä kävi hän ympäriinsä eri tehtaissa kerjäämässä työtä, mutta aina turhaan. Kun Marija oli huolista vapaana, voi hän tehdä työtä kuin mies; mutta vastahakoisuudet lannistivat häntä ja hän tuli väsyneenä ja sairaana kuin kiusaantunut hevonen kotia iltasilla. Hän oppi tämän läksyn kymmenenkin kertaa, raukka. Koko perhe oppi sen samalla haavaa — että kun kerran olet saanut toimen Packingtownissa, niin pidä lujasti kiini siitä, tapahtuipa sitte mitä tapahtui.
Marija etsiskeli työtä neljä viikkoa ja puoliväliin viidettä. Hän oli tietystikin lakannut maksamasta jäsenmaksua ammattiyhdistykseen ja piti itseään aika houkkona, kun oli koskaan liittynytkään siihen. Hän oli melkein kadottanut kaiken toivonsa, kun joku kehotti häntä pyrkimään "lihanpuhdistajaksi" teurastamoihin. Hän pääsikin sellaiseksi, koska päällysmies näki hänellä olevan lihakset kuin miehellä ja erotti senvuoksi erään miehen ja pani Marijan hänen sijaansa, maksaen tälle tietysti melkein puolta vähemmän kuin mitä ennen oli maksanut.
Kun Marija ensin tuli Packingtowniin, ei hänen mieleensä olisi juolahtanutkaan ruveta tällaiseen työhön. Hänen toimenansa oli nyt leikata pois luut niiden sairasten eläinten lihasta, joista Jurgis äskettäin oli kuullut puhuttavan. Hän oli suljettu huoneeseen, jossa ihmiset harvoin näkivät päivänvaloa; hänen jalkojensa alla olivat jäähdytyshuoneet ja päänsä päällä keitinhuoneet. Hän seisoi jääkylmällä lattialla, mutta hänen päänsä oli kuumassa ilmassa, jossa hän vaivoin voi hengittää. Seisoen leikata luita irti lihasta varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, jaloissaan raskaat saappaat, lattialla, joka aina oli kostea ja täynnä vesilätäköitä; aina vaarassa kadottaa työnsä määräämättömäksi ajaksi kun menekki kävi vähemmäksi, tahi päinvastoin saaden ylityötä myöhään yöhön kun se kasvoi; rasittaa itseään kunnes jokainen hermo vapisi ja niljakas veitsi teki käteen myrkyllisen haavan — sellaista oli se uusi elämä, joka nyt avautui Marijalle. Mutta kun Marija oli ihmishevonen, niin hän vain nauroi ja kävi siihen käsiksi. Sen kautta hänen kävi taas mahdolliseksi maksaa elannostaan ja pitää osaltaan perhettä yllä. Ja mitä Tamosziukseen tuli — niin, he olivat odottaneet kauvan ja voivat vielä odottaa hiukkasen lisäksi. He eivät voineet elää yksinomaan Tamosziuksen ansiolla, eikä perhe tullut toimeen ilman Marijan ansiota. Tamoszius sai käydä häntä tervehtimässä kuten ennenkin, istua keittiössä ja pitää hänen kättään omassaan ja koettaa näyttää niin tyytyväiseltä kuin voi. Mutta Tamosziuksen viulu soi joka päivä yhä kiihkoisemmin ja sydäntä särkevämmin; ja Marija istui ja kuunteli kädet ristissä sylissään, kostein poskin ja koko ruumis vapisten, ja kuuli viulun sävelissä niiden syntymättömäin sukupolvien ääniä, jotka hänessä huusivat elämään päästäkseen.
Marijan saama läksytys tuli paraaksi pelastamaan Onan samallaisesta kohtalosta. Onakin oli tyytymätön paikkaansa ja vielä suuremmalla syyllä kuin Marija. Hän ei kertonut puoliakaan kokemistaan kotona, sillä hän näki sen kiusaavan Jurgista ja pelkäsi, että tämä tekisi jotain varomatonta. Ona oli kauvan huomannut, että miss Henderson, hänen osastonsa työnjohtajatar, ei pitänyt hänestä. Aluksi hän luuli tämän johtuvan siitä hänen erehdyksestään, että oli pyytänyt vapautta hääpäiväkseen. Sitte hän luuli syyksi sitä, ettei hän koskaan ollut antanut johtajattarelle mitään lahjaa, sillä hän oli huomannut että miss Henderson kernaasti otti sellaisia vastaan ja kaikin voiminsa suosi niitä, jotka jotain antoivat. Mutta Ona keksi viimein, että asianlaita oli vielä pahempi. Miss Henderson oli vastatullut, ja viipyi jonkun aikaa, ennenkun päästiin selville minkälainen ihminen hän oikein oli; mutta viimein tuli ilmi, että hän oli huono nainen ja erään toisen osaston ylipäällysmiehen entinen rakastajatar. Tämä oli hankkinut hänelle paikan, jotta hän pitäisi suunsa kiini, mutta siinä kuitenkaan täysin onnistumatta, sillä he olivat riidelleet pari kertaa kiivaasti keskenään. Johtajattarella oli kavala ja julma luonne, ja hänen osastostaan tuli pian oikea raatolinnun pesä. Siellä oli samanlaatuisia tyttöjä kuin hän itsekin, ja nämä imartelivat häntä ja lorusivat hänelle muista, niin että raivottaret pääsivät valloilleen osastossa. Mutta vielä pahempi oli se seikka, että hän asui eräässä huonomaineisessa talossa alakaupungissa yhdessä erään röyhkeän irlantilaisen Connorin kanssa, joka oli lastaustoimen päällikkö ja hätyytteli tyttöjä ulkona, kun he menivät työhönsä tai palasivat sieltä. Sattui että jotkut tytöt työttöminä aikoina seurasivat miss Hendersonia tuohon taloon alakaupungissa — voi hyvin sanoa, että tämä nainen yhdisti työhönsä tehtaassa tuon talon salaperäiset hommat. Toisinaan sai siitä tulleita naisia paikkoja tehtaassa kunniallisten tyttöjen vieressä, sittekun toisia kunniallisia tyttöjä oli erotettu antaakseen heille sijaa. Ken tässä huoneessa työskenteli, sillä oli tuo talo alakaupungissa aina ajatuksissa — joitakin tuoksuja siitä voi aina saada tuntea. He kertoivat keskenään juttuja siitä; vastapäätänne istuva tyttö voi kertoa teille jotakin, samalla kun iski silmää teille. Sellaiseen paikkaan ei Ona olisi jäänyt päiväksikään, jollei hän olisi pelännyt nälkää; ja näinkin ollen ei hän voinut tänään olla varma, saisiko vielä huomenna pitää paikkansa. Hän ymmärsi nyt, että syy miss Hendersonin vihanpitoon häntä kohtaan oli se, että hän oli kunniallinen nainen, ja että lörpöttelijät ja imartelijat vihasivat häntä samasta syystä ja koettivat tehdä hänen olemassaolonsa niin karvaaksi kuin suinkin.
