"Sitä minä en tiedä", vastasi hän. "Minä olen mieltynyt tähän paikkakuntaan. Oli niin taikka näin", nopeasti minua eteenpäin käyttäyttäen, "minä olen ostanut veneen, joka oli myytävänä — kutterin, sanoo Mr. Peggotty, ja niin se onkin — ja Mr. Peggotty saa kuljettaa sitä minun poissa ollessani".
"Nyt minä ymmärrän sinut, Steerforth!" lausuin minä riemuiten. "Sinä olet ostavinasi sen itsellesi, mutta todella teet sen, hänelle jotakin hyvää osoittaaksesi. Minun olisi pitänyt tietää se kohta, koska tunnen sinut. Rakas, hyvä Steerforth, kuinka voin ilmoittaa sinulle, mitä jalomielisyydestäsi ajattelen?"
"Pah!" vastasi hän, punehtuen. "Mitä vähemmin puhuttu, sitä parempi".
"Enkö minä tietänyt sitä?" huudahdin minä, "enkö minä sanonut, ettei löytynyt mitään iloa eikä surua eikä muuta mielenliikuntoa semmoisissa rehellisissä sydämissä, joka ei koskisi sinuun?"
"Niin, niin", vastasi hän, "sinä sanoit minulle kaikki nuot, jääkööt ne sikseen. Me olemme puhuneet niistä kyllin!"
Peläten, että loukkaisin häntä, jos jatkaisin tätä keskustelua, kun hän huoli siitä niin vähän, jatkoin sitä vaan ajatuksissani, sillä välin kuin astuimme tietämme vielä ripeämmin, kuin tähän saakka.
"Täytyy taklata se uudestaan", lausui Steerforth, "ja minä jätänLittimer'in jälkeeni katsomaan, että se tehdään, ja ilmoittamaanminulle, milloin se on aivan valmiina. Olenko maininnut sinulle, ettäLittimer on tullut tänne?"
"Et".
"No niin! Hän tuli tänä aamuna ja toi kirjeen äidiltäni".
Kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin, että hän oli vaalea yksin huulistansakin, vaikka hän katseli hyvin vakaasti minua. Minä pelkäsin, että joku eripuraisuus hänen ja hänen äitinsä välillä oli saattanut hänet siihen mielialaan, jossa olin tavannut hänet yksinäisen pesän edessä. Minä viittasin siihen.
"Oh, ei!" sanoi hän, pudistaen päätänsä ja naurahtaen vähäisen. "Ei mitään semmoista! Niin. Hän on tullut, tuo palveliani".
"Samanlainen kuin ainakin?" kysyin minä.
"Samanlainen kuin ainakin", vastasi Steerforth. "Kylmäkiskoinen ja hiljainen kuin pohjois-napa. Hän saa katsoa, että veneelle pannaan uusi nimi. Se on nyt Myrskylintu. Mitä Mr. Peggotty myrskylinnuista huolii! Minä aion ristitä sen uudestaan".
"Miksi?" kysyin minä.
"Pikku Em'lyksi".
Kun hän yhä vakaasti katseli minua, pidin sitä muistutuksena, ettei hän tahtonut tulla ylistetyksi tästä kohteliaisuudesta. Minä en kuitenkaan voinut estää kasvojani osoittamasta, kuinka suuresti se miellytti minua, mutta minä puhuin vaan vähän, ja hän alkoi jälleen tapansa mukaan hymyillä ja näytti tuntevan huojennusta.
"Mutta kas tuossa", lausui hän, luoden silmänsä eteenpäin, "tuolla tulee oikea pikku Em'ly! Ja hänen kanssaan tuo toveri! Mies on, sieluni kautta, uskollinen ritari. Hän ei koskaan luovu tytön seurasta!"
Ham oli näihin aikoihin veneen-rakentaja. Hän oli edistänyt luonnollista taipumustaan tässä ammatissa, niin että hän oli tullut taitavaksi työmieheksi. Hän oli työpuvussaan ja näytti tosin jotenkin pörrömäiseltä, mutta samalla myöskin miehuulliselta ja varsin sopivalta suojelialta sille kukoistavalle pikku olennolle, joka kävi hänen vieressään. Hänen kasvoissaan kuvasteli todella semmoinen avosydämisyys, semmoinen rehellisyys ja peittelemätön ylpeys pikku Em'lystä ja rakkaus tähän, että se minun silmissäni vastasi kauniinta ulkomuotoa. Minä ajattelin, kun he tulivat meitä kohden, että he sopivat hyvin toisillensa myöskin tässä suhteessa.
Pikku Em'ly veti arasti pois kätensä Ham'in kainalosta, kun pysähdyimme puhuttelemaan heitä, ja punehtui, kun hän ojensi sitä Steerforth'ille ja minulle. Kun olimme vaihtaneet muutamia sanoja, lähtivät he taas, mutta pikku Em'ly ei tahtonut asettaa kättänsä entiselle paikalle, vaan käveli itsekseen, yhä näyttäen aralta ja hämmentyneeltä. Minun mielestäni tämä kaikki oli sangen sievää ja viehättävää, ja Steerforth näytti myöskin ajattelevan niin, kun katsoimme heidän jälkeensä ja he katosivat heikossa kuun valossa.
Yhtäkkiä kulki meidän ohitsemme — ilmeisesti seuraten heitä — nuori nainen, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet, vaan jonka kasvot minä näin, kun hän sivusi meidät, ja luulin himmeästi muistavani. Hän oli keveästi puettu, oli rohkea muodoltaan ja laiha ja koreileva ja köyhä, mutta näytti sinä hetkenä heittäneen kaikki nämät tuuleen, joka puhalsi, eikä ajattelevan mitään muuta, kuin seurata heitä. Kun pimeä, etäinen lakea, heidän haamunsa nielaistuaan, yksin jäi näkyviin meidän, meren ja pilvien välillä, haihtui hänen haamunsa samalla tapaa, vaikka yhtä kaukana heistä kuin ennen.
"Tuo on kovin musta varjo tytön seuraajaksi", lausui Steerforth, seisahtuen; "mitä se tietää?"
Hän puhui matalalla äänellä, joka soi melkein oudolta minun korvissani.
"Hän aikoo luultavasti kerjätä heiltä jotakin", sanoin minä.
"Kerjäläisessä ei olisi mitään uutta", lausui Steerforth, "mutta se on kummallista, että kerjäläinen tänä iltana on ottanut tämmöisen muodon".
"Minkä vuoksi?" kysyin minä häneltä.
"Ei minkään muun asian vuoksi", vastasi hän, vähän vaiti oltuansa, "kuin että ajattelin jotakin tämän haamun tapaista, juuri kun se meni ohitse. Mistä hiidestä se tulikaan!"
"Tämän muurin varjosta, luulen", sanoin minä, kun poikkesimme eräälle tielle, joka rajoittui johonkin muuriin.
