Pian sen jälkeen, kun Orso oli lähtenyt matkalle, sai Colomba vakoilijainsa kautta tietää, että nuoret Barricinit olivat asettuneet väijyksiin; siitä hetkestä alkaen ei hän voinut levottomuuttansa karkoittaa. Hän juoksenteli ympäri taloa rientäen keittiöstä saapuville vieraille varattuihin huoneisiin, oli alinomaa puuhassa eikä kuitenkaan tehnyt mitään ja pysähtyi alinomaa akkunaan nähdäkseen oliko kylässä mitään meteliä tekeillä.
Noin klo 11:n tienoissa saapuivat Pietraneraan ratsain eversti Nevil, hänen tyttärensä, näiden palvelijat ja oppaat. Mennessänsä heitä vastaan kysyi Colomba ensi sanoiksensa:
— Oletteko ehkä nähneet veljeäni?
Sitten tiedusteli hän oppaalta, mitä tietä he olivat tulleet ja milloin lähteneet matkalle. Vastaukset kuultuansa oli hänen mahdotonta ymmärtää, ett'eivät he olleet kohdanneet Orsoa.
— Ehkä on veljenne matkustanut ylätietä? sanoi opas; me taas tulimme alatietä.
Mutta Colomba pudisti päätänsä tehden uusia kysymyksiä. Huolimatta luonteensa lujuudesta, jota lisäsi halu peittää vierailta kaikki heikkouden tunteet, oli hänen mahdotonta salata näiltä levottomuuttansa, joka myöskin valtasi everstin ja neiti Lyydian, niin pian kuin nämä olivat Colombalta kuulleet sovintoyrityksen onnettomasta lopusta.
Miss Nevil tunsi itsensä aivan hermostuneeksi ja tahtoi, että tiedustelijoita lähetettäisiin joka taholle; eversti taas tarjousi heti paikalla nousemaan satulaan lähteäksensä oppaan seurassa Orsoa etsimään. Vieraiden pelko muistutti Colombaa emännän velvollisuuksista. Koettaen hymyillä pakotti hän everstin istumaan aamiaispöytään ja keksi kymmeniä mahdollisia syitä veljensä viipymiselle, jotka kaikki hän kuitenkin samassa aina kumosi. Luullen velvollisuutensa miehenä olevan rauhoittaa naisia, esitti everstikin oman selvityksensä.
— Lyönpä vetoa, sanoi hän, että hra della Rebbia on tavannut metsän otuksia eikä jaksanut vastustaa houkutusta, vaan palaa kotiin jahtilaukku pullollansa. Saakeli, sanoi hän, kuulimmehan matkalla neljä selvää pyssynlaukausta. Pari näistä kuului tavallista kovemmin ja silloin sanoin minä tyttärelleni: lyönpä vetoa, että hra della Rebbia on metsästämässä … sillä niin kovaääninen voi olla ainoastaan minun entinen Manton-kiväärini.
Colomba kalpeni ja Lyydia, joka tarkasti häntä huomaavaisesti, aavisti helposti, mitä epäilyksiä hänessä everstin arvailu herätti. Hetken vaitiolon jälkeen kysäsi Colomba vilkkaasti ammuttiinko nuo kaksi kovempaa laukausta ensin vaiko vasta heikompain jälkeen. Mutta tätä tärkeintä seikkaa eivät eversti ja hänen tyttärensä eivätkä heidän oppaansakaan olleet tulleet tarkanneeksi.
Vaikka yksikään Colomban lähettämistä tiedustelijoista ei vielä klo 1:n tienoissa ollut palannut takaisin, kokosi Colomba kaikki voimansa ja pyysi vieraitansa käymään aamiaiselle. Mutta ruoka ei maistanut muille kuin everstille. Jos torilta kuului hiukankaan ääntä, juoksi Colomba akkunaan ja palasi sitten surullisena istumaan koettaen vieläkin murheellisemman näköisenä ylläpitää ystäviensä kanssa vähäpätöistä keskustelua, jota kukaan ei kuitenkaan seurannut ja jota pitkät vaitiolot yhtämittaa keskeyttivät.
Äkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.
— Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.
Mutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.
— Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.
Everstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki kiiruhtivat he talon ovelle.
Ennenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan kuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli tukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset sanansa olivat: Hän elää!
Colomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi maahan notkeana kuin kissan poikanen.
— Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.
Chilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa. Samassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä takaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi hän vieraillensa hymyillen:
— Menkäämme sisään juomaan kahvia!
Ryövärein suojatilla oli paljo kertomista.
Hänen kansanmurteella annetun kuvauksensa käänsi Colomba semmoisenaan italiaksi, josta miss Nevil sen taas käänsi englannin kielelle; eversti kirosi tuon tuostakin sitä kuullessaan, miss Lyydia taas säesti sitä huokauksilla. Colomba kuunteli tarinaa järkähtämättömän kylmäverisesti … mutta punoi damastiruokaliinaansa niin armottomasti, että se näytti repeävän.
Viisi kuusi kertaa keskeytti hän tyttösen vaatien tämän aina uudelleen kertomaan, ett'ei haava Brandolaccion mielestä ollut vaarallinen ja että tämä oli sanonut nähneensä paljo pahempiakin. Lopuksi kertoi Chilina Orson pyytäneen saada heti paikalla kirjoituspaperia ja jättäneen sisarensa tehtäväksi rukoilla, ett'ei eräs nainen, joka ehkä jo oli saapunut taloon, matkustaisi pois paikkakunnalta ennen kuin oli saanut kirjeen häneltä.
— Se Orso herraa enin huoletti, lisäsi tyttönen; minä olin jo pitkän matkan päässä, kun hän taas kutsui minut takaisin, teroittaakseen mieleeni tämän asian, josta hän jo kaksi kertaa sitä ennen oli puhunut.
Veljensä menettelyn kuultuaan hymyili Colomba hiukan ja puristi lujasti englantilaisen neitosen kättä, joka vuodatti runsaita kyyneliä voimatta keksiä sopivaa tapaa kääntää isällensä tätä erityiskohtaa tytön kertomuksessa.
— Niin, jäättehän te minun luokseni, rakas ystävättäreni! huudahtiColomba syleillen miss Lyydiaa. Ja sitten autatte te meitä.
Ottaen sitten eräästä kaapista esille joukon vanhoja liinavaatteita alkoi hän repiä niitä siteiksi ja hasuiksi. Ken näki hänen säihkyvät silmänsä, vilkkaan värinsä, syvämielisyytensä ja kylmäverisyytensä, sen olisi käynyt vaikeaksi sanoa, oliko hän enemmän liikutettu veljensä haavasta kuin hän iloitsi vihamiehensä kuolemasta.
Milloin kaatoi hän everstille kahvia ja kehui tälle taitoansa kahvinkeittäjänä, milloin jakoi hän työtä neiti Nevilelle ja Chilinalle kehoittaen näitä ompelemaan siteitä yhteen ja käärimään ne kerälle. Kahdennenkymmenennen kerran kysyi hän Chilinalta näyttikö Orso kovin kärsivän haavastansa. Alinomaa keskeytti hän työnsä puhutellakseen everstiä tähän tapaan:
— Kaksi niin viekasta ja pelottavaa miestä! Orso yksin … haavoitettuna … ja ainoastaan yhdellä kädellä … teki kuitenkin lopun molemmista. Mikä uljuus, hra eversti!… Eikö se ole sankarillista? Voi, hyvä neiti Nevil, kyllä te olette onnellisia eläessänne niin rauhallisessa maassa kuin teidän on!… Olen varma, ett'ette te vielä tuntenut veljeäni!… Ennustinhan minä jo, että kerran on haukka siipensä levittävä!… Te olette erehtynyt hänen vienosta katsannostansa … mutta siihen vaikutti teidän läheisyytenne, neiti Nevil… Oi, jospa hän näkisi teidän työskentelevän tällä tavoin!… Orso parka!