Mutta Packingtownissa ei ollut ainoatakaan paikkaa, jonne tyttö voi mennä, jos hän oli oikein arka tässä suhteessa. Siellä ei ollut ainoatakaan paikkaa, jossa irstastapainen tyttö ei olisi menestynyt paremmin kuin kunniallinen nainen. Täkäläinen väestö, jonka pääasiallisesti muodostivat joka suhteessa alhaisella kannalla olevat ulkomaalaiset, eli alati nälän liepeellä ja oli elämänehtojensa puolesta riippuvainen miehistä, jotka olivat täysin yhtä raakoja ja säälimättömiä kuin entispäiväin orjavoudit. Siveettömyys oli sellaisissa olosuhteissa yhtä välttämätön ja yhtä yleinen kuin konsanaan orjuuden päivinä. Asioita, joista on mahdoton puhua, sattui alinomaa tehtaissa, ja kaikki tiesivät sen. Ainoa erotus oli, etteivät ne tapahtuneet toisten läsnäollessa kuten orjuuden aikana, sillä nyt ei ollut mitään värierotusta isännän ja orjan välillä.
Eräänä aamuna Ona jäi kotiin, ja Jurgis lähetti päätöksensä mukaan hakemaan lääkäriä; ja Ona synnytti onnellisesti kauniin lapsen. Se oli tavattoman iso poika, ja Ona oli itse niin pikkunen, että tämä tuntui vallan uskomattomalta. Jurgis voi seista ja tirkistää vastasyntyneeseen tuntikausia, kykenemättä oikein uskomaan, että näin todella oli tapahtunut.
Pojan maailmaan tulo oli tärkeä tapahtuma Jurgiksen elämässä. Se teki hänestä kerta kaikkiaan perheihmisen, se kuoletti hänessä vähäisimmänkin idun halusta lähteä ulos iltasin istumaan ja lörpöttelemään muiden miesten kera kapakassa. Nyt ei ollut mitään, josta hän niin olisi pitänyt, kuin tilaisuudesta saada istua ja tirkistellä poikaa. Mutta sepä olikin kerrassaan vallan tavaton lapsi. Sillä oli mitä vilkkaimmat pienet mustat silmät ja pieniä mustia kutreja ympäri koko pään; se oli isänsä elävä kuva, niin sanoivat kaikki — ja se oli Jurgiksesta hyvin miellyttävä ominaisuus. Oli omituista, että pikkunen oli tullut maailmaan juuri tällä tavalla, ja kerrassaan taikamaista oli, että sillä oli vallan isänsä nenä.
Ehkäpä, niin arveli Jurgis, oli tällä seikalla ollut tarkotus osottaa, että se oli juuri hänen lapsensa, että juuri hänen ja Onan tehtävänä oli hoitaa ja pitää vaaria siitä niin kauvan kuin elivät. Jurgiksella ei ollut koskaan ollut mitään lähimaillekaan näin huvittavaa tehtävää — tuollainen pikkunen lapsi oli tosiaankin, kun asiaa oikein ajatteli, kerrassaan merkillinen hoidettava! Se kasvaisi ja vaurastuisi ja tulisi mieheksi, jolla olisi inhimillinen sielu ja vallan oma persoonallisuus ja oma tahto! Sellaiset mietteet täyttivät Jurgiksen mielen. Hän oli erinomaisen ylpeä pikku Antanaksestaan ja mitä uteliain kaikesta mikä sitä koski — hän tahtoi olla läsnä kun sitä pestiin ja puettiin ja kun se söi ja nukkui, ja teki joukon toistaan tyhmempiä kysymyksiä. Tarvittiin jotenkin kauvan, ennenkun hän lakkasi hiukan pelokkaasti ihmettelemästä pikku olennon säärien lyhyyttä.
Jurgiksella oli valitettavasti perin vähän aikaa olla lapsensa luona. Hän ei koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin sidotuksi kuin nyt. Kun hän illoin tuli kotiin, nukkui jo poika, ja oli ihan ihmettä, jos se sattui heräämään ennenkun Jurgis itse paneutui levolle. Aamusinkaan ei Jurgiksella ollut aikaa sitä katsoa, niin että sunnuntai oikeastaan oli ainoa päivä, jonka hän voi omistaa pojalleen. Vielä julmempi oli kohtalon menettely Onaa kohtaan, jonka olisi pitänyt olla kotona imettämässä poikaa, kuten lääkäri sanoi, omansa ja sen terveyden tähden; mutta hänen täytyi nyt mennä työhön ja jättää lapsensa Teta Elzbietan hoitoon, joka paraansa mukaan elätti sitä sillä myrkyllisellä sinertävällä nesteellä, jota nurkkapuodissa myytiin maidon nimellä. Ona kadotti vain yhden viikon palkan; toisena maanantaina synnyttämisen jälkeen meni hän jälleen työhön, ja ainoa myönnytys, mihin Jurgis voi pakottaa hänet, oli ajaa raitiotievaunussa ja antaa hänen itsensä juosta perässä, jotta auttaisi Onaa tämän alas astuessa. Ona sanoi, että kunhan hän vain palaisi paikkaansa, niin jaksaisi hän kyllä istua ja neuloa kinkkuja kääreihin koko päivän; ja jos hän viipyisi kauvemmin poissa, voisi hänen ilkeä johtajattarensa ottaa toisen hänen sijaansa. Ja tämä oli nyt suurempi onnettomuus kuin ennen, lapsen takia. Heidän täytyi kaikkien tehdä työtä entistä kovemmin nyt, jotta hänen ei tarvitsisi kasvaa kärsimään, kuten heidän osakseen oli tullut. Tämä ajatus Jurgiksellakin ensinnä oli ollut; hän oli pusertanut kätensä nyrkkiin ja varustautunut taistelemaan tuon pienen ihmisalun hyväksi.
Ja niin lähti Ona työhönsä Brownille ja pelasti paikkansa ja viikon palkan ja hankki itselleen erään noita tuhansia kärsimyksiä, joita naisilla kutsutaan kohtutaudeiksi, eikä nähnyt yhtään tervettä päivää enää koko elämänsä aikana. On vaikea sanoin kuvata, mitä kaikkea tämä Onaan nähden merkitsi; rangaistus näytti niin suhteettoman suurelta syyhyn verraten, ettei hän eikä kukaan muukaan niitä osannut toisiinsa rinnastaa. Suurin osa kaikista Packingtownissa työskentelevistä naisista kärsi samasta syystä, niin ettei katsottu kannattavan mennä lääkärin puheille sen takia. Sen sijaan koetteli Ona yhtä toisensa perästä niitä patenttilääkkeitä, joita hänen ystävänsä suosittelivat hänelle. Kun kaikki nämä sisälsivät alkoholia tai muuta huumausainetta, niin kuvitteli hän niiden vaikuttavan hyvää, niin kauvan kuin hän näitä nautti; ja sillä tapaa hän alituisesti tavotteli terveyden varjoa, mutta kadotti terveyden itsensä, koska oli liian köyhä.
