Minä en voi niin täydellisesti tunkea oman sydämeni salaisuuteen, että tietäisin, milloin rupesin ajattelemaan, että olisi sopinut panna sen varhaisimmat ja valoisimmat toiveet Agnesiin. Minä en saata sanoa, millä suruni asteella siinä ensiksi syntyi se miete, että olin oikullisessa poikamaisuudessani heittänyt pois hänen rakkautensa aarteen. Minä luulen, että olin ehkä kuullut jonkun kuiskauksen tästä kaukaisesta ajatuksesta tuossa vanhassa, onnettomassa tunteessani, että olin kadottanut tai kaipasin jotakin, jota ei koskaan voinut toteuttaa. Mutta tämä ajatus heräsi mielessäni uutena nuhteena ja uutena katumuksena, kun olin jäänyt niin murheelliseksi ja yksinäiseksi mailmaan.
Jos siihen aikaan olisin ollut paljon Agnesin kanssa, olisin raskasmielisyyteni heikkoudessa ilmoittanut tunteeni. Tätä minä himmeästi pelkäsin, kun ensin tunsin, että minun täytyi olla Englantiin palaamatta. Minuun olisi sanomattomasti koskenut, jos olisin menettänyt vaan vähänkin hänen sisarellisesta rakkaudestaan; ja kuitenkin olisin tunteitani ilmoittamalla tuottanut meille semmoista hankaluutta, josta emme tähän asti olleet tietäneet mitään.
Minun oli mahdoton unhottaa, että se tunne, jolla hän nyt katseli minua, perustui minun omaan ehtooni ja käytökseeni, ja että minä, jos hän koskaan oli rakastanut minua toisenlaisella rakkaudella — ja välisti luulin, että semmoinen aika oli, jolloin hän ehkä oli tehnyt niin — olin heittänyt pois sen. Se ei ollut nyt minkään arvoinen asia, että, kun molemmat olimme vaan lapset, minä olin totuttanut itseäni ajattelemaan häntä semmoiseksi, joka oli kaukana tuolla puolen minun lapsellisia mielikuvituksiani. Minä olin toiselle tarjonnut hehkuvan hellyyteni; ja mitä olisin voinut tehdä, en ollut tehnyt; ja mitä Agnes oli minulle, siksi olin minä ja hänen oma, jalo sydämensä tehnyt hänet.
Sen muutoksen alussa, joka vähitellen tapahtui minussa, kun koetin tarkemmin ymmärtää itseäni ja ruveta paremmaksi ihmiseksi, loin jonkunlaisen epämääräisen koetus-ajan lävitse silmäni semmoiseen hetkeen, jona ehkä voisin toivoa peräyttäväni erehtyneen entisyyden ja päästä niin onnelliseksi, että menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta kun aika kului, hälveni tämä hämärä toivo ja katosi vihdoin kokonaan. Jos hän koskaan oli rakastanut minua, tuli minun pitää häntä vielä enemmän pyhänä, muistaen sitä luottamusta, jota olin pannut häneen, hänen tietoansa harhailevasta sydämestäni, sitä uhrausta, jonka hän varmaan oli tehnyt, ollaksensa ystävänäni ja sisarenani, ja sitä voittoa, jonka hän oli saanut. Jollei toiselta puolen hän milloinkaan ollut rakastanut minua, sopiko minun uskoa, että hän nyt rakastaisi minua?
Minä olin aina tuntenut oman heikkouteni hänen kestäväisyytensä ja mielenlujuutensa rinnalla, mutta nyt tunsin sen yhä enemmän. Vaikka minä olisin ollut mitä hyvänsä hänelle, taikka hän minulle, jos olisin kauan aikaa sitten ollut hänelle mahdollisempi, minä en ollut sitä nyt eikä hänkään ollut. Se aika oli mennyt. Minä olin antanut sen mennä ohitse, ja olin syystä kadottanut hänet.
Että nämät taistelot vaivasivat minua paljon, että ne täyttivät minut onnettomuudella ja omantunnon soimauksella, mutta että minua kuitenkin kannatti joku tunne, että minun tuli oikeuden ja kunnian nimessä häveten luovuttaa mielestäni se ajatus, että nyt, toiveeni rauettua, kääntyisin kalliin tytön puoleen, josta olin kevytmielisesti kääntynyt pois, kun nämät toiveeni olivat valoisat ja tuoreet — ja tämä miete ilmestyi sisinnä minussa joka kerta kuin ajattelin häntä — se on kaikki yhtä totta. Minä en ensinkään koettanut salata itseltäni, että rakastin häntä sydämestäni; mutta minä saatin itseni siihen vakuutukseen, että se nyt oli myöhäistä ja ettei kauan kestänyttä keskinäistä väliämme käynyt häiritseminen.
Minä olin paljon ja usein ajatellut, mitä Dora oli viitannut minulle ehkä tapahtuvaksi niinä vuosina, joita sallimus ei ollut määrännyt meille koetus-ajaksi; minä olin miettinyt, kuinka semmoiset asiat, jotka eivät koskaan tapahdu, usein vaikutuksissaan ovat yhtä todellisia meille, kuin ne, jotka tapahtuvat. Juuri ne vuodet, joista hän oli puhunut, olivat nyt käyneet todellisiksi parannuksessani, ja olisivat kerran, ehkä hiukan myöhemmin, siksi käyneet, vaikka olisimme eronneetkin aikaisimmassa lapsellisuudessamme. Minä koetin kääntää sitä väliä, joka olisi voinut olla minun ja Agnesin kesken, keinoksi, jonka avulla saatin paremmin kieltää itseni, ruveta enemmän luja-aikeiseksi, tarkemmin tuntea itseni, puutteeni ja erehdykseni. Kun mietin, että asia olisi voinut olla, tulin siihen vakuutukseen, ettei se koskaan voisi olla.
Nämät ajatukset, niitten sekanaisuus ja ristiriitaisuus olivat mieleni vaihetteleva juoksu-hiekka lähtöni ajasta alkaen siksi, kuin kolme vuotta jälestäpäin palasin kotiin. Siitä, kuin siirtolaiset olivat purjehtineet pois, oli kolme vuotta kulunut, kun minä samaan päivänlaskun aikaan ja samassa paikassa seisoin sen paketti-aluksen kannella, joka toi minut kotiin, ja katselin sitä ruusuista vettä, jossa olin nähnyt heidän laivansa kuvan heijastelevan.
Kolme vuotta. Pitkät, kun ajatteli niitä kokonaisuudessaan, vaikka lyhyet ohitse vieriessään. Ja koti oli sangen kallis minulle, ja Agnes myöskin — mutta hän ei ollut minun — hän ei koskaan ollut oleva minun — hän ehkä olisi voinut olla, mutta tämä oli mennyt!
Takaisintulo.
Minä nousin maalle Londonissa eräänä talvisena syysiltana. Oli pimeä ja satoi, ja minä näin yhtenä minutina enemmän sumua ja lokaa, kuin mitä olin nähnyt kokonaisena vuonna. Minä kävelin tullihuoneesta Muistopatsaan luo, ennenkuin tapasin mitään vaunuja; ja vaikka itse rakennusten etupuolet, jotka katselivat paisuneita kadun-ojia, minusta tuntuivat vanhoilta ystäviltä, en voinut olla myöntämättä, että ne olivat kovasti likaisia ystäviä.
Minä olen usein huomannut — minä arvaan, että jokainen on — että lähtö pois tutusta paikasta näyttää olevan merkki, että muutoksia tapahtuu siinä. Kun katsoin ulos vaunujen akkunasta ja näin, että joku vanha rakennus Fishstreet Hill'illä, johon ei mikään maalari, salvumies eikä muurari sataan vuoteen ollut koskenut, minun poissa ollessani oli hajotettu sekä että läheinen katu, joka oli tullut kunnian-arvoiseksi pitkällisen taudillisuutensa ja kauneutensa tähden, oli kuivattu ja lavennettu, odotin puoleksi saavani nähdä, että St. Paul'in tuomiokirkkokin näyttäisi vanhemmalta.
Edeltäpäin tiesin, että muutamia muutoksia oli tapahtunut ystävieni oloissa. Tätini oli kauan aikaa sitten muuttanut takaisin Dover'iin ja Traddles oli heti minun lähdettyäni ruvennut saamaan vähän asian-ajajan tointa. Hänellä oli nyt virkahuoneensa Gray's Inn'issä, ja hän oli viimeisissä kirjeissänsä kertonut minulle, ettei hän nyt ollut ihan ilman toivoa pian päästä naimisiin kaikkein suloisimman tytön kanssa mailmassa.
He odottivat minua kotiin ennen joulua; mutta heillä ei ollut mitään aavistusta, että näin pian palaisin. Minä olin tahallani eksyttänyt heitä, että saisin huvin äkki-arvaamatta tulla heidän luoksensa. Vaan kuitenkin olin häijy kyllä tuntemaan jonkunlaista kylmyyttä ja pettymystä, kun ei kukaan toivottanut minua tervetulleeksi, vaan minun täytyi yksinään ja ääneti ajaa ratistaa pitkin sumuisia katuja.
Hyvin tunnetut puodit ja niitten iloinen valo paransivat kuitenkin jossakin määrässä asian; ja kun astuin maahan Gray's Inn'in kahvilan ovella, olin jälleen virkistynyt. Tämä paikka muistutti minua aluksi tuosta niin toisenlaisesta ajasta, jona olin poikennut asumaan Kultaiseen Ristiin, ja sai minut ajattelemaan niitä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet sen jälkeen; mutta tämä oli luonnollista.
"Tiedättekö, missä päin Gray's Inn'issä Mr. Traddles asuu?" kysyin kyyppäriltä sillä aikaa kuin lämmittelin kahvihuoneen valkean edessä.
"Holborn Court'issa, Sir. Numero kaksi".
"Mr. Traddles'in nimi saa, luulen, yhä paremman maineen lakimiesten joukossa?" arvelin minä.
"Niin, Sir", vastasi kyyppäri, "arvattavasti, Sir; mutta minä en ainakaan tiedä siitä mitään".