"Se on mennyt", vastasi hän, katsoen olkapäänsä yli. "Ja kaikki paha menköön sen kanssa. Nyt päivällisillemme!"
Mutta hän katsahti uudestaan olkapäänsä yli meren reunaa kohden, joka etäältä hohti, ja vielä yhden erän, ja matkamme lyhyellä loppu-osalla hän useita kertoja katkonaisilla lauseilla kummasteli tuota haamua ja näytti unhottavan sen vasta, kun valkean ja kynttilän valossa istuimme lämpiminä ja iloisina pöydän ääressä.
Littimer oli siellä ja hän vaikutti minuun samalla tavalla, kuin ennen. Kun sanoin hänelle, että toivoin Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n voivan hyvin, vastasi hän kunnioittavaisesti (ja tietysti arvokkaasti), että he voivat jotenkin hyvin, kiitoksia kysymästä, ja olivat lähettäneet terveisiä minulle. Tässä oli kaikki, vaan kuitenkin näytti hän minusta sanovan niin suoraan, kuin kukaan ihminen voi sanoa: "te olette kovasti nuori, Sir; te olette erinomaisen nuori". Me olimme melkein päättäneet päivällisemme, kun hän, astuen askeleen taikka pari pöytää kohden siitä nurkasta, jossa hän vartioitsi meitä taikka oikeammin minua, niinkuin minusta tuntui, sanoi isännällensä:
"Pyydän anteeksi teiltä, Sir. Miss Mowcher on täällä".
"Kuka?" huudahti Steerforth kovasti kummastuneena.
"Miss Mowcher, Sir".
"No, mitä vietävää hän täällä tekee?" kysyi Steerforth.
"Tämä osa maasta näyttää olevan hänen syntymäpaikkansa, Sir. Hän ilmoittaa minulle, että hän kerran vuoteensa matkustaa tänne virkansa asioissa, Sir. Minä kohtasin hänet kadulla tänä iltana, ja hän tahtoi tietää, saisiko hän kunnian käydä teidän luonanne päivällisten jälkeen, Sir".
"Tunnetko tätä jättiläis-naista, Tuhat-ihanainen?" kysyi Steerforth.
Minun täytyi tunnustaa — minä olin häpeissäni, että tässäkin kohden asemani oli eduton Littimer'in edessä — että Miss Mowcher ja minä emme ensinkään tunteneet toisiamme.
"Siinä tapauksessa sinä saat tutustua hänen kanssaan", lausuiSteerforth, "sillä hän on yksi mailman seitsemästä ihmeestä. Kun MissMowcher tulee, saata hänet sisään tänne".
Minä tunsin vähän uteliaisuutta ja levottomuutta tämän ladyn vuoksi, erittäin kuin Steerforth purskahti isoon nauruun, kun minä pyysin tietoja hänestä, ja jyrkästi kieltäysi vastaamasta mihinkään kysymykseen, jonka minä tein hänen suhteensa. Minä odotin sentähden hartaasti, siksi kuin pöytäliina oli puolen tunnin verran ollut riisuttuna ja me istuimme viinikaraffimme ääressä valkean edessä, jolloin ovi aukeni ja Littimer tavallisella, häiritsemättömällä levollisuudellaan ilmoitti:
"Miss Mowcher!"
Minä katselin ovea päin enkä nähnyt mitään. Minä yhä katselin ovea päin, ajatellen, että Miss Mowcher jotenkin kauan hankki tuloa, kun äärettömäksi kummastuksekseni jonkun sohvan ohitse, joka seisoi minun ja oven välillä, vaappuen tuli huohotteleva, noin neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden vanha kääpiö, jolla oli kovin iso pää ja naama, pari kujeellisen harmaata silmää ja niin erinomaisen lyhyet käsivarret, että hänen, voidaksensa veitikkamaisesti asettaa sormeansa nykeränenälleen, samalla kuin hän tirkisteli Steerforth'ia, täytyi kohdata sormea puoli-tiessä ja laskea nenänsä sitä vastaan. Hänen leukansa, tuommoinen kaksinkertainen leuka, oli niin lihava, että se kokonaan nielaisi hänen hattunsa nauhat ruusuineen päivineen. Kaulaa hänellä ei ollut mitään; vyötäisiä hänellä ei ollut mitään; sääriä hänellä ei ollut mitään, ei ainakaan mitään mainittavia; sillä vaikka hän oli täysi- jopa uhkeakasvuinen alas siihen paikkaan asti, josta hänen vyötäisensä olisivat alkaneet, jos hänellä olisi ollut jotakin sentapaista, ja vaikka hän päättyi, niinkuin inhimilliset olennot tavallisesti päättyvät, jalkaparilla, oli hän niin lyhyt, että hän seisoi tavallisen tuolin vieressä, niinkuin se olisi ollut pöytä, ja tuolin pohjaa vastaan nojautti laukkua, jota hän kantoi. Tämä lady, joka oli puettu vallattomalla, sukevalla tavalla, saatti jo mainitulla, vaivaloisella keinolla nenänsä ja etusormensa keskinäiseen yhteyteen, piti pakosta päätänsä kallellaan ja teki, toisen terävän silmänsä ummistamalla, kasvonsa tavattoman viekkaaksi sekä puhkesi, Steerforth'ia hetken aikaa tirkistettyään, seuraavaan sanatulvaan:
"Kuinka! kukkaseni!" alkoi hän leikillisesti, pudistaen isoa päätänsä Steerforth'ille. "Oletteko todella täällä? Voi te häijy poika, hyi häpeä, mitä teette niin kaukana poissa kotoa? Jotakin pahuutta toimittamassa, takaan minä. Oh, te olette aika veitikka, Steerforth, niin te olette, ja minä olen toinen, enkö ole? Ha, ha, ha! Te olisitte nyt pannut vetoa sata puntaa viittä vastaan, ettette saisi nähdä minua täällä, ettekö olisi? Minä olen joka paikassa, oiva ystäväni. Minä olen siellä ja täällä ja kaikkialla niinkuin silmänkääntäjän raha ladyn nenäliinassa. Mutta nenäliinoista puhuessamme — ja ladyistä puhuessamme — mikä lohdutus te olette hyvälle äidillenne, ettekö ole, rakas poikani, uskokoon ken tahtoo!"
Miss Mowcher päästi tässä paikassa puheessaan auki hattunsa, heitti taaksepäin nauhat ja istui huohottaen pallille valkean eteen — muodostaen itselleen jonkunlaista majaa päivällispöydästä, joka levitti mahogny-suojaansa hänen päänsä yli.
"Voi minun tähteni ja mikä niitten nimi lienee!" jatkoi hän, lyöden kummallakin kädellänsä vähäisiä polviansa ja katsellen viekkaasti minun puoleeni, "minä olen liian verevä, siinä vika on, Steerforth. Kappaleen portaita ylöspäin astuttuani, on minun yhtä suuri vastus jokaisesta henkäyksestä, kuin jos se olisi aamillinen vettä. Jos näkisitte minun katsovan ulos jostakin ylikerroksen akkunasta, luulisitte minua kauniiksi naiseksi, eikö niin?"