Kesällä kävivät tehtaat jälleen täydellä vauhdilla, ja Jurgis ansaitsi enemmän rahoja. Mutta niin suurta ansiota kuin edellisenä kesänä ei hänellä ollut, sillä tehtailijat ottivat enemmän työväkeä. Uusia miehiä tuli joka viikko, tehtailijat näyttivät keksineen uuden järjestelmän — vanhat työmiehet saivat opettaa tulokkaita, kunnes kaikki Chikagon ylen runsaat työvoimat voivat tehdä heidän työtänsä; ja ensi lakon puhjetessa olisi yllin kyllin väkeä astumaan lakkolaisten sijaan, ja koko ajan pidettiin vanhat työmiehet sellaisessa köyhyydessä, etteivät he kyenneetkään lakkoon varustautumaan.
Mutta siltä ei saa uskoa, että tämä työvoimain runsaus teki työn kellekään helpommaksi. Päinvastoin näytti vauhti vain käyvän huimemmaksi koko ajan. Alituisesti tehtiin uusia keksintöjä — se oli vallan samallaista kiristystä kuin peukaloruuveissa keskiajan kidutuskammioissa. Uusia "jouduttajia" asetettiin — miehiä, jotka olivat harjautuneet tekemään jotakin määrättyä työtä erityisen joutuun — korkeilla palkoilla; ja toisten täytyi saada yhtä paljon aikaan saman ajan kuluessa. Uusia koneita hankittiin — sanottiin että sikateurastamoissa vauhti, jolla sikoja ajettiin eteenpäin, järjestettiin kellolaitoksen mukaan ja että vauhtia lisättiin jok'ikinen päivä. Kappaletyöntekijöille lyhennettiin aika, jonka kuluessa jokin erityinen työ oli suoritettava; ja sittekun työmiehet olivat tottuneet suurempaan nopeuteen, pantiin palkka yhdenmukaiseksi lyhyemmän työajan kanssa! Säilyketehtaissa käytettiin tätä menetelmää niin usein, että tyttörukat tulivat vallan raivoihinsa. Heidän palkkansa olivat vähenneet kolmannella osalla kahden viime vuoden aikana, ja oikea vihan myrsky oli syntynyt heidän joukossaan, joka voi purkautua minä hetkenä hyvänsä. Ainoastaan kuukauden verran sen jälkeen kun Marija oli alottanut uuden työnsä, alennettiin palkat hänen entisellä osastollaan lähes puolella, ja tytöt vimmastuivat siitä niin, että aivan ilman keskusteluitta lähtivät tiehensä ja järjestivät lakon kadulla tehtaan ulkopuolella. Jotkut heistä olivat lukeneet jostakin, että punanen lippu oli sorrettujen työntekijäin oikea tunnuskuva; ja sitte hankkivat he itselleen sellaisen ja marssivat tehtaiden ympäri kirkuen raivosta. Tämä tilapäinen lakko raukesi tyhjiin kolmen päivän perästä — niin paljon virtasi tehtaisiin uusia työntekijättäriä. Kun se oli loppunut, sai se tyttö, joka oli kantanut punasta lippua, ruveta työhön erääseen suureen tehdaslaitokseen alakaupungissa saaden palkkaa ainoastaan puolikolmatta dollaria viikossa.
Jurgis ja Ona kuulivat levottomina näistä asioista, sillä kukaan ei tiennyt milloin oma vuoro oli tuleva. Pari kertaa oli kulkenut sellainen huhu, että muuan suurista säilyketehtaista ajatteli vähentää päivätuntien palkan viiteentoista senttiin tunnissa, ja Jurgis tiesi että jos niin kävi, tuli pian hänenkin vuoronsa. Hänelle oli nyt viimein selvinnyt, että Packingtownin tehtaat eivät itse asiassa olleet monta eri liikelaitosta, vaan yksi ainoa jättiläisyritys, Lihatrusti. Joka viikko kokoutuivat eri johtajat yhteen, ja seurauksena oli, että oli olemassa yhteinen mittakaava palkkoja varten kaikissa tehtaissa ja sama mittakaava ammattitaitoa varten. Jurgis kuuli myöskin, että he kaikki yhdessä määräsivät hinnan elävästä karjasta ja kaikesta suolatusta lihasta koko maassa; mutta tämän merkitystä hän ei tajunnut eikä siitä välittänytkään.
Ainoa perheen jäsenistä, joka ei epäillyt palkkansa vähentämistä, oli Marija. Hänestä alkoi tulla taitava lihanpuhdistaja; ja kun Jurgis ja Ona kesän kuluessa olivat kyenneet maksamaan velkansa viime penniin asti hänelle, oli hänellä nyt vähän rahoja pankissa. Tamosziuksellakin oli vähin säästössä, niin että he nyt voivat jälleen ruveta laskemaan yhteisen kodin perustamiskustannuksia.
Mutta maallisen tavaran omistaminen toi mukanaan huolia ja vastuunalaisuutta enemmän, kuin Marija parka voi aavistaakaan. Noudattaen erään tuttavan neuvoa hän oli vienyt säästörahansa erääseen Ashland Avenuen varrella sijaitsevaan pankkiin, josta hän ei tiennyt mitään muuta, kuin että sen rakennus oli suuri ja mahtava — mitäpä sellainen ulkolainen työntekijätär tunsikaan pankkiasioita tällaisessa maassa, jossa kaikki liiketoimet ovat mitä monimutkaisinta ja yhteenkutoutuneinta laatua? Niinpä Marija eli kaiket päivät kuolettavassa pelossa, että jotakin odottamatonta voisi sattua hänen pankilleen, ja hän kävi joka aamu katsomassa, vieläkö se oli paikoillaan. Eniten pelkäsi hän tulipaloa, sillä hän oli sijoittanut rahansa seteleissä ja pelkäsi, että jos ne paloivat, ei pankki antaisi hänelle niistä mitään korvausta. Jurgis teki hänestä pilaa, sillä hän oli mies ja ylpeili suuremmasta kokemuksestaan; hän kertoi Marijalle, että pankilla oli tulenkestävät rahaholvit, jossa se kaiketta vaaratta säilytti miljooneja dollareja.
