The Project Gutenberg eBook ofCrainquebille y.m. kertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Crainquebille y.m. kertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: Otto ManninenRelease date: May 8, 2022 [eBook #68024]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1907Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CRAINQUEBILLE Y.M. KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Crainquebille y.m. kertomuksiaAuthor: Anatole FranceTranslator: Otto ManninenRelease date: May 8, 2022 [eBook #68024]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1907Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
Title: Crainquebille y.m. kertomuksia
Author: Anatole FranceTranslator: Otto Manninen
Author: Anatole France
Translator: Otto Manninen
Release date: May 8, 2022 [eBook #68024]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1907
Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CRAINQUEBILLE Y.M. KERTOMUKSIA ***
Kirj.
Anatole France
Ssuomentanut
O. Manninen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.
Crainquebille.Putois.Riquet.Riquet'n ajatuksia.Vanhurskaat tuomarit.Herra Thomas.
Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysi valtiaan kansan nimessä. Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea, kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan solvaamisesta.
Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä salissa näki hän tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan, ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.
Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, niin että Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että inhimilliset lait.
Hänet valtasi peljästys eikä syyttä. Ollen vailla filosofillisia taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan, olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme — dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat, jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi joltisellakin syyllä saattanut sanoa:
— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista tai ei hänen läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.
Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:
— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen, mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä tuomio-istuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut puhuttavan pyhistä dekretaaleista.
Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:
— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti, en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.
Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin, valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta; mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi siitä, ettei hän ollut syytön.
Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle raskauttavat asianhaarat.
Crainquebillen seikkailu.
Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli pikku rattaitaan ja huusi: "Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!" — Ja kun hänellä oli laukkaa kaupan, huusi hän: "Parsaa, parsaa!" sillä laukka näet on köyhän parsaa.
Lokakuun 20 päivänä kahdentoista lyömällä, juuri kun hän laskeutui Montmartrekatua alas, astui rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, myymälästään ja lähestyi vihannesrattaita. Hän nosti ylenkatseellisesti kimpun laukkoja ja sanoi:
— Aika huonoja nuo teidän laukkanne. Mitä maksaa kimppu?
— Viisitoista sou'ta, hyvä rouva. Parempia ette saa mistään.
— Viisitoista sou'ta, kolme pahanpäiväistä mukulaa!
Ja hän heitti kimpun rattaille takaisin inhoa osoittavalla liikkeellä.
Silloin juuri ilmestyi poliisikonstaapeli numero 64 ja sanoiCrainquebillelle:
— Liikkukaa eteenpäin!
Viiteenkymmeneen vuoteen ei Crainquebille ollut muuta tehnyt kuin ollut liikkeellä aamusta iltaan. Tällainen käsky oli hänestä oikeutettu ja asiain luonnon mukainen. Valmiina tottelemaan hän kiirehti ostelijaansa ottamaan mitä katsoi mieleisekseen.
— Totta kai minun on valta valita tavarani, sävähti kenkäkaupan matami vastaan.
Ja hän tunnusteli uudelleen jokaista laukkakimppua, otti vihdoin viimein sen, mikä hänestä näytti kauneimmalta, ja piti sitä rintaansa vasten, kuten pyhimykset alttaritauluissa painavat voitonpalmua sydämelleen.
— Saatte neljätoista sou'ta. Siinä on yllin kyllin. Ja minun täytyy noutaa ne puodista, sillä minulla ei ole rahaa mukanani.
Ja laukat sylissään hän meni puotiinsa, missä joku ostaja, pikku lapsi käsivarrella, jo oli odottamassa.
Tällä hetkellä konstaapeli numero 64 sanoi toisen kerranCrainquebillelle:
— Liikkukaa eteenpäin!
— Minä odotan rahaani, vastasi Crainquebille.
— Minä en käske teitä odottamaan rahaanne; minä käsken teitä liikkumaan eteenpäin, toisti konstaapeli kiinteästi.
Sillä aikaa kenkäkaupan matami puodissaan koetteli sinisiä kenkiä kahdeksantoista-kuukautisen lapsen jalkaan, jonka äidillä oli kiire. Ja laukkojen vihannat kuvut viruivat puodin tiskillä.
Sinä puolena vuosisatana, jonka Crainquebille oli lykellyt rattaitaan pitkin katuja, hän oli oppinut tottelemaan järjestysvallan edustajia. Mutta tällä kertaa hän oli erikoisessa pälkähässä, velvollisuuden ja oikeuden välillä. Hänellä ei ollut lainopillista älyä. Hän ei käsittänyt, että yksilöllisen oikeuden omistaminen ei vapauttanut häntä täyttämästä yhteiskunnallista velvollisuutta. Hän ajatteli liiaksi oikeuttaan, joka oli saada neljätoista sou'ta, eikä pannut kylliksi huomiota velvollisuuteensa, joka oli lykätä rattaita ja liikkua eteenpäin. Hän jäi paikalleen.
Kolmannen kerran käski konstaapeli numero 64 tyynesti ja ilman vihaa häntä liikkumaan edelleen. Päinvastoin kuin korpraali Montauciel, joka uhkailee yhtä myötään, mutta ei tee totta koskaan, on konstaapeli numero 64 niukka varoituksilleen, mutta ripeä ilmoituksen tekoon. Se kuuluu hänen luonteeseensa. Vaikkakin hieman salakähmäinen mieleltään, on hän erinomainen palvelija ja kelpo sotilas. Rohkea kuin jalopeura ja lempeä kuin lapsi. Hän ei tunne muuta kuin päiväkäskynsä.