"Sitä luulisin, missä ikinä näkisin teidät", vastasi Steerforth.
"Menkäät tiehenne, koiransilmä, menkäät!" huusi pikku olento, huiskuttaen häntä kohden nenäliinaansa, jolla hän pyyhki kasvojansa, "älkäätkä olko hävytön! Mutta minä vakuutan teille kunnian-sanallani, että menneellä viikkoa olin lady Mithers'in luona — siinä vasta naista on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! — Ja Mithers itse tuli huoneesen, jossa odotin Mrs. Mithers'iä — siinä vasta miestä on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! Entä hänen perukinsa! sillä hän on pitänyt perukia nämät kymmenen vuotta — ja hän lateli minulle sillä tapaa kohteliaisuuksiansa, että melkein luulin itseni olevan pakoitetun soittamaan kelloa. Ha! ha! ha! Hän on hupainen hylkiö, mutta häneltä puuttuu elin-ohjeita".
"Mitä lady Mithers'in luona teitte?" kysyi Steerforth.
"Se olisi kielittelemistä, lapsi kultani", vastasi hän, taputtaen nenäänsä jälleen, kasvojansa väännellen ja vilkuttaen silmiänsä, niinkuin pikkuinen velho. "Älkäättesiitä huoliko! Teidän tekisi mieli tietää, estänkö minä hänen hiuksiansa lähtemästä vai värjään niitä vai maalaan hänen ihoansa vai parannan hänen kulmakarvojansa, eikö niin? Ja sen saattekin tietää, lemmittyni — kun juttelen asian teille! Tiedättekö, mikä minun iso-isäni isän nimi oli?"
"En", lausui Steerforth.
"Se oli Walker,[24] suloinen sydänkäpyni", vastasi Miss Mowcher, "ja hän polveusi pitkästä Walker'ien sarjasta, joilta minä olen perinyt kaikki Hookey'n tilukset".
Minä en ole koskaan nähnyt mitään Miss Mowcher'in silmän vilkutuksen kaltaista, paitsi Miss Mowcher'in itsehillinnön. Hänellä oli myöskin se kummallinen tapa, kun hän kuunteli jotakin, jota sanottiin hänelle, taikka odotti jotakin vastausta siihen, mitä hän oli itse sanonut, että hän mietti, pää älykkäästi kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin harakka. Minä en tehnyt muuta, kuin kummastelin ja istuin ja ällistelin häntä, kokonaan unhottaen, pelkään minä, kohteliaisuuden lakeja.
Hän oli nyt siirtänyt tuolin viereensä ja askaroitsi ahkerasti: laukustansa (johon hän joka kerralta sukellutti lyhyen käsivartensa olkapäähän saakka) veti hän esiin koko joukon pieniä pulloja, vamppuja, kampoja, harjoja, flanellitilkkuja, parin pikkuisia käherrys-rautoja ja muita koneita, joita hän ajoi yhteen läjään tuolille. Tästä toimesta hän yhtäkkiä taukosi ja lausui suureksi hämmästyksekseni Steerforth'ille:
"Kuka tuo ystävänne on?"
"Mr. Copperfield", vastasi Steerforth; "hän tahtoo tutustua teidän kanssanne".
"No hyvä, tutustukoon vaan! Minun mielestäni hän näyttää siltä, kuin hän todella tahtoisi sitä!" vastasi Miss Mowcher, vaaputtaen minun luokseni, laukku kädessä ja nauraen minulle, kun hän tuli. "Kasvot kuin persika!" seisoen varpaillansa nipistääksensä minua poskesta, missä istuin. "Oikein viehättävä! Minä olen kovasti mieltynyt persikoihin. Minua ilahuttaa tosiaan päästä teidän tuttavuuteenne, Mr. Copperfield".
Minä sanoin, että onnittelin itseäni, kun sain kunnian päästä hänen tuttavuuteensa, ja että ilo oli molemminpuolinen.
"Voi minua, kuinka kohteliaita me olemme!" huudahti Miss Mowcher, hullunkurisella tavalla koettaen peittää isoja kasvojansa käsinysällään. "Mikä valheen ja totuuden mailma tämä kuitenkin on, eikö niin!"
Tämä lausuttiin ystävällisesti meille molemmille, samalla kuin tuo käsinysä siirtyi pois kasvoilta ja taas varsineen päivineen hautaantui laukkuun.
"Mitä tarkoitatte, Miss Mowcher?" lausui Steerforth.
"Ha! ha! ha! Mikä mainio narrien joukko me todella olemme, emmekö ole, suloinen lapseni?" vastasi tämä naisen tynki, koperoiten laukussaan, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin. "Kas tässä!" vetäen ylös jotakin siitä, "Liuskoja Venäjän ruhtinaan kynsistä! Minä nimitän häntä ruhtinas Aapisto Hurinkuriseksi, sillä hänen nimensä sisältää kaikki kirjaimet huiskin haiskin".
"Venäjän ruhtinas on teidän tuttavianne, onko hän?" lausui Steerforth.
"Tietysti, kyyhkyseni", vastasi Miss Mowcher. "Minä pidän hänen kyntensä kunnossa. Kaksi kertaa viikkoonsa! Sormet ja varpaat!"
"Hän maksaa hyvin, toivon ma?" arveli Steerforth.
"Maksaa, niinkuin hän puhuukin, rakas lapseni — nenän kautta",[25] vastasi Miss Mowcher. "Ruhtinas ei ole teidän saivarteliain joukkoa. Te sanoisitte samaa, Jos näkisitte hänen viiksensä. Luonnosta punaiset, taiteen kautta mustat".
"Teidän taiteenne kautta, tietysti", lausui Steerforth.
Miss Mowcher nyykäytti myöntymystään. "Täytyi tuottaa minut. Ei päässyt siitä. Ilman-ala koski hänen ihonsa väriin; väri kävi varsin hyvin laatuun Venäjällä, mutta se ei kelvannut täällä. Te ette ole koskaan nähneet semmoista ruosteista ruhtinasta. Niinkuin vanha rauta".
"Tästäkö syystä vast'ikään sanoitte häntä narriksi?" kysyi Steerforth.