Miss Lyydia voi tuskin ottaa osaa työhön eikä löytänyt sanaakaan vastaukseksi. Eversti kysyi, miksi ei jo kiirehditty tekemään valitusta viranomaisille. Hän puhui kruununmiehen toimitettavasta, laillisesta tutkistelusta[30] ja muista korsikalaisille yhtä oudoista asioista. Lopuksi tahtoi hän tietää, oliko tuon kunnon Brandolaccion maalaistalo kaukanakin Pietranerasta, ja kysyi eikö hän voisi matkustaa itse sinne tapaamaan haavoittunutta ystäväänsä.
Tähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso oli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että hänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin ja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä, että taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.
— Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte nuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta kahden ensimäisen jäljestä.
Eversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili pyyhkien kyyneliä silmistänsä.
Päivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue saapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien lastensa kuolema; … kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä, jota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja ja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat santarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin apulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja alinomaa toisteli: "mitähän hra prefekti tästä sanonee?" Eräät naiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät hiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.
Mutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin erään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät. Tarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen nosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä huuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin olisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta. Joskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin luotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka sattuivat hänen tiellensä.
Naisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat kahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat rebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät heidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.
— Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin taloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin akkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät akkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka, jonka ääressä molemmat neitoset istuivat.
Miss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba hyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka hän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän molemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:
— Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia … ja muukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? … muka miehiä?… Tuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin… Tulkaa esiin … minä manaan teidät astumaan esiin!… Vaikka olenkin yksin kotona … veljeni on kaukana täältä … niin tappakaa vain minut ja muukalaiset vieraani … se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla, pelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön … kas niin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme enempää verta vaadi!
Colomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti vaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä ikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa kerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin apulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta hyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset paimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla alkaa yleinen ottelu.
Mutta molemmilta puolueilta puuttui johtajia ja korsikalaiset, jotka hurjuuksissaankin noudattavat jonkunlaista järjestystä, käyvät harvoin käsikahakkaan, ell'eivät sisällisten sotien päämiehet ole läsnä. Menestyksestänsä viisastuneena pidätti Colomba pientä puolustusjoukkoansa:
— Antakaa noiden ihmisparkojen itkeä, puhui hän paimenille … ja sallikaa tuon vanhuksen viedä rauhassa ruumiit kotiinsa. Miksi tappaisitte tuon vanhan ketun, jolla ei enää ole hampaita purrakseen?… Giudice Barricini!… Muista elokuun 2:sta päivää! Muista sitä veristä lompakkoa, johon sinä väärentäjän kädellä olit kirjoittanut!… Isä vainajani kirjoitti siihen velkasi; nyt ovat poikasi sen maksaneet. Sukumme puolesta minä sen kuittaan, vanha Barricini!
Kädet rinnallensa ristien ja ylenkatseelleen hymy huulillansa katseliColomba, kun vainajien ruumiit kannettiin hänen vihamiestensä taloonja odotti siinä siksi, että väkijoukko oli vähitellen hälvennyt.Sitten sulki hän oven ja palasi takaisin saliin.
— Pyydän teiltä maamiesteni puolesta anteeksi, hra eversti. En ikinä olisi uskonut, että korsikalaiset ampuisivat taloa, jossa tietävät löytyvän muukalaisia. Syntymämaani puolesta hävettää minua tuollainen menettely.
Kun miss Lyydia illalla vetäytyi leposuojaansa, seurasi eversti hänen mukanansa ja kysyi eikö heidän olisi viisainta lähteä jo huomenna tiehensä tällaisesta kylästä, missä joka hetki täytyy peljätä saavansa luodin otsaansa, ja jättää mitä pikimmin mokoma maa, joka vilisee murhamiehiä ja pettureja.
Miss Nevil ei kotvaan vastannut mitään. Nähtävästi saattoi isän ehdotus hänet melkoiseen pulaan.
— Kuinka voisimme me jättää tuon onnettoman tytön juuri nyt, kun hän tarvitsee lohdutusta? sai hän vihdoin sanotuksi. Eikö se teidänkin mielestänne, isä, olisi sydämetön teko?
— Tyttäreni parastahan minä ajattelen, sanoi eversti; ja jos tietäisin sinun olevan turvassa Ajaccion hotellissa, niin ole varma siitä, ett'en mielelläni jättäisi tätä kirottua saarta, ennenkuin olen saanut puristaa urhoollisen hra della Rebbian kättä.
— Vartokaamme vielä, isä, ja ottakaamme ennen lähtöämme selko siitä, voimmeko tehdä heille mitään palvelusta.
— Sinulla on hyvä sydän! sanoi eversti suudellen tytärtänsä otsalle.Pidän siitä, että näin uhraudut muiden onnettomuuksia lieventämään.Jääkäämme siis!… Hyvää työtä ei koskaan tarvitse katua.
Miss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin oli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että siellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli hän — omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena — tuota poloista haavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla ilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle toimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan hirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli Orson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä hän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa sen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli hän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli pelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä siihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet tavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa itseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa. Sankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili Orsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen mielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja Colomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin tuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta ja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.
Makuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin. Jonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui seinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva pienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti kuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä enää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän koettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän Colomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja avaisi silmänsä.
— Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut viihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut ensinkään unta silmiinne?
— Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi missNevil istuallensa nousten.
Samassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen päälle.
— Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä; — Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein onnistunut.
— Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään… Niin, aivan ajatuksissani … otin minä kuvan … tuolta seinältä. Heikkouteni on kajota kaikkeen … eikä, panna mitään paikoillensa… Mutta kuinka on veljenne laita!
— Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla … tuoden kirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut. Tosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti Nevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto kertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa tätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä tarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä suostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä … seljällänsä maaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli veljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi hän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi Giocanto. Kas, tässä on kirje!
Miss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä, nähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:
Arvoisa neiti!
Ikävä onnettomuus on minua kohdannut. Mitä vihamielieni sanonevat ja millaisia panetteluja he voinevat keksiä, en tiedä. Enkä siitä välitäkään, ell'ette vain te, arvoisa neiti, usko noita panettelijoita. Teidät nähtyäni olin tuudittanut itseni mielettömiin unelmiin. Tällainen tapaus tarvittiin näyttämään, kuinka höperö olen ollut. Mutta nyt olen minä tullut järkiini. Tiedän, mikä tulevaisuus minua vartoo enkä tahdo ponnistella kohtaloani vastaan. Sitä sormusta, jonka te minulle lahjoititte ja jonka uskoin onnea tuottavaksi taikakaluksi, en minä rohkene enää pitää. Pelkään teidän katuvan, miss Nevil, että niin arvottomalle olette lahjan uskonut; itse pelkään sen muistuttavan minulle liiaksi usein hulluuteni aikoja. Colomba on antava sen teille takaisin… Jääkää hyvästi, neitini! Luultavasti jätätte te pian Korsikan enkä minä teitä vast'edes nähne. Mutta sanokaa sisarelleni, että pidätte minua vielä jossakin arvossa; minä puolestani vakuutan teille yhäti ansaitsevani sen.
O. d. R.
Miss Lyydia oli kääntynyt poispäin lukeaksensa ylläolevan kirjeen; Colomba tarkasti häntä koko ajan tutkivasti ja ojensi sitten hänelle egyptiläisen sormuksen kysyen katseellansa, mitä se merkitsi. Mutta miss Lyydia ei uskaltanut kohottaa päätänsäkään, katseli vain surullisena sormusta, pani sen sormeensa ja kuljetti sitä siinä edes takaisin.
