Uutisia.
Jos saan luottaa vaillinaiseen ajan-muistiini, lienen ollut naimisissa vuoden taikka niillä vaiheilla, kun eräänä iltana yksinäiseltä kävelyltä palatessani ja sitä kirjaa ajatellessani, jota silloin kirjoitin — sillä menestykseni oli vakaasti enentynyt, koska olin kovasti ahkera, ja minä puuhasin siihen aikaan ensimäistä romaniani — astuin Mrs. Steerforth'in kartanon ohitse. Minä olin usein kulkenut sen sivutse ennen, kun asuin sen likiseuduilla, vaikkei koskaan, kun minun vaan sopi valita joku muu tie. Kuitenkin sattui välisti, ettei ollut juuri helppo löytää toista tietä, suurta kiertoa tekemättä; ja sillä tapaa olin ylimalkain sangen usein käynyt tätä tietä.
Minä en ollut koskaan muuta kuin katsahtanut kartanoon, kun joudutin askeliani sen ohitse. Se oli alinomaa ollut kolkko ja autio. Ei mikään sen parhaista huoneista ollut tien puolella; ja kapeat, jykeä-puitteiset, vanhan-aikaiset akkunat, jotka eivät koskaan missään tilaisuudessa olleet iloiset, näyttivät kovin surullisilta, kun olivat tiveästi suljetut ja kartiinit aina alas lasketut. Vähäisen, kivitetyn pihan poikki johdatti katettu tie sisäänpääsy-portille, jota ei koskaan käytetty; ja siellä oli kaikista muista eriävä porrasakkuna, ainoa akkuna, jota ei mikään kartiini varjostanut, mutta joka kuitenkin näytti yhtä joutilaalta ja tyhjältä, kuin muutkin. Minä en muista koskaan nähneeni mitään valkeata koko talossa. Jos olisin ollut satunnainen ohitse-kulkia, olisin arvattavasti luullut, että joku lapseton henkilö makasi kuolleena siellä. Jos onneksi en olisi tietänyt mitään tästä paikasta, mutta usein nähnyt sen tässä muuttumattomassa tilassa, olisin kai huvitellut mielikuvitustani kaikenlaisilla älykkäillä mietteillä.
Niinkuin laita nyt oli, ajattelin tätä asuntoa niin vähän, kuin mahdollista. Mutta sieluni ei voinut mennä sen ohitse ja jättää sitä, niinkuin ruumiini; ja se synnytti tavallisesti pitkän sarjan ajatuksia. Kun se mainittuna iltana astui eteeni, samalla haavaa tuoden esiin lapsuuden muistoja ja myöhempiä mielenkuvituksia, puoleksi muodostuneitten toivojen haamuja, hämärästi nähtyjen ja yhtä hämärästi ymmärrettyjen harhaluulojen liehuvia varjoja, yhteen sekaantunutta todellisuutta ja haaveellisuutta, joka syntyi siitä työstä, jossa ajatukseni olivat puuhanneet, herätti se tavallista enemmän mietteitä minussa. Minä vaivuin, eteenpäin astuessani, syviin ajatuksiin, kun joku ääni vieressäni sai minut säpsähtämään.
Se oli lisäksi naisen ääni. Ei kestänyt kauan, ennenkuin muistin Mrs. Steerforth'in nuoren kamarineitsyen, jolla ennen oli ollut siniset nauhat lakissaan. Hän oli luultavasti talon muuttunutta luontoa noudattaaksensa ottanut ne pois ja niitten sijaan pannut vaan pari toivotonta, siivon ruskeata nauha-ruusua.
"Ettekö tahtoisi tehdä hyvin, Sir, ja astua sisään puhumaan MissDartle'n kanssa?"
"Onko Miss Dartle lähettänyt teidät noutamaan minua?" kysyin minä.
"Ei tänä iltana, Sir, mutta se ei tee mitään. Miss Dartle näki teidän kulkevan ohitse pari kolme iltaa sitten; ja sen vuoksi täytyi minun istua portaissa neulomuksineni, että käskisin teidän tulla sisään puhumaan hänen kanssaan, kun jälleen astuisitte ohitse".
Minä käännyin ja kysyin johdattajaltani, kuinka Mrs. Steerforth jaksoi. Hän sanoi, että hänen emäntänsä oli vaan huono ja pysyi enimmiten omassa huoneessansa.
Kun saavuimme taloon, saatettiin minä Miss Dartle'n luo puutarhaan ja jäin itse ilmoittamaan läsnä-oloani hänelle. Hän istui jollakin penkillä sen pengermän toisessa päässä, josta näki suuren kaupungin. Oli kolkko ilta, taivas näytti vaalean-harmaalta, ja kun näin ilman-rannan synkistyvän kaukaisuudessa, josta siellä täällä joku korkeampi esine kohosi himmeässä valossa, tuntui minusta, kuin nämät kaikki olisivat hyvin sopineet yhteen muistoni kanssa tästä kiihkeästä naisesta.
Hän näki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi, vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.
Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa, kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat halveksimista, jota hän ei huolinut salata.
"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle", lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.
"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"
"Ei".
"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"
Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä vastaan.
"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.
"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"
Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.
"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo, mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".
Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella ylenkatseellisella naurulla, sanoi:
"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän ystävänne. Te olette heidän ritarinsa ja puollustatte heidän oikeuksiansa. Tahdotteko tietää, mitä hänestä tiedetään?"
"Tahdon", vastasin minä.
Hän nousi paha-enteisellä hymyllä, astui muutamia askelia erästä rautatammi-aitaa kohden, joka oli likellä ja eroitti nurmikon kryytimaasta, ja lausui, ääntänsä koroittaen: "tulkaat tänne!" — niinkuin hän olisi huutanut saastaista eläintä.
"Tietysti ette tässä paikassa rupee mihinkään ritariuden taikka kostonhimon osoituksiin, Mr. Copperfield?" sanoi hän, katsoen olkapäänsä yli minun puoleeni samalla kasvojen muodolla.
Minä notkistin päätäni, käsittämättä, mitä hän tarkoitti; ja hän sanoi taas: "tulkaat tänne!" ja palasi arvokkaan Mr. Littimer'in kanssa, joka vähentymättömällä arvokkaisuudella kumarsi minua ja asettui Miss Dartle'n taa. Se häijynilkisen sulon ja voitonriemun muoto, jossa, kumma kyllä, kuitenkin ilmestyi jotakin naisellista ja viehättävää ja jolla hän nojausi taaksepäin penkillään meidän välillämme ja katseli minua, olisi sopinut jollekulle sadun julmalle prinsessalle.
"No", sanoi Miss Dartle käskeväisesti, häntä katselematta ja kosketellen vanhaa arpea, kun se värähteli, ehkä tällä kertaa enemmän mielihyvästä, kuin tuskasta. "Kertokaat Mr. Copperfieldille tuosta paosta".
"Mr. James ja minä, Ma'am —".
"Älkäät puhutelko minua!" keskeytti Miss Dartle, otsaansa rypistäen.
"Mr. James ja minä, Sir" —.
"Eikä minuakaan, jos suvaitsette", lausuin minä.
Vähintäkään hämmentymättä osoitti Mr. Littimer vähäisellä kumarruksella, että kaikki, mikä oli mieluisaa meille, oli hänellekin mieluisaa, ja alkoi taas:
"Mr. James ja minä olemme olleet ulkomailla tuon nuoren naisen kanssa siitä saakka kuin hän jätti Yarmouth'in Mr. James'in turvissa. Me olemme käyneet monessa paikassa ja nähneet koko joukon vieraita maita. Me olemme olleet Franskassa, Schweitzissä, Italiassa, lyhyeltä melkein kaikkialla".
Hän katseli penkin selkä-nojaa, niinkuin hän olisi puhutellut sitä, ja liikutti hiljaa sormiansa sen päällä, niinkuin hän olisi näpähyttänyt mykän pianon kieliä.
"Mr. James mieltyi tavattomasti tähän nuoreen naiseen ja oli jonkun aikaa vakavampi, kuin olen nähnyt hänen olleen siitä saakka, kuin rupesin hänen palvelukseensa. Nuori nainen oli hyvin oppivainen ja puhui pian vieraita kieliä; eikä kukaan olisi tuntenut häntä entiseksi maatytöksi. Minä huomasin, että häntä paljon ihmeteltiin, mihin hyvänsä hän tuli".
Miss Dartle pani kätensä kupeesen. Minä näin, että Mr. Littimer salaa katseli häntä ja hymyili hiukan itseksensä.
