"En. Hän ei ollut siellä samalla kertaa, kuin minä; kaikki nenät olivat minun aikanani suorat".
"Sama se", lausui Traddles. "Minä rupesin hänen avullansa kopioimaan lakikirjoituksia. Tämä ei juuri tuottanut paljon; ja silloin rupesin panemaan kokoon asiakirjoja, tekemään otteita ja muuta senkaltaista. Sillä minä olen tuommoinen työtä tekevä toveri, Copperfield, ja olen oppinut lujasti suorittamaan semmoisia seikkoja. No! Tämä johdatti mieleeni, että minun pitäisi itse ruveta lukemaan lakia; ja se vei loput noista viidestäkymmenestä punnasta, Yawler puhui kuitenkin puolestani parissa kolmessa byroossa — Mr. Waterbrook'in oli yksi niistä — ja sillä tapaa sain sangen paljon työtä. Onneksi kyllä jouduin myöskin tuttavuuteen erään kirjankustantajan kanssa, joka toimitti yhtä encyclopediaa, ja hän antoi minulle työtä; ja juuri nyt" (katsellen pöytäänsä) "teen työtä hänelle. Minä en ole hullumpi kompilatori, Copperfield", lausui Traddles, säilyttäen samaa iloisen luottamuksen muotoa kaikissa, mitä hän sanoi, "mutta minulla ei ole ollenkaan mitään kekseliäisyyttä, ei hituakaan. Minä en luule, että koskaan on löytynyt nuorta miestä, jossa oli vähemmän alkuperäisyyttä kuin minussa".
Koska Traddles näytti odottavan, että minä myöntäisin tämän, niinkuin aivan luonnollisen asian, nyykäytin päätäni; ja hän jatkoi samalla vilkkaalla kärsivällisyydellä — minä en saavuta mitään parempaa lausetta — kuin ennen.
"Niin minä vähitellen ja hiljaisesti eläen viimein kokosin nuot sata puntaa", lausui Traddles; "ja kiitos Jumalan, että ne ovat maksetut — vaikka siinä todella oli", sanoi Traddles, taas rytkyttäen ruumistansa, niinkuin toinen hammas olisi nyhdetty häneltä, "'kova kiusta'. Minä elän vielä sellaisesta työstä, jota olen maininnut, mutta minä toivon, että jonakin päivänä saan jonkunlaista tointa jossakin sanomalehdessä: joka olisi melkein sama, kuin onneni perustaminen. No, Copperfield, sinä olet aivan sama, kuin sinun oli tapa olla, sinulla on samat miettivät kasvot, ja minun on niin hauska nähdä sinua, etten voi salata mitään. Sentähden sinun tulee saada tietää, että minä olen kihloissa".
Kihloissa! Voi, Dora!
"Hän on papintytär", jatkoi Traddles, "yksi kymmenestä sisaruksesta alhaalla Devonshire'ssä. Niin!" Sillä hän näki, kuinka tietämättäni katselin läkkitolpon kuvaa. "Tuossa kirkko on! Sinä poikkeet vasemmalle tästä paikasta", siirtäen sormeansa pitkin läkkitolppoa, "ja juuri missä minä pidän tätä kynää, seisoo rakennus — antaen, sinä ymmärrät, kirkkoon päin".
Se ilo, jolla hän ryhtyi näihin yksityis-seikkoihin, ei ilmestynyt täydellisesti eteeni, ennenkuin jälestäpäin; sillä tällä haavaa minun itsekkäät ajatukseni tekivät peruspiirrosta Mr. Spenlow'in huoneesta ja puutarhasta.
"Hän on semmoinen suloinen tyttö!" lausui Taddles; "hiukan vanhempi, kuin minä, mutta semmoinen suloinen tyttö! Kerroinhan sinulle, että aioin lähteä kaupungista? Minä olen ollut tuolla alhaalla. Minä kävelin sinne, kävelin takaisin, ja minulla oli mitä hupaisimmat päivät! Tosin on luultava, että kihlaus-aikaamme kestää jotenkin kauan, mutta mielilauseemme on: 'odota ja toivo!' Me sanomme niin aina. 'Odota ja toivo!' sanomme aina. Ja hän olisi valmis odottamaan minua, Copperfield, siksi kuin hän tulisi kuudenkymmenen vanhaksi — kuinka vanhaksi hyvänsä!"
Traddles nousi tuoliltansa ja laski voittosalla hymyllä kätensä sille valkoiselle vaatteelle, jonka olin huomannut.
"Ei kuitenkaan niin", sanoi hän, "ettemme olisi aloittaneet talouttamme. Ei, ei; me olemme aloittaneet. Meidän täytyy liikkua hiljalleen, mutta me olemme aloittaneet. Tässä", suurella ylpeydellä ja varovaisuudella vetäen vaatetta pois, "on kaksi huonekalua aluksi. Tämän kukkaruukun ynnä alustan kanssa hän osti itse. Sinä panet sen kukkinensa vierashuoneen akkunaan", sanoi Traddles, astuen vähän taaksepäin sen luota, paremmin sitä ihmetelläksensä, "ja — ja siinä se on! Tämän pikkuisen, pyöreän, marmorilaikkaisen pöydän (se on kaksi jalkaa ja kymmenen tuumaa ympäri-mitaten)minäostin. Sinä tahdot laskea kädestäsi jonkun kirjan, näetkö, taikka joku tulee tervehtimään sinua taikka vaimoasi ja tarvitsee jotakin paikkaa, johon asettaa teekuppinsa, ja — ja siinä se on taas!" puhui Traddles. "Se on koko taiturin teos — luja kuin kallio!"
Minä kiitin molempia suuresti, ja Traddles pani peitteen yhtä huolellisesti takaisin, kuin hän oli ottanut pois sen.
"Siinä ei ole paljon huonekaluja vielä", arveli Traddles, "mutta siinä on jotain. Pöytäliinat ja tyynyn-päällykset ja semmoinen tavara se minua kaikkein pahimmin huolettaa, Copperfield. Samoin myöskin rauta-astiat — kynttilälaatikot, riehtilät ja semmoiset tarvekalut — sillä ne ovat kalliit ja vievät paljon rahaa. Kuitenkin 'odota ja toivo!' Ja minä vakuutan sinulle, että hän on suloisin tyttö koko mailmassa!"
"Minä olen aivan varma siitä", lausuin minä.
"Tällä välin", sanoi Traddles, palaten tuolinsa luo, "ja päättyköön tähän pitkät puheeni itsestäni, koetan tulla toimeen täällä niin hyvin, kuin mahdollista. Minä en ansaitse paljon, mutta minä en kulutakaan paljon. Tavallisesti minä syön alikerroksen väen kanssa, jotka ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä. Sekä Mr. että Mrs. Micawber ovat nähneet paljon mailmasta ja ovat oivallisia seuralaisia".
"Rakas Traddles!" huudahdin nopeasti. "Mitä puhutkaan!" Traddles katseli minua, niinkuin hän olisi kummastellut, mitäminäpuhuin.
"Mr. ja Mrs. Micawber!" toistin minä, "No, he ovat likeisiä tuttaviani!"
Parhaasen aikaan sattuva, kaksinkertainen oven kolkutus, jonka hyvin tunsin vanhasta kokemuksesta Windsor Terrace'n ajoilta ja jota ei kukaan muu, kuin Mr. Micawber, koskaan olisi voinut saada aikaan, poisti kaikki epäilykset, olivatko he minun vanhat ystäväni. Minä pyysin Traddles'ia käskemään isäntäänsä tulemaan ylös. Traddles teki siis niin rintavarustimen takaa; ja Mv. Micawber, ihan muuttumatonna — polvihousut, keppi, paidankaulus ja lorgnetti aivan samat, kuin ennen — astui huoneesen gentilillä ja nuorekkaalla katsannolla.
"Pyydän anteeksi, Mr. Traddles", lausui Mr. Micawber tuolla vanhalla äänensä vierityksellä ja laaten jotakin hiljaista nuottia hyräilemästä. "Minä en huomannut, että teidän kaikkein pyhimmässänne oli joku tälle asunnolle vieras henkilö".
Mr. Micawber kumarsi hiukan minua ja kohotti paidankaulustansa.
"Kuinka voitte, Mr. Micawber?" lausuin minä.
"Sir", sanoi Mr. Micawber, "te olette erinomaisen kohtelias. Minä olenin statu qvo".
"Ja Mrs. Micawber?" jatkoin minä.
"Sir", vastasi Mr. Micawber, "hän on myöskin, kiitos Jumalan,in statu qvo".
"Entä lapset, Mr. Micawber?"
"Sir", lausui Mr. Micawber, "minua ilahuttaa, kun voin vastata, että hekin ovat terveinä".
Koko tämän ajan kuluessa Mr. Micawber ei ollut ollenkaan tuntenut minua, vaikka hän oli seisonut kasvoista kasvoihin minun kanssani. Mutta nyt nähdessänsä minun hymyilevän, katseli hän kasvonjuonteitani tarkemmin, astui taaksepäin, huudahti: "onko se mahdollista! Onko minulla taas ilo nähdä Copperfield'ia!" ja pudisti molempia käsiäni suurimmalla hartaudella.
"Hyvä Jumala, Mr. Traddles!" lausui Mr. Micawber, "kun ajattelee, että havaitsisin teidän olevan tuttavuudessa nuoruuteni ystävän, entisten aikojen kumppanin kanssa! Rakas vaimoni!" huutaen rintavarustimen takaa Mrs. Micawber'ille, sillä välin kuin Traddles (syystä) näytti suuresti kummastuneelta, kun hän kuuli tämän puheen minusta. "Täällä on Mr. Traddles'in huoneessa eräs gentlemani, jota hän tahtoo saada kunnian esitellä sinulle, lemmittyni".
Mr. Micawber palasi kohta sisään ja pudisti uudestaan käsiäni.