Tämä kyyppäri, joka oli keski-ikäinen, vähäläntäinen mies, katsoi ympärilleen, saadaksensa apua eräältä arvokkaammalta kyyppäriltä — kookkaalta, mahtavalta, vanhalta mieheltä, jolla oli kaksinkertainen leuka, mustat housut ja sukat, ja joka tuli ulos jostakin suntionpenkin kaltaisesta paikasta kahvihuoneen päästä, jossa hän seurusteli kassalaatikon, adressikalenterin, lakimiesluettelon ja muitten kirjojen ja paperein kanssa.
"Mr. Traddles", lausui vähäläntäinen kyyppäri. "Numero kaksiCourt'issa".
Mahtava kyyppäri viittasi hänet pois ja kääntyi juhlallisesti minun puoleeni.
"Minä kysyin", sanoin minä, "eikö Mr. Traddles, joka asuu numero kahdessa Court'issa, ole saanut yhä suurempaa mainetta lakimiesten joukossa?"
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", vastasi kyyppäri paksulla, käheällä äänellä.
Minusta tuntui, kuin minun olisi tullut puolustaa Traddles'ia.
"Hän on kai nuori mies?" arveli mahtava kyyppäri, ankarasti kiinnittäen silmäänsä minuun. "Kuinka kauan hän on asunut Gray's Inn'issä?"
"Ei muuta, kuin kolme vuotta", sanoin minä.
Kyyppäri, joka luultavasti oli elänyt neljäkymmentä vuotta suntionpenkissään, ei voinut jatkaa näin vähäpätöistä ainetta. Hän kysyi minulta, mitä tahdoin päivällisiksi.
Minä tunsin, että taas olin Englannissa, ja olin todella aivan alakuloinen Traddles'in puolesta. Hänelle ei näyttänyt löytyvän mitään toivoa. Minä käskin nöyrästi vähän kalaa ja paistia ja seisoin valkean edessä, miettien hänen maineettomuuttansa.
Kun seurasin pääkyyppäriä silmilläni, en voinut olla ajattelematta, että se puutarha, jossa hän vähitellen oli kasvanut siksi kukaksi, mikä hän oli, oli vaikea paikka, jos mieli yletä. Semmoinen vanhan-aikainen, kankea-niskainen, tukeva, juhlallinen, ijäkäs muoto sillä oli. Minä katselin ympäri huonetta, jonka sannoitettua lattiaa epäilemättä sannoitettiin aivan samalla tavalla, kun pääkyyppäri oli poikana — jos hän koskaan oli ollut poikana, joka ei näyttänyt todenmukaiselta; kiiltäviä pöytiä, joissa näin kuvani heijastelevan vanhan mahognyn sileistä syvänteistä; lamppuja, joita oli niistetty ja siivottu, ettei mitään vikaa huomannut; mukavia, viheriöitä, kirkkailla messinki-tangoilla varustettuja kartiineja, jotka sievästi verhosivat väli-seiniä; molempia isoja, iloisesti palavia hiili-valkeita; riviin asetettuja karaffeja, pullistuneita, niinkuin olisivat tietäneet, että löytyi kalliita, vanhoja portviinin tynnyreitä kellarissa; ja näytti siltä, kuin ei kumpaakaan, ei Englantia eikä lakitiedettä, olisi voinut helposti väkirynnäköllä valloittaa. Minä menin ylös makuu-huoneeseni märkiä vaatteitani muuttamaan, ja tämän vanhan paneli-seinäisen huoneen avaruus (se oli ylipuolella sitä portinkäytävää, joka johdatti ravintolaan, muistan minä), nelitolppaisen sängyn tyven äärettömyys ja piirongin kukistumaton vakavuus, kaikki näyttivät yhtyvän ja synkästi rypistävän otsaansa Traddles'in taikka jokaisen samanlaisen uskaliaan nuorukaisen toiveille. Minä tulin jälleen alas päivällistäni syömään; ja myöskin aterian verkkainen mukavuus ja paikan säännöllinen hiljaisuus — sillä se oli tyhjä vieraista, koska tuota pitkää lakimiesten loma-aikaa vielä kesti — puhuivat sujuvasti Traddles'in rohkeudesta ja kuinka vähän hänen sopi toivoa vielä kahteen kymmeneen vuoteen saada elatustaan.
Minä en ollut nähnyt mitään tämmöistä siitä saakka, kuin lähdin ulkomaille, ja se kukisti kokonaan toiveeni ystäväni puolesta. Pääkyyppäri oli saanut kylläksi minusta. Hän ei lähestynyt minua enää, vaan tarjosi palvelustansa eräälle vanhalle, pitkiin säärystimiin puetulle gentlemanille, jonka vastaan-ottamiseksi pintti [englantilainen mittaa noin 3 1/2 korttelia] erinomaista portviiniä näytti itse-altaan tulevan ulos kellarista, sillä hän ei antanut mitään käskyä. Toinen kyyppäri ilmoitti kuiskaten minulle, että tämä vanha gentlemani oli yksinäisyyteen paennut notarius, joka asui torin partaalla ja jolla oli kokonainen aarre-aitta, jonka hän luultiin testamentteeraavan pesiättärensä tyttärelle; samoin, että puheen mukaan hänellä oli kaapissansa hopeinen pöytäserviisi, joka oli kokonaan tummentunut makaamisesta, vaikk'ei mikään ihmis-silmä koskaan vielä ollut nähnyt muuta, kuin yhden lusikan ja yhden kahvelin hänen huoneissaan. Nyt pidin Traddles'ia aivan perikadon omana ja päätin itsekseni, ettei hänellä ollut mitään toivoa.
Koska kuitenkin hartaasti halusin nähdä rakasta, vanhaa toveria, suoritin päivälliseni semmoisella tavalla, joka ei ollenkaan ollut omainen koroittamaan minua pääkyyppärin ajatuksissa, ja kiirehdin ulos takatietä. Numero kaksi Court'issa oli pian löydetty, ja koska ovipielen päällekirjoitus ilmoitti minulle, että Mr. Traddles asui jossakin huoneistossa ylimmäisessä kerroksessa, astuin portaita ylös. Rapistuneiksi ja vanhoiksi huomasin nämät portaat, ja jokaisen jakson päästä niitä valaisi nuija-pää lampun-sydän, joka teki kuolemaa vähäisessä, likaisessa lasivangitossa.
Kun kommin portaita ylös, luulin kuulevani hupaisen naurun, mutta ei minkään advokatin eikä lakimiehen, ei advokatin kirjurin eikä lakimiehen kirjurin naurua, vaan parin, kolmen iloisen tytön. Kun pysähdyin kuuntelemaan, pistin sattumalta jalkani johonkin reikään, jonka kunnianarvoisa Gray's Inn'in jäsenistö oli jättänyt tukkimatta, ja putosin kolisten alas, ja kun taas pääsin jaloilleni, oli kaikki hiljaa.
Hapuillen kuljin nyt varovammin loppupuolen matkaa, ja sydämeni sykki kovasti, kun näin ulkopuolisen oven, johon oli maalattuMr. Traddles, avoinna. Minä koputin. Jommoinenkin kahina seurasi sisäpuolella, mutta ei mitään muuta. Minä koputin sentähden uudestaan.
Vähäinen takkela poika, puoleksi juoksupoika, puoleksi kirjuri, joka oli kovasti hengästynyt, mutta katseli minua, niinkuin hän olisi ollut varma siitä, etten minä voisi laillisesti todistaa sitä, tuli näkyviin.
"Onko Mr. Traddles kotona?" lausuin minä.
"On, Sir, mutta hänellä on työtä".
"Minä pyytäisin saada tavata häntä".
Tuokion minua tarkasteltuaan päätti takkela poika päästää minut sisään, jonka vuoksi hän avasi ovea vähän avarammalta ja laski minut ensiksi pikkuiseen, kaapinkokoiseen eteiseen ja sitten vähäiseen arki-huoneesen, jossa tapasin vanhan ystäväni, joka (hänkin hengästyneenä) istui pöydän ääressä paperiensa puoleen kallistuneena.
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, ylös katsahtaen, "se on Copperfield!" ja syöksi minun syliini, johon minä lujasti suljin hänet.
"Kaikki hyvin, rakas Traddles'ini?"
"Kaikki hyvin, rakas, rakas Copperfieldini eikä muuta, kuin hyviä uutisia!"
Me itkimme ilosta molemmat.
"Rakas toverini", lausui Traddles, innossansa pörröttäen tukkaansa, joka oli kokonaan tarpeeton toimi, "rakkain Copperfield'ini, kauan kadoksissa ollut ja sydämellisesti tervetullut ystäväni, kuinka minua ilahuttaa nähdä sinua! Kuinka sinä olet ruskoittunut! Kuinka iloinen minä olen! Henkeni ja kunniani kautta, en ole koskaan ollut niin iloinen, rakas Copperfield'ini, en koskaan!"
Minun oli yhtä vaikea ilmoittaa tunteitani. Minä en ensiksi kyennyt puhumaan mitään.
"Rakas toverini!" lausui Traddles. "Ja tullut niin kuuluisaksi! Kunniakas Copperfield'ini! Hyvä Jumala,millointulit,mistätulet,mitäolet toimittanut?"
Mitään vastausta kysymyksiinsä odottamatta kohensi Traddles, joka oli työntänyt minut nojatuoliin kaminin viereen, koko ajan valkeaa toisella kädellään ja nyki minua toisella kaulahuivistani siinä hurjassa luulossa, että se oli päällystakki. Hiilihangosta hellittämättä syleili hän minua uudestaan, ja minä syleilin häntä, siksi kuin molemmat nauraen ja silmiämme pyyhkien kävimme istumaan ja pudistimme kättä lieden ylitse.
"Kun ajattelee", sanoi Traddles, "että olit niin kotiin tulemallasi, kuin epäilemättä olit, rakas, vanha poikani, etkä ollut läsnä juhlamenoissa!"
"Missä juhlamenoissa, rakas Traddles?"
"Hyvä Jumala!" huudahti Traddles, avaten silmiänsä vanhalla tavallaan."Etkö ole saanut viimeistä kirjettäni?"
"En suinkaan, jos siinä puhuttiin juhlamenoista".
"No, rakas Copperfieldini", lausui Traddles, tokaisten tukkaansa pystyyn molemmilla käsillänsä, jotka hän sitten laski polvilleni, "minä olen naimisissa!"
"Naimisissa!" huudahdin minä iloisesti.
"Totta totisesti!" lausui Traddles — "kunnian-arvoisa Horace vihki minut — ja Sofian yhteen — alhaalla Devonshire'ssä. No, rakas poikani, hän on tuolla kartiinein takana! Katso tuonne!"
