Silmänräpäyksen aikaa arvelin, että tohtori oli kipeä. Minä astuin nopeasti askeleen eteenpäin tässä luulossa, kun kohtasin Uriah'n silmän ja näin, kuinka asian laita oli. Minä olisin peräytynyt, mutta tohtori viittasi minulle, etten menisi, ja minä jäin.
"Kaikissa tapauksissa", muistutti Uriah, luikerruttaen ilkeätä ruumistansa, "sopii meidän pitää ovea kiinni. Meidän ei tarvitse levittää tätäkaikillekaupungissa".
Jonka sanottuaan hän varpaillansa meni oven luo, jonka minä olin jättänyt auki, ja sulki sen tarkasti. Hän palasi sitten takaisin ja rupesi entiseen asemaansa. Hänen äänessään ja käytöksessään ilmestyi jonkunlainen sääliväinen into, jota hän oli kiihkeä osoittamaan ja joka — ainakin minun silmissäni — inhotti enemmän, kuin mikään muu hänen menetyksensä.
"Minä olen, Master Copperfield, katsonut velvollisuudekseni", lausui Uriah, "ilmoittaa tohtori Strong'ille, mitä te ja minä jo olemme keskustelleet. Te ette ymmärtäneet minua kokonaan, eikö niin?"
Minä katsahdin häneen, mutta en vastannut mitään, ja, astuen hyvän vanhan opettajani viereen, lausuin muutamia sanoja, joilla koetin lohduttaa ja rohkaista häntä. Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin hänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut ylös harmaata päätänsä.
"Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield", jatkoi Uriah samalla palveliaalla käytöksellä, "uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi mainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in menetyksestä. Minusta on kovasti vastahakoista, vakuutan teille, Copperfield, sekaantua näin ikävään seikkaan, mutta niinkuin nyt on, otamme kaikki osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla. Tätä minä tarkoitin, Sir, sillä kertaa, kuin ette ymmärtäneet minua".
Minä kummastelen nyt, kun muistan hänen katsantonsa, etten tarttunut hänen kaulukseensa ja koettanut pudistaa henkeä hänen ruumiistansa.
"Minä tosin en silloin puhunut oikein selvästi", jatkoi hän, "ettekä tekään. Tietysti olimme molemmat taipusat karttamaan semmoista asiaa. Minä olen kuitenkin viimein päättänyt puhua suoraan; ja minä olen maininnut tohtori Strong'ille, että — sanoitteko mitään, Sir?"
Se oli tohtori, joka oli voihkaissut. Tämän äänen olisi pitänyt liikuttaa jokaisen sydäntä, ajattelin minä, mutta se ei vaikuttanut ollenkaan Uriahan.
"— olen maininnut tohtori Strong'ille", jatkoi hän, "mitä jokainen voi nähdä, että Mr. Maldon ja se suloinen ja miellyttävä lady, joka on tohtori Strong'in vaimo, ovat liian hellät toisillensa. Se aika on todella tullut (koska me kaikki tätä nykyä otamme osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla), jolloin täytyy kertoa tohtori Strong'ille, että tämä oli selvän selvä asia kaikille, ennenkuin Mr. Maldon lähti Indiaan; että Mr. Maldon pyysi päästäksensä takaisin ainoastaan tämän vuoksi; ja että hän ainoastaan tämän vuoksi yhä on täällä. Kun te tulitte sisään, Sir, vetosin asiakumppaniini", jota kohden hän nyt kääntyi, "että hän sanoisi tohtori Strong'ille kunniansanalla, onko hänellä kauan aikaa ollut tämä ajatus, vai ei. No, Mr. Wickfield, Sir! Olisitteko niin hyvä ja sanoisitte meille? Niin tai ei, Sir? No, kumppani!"
"Jumalan tähden, rakas tohtori", lausui Mr. Wickfield, taas laskien epäilevän kätensä tohtorin käsivarrelle, "älkäät panko liian paljon arvoa mihinkään epäluuloihin, joita minulla ehkä on ollut".
"Kas niin!" huudahti Uriah, pudistaen päätänsä. "Mikä surullinen vahvistus, eikö niin? Häneltä! Semmoiselta vanhalta ystävältä! Siunatkoon sieluanne, Copperfield, kun minä en ollut muuta, kuin konttoristi hänen byroossaan, olen nähnyt hänen monta kymmentä kertaa kovasti paheksivan suuresti surevan (sangen soveliasta hänen, isän, puolelta;minäen suinkaan voi moittia häntä), kun hän ajatteli, että Miss Agnes otti osaa semmoiseen asiaan, joka ei saisi olla".
"Rakas Strong", lausui Mr. Wickfield vapisevalla äänellä, "hyvä ystäväni, minun ei tarvitse kertoa teille, että minussa on ollut se vika, että olen etsinyt jotakin johdattavaa syytä jokaisessa ihmisessä ja tutkinut kaikkia tekoja ahtaan koetuskaavani mukaan. Tämän erehdyksen kautta ehkä olen joutunut semmoisiin epäilyksiin, kuin minulla on ollut".
"Teillä on ollut epäilyksiä, Wickfield", lausui tohtori, päätänsä ylös nostamatta. "Teillä on ollut epäilyksiä".
"Puhukaat suunne puhtaaksi, asiakumppani", kehoitti Uriah.
"Minulla oli tosiaan kerta", lausui Mr. Wickfield. "Minä — Jumala suokoon minulle anteeksi — minä luulin, että teillä itsellä oli".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori, jonka äänessä mitä syvin suru ilmestyi.
"Minä luulin kerta", lausui Mr. Wickfield, "että tahdoitte lähettääMaldon'in ulkomaille, suotuisaa eroa aikaan saadaksenne".
"Ei, ei, ei!" vastasi tohtori. "Ilahuttaakseni Annie'ta ja hankkiakseni jotakin tointa hänen lapsuutensa kumppanille. Ei mistään muusta syystä".
"Sen minä jälestäpäin huomasin", sanoi Mr. Wickfield. "Minä en voinut epäillä sitä, kun sanoitte sitä minulle. Mutta minä luulin — minä pyydän teitä muistamaan sitä ahdasmielistä käsitystapaa, joka on ollut valtasyntini — että tämmöisessä tapauksessa, jossa oli niin suuri eroitus ijässä —".
"Sillä tapaa tulee asiaa esitellä, Master Copperfield!" muistutti Uriah imartelevalla ja loukkaavalla sääliväisyydellä.
"— niin nuori ja viehättävä lady, vaikka hän olisi kuinka vilpittömästi tahansa kunnioittanut teitä, kenties ainoastaan maallisten etujen vuoksi suostui naimisiin. Minä en ajatellut niitä lukemattomia tunteita ja asianhaaroja, jotka ehkä kaikki tarkoittivat hyvää. Muistakaat se Jumalan tähden!"
"Kuinka kauniisti hän esittelee asiaa!" arveli Uriah, päätänsä pudistaen.
"Koska aina katsoin Mrs. Strong'ia yhdeltä kannalta", lausui Mr. Wickfield; "mutta kaikkien kautta, mikä on teille kallista, vanha ystäväni, pyydän teitä ajattelemaan, mimmoinen se oli; täytyy minun nyt, kun ei ole mitään pakoa, tunnustaa —".
"Ei! Ei tästä mihinkään pääse, Mr. Wickfield", huomautti Uriah, "kun on näin pitkälle jouduttu".
"— että minä", sanoi Mr. Wickfield, avuttomasti ja hajamielisesti katsellen asiakumppaniansa, "että minä epäilin Mrs. Strong'ia ja luulin, että hän vilpisteli velvollisuudessansa teitä kohtaan; ja että välisti, jos minun täytyy sanoa kaikki, pelkäsin, että Agnes oli niin likeisessä tuttavuudessa hänen kanssaan, että hän näki, mitä minä näin taikka kivulloisessa teoriassani luulin näkeväni. Minä en koskaan maininnut tätä kenellekään. Minä en koskaan tahtonut, että kukaan saisi tietää sitä. Ja vaikka teidän on kauhea kuulla tätä", lausui Mr. Wickfield aivan sortuneena, "säälisitte varmaan minua, jos tietäisitte, kuinka minun on kauhea kertoa sitä!"