— Rakas neiti Nevil, ettekö voi sanoa minulle, mitä veljeni teille kirjoittaa? kysyi Colomba. Kertooko hän mitään tilastansa?
— Ei, sanoi neiti Lyydia punastuen, ei hän siitä mitään virka… Kirje on kirjoitettu englannin kielellä… Hän pyytää minun sanomaan isälleni, että … ja toivoo, että prefekti selvittää kaikki…
Hieman ilkeämielisesti hymyillen istahti Colomba sängyn laidalle, otti miss Lyydian molemmat kädet omiinsa ja katsoi häneen läpitunkevilla silmillänsä:
— Ettekö tahdo olla niin hyvä, kysyi hän, että vastaatte veljelleni?… Se ilahduttaisi häntä suuresti. Ensi hetkellä ajattelin herättää teidät heti, kun kirje saapui, mutta … en uskaltanut sitä tehdä.
— Siinä teitte väärin, sanoi miss Nevil, sillä jos minun sanani voisivat jotakin…
— Tällä hetkellä minä en voi toimittaa hänelle kirjettä. Prefekti on näette saapunut ja Pietranera vilisee nyt hänen väkeänsä. Saa nähdä, mitä myöhemmin voin tehdä. Oi, jos te tuntisitte veljeni, miss Nevil, niin rakastaisitte te häntä niinkuin minä teen… Hän on niin hyvä ja niin uljas. Ajatelkaahan, mitä hän teki. Yksin ja haavoitettuna kahta vastaan!…
Prefekti olikin palannut… Kuultuansa kylävoudin lähettämältä viestiltä, mitä tapahtunut oli, saapui hän santarmein, sotilasten, yleisen syyttäjän, notarion y.m. kanssa ottamaan selkoa asiasta ja siitä kamalasta tapahtumasta, joka vaikeutti taikka jos niin tahdomme, päätti sukuvihat Pietranerassa. Melkein heti tultuansa tapasi hän eversti Nevilen tyttärinensä eikä salannut heiltä pelkoansa, että juttu näytti saavan huonon käänteen.
— Tiedättehän, että ottelu tapahtui ilman todistajia, sanoi hän. Molempien onnettomain nuorten miesten kekseliäisyys ja rohkeus oli niin yleisesti tunnustettu, ett'ei kukaan ota uskoaksensa hra della Rebbian voineen yksinänsä tappaa heitä molempia ilman ryövärien apua, joiden luo hän kuuluukin paenneen.
— Mahdotonta! huudahti eversti. Luutnantti Orso della Rebbia on varma kunnian mies, minä vastaan hänestä.
— Minä uskon sen, myönsi prefekti, mutta … yleinen syyttäjä ei näytä olevan myötätuntoisella tuulella; tiedättehän, että herrat viskaalit aina epäilevät. Hänellä on käsissänsä ystävällenne varsin ikävä todistus, nim. Orson kirjoittama uhkauskirje Orlanducciolle, jota hän vaatii kaksintaisteluun… Yleisen syyttäjän mielestä näyttää tämä todistavan Orson asettuneen väijyksiin.
— Orlanduccio kieltäysi kaksintaistelusta… Aatelismies sekin! huudahti eversti.
— Kaksintaistelut eivät ole maan tavan mukaisia, hra eversti. Täällä asetutaan väijyksiin ja murhataan takaapäin … sellainen on korsikalaisten tapa. Tosin löytyy eräs todistus hänen hyväksensä. Eräs tyttönen vakuuttaa nim. kuulleensa neljä laukausta, joista kaksi viimeistä olivat edellisiä paljoa kovemmat … ja ammutut siis suurireikäisellä pyssyllä, jommoinen hra della Rebbialla juuri on. Paha vain, että tämä tyttönen on erään ryövärin veljentytär, jonka vuoksi häntä epäillään kanssarikollisuudesta s.o. puhuvan niinkuin ryövärit ovat käskeneet hänen puhua.
— Hra prefekti, keskeytti neiti Lyydia punastuen silmävalkuaisiinsa saakka, mehän olimme matkalla silloin, kun nuo laukaukset ammuttiin, ja kuulimme ne samoin kuin tuo tyttönenkin.
— Todellakin? Sepä on tärkeä todistus. Ja tietysti teitte te saman huomion, hra eversti?
— Kyllä, vastasi miss Nevil vilkkaasti isänsä puolesta; isäni, joka ymmärtää aseiden käyttöä, huomautti meitä siitä: kuulitteko, sanoi hän, siellä ampuu hra della Rebbia minun pyssylläni.
— Te huomasitte siis erityisesti molemmat jälkimäiset laukaukset?
Eversti Nevil ei ollut mikään tarkkamuistoinen mies; mutta hän kavahti väittämästä tytärtänsä vastaan.
— Tämä pitää minun heti paikalla kertoa viskaalille, hra eversti. Muuten odotamme tänne lääkäriä, jonka pitäisi saapuman vielä tänä iltana tutkimaan ruumiita ja antamaan todistuksensa siitä, ovatko vainajat todellakin ammutut puheina olevalla aseella.
— Kiväärin olen minä Orsolle lahjoittanut, sanoi eversti, mutta toivoisin sen olevan meren syvyydessä… Toisin sanoen … oikeastaan oli hauskaa, että tuolla kunnon pojalla oli sellainen ase käytettävänänsä. Sillä enpä tiedä, kuinka hän olisi suoriutunut ilman minun Manton-kivääriäni?
Lääkäri myöhästyi hiukan. Matkalla oli hänelle sattunut eräs seikkailu. Giocanto Castriconi oli tavannut hänet tiellä ja pyytänyt häntä kohteliaimmin antamaan hoitoa eräälle haavoittuneelle. Niin vietiin hänet Orson luo, jonka haavan hän sitoi. Ryöväri oli sitten saattanut lääkäriä pitkän matkaa ja huvittanut häntä juttelemalla Pisan kuuluisimmista professoreista, jotka olivat hänen hyviä ystäviänsä, kuten hän vakuutti.
— Hra tohtori, oli teoloogi erotessa sanonut, minä olen saanut teitä kohtaan niin suuren kunnioituksen, että luulen täytyväni huomauttaa teille eräästä seikasta: lääkärin tulee olla yhtä hienotunteisen kuin ripittäjän. Sitten ampui hän pari kertaa pyssyllänsä lisäten: Paikan, missä meillä oli kunnia tavata toisemme, olette te unhottanut, eikö totta?… Jääkää hyvästi … sangen hauskaa oli tutustua teihin, hra tohtori!
Colomba pyysi eversti Nevileä olemaan läsnä ruumiintarkastuksessa.
— Te tunnette veljeni pyssyn paremmin kuin kukaan muu, sanoi hän; sen vuoksi olisi teidän läsnäolonne suureksi hyödyksi. Sitä paitse löytyy täällä niin paljo pahoja ihmisiä, että voisimme menettää paljo, ell'ei meillä olisi ketään puolustamassa etujamme.
Jäätyänsä yksin miss Lyydian kanssa valitti Colomba päänkivistystä ehdottaen, että he tekisivät pienen kävelyn kylän laiteille.
— Vapaa ilma tekisi minulle hyvää, sanoi hän, kun en ole sitä pitkään aikaan saanut hengittää.