Kummastuksekseni tuli kaikkein suloisin tyttö mailmassa samalla silmänräpäyksellä nauraen ja punehtuen esiin piilopaikastaan. Ja iloisempaa, armaampaa, viattomampaa, onnellisempaa, tyytyväisempää nuorta vaimoa ei ole koskaan mailmassa nähty, jota minun myöskin täytyi paikalla sanoa. Minä suutelin häntä, niinkuin vanha tuttava suutelisi, ja toivotin heille onnea kaikesta sydämestäni.
"Mikä hauska jälleen-yhtyminen tämä on!" sanoi Traddles. "Sinä olet niin erittäin ruskoittunut, rakas Copperfield! Voi, kuinka onnellinen minä olen!"
"Niin olen minäkin!" arvelin minä.
"Ja minä myöskin!" lausui punehtuva ja hymyilevä Sofia.
"Me olemme kaikki niin onnelliset, kuin mahdollista!" sanoi Traddles. "Tytötkin ovat onnelliset. Voi sentään, minä totta puhuen olin kokonaan unhottaa heidät!"
"Unhottaa?" kysyin minä.
"Tytöt", vastasi Traddles. "Sofian sisaret. He ovat meidän luonamme. He ovat tulleet Londonia katsomaan. Asia on se, että, kun — sinäkö se olit, joka kompastuit portaissa, Copperfield?"
"Minä se olin", sanoin minä nauraen.
"Hyvä, kun sinä kompastuit portaissa", lausui Traddles, "peuhasin tyttöjen kanssa. Totta puhuen me kävimme 'kissaa nurkassa'. Mutta koska tämmöinen ei oikein sovi Westminster Hall'issa ja kosk'ei se näyttäisi juuri ammatilliselta, jos joku neuvon-pyytäjä näkisi heidät, juoksivat he tiehensä. Ja par'aikaa he — kuuntelevat, sitä en epäile", arveli Traddles, katsellen toisen huoneen ovea.
"Minä olen pahoillani", sanoin minä, nauraen uudestaan, "että tulin häiritsemään".
"Sanani kautta", vastasi Traddles, suuresti iloiten, "jos olisit nähnyt heidän juoksevan pois ja, sinun koputettuasi, taas juoksevan takaisin noukkimaan pudonneita kampojansa ja menettelevän mitä hullunkurisimmalla tavalla, et olisi sanonut niin. Lemmittyni, menetkö noutamaan tyttöjä?"
Sofia kiiruhti pois ja me kuulimme, että hän läheisessä huoneessa vastaan-otettiin kaikkuvalla naurulla.
"Oikein kuin soitettaisiin, eikö niin, rakas Copperfield?" arveli Traddles. "Sitä on erittäin hauska kuulla. Se kokonaan valaisee näitä vanhoja huoneita. Onnettomalle vanhalle pojalle, joka on elänyt kaiken aikansa yksinään, on se suorastaan suloista. Se on viehättävää. Tyttö raukoilta meni paljon hukkaan Sofian kanssa — joka, minä vakuutan sen sinulle, Copperfield, nyt on ja aina on ollut suloisin tyttö mailmassa! — ja se ilahuttaa minua sanomattomasti, kun havaitsen heidän olevan semmoisella hyvällä tuulella. Tyttö-seura on sangen hupainen asia, Copperfield. Se ei ole ammatillista, mutta se on hyvin hupaista".
Huomaten, että hänen äänensä hiukan vapisi, ja käsittäen, että hän sydämensä hyvyydessä pelkäsi puheensa kautta tuottaneensa minulle jonkunlaista tuskaa, myönnyin siihen semmoisella hartaudella, joka ilmeisesti rauhoitti ja ilahutti häntä suuresti.
"Mutta lisäksi", lausui Traddles, "ovat kotilaitoksemmekin, totta puhuakseni, kokonaan epä-ammatillisia, rakas Copperfield. Yksin Sofiankin oleminen täällä on epä-ammatillinen. Mutta meillä ei ole mitään muuta asuntopaikkaa. Me olemme laskeneet ruuhella merille, mutta me olemme valmiit kestämään kaikkia. Ja Sofia on tavaton taloudenpitäjä! Sinä kummastelet, kun näet, kuinka hän sijoittaa näitä tyttöjä. Tuskin tiedän, kuinka se käy".
"Onko noita nuoria ladyjä montakin teillä?" kysyin minä.
"Vanhin, kaunotar, on täällä", vastasi Traddles matalalla, tuttavallisella äänellä — "Carolina ja Sarah on täällä — se, joka, niinkuin mainitsin sinulle, on jollakin tapaa kipeä selästään. Sanomattoman paljon parempana! Ja molemmat nuoremmat, joita Sofia kasvatti, ovat luonamme. Ja Louisa on täällä".
"Todella!" huudahdin minä.
"Niin", vastasi Traddles. "Nyt ei ole koko sarjassa — minä tarkoitan huonettemme sarjassa — kuin kolme, mutta Sofia on tyttöjä varten sovittanut kaikki mitä kummallisimmalla tavalla, ja he makaavat niin mukavasti, kuin mahdollista. Kolme tuossa huoneessa", sanoi Traddles, osoittaen sormellaan. "Kaksi tässä".
Minä en voinut olla ympärilleni katsomatta, nähdäkseni, mikä oltava jäi jälille Mr. ja Mrs. Traddles'ille. Traddles ymmärsi minut.
"Hyvä!" lausui Traddles, "me olemme valmiit kestämään kaikkia, niinkuin juuri nyt sanoin, ja viime viikolla kyhäsimme vuoteen tänne lattialle. Mutta katon alla löytyy vielä vähäinen huone — sangen sievä huone, kun kerran on päässyt ylös sinne — jonka Sofia itse minun tietämättäni on varustanut tapeteilla; ja se on tätä nykyä meidän huoneemme. Se on mainio pikkuinen mustalais-poikettava. Ja kuinka laajalle sieltä näkee".
"Ja sinä olet vihdoin naimisissa, rakas Traddles'ini!" sanoin minä."Kuinka se ilahuttaa minua!"
"Kiitoksia, rakas Copperfield", vastasi Traddles, kun vielä kerran pudistimme kättä. "Niin, minä olen niin onnellinen, kuin on mahdollista olla. Tuossa on vanha ystäväsi, näetkö", lausui Traddles, riemuisesti nyykäyttäen päätänsä kukkaruukulle ja alustalle. "Ja tuossa on pöytä marmori-laikkoineen! Kaikki muut huonekalut ovat yksinkertaisia ja käytöllisiä, niinkuin huomaat. Ja mitä hopea-serviisiin tulee, ei meillä, totta puhuen, ole edes sen vertaa, kuin tee-lusikka".
"Kaikki vielä ansaittavat!" lausuin minä iloisesti.
"Juuri niin", vastasi Traddles, "kaikki ansaittavat. Tietysti on meillä jotakin tee-lusikan tapaista, koska liikutamme teetämme. Mutta ne ovat Britannia-metallia".
"Hopea hohtaa sitä enemmän, kun se tulee", arvelin minä.
"Sitä juuri itsekin sanomme!" huudahti Traddles. "Näetkö, rakas Copperfield", ruveten taas puhumaan tuolla matalalla, tuttavallisella äänellä, "kun olin esitellyt todistukseni Doe dem.JipesversusWigzelljutussa, josta minulla oli paljon etua ammatissani, lähdin alas Devonshire'en ja pidin yksityisesti muutamia totisia keskusteluita kunnian-arvoisan Horace'n kanssa. Minä huomautin hänelle erittäin sitä asiaa, että Sofia — joka, vakuutan sinulle, Copperfield, on suloisin tyttö! —"
"Siitä olen varma!" arvelin minä.
"Hän on todella!" vastasi Traddles. "Mutta minä pelkään, että hairahdan aineestani. Mainitsinko kunnianarvoisaa Horace'a?"
"Sinä sanoit, että huomautit hänelle erittäin sitä asiaa —".
"Niin oikein! Sitä asiaa, että Sofia ja minä kauan aikaa olimme olleet kihloissa, ja että Sofia vanhempiensa luvalla oli enemmän, kuin tyytyväinen, tulemaan minulle, vaikka olisimmekin — lyhyeltä", sanoi Traddles vanhalla, suoralla hymyllänsä, "nykyisellä Britannia-metallin kannallamme. No niin. Sitten esittelin kunnian-arvoisalle Horace'lle — joka on mitä oivallisin pappi, Copperfield, ja jonka pitäisi olla piispa, taikka jolla ainakin pitäisi olla kylläksi tuloja, ettei hänen tarvitsisi elää niin tiukasti — että, jos voisin ansaita kaksi sataa ja viisikymmentä puntaa ensi vuonna ja varmaan toivoa seuraavana vuonna ansaitsevani yhtä paljon taikka vielä enemmän sekä lisäksi voisin yksinkertaisesti varustaa jonkun vähäisen asunnon, semmoisen, kuin tämän — silloin ja siinä tapauksessa saisimme Sofia ja minä mennä naimisiin. Minä uskalsin muistuttaa, että olimme kärsivällisesti odottaneet monta vuotta ja ettei sen asian, että Sofia oli erinomaisen hyödyllinen kotona, tulisi vaikuttaa hänen rakkaisin vanhempiinsa niin, että he vastustaisivat hänen elämänsä turvaamista — ymmärrätkö?"
"Ei suinkaan sen tulisi", sanoin minä.
"Minua ilahuttaa, että sinä ajattelet niin, Copperfield", vastasi Traddles, "sillä ilman vähintäkään viittausta kunnianarvoisaan Horace'en luulen, että vanhemmat ja veljet ja niin edespäin välisti ovat jotenkin itsekkäät semmoisissa asioissa. Hyvä! Minä sanoin myöskin, että mielelläni tahdoin olla hyödyllinen perheelle ja että, jos edistyin mailmassa ja jotakin tapahtuisi hänelle — minä tarkoitan kunnian-arvoisalle Horace'lle —".
"Kyllä ymmärrän", lausuin minä.
"— Taikka Mrs. Crewler'ille — minä hartaasti soisin saavani ruveta tyttöjen isäksi. Hän vastasi aivan ihmeellisellä tavalla, joka erittäin miellytti tunteitani, ja otti suostuttaaksensa Mrs. Crewler'iä tähän tuumaan. Heillä oli kauhean paljon vastusta anopistani. Se nousi hänen jaloistaan hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä —".