— Te ette siis tottele, kun minä käsken teitä käymään eteenpäin!
Crainquebillellä oli mielestään liiaksi tärkeä syy jäädä paikoilleen, ettei hän olisi uskonut sen pätevyyteen. Hän ilmaisi sen omalla yksinkertaisella tavallaan:
— Piru vie, kun minä sanon, että minä odotan rahaani.
Konstaapeli numero 64 tyytyi vastaamaan:
— Tahdotteko, että minä ilmoitan teidät? Jos haluttaa, niin sanokaa se vaan.
Sen kuullessaan Crainquebille kohautti olkapäitään ja suuntasi konstaapeliin tuskaisan silmäyksen, jonka hän sitten kohotti taivasta kohti. Ja se katse sanoi:
"Jumala nähköön, olenko minä lain polkija? Pidänkö minä pilkkanani niitä säädöksiä ja määräyksiä, jotka koskevat minun kiertelevää ammattiani? Kello viisi aamulla minä olin hallien kivipermannolla. Kello seitsemästä saakka olen työntänyt rattaitani, niin että kouria kuumentaa, ja huutanut: 'Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!' Olen jo täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Olen väsynyt. Ja te kysytte minulta, aionko minä nostaa kapinan mustaa lippua. Te teette minusta pilaa ja teidän pilanne on sydämetöntä."
Mutta joko tämän katseen ilme jäi konstaapelilta huomaamatta tai ei hän siinä nähnyt mitään mikä olisi sovittanut tottelemattomuutta — hän kysyi lyhyesti ja karskisti, oliko toinen ymmärtänyt hänen sanansa.
Mutta juuri samalla tuokiolla oli ajokalujen tungos Montmartre-kadulla suunnaton. Ajurinrattaita, vankkureja, muuttoja raitiovaunuja ahtautui toinen toiseensa purkautumattomaksi kihermäksi. Ja tämän liikkumattoman, tempoilevan kihermän päällä kaikui kirouksia ja huutoja. Ajurit vaihtoivat kaukaa ja kaikessa mukavuudessa meheviä haukkumasanoja teurastajarenkien kanssa, ja raitiovaunun-ajajat, jotka katsoivat Crainquebillen tungoksen syyksi, huusivat hänelle: senkin sipulisaksa!
Sillä välin kertyi katukäytävälle uteliaita halukkaasti kuunnellen riitelyä. Ja konstaapeli ei enää, ihmisten katsellessa häneen päin, ajatellut muuta kuin näyttää mahtiansa.
— Hyvä, sanoi hän.
Ja hän veti taskustaan tuhruisen muistikirjan ja hyvin lyhyen lyijykynäntyngän.
Crainquebille noudatti ajatustaan ja totteli jotain sisäistä voimaa.Muutoin hänen oli nyt mahdotonta liikkua niin eteen kuin taaksepäinkin.Hänen rattaittensa pyörä oli kovaksi onneksi takertunut maidonajajanvaununpyörään.
Hän tarttui lakin reunojen alta reuhottavaan tukkaansa ja huusi:
— Mutta kun minä sanon, että minä odotan rahaani! Eikös se ole surkeaa!Saakuri tätä kiusaa! Tuhat tulimmaista!
Nämä sanat, jotka kuitenkin ilmaisivat vähemmän uppiniskaisuutta kuin epätoivoa, katsoi konstaapeli numero 64 solvaisuksi itseänsä kohtaan. Ja koska hänen mielestään jokaisen loukkauksen välttämättömästi täytyi pukeutua perinnäiseen, tavanmukaiseen, pyhitettyyn ja niin sanoaksemme liturgilliseen muotoon: "Alas lahtarit!" niin nämäkin kaupustelija-paran sanat itsestään sattuivat ja tarttuivat hänen korvaansa tässä muodossa.
— Ahaa! te sanotte: "Alas lahtarit!" Hyvä. Seuratkaa minua!
Hämmästyksestä ja mielikarvaudesta poissa suunniltaan tuijotti Crainquebille suurilla päivän huikaisemilla silmillään konstaapeliin numero 64, ja särähtelevällä äänellään, joka tuntui tulevan vuoroin päästä, vuoroin kantapäistä, hän huusi, käsivarret ristissä sinisellä puserollaan:
— Minä sanon: "Alas lahtarit?" Minä?… Oh!
Tätä vangitsemista katselivat naureskellen puotipalvelijat ja pikkupojat. Se tyydytti sitä halua, mikä on kaikilla väkijoukoilla nähdä raakoja ja väkivaltaisia kohtauksia. Mutta samassa näkyi joku tunkeutuvan väenahdingon läpi. Se oli vanha mies, varsin vaatimaton ulkonäöltä, mustissa pukineissa ja päässä korkea silkkihattu. Hän lähestyi poliisia ja sanoi hänelle matalalla äänellä hyvin lempeästi, mutta varmasti:
— Te erehdytte. Tämä mies ei ole teitä loukannut.
— Pitäkää huoli omista asioistanne, vastasi poliisi, siirtymättä uhkauksiin, sillä hän puhui siististi puetulle henkilölle.