"Niin, nuorta naista ihmeteltiin todella paljon. Milloin puvun tähden, milloin ilman ja auringon tähden, milloin sen vuoksi, että pidettiin niin suurta menoa hänen tähtensä, milloin mistäkin syystä synnyttivät hänen ansionsa yleistä huomiota".
Hän pysähtyi tuokioksi. Miss Dartle'n silmät liikkuivat levottomasti kaukaisen näky-alan ylitse Ja hän puri alihuultansa, hillitäkseen vireätä suutansa.
Mr. Littimer nosti nyt kätensä pois penkiltä, laski toisen niistä toiseen ja asettui yhdelle jalalle, pitkittäen, silmät alaspäin luotuina ja arvokas pää hiukan ojennettuna eteenpäin ja vähän kallelleen käännettynä:
"Tällä tapaa nuori nainen jatkoi kappaleen aikaa, toisinaan ollen alakuloisena, siksi kuin hän alakuloisuudellaan ja tämäntapaisella mieli-alalla, luullakseni, alkoi väsyttää Mr. James'ia; eikä asiat olleet enää niin hyvin päin. Mr. James muuttui jälleen levottomaksi. Mitä levottomammaksi hän tuli, sitä pahemmaksi nuori nainen kävi; ja minun täytyy myöntää, että minulla tosiaan oli sangen paljon vastusta heistä. Kuitenkin asiat paikattiin täällä ja parannettiin siellä useita kertoja perästyksin; ja sitä kesti kauemman aikaa, kuin kukaan olisi voinut odottaa".
Miss Dartle peräytti silmänsä kaukaisuudesta ja katseli minua taas entisellä muodollansa. Selvittäen kurkkuansa kätensä takana arvokkaalla, lyhyellä yskäyksellä, vaihetti Mr. Littimer jalkaa ja jatkoi:
"Lopulta, kun monta sanaa ja soimausta ylipäänsä oli lausuttu, lähti Mr. James eräänä aamuna Neapelin seuduilta, jossa meillä oli villa (koska nuori nainen oli erittäin ihastunut mereen), ja, ollen päivän taikka parin perästä palaavinaan, jätti minulle toimeksi ilmoittaa, että hän, kaikkien asianomaisten yhteiseksi eduksi oli" — tässä lyhyt yskä keskeytti — "mennyt matkaansa. Mutta Mr. James, täytyy minun tunnustaa, menetteli erittäin kunniallisesti; sillä hän esitteli, että nuori nainen menisi naimisiin erään sangen arvokkaan henkilön kanssa, joka oli kokonaan valmis unhottamaan kaikki entiset tapaukset ja joka ainakin oli yhtä hyvä, kuin kukaan, jota nuori nainen asiain tavallisessa menossa olisi voinut toivoa, koska hänen sukulaisensa olivat hyvin alhaista väkeä".
Hän vaihetti taas jalkaa ja kostutti huuliansa. Minä olin vakuutettu, että tuo konna puhui itsestänsä, ja minä näin vakuutukseni heijastelevan Miss Dartle'n kasvoissa.
"Tämä oli minun käsky myöskin ilmoittaa. Minä tahdoin mielelläni tehdä kaikki, päästääkseni Mr. James'iä pulasta ja rakentaakseni jälleen sopusointua hänen ja hellän äidin välillä, joka oli kärsinyt niin paljon hänen tähtensä. Sen vuoksi minä ryhdyin toimeen. Nuoren naisen rajuus, kun hän tointui, sitten kuin olin ilmoittanut Mr. James'in lähdön, oli suurempi, kuin olisi odottanut. Hän oli aivan hullu, ja häntä täytyi pitää alallansa väki voimalla; sillä hän olisi särkenyt päänsä marmorilattiaan, jollei hän olisi saanut veistä käteensä tai hukuttanut itseänsä".
Nojautuen taaksepäin penkillänsä ja kasvot riemusta hohtaen, näytti Miss Dartle melkein hyväilevän niitä sanoja, joita tuo ilkiö oli lausunut.
"Mutta kun tulin sen asian jälkimäiseen puoleen, joka oli toimekseni uskottu", lausui Mr. Littimer, levottomasti käsiänsä hieroen, "ja jota, niinkuin olisi luullut, kaikissa tapauksissa olisi sopinut katsoa hyväksi aikomukseksi, silloin ilmestyi nuori nainen oikeassa luonnossaan. Hurjempaa ihmistä en ole koskaan nähnyt. Hänen käytöksensä oli kummastuttavan paha. Hänessä ei ollut enemmän kiitollisuutta, enemmän tuntoa, enemmän kärsivällisyyttä, enemmän järkeä, kuin kannossa tai kivessä. Jollen olisi ollut varoillani, olen vakuutettu, että hän olisi vuodattanut vereni".
"Sitä parempana minä pidän häntä", arvelin minä harmistuneena.
Mr. Littimer notkisti päätänsä, niinkuin sanoaksensa: "Todella, Sir?Mutta te olette kovin nuori!" ja jatkoi kertomustansa.
"Täytyi, lyhyeltä puhuen, joksikin aikaa poistaa hänen saataviltaan kaikki, millä hän olisi voinut vahingoittaa itseänsä taikka muita, ja sulkea hänet sisään. Vaan kuitenkin hän yöllä pääsi ulos; hän avasi akkunan-ristikon, jonka itse olin naulannut kiinni, laskeusi alas viiniköynnöstä myöden, joka oli kasvatettu akkunan alitse; eikä häntä sitten, minun tietääkseni, ole nähty eikä kuultu".
"Hän on ehkä kuollut", lausui Miss Dartle hymyillen, niinkuin hän olisi juljennut potkaista onnettoman tytön ruumista.
"Hän on ehkä hukuttanut itsensä, Miss", vastasi Mr. Littimer, käyttäen tätä syytä, puhutellaksensa jotakuta. "Se on sangen mahdollista. Taikka hän kenties sai apua venemiehiltä ja venemiesten vaimoilta ja lapsilta. Koska hän oli taipuvainen alhaiseen seuraan, oli hänen usein tapa puhutella heitä rannalla, Miss Dartle, ja istua heidän veneittensä vieressä. Minä tiedän, että hän on tehnyt niin päiväkaudet, kun Mr. James on ollut poissa. Mr. James ei ollut juuri mielissään, kun hän kerta sai tietää, että hän oli jutellut lapsille, kuinka hän oli venemiehen tytär ja kuinka hän oli pitkiä aikoja sitten omassa maassaan juoksennellut rannalla, niinkuin he".
Voi Em'ly! Onneton kaunotar! Mikä kuva nousi eteeni! Minä näin hänen istuvan kaukaisella rannikolla lasten parissa, jotka olivat niinkuin hän itse, kun hän oli viaton, ja kuuntelevan vienoja ääniä, jommoiset olisivat voineet sanoa häntä äidiksi, jos hän olisi ollut köyhän miehen vaimo, ja meren suurta ääntä ja sen ijankaikkista "ei koskaan enää!"
"Kun selvästi havaittiin, ettei mitään voitu tehdä, Miss Dartle —".
"Enkö kieltänyt teitä puhuttelemasta minua?" kysyi Miss Dartle vakavalla ylenkatseella.
"Te puhuttelitte minua, Miss", vastasi hän. "Minä pyydän anteeksi.Mutta minun tulee totella".
"Toimittakaat asianne", vastasi Miss Dartle. "Päättäkäät kertomuksenne ja menkäät!"
"Kun selvästi havaittiin", lausui hän äärettömällä arvokkaisuudella ja kuuliaisella kumarruksella, "ettei häntä voitu löytää, lähdin Mr. James'in luo siihen paikkaan, johon minun oli määrä kirjoittaa, ja ilmoitin hänelle, mitä oli tapahtunut. Ankaria sanoja vaihdettiin meidän keskenämme tämän johdosta, ja minä luulin kunniani vaativan, että jätin hänet. Minä siesin, ja minä olen sietänyt paljon Mr. James'in puolelta, mutta hän loukkasi minua liiaksi. Hän löi minua. Koska tiesin tuon onnettoman eripuraisuuden hänen ja hänen äitinsä välillä, ja mimmoinen äidin mielentila luultavasti oli, tulin omin päin kotiin Englantiin ja kerroin —".
"Rahaa vastaan, jonka minä maksoin hänelle", sanoi Miss Dartle minulle.
"Juuri niin, Ma'am — ja kerroin, mitä tiesin. Minä en luule", arveli Mr. Littimer hetken mietittyään, "että on mitään lisättävää. Minä olen tätä nykyä ilman virkaa ja olisin onnellinen, jos saisin jonkun kunniallisen paikan".