Täydellisessä luontonsa hyvyydessä ojensi tohtori kättänsä, jota Mr.Wickfield hetken aikaa piti kädessään, pää alas painettuna.
"Minä olen varma", lausui Uriah, joka oli nyt seuraavan vaiti-olon aikana väännellyt ruumistansa, niinkuin meri-ankerias, "että tämä aine on kovin vastenmielinen jokaiselle. Mutta koska olemme menneet näin pitkälle, täytyy minun nöyrästi mainita, että Copperfield myöskin on huomannut sen".
Minä käännyin hänen puoleensa ja kysyin häneltä, kuinka hän rohkeni vedota minuun!
"Oh! siinä teette varsin kauniisti, Copperfield", vastasi Uriah, ja hänen koko ruumiinsa liikkui aallontapaisesti, "ja me tunnemme kaikki, mikä rakastettava luonto teillä on; mutta te tiedätte, että sinä hetkenä, kuin minä tois-iltana puhuin teidän kanssanne, te ymmärsitte, mitä minä tarkoitin, Copperfield. Älkäät kieltäkö sitä! Te kiellätte sitä hyvässä aikomuksessa, mutta älkäät tehkö sitä, Copperfield!"
Minä näin hyvin vanhan tohtorin lempeän silmän hetkeksi kääntyvän minuun, ja minä tunsin, että vanhojen, pahojen aavistusteni ja muistojeni tunnustus oli niin selvästi kirjoitettu kasvoihini, että ne täytyi huomata. Raivoamisesta ei ollut mitään hyötyä. Minä en voinut peräyttää niitä. Sanoin, mitä sanoin, en voinut epäyttää niitä.
Me olimme taas ääneti ja pysyimme niin, siksi kuin tohtori nousi ja kävi pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa. Hän palasi pian siihen paikkaan, jossa hänen tuolinsa seisoi; ja nojaten sen selkään ja tuontuostakin nostaen nenäliinaansa silmillensä semmoisella suoruudella, joka minun mielestäni tuotti hänelle enemmän kunniaa, kuin mikään salaaminen tahansa, sanoi:
"Minua on sopinut kovasti moittia. Minä luulen, että minua on sopinut kovasti moittia. Minä olen asettanut yhden semmoisen, jota sydämestäni hellin, alttiiksi koetuksille ja parjauksille — minä nimitän niitä parjauksiksi, vaikk'ei niitä olisi lausuttu kuin jonkun sisimmissä ajatuksissa — joitten alaiseksi hän ei koskaan ilman minua olisi joutunut".
Uriah Heep honisti nenäänsä, arvattavasti osan-ottonsa ilmoittamiseksi.
"Joitten alaiseksi Annie'ni", lausui tohtori, "ei koskaan ilman minua olisi joutunut. Gentlemanit, minä olen vanha nyt, niinkuin tiedätte; minä tunnen tänä iltana, ettei minulla ole paljon, jota varten elän. Mutta henkeni — henkeni — sen kalliin ladyn uskollisuuden ja kunnian puolesta, joka on ollut tämän keskustelun esineenä!"
Vaikka kaikkein paras ritarillisuuden perikuva, kaikkein kauniin ja romantillisin maalarin ihanne olisi eläväksi olennoksi muuttunut, ei se olisi voinut sanoa tätä suuremmalla ja liikuttavammalla arvokkaisuudella, kuin suora, vanha tohtori sanoi.
"Mutta minä en ole valmis", jatkoi hän, "kieltämään — ehkä olisin itsekään tietämättä jossakin määrässä ollut valmis myöntämään — että olen vastoin tahtoani houkutellut tämän ladyn onnettomaan avioliittoon. Minä olen itse kokonaan tottumaton mitään havaitsemaan, enkä voi muuta kuin uskoa, että useitten eri-ikäisten ja eri asemissa olevien ihmisten havainnot, jotka kaikki aivan selvästi viittaavat samaan suuntaan (vieläpä niin luonnollisesti), ovat tarkemmat, kuin minun".
Niinkuin toisessa paikassa olen sanonut, olin usein ihmetellyt tohtorin lempeätä käytöstä nuorekasta vaimoansa kohtaan, mutta se kunnioittavainen hellyys, jota hän koko ajan tässä tilaisuudessa osoitti vaimonsa suhteen, ja se arvoisa tapa, jolla hän torjui luotansa vähintäkin epäilystä tämän viattomuudesta, koroittivat häntä sanomattomasti minun silmissäni.
"Minä näin tämän ladyn", lausui tohtori, "kun hän oli varsin nuori. Minä otin hänet puolisokseni, kun hänen luonteensa tuskin oli täydellisesti muodostunut. Minkä verran se oli kehkeynyt, oli minun ollut onni kehittää sitä. Minä tunsin hänen isänsä hyvin. Minä tunsin tytönkin hyvin. Rakkaudesta kaikkiin hänen ihaniin ja hyviin ominaisuuksiinsa olin opettanut hänelle, mitä voin. Jos tein hänelle vääryyttä, niinkuin pelkään tehneeni, edukseni käyttäen (mutta minä en koskaan aikonut sitä) hänen kiitollisuuttansa ja harrasta mieltymystään, pyydän sydämessäni anteeksi tältä ladyltä!"
Hän astui huoneen poikki, ja tultuaan takaisin samaan paikkaan piti hän kiinni tuolista kädellään, joka vapisi, niinkuin hänen matala, totinen äänensäkin.
"Hänellä oli minusta, luulin minä, jonkunlainen turva elämän vaaroja ja vaiheita vastaan. Minä olin siinä uskossa, että, vaikka olimme erilaiset vuosien suhteen, hän voisi elää tyvenesti ja tyytyväisesti minun kanssani. Minä en sulkenut pois ajatuksistani sitä aikaa, jolloin minä jättäisin hänet vapaaksi ja hän vielä oli nuori ja kaunis, mutta hänen järkensä enemmän kypsynyt — en, gentlemanit — kunniani kautta!"
Hänen vaatimaton ulkomuotonsa näytti kirkastavan hänen uskollisuudestansa ja jaloudestaan. Jokaisella sanalla, jonka hän lausui, oli semmoinen voima, jota ei mikään muu sulo olisi voinut sille antaa.
"Elämäni tämän ladyn kanssa on ollut hyvin onnellinen. Tähän iltaan saakka on minulla ollut ainainen tilaisuus siunata sitä päivää, jona tein niin suuren vääryyden hänelle".
Hänen äänensä, joka vapisi yhä enemmän, kun hän lausui näitä sanoja, seisahtui tuokioksi; sitten hän jatkoi:
"Kerran unelmastani herätettynä — minä olen tavalla taikka toisella koko elin-aikani ollut jonkunlainen uneksija raukka — näen, kuinka luonnollista on, että vaimoni jonkunlaisella ikävällä muistaisi vanhaa lapsuuden ystäväänsä ja ikä-kumppaniansa. Että hän katselee häntä jonkunlaisella viattomalla kaipauksella, jonkunlaisilla nuhteettomilla ajatuksilla siitä, mikä olisi voinut olla ilman minua, se on, pelkään minä, liian totta. Paljon semmoista, jota olen nähnyt, mutta en pannut mieleeni, on tänä viimeisenä, koettavana tuntina palannut eteeni uudella merkityksellä. Mutta ulkopuolella sitä, gentlemanit, ei saa koskaan yhdistää yhtä epäilyksen sanaa, ei yhtä henkäystäkään tämän kalliin ladyn nimeen".