Matkalla puhui hän miss Lyydialle veljestänsä; aine huvitti tätä niin suuresti, ett'ei hän huomannutkaan, ennenkuin oltiin pitkän matkan päässä Pietranerasta. Aurinko meni jo mailleen, kun hän huomautti Colomballe, että nyt olisi aika jo palata takaisin. Tämä sanoi tietävänsä erään oikotien, joka melkoisesti lyhentäisi palausmatkaa. Niin jättivät he sen tien, jota olivat tulleet, ja poikkesivat toiselle nähtävästi sangen vähän käytetylle polulle.
Pian sen jälkeen alkoi hän kavuta ylös niin jyrkkää vuoren rinnettä myöten, että hänen alinomaa täytyi — eteenpäin päästäkseen — tarttua toisella kädellänsä kiinni puiden oksiin; toisella veti hän taas miss Lyydiaa jäljessänsä… Runsaan neljännestunnin kavuttuansa saapuivat he myrttejä ja arbuusipuita kasvavalle, pienelle tasangolle, joka sijaitsi suurten graniittikallioiden keskellä. Miss Lyydia tunsi itsensä sangen väsyneeksi, kylää ei näkynyt ja vähitellen alkoi yö jo olla käsissä.
— Tiedättekös, rakas Colomba, minä pelkään meidän eksyneen tieltä, sanoi hän.
— Elkää peljätkö, vastasi Colomba. Käykäämme vain eteenpäin…Seuratkaa minua.
— Mutta minä vakuutan teille, että erehdytte suunnasta; kylä ei voi olla siellä päin. Lyönpä vetoa, että me nyt menemme päinvastaiseen suuntaan. Katsokaas, nuo valot tuolla kaukana tuikkavat ihan varmaan Pietranerasta.
— Rakkahin ystävätär, sanoi Colomba levottoman näköisenä, te olette oikeassa; mutta parin sadan askeleen päässä täältä … tuossa maquis-metsässä on…
— On?
— Veljeni Orso. Minä saisin siis nähdä hänet ja syleillä häntä, jos te tekisitte seuraa hänen luoksensa.
Miss Nevil hämmästyi.
— Niin, sanoi Colomba, minä pääsin poistumaan Pietranerasta kenenkään huomaamatta sen vuoksi, että te olitte mukana … muuten olisi minua vakoiltu… Olla näin lähellä häntä eikä saada nähdä häntä olisi… Mutta miksi ette tekin voisi tulla katsomaan poloista veljeäni? Se ilahduttaisi häntä niin kovasti!
— Mutta, Colomba, se ei ole soveliasta nuorelle tytölle.
— Minä ymmärrän. Te kaupunkilaiset olette aina levottomia siitä, mikä soveltuu, mikä ei; me maalaisnaiset emme ajattele muuta kuin että se on hyvää.
— Mutta nyt on jo myöhäistä… Ja mitä ajattelisikaan veljenne minusta?
— Hän ajattelisi, että ystävät eivät toki ole häntä aivan unhottaneet … ja se tieto rohkaisisi häntä kärsimyksissä.
— Mutta isäni kävisi levottomaksi…
— Eversti tietää teidän olevan minun seurassani… Kas niin, päättäkää! Te tarkastitte hänen kuvaansa tänä aamuna, lisäsi hän hymyillen ilveilevästi.
— Ei … Colomba, minä en todellakaan uskalla… Sitä paitse on siellä ryöväreitä…
— Entä sitten? Nuo ryövärithän eivät tunne teitä? Eikö teidän tee mielenne nähdä ryöväreitä?…
— Jumala paratkoon!
— Kas niin, neiti Lyydia, tehkää nyt ratkaiseva päätös. Yksin minä en voi teitä tänne jättää, sillä mahdotonta on tietää, mitä täällä voisi tapahtua. Meidän on joko mentävä Orsoa katsomaan taikka palattava yhdessä kylään takaisin… Jumala tietää, milloin saan nähdä veljeni… Ehkä en näe häntä koskaan…
— Mitä sanotte, Colomba? No, menkäämme sitten! Mutta ainoastaan muutamaksi minuutiksi … ja sitten palaamme heti takaisin.
Colomba puristi hänen kättänsä ja lähti mitään vastaamatta astumaan niin nopeasti, että miss Lyydian oli vaikea häntä seurata.
Onneksi pysähtyi Colomba äkkiä sanoen seuralaisellensa:
— Elkäämme menkö edemmäs, ennen kuin annamme heille merkin. Muuten voisi käydä, että meidät vastaanotetaan pyssynlaukauksilla.
Sitten vihelsi hän sormiensa avulla. Pian sen jälkeen kuultiin koiran haukahtavan eikä viipynyt kauvan ennenkuin tämä ryövärein etuvartija näyttäysi tulijoille. Se oli vanha tuttavamme Brusco-koira, joka heti tunsi Colomban ja suostui oppaaksi. Kun oli jonkun aikaa seurattu moninaisissa mutkissa kierteleviä metsäpolkuja, ilmestyi äkkiä pari hampaihin asti aseestettua miestä heidän eteensä.
— Tekö se olette, Brandolaccio? kysyi Colomba. Missä on veljeni?
— Tuolla noin! vastasi ryöväri. Mutta menkää hiljaa; hän nukkuu … ensi kerran tuon tapahtuman jälkeen. Hyvä Jumala, mistä piru kerran pujotteleikse, siitä pääsevät aina naisetkin, sanotaan. Ja niin se näkyy olevan.
Naiset lähestyivät varovasti heille osoitettua paikkaa ja näkivät nuotiolla, jonka liekki oli viisaasti piiloitettu ympäri rakennetulla kiviaidalla, Orson lepäävän sanajalkapensaista tehdyllä vuoteella, levätti peittonansa. Miesparka oli kovin kalpea … ja hänen hengityksensä kuulusti raskaalta. Colomba istahti hänen viereensä ja katseli häntä äänetönnä ja kädet ristissä ikäänkuin olisi itseksensä rukoillut. Peittäen kasvonsa nenäliinallansa likistyi miss Lyydia häntä vastaan, nostaen silloin tällöin päänsä katsellaksensa haavoitettua Colomban olkapään yli. Neljännestuntiin ei kukaan puhunut mitään. Teoloogin antaman merkin johdosta oli Brandolaccio hävinnyt metsään edellisen kanssa suureksi iloksi miss Lyydialle, jonka mielestä ryövärein suuret parrat ja asepuvut ensi kerran tuntuivat liiaksi "paikallisvärisiltä".
Vihdoin Orso liikahti. Colomba kumartui heti hänen ylitsensä ja syleili häntä useampia kertoja tehden lukemattomia kysymyksiä hänen haavastansa, kärsimyksistänsä ja puutteistansa. Orso vastasi, ett'ei hänellä täällä ollut mitään suurempaa hätää; sitten tiedusteli hän, oliko miss Nevil vielä Pietranerassa ja oliko hän lähettänyt mitään kirjettä hänelle. Kumartumalla veljensä ylitse esti Colomba ruumiillansa tätä näkemästä hänen seuralaistansa, jota haavoitettu muutenkaan tuskin olisi voinut tuntea pimeän vuoksi. Pitäen toisella kädellänsä miss Nevileä kädestä kohotti hän keveästi toisella veljensä päätä.
— Ei hän teille mitään kirjettä lähettänyt… Mutta ajatteletteko aina vain neiti Nevileä?… Te rakastatte siis häntä?
— Josko minä häntä rakastan, Colomba!… Mutta hän … hän ehkä halveksii nyt minua?
Samassa koetti miss Nevil vetää pois kätensä, mutta se ei ollut niinkään helposti tehty, sillä vaikka Colomban kätönen olikin pieni ja sievä, niin oli se sangen voimakas, kuten muutamista todisteista jo olemme huomanneet.
— Hänkö halveksisi teitä sen jälkeen, mitä on tapahtunut!… Päinvastoin puhuu hän teistä hyvää… Ah, Orso, minulla olisi teille paljo kerrottavaa hänestä.