"Ja kuinka meidän hyvä ystävämme tohtori voi, Copperfield?" sanoi Mr.Micawber, "ja koko Canterbury'n ystäväkuntamme?"
"Minulla ei ole kuin hyviä tietoja heistä", vastasin minä.
"Minua ilahuttaa kuulla sitä", lausui Mr. Micawber. "Canterbury'ssähän yhdyimme viimein. Tuon pyhän rakennuksen siimeksessä, sopii minun kuvannollisesti sanoa, jonka Chaucer on saattanut ikimuistettavaksi ja johon muinoin pilgrim'it kokoontuivat kaukaisimmista — lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber, "tuomiokirkon lähimmäisessä ympäristössä".
Minä vastasin, että niin oli. Mr. Micawber jatkoi puhettansa niin sujuvasti, kuin mahdollista, mutta kuitenkin mielestäni muutamilla levottomuuden merkeillä kasvoissansa osoittaen, että hän kuuli jonkunlaista ääntä läheisestä huoneesta, niinkuin Mrs. Micawber olisi pessyt käsiänsä ja hätäisesti avannut ja sulkenut laatikoita, jotka olivat vastahakoiset liikunnoissaan.
"Te tapaatte meidät, Copperfield", arveli Mr. Micawber, toinen silmä Traddles'iin kääntyneenä, "tätä nykyä asettuneena, niinkuin sitä sopii nimittää, vähäiselle ja vaatimattomalle kannalle; mutta te tiedätte, että minä olen elämäni juoksussa voittanut vastuksia ja hajottanut haittoja. Teille ei ole tuntematonta, että on löytynyt semmoisia aikoja elämässäni, jolloin minun on ollut tarpeellista pysähtyä, siksi kuin muutamat oudot tapaukset ilmaantuisivat; jolloin minun on ollut tarpeellista peräytyä, ennenkuin tekisin — minä toivon, ettei kukaan syytä minua rohkeudesta, jos nimitän sitä siksi — harppauksen. Nykyinen hetki on yksi niistä tärkeistä kohdista ihmis-elämässä. Te näette minut peräytyneenä harppaustavarten; ja minulla on kaikenlaisia syitä siihen luuloon, että aika huippaus ennen pitkää seuraa".
Minä lausuin juuri mielihyvääni näistä, kun Mrs. Micawber tuli sisään; hiukan enemmän huolimatonna, kuin hänen oli tapa olla, taikka siltä hän nyt näytti tottumattomissa silmissäni, mutta kuitenkin jossakin määrässä hankittuna seura-elämää varten ja pari ruskeita hansikkaita kädessä.
"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber, taluttaen häntä minun luokseni. "Tässä on eräs gentlemani, nimeltä Copperfield, joka tahtoo uudistaa tuttavuuttansa sinun kanssasi".
Olisi ollut parempi, niinkuin sitten nähtiin, jos Mr. Micawber olisi vähitellen tuonut esiin tämän ilmoituksen, sillä Mrs. Micawber, joka oli arassa terveyden tilassa, hämmästyi siitä ja rupesi voimaan niin pahoin, että Mr. Micawber'in täytyi kovasti pelästyneenä juosta alas takapihalle vesitynnyrin luo ja tuoda maljallinen vettä, hänen otsaansa valellaksensa. Mrs. Micawber virkistyi kuitenkin pian ja oli todella iloissaan minut nähdessänsä. Me haastelimme puolen tuntia kaikki yhdessä; ja minä kysyin häneltä kaksoisista, jotka, sanoi hän, olivat kasvaneet "aika ihmisiksi", ja Master ja Miss Micawber'ista, joita hän kuvasi "oikeiksi jättiläisiksi", mutta heitä ei näytetty tässä tilaisuudessa.
Mr. Micawber tahtoi kaiken mokomin, että minä jäisin sinne päivällisille. Minä en olisikaan pannut vastaan, jollen olisi luullut Mrs. Micawber'in silmissä huomaavani huolta ja jonkunlaista laskua, riittäisikö kylmä liha. Minä syytin sen vuoksi toista kutsumusta; ja havaiten, että Mrs Micawber'in mieli heti huojentui, vastustin minä kaikkia kehoituksia, joilla Mr. Micawber koetti luovuttaa minua puolellensa.
Mutta minä sanoin Traddles'ille ja Mr. ja Mrs. Micawber'ille, että, ennenkuin minun kävi heistä erkaneminen, heidän täytyi määrätä joku päivä, jona tulisivat syömään päivällistä minun luokseni. Ne työt, joita Traddles oli ottanut toimittaaksensa, pakoittivat meitä määräämään jokseenkin kaukaista päivää; mutta viimein suostuttiin mainittua tarkoitusta varten semmoisella tavalla, joka sopi meille kaikille, ja silloin minä jätin heidät hyvästi.
Sillä nimellä, että hän näyttäisi minulle lyhyemmän tien, kuin mitä olin tullut, saatti Mr. Micawber minua kadun kulmaan; koska hän mielellään tahtoi (niinkuin hän selitti) lausua pari sanaa kahden kesken vanhalle ystävälle.
"Rakas Copperfield'ini", arveli Mr. Micawber, "minun tarvinnee tuskin ilmoittaa, että, kun nykyisissä oloissa saa pitää kattomme alla semmoista mieltä, kuin se, joka säteilee — jos minun sallitaan tätä lausetta käyttää — joka säteilee — ystävässänne Traddles'issa, se on sanomaton lohdutus. Kun viereisessä huoneessa asuu pesu-akka, joka akkunaansa asettaa karamelleja myytäväksi, ja toisella puolella käytävää eräs Bow-street'in polisi-mies, on teidän helppo käsittää, että hänen seuransa on lohdutuksen lähde minulle itselle ja Mrs. Micawber'ille. Tätä nykyä minä toisen asia-miehenä myyn jyviä. Se ei ole mikään rikastuttava toimi — toisin sanoen, se ei kannata — ja muutamat satunnaiset rahalliset häiriöt ovat olleet seurauksena siitä. Minua ilahuttaa kuitenkin lisätä, että minulla nyt on aivan suora toivo, että jotakin ilmaantuu (minun ei ole tilaisuus sanoa, mitä laatua), jonka avulla luullakseni kykenen pysyväisesti pitämään huolta sekä itsestäni että ystävästänne Traddles'ista, johon minä olen sydämestäni mieltynyt. Teitä ehkä ei hämmästytä kuulla, että Mrs. Micawber on semmoisessa terveyden tilassa, joka tekee jotenkin luultavaksi, että lisäys lopullisesti tulee niihin lemmenlahjoihin, jotka — lyhyeltä, lapsiparveen. Mrs. Micawber'in heimo on tehnyt hyvin ja ilmoittanut tyytymättömyyttänsä tähän asian laitaan. Minun tulee vaan muistuttaa, etten ymmärrä, kuinka tämä asia koskisi heihin, ja että minä sysään tuon ajatuksen-osoituksen takaisin ylenkatseella ja uhkamielellä!"
Mr. Micawber pudisti sen jälkeen taas kättäni ja jätti minut.
Mr. Micawber'in haasto-kinnas.
Siksi kuin se päivä tuli, jona minun oli määrä kestittää vasta löydettyjä, vanhoja ystäviäni, elin etupäässä Dorasta ja kahvista. Rakkauden huolissani ruokahaluni katosi; mutta se ilahutti minua, sillä minusta tuntui, kuin olisin rikkonut uskollisuuttani Doraa kohtaan, jos olisin luonnollisella tavalla kaivannut päivällistäni. Monilukuisilla kävelyilläni ei ollut tässä suhteessa tavallista seuraustansa, koska pettyneet toiveeni vastustivat raittiin ilman vaikutusta. Paitsi sitä minä tähän elämäni aikaan saadun katkeran kokemuksen johdosta epäilen, tokko terveellinen liha-ruoan nautinto esteettömästi menestyy missään inhimillisessä ruumiissa, jota ahtaat saappaat alati vaivaavat. Minä luulen, että jäsenpäät vaativat rauhaa, ennenkuin vatsa tehokkaasti toimittaa tehtävänsä.
Näitä pieniä, perheenkeskisiä pitoja varten minä en toistanut entisiä, laveita hankkeitani. Minä tuotin vaan pari anturaista, vähäisen lampaan-reiden ja yhden kyhkyispasteijan. Mrs. Crupp nousi kapinaan, kun ensin ujosti viittasin siihen, että hän keittäisi kalani ja lihani, ja sanoi loukatun arvon muodolla: "ei! ei, Sir! te ette suinkaan pyydä minua tekemään mitään semmoista, sillä te tunnette minut niin hyvin, ettette luule minun saattavan ottaa tehdäkseni jotakin, jota en voi tehdä täydellisellä mielihyvällä!" Mutta lopullisesti joku kompromissi saatiin aikaan; ja Mrs. Crupp suostui toimittamaan tätä urhotyötä sillä ehdolla, että minä kaksi viikkoa siitä lähtien söisin päivällistä poissa kotoa.
Ja tässä minun ehkä sopii muistuttaa, että ne vaivat, joita kärsin Mrs. Crupp'in tyranniudesta itse suhteeni, olivat kauheita. Minä en ole koskaan pelännyt ketään niin paljon. Me teimme kompromissin kaikissa asioissa. Jos minua jollakin tapaa epäilytti, kohtasi häntä se kummallinen tauti, joka aina väijyi hänen hermokunnassaan, valmiina milloin hyvänsä kalvamaan hänen jaloimpia elimiänsä. Jos minä, kymmenkunnan kertoja turhaan siivosti soitettuani, vedin vähän maltittomasti kelloa ja hän vihdoin tuli — joka ei suinkaan aina ollut varmaa — ilmestyi hän nuhtelevalla katsannolla, vaipui hengästyneenä tuolille oven viereen, laski kätensä nankini-rinnallensa ja kävi niin kipeäksi, että minä olin iloissani, jos jollakin konjakin tai muun aineen uhraamisella pääsin hänestä. Jos muistutin, että makuu-sijani tehtiin jo kello viisi ehtoo-puolella — jota vieläkin pidän sopimattomana järjestyksenä — ei hänen tarvinnut, kuin kerta kädellään osoittaa samaa pahoitetun arkatuntoisuuden nankini-asemaa, kun minä jo sopersin jotakin anteeksi-pyyntöä. Lyhyeltä, minä olisin ollut valmis ennemmin tekemään mitä hyvänsä, joka vaan oli kunniallista, kuin loukata Mrs. Crupp'ia; hän oli elämäni kauhistus.