Mutta vanhus pysyi väitteessään, tyynenä ja myötenantamattomana. Ja poliisi antoi hänelle määräyksen tulla selittäytymään tutkintotuomarin eteen.
Kaiken aikaa Crainquebille huudahteli:
— Vai sanonut: "Alas lahtarit!" Oh!…
Hän toisteli näitä sanoja pää ymmällä, kun rouva Bayard, kenkäkaupan pitäjä, tuli häntä kohti, nuo neljätoista sou'ta kädessään. Mutta poliisi numero 64 piteli jo häntä kauluksesta, ja ollen sitä mieltä ettei tarvinnut maksaa mitään velkaa sellaiselle, jonka poliisi korjasi taiteensa, matami Bayard pisti lantit esiliinansa taskuun.
Ja näin näki Crainquebille yht'äkkiä rattaansa raivattuna halkovajaan, vapautensa menneen, syvyyden ammottavan jalkojensa alla ja auringon sammuneen, ja hän mutisi:
— Johan nyt jotain! …
Tutkintokomissaariolle vanha herra selitti, että hän katutungoksen pysähdyttämänä matkallaan oli joutunut kohtauksen näkijäksi, ja vakuutti ettei poliisia oltu solvaistu, vaan että tämä oli kokonaan erehtynyt. Hän ilmoitti nimensä ja arvonsa: tohtori David Matthieu, Ambroise-Parén sairashuoneen ylilääkäri, kunnialegionan upseeri.
Muina aikoina tällaisen todistajan lausunto olisi täydelleen riittänyt komissaariolle. Mutta juuri tällä haavaa olivat oppineet Ranskassa epäilynalaisia.
Crainquebille sai jäädä vankeuteen. Yön hän vietti putkassa ja aamulla hänet vietiin vankivaunuissa tutkintovankilaan.
Vankila ei hänestä tuntunut tuskalliselta eikä nöyryyttävältä. Hänestä se oli välttämätön. Se mikä häntä kummastutti sisälle astuessaan oli seinien ja kivilattian puhtaus. Hän sanoi:
— Onpas tämä siisti paikka. On totta toisen kerran. Voisi vaikka syödä lattialla.
Yksin jäätyään hän tahtoi siirtää jakkaraansa, mutta huomasi, että se olikin kiinnitetty seinään. Hän ilmaisi kummastuksensa aivan ääneen:
— Mitä hassuja niiden pistääkin päähän! Totta vie, tuota minä en olisi keksinyt.
Istahdettuaan hän pyöritteli peukaloitaan yhä yhtä kummissaan. Hiljaisuus ja yksinäisyys alkoi painostaa häntä. Hänen kävi ikäväksi olla ja hän ajatteli levottomana rattaitaan, jotka oli survaistu johonkin vajaan vielä täpötäynnä kaalinkupuja, porkkanoita, selleriä, salaattia ja maitiaisia. Ja hän ajatteli hätäillen:
— Mihinkähän lienevät tupanneet minun käsikärryni?
Kolmantena päivänä häntä kävi tapaamassa hänen asianajajansa, herra Lemerle, eräs Pariisin asianajajakunnan nuorimpia jäseniä ja "Ranskan isänmaallisen liiton" erään haaraosaston puheenjohtaja.
Crainquebille koetti kertoa hänelle asiansa, mikä ei ollut helppoa, sillä hänellä ei juuri ollut kieli varressa. Kuitenkin hän kukaties olisi suoriutunut hiukan auttamalla. Mutta asianajaja pudisti päätään epäileväisesti kaikelle mitä hän sanoi, ja selaillen papereitaan hän mutisi:
— Hm, hm!… Minä en näe mitään sellaista raportissa…
Sitten hän hieman kyllästyneesti sanoi kiertäen vaaleita viiksiään:
— Teidän oman etunne kannalta olisi ehkä parasta tunnustaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, että teidän täydellinen kieltämisenne on erinomaisen epäviisasta.
Siitä hetkestä Crainquebille olisi mielellään tunnustanut, jos hän vain olisi tiennyt, mitä hänen piti tunnustaa.
Crainquebille oikeuden edessä.
Presidentti Bourriche omisti kokonaista kuusi minuuttia Crainquebillen kuulustamiseen. Tämä kuulustaminen olisi luonut enemmän valoa asiaan, jos syytetty olisi vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin. Mutta Crainquebille ei ollut perehtynyt asioita selvittämään, ja tässä korkeassa seurassa kunnioitus ja pelko pani salvan hänen suulleen. Hän pysyi niinmuodoin ääneti, ja presidentti itse antoi vastaukset; ne olivat kukistavia.
Presidentti lausui lopuksi:
— Te siis tunnustatte sanoneenne: "Alas lahtarit!"
— Minä sanoin: "Alas lahtarit!" koska herra konstaapeli sanoi: "Alas lahtarit!" Silloin minä sanoin: "Alas lahtarit!"
Hän tahtoi selittää, että hän hölmistyneenä odottamattomasta syytöksestä, hämmästyksissään oli toistanut noita outoja sanoja, joita syyttä väitettiin hänen sanomikseen ja joita hän totisesti ei ollut lausunut. Hän oli sanonut: "Alas lahtarit!" ikäänkuin hän olisi sanonut: Minäkö haukkumassa ihmisiä? Kuinka voitte luulla sellaista?