"No, te olette oiva poika, ettekö ole?" vastasi Miss Mowcher, ankarasti päätänsä pudistaen. "Minä sanoin, mikä narrien joukko me olemme yleensä, ja näytin teille ruhtinaan kynsien liuskoja todistukseksi. Ruhtinaan kynnet hyödyttävät minua yksityisissä hienonlaatuisissa perheissä enemmän, kuin kaikki luonnonlahjani yhteensä. Minä kuljetan niitä aina muassani. Ne ovat paras suosituslause minulle. Jos Miss Mowcher leikkaa ruhtinaan kynnet,täytyyhänen olla etevä. Minä lahjoitan niitä nuorille ladyille. He panevat niitä albumeihinsa, luulen minä. Ha! ha! ha! Henkeni kautta, 'koko yhteiskunnallinen järjestelmä' (joksi miehet sitä sanovat, kun pitävät puheita parlamentissa) on ruhtinaan kynsien järjestelmä!" lausui tämä naisten pienokaisin, koettaen panna lyhyitä käsivarsiansa ristiin ja noikkien isolla päällään.
Steerforth nauroi sydämellisesti, ja minä nauroin myöskin. Miss Mowcher pudisti koko ajan päätänsä (joka oli kovin kallella), katsoen ilmaan toisella silmällä ja vilkuttaen toista.
"Hyvä, hyvä!" hän sanoi, läjähyttäen vähäisiä polviansa ja seisaalle nousten, "tämä ei ole mitään tointa. Noh, Steerforth, tutkikaamme pohjoisnavan seutuja ja suorittakaamme asia".
Hän valitsi nyt pari kolme noista pienistä kapineistaan sekä vähäisen pullon ja kysyi (kummastuksekseni), pitäisikö pöytä. Kun Steerforth vastasi myöntäväisesti, sysäsi hän yhden tuolin pöydän viereen ja, pyytäen kättäni avukseen, kapusi sangen ketterästi ylös, niinkuin näkymön lavalle.
"Jos jompikumpi teistä näki nilkkaluuni", lausui hän, kun hän oli turvallisesti koroitettu, "niin sanokaat se, ja minä menen kotiin ja tapan itseni".
"Minä en nähnyt", lausui Steerforth.
"En minäkään", sanoin minä.
"No hyvä", huudahti Miss Mowcher, "minä suostun elämään. No, tipu, tipu, tipu, tule Mrs. Bond'in luo ja anna teurastaa itsesi!"
Tällä hän kehoitti Steerforth'ia asettumaan hänen haltuunsa, jonka vuoksi tämä istuikin alas, selkä pöytää päin ja nauravat kasvonsa minua kohden, ja jätti päänsä hänen katsasteltavakseen, ilmeisesti vaan huvittaaksensa meitä. Kun näki Miss Mowcher'in seisovan ylipuolella ja tarkastelevan hänen uhkeata, ruskeata tukkaansa isolla, ympyriäisellä suurennuslasilla, jonka hän veti esiin plakkaristansa, näki mitä kummallisimman näyn.
"Tevasta aika poika olette!" sanoi Miss Mowcher lyhyen tutkinnon jälkeen. "Te olisitte vuoden perästä kaljupäinen, kuin munkki, jollen minä olisi olemassa. Puoli minutia vaan, nuori ystäväni, ja minä annan teille semmoisen silityksen, joka säilyttää kiharanne seuraaviksi kymmeneksi vuodeksi!"
Samalla hän kaasi vähän tuosta pikkuisesta pullosta yhdelle flanelli-tilkulle, vuodatti tämän rohdon voimaa myöskin johonkuhun vähäiseen harjaansa ja alkoi sitten näillä molemmilla hieroa ja raappia Steerforth'in pään lakea mitä ahkerimmalla tavalla minä milloinkaan olen nähnyt, koko ajan kieltänsä piesten.
"Esimerkiksi Charley Pyegrave, herttuan poika", sanoi hän. "Te tunnetteCharley'n?" kurkistellen Steerforth'in kasvoihin.
"Vähän", vastasi Steerforth.
"Mikä mies hän on! Hänellä vasta poskiparta on! Mitä Charley'n sääriin tulee, niillä ei olisi vertaistansa, jos ne vaan olisivat samaa paria (jota ne eivät ole). Uskoisitteko, että hän koetti tulla toimeen ilman minutta — henkivartiaväestössä lisäksi?"
"Se hullu!" lausui Steerforth.
"Siltä näyttää. Kuitenkin, oli hän hullu taikka viisas, hän todella koetti", vastasi Miss Mowcher. "Mitä hän tekee? Menee, katsokaat, parfymi-puotiin ja pyytää saada ostaa pullon Madagaskarin nestettä".
"Tekeekö Charley niin?" kysyi Steerforth.
"Tekee kuin tekeekin. Mutta heillä ei ollut mitään Madagaskarin nestettä".
"Mitä se on? Jotakin juotavaa?" kysyi Steerforth.
"Juotavaa?" vastasi Miss Mowcher, pysähtyen näpähyttääksensä häntä poskelle. "Jotakin, jolla hän parantaisi viiksiänsä, tietysti. Puodissa oli eräs nainen — vanhaläntä vaimopuoli — oikea lohikäärme — joka ei ollut koskaan kuullut sen nimeäkään mainittavan. 'Minä pyydän anteeksi, Sir', sanoi lohikäärme Charley'lle, 'eikö se ole — ole — ole —sminkkiä, onko se?' 'Sminkkiä', vastasi Charley lohikäärmeelle. 'Mitä vietävää luulette minun sminkillä tekevän?' 'Älkäät pahaksuko, Sir', sanoi lohikäärme, 'sitä kysytään meiltä niin monella nimellä; minä arvelin, että se ehkä oli sitä'. Tässä meillä nyt on, lapseni", jatkoi Miss Mowcher, hieroen koko ajan yhtä ahkerasti, kuin ennen, "toinen esimerkki siitä mainiosta narrimaisuudesta, josta puhuin. Itsekin harjoitan sentapaisia asioita — kenties paljon — kenties vähän — viekas, se on tunnus-sana, rakas poikani — vähät siitä!"
"Mimmoisia asioita tarkoitatte? Sminkki-asioita?" kysyi Steerforth.
"Pankaat tämä ja tuo yhteen, nuori holhottini", vastasi varovainen Mowcher, nenäänsä koskien, "käytelkäät sitä kaikkien kauppa-ammattien salaisuuden sääntöjä myöden ja tuloksesta lähtee mitä toivotte. Minä sanon, että itsekin harjoitan tämmöisiä asioita. Joku leskirouva nimittää sitä huuli-voiteeksi. Toinen hansikkaiksi. Kolmas rintaröyhelön reunukseksi. Neljäs viuhkaksi. Minä nimitän sitä, miksi hyvänsä he sitä nimittävät. Minä hankin sitä heille, mutta me teeskentelemme niin ja uskottelemme toisiamme semmoisilla kasvoilla, että he olisivat yhtä valmiit sivelemään sitä päällensä kokonaisen seuran edessä, kuin minun edessäni. Ja kun käyn heidän luonansa, sanovat he välisti minulle —tuo päälle siveltynä— paksulta eikä mitään erehdystä — 'miltä minä näytän, Mowcher? Olenko vaalea?' Ha! ha! ha! ha! Eikötämäole mainiota, nuori ystäväni!"