"Mikä nousi?" kysyin minä.
"Hänen surunsa", vastasi Traddles totisella katseella. "Hänen tunteensa ylimalkain. Niinkuin toisessa tilaisuudessa mainitsin, hän on hyvin etevä nainen, mutta hän ei voi enää käyttää jäseniänsä. Mitä hyvänsä hänelle kiusausta tapahtuu, se asettuu tavallisesti hänen jalkoihinsa; mutta tässä tilaisuudessa nousi se hänen rintaansa ja sitten hänen päähänsä ja, lyhyeltä, tunki koko hänen ruumiinrakennukseensa mitä huolettavimmalla tavalla. Kuitenkin he väsymättömällä ja hellällä hoidolla saivat hänet toipumaan, ja me vihittiin, siitä oli eilen kuusi viikkoa. Sinä et voi aavistaa, mikä hirviö mielestäni olin, Copperfield, kun näin koko perheen joka taholla itkevän ja pyörtyvän! Mrs. Crewler ei voinut nähdä minua ennen kuin lähdimme — ei voinut antaa anteeksi minulle silloin — mutta hän on hyväluontoinen ihminen ja on jälestäpäin antanut minulle anteeksi. Juuri tänä aamuna tuli minulle hupainen kirje häneltä".
"Ja lyhyeltä, rakas ystäväni", sanoin minä, "sinä tunnet itsesi niin onnelliseksi, kuin ansaitset tuntea!"
"Oh! Nämät sanat lähtevät sinun ystävyydestäsi!" nauroi Traddles. "Mutta tilaani sopii todella kadehtia. Minä teen kovasti työtä ja luen lakia väsymättä. Minä nousen kello viisi joka aamu eikä se haita minua ollenkaan. Minä pidän tytöt piilossa päivällä ja hauskuttelen heidän kanssansa iltaisin. Ja minä vakuutan sinulle, että oikein pahoittaa minua, että he lähtevät kotiin tiistaina eli päivää ennen kuin Mikkelin työkausi alkaa. Mutta tässä", sanoi Traddles, keskeyttäen tuttavallista juttelemistaan ja ääneen puhuen, "ovat tytöt! Mr. Copperfield, Miss Crewler — Miss Sarah, Miss Louisa — Margaret ja Lucy!"
He näyttivät niin terveiltä ja kukoistavilta kuin ruusuvihko. Kaikki olivat sieviä, ja Miss Carolina oli erittäin kaunis; mutta Sofian kirkkaissa katseissa oli jotakin armasta, iloista ja kodikasta, joka voitti tämän kaiken ja vakuutti minulle, että ystäväni oli valinnut hyvin. Me istuimme kaikki valkean ympärillä sillä aikaa kuin takkela poika, joka, niinkuin nyt arvasin, oli papereita esiin vetäessään hengästynyt, taas korjasi pois ne ja asetti esiin tee-astiat. Tämän jälkeen lähti hän pois yöksi ja pamahutti kiinni ulkopuolisen oven perästään. Kun Mrs. Traddles, jonka emännän-silmistä täydellinen mielihyvä ja levollisuus säteili, oli valmistanut teen, paahti hän hiljaisesti leipää, istuen nurkassaan valkean vieressä.
Hän oli tavannut Agnesin, kertoi hän minulle tätä tehdessään. "Tom" oli häitten jälkeen vienyt hänet huviretkelle alas Kent'iin ja siellä oli hän nähnyt myöskin tätini, ja sekä tätini että Agnes voivat hyvin eikä kumpikaan heistä ollut puhunut mistään muusta, kuin minusta. "Tom" ei ollut hänen kullaksensa kertaakaan päästänyt minua ajatuksistansa koko sinä aikana, jona olin ollut poissa. "Tom" oli korkein tuomari kaikissa asioissa. "Tom" oli ilmeisesti hänen elämänsä epäjumala, jota ei mikään voinut järkyttää hänen kantakivellänsä, johon hänen aina täytyi luottaa ja jota hänen aina täytyi kunnioittaa koko sydämensä uskollisuudella, mitä ikänänsä tapahtui.
Se kunnioitus, jota sekä hän että Traddles osoittivat kaunottarelle, huvitti minua sangen paljon. Minä en luullakseni pitänyt sitä erittäin järkevänä, mutta se oli mielestäni hyvin hauskaa ja soveltui täydellisesti heidän luontoonsa. Jos Traddles koskaan hetkeäkään kaipasi noita tee-lusikoita, jotka olivat vielä ansaittavat, en epäile, että se tapahtui silloin, kuin hän tarjosi teetä kaunottarelle. Jos hänen lempeä puolisonsa olisi kyennyt ketään vastaan puollustamaan omaa ajatustansa, tiedän varmaan, että se olisi tapahtunut ainoastaan sen vuoksi, että hän oli kaunottaren sisar. Muutamia vähäisiä omapäisyyden ja oikullisuuden oireita, joita kaunottaressa huomasin, katsoivat Traddles ja hänen puolisonsa nähtävästi hänen esikois-oikeudekseen ja luonnolliseksi perinnöksensä. Jos hän olisi syntynyt kuningattareksi mehiläispesässä ja he työntekiöiksi, eivät he olisi alttiimmin taipuneet siihen.
Mutta heidän itse-unhotuksensa ihastutti minua. Heidän ylpeytensä näitten tyttöjen puolesta ja heidän myöntyväisyytensä kaikkiin näitten mielitekoihin oli mitä hupaisin pikku todistus heidän omasta arvostaan, minkä milloinkaan olisin tahtonut nähdä. Yhtä varmaan kuin Traddles'ia kerta tämän illan kuluessa puhuteltiin "Tom kullaksi" ja häntä pyydettiin tuomaan jotakin tänne taikka viemään jotakin sinne taikka ottamaan ylös jotakin taikka laskemaan alas jotakin taikka etsimään jotakin taikka noutamaan jotakin, yhtä varmaan se taikka tämä hänen kälyistään ainakin kaksitoista kertaa tunnissa puhutteli häntä siksi. Samoin he eivät saaneet mitään toimeen ilman Sofiatta. Minkä pääsivät hiukset irti eikä kukaan, paitsi Sofia, pystynyt panemaan niitä ylös. Mikä unhotti, kuinka joku erityinen nuotti kävi eikä kukaan, paitsi Sofia, voinut hyräillä tätä nuottia oikein. Mikä tahtoi muistaa jonkun paikan nimeä Devonshire'stä ja ainoastaan Sofia tiesi sen. Mikä tahtoi jotakin kotiin kirjoitetuksi, ja ainoastaan Sofiaa voitiin pyytää kirjoittamaan ennen seuraavan päivän aamiaista. Mille tuli silmipakko kutoessaan eikä kukaan muu, kuin Sofia, saattanut parantaa asiaa. He haltia-väkeä olivat, ja Sofia ja Traddles palvelioita. Kuinka monta lasta Sofia oli hoitanut aikoinansa, en voi mielessäni kuvailla, mutta hän näytti olevan kuuluisa siitä, että hän osasi jok'ikisen vähäisen laulun, mikä ikinä lapsille Englannin kielellä viritettiin; ja hän lauloi pyynnöstä niitä kymmenittäin perästyksin mitä raikkaimmalla pikku äänellä mailmassa (kukin sisarista käski hänen laulaa jonkun eri nuotin, ja kaunotar tavallisesti viimeiseksi), että minä olin kokonaan hurmaantunut. Paras kaikista oli se, että kaikin vaatimuksineen kaikki sisaret osoittivat suurta hellyyttä ja kunnioitusta sekä Sofialle että Traddles'ille. Minä olen varma, että, kun jätin hyvästi, ja Traddles tuli ulos seuraamaan minua kahvilaan, minusta tuntui, kuin en koskaan olisi nähnyt minkään semmoisen itsepintaisen pörröpään taikka minkä pään tahansa pyörivän semmoisessa suudelmien sateessa.
Ylimalkain se oli semmoinen näky, jota en voinut olla ilolla ajattelematta kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin palannut ja toivottanut Traddles'ille hyvää yötä. Jos olisin nähnyt tuhansien ruusujen kukkivan jossakin ylikerroksessa tuossa kuihtuneessa Gray's Inn'issä, eivät ne olisi voineet valaista sitä puoleksikaan niin paljon. Kun ajattelin, että nämät Devonshire'n tytöt olivat keskellä kuivia lakimiesten kapinetten myyjiä ja asian-ajajien byroita, ja että teetä, paahdettua leipää ja lasten lauluja tarjottiin tuommoisessa karkeassa sandriakin ja pergamentin, punaisen langan, pölyisten öylättien, läkkipullojen, koncepti- ja vekselipaperien, protokollien, haastekirjeitten, selitysten ja kustannus-laskujen ilman-alassa — tuntui melkein yhtä hupaiselta ja haaveelliselta, kuin jos olisin uneksinut, että sultanin kuuluisa perhe oli päästetty asian-ajajain joukkoon ja muassaan Gray's Inn'in eteiseen tuonut puhuvan linnun, laulavan puun ja kultaisen veden. Tavalla taikka toisella huomasin, että olin jättänyt Traddles'in hyvästi yöksi ja palannut kahvilaan suuresti muuttuneena, mitä alakuloisuuteeni hänen puolestaan tuli. Minä rupesin ajattelemaan, että hän edistyisi kaikkien Englannin pääkyyppärien kiusallakin.
Minä asetin tuolin jonkun kahvi-huoneen valkean eteen, Traddles'ia joutilaisuudessani ajatellakseni, ja rupesin, hänen onneansa mietiskeltyäni, vähitellen katsomaan hehkuvien hiilien kuvia ja sitä myöden kuin ne hajosivat ja muuttuivat muistelemaan elämäni etevimpiä vaiheita ja eron-tapauksia. Minä en ollut nähnyt mitään kivihiili-valkeata siitä saakka kuin kolme vuotta takaperin jätin Englannin, vaikka kyllä olin katsellut monta puu-tulennosta, kun se raukesi harmaaksi tuhaksi ja yhtyi liedellä olevaan höyheniseen läjään, joka alakuloisuudessani soveliaasti esitteli minulle omia, kuolleita toiveitani.