Miss Nevil ponnisteli yhä saadakseen kätensä irti, mutta Colomba veti häntä yhä lähemmäs Orsoa.
— Mutta miksi hän ei vastannut minulle, sanoi haavoitettu. Vain yksi ainoa rivi häneltä olisi riittänyt tyydyttämään minua.
Vetäen miss Nevilen kättä yhä lähemmäs onnistui Colomban vihdoin laskea se veljensä käteen. Sitten ratkesi hän äkkiä nauramaan huudahtaen:
— Orso, kavahtakaa puhumasta pahaa neiti Lyydiasta, sillä hän ymmärtää sangen hyvin korsikan kieltä.
Miss Lyydia vetäisi äkkiä kätensä pois ja sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja. Orso luuli uneksivansa.
— Te täällä, neiti Nevil! Hyvä Jumala! Kuinka olette te uskaltanut tänne… Ah, kuinka onnelliseksi te teitte minut!
Vaivoin istualle noustuansa koetti Orso siirtyä häntä lähemmäksi.
— Minä saatoin sisartanne, selitti miss Lyydia, ett'ei kukaan voisi arvata, minne hän menee … niin, ja sitäpaitse halusin saada varmuuden tilastanne… Voi, kuinka paha teidän on olla täällä!
Colomba oli istahtanut Orson taakse ja nosti tätä varovasti sen verran, että sai veljensä pään polvillensa. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja viittasi miss Lyydiaa lähemmäs.
— Lähemmäs, lähemmäs! pyysi hän, sillä sairaan ei pidä liiaksi vaivata ääntänsä. Ja kun miss Lyydia empi, otti hän tätä kädestä ja pakotti tämän istumaan niin lähelle, että hänen pukunsa kosketti Orsoa ja että hänen kätensä, jonka Colomba jälleen oli vallannut, lepäsi haavoitetun olkapäällä.
— Näin ei se hullummalta näytä, sanoi Colomba iloisena. Orso, eihän ole niinkään ikävä olla maquis-metsässä ja öitsiä nuotiolla tällaisena ihanana yönä?
— Oi, niin, todellakin ihana on tämä yö! sanoi Orso. Tätä minä en ikinä unhota!
— Kai te kärsitte nytkin? sai miss Nevil sanotuksi.
— En enää … oi, jospa saisin kuolla täällä … nyt!
Ja hänen oikea kätensä lähestyi miss Lyydiaa, jota Colomba yhä piti vankinansa.
— Teidän pitää välttämättä päästä pois täältä jonnekin, missä teitä voidaan hoitaa, hra della Rebbia, sanoi miss Nevil. Minä en saisi enää unta nähtyäni teidän makaavan täällä näin huonolla vuoteella … paljaan taivaan alla…
— Ell'en olisi peljännyt tapaavani teitä, miss Nevil, olisin koettanut palata Pietraneraan ja ilmoittanut itseni vankeuteen.
— Ja miksi pelkäsitte te tavata neiti Lyydiaa, Orso? kysyi Colomba.
— Minä en ollut totellut teitä, miss Nevil … enkä sentähden uskaltanut tulla näkyvillenne tuon tapahtuman jälkeen.
— Tiedättekö, neiti, että te voitte saada veljeni tekemään, mitä vain tahdotte? nauroi Colomba. Mutta minäpä estän teitä tapaamasta häntä.
— Toivottavasti selviää tämä onneton juttu niin, ettei teidän enää tarvitse peljätä mitään… Minä olisin sangen tyytyväinen, jos lähtiessämme täältä voisin viedä varmuuden siitä, että te saatte oikeutta ja että tuomioistuinkin tunnustaa teidän laillisuutenne ja urhoollisuutenne.
— Aiotteko te siis matkustaa pois, miss Nevil!… Elkää toki vielä noin sanoko!
— Mutta isäni ei voi aina metsästääkään… Hän tahtoo jo pois täältä.
Orso antoi vaipua kätensä, joka samalla kosketti miss Lyydian kättä.Vasta jonkun vaitiolon jälkeen sanoi Colomba:
— Mitä vielä! Mepä emme laske teitä niin pian matkalle. Meillä on Pietranerassa teille vielä paljo näytettävää… Sitä paitse olette te luvannut maalata muotokuvani ettekä ole vielä aloittanutkaan sitä… Ja minä taas olen luvannut kirjoittaa teille serenatan, joka käsittäisi 75 värssyä!… Ja sitten… Mutta Brusco, mitä sinä siellä muriset?… Kas, Brandolaccio juoksee jo Bruscon jälkeen!… Minäpä riennän katsomaan mitä siellä tapahtuu…
Siirtäen kursailematta Orson pään miss Nevilen syliin hyppäsi hän ylös ja juoksi ryövärein luo.
Hämmästyneenä huomasi miss Nevil pitävänsä nuorta, kaunista miestä sylissänsä … keskellä metsää … vallan kahden kesken … ja tietämättä mitä tehdä, sillä jos hän nyt äkkiä vetäytyi pois, pelkäsi hän tuottavansa häiriötä haavoitetulle. Mutta Orso siirtyi itse pois tämän pehmoisen tukijan huomasta, jonka sisar oli hänelle toimittanut, ja nousi oikean kätensä nojaan.
— Te matkustatte siis pian pois, miss Lyydia? Enkä minä ikinä olekaan toivonut, että te tässä onnettomassa maassa enemmän aikaa viihtyisitte… Ja kuitenkin … siitä asti kun te tulitte tänne … kärsin minä sata kertaa enemmän ajatellessani eroa teistä… Olenhan minä vain köyhä luutnantti … ilman tulevaisuutta … ja nyttemmin koditon poloinen… Mikä hetki onkaan tämä sanoakseni teille, että rakastan teitä, miss Lyydia! Mutta tämä on epäilemättä ainoa kerta, jolloin minä voin sen teille tunnustaa… Ja nyt … nyt tunnen minä itseni onnellisemmaksi, kun olen saanut keventää sydämeni.
Miss Lyydia käänsi poispäin päänsä ikäänkuin yön hämärä ei olisi riittänyt peittämään hänen punastumistansa.
— Hra della Rebbia, sanoi hän väräjävällä äänellä, kuinka minä muuten olisin tullut tänne, ell'en teitä…
Puhuessansa laski hän egyptiläisen taikasormuksen Orson käteen. Sitten koetti hän ponnistaa kaikki voimansa saadakseen takaisin tavallisen naljailevan puhetapansa ja naurahti:
— Oikeastansa teette te väärin, hra Orso, puhuessanne minulle näin… Sillä tiedättehän, ett'en minä edes uskaltaisi suuttua teihin … täällä keskellä metsää … ja ryövärijoukkoa.
Orso liikahti suudellaksensa kättä, joka antoi hänelle taikakalun takaisin; ja kun miss Lyydia vetäsi kätensä pois vähän nopeammin, menetti hän tasapainonsa ja lankesi Orson haavoitettua käsivartta vastaan. Tämä ei voinut pidättää kivun voihkausta.
— Voi, loukkasitteko te itsenne? huudahti hän nousten ylös. Antakaa anteeksi, rakas ystäväni, minun vikani se oli…
Sitten kuiskivat he vielä jonkun aikaa hiljaisella äänellä ja vallan lähellä toisiansa. Colomba, joka jonkun ajan kuluttua sitten vikkelästi juosten lähestyi heitä, tapasi nuoret aivan samassa asennossa, mihin hän oli nämä jättänytkin.
— Sotamiehet tulevat! huusi hän; Orso, koettakaa nousta ylös ja paeta! Kyllä minä autan.