Miss Dartle katsahti minuun, niinkuin kysyäksensä, oliko muutoin mitään, jota minä tahdoin tiedustella. Koska eräs asia oli joutunut mieleeni, vastasin:
"Minä ehkä tahtoisin kuulla tältä — luontokappaleelta", minä en saanut ystävällisempää sanaa sanotuksi, "sieppasivatko salaa pois jonkun kirjeen, joka kirjoitettiin hänelle kotoa, vai luuleeko hän tytön koskaan saaneen sitä".
Hän pysyi tyvenenä ja äänettömänä, silmät maassa, ja asetti jokaisen oikean käden sormenpään tarkasti jokaista vasemman käden sormenpäätä vastaan.
Miss Dartle käänsi halveksien kasvonsa häntä kohden.
"Minä pyydän anteeksi teiltä, Miss", lausui hän, hajamielisyydestään heräten, "mutta olinpa teille kuinka alamainen tahansa, on minulla kuitenkin asemani, vaikka en ole muuta, kuin palvelia. Mr. Copperfield ja te, Miss, olette kaksi eri ihmistä. Jos Mr. Copperfield tahtoo kuulla jotakin minulta, uskallan muistuttaa Mr. Copperfield'ille, että hänen sopii asettaa kysymyksensä minulle. Minun tulee säilyttää arvoani".
Hetken taisteltuani itse kanssani, käänsin silmäni häntä kohden ja sanoin: "te olette kuulleet kysymykseni. Pitäkäät sitä teille itselle tehtynä, jos niin tahdotte. Mitä vastaatte?"
"Sir", lausui hän, tuon tuostakin eroittaen ja jälleen yhdistäen hienoja sormenpäitänsä, "minun vastaukseni täytyy olla rajoitettu, sillä eri asia on ilmoittaa Mr. James'in äidille, mitä Mr. James on uskonut minulle, ja ilmoittaa sitä teille. Ei ole luultavaa, arvaan minä, että Mr. James olisi auttanut tuommoisten kirjeitten tuloa, jotka nähtävästi vaan olisivat kartuttaneet nuoren naisen alakuloisuutta ja ikävää; mutta kauemmaksi kuin tähän, Sir, en tahtoisi mennä".
"Siinäkö kaikki?" kysyi Miss Dartle minulta.
Minä ilmoitin, ettei minulla ollut mitään muuta sanomista, "Paitsi", lisäsin minä, kun näin Mr. Littimer'in tekevän lähtöä, "että ymmärrän tämän ystävän osan tuossa häijyssä asiassa, ja että minä, koska aion antaa siitä tiedon sille rehelliselle miehelle, joka on ollut tytölle isän sijassa hänen lapsuudestaan saakka, neuvoisin häntä jotenkin karttamaan julkista ilmestymistä".
Mr. Littimer oli seisahtunut samalla silmänräpäyksellä, kuin aloitin, ja kuunnellut ainaisella, levollisella tavallaan.
"Kiitoksia, Sir. Mutta te suotte minulle anteeksi, jos sanon, Sir, ettei tässä maassa löydy orjia eikä orjanpäälliköitä, ja ettei ihmisten ole lupa omin käsin lakia laskea. Jos niin tekevät, on se vaarallisempi heille itselle, luulen minä, kuin muille. Niin muodoin minä en ollenkaan pelkää menemästä, mihin vaan haluttaa, Sir".
Tällä puheella kumarsi hän minua kohteliaasti, ja kumarrettuaan myöskin Miss Dartle'a lähti hän pois sen rautatammi-aidan aukon kautta, josta hän oli tullut. Miss Dartle ja minä katsoimme vähän aikaa ääneti toisiimme; hänen käytöksensä oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut, kun hän ensiksi toi esiin miehen.
"Tuo mies sanoo paitsi sitä", muistutti Miss Dartle, verkalleen huultansa koukistaen, "että hänen isäntänsä, niinkuin hän on kuullut, purjehtii pitkin Espanjan rannikkoa ja tämän tehtyänsä jää tyydyttämään haluansa meri-elämään, siksi kuin hän väsyy. Mutta tästä te tuskin pidätte lukua. Noitten molempien ylpeitten henkilöin, äidin ja pojan, välillä on suurempi eripuraisuus, kuin koskaan, ja on vähempi toivo saada sitä poistetuksi, sillä heillä on samanlainen sydän, ja aika tekee kummankin itsepäisemmäksi ja käskevämmäksi. Te ette pidä tästäkään mitään lukua; mutta se johdattaa minua siihen, mitä aion sanoa. Se perkele, josta te teette enkelin, minä tarkoitan tuota alhaista tyttöä, jonka hän onki ylös rannan mudasta" — hän kiinnitti nyt mustat silmänsä kokonaan minuun ja nosti kiihkeästi ylös sormensa, "ehkä on elossa — sillä minä luulen, että muutamat yhteiset olennot ovat sitkeä-henkisiä. Jos hän on, tahdotte kai, että niin arvaamattoman kallis helmi pyydetään ja talletetaan. Sitä mekin soisimme, jottei James millään lailla jälleen joutuisi hänen saaliiksensa. Siinä määrässä on meillä yhteinen asia; ja sen vuoksi minä, joka tahtoisin tehdä hänelle mitä pahaa ikänänsä, jota semmoinen hylky voi tuntea, olen tuottanut teidät kuulemaan, mitä olette kuulleet".
Hänen kasvojensa muutoksesta näin, että joku lähestyi minun takaani. Se oli Mrs. Steerforth, joka ojensi minulle kättänsä enemmän kylmäkiskoisesti ja komeasti kuin ennen; mutta kuitenkin — minä huomasin sen, ja se liikutti minua — sammumattomalla muistilla vanhasta rakkaudestani hänen poikaansa kohtaan. Hän oli suuresti muuttunut. Hänen pulskea vartalonsa ei ollut enään niin suora, hänen kauniissa kasvoissaan oli syvät vaot, ja hänen hiuksensa olivat melkein valkoiset. Mutta kun hän istui penkille, oli hän vielä kaunis lady; ja hyvin minä tunsin tuon kirkkaan, uljas-katseisen silmän, joka oli loistanut edessäni yksin unelmissanikin koulussa.
"Onko Mr. Copperfield saanut tietää kaikki, Rosa?"
"On".
"Ja onko hän kuullut Littimer'iä itseä?"
"On; minä kerroin hänelle, miksi te tahdoitte sitä".
"Te olette hyvä tyttö. Minulla on ollut joku vähäinen kirjeenvaihto teidän entisen ystävänne kanssa, Sir", puhutellen minua, "mutta se ei ole palauttanut häntä velvollisuutensa tai luonnollisen tehtävänsä tuntoon. Sentähden minulla ei ole mitään muuta tarkoitusta tässä, kuin mitä Rosa on maininnut. Jos tämän menetyksen kautta, joka ehkä huojentaa sen kunniallisen miehen mieltä, jonka te toitte tänne (jota minun tulee sääli — enempää en saata sanoa), poikani estetään joutumasta juonittelevan vihollisen pauloihin, hyvä!"
Hän oikaisi ruumistansa ja istui, katsellen suoraan eteensä kaukaisuuteen.
"Madam", sanoin minä kunnioittavaisesti, "minä ymmärrän. Minä vakuutan teille, ettei ole mitään vaaraa, että erehtyisin teidän syittenne suhteen. Mutta, koska lapsuudestani asti olen tuntenut tämän loukatun perheen, täytyy minun sanoa yksin teillekin, että, jos luulette, ettei tyttöä, joka on suurta vääryyttä kärsinyt, ole julmasti vietelty ja ettei hän mieluisammin kuolisi sataa kuolemaa, kuin nyt ottaisi maljallista vettä teidän poikanne kädestä, petytte kauheasti".
"Älä huoli, Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, kun Miss Dartle aikoi keskeyttää, "vähät siitä, jätä se silleen. Te olette naimisissa, Sir, olen kuullut?"
Minä vastasin, että olin jonkun ajan ollut naimisissa.
"Ja teidän on käynyt hyvin? Minä kuulen varsin vähän siinä hiljaisessa elämässä, jota elän, mutta tiedän kuitenkin, että rupeatte saamaan mainetta".
"Minulla on ollut hyvä onni", vastasin minä, "ja minä näen nimeäni mainittavan jonkunlaisella kiitoksella".
"Teillä ei ole mitään äitiä?" — lauhkeammalla äänellä.
"Ei".
"Se on vahinko", vastasi hän. "Hän olisi ollut ylpeä teistä. Hyvää yötä!"