Vähäksi aikaa hänen silmänsä syttyi ja hänen äänensä oli luja; vähän aikaa oli hän vaiti jälleen. Sitten hän jatkoi taas, niinkuin ennen:
"Minun ei nyt ole jälellä muuta, kuin niin nöyrästi, kuin mahdollista, kantaa tietoa siitä onnettomuudesta, jonka olen aikaan saanut. Vaimoni se on, jonka tulee syytöksiä tehdä; ei minun. Minun on velvollisuus suojella häntä vääriä ajatuksia vastaan, julman vääriä ajatuksia vastaan, joita eivät edes ystäväni ole voineet välttää. Mitä enemmän itseksemme elämme, sitä paremmin voin sitä tehdä. Ja kun se aika tulee — tulkoon se pian, jos se on Hänen armollinen tahtonsa! — jolloin kuolemani vapauttaa hänet pakosta, silloin minä rajattomalla luottamuksella ja rakkaudella ummistan silmäni hänen kunnioitetuilta kasvoiltaan ja jätän hänet surutonna kohtaamaan onnellisempia ja kirkkaampia päiviä".
Minä en saattanut nähdä häntä niiltä kyyneliltä, joita hänen vakavuutensa ja hyvyytensä, niin suuresti kaunistuen hänen yksinkertaisesta käytöksestään ja niin suuresti tätä kaunistaen, tuottivat silmiini. Hän oli astunut oven luo ja lisäsi:
"Gentlemanit, minä olen näyttänyt teille sydämeni. Minä olen varma, että pidätte sitä kunniassa. Mitä tänä iltana olemme puhuneet, siitä ei saa koskaan enää puhua. Wickfield, tukekaat minua vanhan ystävän käsivarrella toiseen kerrokseen!"
Mr. Wickfield kiirehti hänen luoksensa. Sanaakaan vaihtamatta menivät he verkalleen ulos huoneesta yhdessä, sillä välin kuin Uriah katseli heitä.
"No, Master Copperfield!" lausui Uriah, leppeästi kääntyen minun puoleeni. "Asia ei ole kokonaan muodostunut semmoiseksi, kuin olisi sopinut toivoa, sillä tuo vanha opinmies — mikä oivallinen mies! — on yhtä sokea kuin tiilikivi; muttaseperhe on nyt toimitettu pois tieltä, luulen minä!"
Minun ei tarvinnut muuta, kuin kuulla hänen äänensä, kun jo vimmastuin niin mielettömästi, etten ole koskaan ennen enkä jälestäpäin siinä määrässä vimmastunut.
"Te konna", sanoin minä, "mitä tarkoitatte, kun sekoitatte minut juoniinne? Kuinka rohkenette, petollinen koira, vedota minuun juuri nyt, niinkuin olisimme yhdessä keskustelleet siitä?"
Kun sillä tapaa seisoimme vastakkain, näin minä niin selvästi hänen kasvojensa salaisesta riemusta, mitä jo ennen täydellisesti tiesin (minä tarkoitan, että hän oli tyrkyttänyt luottamuksensa minulle, varta vasten minua pahoittaaksensa, sekä juuri tässä asiassa virittänyt ansan eteeni), etten voinut kauemmin hillitä itseäni. Koko hänen laiha poskensa oli tuossa houkutellen edessäni, ja minä löin häntä kämmenelläni semmoisella voimalla, että sormiani pisteli, niinkuin olisin polttanut ne.
Hän tarttui käteeni, ja me seisoimme tässä asemassa, katsellen toisiamme. Me seisoimme tällä tapaa kauan; kylläksi kauan, että minä näin sormieni valkoisten jälkien katoavan hänen tulipunaisesta poskestaan ja jättävän sen vielä punaisemmaksi.
"Copperfield", sanoi hän viimein, huohottaen, "oletteko jättäneet järkenne hyvästi?"
"Minä olen jättänyt teidät hyvästi", vastasin minä, temmaten irti käteni. "Te viheliäinen, minä en tahdo tietää teistä enää".
"Ettekö tahdo?" sanoi hän, poskensa tuskasta pakoitettuna nostamaan ylös kättänsä. "Ehkä teidän on mahdoton välttää sitä. Eikö tämä nyt ole kiittämättömästi tehty teiltä?"
"Minä olen kylläksi usein osoittanut teille", arvelin minä, "että ylenkatson teitä. Minä olen nyt osoittanut sitä vielä selvemmin. Miksi minä pelkäisin, että teette pahinta, mitä voitte, kaikille ympärillänne? Mitä muuta olette koskaan tehneet?"
Hän ymmärsi täydellisesti tämän viittauksen niihin syihin, jotka tähän saakka olivat ehkäisseet minua keskusteluissani hänen kanssansa. Minä melkein luulen, etten olisi tullut lyöneeksi eikä viitanneeksi, jollen sinä iltana olisi kuullut tuota vakuutusta Agnesilta. Mutta se on vähäpätöinen asia.
Oltiin taas kauan vaiti. Kun hänen silmänsä katselivat minua, näyttivät ne vivahtelevan jokaisella tavalla, joka voi tehdä silmät rumaksi.
"Copperfield", lausui hän, ottaen pois kätensä poskeltaan, "te olette aina vastustaneet minua. Minä tiedän, että aina vastustitte minua Mr. Wickfield'in luona".
"Te saatte ajatella, mitä tahdotte", sanoin minä, yhä kiehuen vihasta."Jollei se ole totta, sitä soveliaampi teille".
"Vaan kuitenkin minä aina pidin teistä, Copperfield!" vastasi hän.
Minä en viitsinyt vastata hänelle mitään, ja hattuuni tarttuen aioin lähteä yö-majaani, kun hän astui minun ja oven väliin.
"Copperfield", lausui hän, "jokaisessa riidassa täytyy olla kaksi puoluetta. Minä en tahdo olla toinen".
"Te saatte mennä hiiteen!" arvelin minä.
"Älkäät sanoko niin!" vastasi hän. "Minä tiedän, että jälestäpäin olette pahoillanne. Kuinka voitte saattaa itsenne niin paljon alemmaksi minua, että näytätte näin pahaa sisua? Mutta minä annan anteeksi teille".
"Te annatte anteeksi minulle!" toistin minä halveksien.
"Niin annan, ettekä te voi välttää sitä", vastasi Uriah. "Kun ajattelee, että karkaatteminuun, joka aina olen ollut teidän ystävänne! Mutta ei voi olla mitään riitaa ilman kaksi puoluetta, enkä minä tahdo olla toinen. Minä aion olla ystävä teille vastoin tahtoanne. Niin, nyt tiedätte, mitä teidän tulee odottaa".
Tarpeellista oli pitää tätä keskustelua (hänen osansa siinä oli kovin verkkainen, minun kovin nopea) matalalla äänellä, ettei talon väki häirittyisi tähän sopimattomaan aikaan, eikä se mielentilaani parantanut, vaikka kiivauteni alkoi jähtyä. Sanoen hänelle vaan, että häneltä odotin, mitä aina olin odottanut koskaan pettymättä, avasin oven päin häntä, niinkuin hän olisi ollut iso pähkinä, joka oli asetettu siihen rikottavaksi, ja menin ulos huoneesta. Mutta ei hänkään maannut siellä, vaan äitinsä asunnossa; ja ennenkuin minä olin astunut monta sataa kyynärää, saavutti hän minut.
"Te tiedätte, Copperfield", lausui hän korvaani (minä en kääntänyt päätäni), "että olette aivan väärässä asemassa"; jonka asian minä tunsin todeksi ja joka ärsytti minua vielä enemmän; "te ette voi tehdä tätä miksikään hyväksi työksi ettekä voi välttää, että minä annan teille anteeksi. Minä en aio mainita sitä äidille eikä kenellekään elävälle hengelle. Minä olen päättänyt antaa anteeksi teille. Mutta minä kummastelen, että nostitte kättänne semmoista vastaan, jonka tiesitte niin halvaksi!"
Minusta tuntui, kuin olisin ollut melkein yhtä kurja, kuin hän. Hän tunsi minut paremmin, kuin minä itse. Jos hän olisi lyönyt takaisin taikka suoraan suututtanut minua, olisi se lohduttanut minua ja oikeuttanut käytöstäni; mutta hän oli laskenut minut hiljaiselle tulelle, jolla makasin vaivoissani puolen yötä.