Mutta presidentti Bourriche ei ottanut sitä siltä kannalta.
— Väitättekö te, sanoi hän, että konstaapeli ensiksi huusi nuo sanat?
Crainquebille ei enää yrittänytkään enempiä selityksiä. Se oli liian vaikeaa.
— Te ette siis pysy väitteessänne. Siinä teette oikein, sanoi presidentti.
Ja hän kutsutti todistajat esiin.
Konstaapeli n:o 64, Bastien Matra nimeltään, vannoi puhuvansa totta, eikä mitään muuta kuin totta. Sitten hän todisti seuraavaa:
Ollessani palveluksessa lokakuun 20 päivänä kahdentoista aikaan päivällä, huomasin Montmartre-kadulla henkilön, joka minusta näytti kiertävältä kaupustelijalta ja joka sopimattomalla tavalla oli pysähdyttänyt rattaansa talon n:o 328 kohdalle, siten aikaansaaden ajoneuvojen salpautumisen tungokseen. Kehotin häntä kolme eri kertaa liikkumaan eteenpäin, mutta hän kieltäytyi tottelemasta. Ja kun olin antanut hänelle tiedon, että aioin ilmoittaa hänet, vastasi hän minulle huudolla: "Alas lahtarit!" mikä mielestäni on törkeä solvaus.
Tämän täsmällisen ja suppean todistuksen otti oikeus ilmeisellä suosiolla vastaan. Syytetyn puolusmies oli kutsuttanut todistajiksi rouva Bayardin, kenkäkaupan pitäjän, ja tohtori David Matthieun, Ambroise Parén sairaalan ylilääkärin ja kunnialegionan upseerin.
Rouva Bayard ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Tohtori Matthieu oli ollut konstaapelin ympärille keräytyneessä väkijoukossa, kun tämä vaati kaupustelijaa liikkumaan eteenpäin. Hänen todistuksensa aiheutti pienen välinäytöksen.
— Minä olin silminnäkijänä tuossa kohtauksessa, sanoi hän. Minä huomasin, että konstaapeli oli kuullut väärin: ei kukaan solvaissut häntä. Minä lähestyin ja huomautin häntä siitä. Konstaapeli julisti kuitenkin kaupustelijan korjuuseen otetuksi ja pyysi minua seuraamaan poliisikonttoriin, kuten teinkin. Uudistin selitykseni komissaarion edessä.
— Saatte istua, sanoi presidentti. Vahtimestari, kutsukaa todistaja Matra. — Matra, kun ryhdyitte vangitsemaan syytettyä, eikö silloin herra tohtori Matthieu huomauttanut teille, että olitte erehtynyt?
— Niin kyllä, herra presidentti, hän solvasi minua.
— Mitä hän sanoi teille?
— Hän sanoi: "Alas lahtarit!" Hälinää ja naurua kuului yleisön puolelta.
— Saatte mennä taas, sanoi presidentti hieman kiirehtiväisesti.
Ja hän ilmoitti yleisölle, että jos nuo sopimattomat mielenosoitukset uudistuvat, niin hän tyhjennyttää salin. Sill'aikaa istui puolus-asianajaja pudistellen voitonriemuisena virkakaapunsa hihoja, ja tällä hetkellä jokainen luuli, että Crainquebille vapautettaisiin.
Yleisön hiljettyä nousi asianajaja Lemerle. Hän alkoi puolustuksensa ylistämällä Seine-kaupungin poliisikunnan jäseniä, "noita yhteiskunnan vaatimattomia palvelijoita, jotka naurettavan mitätöntä palkkaa vastaan näkevät vaivaa, ovat alttiina alituisille vaaroille ja jokapäivä saavat osoittaa sankarillisuuttaan. He ovat vanhoja sotamiehiä, jotka ovat pysyneet sotamiehinä. Sotamiehiä, se sana sanoo kaikki…"
Ja asianajaja Lemerle kohosi ilman ponnistusta hyvin lennokkaihin mietelmiin sotilaallisista avuista. Hän oli niitä, sanoi hän, "jotka eivät salli koskettavan armeijaan, tähän kansallis-armeijaan, johon kuuluminen oli hänen ylpeytensä".
Presidentti kumarsi päätään.
Asianajaja Lemerle oli todella luutnanttina reserviväessä. Hän oli myöskin natsionalistien vaaliehdokas Vieilles-Haudriettes-korttelista.
Hän jatkoi:
— Ei toden totta, minä en vähäksy niitä vaatimattomia, vaan suuriarvoisia palveluksia, joita järjestyksenvalvojat joka päivä tekevät Pariisin mahtavalle asujamistolle. Enkä olisi suostunut esiytymään Crainquebillen puolustajana teidän edessänne, arvoisat herrat, jos olisin hänessä nähnyt vanhan sotilaan solvaajan. Puolustettavaani syytetään siitä, että hän muka olisi sanonut: "Alas lahtarit?" Tämän lauseen sisällys on ilmeinen. Jos tarkastatte katukielen sanastoa, niin huomaatte siinä:lahtari, teurastaja, poliisin avuksi asetetun suojeluskunnan jäsen, sitten herjanimi poliisille ylipäänsä: poliisin kätyriksi kauppautunut. — "Alas lahtarit!" sanotaan eräässä yhteiskuntakerroksessa. Mutta koko kysymyksen painopiste on siinä, kuinka Crainquebille on lausunut nämä sanat? Ja onko hän todella ne lausunut? Sallikaa minun, arvoisat herrat, epäillä sitä.