Minä en ole elin-aikanani nähnyt mitään Mowcher'in kaltaista, kun hän seisoi päivällispöydällä, hartaasti ihastellen tuota "mainiota", hieroen uutterasti Steerforth'in päätä ja vilkuttaen minulle silmiään sen takaa.
"Voi!" sanoi hän. "Semmoisia asioita ei kysytä paljon näillä seuduilla. Tämä asettaa minut taas enemmän huomattavaksi! Minä en ole nähnyt yhtäkään kaunista naista siitä, kuin tulin tänne, Jemmy".[26]
"Ettekö?" lausui Steerforth.
"Ei haamuakaan semmoisesta", vastasi Miss Mowcher.
"Me voisimme näyttää hänelle yhden ilpo elävänä, luulen minä", arveliSteerforth, minuun katsahtaen. "Eikö niin, Tuhat-ihanaiseni?"
"Aivan varmaan", sanoin minä.
"Vai niin!" huusi pikkuinen olento, katsellen minua terävästi kasvoihin ja sitten Steerforth'ia. "Hm?"
Ensimäinen huudahus soi niinkuin kysymys, joka oli asetettu meille molemmille, ja toinen niinkuin kysymys, joka oli asetettu Steerforth'ille yksinään. Hän ei näyttänyt saaneen mitään vastausta kumpaankaan, vaan jatkoi hieromistaan, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin hän olisi odottanut vastausta ilmasta ja ollut varma sen pikaisesta tulosta.
"Joku teidän sisarenne, Mr. Copperfield?" huudahti hän, tuokion vaiti oltuaan ja yhä tähystellen samalla tavalla. "Niinkö?"
"Ei", lausui Steerforth, ennenkuin minä ehdin vastaamaan. "Ei mitään semmoista. Päinvastoin on Mr. Copperfield ennen — jollen suuresti erehdy — paljon ihmetellyt tätä tyttöä".
"No, eikö hän nyt enää ihmettele?" vastasi Miss Mowcher. "Onko hän huikentelevainen? Hyi häpeä! Hän imikö jokaista kukkaa ja muuttui jokainen hetki, siks' kuin sai Pollyn suostumaan? — Onko hänen nimensä Polly?"
Se keijukais-nopeus, jolla hän iski minuun tällä kysymyksellä ja tutkivalla katseella, hämmensi minut kokonaan hetkeksi.
"Ei, Miss Mowcher", vastasin minä. "Hänen nimensä on Emily".
"Vai niin!" huudahti hän aivan niinkuin ennen. "Hm? Mikä lavertelia minä olen! Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"
Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua, kun se ilmestyi yhteydessä tämän aineen kanssa, jonka vuoksi minä totisemmalla tavalla, kuin mitä kukaan meistä tähän asti oli käyttänyt, sanoin:
"Tyttö on yhtä siveä, kuin sieväkin. Hän on kihloissa ja menee naimisiin varsin kunnollisen ja ansiollisen miehen kanssa omasta säädystänsä. Minä kunnioitan tyttöä hänen hyvän järkensä vuoksi yhtä paljon, kuin ihmettelen häntä hänen kauniin ulkomuotonsa puolesta".
"Hyvin puhuttu!" huudahti Steerforth. "Kuulkaat, kuulkaat, kuulkaat! Minä tyydytän nyt tämän pikkuisen Fatiman uteliaisuuden, rakas Tuhat-ihanaiseni, etten jätä mitään hänen arvattavakseen. Tyttö on tätä nykyä, Miss Mowcher, opissa taikka välipuheella työssä taikka jollakin muulla tavalla palveluksessa Omer ja Joram'illa, Rihmanmyyjällä, Muotikauppiaalla ja niin edespäin tässä kaupungissa. Huomaatteko? Omer ja Joram'illa. Se lupaus, josta ystäväni on puhunut, on annettu hänen serkullensa; ristimänimi, Ham; sukunimi, Peggotty; ammatti, veneenrakentaja; myöskin tästä kaupungista. Tyttö asuu erään sukulaisensa luona; ristimä-nimi, tuntematon; sukunimi, Peggotty; ammatti, merenkulkia: myöskin tästä kaupungista. Hän on sievin ja viehättävin pikku olento koko mailmassa. Minä ihmettelen häntä — niinkuin ystävänikin — erinomaisesti. Jollen näyttäisi halveksivan hänen sulhoansa, jota, minä tiedän sen, ystäväni ei soisi, lisäisin, ettäminustahän menee liian huonolle; että olen varma, että hän pääsisi parempiin naimisiin; ja että vannon hänen ladyksi syntyneen".
Miss Mowcher kuunteli näitä sanoja, jotka olivat hyvin pitkäänsä ja selvästi lausutut, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin hän yhä odottaisi tuota vastausta. Kun Steerforth herkesi, kävi hän tuota hätää vilkkaaksi jälleen ja lasketteli taas hämmästyttävän sujuvasti.
"No! Ja siinä on kaikki, kuinka?" huudahti hän, tasoittaen Steerforth'in poskipartaa vähäisillä, levottomilla saksilla, jotka välkkyen liikkuivat Steerforth'in pään ympäri kaikilla tahoilla. "Hyvä, varsin hyvä! Oikein pitkä kertomus. Sen pitäisi päättyä: 'Ja he elivät siitä lähtien onnellisina'; eikö pitäisi? Voi! mikä tuo panttileikki taas onkaan? Minä rakastan armastani E:llä, koska hän on enkelin kaltainen; minä vihaan armastani E:llä, koska hän on toiselle ehdätetty. Minä vein hänet pois Erinomaisen ravintolaan ja ehdottelin eron-ottoa; hänen nimensä on Em'ly, ja hän elää etelässä? Ha! ha! ha! Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"
Katsellen vaan minua vallattoman viekkaasti, jatkoi hän yhtä puhkua.
"Tuossa noin! Jos koskaan mikään epatto on siistitty ja kaunistettu täydelliseksi, olette te, Steerforth. Jos ymmärrän kenenkään kalloa mailmassa, ymmärrän teidän. Kuuletteko minua, kun sanon teille tätä, lemmittyni? Minä ymmärrän teidän kallonne", tirkistellen hänen kasvoihinsa. "Nyt saatte poikistua (niinkuin hovissa sanomme), Jemmy ja jos Mr. Copperfield tahtoo käydä istumaan tuolille, käyn minä häneen käsiksi".
"Mitäs arvelet, Tuhat-ihanaiseni?" kysyi Steerforth, nauraen ja tuoliltansa lähtien. "Tahdotko tulla parannetuksi?"
"Kiitoksia, Miss Mowcher, ei tänä iltana".
"Älkäät sanoko niin", vastasi pikku nainen, katsellen minua asian-ymmärtäjän muodolla; "hiukan enemmän kulmakarvoja?"
"Kiitoksia", vastasin minä, "joskus muulloin".