Mutta kun Marija eräänä aamuna tapansa mukaan kävi pankkia tähystämässä, näki hän suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen kadun olevan mustanaan väkeä pankkirakennuksen edessä. Kaikki veri karkasi hänen kasvoiltaan; hän syöksyi keskelle väkijoukkoa, työntyen yhä kauvemmaksi sen laineiden lomitse ja kyseli kiihkeästi mitä nyt oli tekeillä, antamatta kuitenkaan itselleen aikaa kuulla vastauksia, kunnes hän vihdoin joutui niin tiheään ahdistukseen, ettei enää päässyt askeltakaan eteenpäin. Se oli "rynnäkkö pankkiin", sanottiin hänelle, mutta mitä se merkitsi, sitä hän ei ymmärtänyt; ja masentavan pelon vallassa ollen hän kääntyi kaikkien ympärillä seisovain puoleen tiedustaen oliko pankissa jotakin hullusti. Mikään ei nyt ollut varmaa, mutta jotakin kai oli kierossa, vastattiin. Voiko hän saada takasin rahansa? Siitä oli vielä liian aikaista puhua, sillä pankki avattiin vasta kolmen tunnin päästä. Yhä hurjempana pelosta Marija työnnäikse pankin ovia kohden, keskitse kiljuvan ihmisparven, joka oli yhtä kiihtyneessä mielentilassa kuin hän itse. Mutta kesken kaikkea hän muisti, ettei hänellä ollutkaan mukana pankkikirjansa, jota ilman ei rahojen perimisestä voinut olla puhettakaan. Muu ei auttanut neuvoksi kuin juosta takasin kotiin sitä noutamaan. Tämä äkkinäinen lähtö oli Marijalle onneksi, sillä muutaman minuutin perästä saapui poliisireservi paikalle.
Puoli tuntia myöhemmin oli Marija uudestaan pankin edustalla, kintereillään Teta Elzbieta, molemmat läähättäen kovasta juoksustaan ja molemmilla kasvot vallan kalpeina säikähdyksestä. Ihmisjoukko oli nyt asetettuna pitkään riviin, jota jatkui katua pitkin monen korttelin pituudelta, ja puolisen sataa poliisia valvoi järjestystä, niin ettei heidän muu auttanut kuin tyynesti ottaa paikkansa ihmisjonon loppupäässä. Kello yhdeksältä avattiin pankin ovet ja siellä ruvettiin maksamaan väelle heidän talletuksiaan; mutta mitähän enää jäisikään Marijalle, joka näki arviolta kolme tuhatta päätä edessään — se määrä riitti puhdistamaan viimeiset pennit yhdestä tusinasta pankkeja!
Myllerryksen teki vielä pahemmaksi tihkusade, joka sokaisi heiltä näön; mutta kaiken aamua seisoivat he paikallaan, jonon hitaasti edetessä avoimia ovia kohden — vielä koko iltapäivänkin he seisoivat jälellä, sydän kurkussa seuraten kellon kulkua, sillä pian sulettiin pankki ja heidän oli lähteminen pois. Marija päätti vahvasti mielessään, että tuli mitä tuli tahtoi hän seisoa paikallaan; mutta kun melkein kaikki muutkin tekivät samoin, varroten ulkona koko pitkän, pimeän, kylmän yön, ei hän päässyt paljoa lähemmäksi pankin ovea sittekään. Illan tullen saapui Jurgis, joka oli kuullut lapsilta asiasta, ja toi hänelle hiukan ruokaa ja lämpimiä päällysvaatteita, niin että hänen olonsa kävi vähän helpommaksi.
Huomenissa ennen päivän nousua saapui vielä vankempi ihmisjoukko ynnä vielä enemmän poliiseja alakaupungista. Marija tunsi itsensä jo puolikuolleeksi, kun hän myöhään iltapäivällä viimein pääsi menemään sisään pankkihuoneustoon, missä hänelle luettiin eteen rahat — kaikki isoina helisevinä hopeakolikkoina, joita tuli nenäliina täyteen. Heti kun hän oli koskettanut niitä kädellään, haihtui hänen pelkonsa kuin tuhka tuuleen, ja hän olisi kernaasti jättänyt ne takasin talletettaviksi; mutta luukun takana seisova mies oli tuimana ja sanoi, ettei pankki tahtonut olla missään tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka olivat ottaneet osaa rynnäkköön sitä vastaan. Siten Marijan oli pakko ottaa dollarinsa mukaansa, ja hän lähti tiehensä tähystellen epäluuloisesti kaikille puolilleen, sillä hän pelkäsi jonkun tahtovan ryöstää niitä häneltä; ja kun hän viimein oli päässyt kotiin, ei hänen tilansa ollut paljoa parempi. Kunnes hän oli saanut rahansa toiseen pankkiin, oli hänen neulottava ne vaatteidensa sisäpuolelle; ja sillä tapaa kulki Marija viikon päivät lastattuna hopeakuormalla ja peläten kulkea kadun yli heidän talonsa edessä, sillä Jurgis oli vakuuttanut että hän pian uppoisi mutaan raskaan painonsa vuoksi. Sen lisäksi tuli hänelle vielä pelko paikkansa kadottamisesta; mutta onneksi oli ainakin kymmenen prosenttia Packingtownin työväestöstä ollut tallettajina tuossa pankissa, eikä niin suurta määrää käynyt erottaminen yhdellä kertaa. Koko myllerryksen syynä oli ollut, että poliisi oli vanginnut erään juopuneen miehen pankin viereisestä kapakasta; ja tämä oli sattunut sillä hetkellä, jolloin väki kulki työhönsä — ja niin oli "rynnäkkö pankkiin" saanut alkunsa.
Tähän aikaan myöskin Jurgis ja Ona alkoivat tallettaa rahoja pankkiin. Maksettuaan velkansa Jonakselle ja Marijalle oli heidän onnistunut suorittaa viimeisetkin maksuerät huone- ja talouskaluistaan sekä sitäpaitsi panna vähän säästöönkin. Niin kauvan kuin kumpikin heistä voi tuoda kotiin viikon lopussa yhdeksän tai kymmenen dollaria, oli hätä kaukana. Tuli sitte jälleen vaalipäivä, jolloin Jurgis ansaitsi puolen viikon palkan puhdasta tuloa. Tänä vuonna tapahtui paljon vaaleja, ja niiden aallot tunkeutuivat Packingtowniinkin palopuheiden ja suuremmoisen vaalikiihotuksen muodossa. Jurgis ei niistä suuriakaan ymmärtänyt, mutta myydä äänensä enimmän tarjoovalle — kas sen taidon hän jo oli oppinut. Tosin hänessä liikkui vaistomainen aavistus, ettei se ollut siveellisesti oikein; mutta jokainenhan ansaitsi täällä sievän summan äänellään, ja tyhmää olisi ollut omasta puolestaan kieltäytyä siitä.
Kylmät tuulet ja lyhenevät päivät ennustivat taasen talven tuloa. Jurgiksen mielen täytti pelko hänen tätä ajatellessaan, sillä hän tiesi ettei Ona tänä vuonna jaksanut taistella pakkasta ja lumimyrskyjä vastaan kuten ennen. Ja jos Ona jonain päivänä, kun lumimyrsky raivosi eikä raitiovaunuja liikkunut, ei päässytkään menemään tehtaaseen, saisi hän seuraavana päivänä nähdä paikkansa annetun jollekulle toiselle, joka asui lähempänä ja jonka säännölliseen saapumiseen tehtaassa voitiin luottaa.