Ei niin, että luulisin konstaapeli Matralla olleen mitään pahaa tarkoitusta. Mutta hän täyttää, kuten olemme sanoneet, työlästä tehtävää. Hän on välistä väsynyt, kiusautunut, menehdyksissä. Tällaisessa tilassa hän on saattanut joutua jonkinlaisen kuulokummittelun uhriksi. Ja kun hän äsken ikään teidän edessänne, hyvät herrat, on väittänyt, että tohtori David Matthieu, kunnialegionan upseeri, Ambroise-Parén sairaalan ylilääkäri, kuuluisuus tieteen ja sivistyksen maailmassa, olisi huutanut: "Alas lahtarit!" niin meidän kaiketi täytyy myöntää, että Matra sairastaa pinttynyttä epäluuloisuutta ja, ellei se nimitys ole liian vahva, vainoomishulluutta.
Mutta vaikkapa Crainquebille olisi huutanutkin: "Alas lahtarit!" jäisi tutkittavaksi, onko tällä sanalla hänen suussaan rikoksen luonne. Crainquebille on irstauteen ja juoppouteen vajonneen katukaupustelija-vaimon avioton poika, hän on synnynnäinen juoppo. Te näette hänen täällä kuusikymmen-vuotisen kurjuuden runtelemana. Arvoisat herrat, teidän on myöntäminen, että hän on syyntakeeton.
Asianajaja Lemerle istuutui, ja presidentti Bourriche luki hampaittensa välistä tuomion, joka langetti Jérôme Crainquebillen viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Oikeus oli perustanut päätöksensä konstaapeli Matran todistukseen.
Astuessaan oikeussalin pitkiä, hämäriä käytäviä Crainquebille tunsi ääretöntä myötätuntoisuuden kaipuuta. Hän kääntyi vartiakonstaapeliin, joka häntä kuljetti, ja yritti puhutella häntä kolmeen kertaan.
— Komsarjus! … komsarjus! … Kuulkaas, komsarjus! …
Ja hän huokasi:
— Jos viikko sitten minulle olisi sanottu, että minulle näin piti käymän…!
Sitten hän teki tämän huomion:
— Ne puhuvat liian nopeasti, nuo herrat. He puhuvat kyllä hyvin, mutta niin sukkelaan. Niille ei saa asiaansa selvitetyksi… Komsarjus, eikö ne teistäkin puhu liian nopeasti?
Mutta vahtisotilas astui edelleen vastaamatta eikä kääntänyt päätänsäkään. Crainquebille kysyi häneltä:
— Miksette vastaa minulle mitään? Sotamies pysyi yhä ääneti. JaCrainquebille sanoi hänelle katkerasti:
— Puhellaanhan koirallekin. Miksette voi puhua minulle? Ette aukaise koskaan suutanne — pelkäättekö että se haisee?
Sananen presidentti Bourrichen puolustukseksi.
Muutamia uteliaita ja pari kolme asianajajaa poistui salista, kun tuomio oli luettu, ja notaario huusi jo uuden jutun esiin. Poistujissa ei synnyttänyt mitään mietteitä Crainquebillen asia, joka ei liioin ollut kiinnittänyt heidän huomiotaan ja jonka he jo olivat unohtaneet. Ainoastaan etsaaja Jean Lermite, joka sattumalta oli tullut oikeuspalatsiin, aprikoi mitä hän äsken ikään oli nähnyt ja kuullut.
Hän laski kätensä asianajaja Joseph Aubarrén olkapäälle ja sanoi:
— Se mistä olen kiitollinen presidentti Bourrichelle, on että hän on osannut torjua tyhjän uteliaisuuden ja kavahtaa itsensä tuosta intellektuaalisesta ylpeydestä, joka on tietävinään kaikki. Jos olisi asetettu vastakkain konstaapeli Matran ja tohtori David Matthieun ristiriitaiset todistukset, niin olisi tuomari joutunut tielle, jolla ei kohtaa muuta kuin epäilyä ja epätietoisuutta. Käydä tutkimaan tosiasioita arvostelevan järjen sääntöjen mukaan ei sovellu hyvään oikeudenhoitoon. Jos tuomari olisi kyllin epäviisas erehtyäkseen tähän menettelyyn, niin hänen tuomionsa jäisivät riippuviksi hänen omasta yksityisestä ymmärryksestään, joka useimmiten on vähäinen, ja inhimillisestä vajavaisuudesta, joka on läpikäyvä. Mitä arvoa niille jäisi silloin? Ei voi kieltää, että historiallinen menettely on kokonaan sopimaton hankkimaan sitä varmuutta, mikä tässä on tarpeen. Tarvitsee vain muistaa Walter Raleighin seikkailua.