"Saada niitä siirretyksi puolen neljänneksen tuumaa likemmäksi aivenia", lausui Miss Mowcher. "Me voimme tehdä sen parissa viikossa".
"Ei, minä kiitän teitä. Ei tätä nykyä".
"No mutta rahtu vaan", ahdisti hän. "Eikö sitäkään? Laskekaamme edes perusta poskiparralle. Noh!"
Minä en voinut olla punehtumatta, kun kielsin, sillä minä tunsin, että nyt koskimme minun arkaa kohtaani. Mutta Miss Mowcher, joka huomasi, etten tällä haavaa ollut taipusa vastaan-ottamaan minkäänlaista kaunistusta hänen taiteensa alalla ja etten sinä hetkenä huolinut sen vähäisen pullon viekoituksista, jota hän piti ylhäällä toisen silmänsä edessä, paremmin suostuttaaksensa minua, sanoi, että toisten ja ennen pitkää ryhtyisimme työhön, sekä pyysi kättäni avuksi, astuaksensa alas ylhäiseltä asemaltaan. Näin tuettuna hyppäsi hän hyvin notkeasti alas ja rupesi sitomaan leukapariansa hattuunsa.
"Maksu", lausui Steerforth, "on —"
"Viisi shillingiä", vastasi Miss Mowcher, "ja pilkkahinta se onkin, tupuseni. Enkö minä ole oikea liehu, Mr. Copperfield?"
Minä vastasin kohteliaasti: "ei ollenkaan", mutta ajattelin itsekseni, että hän kyllä oli, kun hän silmänkääntäjän näppäryydellä heitti ilmaan molemmat puolikruununsa, sieppasi ne käteensä, pudotti ne taskuunsa ja löi tätä, että paukahti.
"Tässä rahalaatikkoni on!" muistutti Miss Mowcher, kun hän jälleen seisoi tuolin vieressä ja laukkuunsa taas latoi noita erilaatuisia pikku kapineita, joita hän oli onkinut siitä. "Olenko jo ottanut kaikki kaluni? Siltä näyttää. Minun ei kelpaisi olla niinkuin pitkä Ned Beadwood, kun he veivät hänet kirkkoon 'naittaaksensa häntä jollekulle', niinkuin hän sanoo, mutta hän jätti morsiamensa jälkeensä. Ha! ha! ha! Pahankurinen konna, tuo Ned, mutta lystillinen! Minä tiedän, että särjen teidän sydämenne, mutta minun on pakko jättää teidät. Teidän tulee kutsua avuksi koko urhoollisuutenne ja koettaa kestää sitä. Jumalan haltuun, Mr. Copperfield! Pitäkäät huolta itsestänne, te Norfolkin Jockey! Voi, mitä olen lörpötellyt! Siihen olette te molemmat syypäät, senkin veitikat. Minä annan anteeksi teille! 'Bob Swore'[27] — sanoi Englantilainen 'bon soir'in' sijasta, kun hän ensin oppi franskaa ja ajatteli sitä aivan Englannin kielen kaltaiseksi. Bob swore, kultaseni!"
Laukku käsivarrella ja vaapotellessaan yhä jutellen vaapotteli hän pois oven luo, johon hän pysähtyi kysymään, antaisiko hän meille kiharan hiuksistansa. "Enkö minä ole oikea liehu?" lisäsi hän, niinkuin selitykseksi tähän tarjomukseen, ja, sormi nenän varrella, lähti hän tiehensä.
Steerforth nauroi siinä määrässä, että minun oli mahdoton olla myöskin nauramatta, vaikka en ole varma, olisinko tehnyt niin, jollei hän olisi houkutellut minua. Kun olimme tarpeeksemme nauraneet, johon meni hetki aikaa, kertoi hän minulle, että Miss Mowcher'illa oli varsin lavea tuttavakunta ja että hän teki itsensä hyödylliseksi monenlaisille ihmisille monenlaisilla keinoilla. Muutamat pitivät häntä vaan leikkinänsä, niinkuin eriskummaista olentoa, sanoi hän; mutta Miss Mowcher oli yhtä viekas ja terävä huomaamaan, kuin, hänen tietääksensä, kukaan, ja yhtä pitkä-järkinen, kuin lyhyt-kätinen. Hän jutteli minulle, että, mitä Miss Mowcher oli kehunut siellä ja täällä ja joka paikassa olemisestaan, oli aivan totta, sillä hän kävi pikku retkillä maakunnassa ja näytti hankkivan itselleen ystäviä kaikkialla sekä tuntevan joka ihmisen. Minä kysyin häneltä, mimmoinen Miss Mowcher'in luonto oli: oliko hän oikeastansa paha ja suosiko hän yleensä asiain oikeata puolta; mutta, kun minun ei kahden taikka kolmen turhan yrityksen perästä onnistunut vetää hänen huomiotansa näihin kysymyksiin, herkesin taikka unhotin niitä toistamasta. Hän kertoi minulle sen sijaan suurella hilpeydellä Miss Mowcher'in taidosta ja tuloista, sekä että hän oli tieteellinen kuppari, jos minä joskus tavitsisin hänen apuansa tässä kohden.
Hänestä pää-asiallisesti keskustelimme illan kuluessa, ja yöksi erotessamme huusi Steerforth perässäni rintanojan takaa: "Bob swore!" kun menin portaita alas.
Minua kummastutti, kun Mr. Barkis'in asunnolle tultuani näin Ham'in kävelevän edestakaisin sen edustalla, ja minua kummastutti vielä enemmän, kun kuulin häneltä, että pikku Em'ly oli sisällä. Minä kysyin tietysti, miks'ei hänkin ollut siellä sen sijaan, että hän astui kadulla itseksensä.
"No, näettekö, Mas'r Davy", vastasi hän epäilevällä tavalla, "Em'ly puhuu jonkun kanssa siellä".
"Minä olisin luullut", arvelin hymyillen, "että juuri sen vuoksi teidän olisi sopinut myöskin olla siellä, Ham".
"Kyllä, Mas'r Davy, ylimalkain olisi tosin niin", vastasi hän; "mutta katsokaat, Mas'r Davy", alentaen ääntänsä ja puhuen hyvin totisesti, "siellä on nuori nainen, Sir — nuori nainen, jonka Em'ly ennen tunsi, mutta jota hänen ei tule tuntea enää".
Kun kuulin nämät sanat, alkoi jonkunlainen valo ympäröitä sitä haamua, jonka olin nähnyt muutamia tunteja takaperin seuraavan heitä.
"Se on kurja mato, Mas'r Davy", lausui Ham, "jota koko kaupunki tallaa jaloillansa. Katua ylöspäin, toista alaspäin. Kirkkomaan mullassa ei löydy yhtäkään matoa, jota ihmiset inhoisivat enemmän".
"Enkö minä nähnyt häntä tänä iltana, Ham, hietarannalla, kun olimme tavanneet teidät?"