Minä ostin näitä päivällisiä varten ennen käytetyn tarjouspöydän enkä tilannut uudestaan tuota vikkelää nuorta miestä, josta olin saanut huonon ajatuksen, koska tapasin hänet eräänä sunnuntai-aamuna Strand'illa aivan samanlaisessa liivissä, kuin se, jota olin edellisten pitojeni jälkeen kaivannut. Tuo nuori tyttö pestattiin taas; mutta sillä ehdolla, että hän ainoastaan toisi ruoat sisään, vaan sitten vetäytyisi porrastavalle eteisen oven taa; josta se nenän-honotus, joka vaivasi häntä, ei kuuluisi vieraitten korviin, ja jossa hänen oli ihan mahdoton peräytyä talrikkien päälle.
Minä hankin aineita yhteen maljalliseen punssiin, jonka Mr. Micawber'in oli määrä laittaa, sekä Mrs. Micawber'ia varten, kun hän järjesti pukuansa toalettipöytäni edessä, pullon lavendeli-vettä, kaksi vaha-kynttilää, yhden kirjan erikokoisia nuppineuloja ja yhden neulatyynyn; minä käskin myöskin tehdä valkeata makuuhuoneeseni Mrs. Micawber'in mukavuudeksi; ja kun olin omin käsin kattanut pöydän, odotin levollisesti, mitä vasta tulisi.
Määrättyyn aikaan saapui kolme vierastani yhdessä. Mr. Micawber'illa oli tavallista suurempi paidankaulus ja uusi nauha lorgnetissaan; Mrs. Micawber oli pannut lakkinsa vaalean-ruskeaan paperipussiin; Traddles kantoi pussia ja tuki Mrs. Micawber'ia käsivarrellansa. He mieltyivät kaikki asuntooni. Kun olin johdattanut Mrs. Micawber'in toaletti-pöytäni luo, ja hän näki, kuinka suurenläntäisesti se oli varustettu häntä varten, ihastui hän niin, että hän käski Mr. Micawber'in tulla sisään katsomaan.
"Rakas Copperfield'ini", lausui Mr. Micawber, "tämä on oikein ylellistä. Tämä on semmoinen elämän-laatu, joka muistuttaa minua siitä ajasta, jolloin itse olin aviottomassa tilassa eikä kukaan vielä ollut kehoittanut Mrs. Micawber'ia antamaan lupaustansa Hymen'in alttarilla".
"Hän tarkoittaa, ettei hän itse ollut kehoittanut minua, Mr. Copperfield", sanoi Mrs. Micawber närkkäästi. "Hän ei voi vastata muitten puolesta".
"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber, äkkiä totiseksi muuttuen, "minä en suinkaan pyydä vastata muitten puolesta. Minä havaitsin liian hyvin, että, kun sinä sallimuksen käsittämättömien päätösten mukaan säilytettiin minulle, sinä ehkä säilytettiin semmoiselle, joka oli määrätty pitkitetyn taistelon jälkeen viimein joutumaan moninaisten rahallisten selkkausten uhriksi. Minä ymmärrän sinun viittauksesi, lemmittyni. Minä olen pahoillani siitä, mutta minä kestän sen".
"Micawber!" huudahti Mrs. Micawber, kyynelet silmissä. "Olenko minä ansainnut tätä! Minä, joka en ole koskaan jättänyt sinua; joka en koskaanaiojättää sinua, Micawber!"
"Lemmittyni", sanoi Mr. Micawber, kovin liikutettuna. "Sinä annat anteeksi, ja meidän vanha ja koetettu ystävämme Copperfield, minä olen varma siitä, antaa anteeksi semmoisen loukatun sydämen äkillisen rikki puhkeamisen, joka on ärtynyt vasta tapahtuneesta ottelusta voiman suosikin kanssa — toisin sanoen, viheliäisen vesilaitoksen päällysmiehen kanssa — ja säälii eikä ankarasti tuomitse sen liiallisuuksia".
Mr. Micawber syleili nyt Mrs. Micawber'ia ja pusersi kättäni, antaen minun näistä katkonnaisista, puolipeitteisistä sanoista päättää, että hänen kotoinen vedentuontinsa oli keskeytetty tänä ehtoona, kosk'ei hän ollut säännöllisesti suorittanut maksoansa yhtiölle.
Mr. Micawber'in ajatuksia tästä surullisesta aineesta luovuttaakseni, ilmoitin hänelle, että turvasin häneen yhtä punssi-maljaa varten, ja saatin hänet sitruunien luo. Hänen äskeinen alakuloisuutensa, etten sanoisi epätoivonsa, oli silmänräpäyksellä mennyt. Minä en ole koskaan nähnyt ketään, joka semmoisella mielihyvällä olisi puuhannut keskellä sitruunin-kuorten ja sokurin suloista hajua, palavan rommin lemua ja kiehuvan veden höyryä, kuin Mr. Micawber tänä iltana. Kummallista oli nähdä, kuinka hänen kasvonsa paistoivat meitä kohden noitten hyvänhajuisten utu-pilvien lomasta, kun hän liikutti ja sekoitti ja maisteli, ja näytti siltä kuin hän olisi perustanut omaisuuden perheellensä hamaan kaukaisimpaan tulevaisuuteen eikä laittanut punssia. Mitä Mrs. Micawber'iin tulee, en tiedä, oliko se seuraus lakista vai lavendeli-vedestä vai valkeasta vai vahakynttilöistä, mutta hän astui ulos makuuhuoneestani, verrallisesti puhuen, armaana. Eikä leivonen koskaan ollut iloisempi, kuin tämä oivallinen nainen.
Minä arvaan — minä en koskaan uskaltanut kysyä, mutta minä arvaan — että Mrs. Crupp, anturaiset paistettuaan, oli käynyt kipeäksi. Sillä tämän jälkeen kääntyi kaikki meiltä alaspäin. Lampaanreisi tuotiin ylös aivan punaisena sisäpuolelta ja kovin vaaleana ulkopuolelta, paitsi sitä varistettuna täyteen jonkunlaista vierasta, soran-luontoista ainetta, niinkuin se olisi pudonnut tuon merkillisen kyökin-takan tuhkaan. Mutta meidän ei käynyt tätä asiaa ratkaiseminen lihan-nesteen johdolla, sillä nuori tyttö oli kaatanut tämän kaikki portaille, jossa se, ohi mennen, pysyi pitkänä suikaleena, siksi kuin se vähitellen kului pois. Kyhkyispasteija ei ollut hullumpi, mutta petollinen, sillä kuori oli, frenologien tavalla puhuen, niinkuin erhetyttävä ihmiskallo: täynnänsä kupuloita ja kyhmyjä, mutta ei mitään mainittavaa alla. Lyhyeltä, pidot menestyivät niin huonosti, että olisin ollut aivan onneton — huonon menestyksen puolesta, tarkoitan, sillä minä olin aina onneton Doran puolesta — joll'ei seurani leikillinen luonto ja eräs Mr. Micawber'in sukkela mieli-johde olisi huojentanut sydäntäni.
"Rakas ystäväni Copperfield", lausui Mr. Micawber, "tapaturmia sattuu parhaimminkin järjestetyissä perheissä; ja semmoisissa perheissä, joita ei hallitse tuo kaikkialle tunkeuva vaikutus, joka pyhittää, samalla kuin se jalostuttaa — minä aioin sanoa, lyhyeltä, naisen vaikutus, kun hän ilmestyy vaimon ylevässä muodossa — sopii niitä varmuudella odottaa ja filosofin tavalla niitä kantaa. Jos sallitte minun muistuttaa, että harvoin löytyy laatuansa parempia ravinto-aineita, kuin pippuroittu ja suolattu kotletti, ja että minun luullakseni, jos vähän ja'amme työn, saatamme laittaa hyvänkin semmoisen, kun vaan tuo nuori passarityttö hankki halsterin, tahtoisin esitellä teille, eikö tätä vähäistä kommelusta voisi helposti parantaa".
Ruokakammiossa oli halsteri, jolla aamuisin silavanvipaleeni paahdettiin. Me toimme sen sisään tuota hätää ja ryhdyimme heti Mr. Micawber'in tuuman toimeen-panoon. Työn-jako, johon hän oli viitannut, oli tämä: — Traddles leikkasi lampaan-reiden liuskoihin; Mr. Micawber (joka oivallisesti osasi kaikkia tämmöisiä) ripoitti niihin pippuria, sinappia ja suolaa; minä panin ne halsterille, kääntelin niitä kahvelilla ja nostin ne pois Mr. Micawber'in käskyn mukaan; sillä välin kuin Mrs. Micawber lämmitti ja yhä liikutti champignoni-kastetta vähäisessä pannussa. Kun meillä oli liuskoja kylläksi valmiina, että sopi aloittaa, kävimme niitten kimppuun, hiat yhä ranteimille kiverrettyinä, samalla kuin toiset liuskat ritisivät ja räiskyivät valkealla ja huomiomme jakaantui talrikeillamme olevan lampaan-lihan ja paraikaa valmistuvan lampaan-lihan kesken.