Minä tartuin siihen käteen, jota hän arvokkaalla, kukistumattomalla katsannolla ojensi minulle, ja se oli yhtä levollisena minun kädessäni, kuin jos hänen rintansa olisi ollut rauhassa. Hänen ylpeytensä osasi hillitä suonen tykytystäkin, siltä näytti, ja vetää sen tyvenen verhon hänen kasvojensa eteen, jonka takaa hän istuessaan katsoi suoraan eteensä kaukaisuuteen.
Kun astuin pois heidän luotansa pitkin pengertä, en voinut olla huomaamatta, kuinka vakaasti he molemmat istuivat ja katselivat ilman-rantaa ja kuinka tämä tummeni ja taajeni heidän ympärillään. Sieltä täältä näkyi joku varhainen lamppu vilkkuvan etäisestä kaupungista; ja taivaan itäisellä puolella väikkyi yhä tuo vaalean-harmaa valo. Mutta suuremmasta osasta välillä olevasta, leveästä laaksosta nousi sumu, niinkuin meri, ja kun se yhtyi pimeään, näytti siltä, kuin kokoontuvat vedet olisivat saartaneet heidät. Minulla on hyvä syy muistaa tätä ja ajatella sitä kauhulla, sillä, ennenkuin taas näin nämät kaksi, oli myrskyinen meri kohonnut heidän jalkoihinsa asti.
Miettiessäni, mitä oli kerrottu minulle, katsoin oikeaksi, että se ilmoitettaisiin Mr. Peggotylle. Seuraavana iltana lähdin London'iin häntä etsimään. Hän kulki alinomaa paikasta paikkaan, ja sisarentyttären pelastaminen oli hänen ainoa pää-määränsä; mutta hän oleskeli enemmän Londonissa, kuin missään muualla. Monta monituista kertaa olin nyt nähnyt hänen sydän-yönä kävelevän pitkin katuja, niitten kasvojen joukosta, jotka liikkuivat ulkona tähän ajattomaan aikaan, hakien, mitä hän pelkäsi löytämästä.
Hän asui sen vähäisen rihkamakauppiaan puodin ylipuolella Hungerford-torilla, jota minun on ollut syy monta kertaa mainita ja josta hän ensin lähti armeliaisuuden asiallensa. Sinne suunnitin askeleeni. Häntä kysyessäni kuulin talonväeltä, ettei hän vielä ollut mennyt ulos ja että minä tapaisin hänet hänen huoneessansa ylikerroksessa.
Hän istui ja luki akkunan vieressä, jossa hänellä oli muutamia kukkia. Huone oli hyvin sievä ja siisti. Minä näin silmänräpäyksellä, että se aina oli varustettu hänen sisarentyttärensä vastaan-ottoa varten ja ettei hän koskaan mennyt ulos sitä mahdollisuutta ajattelematta, että hän toisi tämän muassaan kotiin. Hän ei ollut kuullut, kun koputin ovea, vaan nosti silmänsä vasta, kun laskin käteni hänen olkapäällensä.
"Mas'r Davy! Kiitoksia, Sir! sydämellisiä kiitoksia tänne tulostanne!Käykäät istumaan. Te olette suuresti tervetullut, Sir!"
"Mr. Peggotty", sanoin minä, ottaen sitä tuolia, jota hän tarjosi minulle, "älkäät odottako suuria! Minä olen kuullut vähän uutisia".
"Em'lystäkö?"
Hän pani levottomasti kätensä suunsa eteen ja vaaleni, samalla kuin hän kiinnitti silmänsä minuun.
"Ei tiedetä mitään, missä hän on; mutta hän ei ole enää tuon miehen luona".
Hän istahti, katseli minua tarkasti ja kuunteli aivan ääneti kaikkia, mitä minulla oli kerrottavaa. Minä muistan hyvin, kuinka arvokkaalta, vieläpä ihanalta hänen kasvojensa kärsivällinen vakavuus minusta näytti, kun hän, vähitellen siirrettyään silmänsä pois minun silmistäni, istui ja katsoi alaspäin, käsi poskella. Hän ei pyytänyt keskeyttää, vaan istui koko ajan mitään puhumatta. Hän näytti seuraavan ainoastaan Emilyn kuvaa koko kertomuksessa ja antavan jokaisen muun haamun vierähtää ohitse, niinkuin se ei olisi ollut mitään.
Kun olin päättänyt, peitti hän kasvonsa käsillään ja pysyi ääneti. Minä katselin vähän aikaa ulos akkunasta ja askaroitsin kukkien kanssa.
"Mitä te tästä luulette, Mas'r Davy?" kysyi hän viimein.
"Minä luulen, että hän elää", vastasin minä.
"En tiedä. Ensimäinen isku ehkä oli liian ankara, ja sydämensä kurjuudessa —! Nuot siniset vedet, joista hänen oli tapa puhua. Olisiko hän ajatellut niitä niin monta vuotta sentähden, että niitten oli määrä tulla hänen haudaksensa!"
Hän sanoi tätä miettiväisesti matalalla, vapisevalla äänellä, ja astui vähäisen huoneen poikki.
"Vaan kuitenkin, Mas'r Davy", lisäsi hän, "olen niin varmaan tuntenut, että hän elää — olen valveilla ollessani ja nukkuessani varmaan tietänyt, että löytäisin hänet — se on niin paljon johdattanut ja tukenut minua — etten luule pettyneeni. Ei. Em'ly elää!"
Hän laski vakaasti kätensä pöydälle, ja hänen päivettyneet kasvonsa saivat erittäin lujan katsannon.
"Sisarentyttäreni Em'ly elää, Sir!" lausui hän vakaasti. "Minä en tiedä, mistä se tulee taikka kuinka laita on, muttaminulle on sanottu, että hän elää!"
Hän näytti tätä sanoessaan melkein sisällisen ilmoituksen saaneelta. Minä odotin muutamia silmänräpäyksiä, siksi kuin hän käänsi huomionsa kokonaan puoleeni, ja rupesin selittämään sitä varokeinoa, johon — se oli joutunut, mieleeni edellisenä iltana — olisi viisainta ryhtyä.
"Kuulkaat nyt, rakas ystäväni" — aloitin minä.
"Kiitoksia, kiitoksia, hyvä Sir", lausui hän, molemmin käsin tarttuen minun käteeni.
"Jos hän pyrkisi Londoniin, joka on luultavaa — sillä missä hän niin helposti voisi piilotella, kuin tässä äärettömässä kaupungissa, ja mitä hän muuta tahtoisi tehdä, kuin piilotella ja kätkeä itseänsä, jollei hän tule kotiin?" —
"Eikä hän tule kotiin", keskeytti hän, pudistaen päätänsä surullisesti. "Jos hän olisi itse-altansa eronnut tuosta miehestä, ehkä hän olisi tullut; mutta ei, niinkuin asian laita nyt on, Sir".
"Jos hän tulisi tänne", arvelin minä, "löytyy, luullakseni, täällä yksi, joka varmaan helpommin, kuin kukaan muu mailmassa, huomaa hänet. Muistatteko — kuulkaat miehuullisesti, mitä sanon — ajatelkaat suurta päämääräänne! — muistatteko Marthaa?"
"Meidän kaupungista?"
Minä en tarvinnut muuta vastausta, kuin hänen kasvonsa.
"Tiedättekö, että hän on Londonissa?"
"Minä olen nähnyt hänet kaduilla", vastasi hän ja häntä värisytti.
"Mutta te ette tiedä", sanoin minä, "että Em'ly Ham'in avulla teki hyvää hänelle kauan ennenkuin hän katosi kotoa. Eikä myöskään, että, kun eräänä iltana kohtasimme toisemme ja yhdessä puhuimme tuossa huoneessa kadun toisella puolella, hän kuunteli ovella".
"Mas'r Davy!" vastasi hän kummastuksella. "Sinäkö iltana, kuin satoi lunta niin vahvasti?"
"Sinä iltana. Minä en ole kertaakaan nähnyt häntä sen jälkeen. Teistä erottuani palasin puhumaan hänen kanssansa, mutta hän oli mennyt. Minä en tahtonut mainita häntä teille silloin enkä tahtoisi nytkään; mutta hän on se, jota tarkoitan ja jonka kanssa meidän tulee neuvotella. Ymmärrättekö?"
"Liian hyvin, Sir", vastasi hän. Me olimme alentaneet äänemme melkein kuiskaukseksi ja jatkoimme puhettamme yhtä hiljaa.
"Te sanotte nähneenne hänet. Luuletteko voivanne löytää häntä? Minulla ei ole toivoakaan kuin sattumalta löytää häntä".