"Pitikö hän meitä silmällä?" kysyi Ham. "Se on luultavaa, että näitte hänet, Mas'r Davy. Ei sen vuoksi, että minä silloin tiesin hänen olevan siellä, Sir, vaan sen vuoksi, että hän jälestäpäin hiipi Em'lyn vähäisen akkunan alle, kun hän näki valkean siitä, ja kuiskasi: 'Em'ly, Em'ly, Kristuksen tähden olkoon sinulla naisen sydän minua kohtaan. Minä olin kerta sinun kultaisesi!' Nämät olivat juhlalliset sanat kuulla, Mas'r Davy!"
"Olivat kyllä, Ham. Mitä Em'ly teki?"
"Em'ly sanoo: 'Martha, sinäkö se olet? Voi, Martha, sinäkö se todella olet!' — sillä he olivat istuneet monta päivää rinnatusten työtä tekemässä Mr. Omer'illa".
"Minä muistan hänet nyt!" huudahdin minä, johdattaen mieleeni toista niistä molemmista tytöistä, jotka olin nähnyt, kun ensin kävin Mr. Omer'illa. "Minä muistan hänet aivan hyvin!"
"Martha Endell!" sanoi Ham. "Kahta, kolmea vuotta vanhempi, kuin Em'ly, vaikka yhdessä hänen kanssaan koulussa".
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", lausuin minä. "Minä en aikonut keskeyttää teitä".
"Mitä siihen tulee, Mas'r Davy", vastasi Ham, "on melkein kaikki kerrottu noissa sanoissa: 'Em'ly, Em'ly, Kristuksen tähden olkoon sinulla naisen sydän minua kohtaan. Minä olin kerta sinun kultaisesi!' Hän tahtoi puhutella Em'lyä. Em'ly ei voinut puhua hänen kanssaan, sillä hänen rakas enonsa oli tullut kotiin eikä tämä olisi voinut — ei, Mas'r Davy", lausui Ham suurella vakavuudella, "eikä tämä olisi voinut, vaikka hän on hyväluontoinen ja hellä, nähdä heitä molempia yhdessä toinen toisensa vieressä, ei, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet, jotka ovat mereen hukkuneet".
Minä tiesin, kuinka totta tämä oli. Minä tunsin sen kohta yhtä hyvin kuin Ham.
"Sen vuoksi Em'ly kirjoittaa lyijyskynällä paperipalaselle", jatkoi hän, "ja antaa sen Marthalle akkunan kautta, että hän veisi sen tänne. 'Näytä tämä', sanoo hän, 'tädilleni Mrs. Barkis'ille, ja rakkaudesta minuun antaa hän sinun istua alas valkean ääreen, siksi kuin eno on mennyt ulos ja minun käy tuleminen'. Kohta sen jälkeen kertoo hän minulle, mitä minä kerron teille, Mas'r Davy, ja pyytää minua saattamaan itseänsä tänne. Mitä minä voin tehdä? Hänen ei tulisi tuntea ketään semmoista, mutta minä en henno kieltää häneltä mitään, kun hänen on kyynelet silmissä".
Hän pisti kätensä karkean jakkunsa poveen ja veti hyvin varovaisesti esiin sievän, pienen kukkaron.
"Ja jos voisinkin kieltää häneltä jotakin, kun hänen on kyynelet silmissä, Mas'r Davy", lausui Ham, hellästi sovittaen kukkaroa känsäisen kämmenensä pohjaan, "kuinka hennoisin kieltää häneltä mitään, kun hän antaa minulle tämän kannettavaksi puolestaan — varsinkin kun tiedän, miksi hän otti sen mukaansa? Mimmoinen leikkikalu se on!" sanoi Ham, miettiväisesti katsellen sitä. "Ja kuinka pikkuisen rahaa siinä on, armas Em'lyni!"
Minä pudistin hänen kättänsä sydämellisesti, kun hän oli pistänyt takaisin kukkaron — sillä tämä tyydytti minua enemmän, kuin jos olisin sanonut jotakin — ja me kävelimme ääneti edestakaisin minutin taikka pari. Ovi aukeni silloin, ja Peggotty ilmestyi, viitaten Ham'ia tulemaan sisään. Minä olisin vetäynyt pois, mutta Peggotty kiirehti minun jälkeeni, käskien minunkin tulla sisään. Nytkin olisin tahtonut välttää sitä huonetta, jossa he kaikki olivat, jollei se olisi ollut tuo sievä, tiili-lattiainen kyökki, jota olen monesti maininnut. Koska ovi suorastaan aukeni sinne, olin minä keskellä heitä, ennenkuin ehdin ajattelemaan, mihin menin.
Tyttö — sama, jonka olin nähnyt hietarannalla — istui likellä valkeata lattialla, nojaten päätänsä ja toista käsivarttansa johonkin tuoliin. Minä päätin hänen ruumiinsa asemasta, että Em'ly vast'ikään oli nousnut tuolilta ja että tuo turvaton pää ehkä oli levännyt hänen sylissään. Minä näin vaan vähän tytön kasvoista, joita hiukset peittivät höllällään ja harsollaan, niinkuin hän omin käsin olisi seuhtonut niitä; mutta minä näin, että hän oli nuori ja valkeaverinen. Peggotty oli itkenyt. Niin oli myöskin pikku Em'ly. Ei sanaakaan puhuttu, kun ensin tulimme sisään; ja Schwarzwald'in kello kyökki-kaapin vieressä tuntui yleisessä äänettömyydessä raksuttavan kahta vertaa kovemmin, kuin tavallisesti.
Em'ly puhui ensiksi.
"Martha tahtoo", sanoi hän Ham'ille, "lähteä London'iin".
"Miksi London'iin?" vastasi Ham.
Ham seisoi heidän välissään, katsellen polvillansa olevaa tyttöä, samalla säälien häntä ja ollen pahoillansa siitä, että tällä oli jonkunlaista yhteyttä sen tytön kanssa, jota hän niin hellästi rakasti; tämän minä aina olen muistanut tarkasti. He puhuivat molemmat, niinkuin tyttö olisi ollut kipeä; matalalla, hiljennetyllä äänellä, joka kuului selvästi, vaikka se tuskin kohosi kuiskausta korkeammaksi.
"Parempi siellä, kuin täällä", lausui lujaan kolmas ääni — Marthan, vaikk'ei hän liikahtanut paikaltaan. "Siellä ei kukaan tunne minua. Täällä jokainen tuntee minut".
"Mitä hän siellä aikoo?" kysyi Ham.
Tyttö nosti ylös päätänsä ja katsoi tuokion synkästi Ham'in puoleen, tuosta laski sen alas jälleen ja koukisti oikeata käsivarttansa niskansa ympärille, niinkuin nainen kuumeessa taikka luodinhaavan vaivoissa vääntelisi.