Aamulla, kun lähdin ulos, soivat aamukellot kirkkoon, ja Uriah käveli edestakaisin äitinsä kanssa. Hän puhutteli minua, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, enkä minä voinut muuta, kuin vastata. Minä olin lyönyt häntä kylläksi kovasti, että hänen hampaitansa oli ruvennut särkemään, arvaan minä. Ainakin olivat hänen kasvonsa sidotut mustalla, silkkisellä nenäliinalla, joka, kun hattu oli asetettu sen päälle, ei suinkaan parantanut hänen ulkomuotoansa. Minä kuulin, että hän maanantai-aamuna meni erään hammaslääkärin luo Londoniin ja otatti pois yhden hampaan. Minä toivon, että se oli kaksinkertainen.
Tohtori ilmoitti, ettei hän voinut oikein hyvin, ja pysyi itsekseen melkoisen osan jokaisesta päivästä niin kauan, kuin vieraat viipyivät. Agnes ja hänen isänsä olivat olleet poissa viikon aikaa, ennenkuin rupesimme tavalliseen työhömme. Päivää ennen kuin se uudestaan alkoi, antoi tohtori omin käsin minulle kokoon-taitetun kirjeen, joka ei ollut kiinni lakattu. Se oli adresseerattu minulle ja teroitti muutamilla lempeillä sanoilla minuun, etten milloinkaan enää koskisi tuon illan puheisin. Minä olin uskonut asian tädilleni, mutta ei kenellekään muulle. Se ei ollut semmoinen asia, josta minun olisi sopinut Agnesin kanssa keskustella, eikä Agnesilla suinkaan ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut.
Eikä liioin Mrs. Strong'illakaan silloin, siitä olin vakuutettu. Monta viikkoa kului, ennenkuin näin vähintäkään muutosta hänessä. Se tuli vitkalleen, niinkuin pilvi tyvenellä ilmalla. Ensiksi hän näytti kummastelevan sitä lempeätä sääliä, jolla tohtori puhutteli häntä, ja tämän tahtoa, että hänen äitinsä tulisi asumaan heille, virkistääksensä hänen elämänsä kolkkoa yksitoikkoisuutta. Usein kun olimme työssä ja Mrs. Strong istui tohtorin vieressä, näin hänen pysähtyvän ja katselevan tohtoria noilla muistettavilla kasvoilla. Sittemmin näin hänen välisti nousevan, silmät täynnänsä kyyneliä, ja astuvan ulos huoneesta. Vähitellen jonkunlainen onneton varjo laskeusi hänen ihanille kasvoillensa ja synkkeni päivästä päivään. Mrs. Markleham oli nyt ainainen asukas talossa; mutta hän puhui vaan puhumistaan eikä nähnyt mitään.
Sitä myöden kuin tämä muutos verkalleen valloitti Annie'n, joka ennen oli niinkuin päivänpaiste tohtorin huoneessa, kävi tohtorikin ulkomuodoltaan vanhemmaksi ja totisemmaksi; mutta hänen suopea luontonsa, hänen levollinen, ystävällinen käytöksensä ja hänen hellä huolenpitonsa Mrs. Strong'ista lisääntyivät, jos niitten oli mahdollinen lisääntyä. Minä näin hänen kerta varhain aamulla, kun oli Mrs. Strong'in syntymäpäivä ja tämä tuli istumaan akkunan viereen sillä aikaa kuin me olimme työssä (jota hän aina oli tehnyt, mutta nyt alkoi tehdä aralla ja epäilevällä katsannolla, joka minusta tuntui hyvin liikuttavalta), ottavan vaimonsa otsan käsiensä väliin, suutelevan sitä ja hätäisesti menevän pois niin heltyneenä, ettei hän voinut jäädä huoneesen. Minä näin Mrs. Strong'in seisovan, niinkuin kuvapatsas, kun tohtori oli mennyt, ja sitten painavan alas päätänsä, panevan kätensä ristiin ja itkevän, en saata sanoa, kuinka katkerasti.
Tämän tapauksen jälkeen näytti minusta toisinaan, kuin Mrs. Strong olisi koettanut puhutella myöskin minua, kun lomahetkinä olimme jääneet itseksemme. Mutta hän ei koskaan lausunut sanaakaan. Tohtorilla oli aina joku uusi tuuma, kuinka hänen vaimonsa kävisi ulkona huvittelemassa äitinsä kanssa; ja Mrs. Markleham, joka oli hyvin mieltynyt huveihin ja kovin pian väsyi kaikkiin muihin toimiin, ryhtyi niihin sangen halukkaasti ja puhui äänekkäästi ylistyksiänsä. Mutta Annie itse meni vaan vastahakoisesti ja alakuloisesti, mihin häntä johdatettiin, eikä näyttänyt huolivan mistään.
Minä en tietänyt, mitä ajatella. Eikä myöskään tätini, joka eri aikoina epätietoisuudessaan varmaan astui runsaasti sata penikulmaa. Kummallisinta kaikista oli se, että ainoa todellinen lohdutus, joka näytti tunkevan tämän perheellisen onnettomuuden salamyhkäiselle alalle, tunki siihen Mr. Dick'in kautta.
Mitä hän tästä asiasta ajatteli taikka mitä hän oli huomannut, sitä minä yhtä vähän pystyn selittämään, kuin hän olisi pystynyt auttamaan minua selityskokeissani. Mutta niinkuin koulupäivistäni kertoessani olen maininnut, kunnioitti hän tohtoria rajattomasti; ja todellisessa mieltymyksessä, alhaisen eläimenkin mieltymyksessä ihmiseen, löytyy jonkunlainen havaintokyky, joka voittaa terävimmänkin järjen. Tähän sydämen ymmärrykseen, jos minun sopii nimittää sitä siksi, sattui suorastaan, mitä Mr. Dick'iin tulee, kirkas totuuden säde.
Hän oli, uljaasti etu-oikeuteensa palaten, ruvennut monina joutohetkinänsä kävelemään edestakaisin tohtorin kanssa niinkuin hän oli tottunut astumaan edestakaisin tohtorin käynti-radalla Canterbury'ssä. Mutta tuskin olivat asiat joutuneet tähän tilaan, kun hän jo uhrasi kaiken loma-aikansa (ja hän nousi varemmin, saadaksensa enemmän aikaa) näihin kävelyihin. Jos hän ennen oli ollut ylen onnellinen, kun tohtori luki tuota ihmeellistä teosta, sanakirjaa, hänelle, oli hän nyt aivan onneton, jollei tohtori ottanut sitä esiin plakkaristansa ja aloittanut lukemistaan. Kun tohtori ja minä työskentelimme, rupesi hän nyt kävelemään edestakaisin Mrs. Strong'in kanssa ja auttamaan tätä, kun hän hoiti lempikukkiansa taikka perkasi lavoja. Minä rohkenen väittää, ettei hän puhunut enempää kuin kymmenen sanaa tuntiinsa; mutta hänen levollinen mielihartautensa ja hänen miettivät kasvonsa suostuttivat molempien sydäntä; kumpikin tiesi rakastavansa häntä ja hänen rakastavan heitä molempia; ja hänestä tuli, mitä ei kenestäkään muusta olisi voinut tulla — yhdistys-side heidän välillään.
Kun ajattelen, kuinka hän tutkimattoman viisailla kasvoillansa käveli edestakaisin tohtorin kanssa ja oli ihastuksissaan, kun sanakirjan kovat sanat satelivat hänen päällensä; kun ajattelen, kuinka hän kantoi isoja kastin-kannuja Annie'n perässä; kuinka hän, pedon-käpälän kaltaiset hansikkaat kädessä, laskeusi polvillensa kärsivälliseen, mikroskopilliseen työhön pienten lehtien väliin; kuinka hän paremmin, kuin mikään filosofi, jokaisessa toimessaan osoitti hienotunteista halua olla hänen ystävänsä; kuinka hän jokaisesta kastinkannun lävestä vihmoi hellyyttä, luottamusta ja rohkeutta; kun ajattelen, kuinka hän tässä valoisammassa järjen tilassa, johon onnettomuus vetosi, ei koskaan hairaantunut, ei koskaan tuonut kova-osaista kuningas Kaarloa muassaan puutarhaan, ei koskaan horjunut kiitollisessa palveliaisuudessaan, ei koskaan luopunut tiedostansa, että jotakin oli väärällä kannalla, taikka toivostaan sovittaa sitä entiselleen — minua melkein hävettää, että olen tietänyt, ettei hän ollut täydellä järjellänsä, erittäinkin kun muistan, kuinka huonosti olen omaa järkeäni käyttänyt.