— Antakaa minun olla, sanoi Orso. Sano ryöväreille, että he pelastavat itsensä… Vähät siitä, jos he minut vangitsevatkin! Mutta saata miss Lyydia täältä pois, ett'ei häntä täällä tavata, jumala paratkoon!
— Minäpä en jätä teitä, vakuutti Brandolaccio, joka oli seurannut Colombaa. Sotilasosaston kersantti on kylävoudin kummipoika. Sen sijaan että vangitsisi teidät, voi hän ottaa hengen teiltä ja sanoa kuitenkin, ett'ei hän tahallansa sitä tehnyt.
Orso koetti nousta seisoallensa ja astuikin jo muutamia askelia; mutta pian hän seisahtui sanoen:
— Minä en jaksa kävellä. Paetkaa te toiset! Jääkää hyvästi, missNevil. Antakaa minun puristaa kättänne!… Kas niin, hyvästi!
— Me emme voi jättää teitä! huusivat molemmat tytöt.
— Ell'ette voi käydä, kannan minä teidät, sanoi Brandolaccio. Hiukan rohkeutta vain, hra luutnantti. Me ehdimme kyllä pakoon … tuon luolasolan kautta takananne. Hra pastori pidättää sotilaita sen aikaa.
— Ei, ei, antakaa minun jäädä tänne, sanoi Orso laskeutuen taas pitkällensä maahan. Mutta vie, Herran tähden, miss Lyydia pois, Colomba!
— Te olette vahva, neiti Colomba, sanoi Brandolaccio. Tarttukaa te hra luutnanttia olkapäistä, minä nostan jaloista. Kas noin! Eteenpäin mars!
Huolimatta hänen vastaväitteistänsä lähtivät he kantamaan Orsoa ja heitä seurasi miss Lyydia hirveästi peljästyneenä, sillä samassa kuului pyssyn paukaus, johon viisi, kuusi laukausta heti vastasi. Miss Lyydialta pääsi pelvon huudahdus ja Brandolacciolta kirous, mutta sitä nopeammin he pakenivat, Colomba pujottelihe kiiruusti maquis-pensaston läpi välittämättä vähääkään oksista, jotka löivät häntä kasvoihin ja repivät hänen pukuansa. — Kyykistykää alas, rakas neiti Lyydia, sanoi hän, muuten voi luoti helposti sattua teihin.
Noin viisisataa askelta oli menty tai oikeammin juostu tällä tapaa, kun Brandolaccio ilmoitti, ettei hän jaksa kauvemmas, ja laski taakan maahan Colomban kehoituksista ja moitteista huolimatta.
— Missä neiti Nevil on? kysyi Orso.
Laukauksista säikähtyneenä ja tiheän pensaston alinomaa pidättämänä oli miss Nevil joutunut pois pakenevien jäljiltä ja jäänyt yksin metsään kovan ahdistuksen valtaan.
— Hän on jäänyt jälkeen, sanoi Brandolaccio, mutta kadota hän ei ole voinut, sillä naiset kyllä aina tien löytävät. Kuulkaas, Ors' Anton', millaista melua pastori pitää teidän pyssyllänne. Sen pahempi, ei pimeässä voi nähdä mitään eikä tuollainen umpimähkäinen ammuskeleminen vahingoita ketään.
— Hiljaa! huudahti Colomba. Minä kuulen hevosen askelia… Nyt olemme me pelastetut.
Eräs laitumelle laskettu hevonen, joka oli peljästynyt laukauksista, sattui todellakin tulemaan heitä kohti.
— Pelastetut! toisti Brandolaccio.
Juosta hevosen luo, tarttua sitä otsajouhista ja suitsia se nuorasta solmituilla suitsilla, oli ryövärille ainoastaan hetkisen työ, olletikin kun Colomba häntä auttoi.
— Antakaamme nyt merkki pastorille, sanoi hän viheltäen pari kertaa.
Tähän merkkiin vastasi etäinen vihellys, jonka jälkeen Manton-kiväärin kova-ääninen pauke lakkasi. Brandolaccio hyppäsi ratsun selkään, Colomba auttoi veljensä istumaan ryövärin eteen, joka toisella kädellänsä varasi häntä tukevasti ja toisella hallitsi suitsia.
Raskaasta taakastansa huolimatta lähti ratsu, jota Brandolaccio pari kertaa kannusti kylkeen, keveästi liikkeelle laskeutuen täyttä laukkaa alas vaaran rinnettä, missä jokainen muu hevonen, paitse korsikalainen, olisi sata kertaa menettänyt henkensä.
Colomba palasi sitten jälkiänsä myöten takaisin huutaen miss Nevileä, minkä jaksoi; mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kuljettuansa jonkun aikaa aivan umpimähkään ja etsiessänsä sitä tietä, jota hän oli tullut, sattui hän eräällä polulla kahta sotamiestä vastaan, jotka heti huusivat hänelle: "ken siellä?"
— Herratpa pitivät aika melua, sanoi Colomba leikillisesti. Montako kaatui?
— Te kuulutte siis ryövärein seuraan, sanoi toinen sotilaista; teidät viemme me mukanamme!
— Vallan mielelläni, sanoi Colomba, mutta minulla oli täällä eräs ystävätär, joka olisi ensin löydettävä.
— Ystävättärenne on jo tallessa ja te saatte nukkua hänen kanssansa vankilassa.
— Vankilassa? Sen saanemme nähdä. Mutta saattakaahan minut kuitenkin hänen luoksensa.
Sotamiehet saattoivat sitten Colomban ryövärein äskeisille tulisijoille, minne he olivat keränneet voitonmerkit retkestänsä, nimittäin Orson levätin, vanhan pataranin ja vedellä täytetyn saviruukun. Siellä istui myöskin neiti Nevil, jonka sotilaat olivat tavanneet metsässä puolikuolleena pelvosta; kun sotilaat kyselivät häneltä ryövärein lukumäärää ja pakoretken suuntaa, vastasi hän näille aina uudistuvilla itkuntyrskeillä.
Colomba heittäysi hänen syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa, "he pelastuivat!"
Sitten kääntyi hän sotilas-osaston kersanttiin päin:
— Hra kersantti, sanoi hän, näettehän, ett'ei tämä neiti tiedä mitään siitä, mitä te häneltä olette tiedustellut. Antakaa siis meidän palata takaisin kylään, missä meitä levottomuudella odotetaan.
— Kyllä teidät sinne saatetaan ja pikemmin kuin toivottekaan, kaunokaiseni, sanoi kersantti. Ja siellä on teidän tehtävä selkoa, mitä teillä tähän aikaan oli tekemistä … täällä metsässä … ja ryövärein kanssa, jotka pääsivät pakoon. Lempo tietköön, mitä taikakeinoja nuo veitikat käyttänevät, mutta tytöt ne vain noituvat mukaansa, sillä missä ikinä ryövärejä lienee, siellä tapaat aina myöskin kaunottaria.
— Te olette kohtelias mies, hra kersantti, sanoi Colomba, mutta tuhmasti ette tee, jos meitä uskotte. Tuo neiti on prefektin (= kuvernöörin) sukulaisia eikä hänen kanssansa pidä leikitellä, sanon minä.
— Prefektin sukulaisia! sanoi eräs sotilaista kersantille. Taitaa olla totta, sillä hän käy hattu päässä.
— Minä en välitä hänen hatustansa, sanoi kersantti. Molemmat neitoset olivat täällä pastorin kanssa, joka on maan suurin naisten viettelijä, ja minun velvollisuuteni on korjata heidät talteen. Yhtäkaikki, meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Jos ei kirottu Taupin, se juoppo ranskalainen korpraali, vain olisi näyttäynyt ennen kuin ehdin kiertää tämän metsikön, niin olisimme korjanneet ne kuin apajasta.