Minä voin nyt ajatella entisyyttä vakaasti, mutta ei katkerasti, ja pystyin miettimään tulevaisuutta miehuullisesti. Kotia tämän sanan parhaassa merkityksessä minä en saattanut enää toivoa. Häntä, johon olisin voinut vuodattaa hellempää rakkautta, olin opettanut rupeamaan sisarekseni. Hän oli naimisiin menevä, ja toiset vaatisivat hänen hellyyttänsä itselleen, eikä hän siis koskaan saisi tietää mitään siitä rakkaudesta, joka oli ylennyt sydämessäni. Se oli oikein, että saisin rangaistusta ajattelemattomasta liitostani. Mitä niitin, sen olin kylvänyt.
Minä mietin par'aikaa, olinko todella kurittanut sydäntäni niin, että mielenlujuudella saatin kestää sitä ja Agnes'in kodissa levollisesti asettua siihen tilaan, johon hän levollisesti oli minun kodissani asettunut, kun havaitsin silmieni kiintyneen erääsen muotoon, joka olisi voinut nousta valkeasta yhteydessään aikaisimpien muistojeni kanssa.
Pikku Mr. Chillip, lääkäri, jolle kaikkein ensimäisessä luvussa tässä kertomuksessa jouduin kiitollisuuden velkaan hänen avustaan, istui ja luki jotakin sanomalehteä jonkun vastapäisen nurkan varjossa. Hän oli jotenkin vanha tähän aikaan; mutta koska hän oli lempeä, suopea, hiljainen pieni mies, oli hän kulunut niin vähän, että hän minusta tällä hetkellä näytti juuri semmoiselta, kuin hän varmaan näytti sillä kertaa, kuin hän istui vierashuoneessamme ja odotti mailmaan tuloani.
Mr. Chillip oli jättänyt Blunderstone'n kuusi tai seitsemän vuotta takaperin enkä minä ollut nähnyt häntä sen jälkeen. Hän istui siivosti ja luki sanomalehteänsä, vähäinen pää kallella ja lasillinen lämmintä sherry-toddya vieressänsä. Hän oli niin erittäin sovinnollinen käytöksessään, että hän näytti pyytävän anteeksi itse sanomalehdeltäkin, että hän uskalsi lukea, sitä.
Minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: "kuinka voitte, Mr. Chillip?"
Hän hämmästyi kovasti, kun outo näin odottamatta puhutteli häntä, ja vastasi hitaisella tavallansa: "minä kiitän teitä, Sir, te olette sangen hyvä. Kiitoksia, Sir. Minä toivon, ettätevoitte hyvin".
"Te ette muista minua?" sanoin minä.
"Kyllä, Sir", vastasi Mr. Chillip, leppeästi hymyillen ja pudistaen päätänsä minua tarkastellessaan, "minusta tuntuu, kuin kasvoissanne olisi jotakin tuttua, Sir; mutta nimeänne tavottelen turhaan".
"Ja kuitenkin tiesitte sen kauan aikaa, ennenkuin minä itse", vastasin minä.
"Tiesinkö todella, Sir?" lausui Mr. Chillip. "Onko mahdollista, että minun oli kunnia, Sir, olla avullisna, kun —?"
"On", sanoin minä.
"Herranen aika!" huudahti Mr. Chillip. "Mutta epäilemättä olette sen jälkeen suuresti muuttuneet, Sir?"
"Arvattavasti", vastasin minä.
"No, Sir", muistutti Mr. Chillip, "minä toivon, että annatte minulle anteeksi, jos minun täytyy pyytää teitä suosiollisesti sanomaan nimenne?"
Kun ilmoitin hänelle nimeni, tuli hän suorastaan liikutetuksi. Hän oikein pudisti kättäni, joka oli hurja menetys hänen puoleltaan, sillä hänen oli muutoin tapa vaan pistää haalea, pikkuinen kala-lasta tuuman pari esiin lanteestaan ja osoittaa mitä suurinta maltittomuutta, kun joku tarttui siihen. Nytkin vajotti hän kätensä takintaskuunsa heti kuin hän sai sen irti, ja hänen sydämensä näytti huojentuvan, kun hän palautti sen eheänä takaisin.
"Hyvä Jumala, Sir!" lausui Mr. Chillip, tutkistellen minua, pää kallellansa. "Tämä on siis Mr. Copperfield, onko se? Hyvä, Sir, minä luulen, että olisin tuntenut teidät, jos olisin juljennut katsella teitä tarkemmin. Te olette ulkomuodoltanne hyvin isä vainajanne kaltainen, Sir".
"Minulla ei ollut koskaan onnea nähdä isääni", huomautin minä.
"Aivan totta, Sir", sanoi Mr. Chillip lohduttavalla äänellä. "Ja kaikissa tapauksissa kovin surettavaa! Mekin meidän paikkakunnassamme tiedämme maineenne, Sir", arveli Mr. Chillip, pitkäänsä pudistaen jälleen vähäistä päätänsä. "Lienee jommoinenkin jännitys täällä, Sir", sanoi Mr. Chillip, naputtaen otsaansa etusormellansa. "Se kysyy varmaan voimianne, Sir!"
"Missä tätä nykyä asutte?" kysyin hänen viereensä istuen.
"Minä asun muutamien penikulmien päässä Bury St. Edmunds'ista, Sir", vastasi Mr. Chillip. "Kun Mrs. Chillip isänsä testamentin kautta sai vähäisen omaisuuden sielläpäin, ostin viran-harjoitus-oikeuden siellä, jossa, niinkuin varmaan ilolla kuulette, menestyn varsin hyvin. Tyttäreni on nyt kasvanut aika ihmiseksi, Sir", arveli Mr. Chillip, pudistaen taas pikkuista päätänsä. "Menneellä viikkoa äiti laski alas kaksi poimua hänen hameestaan. Niin aika menee, Sir!"
Koska pikku mies, tätä mietettä lausuessaan, nosti nyt tyhjänä olevan lasinsa huulilleen, esittelin hänelle, että hän antaisi täyttää sen uudestaan ja joisi toisen lasin minun seurassani. "Hyvä, Sir", vastasi hän verkkaisella tavallansa, "siinä on enemmän, kuin mitä olen tottunut juomaan, mutta minä en voi kieltää itseltäni iloa haastella teidän kanssanne. Näyttää siltä kuin vasta eilis-päivänä minun olisi ollut kunnia hoitaa teitä tuhka-rupulissa. Te pääsitte siitä mainion hyvällä tavalla, Sir!"
Minä kiitin häntä tästä kohteliaisuudesta ja tilasin toddyn, joka pian tuotiin. "Aivan tavatonta ylellisyyttä!" lausui Mr. Chillip, liikuttaen sitä, "mutta minä en voi vastustaa niin erinomaista tilaisuutta! Teillä ei ole mitään perhettä, Sir?"
Minä pudistin päätäni.
"Minun on tullut tietoihini, että joku aika sitten suuri suru on kohdannut teitä, Sir", arveli Mr. Chillip, "minä kuulin sen isäpuolenne sisarelta. Kovin luja-luontoinen nainen, Sir?"
"No niin", sanoin minä, "luja kyllä. Missä te hänet olette tavanneet,Mr. Chillip?"
"Ettekö tiedä, Sir", vastasi Mr. Chillip leppeimmällä hymyllänsä, "että isäpuolenne taas on naapurinani?"
"En", lausuin minä.
"Niin hän on, Sir!" arveli Mr. Chillip. "Nai nuoren ladyn sieltäpäin, jolla oli raukalla sangen sievä pikkuinen omaisuus. — Mutta tuo aivojen työ, Sir. Ettekö tunne, että se väsyttää teitä?" lausui Mr. Chillip, katsellen minua niinkuin ihmettelevä punakerttu.
Minä väistin tätä kysymystä ja palasin Murdstone'ihin. "Minä tiedän, että Mr. Murdstone meni uudestaan naimisiin. Oletteko te perheen lääkäri?" kysyin minä.
"En säännöllisesti. Minua on käsketty välisti tulemaan heidän luoksensa", vastasi hän. "Lujuuden organi Mr. Murdstone'ssa ja hänen sisaressaan frenologisesti kovin kasvanut, Sir!"
Minä vastasin niin selvästi osoittavalla katseella, että Mr. Chillip siitä ja toddysta rohjentui, pudisti päätänsä useita kertoja ja huudahti miettiväisesti: "voi minua! Me muistamme vanhoja aikoja, Mr. Copperfield!"
"Ja veli ja sisar jatkavat kaiketi vanhalla tavallaan?" sanoin minä.
"Niin, Sir", vastasi Mr. Chillip, "lääkäri, joka niin paljon liikkuu perheissä, ei saisi nähdä eikä kuulla muuta kuin ammattinsa asioita. Kuitenkin täytyy minun sanoa, että he ovat kovin ankarat, Sir, sekä mitä tähän että tulevaan elämään tulee".
"Ei tulevan elämän järjestämisessä heillä suurta väliä pidetä, uskallan väittää", vastasin minä; "mutta mitä he tässä toimittelevat?"
Mr. Chillip pudisti päätänsä, liikutti toddyansa ja maisteli sitä.
"Hän oli viehättävä nainen, Sir!" lausui hän vaikeroivalla tavalla.
"Nykyinen Mrs. Murdstone'ko?"
"Todellakin viehättävä nainen, Sir", arveli Mr. Chillip; "niin rakastettava, kuin suinkin mahdollista! Mrs. Chillip'in ajatus on, että hänen sydämensä kokonaan on sortunut hänen naimisensa jälkeen ja että hän on melkein mieletön murheesta. Ja naiset", muistutti Mr. Chillip pelokkaasti, "ovat mainiot huomaamaan, Sir".
"Hän oli kaiketi kukistettava, ja heidän inhottavan kaavansa mukaan taivutettava; Jumala häntä armahtakoon!" sanoin minä. "Kaikki on luultavasti jo suoritettu?"
"Niin, Sir, ensiksi oli ankaria riitoja, vakuutan teille", lausui Mr. Chillip, "mutta Mrs. Murdstone ei ole enää muuta kuin varjo. Katsottaisiinko sopimattomaksi, jos kahden kesken sanoisin teille, Sir, että sen jälkeen kuin Miss Murdstone tuli auttamaan, tämä ja veli yhdessä melkein ovat saattaneet hänet heikkopäiseksi".