"Minä luulen, Mas'r Davy, että tiedän, mistä etsiä häntä".
"Siellä on pimeä. Lähdetäänkö ulos, koska nyt olemme yhdessä, ja koetetaan tavata häntä tänä iltana?"
Hän suostui ja hankki seuratakseen minua. Vaikk'en näyttänyt pitävän vaaria siitä, mitä hän teki, näin, kuinka hän huolellisesti siivosi vähäistä huonetta, asetti kynttilän ja sytytys-neuvot valmiiksi, järjesti vuodetta ja otti lopullisesti jostakin laatikosta yhden Em'lyn puvun (minä muistin nähneeni tämän käyvän sillä), joka oli sievästi pantu kokoon muutamien muitten vaatteitten kanssa, ynnä hatun, ja pani ne tuolille. Hän ei puhunut mitään näistä vaatteista enkä minäkään. Epäilemättä ne monta monituista iltaa olivat olleet siellä Emilyä vartomassa.
"Oli semmoinen aika, Mas'r Davy", lausui hän, kun tulimme portaita alas, "jolloin en pitänyt tätä tyttöä, Marthaa, parempana, kuin tomua minun Em'lyni jalkojen alla. Jumala antakoon minulle anteeksi, nyt on toisin!"
Matkalla minä osittain puhetta vireillä pitääkseni, osittain itseäni tyydyttääkseni kyselin häneltä Ham'ista. Hän vastasi melkein samoilla sanoilla, kuin ennen, että Ham oli samanlainen, "viettää elämäänsä, hengestänsä yhtäkään huolimatta; ei nureksi koskaan, ja kaikki rakastavat häntä".
Minä kysyin häneltä, mimmoiseksi hän luuli Ham'in mieli-alaa heidän onnettomuutensa syyn suhteen? Katsoiko hän sitä vaaralliseksi? Mitä hän esimerkiksi luuli Ham'in tekevän, jos hän ja Steerforth joskus kohtaisivat toisensa?
"Sitä en tiedä, Sir", vastasi hän. "Minä olen usein ajatellut sitä, mutta en pääse selville siitä".
Minä johdatin hänen mieleensä tuon aamun Emilyn lähdön jälkeen, jona olimme kaikki kolme rannalla.
"Muistatteko", sanoin minä, "sitä hurjaa tapaa, jolla hän katsoi ulos merelle ja puhui 'lopusta'".
"Muistan kyllä!" lausui hän.
"Mitä luulette hänen tarkoittaneen?"
"Mas'r Davy", vastasi hän, "minä olen useita kertoja asettanut tämän kysymyksen eteeni enkä ole koskaan löytänyt mitään vastausta. Ja siinä on yksi outo asia — että, vaikka hän on niin ystävällinen, minä en kuitenkaan mielelläni tahtoisi johdattaa hänen ajatuksiansa siihen. Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ole ollut niin kuuliainen, kuin kuuliainen voi olla, eikä ole luultavaa, että hän nyt rupeisi puhumaan jollakin muulla lailla; mutta hänen mielessään, jossa nämät ajatukset makaavat, ei ole läheskään matalaa vettä. Siinä on syvä, Sir, enkä minä selitä pohjaa".
"Te olette oikeassa", sanoin minä, "ja tämä on välisti tehnyt minut levottomaksi".
"Ja minut myöskin, Mas'r Davy", vastasi hän. "Vielä enemmän, vakuutan teille, kuin hänen uskalias käytöksensä, vaikka molemmat ovat lähteneet siitä muutoksesta, joka on tapahtunut hänessä. Minä en tiedä, rupeisiko hän missään tapauksessa väkivaltaan, mutta minä toivon, että nämät kaksi eivät koskaan yhdy".
Me olimme tulleet Temple Bar'in kautta City'yn. Hän ei puhunut sen enempää, vaan, vieressäni kävellen, antausi ainoaan hartaan elämänsä päämäärään ja astui eteenpäin siinä äärettömässä mielen-jännityksessä, joka olisi tehnyt hänet yksinäiseksi olennoksi ihmisjoukossakin. Me emme olleet kaukana Blackfriars Bridge'stä, kun hän käänsi päätänsä ja osoitti yhtä yksinäistä naishaamua, joka liikkui eteenpäin toisella puolella katua. Minä huomasin tämän heti siksi, jota etsimme.
Me astuimme kadun poikki ja pyrimme häntä kohden, kun mieleeni joutui, että hän ehkä paremmin tuntisi naisen sääliä kadonneen tytön suhteen, jos puhuttelisimme häntä syrjässä ihmistungosta jossakin levollisemmassa paikassa, jossa meitä ei huomattaisi niin paljon. Minä neuvoin sentähden kumppaniani, ettemme vielä puhuttelisi häntä, vaan seuraisimme häntä, samalla tässä totellen jotakin epäselvää halua nähdä, mihin hän aikoi.
Kun Mr. Peggotty suostui tähän, seurasimme tyttöä kappaleen matkan päässä. Me emme koskaan päästäneet häntä näkyvistämme, mutta emme myöskään huolineet tulla aivan likelle, koska hän usein katsoi ympärillensä. Kerran hän pysähtyi kuuntelemaan jotakin soittokuntaa, ja silloin mekin pysähdyimme.
Hän astui pitkän matkan, ja yhä mekin astuimme. Siitä tavasta, jolla hän noudatti suuntaansa, näki selvästi, että hän mieli johonkin määrättyyn paikkaan; ja tämä seikka sekä hänen pysymisensä vireimmillä kaduilla niinkuin myöskin, arvatakseni, se outo viehätys, joka lähti siitä salamyhkäisestä tavasta, jolla seurasimme jotakuta, saivat minut pysymään kiinni ensimäisessä aikomuksessani. Viimein hän poikkesi ikävälle, kolkolle kadulle, jossa hälinä ja ihmishyörinä loppui; ja minä sanoin: "puhutellaan häntä nyt"; ja, jouduttaen askeliamme, seurasimme häntä.
Martha.
Me olimme nyt Westminster'issä. Me olimme kääntäneet, häntä seurataksemme, koska olimme kohdanneet hänet meitä vastaan tulemasta; ja Westminster Abbey oli se paikka, jossa hän jätti pääkatujen valon ja melskeen. Kun hän selvisi niistä molemmista ihmis-virroista, jotka kulkivat sillalle ja sillalta, liikkui hän niin nopeasti, että me, ennenkuin olimme tästä suorittaneet sen ennakko-matkan, joka hänellä poiketessaan oli meidän suhteemme, olimme kapealla, virranviereisellä Millbank'in kadulla ja vasta siellä saavutimme hänet. Tällä hetkellä astui hän kadun poikki, niinkuin välttääksensä niitä askelia, joita hän kuuli niin likeltä takaansa; ja taaksensa katsomatta kulki hän eteenpäin vielä nopeammin.
Erään pimeän porttikäytävän kautta, johon muutamia vaunuja yöksi oli majoitettu, vilahti virta silmiini, ja tämä näytti seisauttavan jalkaani. Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään kadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä puolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa, mutta pyrkien hyvin likelle häntä.
Tämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan tätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha lauttahuone, jota ei enää käytetty. Se sijaitsee juuri siinä paikassa, jossa katu päättyy ja tie alkaa käydä rakennusrivien ja virran välillä. Heti kuin hän tuli sinne ja näki veden, pysähtyi hän, niinkuin hän olisi päässyt määräpaikkaansa, ja astui nyt verkalleen pitkin virran reunaa, tarkasti vettä katsellen.
Sinne mennessämme olin koko matkan luullut, että hän koki johonkin asuntoon; minulla oli todella ollut joku epämääräinen toivo, että tämä asunto jollakin tapaa olisi yhteydessä kadonneen tytön kanssa. Mutta tuo musta vilaus virrasta porttikäytävän kautta oli vaistomaisesti ilmoittanut minulle, ettei hän menisi kauemmaksi.