Osittain tämä uusi ruoan laittamisen keino, sen oivallisuus, sen puuhat, lakkaamaton nouseminen ruoan katsomista varten, alituinen istuminen syömistä varten, kun mureat liuskat tulivat kuumina ja kihisevinä halsterilta, osittain hommaaminen, valkeasta punehtuminen, ilonpito keskellä tätä hupaista melua ja himartavaa ruoanhajua — ne kaikki saattivat meidät syömään lampaanreiden luuhun asti. Oma ruokahaluni palasi niinkuin ihmeen kautta. Minä häpeen sitä kertomasta, mutta minä todella luulen, että unhotin Doran vähäksi aikaa. Minä olen vakuutettu, ettei Mr. ja Mrs. Micawber olisi voinut saada hauskempia päivällisiä, vaikka niitä hankkiaksensa olisivat myyneet jonkun sängyn. Traddles nauroi koko ajan melkein yhtä sydämellisesti, kuin hän söi ja teki työtä. Me nauroimme kaikki yhteen ääneen; ja minä rohkenen väittää, ettei suuremmalla menestyksellä koskaan ole mitään pitoja pidetty.
Ilomme oli korkeimmillansa, ja me askaroimme kaikki vireästi eri osastoissamme, koettaen saattaa viimeistä liuskakerrostamme semmoiseen täydelliseen tilaan, joka kunnialla päättäisi kemumme, kun huomasin, että joku outo henkilö oli huoneessa, ja silmäni kohtasivat tyvenen Littimer'in silmät, joka seisoi, hattu kädessä, minun edessäni.
"Mikä nyt!" kysyin minä vasten tahtoani.
"Pyydän anteeksi, Sir, minua käskettiin tulemaan tänne. Eikö isäntäni ole täällä, Sir?"
"Ei".
"Ettekö ole nähneet häntä, Sir?"
"En; ettekö tule hänen luotansa?"
"En suoraan, Sir".
"Sanoiko hän, että tapaisitte hänet täällä?"
"Ei juuri niin, Sir. Mutta minä arvaan, että hän on täällä huomenna, kosk'ei hän ole ollut täällä tänään".
"Tuleeko hän Oxford'ista?"
"Minä pyydän, Sir", vastasi hän kunnioittavaisesti, "että käytte istumaan ja sallitte minun tehdä tämän". Jolloin hän otti kahvelin vastustamattomasta kädestäni ja kumartui halsterin puoleen, niinkuin koko hänen huomionsa olisi kokoontunut siihen.
Me emme olisi suuresti hämmentyneet, jos Steerforth itse olisi astunut sisään, mutta me masennuimme silmänräpäyksellä kokonaan hänen arvokkaan palveliansa edessä. Hyräillen jotakin nuottia näyttääksensä, että hän oli aivan levollinen, asettui Mr. Micawber tuolillensa, samalla kuin nopeasti kätketyn kahvelin pää pisti ulos takin-rintamuksesta, niinkuin hän olisi sillä lävistänyt itsensä. Mrs. Micawber veti ruskeat hansikkaansa käteensä ja osoitti jonkunlaista gentiliä väsymystä. Traddles pisti rasvaiset kätensä tukkaansa, nosti sen aivan pystyyn ja ällisteli pöytäliinaa. Mitä minuun tulee, olin niinkuin pieni lapsi oman pöytäni päässä ja uskalsin tuskin katsahtaa siihen arvokkaasen ilmiöön, joka oli tullut, tiesi Jumala mistä, talouttani järjestämään.
Tällä välin Littimer otti lampaanlihan halsterilta ja tarjosi sitä meille vakavalla muodolla. Me otimme kaikki vähän, mutta emme panneet enään mitään arvoa siihen, vaan söimme sitä ainoastaan näön vuoksi. Kun olimme kaikki lykänneet talrikit luotamme, siirsi hän ne hiljaa pois ja asetti esiin juuston. Tämänkin vei hän pois, kun olimme tarpeeksemme syöneet sitä; tyhjensi pöydän; läjitti kaikki tarjouspöydälle; antoi meille viini-lasimme; ja vieritti itsealtansa tarjouspöydän ruokakammioon. Kaikki nämät tehtiin aivan säännöllisesti, eikä hän kertaakaan nostanut silmiänsä askareistaan. Kuitenkin näyttivät yksin hänen kyynäspäänsäkin, kun hänen selkänsä kääntyi minua kohden, uhkeasti ilmoittavan sitä hänen lujaa ajatustansa, että minä olin kovasti nuori.
"Voinko tehdä jotakin muuta, Sir?"
Minä kiitin häntä ja sanoin: "ei; mutta eikö hän tahtonut itse syödä mitään päivällistä?"
"Ei, kiitoksia paljon, Sir".
"Oxford'ista Mr. Steerforth tulee?"
"Pyydän anteeksi, Sir, mitä suvaitsette?"
"Oxfordistako Mr. Steerforth tulee?"
"Minä arvaan, että hän on täällä huomenna, Sir. Minä melkein luulin, että hän olisi täällä tänään, Sir. Erehdys on epäilemättä minun puolellani, Sir".
"Jos sattuisitte tapaamaan häntä, ennenkuin minä—" sanoin minä.
"Jos suotte minulle anteeksi, Sir, minä en luule, että ensiksi tapaan hänet".
"Mutta, jos tapaisitte", lausuin minä, "tehkäät hyvin ja sanokaat hänelle, että minua pahoittaa, että hän ei ollut täällä tänään, sillä eräs hänen vanha koulukumppaninsa oli täällä".
"Todella, Sir", ja hän jakoi yhden kumarruksen minun ja Traddles'in välille, jälkimäiseen katsahtaen.
Littimer astui pitkäänsä ovea kohden, kun minä jonkunlaisessa viimeisessä toivossa, että saisin sanotuksi jotakin luonnollista — jota en koskaan saanut tälle miehelle sanotuksi — lausuin:
"Kuulkaat, Littimer!"
"Sir!"
"Jäittekö tuolla kertaa kauaksi Yarmouth'iin?"
"Ei erittäin, Sir".
"Mutta viivyitte kai siellä, siksi kuin vene oli valmis?"
"Niin viivyin, Sir. Minä jäin sinne varta vasten katsomaan, että se valmistuisi".
"Kyllä tiedän!" Hän nosti kunnioittavaisesti ylös silmänsä minun silmiäni kohden. "Mr. Steerforth ei ole vielä nähnyt sitä, arvaan minä?"
"Minä en todella voi sanoa, Sir. Minä luulen — mutta minä en todella voi sanoa sitä, Sir. Minä toivotan teille hyvää yötä, Sir".
Hän sulki kaikki läsnä-olevat siihen kunnioittavaiseen kumarrukseen, joka seurasi näitä sanoja, ja katosi. Vieraani näyttivät hengittävän vapaammin, kun hän oli mennyt; mutta oman sydämeni huojennus oli sangen suuri, sillä paitsi sitä pakkoa, joka syntyi siitä kummallisesta eduttoman aseman tunteesta, joka minulla aina oli tämän miehen läsnä-ollessa, oli omatuntoni soimannut minua kuiskaamalla, että olin epäillyt hänen isäntäänsä, enkä minä voinut tukehuttaa jonkunlaista epämääräistä, levotonta pelkoa, että hän huomasi sen. Mistä se tuli, että, vaikka minulla todesti oli niin vähän salattavaa, minusta aina tuntui, kuin tämän miehen silmä olisi tunkenut minun läpitseni?
Mr. Micawber herätti minut näistä mietteistä, joihin sekaantui joku kalvava pelko, että kohtaisin Steerforth'in itse, sillä, että hän piti monta ylistyspuhetta poissa-olevasta Littimer'istä, koska tämä muka oli mitä arvokkain toveri ja aivan ihmeteltävä palvelia. Mr. Micawber, sopii minun muistuttaa, oli ottanut itsellensä täysimääräisen osan tuosta yleisestä kumarruksesta ja vastannut siihen äärettömällä alentuvaisuudella.
"Mutta punssi, rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber, maistaen sitä, "samoin kuin aika ja luode, ei odota ketään. Ah! sen maku on juuri nyt hienoimmillaan. Tahdotko, lemmittyni, sanoa minulle ajatuksesi siitä?"
Mrs. Micawber ilmoitti sen oivalliseksi.
"Siinä tapauksessa minä", lausui Mr. Micawber, "jos ystäväni Copperfield sallii minun käyttää tätä seurallista vapautta, juon niitten päivien muistoksi, jolloin ystäväni Copperfield ja minä itse olimme nuoremmat ja rinnatusten raivasimme itsellemme tietä mailman läpi. Minun sopii puhua itsestäni ja Copperfieldistä seuraavilla sanoilla, joita olemme ennenkin yhdessä laulaneet:
'Metsiä juosseet oomme me kaks,Satakaunoja poimiskellen',
— kuvannollisesti puhuen — useissa tiloissa. Minä en tarkoin tiedä", lausui Mr. Micawber tuolla vanhalla äänensä vierityksellä ja tuolla vanhalla sanoin selittämättömällä muodolla, joka osoitti, että hän aikoi sanoa jotakin gentiliä, "mitä satakaunot lienevät, mutta minä en epäile, että Copperfield ja minä usein olisimme noukkineet niitä, jos se olisi ollut mahdollista".
Tällä nykyisellä hetkellä otti Mr. Micawber noukkauksen punssistansa. Niin me kaikki teimme: Traddles ilmeisesti ihmetellen, mihin kaukaiseen aikaan Mr. Micawber ja minä olimme olleet tovereita mailman taistelossa.
"Ahem!" lausui Mr. Micawber, yskäisten ja vähitellen punssista ja valkeasta varistuen. "Rakas ystäväni, saanko antaa sinulle lasillisen lisäksi?"
Mrs. Micawber vastasi, ettei se saisi olla suuri, mutta emme voineet sallia sitä, ja niin tuli lasi täyteen.