Minä sanoin hänelle, että minun oli helppo uskoa sitä.
"Minä en epäile väittäissäni", lausui Mr. Chillip, vahvistaen itseänsä uudella toddyn siemauksella, "meidän kesken puhuen, Sir, että nykyisen Mrs. Murdstone'n äiti kuoli siitä. Taikka että tyrannius, ikävyys ja alinomaiset kiusat ovat tehneet Mrs. Murdstone'n melkein vähäjärkiseksi. Hän oli ennen avioliittoansa vilkas nuori nainen, Sir, mutta heidän kolkkoutensa ja tylyytensä teki lopun hänestä. He seuraavat häntä nyt enemmän vangin-vartioina, kuin puolisona ja kälynä. Juuri tätä arveli Mrs. Chillip minulle viime viikolla. Ja minä vakuutan teille, Sir, että naiset ovat hyvät huomaamaan. Mrs. Chillip itse on mainio huomaamaan!"
"Teeskeleekö Mr. Murdstone vielä synkällä tavallaan jumalisuutta? (minä häpeän käyttämästä tätä sanaa tämmöisessä yhteydessä)", kysyin minä.
"Te lausutte, Sir", sanoi Mr. Chillip, jonka silmäluomet kävivät aivan punaisiksi siitä oudosta juomasta, jota hän nautti, "yhden Mrs. Chillip'in terävimmistä arveluista. Mrs. Chillip", jatkoi hän tyvenimmällä ja verkkaisimmalla tavallansa, "oikein sähköytti minua, kun hän sanoi, että Mr. Murdstone asettaa ylös oman kuvansa ja nimittää sitä jumalalliseksi luonnoksi. Minut olisi saanut kaadetuksi kumoon, Sir, höyhenellä, vakuutan teille, kun Mrs. Chillip sanoi niin. Naiset ovat hyvät huomaamaan, Sir!"
"Sisällisen aavistuksen kautta", arvelin minä hänen suurimmaksi iloksensa.
"Minua ilahuttaa erinomaisesti, että joku puollustaa minun ajatustani, Sir", vastasi hän. "Se ei tapahdu usein, että tohdin lausua jotakin ajatusta muissa, kuin lääketieteen asioissa, vakuutan teille. Mr. Murdstone pitää välisti julkisia saarnoja, ja on sanottu — lyhyeltä, Sir, Mrs. Chillip sanoi — että mitä kamalammaksi tyranniksi hän viime aikoina on ruvennut, sitä ankarampi hän on opissaan".
"Minä luulen, että Mrs. Chillip on ihan oikeassa", sanoin minä.
"Mrs. Chillip menee niin pitkälle", jatkoi suuresti rohkaistuna tuo kaikkein suopein pikku mies, "että hän sanoo, että mitä semmoiset ihmiset väärin uskonnoksensa nimittävät, on vaan aukko, jonka kautta he purkaavat pahan sisunsa ja hävyttömyytensä. Ja tiedättekö, että minun täytyy tunnustaa, Sir", lisäsi hän, leppeästi kallistaen päätänsä, "etten minä Uudesta Testamentista löydä mitään puollustusta Mr. ja Miss Murdstone'lle?"
"En minäkään koskaan ole löytänyt", vastasin minä.
"Muutoin, Sir", lausui Mr. Chillip, "ei heitä yhtään rakasteta; ja koska he ovat hyvin kerkeät tuomitsemaan jokaista, joka ei rakasta heitä, turmioon, on todella paljon turmiollista menoa par'aikaa paikkakunnassamme! Kuitenkin, niinkuin Mrs. Chillip sanoo, Sir, kärsivät he alinomaista rangaistusta, sillä heidän täytyy kääntyä sisäänpäin ja ravita itseänsä omilla sydämillänsä, ja heidän omat sydämensä ovat kovin huono ravinto. Mutta puhutaan nyt, Sir, vähän teidän aivoistanne, jos annatte minulle anteeksi. Ettekö kiihdytä niitä liiaksi, Sir?"
Koska Mr. Chillip'in omat aivot olivat toddysta kiihtyneet, ei minun ollut vaikea kääntää hänen huomiotansa hänen omiin asioihinsa, joista hän seuraavan puolen tunnin puhui aivan leveästi, jutellen minulle muun muassa, että hän tällä kertaa oli Gray's Inn'in kahvilassa jollekulle hourupäisten hoitokunnalle antamassa ammatillista lausettansa erään sairaan tilasta, jolta liiallinen juominen oli vienyt järjen.
"Ja minä vakuutan teille, Sir", arveli hän, "että olen erittäin herkkä-hermoinen semmoisissa tiloissa. Minä en voisi kestää, että minua tiuskitaan, Sir. Se lannistaa kokonaan rohkeuteni. Tiedättekö, että meni iso aika, ennenkuin toinnuin tuon pelottavan ladyn käytöksen jälkeen samana yönä, jona te synnyitte, Mr. Copperfield?"
Minä kerroin hänelle, että varhain aamulla aioin lähteä tätini, mainitun yön lohikäärmeen luo, ja että tämä oli perin helläsydäminen ja oivallinen nainen, niinkuin Mr. Chillip varsin hyvin tietäisi, jos hän vaan tuntisi hänet paremmin. Yksistään se ajatus, että hän kerta vielä joutuisi näkemään tätiäni, näytti kauhistuttavan häntä. Hän vastasi vähäisellä, heikolla hymyllä: "onko hän semmoinen, Sir? Oikein totta?" ja käski melkein kohta kynttilää ja meni levolle, niinkuin hän ei olisi hyvissä turvissa missään muualla. Tosin hän ei hoiperrellut toddystansa, mutta minä luulisin, että hänen hiljainen pikku valtasuonensa sykähteli pari, kolme kertaa enemmän minutissa, kuin se oli sykähdellyt tuon tärkeän illan jälkeen, jolloin tätini niin pahasti pettyi ja tähtäsi lyödäksensä Mr. Chillip'iä hatullaan.
Aivan väsyneenä menin minäkin levolle sydän-yön aikaan; vietin seuraavan päivän Dover'in vaunuissa ja ilmestyin yhtäkkiä eheänä ja terveenä tätini vanhassa vierashuoneessa, jossa hän juuri joi teetä (hän käytti nyt aina silmälaseja) ja jossa hän, Mr. Dick ja rakas, vanha Peggottyni, joka toimitti emännöitsiän virkaa, vastaan-ottivat minut avo-sylin ja ilon kyynelillä. Tätiäni huvitti suuresti, kun rupesimme puhumaan tyvenesti ja minä kerroin, kuinka olin tavannut Mr. Chillip'in ja kuinka tämä piti häntä niin kauheassa muistossa; ja sekä hän että Peggotty juttelivat paljon äiti vainajani toisesta puolisosta ja tuosta "murhaaja sisaresta" — jota, luullakseni, tätini ei ikinä olisi nimittänyt ristimä-nimellä, ei liika-nimellä eikä yleensä milläkään muulla tavalla, vaikka hän olisi saanut mitä rangaistusta tahansa.
Agnes.
Kun tätini ja minä jäimme kahden kesken, haastelimme myöhäiseen yöhön saakka. Kuinka siirtolaiset eivät koskaan kirjoittaneet kotiin muulla lailla, kuin iloisesti ja toivokkaasti; kuinka Mr. Micawber todella oli lähettänyt useita pieniä summia noitten "rahallisten sitoumusten" lunastamiseksi, joitten suhteen hän oli ollut niin tarkka, että niitten tuli olla kuin miehen ja miehen kesken; kuinka Janet, joka oli palannut tätini palvelukseen, kun tätini muutti takaisin Dover'iin, lopullisesti oli täyttänyt miespuolten kieltämisensä sillä, että hän oli mennyt naimisiin varallisen ravintolan-isännän kanssa; ja kuinka tätini itse viimeiseltä oli vahvistanut samaa suurta perus-aatetta sillä, että hän kaikin tavoin autti morsianta sekä päälliseksi kunnioitti häämenoja läsnä-olollansa; nämät olivat puheemme aineita, joita enemmän tai vähemmän tunsin niitten kirjeitten kautta, joita olin saanut. Vanhan tavan mukaan Mr. Dick'iä ei unhotettu pois. Tätini kertoi minulle, kuinka tämä lakkaamatta kopioitsi kaikkia kirjoituksia, joita hän sai käsiinsä, ja piti kuningas Kaarlo Ensimäistä soveliaan matkan päässä tämän tekotyön kautta; kuinka yksi hänen elämänsä suurimmista iloista ja palkinnoista oli se, että Mr. Dick oli vapaa ja onnellinen eikä kitunut missäkään yksitoikkoisessa pakkopaikassa; ja kuinka (uudeksi, yleiseksi johtopäätökseksi lausuttuna) ei kukaan, paitsi hän, voinut täydellisesti tietää, mikä Mr. Dick oli.
"Ja milloin, Trot", kysyi tätini, taputtaen käteni selkää, kun vanhalla tavallamme istuimme valkean edessä; "milloin sinä menet Canterbury'yn?"
"Minä hankin hevosen itselleni ja ratsastan sinne huomis-aamuna, jollette te, täti, tahdo seurata minua?"
"En!" sanoi tätini jyrkällä tavallansa. "Minä aion pysyä, missä olen".
"Siinä tapauksessa ratsastan sinne", arvelin minä. "Minä en olisi tänään malttanut pysähtymättä matkustaa Canterbury'n läpi, jos olisin lähtenyt jonkun muun luoksi, kuin teidän".
Hän oli hyvillään, mutta vastasi: "Trot, Trot;minunvanhat luuni olisivat kyllä kestäneet huomispäivään saakka!" ja taputti lempeästi kättäni jälleen, kun istuin ja miettiväisesti katselin valkeaan.
Miettiväisesti, sillä minä en saattanut taas olla täällä ja niin likellä Agnesia, ilman että ne surut, joita minulla oli ollut niin kauan, virisivät. Ne olivat ehkä lientyneitä suruja, jotka opettivat minulle, mitä en ollut joutunut oppimaan, kun nuoruuteni kokonaan oli edessäni, mutta suruja ne kuitenkin olivat. "Voi, Trot", olin kuulevinani tätini kerran vielä sanovan; ja minä ymmärsin hänet paremmin nyt. "Sokea, sokea, sokea!"