Viikkoa ennen joulua tuli ensimäinen suuri myrsky, ja silloin Jurgiksen sielu nousi raivoon kuin unesta herätetty jalopeura. Koko neljänä päivänä eivät raitiovaunut Ashland Avenuen varrella päässeet ulos talleistaan, ja näinä neljänä päivänä sai Jurgis vasta oikein kokea, mitä vastuksien voittaminen merkitsi. Ensimäisenä aamuna lähti hän liikkeelle pari tuntia ennen päivänkoittoa kantaen Onaa peitteisiin kiedottuna olallaan kuin perunasäkkiä. Tuima tuuli pieksi vasten hänen kasvojaan, ja lämpömittarissa laskeutui elohopea kaksikymmentä astetta alle jäätymäpisteen. Lumi ulottui hänelle polviin saakka, saipa hän usein raivata tiensä kinosten läpi, jotka ulottuivat hänelle hartioihin asti. Jalka jalalta pääsi hän vaivaloisesti eteenpäin, ja kun hän vihdoin pääsi Durhamin tehtaaseen, kaatui hän miltei sokeana muuatta pylvästä vastaan ja kiitti itseksensä Jumalaa, että teuraat tänä aamuna saapuivat vasta myöhään teurastamoon. Sama juttu uudistui illalla kotia mennessä; ja kun Jurgis ei tiennyt mihin aikaan hän pääsi työstä, sopi hän erään kapakoitsijan kanssa, että Ona sai istua jossakin nurkassa ja odottaa häntä. Eräänä iltana hän pääsi noutamaan tätä vasta yhdentoista jälkeen, ja silloin oli sysipimeätä, mutta kotiin he tulivat sittekin.
Tämän lumimyrskyn takia menetti moni paikkansa, sillä työntekijöitä oli kosommalta kuin koskaan ennen, eivätkä tehtaanomistajat odotelleet kauvan ketään. Kun se viimein oli ohitse, riemuitsi Jurgis sielussansa, sillä hän oli kohdannut vihollisensa ja voittanut sen ja tunsi nyt itsensä oman kohtalonsa herraksi. Hän oli kuin joku metsien kuningas, joka oli voittanut vihamiehensä avoimella kentällä, mutta joka sitte kaatuu yön pimeydessä kavalaan ansaan.
Eräänä päivänä vähän aikaa jälkeenpäin kävi Jurgiskin paulaan. Se on ainoa sana, millä tapausta voi oikein kuvata; niin julma se oli ja mahdoton ennakolta aavistaa. Teurastamoissa voi välistä sattua, että kiireen vallitessa härkä voitiin paiskata lattialle ennenkun se oli täysin huumattu, ja silloin eläin voi kavahtaa pystyyn ja sännätä hurjana ympäri salia. Kajahtaa varotushuuto — kaikki jättävät työnsä ja etsivät turvaa pylväiden takana, mutta saattavat tällöin luiskahtaa limaisella lattialla ja langeta kasaksi toistensa päälle. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa nyrjähytti Jurgis jalkansa. Hän sitä aluksi tuskin huomasikaan, mutta kun hän lähti kotiin, tunsi hän sen tekevän hyvin kipeätä; ja huomenissa oli nilkka turvonnut siihen määrään, ettei hän voinut vetää saapasta jalkaansa. Mutta silloinkin hän vain vähän kirosi, kääri riepuja kipeän jalan ympäri ja nilkutti raitiovaunuun. Sinä päivänä oli tekemistä enemmän kuin tavallisesti, ja hän työskenteli nilkuttaen kipeällä jalallaan koko aamupäivän. Päivällisaikaan tuli kipu niin kovaksi, että hän pyörtyi, ja kun pari iltapäivätuntia oli kulunut, täytyi hänen tunnustaa itsensä voitetuksi ja ilmottaa asiasta päällysmiehelle. Tämä lähetti hakemaan yhtiön lääkäriä, joka tutki jalkaa ja määräsi Jurgiksen menemään kotiinsa ja sänkyyn sekä lisäsi, että hän varomattomuutensa takia arvattavasti saisi maata pari kuukautta ja etteivät Durham ja K:ni olleet siitä vastuunalaisia.
Jurgis tuli jollakin keinolla kotiin, voiden tuskin nähdä eteensä tuskasta ja mielessä suunnaton pelko. Elzbieta auttoi hänet sänkyyn, pani kylmiä kääreitä jalan ympäri ja koetti hillitä itseään, jottei Jurgis huomaisi miten levoton hän oli. Kun toiset saapuivat kotia, kohtasi hän heidät ulkopuolella ja kertoi heille asian, ja hekin koettivat näyttää niin huolettomilta kuin taisivat ja sanoivat, että hänestä kyllä mies tulisi viikon tai parin perästä.
Kun Jurgis oli nukahtanut, kokoutuivat he keittiön lieden ympärille ja neuvottelivat kuiskaten. Oli selvää, että heille koittaisi vaikeat ajat. Jurgiksella oli ainoastaan kuusikymmentä dollaria pankissa, ja se aika läheni, jolloin tehtaissa oli vähin työtä. Pian myöskään Jonas ja Marija tuskin voisivat ansaita enempää, kuin mitä heidän tuli suorittaa elannostaan, ja sitte oli ainoana turvana vain Onan palkka ja pikku Stanislovaksen vähäinen ansio. Vuokran vähittäismaksu oli kohta edessä, ja sitäpaitsi oli jälellä vielä hiukan huonekaluvelkaa ynnä kuukautinen hiilimaksu. Oltiin tammikuussa. Sakeata lumentuloa oli taasen odotettavissa, ja kuka nyt kantaisi Onan hänen työhönsä? Hän aivan varmaan menettäisi paikkansa. Tästä puhuttaessa rupesi Stanislovas itkemään — ken nyt pitäisi huolta hänestä?