"Ei kukaan, paitsi minä itse, Trot, tiedä, mikä mies hän on!" oli tätini välisti tapa ylpeästi huomauttaa, kun keskustelimme tästä. "Kyllä Dick vielä kunnostaa itsensä!"
Ennenkuin päätän tämän luvun, täytyy minun vielä poiketa toiseen asiaan. Sillä aikaa kuin vieraat vielä olivat tohtorilla, huomasin, että postimies joka aamu toi pari kolme kirjettä Uriah Heep'ille, joka, koska nyt oli loma-aika, jäi Highgate'en, siksi kuin toisetkin lähtivät; ja että Mr. Micawber, joka nyt oli ruvennut kirjoittamaan sujuvalla lakimiehen kädellä, aina oli asia-miehen tapaan ne suorittanut. Minä päätin ilolla näistä vähistä asioista, että Mr. Micawber menestyi hyvin, ja hämmästyin siis kovasti, kun tähän aikaan sain seuraavan kirjeen hänen rakastettavalta puolisoltaan.
"Canterbury'ssä, Maanantai-iltana".
"Epäilemättä kummastelette, rakas Mr. Copperfield, tätä kirjettäni. Vielä enemmän sen sisältöä. Vielä enemmän pyyntöäni saada täydellisesti luottaa teihin. Mutta minun, vaimon ja äidin, tunteeni kaipaavat huojennusta; ja koska en tahdo keskustella heimoni kanssa (jota Mr. Micawber jo vanhastaan ei salli), en tiedä ketään, jolta minun paremmin sopisi kysyä neuvoa, kuin ystävältäni ja entiseltä hyyryläiseltäni".
"Te olette kenties huomanneet, rakas Mr. Coppelfield, että minun ja Mr. Micawber'in välillä (jota minä en aio koskaan jättää) aina on säilynyt joku keskinäisen luottamuksen henki. Mr. Micawber ehkä joskus on asettanut vekselin minun kanssani puhumatta, taikka eksyttänyt minua sen ajan suhteen, jolloin tämä velkakirja oli lunastettava. Tämmöistä on todella tapahtunut. Mutta ylipäänsä Mr. Micawber ei ole salannut mitään hellyyden povelta — minä tarkoitan hänen vaimoansa — vaan on aina, levolle mennessämme, kertonut päivän tapaukset".
"Teidän on helppo mielessänne kuvata, rakas Mr. Copperfield, kuinka tuikeat tunteeni ovat, kun ilmoitan teille, että Mr. Micawber kokonaan on muuttunut. Hän on harvapuheinen. Hän on umpimielinen. Hänen elämänsä on mysteri, aivan salassa hänen ilojensa ja surujensa kumppanilta — minä tarkoitan taas hänen vaimoansa — ja jos vakuutan teille, että paitsi sitä tietoani, että tuota elämää vietetään aamusta iltaan saakka byroossa, minä nyt tiedän siitä vähemmän, kuin siitä Etelän miehestä, jonka suusta ja kylmästä pluumuliemestä ajattelemattomat lapset kertovat joutavan tarinan, käytän tunnettua temppua, oikeata teko-asiaa ilmoittaakseni".
"Mutta tässä ei ole kaikki. Mr. Micawber on äreä. Hän on tyly. Hän on vieraantunut vanhimmasta pojastamme ja tyttärestämme, hän ei ylpeile kaksoisistaan, hän katselee kylmällä silmällä yksin sitä viatonta vierastakin, joka viimein tuli perheemme jäseneksi. Vaikka menomme ovat supistetut kaikkein vähimpään, saan rahalliset välikappaleet häneltä vaan suurella vastuksella, vieläpä saan kuulla kauheita uhkauksia, että hän aikoo 'asettaa asiansa toisin' (juuri hänen sanansa); eikä hän tahdo milläkään tavalla selittää tätä menetystä, joka vie minulta järjen".
"Tätä on vaikea kestää. Tämä on sydäntä särkevää. Jos te, joka tunnette, kuinka heikot voimani tätä nykyä ovat, tahtoisitte neuvoa minua, kuinka teidän luulonne mukaan olisi paras käyttää niitä näin tavattomassa ahdingossa, lisäisitte taas yhden ystävällisen työn niihin moneen, joita jo olette tehneet minulle. Lähettäen terveisiä lapsilta ja hymyn tuolta onneksensa vielä ymmärtämättömältä vieraalta, olen minä alati, rakas Mr. Copperfield,
teidän koeteltuEmma Micawber".
Minä en ollut mielestäni oikeutettu antamaan semmoiselle vaimolle, jolla oli Mrs. Micawber'in kokemus, muuta neuvoa, kuin että hän kärsivällisyydellä ja hyvyydellä koettaisi suostuttaa Mr. Micawber'ia (niinkuin tiesin, että hän kaikissa tapauksissa tekisikin); mutta kirje saatti minut sangen paljon ajattelemaan Mr. Micawber'ia.
Toinen takaisinkatsaus.
Sallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan aikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten päivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani seuraten.
Viikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin pidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on yhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä kultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan. Silmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee kesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista jääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se välähtää, mustenee ja vyöryy pois.
Ei mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen huoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu eteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me uskomme hartaasti molempia.
Minä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta vuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle. Sallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.
Minä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on melkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni kaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista kumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen aamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät koskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka tarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia, tuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty lintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä ja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi kulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen aivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.
Rakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta se ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon menestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä hitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän kerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat valmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on ihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset sata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy neuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä johdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple varmaan hyötyi siitä.
Minä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja vapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon vähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka julkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä kappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä varoissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen sormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.
Me olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen huoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli minuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei kuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon kohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!
Niin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa ovat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat hyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on ruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta käärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti arvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta kainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja langalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää siltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi sormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He lähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa olla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku tungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: "jos suvaitsette, Miss Dora, tulla ylikerrokseen!"
Miss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja Doran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat tavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan jotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen, Jip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää enemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen asuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee sisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy kovasti.
Peggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen tehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia esineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se alituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa. Ja nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin kävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse menevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä. Minä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin, mitä hän etsii ja mitä hän pelkää.
Miksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseniCommons'iin — jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?Nuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaannaimalupaa.
Se on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja Traddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen, puoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa yhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta katselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin hartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän yhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua siunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin sopii odottaa.
Kuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa, joutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä kuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee ohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen naimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa vannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku salamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita ollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.
"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini", sanon minä Traddles'ille, "puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että se tapahtuu pian".
"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini", vastaa hän. "Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa minua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö —".
"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?" kysyn minä.
"Kello seitsemän", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa hopeakelloansa — ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti yhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. "Samaan aikaan, kuin Miss Wickfield, eikö niin?"
"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän".
"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani", lausuu Traddles, "että olen melkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja kohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen tilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in kanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni pohjassa".
Minä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja kävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko sitä. Ei mikään ole todellista.
Sofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset kasvot — ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät — ja hän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä olentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä meille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon mukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä jossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.
Minä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen iloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on suuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän kohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee suloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.
En minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme erittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi koota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut. Minusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa; kuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä sen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin eilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani plakkarissani useita kuukausia.
Seuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa — meidän — Doran ja minun asuntoamme — on minun myöskin aivan mahdoton pitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun muun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee kotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis, pikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen kukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien viheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit ovat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja Doran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen — enkö vieläkin muista, kuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella hatulla! — riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan niinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in pagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.
Toinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen tapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden pois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet koettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle salamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin kauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.
Minä huudan: "tulkaat sisääni" mutta joku koputtaa uudestaan.
Minä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi kirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot, ja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja kaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja Miss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee yhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä vähemmän, kuin milloinkaan.
"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?" sanoo Dora.
"Kaunis! Epäilemättä".
"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?" kysyy Dora.
Tämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas huudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa eikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja hämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja sitten hän ottaa hattunsa päästään — näyttäen niin luonnolliselta ilman sitä! — ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas sisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä saanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän menee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran tyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.
Heikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen hyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni Highgate'en tätiäni noutamaan.
Minä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu lavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän on hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa. Peggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja parvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle morsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme mukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja vaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he olisivat pelkkiä hansikkaita.
Epäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta minä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä usko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi todelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme, jonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien ihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos puodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.
Tätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun vähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya, jonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni ja suutelee minua.
"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle kalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa, äiti vainajaasi".
"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille, kallis täti".
"Älä, lapseni!" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä sydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa kättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka sitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.
Kirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan vaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn käyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.
Loppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.
Unelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien avaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan edessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina ovat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen pelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi asettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.
Kuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita ihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun takaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat syvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.
Kuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on ensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen) nyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss Clarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta; kuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta kyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti ja vastaa heikoilla kuiskauksilla.
Kuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä vähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka toimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on ohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten Huhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy hysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.
Kuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme kirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että hänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja kertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki on ohitse, ja me lähdemme pois.
Kuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen vaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten, saarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja kirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä vanhasta lapsuuteni kirkosta.
Kuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme, ja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme niin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että, kun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin antanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että Traddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa. Kuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt Agnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen kädestään.
Kuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja mehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin muussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä syön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon yhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.
Kuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman vähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että olen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja sydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka Jip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.
Kuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa. Kuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka kävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän aamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän ylpeä siitä.
Kuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä ja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on tuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä huomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku kaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!
Kuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee jättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa näyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan kukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan syliini.
Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä, muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu, katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.
Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset suudelmansa ja hyvästijättönsä.
Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota niin hellästi rakastan!
"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko varma, ettet kadu?"
Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.
Taloutemme.
Oli kummallinen asiain laita, kun lempiviikot olivat ohitse, morsiuspiiat lähteneet kotiin ja minä istuin omassa vähäisessä kodissani yhdessä Doran kanssa, kokonaan työnnettynä pois työstäni, joksi minun sopii sanoa vanhaa, suloista armastelemisen tointani.
Tuntui niin erinomaiselta, kun Dora aina oli luonani. Oli niin outoa, kun ei tarvinnut lähteä ulos häntä tapaamaan, kun ei ollut mitään syytä kiduttaa itseänsä hänen tähtensä, kun ei enää tarvinnut kirjoittaa hänelle, ei juonitella ja keinotella, saadaksensa tilaisuutta olla kahden kesken hänen kanssansa. Kun välisti iltaisin katsoin ylös kirjoituksestani ja näin hänen istuvan vastapäätä itseäni, nojausin taaksepäin tuolissani ja ajattelin, kuinka kummallista oli, että täällä olimme yksinään toistemme kanssa, vieläpä niinkuin asia olisi ollut aivan luonnollinen — ei kenenkään huolena enää — koko kihlauksemme romanssi pistettynä hyllylle ruostumaan — ei ketään huvitettavana enää, paitsi meitä itseä — paitsi meitä itseä elinkaudeksi.
Kun oli joku pitkä parlamentin-keskustelu ja minun täytyi jäädä pois hyvin myöhäiseen, tuntui minusta kotimatkalla ihmeelliseltä ajatella, että Dora oli kotona! Oli ensiksi niin kummallista, kun hän hiljalleen tuli alas puhumaan kanssani sillä aikaa, kuin söin illallistani. Oli niin outoa taatusti tietää, että hän pani hiuksensa paperruksiin. Oikein hämmästytti nähdä hänen tekevän sitä!
Minä epäilen, että kaksi nuorta lintua olisi vähemmän ymmärtänyt taloudenpitoa, kuin minä ja sievä Dorani. Tietysti meillä oli palvelustyttö. Hän emännöitsi meillä. Minulla on vieläkin se salainen luulo, että hän oli Mrs. Crupp'in tytär valepuvussa; niin hirveän paljon vastusta meillä Mary Anne'sta oli!
Hänen nimensä oli Paragon. Kun pestasimme hänet, kuvasivat häntä meille paljon paremmaksikin luontonsa puolesta, kuin hänen nimensä oli [paragon = esikuva]. Hänen pääsinkirjansa oli pitkä kuin kuninkaallinen julistus; ja tämän dokumentin mukaan hän osasi toimittaa kaikkia talossa tarvittavia askareita, mitä minä milloinkaan olen kuullut, ja koko joukon semmoisia, joista en koskaan ole kuullut mitään. Hän oli elämänsä keväässä; hänellä oli ankarat kasvot; ja häntä vaivasi (erittäinkin käsivarsista) jonkunlainen ainainen rupuli eli tulimaahinen. Hänellä oli kaartissa serkku, jolla oli niin pitkät koivet, että ne vetivät vertoja toisen ihmisen iltapäivän varjolle. Tämän miehen arki-takki oli yhtä lyhyt hänelle, kuin hän pitkä meidän asunnolle. Hän teki koko huoneuksen vähemmäksi, kuin sen todella olisi tarvinnut olla, koska hän oli niin suunnaton sen suhteen. Paitsi sitä seinät eivät olleet paksut ja joka kerta kuin hän vietti iltansa meillä, tiesimme sen aina siitä alituisesta muminasta, joka kyökistä kuului.
Mary Anne'amme oli taattu raittiiksi ja rehelliseksi. Sen vuoksi mielelläni uskon, että joku tauti oli kohdannut häntä, kun tapasimme hänet kattilan alta, ja että tuli syyttää lakaisiaa kaivatuista tee-lusikoista.
Mutta hän rasitti meitä kauheasti. Me tunsimme kokemattomuutemme, emmekä kyenneet auttamaan itseämme. Me olisimme olleet hänen armonsa alla, jos hänessä olisi ollut mitään semmoista; mutta hän oli sydämetön nainen, eikä tietänyt armosta mitään. Hän oli syypää ensimaiseen pikku riitaamme.
"Lemmittyni", sanoin minä eräänä päivänä Doralle, "luuletko, että MaryAnne'lla on mitään käsitystä ajasta?"
"Miksi sitä kysyt, Doady?" vastasi Dora, viattomasti katsoen ylös piirrostyöstään.
"Siksi, kultani, että kello on viisi, ja meidän olisi pitänyt syödä päivällistä kello neljä".
Dora katseli miettiväisesti kelloa ja arveli, että se hänen luullaksensa kävi liian nopeasti.
"Päinvastoin, ystäväni", lausuin minä, omaa kelloani katsoen, "se on viisi minutia perässä".
Pikku vaimoni tuli ja istui polvelleni, hyväilläksensä minua levolliseksi, ja veti lyijyskynällänsä viivan nenävarttani myöden alaspäin; mutta siitä ei ollut mitään päivälliseksi, vaikka se oli sangen hupaista.
"Etkö luule, rakas Dora", sanoin minä, "että olisi parempi, jos nuhtelisit Mary Anne'a?"
"Voi! Minä en voisi, Doady!" sanoi Dora.
"Miks'ei, sydänkäpyni?" kysyin lempeästi.
"Oi, koska olen semmoinen pikkuinen hanhi", vastasi Dora, "ja hän tietää, että olen!"
Minun mielestäni tämmöinen käsitys niin peräti poisti kaiken mahdollisuuden pitää Mary Anne'a silmällä, että vähän rypistin otsaani.