Me pysyimme molemmat ääneti tuokion aikaa. Kun nostin ylös silmäni, huomasin, että hän vakaasti tarkasteli minua. Hän oli ehkä seurannut ajatusteni juoksua, sillä minusta tuntui, kuin olisi ollut helppo seurata sitä nyt, vaikka se kyllä kerta oli ollut mutkikas.
"Sinä tapaat hänen isänsä harmaapäisenä miehenä"; arveli tätini, "vaikka kaikin päin parempana — ihan toisena ihmisenä. Etkä sinä enää huomaa, että hän mittaa kaikkia inhimillisiä asioita, iloja ja suruja, oman kurjan, pikkuisen tuumapuunsa mukaan. Luota minuun, lapseni, semmoiset asiat saavat kutistua sangen paljon, ennenkuin niitä käy sillä tapaa mittaaminen".
"Saavat todella", lausuin minä.
"Sinä tapaat Agnesin", jatkoi tätini, "niin hyvänä, niin kauniina, niin vakavana, niin itsensä-kieltävänä, kuin hän aina on ollut. Jos tietäisin jotakin parempaa ylistyssanaa, Trot, antaisin sen hänelle".
Parempaa ylistys-sanaa hän ei voinut saada; enkä minä kovempaa nuhdetta. Voi, kuinka olinkaan eksynyt niin kauas!
"Jos hän kasvattaa niitä nuoria tyttöjä, jotka ovat hänen ympärillänsä, itsensä kaltaisiksi", sanoi tätini siinä määrässä totisena, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, "tietää Jumala, että hän hyvin käyttää elämäänsä! Hyödyllisenä ja onnellisena, niinkuin hän sanoi tuona päivänä! Kuinka hän voisikaan olla muuta kuin hyödyllinen ja onnellinen".
"Onko Agnesilla mitään" — minä ajattelin ääneen pikemmin, kuin puhuin.
"No? Kuinka? Mitään mitä?" kysyi tätini terävästi.
"Mitään kosijaa", sanoin minä.
"Pari kymmentä", huudahti tätini jonkunlaisella suuttuneella ylpeydellä. "Hän olisi voinut kymmeniä kertoja mennä naimisiin, sinun poissa ollessasi, rakas poikani!"
"Epäilemättä", arvelin minä. "Epäilemättä. Mutta onko hänellä mitään kosijaa, joka on hänelle mahdollinen? Muista Agnesin olisi mahdoton huolia".
Tätini istui ja mietti vähän aikaa, käsi poskella. Pitkäänsä nostaen silmiänsä minua kohden sanoi hän:
"Minä luulen, että hän rakastaa jotakuta, Trot".
"Ja on itse rakastettu?" kysyin minä.
"Trot", vastasi tätini vakavasti, "siitä en saata sanoa mitään. Minulla ei ole oikeutta kertoa sinulle edes näin paljon. Hän ei ole koskaan uskonut sitä minulle, mutta minua aavistaa".
Hän katseli niin tarkasti ja tuskallisesti minua (minä näin hänen vapisevankin), että ymmärsin nyt enemmän, kuin ennen, että hän oli huomannut viimeiset ajatukseni. Minä palautin mieleeni kaikki ne päätökset, joita olin tehnyt kaikkina näinä useina öinä ja päivinä ja kaikissa noissa sydämeni lukuisissa taisteloissa.
"Jos niin olisi laita", aloitin minä, "ja minä toivon, että niin on —"
"Minä en tiedä, että niin on", lausui tätini lyhyesti. "Minun luuloni eivät saa johdattaa sinua. Sinun täytyy pitää niitä salassa. Niissä ehkä ei ole perää. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua".
"Jos niin olisi laita", toistin minä, "kertoo Agnes kyllä sen minulle aikanansa. Sisar, jolle minä olen uskonut niin paljon, täti, ei liene vastahakoinen luottamaan minuun".
Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä. Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme yöksi.
Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle. Minä en saata sanoa, että vielä olin oikein onnellinen siinä toivossa, että saisin voiton itsestäni; ei edes, vaikka ajattelin, että niin pian joutuisin näkemään hänen kasvonsa jälleen.
Ennen pitkää olin kulkenut nuot hyvin muistetut paikat ja tulin hiljaisille kaduille, joissa jokainen kivi oli kuin koulupojan kirja minulle. Minä lähdin jalkaisin vanhaa asuntoa päin, mutta käänsin takaisin, sillä sydämeni oli niin täynnä, etten voinut mennä sisään. Minä palasin, ja ohitse astuessani katsahtaen matalasta akkunasta siihen torni-huoneesen, jossa ensin Uriah Heep'in ja jälestäpäin Mr. Micawber'in oli tapa istua, havaitsin, että se nyt oli vähäinen vierashuone ja ettei siinä enää ollut mitään byroota. Muutoin vakava, vanha rakennus oli, mitä puhtauteen ja siivoon tulee, aivan samanlainen, kuin se oli ollut, kun ensi kerran näin sen. Minä käskin sen uuden palvelus-neitsyen, joka laski minut sisään, sanoa Miss Wickfield'ille, että joku gentlemani, joka toi terveisiä hänelle eräältä ystävältä ulkomailta, oli siellä; ja minä neuvottiin noita yksivakaisia, vanhoja portaita ylös (kehoitettuna varomaan niitä astuimia, jotka tunsin niin hyvin) entisellään olevaan vierashuoneesen. Ne kirjat, joita Agnes ja minä yhdessä olimme lukeneet, olivat hyllyillänsä, ja se pulpetti, jonka vieressä olin niin monta iltaa harjoittanut läksyjäni, seisoi vielä saman vanhan pöydän kulmalla. Kaikki ne pienet muutokset, jotka Heep'iläisten kanssa olivat pujahtaneet sisään, olivat poistetut. Kaikki oli niinkuin ennen noina onnellisina aikoina.
Minä seisoin akkunan vieressä ja silmäilin rakennuksia toisella puolella vanhan-aikaista katua, muistaen, kuinka olin katsellut niitä sateisina iltoina, kun ensin tulin sinne; ja kuinka minun oli tapa ajatella niitä ihmisiä, jotka ilmestyivät akkunoissa, ja seurata niitä silmilläni portaita ylös ja alas, sillä aikaa kuin naiset puukengillään kalistellen kulkivat kivityksellä ja unteloinen sade lankesi viistoon, juoksi ulos katon-kourusta ja tulvasi kadulle. Se tunne, jolla minun oli tapa katsoa kiertolaisia, kun ne vetisinä iltoina hämärässä tulivat kaupunkiin ja pyrkivät ohitse, pussi riippuen hartioilla kepin päässä, palasi elävästi mieleeni täynnänsä, niinkuin silloinkin, kostean maan, märkien lehtien ja ruusupensaitten hajua, jopa itse niitten tuulenpuuskain muistoakin, jotka olivat kohdanneet minua omalla vaivalloisella matkallani.
Paneloitun seinän pikku oven avaaminen pani minut säpsähtämään ja kääntymään. Hänen ihanat, levolliset silmänsä kohtasivat minun silmiäni, kun hän tuli minua vastaan. Hän pysähtyi ja laski kätensä rinnalleen, ja minä suljin hänet syliini.
"Agnes! kallis tyttöni! Minä olen tullut liian äkkiä".
"Ei, ei! Minä olen niin iloinen, kun saan nähdä sinut, Trotwood!"
"Rakas Agnes, mikä onni minulle, että saan nähdä sinut kerran taas!"
Minä painoin häntä sydäntäni vastaan ja vähän aikaa olimme molemmat ääneti. Ennen pitkää istuimme toinen toisemme vieressä, ja hänen enkelin-kasvonsa olivat käännetyt minua kohden sillä tervehdyksellä, josta olin vuosikausia nähnyt unta valveilla ollessani ja nukkuessani.
Hän oli niin todellinen, hän oli niin kaunis, hän oli niin hyvä — minä olin niin suuressa kiitollisuuden velassa hänelle, hän oli niin kallis minulle, etten saavuttanut mitään sanoja tunteisini. Minä koetin siunata häntä, koetin kiittää häntä, koetin kertoa hänelle (niinkuin usein olin tehnyt kirjeissäni), kuinka hän oli vaikuttanut minuun, mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Rakkauteni ja iloni olivat äänettömät.
Omalla suloisella levollisuudellaan asetti hän kiihtymykseni; johdatti minut takaisin siihen aikaan, jolloin erosimme; puhui minulle Emilystä, jonka luona hän oli salaisesti monta kertaa käynyt; puhui minulle hellästi Doran haudasta. Jalon sydämensä hairahtamattomalla vaistolla kosketti hän muistoni säveliä niin vienosti ja sointuisasti, ettei yksikään särissyt minussa; minä kuuntelin surullista, kaukaista soittoa enkä tahtonut väistyä mistään, mitä se herätti. Kuinka olisinkaan tahtonut, kun yhteydessä niitten kaikkien kanssa oli hän itse, tuo kallis olento, elämäni hyvä enkeli?
"Entä sinä itse, Agnes", sanoin minä hetken perästä. "Kerro minulle jotakin itsestäsi. Sinä olet tuskin koskaan kertonut minulle omasta elämästäsi koko tämän ajan kuluessa!"
"Mitäpä minä kertoisin?" vastasi hän hohtavalla hymyllänsä. "Isä voi hyvin. Sinä näet meidät täällä rauhassa omassa kodissamme — huolemme ovat poistetut, kotimme on annettu meille takaisin — ja kun tiedät nämät, rakas Trotwood, tiedät kaikki".
"Kaikki, Agnes?" sanoin minä.
Hän katsahti minuun, ja jonkunlainen kummastus ilmestyi hänen kasvoissaan.
"Eikö mitään muuta, sisar?" kysyin minä.
Hänen kasvonsa, jotka vastikään olivat vaalenneet, punastuivat ja vaalenivat taas. Hän hymyili jonkunlaisella levollisella surullisuudella, niin minusta näytti, ja pudisti päätänsä.
Minä olin koettanut johdattaa häntä siihen, johon tätini oli viitannut; sillä vaikka tämän luottamuksen vastaanottaminen varmaan olisi haikea tuska minulle, tuli minun kurittaa sydäntäni ja suorittaa velvollisuuteni häntä kohtaan. Minä näin kuitenkin, että hän kävi levottomaksi, ja jätin asian sikseen.
"Sinulla on paljon työtä, rakas Agnes?"