Oli hirveätä että tämänkaltainen tapaturma, jota ei mitenkään voinut auttaa, saisi aikaan niin paljon kärsimyksiä. Sen katkeruus tuli nyt Jurgiksen jokapäiväiseksi ruuaksi ja juomaksi. Ei maksanut vaivaa uskotella hänelle mitään lohdullista; hän ymmärsi aseman yhtä hyvin kuin he, ja hän tiesi, että perhettä vallan kirjaimellisesti odotti nälkäkuolema. Hän oli tulla vallan hulluksi ajatellessaan, että sellainen iso, väkevä mies kuin hän sai maata tässä selällään, avuttomana kuin pieni lapsi. Hänen siinä viruessaan tunti tunnilta, päivä päivältä, heräsi hänessä eloon tunteita, jommoisia hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Ennen oli hän riemulla tervehtänyt elämää — sillä oli kyllä vaivansa ja vastuksensa, mutta ei ainoatakaan, jota ei voinut voittaa. Mutta nyt, yöllä unetonna väänteleidessään, hän johtui ajattelemaan mitä oli kuullut muiden sanovan elämästä — että ihmisen paraat voimat välistä voivat olla riittämättömät. Ehkäpä sittekin oli totta, että työskenteli hän miten tahtoikaan, ponnisteli miten jaksoikaan, hän kuitenkin kukistuisi! Tämä ajatus ahdisti hänen sydäntään kuten äkänen koira. Mahdollista oli, että tässä kaikkien vaarojen kodissa hän ja hänen rakkaimpansa voisivat menehtyä nälkään ja kylmään, ilman että ainoakaan korva kuuli heidän valitustaan tai että ainoakaan käsi kurotettiin heille avuksi. Totta, totta oli, että tässä suuressa, mahtavassa ja rikkaassa kaupungissa luonnonvoimat voivat voittaa ja tuhota inhimillisiä olentoja yhtä varmasti kuin niinä aikoina, jolloin ihmiset asuivat vuortenluolissa!
Ona ansaitsi nyt noin kolmekymmentä dollaria kuussa ja Stanislovas kolmetoista. Siihen tuli lisäksi viisiviidettä dollaria, jotka Jonas ja Marija maksoivat puolestaan. Kun vähittäismaksut, palovakuutus ja hiilimaksut laskettiin pois, oli heillä viisikymmentä dollaria ruokaan; mutta vaikka he eivät ostaneet lainkaan vaatteita, vaikka Ona kivuloisuudestaan huolimatta kulki jalan sateessa ja myrskyssä, kun hänen olisi pitänyt ajaa, niin eivät he kuitenkaan voineet elää viidelläkymmenellä dollarilla kuussa. He olisivat kyllä voineetkin elää, jos he olisivat saaneet terveellistä ruokaa kohtuullisesta hinnasta, tahi jos he olisivat ymmärtäneet mitä oikeastaan ostaa — jolleivät he olisi olleet niin kauhean tietämättömiä! Mutta he olivat tulleet uuteen maahan, jossa kaikki oli niin erilaista, yksin ruokakin. He olivat aina tottuneet syömään paljon savustettua makkaraa; mutta kuinka he olisivat voineetkaan tietää, ettei se, mitä he Amerikassa ostivat, ollut lainkaan samaa — että se oli kemiallisesti värjättyä, että savustetun makukin oli aikaansaatu kemiallisin keinoin, ja että se oli täynnä perunajauhoja, joilla ei ollut vähintäkään ravintoarvoa? Oli vallan ihmeellistä, kuinka paljon tämänlaista ruokaa tarvittiin yhdelletoista nälkäiselle ihmiselle. Heidän rahansa eivät riittäneet, ja Onan täytyi ruveta ottamaan pankista. Kun ne olivat hänen nimessään talletetut, voi hän niin tehdä ilman että Jurgis sai siitä tietää.
Jurgikselle olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut todellisesti sairas ja kykenemätön ajattelemaan. Nyt hän kärsi toimettomuudestaan äärettömästi ja kadotti välistä tyyten kaiken kärsivällisyytensä. Silloin hän tahtoi väkisin nousta ylös, ja Teta Elzbietan täytyi silloin itku kurkussa pyytää häntä makaamaan. Elzbieta oli yksinään hänen kanssaan melkein koko päivän ja istui usein tuntikausia hänen vuoteensa vieressä koettaen tyynnyttää häntä. Välistä oli liian kylmä lasten mennä kouluun; silloin he saivat leikkiä keittiössä, missä Jurgis makasi, koska se oli ainoa lähimaillekaan lämmin huone koko talossa. Silloin ei Elzbietan ollut hauska olla, sillä Jurgis kävi kovin kärsimättömäksi, kun lapset melusivat ja huusivat.
Jollei muorilla olisi ollut pikku Antanasta mukana, olisi hänen ollut mahdoton tulla toimeen; sillä ainoa lohdutus, mikä Jurgiksella oli, oli se että hänellä nyt oli aikaa nähdä lastaan. Teta Elzbieta pani tavallisesti pesukorin, jossa lapsi nukkui, sängyn viereen, jotta Jurgis voi nojata kyynäspäihinsä ja katsella sitä. Pikku Antanas alkoi jo huomata asioita ja esineitä, ja kun se avasi silmänsä ja sai nähdä Jurgiksen, niin hymyili se — oi taivas, kuinka se hymyili! Silloin voi Jurgis unhottaa surunsa, sillä olihan hän nyt maailmassa, jossa oli jotakin niin ihmeellisen kaunista kuin pikku Antanas, ja sen maailman täytyi olla hyvä ja ihana. Elzbieta sanoi, että lapsi tulisi yhä enemmän isäänsä; ja sitä toisti hän moneen kertaan päivässä, sillä hän huomasi että Jurgis kernaasti kuuli sitä. Elzbieta parka käytti kaiken viekkautensa pitääkseen sitä vangittua jättiläistä, joka hänen hoidossaan oli, tyynenä; ja Jurgis, joka ei tiennyt mitään naisen ikivanhasta teeskentelemistaidosta, kävi ansaan ja nauroi ihastuksesta, jos Antanas seurasi silmillään hänen sormeaan, kun hän heilutti sitä sen edessä. Välistä lapsi katseli Jurgista ihmeellisen totisesti, ja silloin voi tämä huudahtaa: "Palauk!Varroppas! Katsohan mummu, se tuntee isänsä!Tu mano szirdele!Sinä sydänkäpyseni!"
Kolmantena viikkona tapaturmansa jälkeen ei Jurgis vielä ollut noussut vuoteestaan. Se oli kovin kiusallista; ajetus ei tahtonut kadota, ja kipua vielä tuntui. Kolmannen viikon lopussa hän kuitenkaan ei voinut pidättää itseään kauvempaa, vaan rupesi kävelemään vähän joka päivä, uskotellen itselleen, että hän oli jo parempi. Mitkään vastaväitteet eivät häntä sitte enää voineet estää menemästä työhön kolmen tai neljän päivän päästä. Hän mennä nilkutti raitiovaunuun ja ajoi Brownin tehtaaseen, missä huomasi päällysmiehen säilyttäneen hänen paikkansa hänen varalleen, s.o. että hän oli halukas antamaan sen mennä, jonka hän oli ottanut Jurgiksen sijaan. Tuon tuostakin tuskansa pakottivat Jurgiksen keskeyttämään työnsä, mutta hän kesti kuitenkin lähes tuntia vaille työnlopettamisaikaa. Silloin hänen täytyi tunnustaa, ettei jaksanut enempää. Hänen sydäntään särki täytyessään myöntää se, ja hän nojautui pylvästä vastaan ja itki kuin lapsi. Kahden miehistä täytyi auttaa hänet raitiovaunuun, ja kun laskeutui siitä alas, oli hänen istuttava lumihankeen ja odotettava, kunnes joku tuli noutamaan.