"Oh, mitkä rumat rypyt häijyn poikani otsassa!" sanoi Dora, ja yhä istuen polvellani jälitteli hän niitä kynällänsä, kastellen tätä ruusuisilla huulillansa, piirteitä mustemmaksi tehdäkseen, ja parannellen otsaani semmoisella leikillisellä ahkeruudella, että minua oikein huvitti vasten tahtoani.
"Kas se oli kiltti lapsi", lausui Dora, "ja sinun kasvosi ovat niin paljon kauniimmat, kun naurat".
"Mutta, armaani", sanoin minä.
"Ei, ei! älä nyt!" huudahti Dora, suudellen minua, "älä ole mikään pahaSiniparta! Älä ole totinen!"
"Kallis vaimoni", arvelin minä, "meidän täytyy joskus olla totisia. Tule! Istu tälle tuolille minun viereeni! Anna minulle lyijyskynä! Niin! Puhutaan nyt järkevästi. Sinä tiedät, rakas ystäväni" — mikä pikkuinen käsi pidellä ja mikä vähäinen vihkisormus katsella! — "sinä tiedät, rakas ystäväni, ettei ole erittäin hauska mennä ulos päivällistä syömättä, vai kuinka?"
"E-e-ei!" vastasi Dora heikosti.
"Kuinka sinä vapiset, lemmittyni!"
"Koskatiedän, että aiot torua minua", huudahti Dora surkealla äänellä.
"Silmäteräni, minä aion vaan puhua järkevästi kanssasi".
"Niin, mutta järkevästi puhuminen on pahempi kuin toruminen!" huudahti Dora tuskissaan. "Minä en mennyt naimisiin, että minun kanssani järkevästi puhuttaisiin. Jos aioit puhua järkevästi semmoisen pikkuisen raukan kanssa, kuin minun, olisi sinun pitänyt sanoa se, sinä julma poika!"
Minä koetin rauhoittaa Doraa, mutta hän käänsi pois kasvonsa ja pudisti kiharoitansa toiselta puolelta toiselle ja sanoi: "sinä julma, julma poika!" niin monta kertaa, etten tosiaan oikein tietänyt, mitä tehdä; sen vuoksi minä neuvottomuudessani astuin pari kolme kertaa edestakaisin huoneessa ja palasin jälleen samaan paikkaan.
"Rakastettu Dorani!"
"Ei, minä en ole sinun rakastettu Dorasi. Sinä varmaan kadut, että nait minut, muutoin et puhuisi järkevästi minun kanssani!" vastasi Dora.
Tämän syytöksen perättömyys loukkasi minua niin paljon, että sain siitä rohkeutta olla totinen.
"No, oma Dorani", lausuin minä, "nyt olet kovin lapsellinen ja puhut joutavia. Sinun tulee muistaa, että minun eilen täytyi lähteä ulos kesken päivällistäni; ja että toispäivänä voin oikein pahoin, kun piti hätäisesti syödä puolikypsää vasikanpaistia; tänään en saa päivällistä ollenkaan — enkä tohdi sanoakaan, kuinka kauan aamiaista odotimme — ja silloin vesi ei kiehunut. Minä en aio moittia sinua, rakas ystäväni, mutta tämä ei ole hauskaa".
"Oh, sinä julma, julma poika, kun sanot, että minä olen ikävä vaimo!" huudahti Dora.
"Mutta, rakas Dorani, tiedäthän, etten koskaan ole sitä sanonut!"
"Sinä sanoit, etten ollut hauska!" arveli Dora.
"Minä sanoin, ettei talouden-pitomme ollut hauska".
"Se on aivan sama asia!" huudahti Dora. Ja hän ajatteli ilmeisesti niin, sillä hän itki katkerasti.
Minä astuin taas muutamia kertoja huoneen poikki täynnä rakkautta sievää vaimoani kohtaan ja mieletönnä itsesyytöksistä ja halusta särkeä pääni oveen. Minä kävin taas istumaan ja sanoin:
"Minä en moiti sinua, Dora. Meillä on molemmilla paljon oppimista. Minä koetan vaan näyttää sinulle, ystäväni, että sinun täytyy — sinun todella täytyy" (minä olin päättänyt, etten luopuisi tästä) "tottua katsomaan Mary Anne'a ja samoin toimittamaan jotakin itseäsi ja minua varten".
"Minua kummastuttaa, että puhut näin kiittämättömästi", nyyhkytti Dora. "Vaikka tiedät, että minä nykyisin, kun sanoit tahtovasi vähän kalaa, itse kuljin pitkät matkat ja toimitin sitä, ilahuttaakseni sinua".
"Ja siinä teit oikein kauniisti, oma lemmittyni", lausuin minä. "Minä tunsinkin sen sydämessäni niin, etten olisi millään lailla tahtonut edes mainita, että ostit lohen — jossa oli liiaksi kahdelle. Taikka että se maksoi punnan ja kuusi shillingiä — joka oli enemmän, kuin meidän varamme sallivat".
"Sinä olit niin mielissäsi siitä", nyyhkytti Dora. "Ja sanoit, että minä olin pikku hiiri".
"Samaa sanon taas, kultani", vastasin minä, "ja tuhat kertaa!"
Mutta minä olin haavoittanut Doran hellää pikku sydäntä eikä häntä saanut lohdutetuksi. Hän nyyhkytti ja vaikeroitsi niin lujasti, että minusta tuntui, kuin olisin sanonut, en tiedä mitä, häntä loukatakseni. Minun täytyi kiiruhtaa pois; minun oli pakko olla poissa myöhäiseen saakka, ja minä tunsin koko illan semmoisia omantunnon vaivoja, että olin aivan kurja. Minä olin mielestäni kuin murhamies, ja minua rasitti hämärä tieto äärettömästä häijyydestä.
Oli kulunut pari kolme tuntia puoli-yöstä, kun tulin kotiin. Minä tapasin tätini meillä. Hän istui minua odottamassa.
"Onko jotain tapahtunut, täti?" sanoin minä levottomana.
"Ei mitään, Trot", vastasi hän. "Käy istumaan, käy istumaan. Pikku Kukka on ollut vähän alakuloinen, ja minä olen ollut hänen hupilaisenansa. Siinä kaikki".
Minä nojasin päätäni kättäni vastaan ja tunsin itseni, tuossa kun istuin ja tuijotin valkeaan, enemmän surulliseksi ja sortuneeksi, kuin olisin luullut mahdolliseksi niin pian sen jälkeen, kuin kirkkaimmat toiveeni olivat toteutuneet. Näin istuessani ja ajatellessani kohtasin sattumalta tätini silmät, jotka olivat minuun kääntyneet. Niissä oli joku tuskallinen katsanto, mutta se katosi kohta.
"Minä vakuutan teille, täti", lausuin minä, "että olen koko illan ollut onneton, kun ajattelin, että Dora oli onneton. Mutta minä en aikonut muuta, kuin hellästi ja ystävällisesti puhua koti-asioistamme".
Tätini nyykäytti rohkaisevaisesti päätänsä minulle.
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, Trot", sanoi hän.
"Epäilemättä. Jumala tietää, etten tahdo olla järjetön, täti!"
"Ei, ei", sanoi tätini. "Mutta Pikku Kukka on hyvin hento pikku kukka, ja tuulen täytyy olla lempeä häntä kohtaan".
Minä kiitin sydämestäni hyvää tätiäni hänen hellyydestään vaimoani kohtaan; ja minä olin varma, että hän tiesi sen.
"Luuletteko, täti", arvelin minä, vähän taas valkeaan katsottuani, "että te voisitte silloin tällöin neuvoa ja oikaista Doraa yhteiseksi eduksemme?"
"En, Trot!" vastasi tätini jonkunlaisella mielenliikutuksella. "Älä pyydä minulta mitään semmoista!"
Hänen äänensä oli niin peräti vakava, että kummastuneena nostin ylös silmäni.