"Koska olemme täällä kokonaan likeisten ystävien kesken, Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, maistellen punssiansa, "sillä Mr. Traddles on perheemme jäseniä, tahtoisin hyvin mielelläni kuulla teidän ajatustanne Mr. Micawber'in tulevaisuuden toiveista. Sillä jyvät", arveli Mrs. Micawber todistavaisesti, "niinkuin useasti olen Mr. Micawber'ille sanonut, olkoot gentlemanille sopivat, mutta ne eivät kannata. Kahden shillingin ja yhdeksän pennyn kommisionipalkkaa kahdelta viikolta ei sovi, vaikka vaatimuksemme olisivat kuinka rajoitetut, katsoa kannattavaksi".
Me myönsimme kaikki tämän.
"Sitten", lausui Mrs. Micawber, joka ylpeili siitä, että hän selvästi käsitti asiat ja naisen viisaudellansa piti Mr. Micawber'ia suorana, kun tämä muutoin ehkä olisi käynyt vähän koukussa, "sitten asetan eteeni tämän kysymyksen, jos jyviin ei ole luottamista, mihin tulee luottaa? Onko hiiliin luottamista? Ei ollenkaan. Heimoni neuvosta käänsimme huomiomme niihin, mutta havaitsimme tässä yrityksessä pettyneemme".
Mr. Micawber nojausi taaksepäin tuolillansa, kädet plakkarissaan, katseli meitä syrjäpuolelta ja nyykäytti päätänsä, niinkuin sanoaksensa, että asia oli hyvin selvästi esitetty.
"Koska jyvät ja hiilet", lausui Mrs. Micawber, vielä enemmän todistavaisesti, "yhtä vähän voivat tulla kysymykseen, Mr. Copperfield, katson tietysti ympärilleni mailmassa ja sanon: 'missähän toimessa Mr. Micawber'in kykyisen miehen on paras toivo menestyä?' Ja minä suljen pois kaikenlaiset kommissionit, kosk'ei niissä ole mitään varmuutta. Mutta varmuus se minun lujan luuloni mukaan ennen kaikkia soveltuu Mr. Micawber'in luontoiselle miehelle".
Traddles ja minä ilmoitimme molemmat myötätunteisella muminalla, että tämä suuri havainto Mr. Micawber'in suhteen epäilemättä oli oikea ja tuotti hänelle paljon kunniaa.
"Minä en tahdo salata teiltä, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "että kauan olen tuntenut, että olutpanian ammatti olisi erittäin sovelias Mr. Micawber'ille. Katsokaat Barclay'ta ja Perkins'iä! Katsokaat Truman'ia, Hanbury'ä ja Buxton'ia! Juuri tämmöisellä lavealla perustalla Mr. Micawber, sitä myöden kuin minä häntä tunnen, on aiottu loistamaan; ja tulot, niin minulle on kerrottu, ovatsuun-nat-tomat!Mutta jollei Mr. Micawber voi päästä näihin firmoihin, jotka kieltäyvät vastaamasta hänen kirjeisinsä, kun hän tarjoo heille palvelustansa, vaikka vaan alhaisemmassa virassa — mikä hyöty siitä on, että viivymme tässä ajatuksessa? Ei mikään. Minulla ehkä on se vakuutus, että Mr. Micawber'in käytös —"
"Hem! Mutta, lemmittyni", keskeytti Mr. Micawber.
"Älä puhu mitään, ystäväni", sanoi Mrs. Micawber, laskien ruskeata hansikastansa hänen kädellensä. "Minulla ehkä on se vakuutus, Mr. Copperfield, että Mr. Micawber'in käytös tekee hänet erittäin sopivaksi pankki-toimiin. Minä ehkä päätän itsekseni, että, josminullaolisi jotakin panna talteen johonkin pankkiin ja Mr. Micawber edustaisi tätä pankkia, hänen käytöksensä synnyttäisi luottamusta minussa ja laventaisi pankin liikettä. Mutta jos erinäiset pankit kieltäyvät käyttämästä Mr. Micawber'in kykyä taikka vastaan-ottavat hänen tarjoumustaan ylenkatseella, mikä hyöty siitä on, että viivymmetässäajatuksessa? Ei mikään. Mitä oman pankin perustamiseen tulee, ehkä tiedän, että on semmoisia heimoni jäseniä, jotka, jos he tahtovat tiloittaa rahansa Mr. Micawber'in haltuun, kykenevät panemaan alkuun semmoista laitosta. Mutta jos heeivättahdo tiloittaa rahojansa Mr. Micawber'in haltuun — jota eivät tahdokaan — mikä hyöty siitä on? Taas minä väitän, ettemme ole päässeet entistä edemmäksi".
Minä pudistin päätäni ja sanoin: "ei hiukkaakaan". Traddles pudisti myöskin päätänsä ja sanoi: "ei hiukkaakaan".
"Mihin päätökseen minä tästä tulen?" jatkoi Mrs. Micawber, yhä pitäen semmoista muotoa, kuin hän esittelisi asioita selvästi. "Mikä se päätös on, rakas Mr. Copperfield, johon minä välttämättömästi joudun? Olenko väärässä, jos sanon, että meidän tulee elää?"
Minä vastasin: "ei ollenkaan!" ja Traddles vastasi: "ei ollenkaan!" ja minä havaitsin itseni jälestäpäin viisaasti minun puolestani lisäävän, että ihmisen täytyi joko elää taikka kuolla.
"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber. "Niin oikein. Ja varma on, rakas Mr. Copperfield, ettemme voi elää, jollei jotakin, joka suuresti eriää olevista oloistamme, pian ilmaannu. Nyt olen itse kohdaltani vakuutettu, ja tätä olen viime aikoina useasti teroittanut Mr. Micawber'iin, ettei sovi odottaa, että asiat ilmaantuvat itsestänsä. Meidän tulee jossakin määrässä auttaa niitten ilmaantumista. Minä olen kenties väärässä, mutta minä olen kiintynyt tähän ajatukseen".
Sekä Traddles että minä hyväksyimme tätä suuresti.
"No hyvä", arveli Mrs. Micawber. "Mitä minä siis kehoitan tekemään? Tässä on Mr. Micawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia — suuret luonnonlahjat —".
"Mutta, lemmittyni", lausui Mr. Micawber.
"Tee hyvin, rakas ystäväni, ja anna minun puhua loppuun. Tässä on Mr. Micawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia, suuret luonnonlahjat —minäsanoisin neroa, jollei sitä ehkä katsottaisi vaimon liialliseksi puolenpidoksi —".
Traddles ja minä sopersimme molemmat: "ei".
"Ja tässä on Mr. Micawber ilman mitään soveliasta paikkaa taikka ammattia. Kenenkä syy siihen on? Ilmeisesti yhteiskunnan. Sentähden tahtoisin saattaa näin kunniattoman asian tunnetuksi ja rohkeasti vaatia yhteiskuntaa parantamaan sitä. Minusta näyttää siltä, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber pontevasti, "kuin se olisi Mr. Micawber'in ainoa tehtävä, että hän viskaa haastokintaansa yhteiskunnalle ja sanoo näin: 'näyttäkäät minulle, kuka ottaa ylös sen. Astukoon taistelia heti esiin'".
Minä rohkenin kysyä Mrs. Micawber'ilta, kuinka tämä tapahtuisi.
"Niin", vastasi Mrs. Micawber — "että ilmoitetaan kaikissa sanomalehdissä. Minun mielestäni Mr. Micawber'in tulee velvollisuudesta itseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan, jopa minä menen niin pitkälle, että sanon: velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan, joka tähän saakka on ylenkatsonut häntä, panna ilmoitus kaikkiin sanomalehtiin, suorastaan kuvata itsensä semmoiseksi ja semmoiseksi, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustetuksi, sekä lisätä tämä: 'hankkikaat minulle nyt edullinen paikka ja lähettäkäät franko-kirjeessä vastausW. M:tteCamden Town'in postikonttoriin'".
"Tämä Mrs. Micawber'in ajatus, rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber, vetäen paidankaulustansa yhteen leukansa alle ja katsellen minua syrjäpuolelta, "on totta puhuen se harppaus, johon viittasin, kun minun viimein oli ilo nähdä teitä".
"Sanomalehdissä ilmoittaminen käy jotenkin kalliiksi", muistutin minä epäileväisesti.
"Juuri niin!" lausui Mrs. Micawber, säilyttäen muodossaan samaa logillista katsantoa. "Aivan totta, rakas Mr. Copperfieldini! Minä olen tehnyt saman muistutuksen Mr. Micawber'ille. Erittäin tästä syystä ajattelen, että Mr. Micawber'in täytyy (niinkuin jo olen sanonut, velvollisuudesta itseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan ja velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan) ottaa joku summa rahoja vekselillä".
Taaksepäin tuolillansa nojaantuneena leikitsi Mr. Micawber lorgnettinsa kanssa ja loi silmänsä ylös kattoon; mutta minusta näytti, kuin hän samalla olisi kääntänyt niitä Traddles'iin, joka katseli valkeata.
"Jollei kenelläkään heimoni jäsenellä", sanoi Mrs. Micawber, "ole luonnosta sitä hellyyttä, että hän negotieraa tämän vekselin — minä luulen, että löytyy parempi asioitsian lauselma, joka ilmoittaa, mitä tarkoitan —"
Silmät yhä vielä kattoon luotuina, sanoi Mr. Micawber: "diskonteeraa".
"Että hän diskonteeraa tämän vekselin", jatkoi Mrs. Micawber, "niin minun ajatukseni on se, että Mr. Micawber lähtee City'yn, vie tämän vekselin raha-markkinoille ja myy sen siitä hinnasta, minkä hän saa. Jos ihmiset raha-markkinoilla pakoittavat Mr. Micawber'ia kärsimään suurta vahinkoa, koskee se heitä itseä ja heidän omaa-tuntoansa. Minä puolestani katson sitä rahan tiloitukseksi. Minä kehoitan, rakas Mr. Copperfieldini, Mr. Micawber'ia tekemään samoin: pitämään sitä rahan tiloituksena, joka varmaan tuottaa voittoa, sekä suostumaan mihin uhraukseen hyvänsä".