Sitte pantiin hänet jälleen vuoteeseen ja lähetettiin noutamaan lääkäriä, mikä heidän olisi pitänyt tehdä jo edellisellä kerralla. Tuli ilmi, että häneltä oli muuan jänne mennyt sijaltaan, ja ettei hänestä koskaan tullut oikein tervettä, jollei sitä väännetty paikoilleen. Silloin iski hän käsillään kiini vuoteen laitoihin ja pusersi hampaansa yhteen, sill'aikaa kun lääkäri väänsi ja veti turvonnutta jalkaa. Kun lääkäri viimein lähti, sanoi hän että Jurgiksen täytyi maata kaksi kuukautta hievahtamatta, ja että jos hän nousi sitä ennen ylös, voi hän jäädä rammaksi koko ijäkseen.
Kolme päivää myöhemmin tuli uusi lumimyrsky, ja Jonas, Marija, Ona ja pikku Stanislovas lähtivät kaikki yhdessä liikkeelle tuntia ennen päivännousua koettaakseen päästä työhön. Päivällisaikaan palasivat molemmat viimemainitut takasin, poika itkien ja parkuen tuskasta. Hänen sormensa olivat paleltuneet. Heidän oli täytynyt kääntyä tieltä kesken ja he olivat miltei menehtyneet lumikinoksiin. Kun he eivät ymmärtäneet millä keinoin heidän olisi pitänyt parantaa Stanislovaksen sormia, piti hän niitä lähellä valkeata sillä seurauksella, että itki koko päivän, kunnes Jurgis kävi kärsimättömäksi ja kiroten vannoi antavansa poikaa selkään, jollei tämä lakkaisi kirkumasta. Koko päivän ja yön oli perhe hirveän pelon vallassa, että Ona ja poika nyt kadottaisivat paikkansa. Huomenissa lähtivät he matkaan varhemmin kuin koskaan ennen, mutta Jurgis sai antaa Stanislovakselle keppiä, ennenkuin tämä suostui lähtemään. Ei auttanut olla hentomielinen, sillä kaikkien elämä tai kuolema voi riippua siitä, että hänen oli parempi menehtyä lumihankiin kuin menettää työnsä ihramyllyn vieressä. Ona oli vallan varma paikkansa kadottamisesta ja oli kovin hermostunut viimein saapuessaan Brownin tehtaaseen; mutta siellä hän näki, että johtajatar itsekin oli myöhästynyt ja sai sen vuoksi olla lempeä muitakin kohtaan.
Seurauksena pojan sormien paleltumisesta oli, että kolme niistä rampautui koko hänen ijäkseen, ja ettei häntä sen jälkeen koskaan enää saatu lähtemään työhön lumipyryssä, ennenkun oli saanut maistaa keppiä. Jurgis sai olla kurittajana; ja kun hänen jalkaansa pakotti armottomasti, niin löi hän yhtä säälimättömästi, mutta se ei parantanut hänen huonoa tuultaan. Paraankin koiran sanotaan tulevan äkäiseksi, jos sitä pidetään kahlehdittuna; ja samalla tapaa kävi Jurgiksenkin. Hänellä ei päiväkausiin ollut muuta tehtävää kuin virua vuoteessaan ja kirota kohtaloaan, ja viimein kirosi hän kaikkea.
Mutta tätä huonoa tuulta ei kuitenkaan koskaan kestänyt kauvan, sillä kun Ona parka rupesi itkemään, ei Jurgis milloinkaan voinut olla kauvan vihanen. Miesparka näytti vallan kodittomalta hengeltä; hänen poskensa olivat vajonneet kuopille ja pitkä musta tukka riippui silmillä. Hän oli liiaksi masentunut miettiäkseen sen leikkaamista tai yleensä ajatellakseen ulkomuotoaan. Hänen vahvat lihaksensa kuihtuivat, ja mitä niistä oli jälellä, se oli pehmeää ja voimatonta. Hänellä ei ollut lainkaan ruokahalua, eikä häntä edes herkuillakaan voitu houkutella syömään. Parempi oli, sanoi hän, ettei hän syönyt mitään, sillä sekin oli säästöä. Maaliskuun lopulla hän sai käsiinsä Onan pankkikirjan ja näki siitä, että ainoastaan kolme dollaria oli heidän koko rikkautensa.
Mutta pahin seuraus Jurgiksen pitkästä sairaudesta oli, että he menettivät yhden perheensä jäsenistä; veli Jonas katosi jäljettömiin. Eräänä lauvantai-iltana hän ei tullutkaan kotiin, ja kaikki yritykset hänen löytämisekseen osottautuivat tehottomiksi. Hänen päällysmiehensä Durhamilla väitti hänen saaneen viikkopalkkansa ja sitte menneen tiehensä. Tämän ei tietystikään tarvinnut olla totta, sillä niin aina sanottiin, kun joku työmiehistä oli saanut surmansa tehtaassa; se oli helpoin tapa päästä kaikista ikävistä kuulusteluista. Kun esim. joku miehistä oli pudonnut ihrankeittopurnuihin ja oli siinä silmänräpäyksessä muuttunut "puhtaaksi ihraksi" tai joksikin "verrattomaksi" lannotusaineeksi, niin oli sopimatonta siitä puhua ja tuottaa perheelle ikävyyttä. Todenmukaisempaa kuitenkin oli, että Jonas oli jättänyt heidät ja lähtenyt maailmaan koettamaan onneansa omin voimin. Hän oli jo kauvan ollut tyytymätön, eikä suinkaan syyttä. Hän maksoi hyväksi puolestaan ja oli kuitenkin pakotettu asumaan perheessä, jossa ei saanut tarpeeksi syödäkseen. Kun Marija antoi perheelle kaikki rahansa, oli hän pakotettu tekemään samaten. Ja sitte oli siellä tuvan täydeltä parkuvia lapsia ja kaikkinaista kurjuutta. Sai olla oikea sankari kestääkseen kaikkea tätä nurkumatta vastaan, mutta Jonas ei suinkaan ollut sellainen sankari; hän oli vain vallan tavallinen ahavoitunut toveri, joka halusi syödä hyvän illallisen ja polttaa piippunsa rauhassa ennenkun kävi levolle. Mutta täällä ei saanut mitään sijaa lieden ääressä, eikä keittiö ollut tuskin koko talvena niin lämmin, että siinä olisi hyvin viihtynyt. Ei siis olisi ollut ihmettä, vaikka hän keväällä olisikin saanut tuon hurjan aatteen karata tiehensä. Kahtena vuonna hän oli ollut kahlehdittu työntämään puolen tonnin painoisia lihakärryjä Durhamin pimeissä kellareissa saamatta lepoa muulloin kuin sunnuntaisin ja neljänä juhlapäivänä vuodessa sekä koskaan sanaakaan kiitokseksi — ainoastaan potkuja ja iskuja ja kirouksia, joita ei siivo koirakaan olisi sietänyt. Ja nyt oli talvi ohi ja kevään tuulet alkoivat puhallella — ja yhtenä ainoana päivänä voipi mies kulkea niin kauvaksi, ettei hänen enää tarvinnut nähdä savupilviä Packingtownista, mutta sen sijaan viheriöitä nurmikoita ja kukkanummia koreita kuin sateenkaari!