Eräänä päivänä kun Walter Raleigh, ollessaan vankina Lontoon Towerissa, tapansa mukaan istui työn ääressä kirjoittaen maailmanhistoriansa toista osaa, syntyi riitely hänen ikkunansa edustalla. Hän nousi katsomaan noita riiteleviä ihmisiä, ja taas istahtaessaan työnsä ääreen, hän ajatteli saaneensa tapahtumasta hyvin tarkan käsityksen. Mutta kun hän seuraavana päivänä keskusteli siitä erään ystävänsä kanssa, joka oli ollut riidassa läsnä, vieläpä osallisenakin, niin tämä ystävä väitti toisinpäin joka ikisessä kohdassa. Silloin hän rupesi miettimään, kuinka vaikeaa on oikein arvostella ammoisia tapahtumia, jotka ovat meille kaukaisia, kun hän oli voinut niin erehtyä siitä, mitä oli ollut omin silmin näkemässä, ja niin hän heitti historiansa käsikirjoituksen tuleen.
Jos tuomareilla olisi yhtä arka omatunto kuin Sir Walter Raleighin oli, niin he heittäisivät tuleen kaikki kuulustelupöytäkirjansa. Vaan siihen heillä ei ole oikeutta. Se olisi heidän puoleltaan oikeuden epääminen, rikos. Tietämisen saa heittää, mutta tuomitsemista ei käy heittäminen. Ne, jotka tahtovat, että oikeudenpäätökset perustuisivat tosiasiain järkiperäiseen tutkimiseen, ovat vaarallisia sofisteja ja porvarillisen sekä sotilaallisen oikeuden kavalia vihollisia.
Presidentti Bourrichella on liian lainopillinen ymmärrys hänen jättääkseen tuomionsa järjen ja tieteen varaan, joiden päätelmistä voidaan kiistää loppumattomiin asti. Hän perustaa ne opinkappaleihin ja perinnäistapaan ja -tietoon, niin että hänen tuomionsa vetävät pätevyydessä vertoja kirkon käskyille. Hänen tuomionsa ovat kanoonisia. Olen kuullut, että hänellä on joukko pyhiä säädöksiä, joista hän ne ottaa. Huomatkaa esim., että hän luokittelee todistukset, ei epävarmojen ja pettävien tunnusmerkkien mukaan, missä määrin niissä on todennäköisyyttä ja inhimillistä totuutta, vaan sisäisten, pysyvien ja ilmeisten tunnusmerkkien mukaan. Hän punnitsee ne aseiden painon mukaan. Onko mitään samalla kertaa yksinkertaisempaa ja viisaampaa? Järjestyksenvalvojan antaman todistuksen hän katsoo kumoamattomaksi, sivuuttaen hänen inhimillisen olemuksensa ja käsittäen hänet metafyysillisesti, matrikkelinumerona ja ihanteellisesti järjestetyn poliisin kategoriain mukaan.
Ei niin, että Matra (Bastien), syntynyt Cinto Montessa (Corsicassa), ei hänen mielestään saattaisi erehtyä. Hän ei ole koskaan luullut, että Bastien Matra olisi varustettu erikoisen terävällä huomiokyvyllä, eikä myöskään että hän asiaa tutkiessaan käyttäisi mitään tarkkaa ja tunnollista menettelytapaa. Totta puhuen, hänen ajatuksissaan ei ole laisinkaan Bastien Matra, vaan konstaapeli n:o 64.
Ihminen on erehtyväinen, ajattelee hän. Pekka ja Paavo voivat erehtyä. Cartesius ja Gassendi, Leibniz ja Newton, Bichat ja Claude Bernard ovat voineet erehtyä. Me teemme kaikki ja joka hetki erehdyksiä. Lukemattomat ovat ne syyt, jotka johtavat meitä harhaan. Aistimukset ja järjen päätelmät ovat harhakäsitysten lähteitä ja epävarmuuden synnyttäjiä. Ei tule luottaa yhden ihmisen todistukseen:Testis unus, testis nullus. Mutta numeroon voi luottaa. Bastien Matra, Cinto Montesta, on erehtyväinen. Mutta konstaapeli n:o 64, sivuuttaen hänen ihmisolemuksensa, ei voi erehtyä. Hän on puhdas olio. Oliossa itsessään ei ole mitään sellaista, mitä on ihmisissä ja mikä häiritsee, turmelee ja pettää heitä. Se on puhdas, sekoittumaton ja muuttumaton. Siksipä oikeus hylkäsikin epäröimättä tohtori David Matthieun todistuksen, jonka antaja on vain ihminen, ja hyväksyi sen, minkä konstaapeli n:o 64 antoi, joka on puhdas aate ja laskeutunut ikäänkuin Jumalasta lähtevä säde tuomiopöydän ääreen.
Näin menetellen presidentti Bourriche hankkii itselleen takeen eräänlaisesta erehtymättömyydestä, — ainoasta, mitä tuomari voi vaatia. Kun ihminen, joka todistaa, on varustettu sapelilla, niin tulee kuulla sapelia eikä ihmistä. Ihminen on halveksittava ja voi olla väärässä. Mutta sapeli ei ole, ja se on aina oikeassa. Presidentti Bourriche on syvälle tunkeutunut lakien henkeen. Yhteiskunta lepää voiman perustalla, ja voimaa tulee kunnioittaa yhteiskuntien majesteetillisena pystyssäpitäjänä. Oikeus on voiman käytäntöön sovelluttamista. Presidentti näkee, että konstaapeli n:o 64 on pikku osanen ruhtinaasta. Ruhtinas asuu jokaisessa palvelijassaan. Kumota konstaapelin n:o 64 pätevyys on valtion heikontamista. Syödä yksi käpykaalin lehdistä, se on syödä koko käpykaali, kuten Bossuet sanoo ylevällä kielellään (Valtiotaito Pyhästä raamatusta otettu, passim).