Minä tunsin, mutta en suinkaan tiedä miksi, että tämä oli itsensä kieltämistä ja hellää rakkautta Mrs. Micawber'in puolelta, ja minä sopersin jotakin sinnepäin. Traddles, joka yhtyi minun nuottiini, teki samoin, yhä valkeata katsellen.
"Minä en tahdo", lausui Mrs. Micawber, juoden punssiansa loppuun ja vetäen shaaliansa olkapäittensä yli, makuuhuoneeseni lähteäksensä; "minä en tahdo pitkittää näitä muistutuksia Mr. Micawber'in raha-seikoista. Teidän valkeanne äärellä, rakas Mr. Copperfield'ini, ja Mr. Traddles'in läsnäollessa, joka tosin ei ole niin vanha ystävä, mutta kuitenkin yksi perheestämme, en malttanut olla sitä tietä ilmoittamatta, jotaminäneuvon Mr. Micawber'in astumaan. Minä tunnen, että se aika on tullut, jolloin Mr. Micawber'in täytyy ponnistaa voimiansa ja — minä tahdon lisätä — todistaa arvoansa, ja minusta näyttää tämä parhaalta keinolta. Minä tiedän, että olen vaan nainen ja että miehen järkeä tavallisesti katsotaan kykenevämmäksi ratkaisemaan semmoisia kysymyksiä; mutta minun ei kuitenkaan sovi unhottaa, että, kun asuin kotona isän ja äidin luona, isäni oli tapa sanoa: 'Emman ruumis on hento, mutta asiain käsittämisessä hän ei ole ketään huonompi'. Että isäni liiaksi piti minun puoltani, tiedän kyllä; mutta että hän jossakin määrässä oli ihmistuntia, kieltää yhtä paljon velvollisuuteni kuin ymmärrykseni minua epäilemästä".
Tällä puheella ja vastustaen meidän pyyntöjämme, että hän läsnä-olollansa sulostuttaisi jälellä olevan punssin tyhjentämistä, peräytyi Mrs. Micawber makuuhuoneeseni. Ja minä tunsin todella, että hän oli jalo nainen — semmoinen nainen, joka olisi sopinut Roman matronaksi ja yleisen häiriön aikana toimittanut kaikenlaisia sankaritöitä.
Tunteitteni hartaudessa toivotin Mr. Micawber'ille onnea siihen aarteesen, joka hänellä oli. Niin teki myöskin Traddles. Mr. Micawber ojensi kättänsä meille kummallekin järjestänsä ja peitti sitten kasvonsa nenäliinallansa, joka, luullakseni, oli enemmin nuuskassa, kuin hän itse tiesi. Sitten hän kääntyi punssin puoleen kokonansa iloa täynnä. Hän uhkui kaunopuheliaisuutta. Hän koetti selittää meille, että lapsissamme elimme uudestaan ja että rahallisten vastusten rasittaessa jokainen lisäys heidän luvussaan oli kahta suotuisampi. Hän sanoi, että Mrs. Micawber'illa nykyisin oli ollut epäilyksiä tässä kohden, mutta että hän oli haihduttanut epäilykset ja rauhoittanut häntä. Mitä Mrs. Micawber'in heimoon tuli, he eivät ensinkään vastanneet Mrs. Micawber'ia, heidän tunteensa tekivät hänen, Mr. Micawber'in, juuri yhtä ja he saivat — minä käytän hänen omaa lausettansa — mennä hiiteen.
Mr. Micawber piti sitten innokkaan ylistyspuheen Traddles'ista. Hän sanoi, että Traddles oli semmoinen luonne, jonka vakavia hyviä avuja hän (Mr. Micawber) ei voinut kehua itsellänsä olevan, mutta joita hän, Jumalan kiitos, tiesi ihmetellä. Hän viittasi hellästi siihen nuoreen ladyyn, outoon, jota Traddles oli kunnioittanut rakkaudellansa ja joka tämän rakkauden vastaukseksi oli omalla rakkaudellansa kunnioittanut ja siunannut Traddles'ia. Mr. Micawber joi tämän ladyn onneksi. Samoin minäkin. Traddles kiitti meitä molempia ja sanoi semmoisella yksinkertaisuudella ja suoruudella, johon minulla oli kylläksi järkeä mieltyä: "minä olen suuresti kiitollinen teille. Ja minä vakuutan teille, että hän on suloisin tyttö koko mailmassa!"
Tuosta Mr. Micawber käytti ensimäistä tilaisuutta suurimmalla hienoudella ja juhlallisuudella viitataminunsydämeni tilaan. Ei mikään, paitsi hänen ystävänsä Copperfieldin vakaat vastaväitteet, muistutti hän, voinut luovuttaa häntä siitä ajatuksesta, että hänen ystävänsä Copperfield rakasti ja rakastettiin. Hetken aikaa hikoiltuani ja tuskailtuani ja melkoisen punehtumisen, änkyttämisen ja kieltämisen jälkeen sanoin minä, lasiani kädessäni pitäen: "hyvä! minä juon D:n onneksi!" joka niin ihastutti ja riemastutti Mr. Micawber'ia, että hän, punssi-lasi kädessään, juoksi makuuhuoneeseni, jotta myös Mrs. Micawber joisi D:n onneksi, jonka hän innolla tekikin, kimeällä äänellä sisältäpäin huutaen: "kuulkaat, kuulkaat! rakas Mr. Copperfield'ini, minä olen suuresti iloissani; kuulkaat!" ja suostumuksen osoitukseksi seinään koputtaen.
Keskustelumme kävi nyt enemmän mailmalliseksi. Mr. Micawber kertoi meille, että Camden Town ei ollut hänestä oikein mukava, ja että hän ensi työksensä, kun ilmoittamisen johdosta jotakin tyydyttävää oli ilmaantunut, aikoi muuttaa. Hänellä oli Oxford Street'in läntisessä päässä tiedossa eräs terassi, joka antoi Hyde Park'iin ja jota hän aina oli pitänyt hyvällä silmällä, mutta johon hän ei toivonut heti pääsevänsä, koska se vaati suurenmoista sisustusta. Tuli arvattavasti joku väli-aika, selitti hän, jona hän tyytyisi johonkin semmoisen rakennuksen ylikertaan, jossa oli alikerroksessa kunniallinen asioitsia-konttori — esimerkiksi Piccadilly'ssä — jossa Mrs. Micawber'in olisi hauska asua ja jossa, jos avasi jonkun kaari-akkunan seinään taikka korottaisi kattoa yhden kerroksen verran taikka tekisi muutamia muita semmoisia muutoksia, he voisivat vuosikausia elää mukavasti ja arvoisasti. Mitä tahansa oli hänelle sallittu, sanoi hän nimen-omaan, taikka missä tahansa hänen asuntonsa olisi, me saimme luottaa siihen — aina löytyi yksi huone Traddles'ia varten, ja veitsi ja kahveli minua varten. Me kiitimme häntä hänen ystävyydestänsä, ja hän pyysi meitä antamaan anteeksi, että hän oli ryhtynyt näihin käytöllisiin ja asiamiehen kaltaisiin yksityis-seikkoihin, sekä kärsimään sitä, koska se oli luonnollista semmoisessa, joka aikoi asettaa elämänsä kokonaan uudelle kannalle.
Mrs. Micawber koputti nyt uudestaan seinään, kuulustaaksensa, oliko tee valmiina, ja teki lopun tästä ystävällisen keskustelumme jaksosta. Hän tarjoili teetä meille aivan viehättävällä tavalla; ja milloin hyvänsä minä, teekuppeja ja voileipiä jaellessani, lähestyin häntä, kysyi hän minulta kuiskaten, oliko D. valkea- vai mustaverinen taikka oliko hän lyhyt vai pitkä taikka jotakin samanlaista, josta minä, luullakseni, olin mielissäni. Teen jälkeen haastelimme erinäisistä asioista valkean edessä; ja Mrs. Micawber teki hyvin ja lauloi meille (vähäisellä, ohuella, heikolla äänellä, jota minä, kun ensin tutustuin hänen kanssaan, muistaakseni, pidin ääni-opin kaljana) nuot mieliballadit, "Korean, valkoisen kersantin" ja "Pikku Tafflin'in". Näistä molemmista lauluista oli Mrs. Micawber ollut kuuluisa, kun hän asui kotona isän ja äidin luona. Mr. Micawber jutteli meille, että kun hän ensi kerran näki Mrs. Micawber'in hänen vanhempainsa katon alla ja kuuli hänen laulavan edellisen balladin, Mrs. Micawber oli tavattoman suuressa määrässä vetänyt hänen huomiotansa puoleensa; mutta että, kun "Pikku Tafflin" tuli, hän päätti saada tämän naisen omaksi taikka kuolla yrityksessään.
Kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä, kun Mrs. Micawber nousi asettaaksensa lakkiaan takaisin tuohon vaalean-ruskeaan paperipussiin ja pannaksensa hattuaan päähänsä. Mr. Micawber käytti tilaisuutta, kun Traddles puki päällystakkia yllensä, pistääksensä käteeni yhtä kirjettä, samalla kuiskaten minulle, että lukisin sitä, kun sopi. Kun. kynttilällä rintavarustimen takaa näytin heitä alas — Mr. Micawber astui ensiksi, taluttaen Mrs. Micawberia, ja Traddles seurasi, lakkipussi kädessä, — käytin minäkin tilaisuutta ja pysäytin Traddles'in tuokioksi porrastavalle.
"Traddles", lausuin minä, "Mr. Micawber ei tarkoita mitään pahaa, mies parka; mutta, jos minä olisin sinun sijassasi, en lainaisi hänelle mitään".