— Seitsemänkö teitä on? kysyi Colomba. Tiedättekös, että jos veljekset Gambini, Sarocchi ja Teodor Poli olisivat olleet Brandolaccion ja pastorin kanssa täällä Pyhän-Kristinan ristillä, olisivat he antaneet teille aikalailla tekemistä. Jos te tahdotte keskustella salon herran kanssa,[31] en minä haluaisi olla mukana. Luodit eivät tunne ketään yön pimeydessä.
Mahdollinen yhteentörmäys Colomban mainitsemien kuuluisain ryövärein kanssa näytti tekevän vaikutuksen sotamiehiin. Kiroillen yhäti korpraali Taupin'ia, tuota ranskalaista koiraa, antoi kersantti miehistöllensä palauskäskyn ja pieni joukkue lähti valloittamiensa tavarain, levätin ja pataranin kanssa marssimaan Pietraneraan vievää tietä myöten. Vesiruukun potkasi kersantti kengällänsä kumoon. Eräs sotilaista yritti tarttua miss Lyydiaa käsivarresta, mutta Colomba tyrkkäsi hänet pois sanoen:
— Häneen ette saa kajota! Vai luuletteko meidän haluavan pa'eta? Kas niin rakas Lyydia, nojautukaa minuun elkääkä itkekö kuin lapsi. On tämä todellakin koko seikkailu, mutta onnetonta päätöstä tämä ei saa. Puolen tunnin kuluttua syömme me illallista Pietranerassa. Minä puolestani tunnenkin hirmuista ruokahalua.
— Ja mitähän ihmiset minusta ajattelevat? sanoi miss Nevil hiljaa.
— Ei muuta kuin että olette eksynyt metsään, siinä kaikki.
— Entäs prefekti? Ja olletikin isäni?
— Prefekti? Hänelle voitte sanoa, että pitäköön hän huolta virastansa. Ja isänne?… Päättäen siitä asennosta, jossa te olitte Orson kanssa puhellessanne, luulisin teillä olevan jotakin ilmoittamista isällenne.
Miss Nevil likisti hänen käsivarttansa mitään vastaamatta.
— Veljeni Orso ansaitsee tulla rakastetuksi, eikö totta? kuiskasiColomba hänen korvaansa. Rakastattehan te häntä hiukan verran?
— Oi, Colomba, hymyili miss Nevil hämmennystilastansa huolimatta, te petitte minut, vaikka minä luotin teihin niin sokeasti!
Colomba otti häntä vyötäisistä ja suuteli häntä otsalle:
— Suotteko sen minulle anteeksi, pikku siskoni? kysyi hän hiljaa.
— Kai minun täytyy se tehdä, hirmuinen sisareni, vastasi Lyydia suudellen vuorostansa Colombaa.
Prefekti ja yleinen syyttäjä asuivat Pietraneran kylävoudin apulaisen luona. Näiltä lähetti tyttärensä vuoksi levottomaksi käynyt eversti kysymään uutisia jo kahdennenkymmenennen kerran, kun eräs kersantin lähettämä kuriirisotilas vihdoinkin saattoi heille tiedon tästä hirmuisesta taistelusta ryövärein kanssa, jossa tosin ei ollut ketään kaatunut eikä haavoittunut, mutta jossa sotamiesten saaliiksi kuitenkin joutui 1 pata, 1 levätti ja 2 tyttöä, jotka nähtävästi olivat ryövärein rakastajattaria tai heidän vakoilijoitansa, kertoi viesti. Näin ilmoitettuina saapuivat molemmat naisvangit kylään sotilaallisen saattueen keskellä. Voitte arvata Colomban loistavan katsannon, miss Nevilen häpeäntunteen, prefektin ällistyksen ja everstin iloisen hämmästyksen! Yleinen syyttäjä oli kyllin ilkeä huvitteleidaksensa pitämällä jonkunlaisen kuulustelun miss Lyydian kanssa, joka päättyi vasta, kun poloinen vanki oli kaiken ryhtinsä menettänyt.
— Minun ymmärtääkseni voimme laskea heidät vapaiksi, sanoi prefekti. Nämä nuoret neitoset ovat olleet kävelemässä niinkuin ihmiset kauniilla ilmalla tavallisesti tekevät. Sattumalta ovat he tavanneet nuoren ja rakastettavan miehen haavoitettuna … no, mitäs kummaa siinä on?
Kutsuen sitten Colomban esille sanoi hän:
— Neiti della Rebbia, voitte ilmoittaa veljellenne, että hänen asiansa näyttävät saavan paremman käänteen, kuin olen uskaltanut toivoakaan.
Ruumiintarkastuksesta ja everstin todistuksesta on käynyt ilmi, että hän on ainoastaan puolustautunut, ja taistellut yksin kahta vastaan. Kaikki on siis selviävä, mutta hänen on jätettävä piileksiminen maquis-pensastossa ja antauduttava vangiksi.
Kello oli jo lähes 11, kun eversti, miss Lyydia ja Colomba kävivät jäähtyneen illallisen kimppuun. Colomba söi hyvällä ruokahalulla laskien leikkiä prefektistä, yleisestä syyttäjästä ja etsijä-sotilaista. Eversti söi sanaakaan virkkamatta ja tarkastaen tytärtänsä, joka ei kohottanut katsettansa lautasesta.
Vihdoin puhutteli eversti tytärtänsä hellällä, mutta vakavalla äänellä kysyen englannin kielellä:
— Lyydia, oletko sinä siis kihlautunut Orso della Rebbian kanssa?
— Olen, isäni, vastasi hän punastuen, mutta varmalla äänellä … tänä iltana.
Sitten loi hän katseensa isäänsä ja kun tämän kasvoilla ei näkynyt minkäänlaista paheksumisen ilmettä, nousi hän ylös ja heittäysi hänen syliinsä suudellen häntä niinkuin hyvin kasvatetut tyttäret tällaisissa tapauksissa tekevät.
— Onneksi olkoon, sanoi eversti, sillä hra della Rebbia on kunnon poika. Mutta tänne hänen kirottuun kotimaahansa me emme jää, sen vaadin; muussa tapauksessa en anna suostumustani.
— Minä en tosin ymmärrä englannin kieltä, sanoi Colomba, joka oli tarkastanut heitä tavattoman uteliaasti, mutta luulenpa arvaavani, mistä te puhuitte.
— Tässä oli kysymys siitä, vastasi eversti, että otamme teidät matkatovereiksemme Irlantiin.
— Hyvin mielelläni minä siihen suostun ja lupaan ollasurellaColomba. Onko se päätetty, hra eversti? Lyömmekö kättä siitä?
— Tällaisissa tapauksissa on tapana syleillä, sanoi eversti.
Eräänä iltapäivänä … muutamia kuukausia tuon kaksoislaukauksen jälkeen, joka saattoi koko Pietraneran seurakunnan kauhistuksen valtaan, kuten sanomalehtien on tapa sanoa, ratsasti eräs vasenta kättänsä siteessä kantava nuori mies ulos Bastian kaupungista. Hevosensa ohjasi hän lähteestänsä kuuluisaa Cardon kylää kohti, joka keväisin tarjoaa kaupungin hienomakuisille asukkaille erittäin hyvää juomavettä.
Seurassansa oli nuorella miehellä solakkavartaloinen ja huomattavan kaunis nainen, joka istui pienen, mustan ratsun seljässä; asiantuntija ihaili epäilemättä ratsun voimaa ja siroutta, mutta huomasi kai ikäväksensä samalla sen toisen korvan omituisella tavalla vioittuneeksi.