"Minä katson taaksepäin menneesen elämääni, lapseni", lausui tätini, "ja ajattelen muutamia, jotka nyt lepäävät haudassansa ja joitten kanssa minä olisin voinut olla ystävällisemmällä kannalla. Jos tuomitsin ankarasti muitten ihmisten erehdyksiä heidän avioliitoissaan, lienee se tullut siitä, että minulla oli katkera syy ankarasti tuomita omia erehdyksiäni. Jätetään se asia. Minä olen monta monituista vuotta ollut äreä, näreä, itsepäinen nainen. Minä olen semmoinen vielä ja aina vastedeskin. Mutta sinä ja minä olemme tehneet toisillemme vähän hyvää, Trot — ainakin sinä olet tehnyt minulle, rakas poikani; eikä mitään eripuraisuutta saa syntyä meidän välillemme tällä ijällä".
"Eripuraisuuttameidänvälillemme!" huudahdin minä.
"Lapsi, lapsi!" lausui tätini, pukuansa silitellen, "kuinka pian se syntyisi meidän välillemme taikka kuinka onnettomaksi se tekisi Pikku Kukkamme, jos minä sekaantuisin johonkin, sitä ei mikään profeta voisi sanoa. Minä tahdon, että lempilapsemme rakastaa minua ja on iloinen, kuin perhonen. Muista omaa kotiasi tuon toisen avioliiton aikana; äläkä koskaan tee minulle eikä hänelle sitä vääryyttä, johon viittasit!"
Minä käsitin kohta, että tätini oli oikeassa, ja ymmärsin kokonaan hänen jalot tunteensa kallista vaimoani kohtaan.
"Nyt olette vasta alussa, Trot", jatkoi hän, "eikä Romaa rakennettu yhtenä päivänä ei vuonnakaan. Sinä olet valinnut omaa mieltäsi myöden" — minusta näytti, kuin joku pilvi pikimmältä olisi vierähtänyt hänen kasvojensa yli — "valinnut hyvin sievän ja herttaisen olennon. Sinun on velvollisuus, ja se on oleva sinun ilosi myöskin — sen tiedän; minä en pidä mitään luentoa — arvostella häntä (koska valitsit hänet) niitten ominaisuuksien mukaan, jotka hänellä on, eikä niitten ominaisuuksien mukaan, joita hänellä ehkä ei ole. Jälkimäisiä tulee sinun kasvattaa hänessä, jos voit. Jollet voi, lapsi", tässä tätini hivutti nenäänsä, "täytyy sinun tottua tulemaan toimeen ilman niitä. Mutta muista, rakas poikani, tulevaisuutenne riippuu teistä molemmista. Ei kukaan voi auttaa teitä; teidän täytyy itse luoda se. Semmoinen avioliitto on, Trot; ja Jumala siunatkoon teitä molempia siinä, koska olette niinkuin pari pientä lasta metsässä!"
Tätini sanoi tämän hilpeällä tavalla ja antoi minulle suudelman, siunaustansa vahvistaakseen.
"Nyt", sanoi hän, "sytytä pikku lyhtyni ja saata minut hattu-rasiaani puutarhan polkua myöden"; sillä tällä taholla olivat asuntomme keskinäisessä yhteydessä. "Sano Kukalle terveisiä Betsey Trotwood'ilta, kun palaat; ja mitä hyvänsä tehnet. Trot, älä koskaan aseta Betsey'tä miksikään linnunpelottimeksi, sillä niin totta kuin olen hänet peilissä nähnyt, on hän kylläksi julma ja laiha jo ennaltakin!"
Näin sanoen sitoi tätini päänsä nenäliinaan, jolla hän tämmöisissä tiloissa oli tottunut sitä mytyksi muodostamaan; ja minä seurasin häntä kotiin. Kun hän seisoi puutarhassaan, pitäen ylöspäin pikku lyhtyänsä, näyttääksensä minua, kun palasin, oli minusta, kuin hän taas olisi tarkastanut minua tuskallisella katsannolla; mutta minä en pannut sitä erittäin mieleeni, sillä minä olin ruvennut syvästi miettimään, mitä hän oli sanonut, ja olin vakuutettu — oikeastaan ensimäisen kerran — siitä, että Doran ja minun todellakin itse täytyi luoda tulevaisuutemme ja ettei kukaan voinut auttaa meitä.
Dora tuli hiipien alas vähäisillä tohveleillansa, kohdataksensa minua nyt, kun olin yksinäni, ja itki olkapääni nojalla ja sanoi, että minä olin ollut kovasydäminen ja hän oli ollut häijy; ja minä sanoin melkein samaa, luullakseni; ja me sovimme ja suostuimme, että ensimäinen pikku riitamme olisi viimeinen ja ettemme koskaan rakentaisi mitään uutta, vaikka eläisimme sata vuotta.
Seuraava kotoinen kiusaus, johon jouduimme, oli palkollisten tuottama kiirastuli. Mary Anne'n serkku karkasi sotaväestä alas meidän hiilikellariimme, josta piketti aseellisia kumppaneita suureksi ihmeeksemme veti esiin hänet, pani hänet käsirautoihin ja vei hänet pois, semmoinen saattojoukko perässä, joka tuotti häväistystä talomme edustan puutarhalle. Tästä sain rohkeutta laskea palveluksesta pois Mary Anne'n, joka, palkkansa saatuaan, meni matkoihinsa niin siivosti, että se kummastutti minua, siksi kuin huomasin jotakin tee-lusikkain ja myöskin muutamien vähäisten rahasummain suhteen, joita hän minun nimessäni ja ilman minun luvattani oli lainannut kauppiailta. Kun kappaleen aikaa olimme pitäneet Mrs. Kidgerbury'ä — vanhin Kentish Town'in asukas, luullakseni, joka kävi muilla lattioita pesemässä, mutta nyt oli liian heikko toteuttamaan aatteitansa tämän taiteen suhteen — löysimme toisen hyvän, joka oli mitä säyseimpiä naisia, mutta tavallisesti katsoi velvollisuudekseen kyökin portaissa kompastua tarjottimineen ja melkein aina sukelsi teekapineitten kanssa vierashuoneesen, niinkuin kylpy-ammeesen. Ne vahingot, joita tämä onneton aikaan saatti, pakoittivat meitä antamaan hänelle eron, jolloin häntä seurasi (Mrs. Kidgerbury oli aina väli-ajat meillä) pitkä sarja kelvottomia, päättyen erääsen nuoreen, gentililtä näyttävään henkilöön, joka lähti Greenwich'in markkinoille Doran hatulla. Tämän jälkeen minä en muista muuta, kuin samanlaista, yhtämittaista huonoa menestystä.
Jokainen, jonka kanssa meillä oli jotakin tekemistä, näytti pettävän meitä. Meidän ei tarvinnut kuin tulla johonkin puotiin, kun jo kaikki pahentuneet tavarat tuotiin esiin. Jos ostimme hummerin, oli se vettä täynnä. Lihamme oli aina sitkeätä, ja pehmeässä leivässämme oli tuskin mitään kuorta. Sitä peri-aatetta etsiessäni, jonka mukaan liha oli paistettava kypsäksi, mutta ei palaneeksi, tutkin itse kokkikirjaa ja näin siinä neljänneksen tuntia määrätyksi jokaiselta naulalta, johon ehkä neljännes oli lisättävä. Mutta jonkun kummallisen onnettomuuden kautta tämä perus-aate aina petti meidät emmekä koskaan keksineet mitään keskikohtaa raakuuden ja tuhan välillä.
Minulla oli syytä luulla, että nämät vastoinkäymiset maksoivat meille paljon enemmän, kuin jos olisimme viettäneet koko joukon suuria juhlia. Kun katselin kontrakirjojamme, näytti minusta, kuin olisimme voineet laskea alikerroksen lattian voilla, niin summalta tätä tavaraa kulutimme. En tiedä, osoittivatko tullikertomukset siihen aikaan enentynyttä pippurin tarvetta; mutta jollei meidän menetyksemme vaikuttanut kauppaan, väittäisin, että useat perheet varmaan olivat laanneet tätä kryytiä käyttämästä. Mutta kaikkein kummallisin asia oli se, että meillä ei kuitenkaan koskaan ollut sitä talossamme.