Koko seutu oli siihen aikaan kolkko ja iltaisin niin raukaiseva, surullinen ja yksinäinen, kuin mikään Londonissa. Ei ollut varveja eikä rakennuksia tällä alakuloisella, autiolla tiellä likellä isoa, tyhjää vankihuonetta. Sakea viemäri purkasi rataansa vankihuoneen valleille. Karheata ruohoa ja uhkeata ruhkaheinää kasvoi joka paikassa vetelällä maalla läheisyydessä. Yhdessä paikassa paha-enteisesti aljettujen, mutta kesken jätettyjen rakennusten raadot mätänivät. Toisessa maa oli peitetty ruosteisilla, kauhean isoilla, rautaisilla höyrypannuilla, rattailla, kammeilla, putkilla, uuneilla, lastoilla, ankkureilla, sukelluskelloilla, tuulimyllyn-siivillä ja tiesi mimmoisilla oudoilla esineillä, joita joku ostaja oli koonnut, mutta jotka makasivat pitkällänsä mudassa, johon — koska olivat omasta painostaan sateisilla säiliä vajonneet maahan — ne näyttivät turhaan koettavan kätkeä itseänsä. Useitten virran-ääreisten tehtaitten kolina ja hohto nousi öisin häiritsemään kaikkia, paitsi sitä paksua, yhtäjaksoista savua, joka tulvasi ulos niitten kattotorvista. Limaiset kuopat ja polut, kierrellen vanhojen paalujen välitse, joihin jotakin kivulloista ainetta oli tarttunut, niinkuin viheriäiset hius-suortuvat, ja joissa viime-vuotiset ilmoituspaperit repaleisina löyhyivät ylipuolella korkeanvedenmerkkiä, luvaten palkintoja hukkuneista ihmisistä, johdattivat ruopan ja loan läpi pakoveden kohdalle. Hoettiin, että yksi niistä kuopista, joita Ison ruton aikana kaivettiin kuolleita varten, oli näillä paikoilla; ja joku turmeleva vaikutus näytti levinneen siitä koko seudun yli. Taikka myöskin näytti siltä, kuin se saastaisen virran tulvista vähitellen olisi ränstynyt tähän painajaistilaan.
Niinkuin hän olisi ollut osa siitä ryönästä, jonka virta oli hylännyt ja jättänyt lahoamaan ja häviämään, pyrki se tyttö, jota olimme seuranneet, virran rannalle ja seisoi yksinään ja ääneti keskellä tätä yötistä näkymöä, vettä katsellen.
Rannalla mudassa oli muutamia veneitä ja aluksia, joitten avulla pääsimme parin kyynärän päähän hänestä, ilman että hän näki meidät. Minä viittasin nyt Mr. Peggottya jäämään siihen, missä hän oli, ja astuin esiin varjosta tyttöä puhuttelemaan. Minua vapistutti vähän, kun lähestyin yksinäistä haamua, sillä hänen lujan astuntansa synkkä päämäärä ja se tapa, jolla hän seisoi melkein sisäpuolella rautaisen sillan luolan-kaltaista varjoa ja katseli valonsäteitä, jotka taittuneina heijastelivat väkevästä virrasta, kauhistutti minua. Minä luulen, että hän puhui itseksensä. Minä olen varma, että, vaikka hän kiinteästi katseli vettä, hän oli heittänyt shaalinsa olkapäiltään ja käärinyt kätensä siihen jollakin tajuttomalla, sekamielisellä tavalla, joka enemmän osoitti unissa-käviää, kuin hereillä olevaa. Minä tiedän enkä voi koskaan unhottaa, että hänen hurjassa käytöksessään oli jotakin, joka melkein vakuutti minua siitä, että hän uppoisi silmieni edessä, jollen sieppaisi kiinni hänen käsivarteensa.
Samalla silmänräpäyksellä sanoin minä: "Martha!"
Säikähtyneenä huudahti hän ja ponnisti minua vastaan semmoisella voimalla, että epäilen, olisinko yksinäni jaksanut pidättää häntä. Mutta vahvempi käsi, kuin minun, laskeusi hänen päällensä; ja kun hän nosti ylös pelästyneet silmänsä ja näki, kenenkä se oli, yritti hän vaan kerran vielä ja vaipui alas meidän väliimme. Me kannoimme hänet pois veden luota semmoiseen paikkaan, jossa oli muutamia kuivia kiviä, ja siihen panimme hänet alas itkevänä ja vaikeroivana. Vähän ajan perästä kohosi hän istualle kivien välissä, tukien pää-raukkaansa molemmilla käsillänsä.
"Voi, virta!" huusi hän kiihkeästi. "Voi, virta!"
"Hiljaa, hiljaa!" sanoin minä. "Rauhoittukaat".
Mutta hän toisti yhä samoja sanoja, ehtimiseen huutaen: "voi, virta!"
"Minä tiedän, että se on niinkuin minä!" huudahti hän. "Minä tiedän, että olen sen oma. Minä tiedän, että se on minunlaisen luonnollinen seura! Se tulee maaseuduilta, jossa se ennen oli puhtaana, ja se hiipii tahrattuna ja viheliäisenä poikki näitä kauheita katuja — ja se vierii, niinkuin elämäni, pois isoon mereen, joka alati riehuu — ja minä tunnen, että minun täytyy seurata sitä!"
Minä en ole koskaan tietänyt, mitä epätoivo on, ennenkuin näitten sanojen äänessä!
"Minä en voi pysyä poissa siitä. Minä en voi unhottaa sitä. Se vaivaa minua yöt päivät. Se on ainoa koko mailmassa, jolle minä sovin, taikka joka sopii minulle. Voi, tuo julma virta!"
Minussa syntyi se ajatus, että, kun kumppanini puhumatta tai liikahtamatta katseli tyttöä, minä olisin voinut hänen kasvoistaan lukea hänen sisarentyttärensä vaiheet, vaikk'en ennen olisi tietänyt niistä mitään. Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä todellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla yhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen kätensä — minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa huoletti minua — oli kylmä, kuin kuolema.
"Tyttö on kokonaan suunniltansa", kuiskasin hänelle. "Vähän ajan perästä hän puhuu toisella tavalla".
Minä en tiedä, mitä Mr. Peggotty aikoi vastaukseksi sanoa. Hän liikutti vähän huuliansa ja näytti luulevan, että hän oli puhunut; mutta hän oli vaan osoittanut tyttöä ojennetulla kädellänsä.
Tyttö purskahti nyt uudestansa itkuun, kätki kerran vielä kasvonsa kivien väliin ja makasi meidän edessämme matelevana häpeän ja perikadon kuvana. Tietäen, että tämän kohtauksen täytyi mennä ohitse, ennenkuin milläkään toivolla voimme puhutella häntä, uskalsin pidättää Mr. Peggottya, kun tämä tahtoi nostaa ylös tyttöä, ja me seisoimme ääneti hänen vieressään, siksi kuin hän kävi tyvenemmäksi.
"Martha", sanoin minä nyt, kallistuen alaspäin ja auttaen häntä nousemaan — hän näytti tahtovan nousta, niinkuin mennäksensä pois, mutta hän oli liian heikko ja nojautui jotakin venettä vastaan. "Tiedättekö, kuka se on, joka on kanssani?"
Hän vastasi heikosti: "kyllä".
"Tiedättekö, että olemme seuranneet teitä pitkän matkaa tänä iltana?"
Hän pudisti päätänsä. Hän ei katsonut Mr. Peggottya eikä minua, vaan seisoi alas painuneena, pitäen hattuaan ja shaaliaan toisessa kädessä, silminnähtävästi siitä tietämättä, ja painaen toista, puristettuna, otsaansa vastaan.
"Oletteko nyt kylläksi tointuneet", kysyin minä, "puhuaksenne siitä asiasta, johon — minä toivon, että Jumala muistaa sen! — otitte niin hartaasti osaa tuona lumisena iltana?"
Hän alkoi uudestaan nyyhkiä ja sopersi muutamia epäselviä kiitoksen sanoja minulle siitä, etten ollut karkoittanut häntä pois ovelta.
"Minä en pyydä puhua mitään itse puolestani", sanoi Martha tuokion perästä, "minä olen huono, minä olen kadotettu. Minulla ei ole mitään toivoa. Mutta sanokaat hänelle, Sir", hän oli vetäynyt pois Mr. Peggotyn luota, "jollette halveksi minua liian paljon, sitä tehdäksenne, etten minä koskaan millään lailla ole ollut vikapää hänen onnettomuuteensa".
"Teitä ei ole koskaan syytetty siitä", vastasin minä, vakavasti vastaten hänen vakavuuteensa.
"Te se olitte, jollen erehdy", lausui Martha sortuneella äänellä, "joka tulitte kyökkiin sinä iltana, jolloinhänarmahti minua, oli niin lempeä minulle, ei kammonnut minua, niinkuin kaikki muut, vaan antoi minulle niin hyvän avun! Tekö se olitte, Sir?"
"Minä", vastasin minä.
"Minä olisin kauan aikaa sitten syössyt virtaan", arveli Martha, katsellen sitä kauhistuneella muodolla, "jos joku rikos hänen suhteensa olisi rasittanut mieltäni. Minä en olisi yhtäkään talvi-yötä päässyt sen ohitse, jollen olisi vapaa kaikenlaisesta osallisuudesta siinä!"