Kylään tultua hyppäsi nuori nainen keveänä maahan ja auttoi seuralaisensa alas satulasta; sitten irroitti hän satulannupista riippuvat raskaat haarapussit ja antoi ratsut erään talonpojan halttuun. Kantaen nahkaista haarapussia mezzaronsa alle piiloitettuna lähti hän sitten 2-piippuisella pyssyllä aseestetun nuoren miehen kanssa astumaan vuoristoon päin erästä sangen kapeaa polkua myöten, joka ei näyttänyt vievän millekään ihmis-asunnolle. Kun matkailijamme olivat saapuneet eräälle Quercion vuoren korkealle kukkulalle, pysähtyivät he ja istuutuivat kumpikin nurmikolle. Tässä näyttivät he vartoovan jonkun tuloa, sillä alinomaa tähystelivät he vuoristoon päin ja nuori nainen katsoi usein kaunista kultakelloansa, jonka hän nähtävästi oli äskettäin saanut ja jonka kuoressa olevaa jalokiveä hän aina muisti ihailla, kun tahtoi tietää oliko sovitun yhtymyksen hetki jo käsissä.
Kauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin ilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti kiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta miestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä. Heidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet sopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi olivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä erotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän kohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat ystävät.
— Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi ryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen. Ikävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen raivonsa. Entäs käsivartenne?
— Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies. Niin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin jättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada tavata teitä täällä.
— Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät vapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.
— Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat, toin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni Bruscoa.
— Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta kiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän asettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.
Koira ei liikahtanut paikaltaan, nuoli vain kuonoansa ja katsoi isäntäänsä.
— Mutta hyppää nyt della Rebbioille! Heti hyppäsi se pari jalkaa korkeammalle kuin tarpeellista oli.
— Kuulkaas, ystäväni, sanoi Orso, ammattinne on minusta huono.Ell'ei teidän onnistu päättää uraanne tuolla alhaalla — hän viittasiBastian mestaus-kentälle päin — niin on parhain kohtalonne kaatuametsässä santarmisotilaan luodista.
— Entä sitten? sanoi Castriconi, kuolema kuin kuolema; parempiko, että kuumetauti tappaa teidät sänkyynne vilpillisten tai vilpittömäin perijäinne vaikeroidessa? Kun on tottunut vapaaseen ilmaan niin kuin me, ei mikään tunnu hauskemmalta kuin saada kuolla omissa kengissänsä, kuten kyläkansan on tapa sanoa. Salolla olen minä käskijä ja rankaisen vääryydet. Se on sangen siveellistä ja miellyttävää hupia, josta ei tee mieli luopua, hra della Rebbia. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin tällainen vaeltavan ritarin elämä, jos vain on paremmin aseestettu ja järkevämpi kuin Don Quichote? Tuonottain sain tietää, että pikku Lilla Luigin eno, se vanha saituri, ei aikonut antaa sisarensa tytölle mitään myötäjäisiä; silloin kirjoitin minä hänelle, ilman uhkauksia, kuten tapani on. Ja tiedättekös, mies tuli heti järkiinsä ja naittoi tytön, tietysti myötäjäisten kanssa. Näin tein minä kaksi nuorta ihmistä onnelliseksi. Uskokaa minua, Orso herra, mikään ei vedä vertoja ryövärin elämälle! Ja kyllä te meihin liittyisitte, ell'ei teitä houkuttaisi tuo englantilainen kaunotar, jonka näin vain vilahdukselta, mutta josta kaikki bastialaiset puhuvat ihastuksella.
— Tuleva kälyni ei tosiaankaan pidä metsäläis-elämästä, nauroiColomba; hän pelkää sitä kovin.
— No, sanoi Orso, te tahdotte siis jäädä tänne? Olkoon menneeksi!Mutta sanokaa nyt, voinko minä tehdä mitään hyväksenne?
— Ette mitään muuta, sanoi Brandolaccio, kuin että joskus muistelette meitä. Olettehan te jo pannut kukkuran hyville töillenne antamalla myötäjäiset pikku Chilinalle; hänen naittamisensa vuoksi ei ystäväni pastorin tarvitse kirjoitella kirjeitä — ilman uhkauksia. Pehtorinne antaa meille kyllä, hädän tullen, sekä leipää että ruutia.
— Minä näkisin mielelläni, että te jättäisitte koko Korsikan, jatkoi Orso, ja alkaisitte muualla rauhallisen elämän. Miksi ette te voisi siirtyä esim. Sardiniaan niinkuin monet muut tovereistanne? Pääsyänne sinne voisin minä rahalla auttaa.
— Sardiniaan! huudahti Brandolaccio.Istos Sardos!Vieköön lempo heidät ja heidän sekamelskansa! Sardinialaiset ovat meille liian huonoa seuraa.
— Sardiniassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, lisäsi teoloogi. Minä puolestani halveksin sardinialaisia. Ryövärein kanssa sotaa käydessä käyttävät he hevoisväkeä. Se on paras todistus sekä heidän ryövärilaitoksestansa että koko maasta. Lempo vieköön koko Sardinian! Mutta minua kummastuttaa, hra della Rebbia, ettette te, joka olette sekä viisas että tietorikas mies, voinut viihtyä metsissämme, vaikka jo saitte kokea tätä vapaata elämää.
— Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en minä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne viehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani retkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä ystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.
— Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa pelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla välinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus sellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella — hän näytti pyssyänsä — olen minä kaikkialla kuningas sillä alueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää hyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.
— Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi, sanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan kieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla voitte hankkia monta muuta.
— Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio päättävästi.
— Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi, mutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän ja pyssy, joka ei petä.
— Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään muistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle, Brando!
Ryöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson kivääriin:
— No perhana, hra luutnantti, … jos minä vain uskaltaisin … mutta ei … te pidätte itse siitä niin paljo.
— Mitä sinä siis tahtoisit?
— En mitään … itse kapine ei merkitse mitään … ell'ei sitä myöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon kaksoislaukausta … ja ainoastaan toisella kädellä… Sitä ei tehdä toistamiseen.
— Sen pyssynkö sinä tahtoisit? Sinä olet sen saapa; mutta käytä sitä niin vähän kuin suinkin.
— Yhtä hyvin minä en lupaa sitä käsitellä kuin te. Mutta voitte olla varma siitä, että jos se jollakin toisella tavataan, niin on Brando Savelli luopunut aseita käyttämästä.
— Mitäs antaisin minä teille, Castriconi?
— Jos te välttämättä tahdotte jättää jotakin aineellista muistoa itsestänne, niin pyytäisin teitä kursailematta lähettämään minulle kappaleen Horatiusta mahdollisimman pienessä koossa. Se huvittaisi minua ja estäisi minua unhottamasta taitoani latinan kielessä. Bastian satamassa on eräs pikku hempukka sikaarinmyyjättärenä; jättäkää se hänelle … hän kyllä toimittaa sen minulle.
— Te saatte elzevir-painoksen siitä, hra tietoniekka; sellainen löytyykin niiden teosten joukossa, jotka aioin ottaa mukaani. Mutta nyt on meidän erottava, ystäväni. Lyökäämme kättä! Ja jos joskus mietitte muuttoa Sardiniaan, niin kirjoittakaa vain minulle; asianajaja N:ltä saatte tietää, mikä on osoitteeni mantereella.
— Hra luutnantti, sanoi Brando, kun te huomenna lähdette satamasta, niin vilkaiskaa tänne vuoristoon päin. Me seisomme tällä samalla paikalla ja huiskutamme teille nenäliinoja jäähyvästiksi.
Sitten erosivat he eri tahoille; Orso lähti Cardoon päin ja ryövärit palasivat takaisin vuoristoon.