Mutta nyt vähentyivät perheen tulot kolmannella osalla ja ruuanmenekki ainoastaan yhdennellätoista osalla, niin että tila oli hullummin kuin koskaan ennen. Oli pakko lainata rahaa Marijalta ja syödä suuhunsa kaikki mitä hänellä oli pankissa, ja siten kävivät hänen naimatuumansa jälleen karille. Jopa he joutuivat velkaan Tamosziuksellekin. Tamoszius parka oli vallan yksinäinen mies ja hänellä oli suuret lahjat, niin että hän olisi voinut koota rahoja ja päästä eteenpäin, mutta onnettomuudekseen hän oli rakastunut ja oli tuomittu menemään perikatoon sentakia hänkin.
Vihdoin päätettiin, että kahden lapsista oli lopetettava koulunkäynti. Lähinnä Stanislovasta, joka nyt oli viidentoistavuotias, oli tyttö, pikku Kotrina, joka oli kahta vuotta nuorempi, ja sitten oli vielä kaksi poikaa, 11-vuotinen Vilimas ja 10-vuotinen Nikalojus. Molemmat viimemainitut olivat reippaita poikia, eikä perheen ollut pakko nähdä nälkää, kun kerran kymmenettuhannet muut heidän ikäisensä lapset ansaitsivat elatuksensa. He saivat siis eräänä aamuna kumpikin neljännesdollarinsa sekä palan leipää ja makkaraa ja lähetettiin alakaupunkiin myyskentelemään sanomalehtiä. Mutta illalla he palasivat kotiin itkien käveltyään liki peninkulman verran katuja pitkin ja kertoivat, että muuan mies oli luvannut hankkia heille sanomalehtiä, ottanut heidän rahansa ja mennyt erääseen paikkaan muka ostamaan niitä, muttei ollut lainkaan tullut takasin. Sen jälkeen saivat he kumpikin selkäänsä ja lähetettiin seuraavana aamuna uudestaan koettamaan onneansa. Sillä kertaa he löysivät oikean paikan ja ostivat tukun sanomalehtiä. Mutta kun he olivat kuleskelleet ympärinsä puolipäivään saakka ja huudelleet tavaraansa kaikille vastaantulijoille, oli muuan vanhempi myyjä ottanut heiltä kaikki lehdet mitä heillä vielä oli jälellä ja antanut heille vielä selkään, koska olivat tulleet hänen alueelleen. Onneksi he olivat saaneet myydyksi osan lehtiä ja palasivat kotiin melkein yhtä paljon rahaa taskussaan, kuin olivat saaneet mukaansa.
Koettuaan viikon päivät monia muita samallaisia vastuksia pienokaiset viimein alkoivat oppia taidon — eri sanomalehtien nimet, kuinka paljon heidän kutakin oli hankittava itselleen, minkälaisille henkilöille niitä tarjottava, minne mennä niitä kauppaamaan ja mitä seutuja välttää. Sitte he jo voivatkin, lähdettyään ulos kello neljältä aamusin ja juostuaan katuja ylös ja alas kaupitellen ensin aamu-, sitte iltalehtiä, palata kotiin myöhään iltasin taskussaan 25-30 sentin, jopa välistä 40:kin sentin ansio. Tästä summasta meni pois kuitenkin raitiovaunumaksu, kun matkaa kotiin oli niin pitkältä; mutta jonkun ajan kuluttua he saivat uusia ystäviä ja oppivat näiltä ajamaan ilmaseksi. He nousivat vaunuun, kun konduktööri juuri kokoili matkustajamaksuja, ja istahtivat tyynesti penkille. Aluksi konduktööri ei pyytänyt heiltä maksua, joko hän sitte ei huomannut heitä tahi luuli heidän jo maksaneen. Kun hän sitte viimein vaati maksua, rupesivat he kaivamaan taskujaan ja sitte itkemään, ja silloin maksoi joku kiltti vanha nainen heidän puolestaan, tahikka saivat he koettaa onneaan jossakin toisessa vaunussa. He katsoivat menetelleensä aivan oikein; se ei ollut heidän syynsä jos raitiovaunut niinä aikoina, jolloin työmiehet ajoivat työpaikoilleen tahi takasin kotiin, olivat niin täynnä, ett'eivät konduktöörit voineet pitää silmällä kaikkia matkustajia. Sitäpaitsi he olivat kuulleet raitiovaunuyhtiöiden itsensä olevan suuria varkaita, jotka tunnottomien politikoitsijoiden avulla olivat miltei suorastaan varastaneet kaikki liikeoikeutensa!
Kun nyt talvesta viimeinkin oli päästy, eikä enää tarvittu pelätä lumimyrskyjä eikä ostaa kivihiiliä, ja kun oli saatu huone lisää, jossa lapset voivat oleskella, niin kävi Jurgiksenkin mieliala vähän paremmaksi. Ihminen voi tottua melkein kaikkeen, ja Jurgis oli nyt tottunut makaamaan kotosalla. Ona käsitti tämän ja varoi häiritsemästä hänen hyvää tuultaan kertomalla, miten vaikea hänen oli tulla toimeen. Oli kevätsateiden aika, ja Onan täytyi usein ajaa raitiovaunussa heikkoutensa takia; hän kävi kalpeammaksi joka päivä, ja häntä suretti, kun ei Jurgis sitä huomannut. Hän epäili tokko tämä enää piti hänestä yhtä paljon kuin ennen, ja eikö kaikki heidän kokemansa kurjuus ollut kuluttanut rakkautta tyhjiin. Hänhän sai olla poissa Jurgiksen luota kaiket päivät, ja kun hän palasi kotiin, oli hän vallan menehtyä väsymyksestä; ja kun he puhelivat keskenään, oli heillä pelkkiä ikävyyksiä puheenaiheena — sellaisissa olosuhteissa eläminen ei ollut terveellistä ihmisen hienoimmille tunteille. Toisinaan öillä hän voi yht'äkkiä halata isoa miestään ja ankaraan itkuun purskahtaen kysyä, rakastiko tämä todellakin häntä. Jurgis parka ei ymmärtänyt mitä tämä tämmöinen merkitsi, eikä hän voinut tehdä muuta kuin muistella milloin hän viimeksi oli ollut töykeä vaimolleen; ja silloin sai Ona antaa hänelle anteeksi ja nyyhkiä kunnes nukkui.