"Syy hänen pakoonsa on liian hyvin tunnettu", sanoin minä. "Te olette kokonaan syytön siihen, sen uskomme täydellisesti — sen tiedämme".
"Oi, minä olisin voinut olla paljon parempi hänen kauttansa, jos minulla olisi ollut parempi sydän!" huudahti tyttö katkeralla katumuksella; "sillä hän oli aina hyvä minulle! Hän ei koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ollut ystävällinen ja oikea. Onko luultavaa, että minä olisin tahtonut koettaa tehdä häntä siksi, mikä itse olen, koska niin hyvin tiedän, mikä olen! Kun kadotin kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi, oli se kaikkein haikein ajatukseni, että olin ijäksi hänestä eroitettu!"
Mr. Peggotty, joka seisoi, toinen käsi veneen partaalla ja silmät maassa, pani toisen kätensä kasvojensa eteen.
"Ja kun muutamilta meidän kaupungista kuulin, mitä oli tapahtunut ennen tuota lumista iltaa", nyyhkytti Martha, "oli se kaikkein katkerin ajatukseni, että ihmiset muistaisivat, että hän kerta oli seurustellut minun kanssani, ja sanoisivat, että minä olin turmellut hänet! Vaikka, Jumala sen tietää, minä mielelläni olisin kuollut, jos olisin voinut tuottaa hänen hyvän nimensä takaisin!"
Hän oli kauan ollut tottumaton kaikenlaiseen itsehillintöön, ja hänen omantunnon soimaustensa ja surunsa tuikea tuska oli kauhea.
"Olisin kuollut! Se ei olisi ollut paljon — mitä sanon? — minä olisin elänyt!" huudahti hän. "Minä olisin elänyt, vanhentuakseni näillä viheliäisillä kaduilla — kammottuna liikkuakseni pimeässä — nähdäkseni päivän koittavan aaveentapaisille rakennusriveille ja muistaakseni, kuinka sama aurinko kerta paisti minun huoneeseni ja herätti minut — minä olisin tehnyt senkin, häntä pelastaakseni!"
Kiville vaipuen otti hän muutamia kumpaankin käteensä ja puserteli niitä, niinkuin hän olisi tahtonut rusentaa rikki niitä. Hän väänteli lakkaamatta ruumistansa sinne tänne, jännitti käsivarsiansa, kiersi niitä toinen toisensa ympäri kasvojensa edessä, niinkuin sulkeaksensa pois silmistään sitä vähäistä valoa, jota löytyi, ja painoi alas päänsä, niinkuin se olisi ollut liian raskas kärsimättömistä muistoista.
"Mitä minun tulee tehdä?" lausui hän, näin epätoivoansa vastaan taistellen. "Kuinka saatan elää semmoisena, kuin olen, kirouksena itselleni yksinäisyydessäni, elävänä häväistyksenä jokaiselle, jota lähestyn!" Yhtäkkiä hän kääntyi kumppanini puoleen. "Polkekaat minut jalkojenne alle, tappakaat minut! Silloin kuin hän oli teidän ylpeytenne, olisitte arvelleet, että minä olisin loukannut häntä, jos olisin, ohitse mennessäni, koskettanut häntä kadulla. Te ette voi — kuinka voisittekaan? — uskoa tavuakaan, joka lähtee minun huuliltani. Se olisi polttava häpeä teille nytkin, jos hän ja minä vaihtaisimme vaan sanasen keskenämme. Minä en valita. Minä en sano, että hän ja minä olemme yhtäläiset — minä tiedän, että on pitkä, pitkä matka meidän välillämme. Minä sanon vaan, että, vaikka koko rikokseni ja kurjuuteni painavat päätäni, minä olen kiitollinen hänelle sydämestäni ja rakastan häntä. Voi, älkäät luulko, että koko se rakkauden voima, joka minussa oli, tykkönään on kulunut pois! Sysätkäät minut luotanne, niinkuin koko mailma sysää. Tappakaat minut siitä, että olen, mikä olen, ja että olen koskaan tuntenut häntä; mutta älkäät luulko sitä minusta!"
Sillä välin kuin Martha rukoili näin, katseli Mr. Peggotty häntä hurjalla, hajamielisellä tavalla; ja kun tyttö oli vaiennut, nosti hän hänet lempeästi ylös.
"Martha", lausui Mr. Peggotty, "Jumala varjelkoon, että minä teitä tuomitsisin. Varjelkoon, että minä, vielä vähemmän, kuin kukaan muu, tekisin sitä, tyttöni! Te ette tunne puoleksikaan sitä muutosta, joka ajan kuluessa on tapahtunut minussa, koska luulette sitä mahdolliseksi. Ei!" hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän jatkoi. "Te ette ymmärrä, mistä syystä tämä gentlemani tässä ja minä olemme tahtoneet puhua teidän kanssanne. Te ette ymmärrä, mikä aikomus meillä on. Kuulkaat nyt!"
Mr. Peggotyn vaikutus häneen oli täydellinen. Tyttö seisoi väristen hänen edessään, niinkuin peläten nyt kohtaamasta hänen silmiänsä; mutta hänen kiihkeä surunsa oli kokonaan hiljentynyt ja äänetönnä.
"Jos kuulitte", lausui Mr. Peggotty, "jotakin siitä, mitä tapahtui Mas'r Davyn ja minun välilläni sinä iltana, kuin satoi lunta niin vahvasti, tiedätte, että minä olen ollut — missä en? — etsimässä rakasta sisarentytärtäni. Rakasta sisarentytärtäni", toisti hän vakavasti. "Sillä hän on rakkaampi minulle nyt, Martha, kuin hän koskaan on ollut".
Martha pani kätensä kasvojensa eteen, mutta pysyi muutoin levollisena.
"Minä olen kuullut hänen kertovan", sanoi Peggotty, "että te varhain jäitte orvoksi ja ettei ollut ketään ystävää, joka olisi karkealla merimiehen tavalla astunut vanhempienne sijaan. Te ehkä voitte ajatella, että, jos teillä olisi ollut joku semmoinen ystävä, te aikaa voittain olisitte ruvenneet pitämään hänestä, ja että sisarentyttäreni oli niinkuin tytär minulle".
Koska Martha seisoi väristen ja ääneti, kääri Mr. Peggotty huolellisesti shaalin hänen ympärillensä, tätä varten otettuaan sen ylös maasta.
"Jonka vuoksi", lausui hän, "minä tiedän, että hän seuraisi minua mailman viimeisiin ääriin, jos hän voisi kerran nähdä minut jälleen, sekä että hän pakenisi mailman viimeisiin ääriin, minua karttaaksensa. Sillä vaikka hänellä ei ole mitään syytä epäillä rakkauttani eikä epäile — eikä epäile", toisti hän, tyvenesti vakuutettuna sanojensa totuudesta, "on häpeä astunut meidän väliimme ja eroittaa meidät".
Jokaisessa hänen yksinkertaisen, liikuttavan kertomuksensa sanassa havaitsin uuden todistuksen siitä, että hän oli ajatellut tätä ainoata ainetta jok'ikiseltä puolelta.
"Meidän, Mas'r Davyn ja minun, ajatuksemme mukaan", jatkoi hän, "on luultava, että hän jonakin päivänä kääntää yksinäisen, kurjan matkansa Londoniin. Me uskomme — Mas'r Davy, minä ja me kaikki — että te olette niin syytön kaikkiin, mitä hänelle on tapahtunut, kuin syntymätön lapsi. Te olette puhuneet, että hän oli ystävällinen, hyvä ja lempeä teille. Jumala siunatkoon häntä, minä tiedän, että hän oli! Minä tiedän, että hän aina oli semmoinen kaikille. Te olette kiitollinen hänelle ja rakastatte häntä. Auttakaat meitä parhaitten voimienne mukaan löytämään häntä, ja palkitkoon Jumala teitä!"
Martha katsahti häneen pikaisesti ja ensi kerran, niinkuin hän olisi epäillyt hänen sanojaan.
"Tahdotteko luottaa minuun?" kysyi hän matalalla, kummastuneella äänellä.
"Täydellisesti ja alttiisti!" vastasi Mr. Peggotty.
"Luottaa minuun, että saan puhutella häntä, jos joskus löytäisin hänet, suojella häntä, jos minulla olisi joku suoja, jota voisin tarjota hänelle, ja sitten hänen tietämättänsä tulla teidän luoksenne ja saattaa teidät hänen luoksensa?" kysyi hän hitaisesti.