"Rakas Copperfieldini", vastasi Traddles hymyillen, "minulla ei ole mitään lainata".
"Sinulla on nimi, näetkö", arvelin minä.
"No! Onko siinä sinun mielestäsi jotakin lainattavaa?" vastasi Traddles miettivällä katsannolla.
"On kai".
"Ah!" lausui Traddles. "Niin aina! Minä olen hyvin kiitollinen sinulle, Copperfield; mutta — minä pelkään, että jo olen lainannut sen hänelle".
"Tuohonko vekseliin, joka tuottaa niin varmaa voittoa?" kysyin minä.
"Ei", sanoi Traddles. "Ei siihen. Tämä on ensimäistä, mitä olen siitä kuullut. Minä olen ajatellut, että hän luultavasti kotimatkalla esittelee tätä. Minun vekselini on toinen".
"Minä toivon, että kaikki on selvillä sen suhteen", arvelin minä.
"Minä toivon sitä", lausui Traddles. "Minä luulen sitä sen vuoksi, että hän kertoi minulle vasta pari päivää takaperin, että siitä oli pidetty huolta. Tämä oli Mr. Micawber'in lause: 'Pidetty huolta'".
Koska Mr. Micawber samalla katsahti ylös siihen paikkaan, jossa seisoimme, en minä ehtinyt muuta kuin toistaa varoitustani. Traddles kiitti minua ja astui alas. Mutta, kun näin sen hyvänsävyisen tavan, jolla hän astui alas, lakkipussi kädessä, ja taritsi Mrs. Micawber'ille käsivarttansa, pelkäsin minä, että hän vietäisiin päineen päivineen rahamarkkinoille.
Minä palasin valkeani ääreen ja ajattelin, puoleksi totisesti, puoleksi nauraen, Mr. Micawber'in luonnetta ja meidän vanhaa keskuuttamme, kun kuulin nopeitten askelten nousevan portaita ylös. Ensiksi luulin, että se oli Traddles, joka palasi noutamaan jotakin, jota Mrs. Micawber oli jättänyt; mutta, kun askeleet lähestyivät, tunsin ne ja havaitsin, että sydämeni sykki kovasti ja veri syöksi kasvoihin, sillä askeleet olivat Steerforth'in.
Minä en koskaan unhottanut Agnes'ia eikä hän koskaan jättänyt sitä pyhää paikkaa ajatuksissani — jos saan nimittää sitä siksi — johon alusta olin asettanut hänet. Mutta kun Steerforth astui sisään ja seisoi edessäni, kättänsä ojentaen, muuttui se pimeys, joka oli ympäröinnyt häntä, valkeudeksi, ja minä hämmennyin ja häpesin, että olin epäillyt sitä, jota rakastin niin sydämellisesti. Minä en rakastanut Agnes'ia vähemmin sen vuoksi; minä ajattelin häntä samaksi hyväksi, lempeäksi elämäni enkeliksi; minä nuhtelin itseäni, ei häntä, että olin väärin arvostellut Steerforth'ia; ja minä olisin tarjonnut Steerforth'ille mitä sovinto-uhria hyvänsä, jos vaan olisin tietänyt, mitä ja kuinka tarjota.
"No, Tuhat-ihanainen, vanha poika, oletko mykäksi hämmästynyt!" nauroi Steerforth, sydämellisesti kättäni pudistaen ja heittäen sitä iloisesti pois. "Olenko taas tavannut sinut pitoja pitämästä, sinä Sybariti! Nämät Doctors' Commons'in kumppanukset ovat iloisinta väkeä koko kaupungissa, luulen minä, ja voittavat meidät säädylliset Oxford'in pojat perinpohjin!" Hänen kirkas katseensa liikkui hilpeästi ympäri huonetta, kun hän istui sohvalle vastapäätä minua Mrs. Micawber'in äskeiseen paikkaan, ja kohensi valkeaa, että se leimahti ilmi tuleen.
"Minä kummastuin niin ensiksi", lausuin minä, toivottaen häntä tervetulleeksi kaikella sillä sydämellisyydellä, joka minulla oli, "että tuskin sain sanaa sanotuksi sinua tervehtiäkseni, Steerforth".
"No, minun näkyni on terveellinen kipeille silmille, niinkuinSkotlantilainen sanoo", vastasi Steerforth, "ja niin on sinunkinnäkysi, Tuhat-ihanainen, täydessä kukoistuksessasi. Kuinka jaksat, sinäBacchin palvelia?"
"Minä voin sangen hyvin", sanoin minä; "enkä ole ollenkaan Bacchin palvelia tänä iltana, vaikka myönnän, että minulla on ollut kolme vierasta".
"Jotka kaikki minä kohtasin kadulla ja kuulin ääneen laskevan sinun kiitostasi", vastasi Steerforth. "Kuka tuo meidän ystävä polvihousuissa on?"
Minä annoin muutamilla sanoilla hänelle parhaat selitykset Mr. Micawber'ista, mitä suinkin voin. Hän nauroi sydämellisesti minun heikkoa kuvaani tästä gentlemanista ja sanoi, että hän oli mies, joka ansaitsi tuntemista, ja että hänen täytyi oppia tuntemaan hänet.
"Mutta kenen sinä luulet meidän toisen ystävän olevan?" kysyin minä vuorostani.
"Jumala tiesi", lausui Steerforth. "Ei suinkaan mikään surunaama, toivon minä? Minusta hän vähän näytti siltä".
"Traddles!" vastasin minä riemuisena.
"Kuka se on?" kysyi Steerforth huolimattomalla tavallansa.
"Etkö sinä Traddles'ia muista? Traddles'ia vanhassa huoneessamme SalemHouse'ssa?"
"Vai se!" lausui Steerforth, tulihangolla koputtaen hiiliharkkoa pesässä. "Onko hän yhtä hempeä, kuin ennen? Ja mistä hiidestä hänet onkeesi sait?"
Vastauksessani ylistin Traddles'ia niin paljon, kuin voin. Sillä minä tunsin, että Steerforth jotenkin halveksi häntä. Steerforth heitti tämän aineen vähäisellä pään nyykkäyksellä, hymyili ja muistutti, että hänkin mielellään näkisi tuon vanhan toverin, joka aina oli ollut kummallinen kala, sekä kysyi, voinko antaa hänelle mitään syötävää? Tämän lyhyen keskustelun aikana oli hän, kun hän ei puhunut huiman hilpeällä tavalla, parhaasta päästä istunut joutilaana ja tulihangolla koputtanut hiiliharkkoa. Minä huomasin, että hän teki samaa tekoa, sillä välin kuin toin esiin tähteet kyyhkyispasteijasta ja niin edespäin.
"No, Tuhat-ihanainen, onhan tässä päivälliset vaikka kuninkaalle!" huudahti hän, äkkiä keskeyttäen äänettömyyttänsä ja istuen pöydän ääreen. "Minä en aio surkeilla niitä, sillä minä olen tullut Yarmouth'ista".
"Minä luulin sinun tulevan Oxford'ista?" vastasin minä.
"Ei", lausui Steerforth. "Minä olen ollut merenkulkia — paremmassa toimessa".
"Littimer kävi tänään täällä sinua kysymässä", muistutin minä, "ja minä ymmärsin hänen puheensa niin, että sinä olit Oxford'issa; vaikka, kun nyt ajattelen asiaa, ei hän nimen-omaan sanonut sitä".
"Littimer on suurempi houkkio, kuin miksi minä häntä luulin, koska hän on kysellyt minua", sanoi Steerforth iloisesti kaataen lasillisen viiniä itsellensä ja juoden minun onnekseni. "Mitä hänen puheensa käsittämiseen tulee, olet sinä viisaampi toveri, kuin useimmat meistä, Tuhat-ihanainen, jos siihen pystyt".
"Se on totta", sanoin minä, tuoliani pöydän luo siirtäen. "Vai olet sinä käynyt Yarmouth'issa, Steerforth!" kysyin minä, uteliaana kuulemaan kaikkia sieltä päin. "Olitko kauankin siellä?"
"En", vastasi hän. "Vähäisellä parin viikon retkellä".
"Ja kuinka he kaikki voivat siellä? Tietysti pikku Em'ly ei vielä ole mennyt naimisiin?"
"Ei vielä. Menee, luullakseni — niin ja niin monen viikon taikka kuukauden taikka jonkun muun ajan perästä. Minä en ole nähnyt paljo heistä. Kesken puheen"; hän laski kädestään veitsensä ja kahvelinsa, joita hän oli käyttänyt suurella ahkeruudella, ja rupesi plakkareistansa hakemaan; "minulla on kirje sinulle".
"Keneltä?"
"No, vanhalta hoitajattareltasi", vastasi hän, ottaen muutamia papereita plakkaristaan. "'J. Steerforth, Esquire, velkaa Hyvälle Aikomukselle'; ei se se ole. Maltappa, ja me löydämme sen pian. Vanha mikä-hänen-nimensä-onkaan on huonona kipeänä, ja siitä, luullakseni, kirjeessä puhutaan".
"Barkis'iako tarkoitat?"
"Niin!" yhä plakkareistansa hakien ja katsellen niitten sisältöä; "Barkis paralla ei ole mitään toivoa enää, pelkään minä. Minä näin pikkuisen apteekarin siellä — joku haavalääkäri taikka mikä hän on — saman miehen, joka saatti sinun kunnian-arvoisuutesi mailmaan. Hän puhui oppineen tavalla tästä kohtauksesta minulle; mutta päätös hänen ajatuksestaan oli se, että ajomies hankki viimeiselle matkallensa jokseenkin pikaisesti. — Pistä kätesi päällystakkini poviplakkariin tuolilla tuossa, ja minä luulen, että löydät kirjeen. Onko se siellä?"
"Tässä se on!" sanoin minä.
"Se on oikein!"