Kaikki miekat samassa valtiossa ovat käännetyt samanne päin. Jos ne nousevat toinen toistansa vastaan, kukistuu valtakunta. Sentakia syytetty Crainquebille oikeudenmukaisesti tuomittiin viidentoista päiväni vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon konstaapelin n:o 64 todistuksen nojalla. Olen kuulevinani presidentti Bourrichen itsensä tekevän selkoa niistä ylevistä ja kauniista syistä, jotka määräsivät hänen päätöksensä. Kuulen hänen sanovan:
"Olen tuominnut tämän henkilön konstaapelin n:o 64 todistuksen mukaisesti, koska konstaapeli n:o 64 on virallisen vallan ilmaus. Ja käsittääksenne minun viisauteni teidän tarvitsee vain kuvitella, että olisin menetellyt päinvastoin. Te huomaatte silloin heti kohta, että se olisi ollut mieletöntä. Sillä jos tuomitsisin valtaa vastaan, niin minun tuomioni eivät koskaan astuisi voimaan. Huomatkaa, hyvät herrat, että tuomareita ei totella muutoin kuin mikäli heillä on valta puolellaan. Ilman santarmeja olisi tuomari vain poloinen haaveilija. Vahingoittaisin itseäni, jos tuomitsisin santarmin olevan väärässä. Toisekseen on itse lakien henki sitä vastaan. Riistää aseet voimakkailta ja asestaa heikot — se olisi kumota se yhteiskuntajärjestys, jota minun tehtäväni on varjella. Oikeus on vakiutuneitten vääryyksien vahvistamista. Näemmekö sen koskaan asettuvan valloittajia vastaan tai tekevän tenää vallananastajille? Kun epälaillinen mahti kohottautuu valtaan, ei oikeuden tarvitse muuta kuin tunnustaa se, niin se on laillinen. Kaikki on itse muodossa, eikä rikoksen ja syyttömyyden väliä ole kuin leimapaperin paksuus.
"Sinun, Crainquebille, olisi tullut olla väkevämpi puoli. Jos huudettuasi: 'Alas lahtarit!' olisit julistuttanut itsesi keisariksi, diktaattoriksi, tasavallan presidentiksi tai vaikkapa vain kaupunginvaltuusmieheksi, niin vakuutan sinulle, etten olisi tuominnut sinua viidentoista päivän vankeuteen ja viidenkymmenen frangin sakkoon. Olisin vapauttanut sinut kaikesta rangaistuksesta. Siihen voit luottaa."
Tähän tapaan olisi epäilemättä presidentti Bourriche puhunut, sillä hänellä on lakimies-ymmärrystä ja hän tietää mitä esivallan jäsen on yhteiskunnalle velkaa. Hän puolustaa sen peruskäsityksiä järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Oikeus on luontojaan yhteiskunnallinen. Ainoastaan huono ajatustapa saattaa tahtoa sitä inhimilliseksi ja herkkätuntoiseksi. Sitä hoidetaan määrättyjen sääntöjen eikä kaikkien hellien väristysten ja mielevien mietteiden mukaan. Ennen kaikkea älköön vaadittako, että se tekisi oikeutta, sitä sen ei suinkaan tarvitse tehdä silti että se on oikeus; jopa tahtoisin väittää, että koko ajatus oikeudesta, joka tekisi oikeutta, on saattanut itää ainoastaan anarkistin aivoissa. Presidentti Magnaud julistaa, se on kyllä totta, kohtuullisia tuomioita. Mutta ne kumotaan, ja siinä tapahtuu oikeus.
Oikea tuomari punnitsee todistukset aseiden painon mukaan. Sen olemme nähneet Crainquebillen jutussa ja monessa muussa kuuluisammassakin.
Näin puhui herra Jean Lermite, käyskellen edes-takaisin istuntosalin etehisessä.
Asianajaja Joseph Aubarrée, joka oli hyvin tutustunut oikeuspalatsiin, vastasi raappien nenänpäätään:
— Jos tahdotte kuulla minun ajatukseni, niin en usko, että herra presidentti Bourriche olisi kohonnut niin korkean metafysiikan kannalle. Minun mielestäni hän, katsoessaan konstaapelin n:o 64 todistaneen totuuden mukaisesti, teki aivan yksinkertaisesti vain mitä oli nähnyt aina tehtävän. Matkimisesta on etsittävä syy useimpiin ihmisten tekoihin. Kun vain noudattaa yleistä tapaa, voi aina käydä rehellisestä miehestä. Kunnon ihmisiksi sanotaan niitä, jotka tekevät kuten kaikki muutkin.
Kuinka Crainquebille alistuu tasavallan lakeihin.