Me vastasimme molemmat yhdessä: "kyllä!"
Hän nosti ylös silmänsä ja vakuutti juhlallisesti, että hän antautuisi tähän toimeen innokkaasti ja vilpittömästi; ettei hän koskaan horjuisi siinä, ei koskaan viehättyisi siitä, ei koskaan luopuisi siitä, niin kauan kuin jotakin toivoa löytyi. Jollei hän uskollisesti pysyisi tässä, jättäköön se tarkoitus, joka hänellä nyt oli elämässä ja joka sitoi hänet johonkin, joka ei ollut pahaa, poistuessaan hänet suurempaan viheliäisyyteen ja epätoivoon, jos oli mahdollista, kuin missä hän oli ollut virran reunalla sinä iltana; ja hyljätköön sitten kaikki apu, inhimillinen ja jumalallinen, hänet ijäksi!
Hän ei kohottanut ääntänsä kuiskausta korkeammaksi eikä puhutellut meitä, vaan sanoi nämät yötiselle taivaalle ja seisoi sitten syvässä äänettömyydessä, katsellen synkkää vettä.
Me katsoimme nyt soveliaaksi ilmoittaa hänelle kaikki, mitä tiesimme; ja minä kerroin sen hänelle perinpohjin. Hän kuunteli suurella tarkkuudella, ja hänen kasvonsa muuttuivat usein, vaikka kaikissa niitten vaihtelevissa muodoissa kuvautui sama tarkoitus. Hänen silmänsä täyttyivät välisti kyynelillä, mutta hän pidätti niitä. Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi kokonaan muuttunut ja niinkuin hän ei olisi voinut olla kylläksi tyven.
Kun kaikki oli kerrottu, kysyi hän, missä hän voisi tavata meitä, jos tarve vaatisi. Himmeän katulampun valossa kirjoitin minä meidän molempien adressit yhdelle taskukirjani lehdelle, jonka reväisin irti ja annoin hänelle ja jonka hän kätki povi-raukkaansa. Minä kysyin, missä hän itse asui. Hän vastasi, hetken vaiti oltuaan, ettei hän asunut missään paikassa pitkää aikaa. Olisi parempi, ettemme tietäisi.
Kun Mr. Peggotty kuiskasi minulle, mitä jo oli tullut mieleeni, vedin esiin kukkaroni, mutta en voinut saada häntä vastaan-ottamaan mitään rahaa eikä myöskään lupaamaan, että hän vast'edes ottaisi. Minä selitin hänelle, ettei sopinut sanoa Mr. Peggottya köyhäksi, jos ajatteli hänen ammattiansa, sekä että se ajatus, että toinen ryhtyisi tähän etsimiseen ainoastaan omien varojensa nojalla, oli vastenmielinen meille molemmille. Mutta Martha pysyi lujana. Tässä asiassa oli Mr. Peggotyn vaikutus häneen yhtä vähäinen, kuin minun. Hän kiitti Mr. Peggottya nöyrästi, mutta oli taipumaton.
"Ehkä voin saada jonkunlaista työtä", lausui hän. "Minä aion koettaa".
"Ottakaat ainakin vastaan jotakin apua", vastasin minä, "siksi kuin olette koettaneet".
"Minä en voisi rahasta tehdä, mitä olen luvannut", arveli hän. "Minä en voisi ottaa sitä, vaikka nääntyisin nälkään. Jos antaisitte minulle rahaa, riistäisitte samalla pois luottamuksenne, riistäisitte pois sen päämäärän, jonka olette antaneet minulle, riistäisitte pois sen ainoan varman asian, joka varjelee minut virrasta".
"Sen suuren tuomarin nimessä", sanoin minä, "jonka edessä teidän ja meidän kaikkein täytyy Hänen kauhealla ajallansa seisoa, karkoittakaat tuo julma ajatus mielestänne! Me voimme kaikki tehdä jotakin hyvää, jos tahdomme".
Martha vapisi, hänen huultansa vavahti, ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat, kun hän vastasi:
"Se on ehkä johdatettu sydämeenne, että teidän tulee pelastaa kurja olento katumusta varten. Minä pelkään ajattelemasta niin; se näyttää liian rohkealta. Jos jotakin hyvää voisi lähteä minusta, sopii minun kenties ruveta toivomaan; sillä ei mitään, paitsi pahaa, ole koskaan tähän saakka teoistani lähtenyt. Pitkästä ajasta uskotaan minulle ensimäinen kerta viheliäinen elämäni, koska olette antaneet minulle tämän toimitettavaksi. Minä en tiedä sen enempää enkä voi sanoa sen enempää".
Taas hän pidätti kyyneleitänsä, jotka olivat alkaneet vuotaa, ja ojentaen vapisevaa kättänsä ja koskien Mr. Peggottyyn, niinkuin hänessä olisi ollut joku parantava voima, lähti pois pitkin autiota tietä. Hän oli sairastanut, arvattavasti kauan aikaa. Kun nyt sopi likemmältä katsella häntä, huomasin, että hän oli riutunut ja laiha ja että hänen sisään vajonneet silmänsä ilmoittivat puutetta ja kärsimistä.
Me seurasimme häntä vähän matkaa, koska tiemme kävi samaan suuntaan, siksi kuin palasimme valoisille ja väekkäille kaduille. Minä luotin niin täydellisesti Marthan lupaukseen, että kysyin Mr. Peggotylta, eikö näyttäisi jo alusta, niinkuin epäilisimme häntä, jos seuraisimme häntä kauemmaksi. Koska hänellä oli sama ajatus ja yhtäläinen luottamus Marthaan, annoimme tämän astua omaa tietänsä ja menimme itse Highgate'en päin. Mr. Peggotty saatti minua melkoisen matkan; ja kun erosimme, rukoillen menestystä tälle uudelle yritykselle, ilmestyi hänessä jonkunlainen uusi ja miettiväinen sääli, jonka luontoa minun ei ollut vaikea ymmärtää.
Oli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni ja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan luulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun ihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo eteisestä loisti kadun poikki.
Siinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja kenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan hänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies seisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.
Miehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä seisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli nyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka olin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran tätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.
Mies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti myöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran olisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi hän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja levottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.
Eteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja luki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.
"Mitä hyvää näistä on?" kysyi hän.
"Minä en voi antaa sen enempää", vastasi tätini.
"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä", lausui hän. "Tuossa! Te saatte ottaa ne takaisin!"
"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä, että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä, ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän käy ansionne mukaan?"
"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.
"Te kysytte minulta, miksi!" vastasi tätini. "Mikä sydän teillä onkaan!"
Mies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi kuin hän viimein sanoi:
"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?"
"Siinä on kaikki, mitävoinantaa teille", lausui tätini. "Te tiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin olin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot, miksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään, mimmoiseksi olette käyneet?"
"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte", sanoi hän. "Minä vietän huuhkan elämää".
"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani", lausui tätini. "Te suljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua petollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä. Älkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään sarjaan, joita olette tehneet minulle!"
"Kyllä kait" vastasi hän. "Tuo kuuluu varsin kauniilta! — No niin! Minun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan minä".
Vasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä ja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla askeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin häntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme katselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.
"Täti", sanoin minä kiireesti. "Tämä mies häiritsee teitä taas!Antakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?"
"Lapsi", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, "tule sisään äläkä puhu minun kanssani kymmeneen minutiin".
Me kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi entisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli väännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin silmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui viereeni.
"Trot", lausui tätini levollisesti, "se on puolisoni".
"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!"
"Kuollut minulle", vastasi tätini, "mutta kuitenkin elossa".
Minä istuin, hiljalleen kummastellen.
"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään tunteesen", lausui tätini tyvenesti, "mutta semmoinen aika oli, Trot, jolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä, Trot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden osoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies hävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä syystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja ijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen".
"Rakas, hyvä tätini!"
"Minä kohtelin häntä jalomielisesti", jatkoi tätini, asettaen kättänsä, niinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. "Minun sopii näin pitkän ajan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli ollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron hänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin hänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä, muuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä hän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin naimisiin hänen kanssansa", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului joku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; "ja minä luulin häntä — minä narri! — itse kunniaksi!"
Hän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.
"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, — ei edes sitä. Mutta ennenkuin sallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos hän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän rahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri, kun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä parantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran katsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni varjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot, jos minkään naisen".
Tätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.
"Kas niin, rakas lapseni!" sanoi hän. "Nyt tunnet alun, keskikohdan ja lopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä tietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä kertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!"