"Koulussaniko?" sanoi hän, katsoen ylös taas koko kirkkaalla hymyllään.
"Niin. Siitä on paljon työtä, eikö niin?"
"Työ on niin hupainen", vastasi hän, "että tuskin olisin kylläksi kiitollinen, jos nimittäisin sitä siksi".
"Ei mikään hyvä asia ole vaikea sinulle", arvelin minä.
Hänen kasvonsa muoto vaihteli taas; ja minä näin kerran vielä saman surullisen hymyn, kun hän notkisti alas päätänsä.
"Sinä jäät kai tänne isää tapaamaan", lausui Agnes iloisesti, "ja vietät tämän päivän meidän kanssamme? Ehkä tahdot maata omassa huoneessasi? Me sanomme sitä aina sinun huoneeksesi".
Minä en voinut tehdä sitä, koska olin luvannut ratsastaa takaisin tätini luo yöksi, mutta päivän tahdoin ilolla viettää siellä.
"Minun täytyy nyt olla vankina vähäinen aika", lausui Agnes, "mutta täällä ovat vanhat kirjat, Trotwood, ja vanhat nuotit".
"Vanhat kukatkin ovat täällä", sanoin minä, katsoen ympärilleni; "taikka ne ovat ainakin samankaltaisia".
"Minusta on ollut hauska", vastasi Agnes hymyillen, "sinun poissa ollessasi pitää kaikki aivan samassa tilassa, kuin lapsuutemme aikana. Sillä me olimme hyvin onnelliset silloin, luulen minä".
"Jumala tietää, että olimme!" arvelin minä.
"Ja jokaisessa pikkuisessa kapineessa, joka on muistuttanut minua veljestäni", lausui Agnes, ja hänen sydämelliset silmänsä kääntyivät iloisesti minua kohden, "on ollut tervetullut seura minulle. Myöskin tämä", osoittaen pikkuista avainkoria, joka vielä riippui hänen vyötäisiltään, "näyttää kilistävän jonkunlaista vanhaa nuottia minulle!"
Hän hymyili taas ja meni ulos siitä ovesta, josta hän oli tullut.
Minun oli velvollisuus tunnollisella huolella vartioida tätä sisarellista rakkautta. Siinä oli kaikki, mitä oli säilynyt minulle, ja se oli aarre minulle. Jos kerran järkytin sen pyhän luottamuksen ja käytöksen perustuksia, joitten johdosta se annettiin minulle, oli se kadonnut, enkä minä voinut koskaan saada sitä takaisin. Minä asetin tämän vakaasti eteeni. Mitä enemmän rakastin häntä, sitä enemmän tuli minun aina muistaa se.
Minä kävelin pitkin katuja, ja kerran vielä nähtyäni vanhan vastustajani, teurastajan — hän oli nyt polisikonstapeli ja hänen sauvansa riippui puodissa — menin katsomaan sitä paikkaa, jossa olin tapellut hänen kanssaan; ja muistelin siellä Miss Shepherd'iä ja vanhinta Miss Larkins'ia ja kaikkia sen ajan lapsellisia taipumuksia, myötä- ja vastatunteita. Ei mikään näyttänyt jääneen jälille tästä ajasta, paitsi Agnes, mutta hän, tuo ainainen tähti korkealla ylitseni, oli vielä kirkkaampi ja korkeammalla ylitseni.
Kun palasin, oli Mr. Wickfield tullut kotiin jostakin puutarhasta, joka hänellä oli parin penikulman päässä kaupungista ja jossa hän nyt melkein joka päivä työskenteli. Minä tapasin hänet semmoisena, kuin tätini oli kuvannut. Me istuimme päivällisille ja meidän kanssa kymmenkunta pikkuisia tyttöjä, ja Mr. Wickfield näytti vaan olevan varjo siitä kauniista kuvasta, joka riippui seinällä.
Se levollisuus ja rauha, joka muistissani aina oli kuulunut tähän hiljaiseen paikkaan, vallitsi siinä taas. Aterioittuamme menimme, koskei Mr. Wickfield juonut mitään viiniä enkä minä halunnut sitä, ylikerrokseen, jossa Agnes ja hänen pikku hoidokkaansa lauloivat, soittivat ja tekivät työtä. Teen jälkeen lapset jättivät meidät ja me kolme istuimme yhdessä, puhuen menneistä ajoista.
"Minun osani niistä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen harmaata päätänsä, "sisältää paljon katumuksen ainetta — syvän katumuksen ja syvän surun ainetta, Trotwood, sen tiedätte aivan hyvin. Mutta minä en tahtoisi peräyttää sitä, jos voisinkin".
Minun oli helppo uskoa sitä, kun katselin kasvoja hänen vieressään.
"Minä peräyttäisin samalla", jatkoi hän, "semmoisen kärsivällisyyden ja hartauden, semmoisen uskollisuuden, semmoisen lapsellisen rakkauden, jota en saa unhottaa, en! vaikkapa unhottaisin itseni".
"Minä ymmärrän teidät, Sir", sanoin minä hiljalleen. "Minä kunnioitan — olen aina kunnioittanut — tätä mielialaanne".
"Mutta ei kukaan tiedä, ette edes te", vastasi hän, "kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka paljon hän on kärsinyt, kuinka kovasti hän on ponnistanut voimiansa. Kallis Agnesini!"
Agnes oli rukoilevaisesti pannut kätensä isän käsivarrelle, pysäyttääksensä häntä, ja oli kovin, kovin vaalea.
"Hyvä, hyvä!" sanoi isä huoaten ja salasi, niinkuin huomasin, jonkun koetuksen, joka oli kohdannut Agnesia taikka vielä oli häntä kohtaava yhteydessä sen kanssa, mitä tätini oli kertonut minulle; "hyvä! Minä en ole koskaan kertonut teille, Trotwood, Agnesin äidistä. Onko kukaan muu?"
"Ei koskaan, Sir".
"Asiassa ei ole paljon kerrottavaa — vaikka siinä oli paljon kärsittävää. Hän rupesi naimisiin minun kanssani vastoin isänsä tahtoa ja tämä hylkäsi hänet. Hän rukoili isältänsä anteeksi, ennenkuin Agnesini tuli tähän mailmaan. Isä oli kovin tyly mies, ja äiti oli kauan aikaa ollut kuollut. Isä karkoitti tyttären luotansa ja särki hänen sydämensä".
Agnes nojausi hänen olkapäähänsä ja kiersi käsivartensa hänen kaniansa ympäri.
"Agnesin äidillä oli harras ja lempeä sydän", lausui Mr. Wickfield, "ja se pakahtui. Minä tiesin sen hellän luonnon aivan hyvin. Ei kukaan voinut tietää sitä paremmin, kuin minä. Hän rakasti minua suuresti, mutta ei ollut koskaan onnellinen. Tämä suru vaivasi häntä aina salaisesti; ja koska hänellä oli heikko terveys ja hän oli alakuloinen siihen aikaan, kuin isä viimeisen kerran hylkäsi hänet luotansa — sillä se ei ollut likimainkaan ensimäkien kerta — riutui hän ja kuoli. Hän jätti minulle Agnesin kahden viikon vanhana — ja ne harmaat hiukset, jotka muistatte minulla olleen, kun ensin tulitte tänne".
Hän suuteli Agnesia poskelle.
"Minun rakkauteni kallista lastani kohtaan oli kivulloinen rakkaus, mutta mieleni oli silloin kokonaan sairaana. Minä en puhu sen enempää tästä. Minä en puhu itsestäni, Trotwood, vaan Agnesin äidistä ja Agnesista. Jos annan teille jotakin johtoa siihen, mitä nyt olen taikka ennen olen ollut, tiedän, että itse selvitätte sen. Mitä Agnes on, ei minun tarvitse sanoa. Minä olen aina hänen luonteessaan lukenut jotakin hänen äiti-vainajansa tapaista; ja sentähden juttelen sitä teille tänä iltana, kun taas istumme kolmen kesken semmoisten suurten muutosten perästä. Kaikki on nyt puhuttu".
Isän alas painunut pää ja tyttären enkelinkaltaiset kasvot ja lapsellinen kuuliaisuus saivat tämän kertomuksen kautta juhlallisemman merkityksen, kuin mitä niillä koskaan ennen oli ollut. Jos olisin kaivannut jotakin, joka saatti tämän jälleen-yhtymisemme illan muistettavaksi, olisin tavannut sitä tässä.
Agnes nousi ennen pitkää isänsä vierestä, meni hiljalleen pianon luo ja soitti muutamia noista vanhoista nuoteista, joita olimme niin usein kuunnelleet tässä huoneessa.
"Onko sinun aikomus lähteä ulkomaille taas?" kysyi Agnes minulta, kun seisoin hänen vieressään.
"Mitä, sisareni, siihen sanot?"
"Minä toivon, ettet lähde".
"Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään semmoista aikomusta, Agnes".
"Minä arvelen, ettei sinun tule lähteä, Trotwood, koska kysyt minulta", lausui hän leppeästi. "Sinun kasvava maineesi ja menestyksesi enentävät voimaasi tehdä hyvää; ja jos minä voisin tulla toimeen ilman veljeäni", silmät minuun kääntyneinä, "niin ehkä aika ei voisi!"
"Mikä minä olen, siksi sinä olet minut tehnyt, Agnes. Sinä tiedät sen itse parhaiten".
"Minäsinut tehnyt, Trotwood?"
"Niin! Agnes, rakas tyttöni!" sanoin minä kallistuen hänen puoleensa. "Kun tänään yhdyimme, koetin kertoa sinulle jotakin, joka on ollut mielessäni siitä asti, kuin Dora kuoli. Sinä muistat, kuinka tulit alas luokseni vähäiseen huoneesemme — osoittaen taivaasen päin, Agnes?"
"Voi, Trotwood!" vastasi hän, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Niin rakastavainen, niin luottavainen ja niin nuori! Saatanko koskaan unhottaa sitä?"
"Semmoinen kuin silloin olit, sisareni — usein jälestäpäin olen tuota ajatellut — olet aina ollut minulle. Aina olet osoittanut taivaasen päin, Agnes; aina johdattanut minua johonkin parempaan; aina kääntänyt huomiotani korkeampiin asioihin!"
Hän pudisti vaan päätänsä; hänen kyyneltensä takaa näin saman surullisen, tyvenen hymyn.