Kun Crainquebille oli tuotu takaisin vankilaan, istahti hän seinäjakkaralleen, mieli täynnä hämmästystä ja ihmettelyä. Hän tuskin itsekään oli selvillä siitä, että tuomarit olivat erehtyneet. Oikeusistuin oli salannut sisäiset heikkoutensa ulkonaisen majesteettinsa peittoon. Hän ei saattanut uskoa, että hän voisi olla oikeassa noita viranomaisia vastaan, joiden perusteluja hän ei ollut ymmärtänyt: hänen oli mahdotonta saada päähänsä, että joku kohta ei olisi ollut oikeallaan niin ylevässä ja kauniissa toimituksessa. Sillä kun hänen ei ollut tapana käydä kirkossa eikä Elysée-palatsissa, ei hän elämänpäivänään ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin tutkimus poliisi-oikeudessa.
Hän tiesi kyllä, ettei hän ollut huutanut: "Alas lahtarit!" Ja että hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta, se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä, hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika, joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut: "Alas lahtarit!" Niinmuodoin hän oli huutanut "Alas lahtarit!" salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä valittaminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin liihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: "Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!"
Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita? Rohkeutta vaan!Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut… Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki… Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsikärryni?
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkinMontmartrekatua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista taas astua liassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi, tarttui taas kaidetankoon ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan: Kaalinkupuja, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee olevan juhlapäivän, ja että hän on saanut tutustua niin moneen ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki mitä tarvitaan.Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli. Puotirouvat ja portin vartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät hänen vihannan ja kukitellun kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa "Suojelusenkeli" oli, ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi että vanha Crainquebille oli vasta päässyt vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan. Huhu, että hänet oli tuomittu linnaan, oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden. Hän sormieli suurta kaalinkupua.
Hänen hiuksensa kimmeltelivät päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä, ettei ollut olemassa sen hienompaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen, karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha kuormakaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin, ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista eikä hän halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heidät vilahduksessa yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren esikaupungin ja Richer-kadun silmissä.
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, "Suojelusenkelin" emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöltä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa, oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät liian kauan hänen tavaroitaan, ärähti hän heille, että menisivät muuanne kuolua tekemään ja happanemaan; ja jos hän tapasi tuttaviaan, kävi hän heti hammasnuottaan heidän kanssaan. Hänen entinen ystävänsä, kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käynyt kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, ruokottomaksi suultaan, huonoksi toveriksi.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista, ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään väärin. Hän kosti niille, jotka eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä sellaisille, jotka olivat häntä heikompia. Kerran sai häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikku poika, joka oli kysynyt häneltä oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän paisuu rikkaaksi myömällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta, eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli antautunut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä enemmän hän joi viinaa. Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän. Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina aika välistä juoda lasi, se virkistää ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalan päivän kierrellen matami Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut, pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edes-takaisin hallien kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista, — kuinka hän sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa kuumaa matami Theodoren kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti rattaan kaiteessa… Hän muisti huutonsa, kuinka se kimakkana kuin kukon kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja päätään ravistaen hän huokasi:
— Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua. Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sen koommin, tuon oikeusjutun jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin etinen. Minä en ole enää sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jalkeille. Kaikki kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla, joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika. Heinä-ylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa. Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli partaittensa ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen, saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien, rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, istui hän vajan hämärässä ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä eikä hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä, käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkiselällään ja pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessäänCrainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin. Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa:
— Noin ei saa sanoa… Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä… Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa! … Ja mitä se hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: "Alas lahtarit!" En teitä enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei häntä saa loukata tyhmillä sanoilla… Minä kehohan teitä uudestaan menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina katosi Crainquebille sateeseen ja pimeyteen.
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kouristuneena yli neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!… Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää…
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Vilhuva katse.
— Pieniä ryppyjä ohimolla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä…
— Joka hänellä oli julma.
— Hänen äänensä oli laahaava…
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: "kellahtava tukka, harva hiuskasvu".Alottakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Éloi Bergeret, joka ei mielistynyt mihin hyvänsä, piti tätä "hokemaista" suuressa arvossa, varsinkin katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä "Putois'n anatomiaksi". Ja hän sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta, eräissä suhteissa, enemmän kuin Laskiais-ukon. "Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus", sanoi hän, "onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa"… Hän ajatteli täten siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä- ja kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tätisi ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neitiBergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Saint-Omeriin taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä, ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: "Luulenpa, että Putois on taas pujahtanut täällä."
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin…
— … hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi? Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän yhä vähemmän ja vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis, että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme viettivät rauhaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli Monplaisir nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään päivällistä Monplaisiriin, niissä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin, ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailuilla. Oli sydäntä vihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään. Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi ei enää ikinä ottavansa kuuleviin korviin rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä näihin kieltoihin, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: "Luojan kiitos, että Zoé on saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin."
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä päivänä sanomaan äidillemme: "Ystäväiseni, odotan teitä varmasti sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa." Äitimme, jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei ollut olemassa. "Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi."
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusamet osoittivat olevansa ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä tulevansakaan sen tuttavuuteen.
"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?"
"Työhön puutarhaamme."
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.
"Tuo mies", sanoi rouva Cornouiller, "voi yhtä hyvin tulla työhön teidän… puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina."
"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä."
Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?"
"Putois", vastasi äitini arvelematta.
Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. RouvaCornouiller lähti pois, mutisten mennessään:
"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni… Missä hän asuu?"
"Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä hän milloinkin on työssä."
"Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä… hulttio. Älä luota liioin häneen, ystäväiseni."
Siten Putois myöskin oli saanut oman luonteensa.