Se oli Peggotylta; vähän epäselvempi, kuin tavallisesti, ja lyhyt. Hän ilmoitti minulle siinä puolisonsa toivottoman tilan ja viittasi siihen, että tämä oli käynyt "hiukan tarkemmaksi", kuin ennen, sekä sen johdosta oli vaikeampi tarpeeksi hoitaa. Se ei puhunut mitään Peggotyn omasta väsymyksestä ja valvonnasta, mutta ylisti Barkis'ia suuresti. Se oli kirjoitettu suoralla, yksinkertaisella ja teeskentelemättömällä hurskaudella, jonka minä tiesin todelliseksi, ja päättyi terveisillä "ikuiselle lemmitylleni" — tarkoittaen minua.
Sillä aikaa, kuin minä koetin saada selvää siitä, jatkoi Steerforth syömistänsä ja juomistansa.
"Se on ikävä asia", arveli hän, kun olin päättänyt; "mutta aurinko laskee joka päivä, ja ihmisiä kuolee joka hetki, eikä yhteinen kohtalo saa peloittaa meitä. Jos luopuisimme uraltamme sen vuoksi, että tuo yhtäläinen jalka, joka kolkuttaa kaikkien ihmisten ovea, kuullaan jossakin kolkuttavan, luiskahtaisivat kaikki asiat tässä mailmassa käsistämme. Ei! Katsasta eteenpäin! Terävässä kengässä, jos on tarpeellista, tylsässä kengässä, jos käy laatuun, mutta ratsasta eteenpäin! Ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!"
"Ja voita missä kilvan-ajossa?" kysyin minä.
"Siinä kilvan-ajossa, johon on mennyt", lausui hän. "Ratsasta eteenpäin!"
Kun hän pysähtyi ja katseli minua, tuo kaunis pää vähän taaksepäin heitettynä ja kohotettu lasi kädessään, huomasin, muistaakseni, että, vaikka hänen kasvonsa punersivat vilppaasta merituulesta, niissä kuitenkin näkyi jälkiä, jotka olivat ilmestyneet niihin siitä, kuin viimein tapasin hänet, ikäänkuin hän olisi vanhan tapansa mukaan ponnistanut sitä hehkuvaa voimaa, joka, jos se heräsi, heräsi niin tulisesti hänessä. Minä aioin vähän nuhdella häntä siitä hurjasta tavasta, jolla hän noudatti jokaista mielitekoansa — esimerkiksi tuota taistelemista tuimalla merellä ja urhostelemista kovissa säissä — kun ajatukseni kääntyivät takaisin keskustelumme lähimmäiseen esineesen ja minä sen sijaan jatkoin sitä.
"Minä kerron sinulle jotakin, Steerforth", sanoin minä, "jos sinun uljas mielesi tahtoo kuunnella minua —".
"Se on voimakas mieli ja tekee mitä hyvänsä tahdot", vastasi hän, muuttaen jälleen pöydän vierestä valkean luo.
"Siinä tapauksessa minä kerron sinulle jotakin, Steerforth. Minä luulen, että lähden vanhaa hoitajatartani katsomaan. Ei sentähden, että saatan tehdä hänelle mitään hyvää taikka olla hänelle miksikään todelliseksi hyödyksi; mutta hän on niin liittynyt minuun, että minun käyntini vaikuttaisi häneen yhtä paljon, kuin jos todella pystyisin molempiin. Hän pitäisi tuloani niin suotuisana, että se lohduttaisi ja tukisi häntä. Se ei suinkaan ole suuri vaivannäkö semmoisen ystävän tähden, kuin hän on ollut minulle. Etkö sinä tekisi päivän matkaa, jos olisit minun sijassani?"
Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja hän istui vähän ajatellen, ennenkuin hän matalalla äänellä vastasi: "hyvä! Lähde. Sinä et voi tehdä mitään vahinkoa".
"Sinä olet vast'ikään palannut", sanoin minä, "ja olisi turha pyytää sinua tulemaan kanssani?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Aion Highgate'en tänä iltana. Minä en ole nähnyt äitiäni koko tämän pitkän ajan kuluessa, ja se rasittaa omaatuntoani, sillä se maksaa jotakin, kun on rakastettu, niinkuin hän rakastaa tuhlaajapoikaansa, — Pah! Joutavia! — Sinä lähdet huomenna, arvaan minä", sanoi hän, pitäen minua käsivarren pituuden päässä luotansa, yksi käsi kummallakin olkapäälläni.
"Niin minä luulen".
"No, älä siis lähde ennenkuin ylihuomenna. Minä soisin, että tulisit muutamiksi päiviksi meille. Minä olen tullut tänne siinä aikomuksessa, että pyytäisin sinua meille, ja sinä lennät pois Yarmouth'iin".
"Sinä olet varsin omainen lentämisestä puhumaan, Steerforth, sinä, joka aina rajusti rynnistelet tuntemattomille retkille!"
Hän katseli minua hetken puhumatta ja vastasi sitten, yhä pitäen kiinni minusta, niinkuin ennen, ja pudistaen minua:
"No! Sano ylihuomenna ja vietä niin paljon, kuin voit, huomispäivästä meidän kanssamme! Kuka tietää, milloin me muutoin jälleen yhdymme. No! Sano ylihuomenna! Minä tarvitsisin sinua seisomaan Rosa Dartlen ja itseni välissä ja pitämään meitä erinänsä".
"Rakastaisitteko toisianne liian paljon ilman minutta?"
"Rakastaisimme taikka vihaisimme", nauroi Steerforth; "vähät siitä kumpiko. No! Sano ylihuomenna!"
Minä sanoin ylihuomenna; ja hän pani päällystakkinsa yllensä, sytytti sigarinsa ja hankki kotimatkalle. Kun huomasin hänen tarkoituksensa, otin minäkin päällystakkini ylleni (mutta en sytyttänyt mitään sigaria, sillä minä olin saanut tarpeekseni siitä kappaleeksi aikaa) ja astuin hänen kanssaan isolle valtatielle asti: siihen aikaan illasta kolkolle tielle. Hän oli hyvin vilkas koko matkan; ja kun erosimme, ja minä katsoin hänen jälkeensä, kun hän astui niin reippaasti ja uljaasti kotiinpäin, ajattelin hänen sanojansa: "ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!" ja toivoin ensi kerran, että hänellä olisi joku kelvollinen päämäärä saavutettavana.
Minä riisuin päältäni omassa huoneessani, kun Mr. Micawber'in kirje putosi lattialle. Näin muistutettuna siitä, avasin sinetin ja luin, niinkuin seuraa. Se oli dateerattu puoltatoista tuntia ennen päivällisiä. Minä en ole varma, olenko maininnut, että, kun Mr. Micawber oli jossakin erittäin kovassa pulassa, hän käytti jonkunlaista lakimiehen lausetapaa, jota hän näytti ajattelevan samaksi, kuin raha-asiainsa suorittamista.
"Sir — sillä minä en uskalla sanoa: Copperfield'ini. Soveliasta lienee minun ilmoittaa teille, että allekirjoittanut on kokonaan muserrettu. Te ehkä huomaatte hänessä tänään muutamia heikkoja ponnistuksia säästää teiltä ennenaikaista tietoa hänen onnettomasta asemastaan; mutta toivo on laskenut taivaan-rannan alle, ja allekirjoittanut on kokonaan muserrettu".
"Tämä ilmoitus on kirjoitettu semmoisen henkilön personallisessa läsnä-olossa (minun ei sovi nimittää sitä seuraksi), joka on jonkunlaisessa päihtymystä lähestyvässä tilassa ja jonka eräs raha-mäkläri on tänne lähettänyt. Tämä henkilö on asuntoni laillinen omistaja, kosk'en jaksa hyyryäni maksaa. Hänen inventariuminsa sisältää ei ainoastaan niitä kaikenlaisia irtaimia kaluja ja kapineita, jotka ovat minun, allekirjoittaneen, omia, joka olen tämän asunnon vuodeksi vourannut, vaan myöskin kaikki ne, joita Mr. Thomas Traddles, hyyryllisen hyyryllinen, Inner Temple'n kunnianarvoisen seuran jäsen, omistaa".
"Jos mikään surun pisara puuttuisi siitä ylitse-vuotavasta pikarista, joka nyt (ikimuistettavan kirjailian sanoja käyttääkseni) kurotetaan allekirjoittaneen huulille, löytyisi se siinä tosi-asiassa, että eräs ystävällinen accepti, jonka ennen mainittu Mr. Thomas Traddles on antanut allekirjoittaneelle 23 punnasta 4 shillingistä ja 9 1/2 pennystä, on maksettavaksi langennut sekä että siitäeiole huolta pidetty; ja myöskin siinä asiassa, että niitten elävien edesvastausten lisäksi, jotka nojauvat allekirjoittaneesen, asiain luonnollisen menon mukaan tulee vielä yksi avuton uhri, jonka kurjaa ilmestymistä sopii odottaa — tasaluvuissa puhuen — noin kuuden taivaallisen kuun kierron perästä, tästä päivästä lukien".
"Nämät edeltäpäin lausuttuani, tekisin liikatyön, jos lisäisin, että tomua ja tuhkaa on ijäksi varistettu
senpäänpäälle,jotakantaaWilkins Micawber.
Traddles parka! Minä tunsin siihen aikaan kylläksi Mr. Micawber'in, tietääkseni, että kyllä sopi odottaa, ettähäntointuisi tästä tärähdyksestä, mutta yöleponi häirääntyi suuresti, kun ajattelin Traddles'ia ja papintytärtä, joka oli yksi kymmenestä sisaruksesta alhaalla Devonshire'ssä, joka oli semmoinen suloinen tyttö ja joka oli suostunut odottamaan Traddles'ia (paha-enteinen kiitos!), siksi kuin hän olisi kuusikymmen-vuotias taikka kuinka vanha hyvänsä.