"Hän aikoo koettaa tulla hyväksi ihmiseksi", lausui pikku Em'ly. "Sinä et tiedä, mitä hän on sanonut meille. Tietääkö hän — tietävätkö he — täti?"
Peggotty pudisti sääliväisesti päätänsä.
"Minä aion koettaa", sanoi Martha, "jos tahdotte auttaa minua pois täältä. Pahemmin kuin täällä en voi koskaan menetellä, mutta kenties paremmin. Voi!" lisäsi hän, ja häntä värisytti kauheasti, "toimittakaat minut pois näiltä kaduilta, jossa keko kaupunki tuntee minut siitä saakka, kuin olin lapsi!"
Kun Em'ly ojensi kättänsä Ham'ia kohden, näin minä tämän panevan siihen pienen kanvassi-kukkaron. Em'ly otti vastaan sen, niinkuin hän olisi luullut sitä omaksi kukkarokseen, ja astui askeleen taikka pari eteenpäin; mutta erehdyksensä havaittuaan palasi hän siihen paikkaan, johon Ham oli peräytynyt likelle minua, ja näytti sitä hänelle.
"Se on kaikki sinun, Em'ly", kuulin Ham'in sanovan. "Minulla ei ole mitään koko mailmassa, joka ei ole sinun, lemmittyni. Minulla ei ole siitä mitään iloa paitsi sinun kauttasi!"
Kyynelet puhkesivat uudestaan pikku Em'lyn silmiin, mutta hän kääntyi pois ja meni Marthan luo. Mitä hän antoi hänelle, sitä en tiedä. Minä näin hänen kallistuvan Marthan puoleen ja pistävän rahaa hänen poveensa. Hän kuiskasi myös jotakin ja kysyi, olisiko siinä kyllin. "Yltäkyllin", vastasi toinen, tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä.
Sitten Martha nousi ylös, kokosi shaalinsa ympärilleen, peitti kasvonsa sillä ja astui, ääneen itkien, verkalleen ovea päin. Hän pysähtyi hetkeksi, ennenkuin hän meni ulos, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin taikka kääntyä takaisin; mutta ei mitään sanaa tullut hänen huuliensa ylitse. Laskien samaa matalaa, kamalaa, surkeata vaikerrusta shaaliinsa, lähti hän pois.
Kun ovi sulkeusi, katseli pikku Em'ly meitä kolmea hätäisellä tavalla, kätki sitten kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkimään.
"Älä nyt, Em'ly!" lausui Ham, taputtaen häntä lempeästi olkapäälle."Älä, armaani! Sinä et saa itkeä niin kaunoiseni!"
"Voi, Ham!" huudahti hän, yhä katkerasti itkien, "minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minun tulisi olla! Minä tiedän, ettei minussa aina ole sitä kiitollista sydäntä, kuin minussa pitäisi olla!"
"Kyllä, kyllä sinussa on, minä olen varma siitä", lausui Ham.
"Ei! ei! ei!" huusi pikku Em'ly, nyyhkien ja päätänsä pudistaen. "Minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minä pitäisi olla. Ei likimainkaan! ei likimainkaan!"
Ja yhä hän itki, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.
"Minä koetan sinun rakkauttasi liian paljon. Minä tiedän, että teen niin!" nyyhkytti hän. "Minä olen usein äreä ja muuttuvainen sinun suhteesi, vaikka minun pitäisi olla aivan toisenlainen. Sinä et ole koskaan semmoinen minua kohtaan. Miksi minä koskaan olen tämmöinen sinua kohtaan, vaikka minun ei tulisi ajatella mitään muuta, kuin mitenkä olla kiitollinen ja tehdä sinua onnelliseksi!"
"Sinä teet minut aina onnelliseksi", lausui Ham, "rakas tyttöni! Minä olen onnellinen, kun näen sinut. Minä olen onnellinen koko päivän pitkän, kun ajattelen sinua".
"Voi! siinä ei ole kyllin!" huusi pikku Em'ly. Se tulee siitä, että sinä olet niin hyvä; ei siitä, että minä olen! Voi, ystäväni, olisi ehkä ollut onnellisempi sinulle, jos olisit rakastunut toiseen — johonkuhun vakavampaan ja soveliaampaan, kuin minuun, johonkuhun, joka olisi ollut kokonaan liittynyt sinuun eikä koskaan niin turhamainen ja vaihtelevainen, kuin minä!"
"Pikku helläsydäminen raukka", lausui Ham matalalla äänellä. "Martha on peräti huolestuttanut hänet".
"Olkaat hyvä, täti", nyyhkytti Em'ly, "ja tulkaa tänne, että saan laskea pääni povellenne. Voi, täti, minä olen kovin kurja tänä iltana. Voi, minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minun pitäisi olla. Minä en ole, minä tiedän sen!"
Peggotty oli kiiruhtanut tuolin luo valkean eteen. Käsivarret hänen kaulassaan polvistui pikku Em'ly hänen viereensä ja katseli vakavasti hänen kasvoihinsa.
"Voi, täti, olkaat hyvä ja koettakaat auttaa minua! Rakas Ham, koeta auttaa minua! Mr. David, vanhojen aikojen tähden, koettakaat auttaa minua! Minä tahdon olla parempi tyttö, kuin minä olen. Minä tahdon tuntea itseni tuhat kertaa kiitollisemmaksi, kuin tunnen. Minä tahdon tuntea syvemmin, mikä siunattu asia on olla hyvän miehen vaimo ja viettää rauhallista elämää. Voi minua, voi minua! Voi sydäntäni, sydäntäni!"
Hän laski kasvonsa vanhan holhojattareni rinnalle ja, herjeten tästä rukoilemisesta, joka tuskassaan ja surussaan oli puoleksi naisen, puoleksi lapsen, niinkuin koko hänen käytöksensäkin (joka juuri sen kautta, minun ymmärtääkseni, oli luonnollisempi ja hänen kauneudellensa soveliaampi, kuin mikään muu käytös olisi voinut olla), itki ääneti, samalla kuin vanha holhojattareni viihdytti häntä, niinkuin pientä lasta.
Hän kävi vähitellen tyvenemmäksi, ja silloin me hyväilimme häntä, milloin puhuen rohkaisevaisesti, milloin laskien vähän leikkiä hänen kanssaan, siksi kuin hän rupesi nostamaan ylös päätänsä ja puhuttelemaan meitä. Niin me pitkitimme, kunnes hän saatti hymyillä, sitten nauraa ja sitten nousta istualle puoli-häpeissänsä; sillä aikaa kuin Peggotty palautti takaisin hänen eksyneitä kiharoitansa, pyyhki hänen silmiänsä ja teki hänet sieväksi jälleen, ettei eno, hänen kotiin tullessansa, kummastelisi, miksi hänen lemmittynsä oli itkenyt.
Minä näin hänen sinä iltana tekevän, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt hänen tekevän. Minä näin hänen viattomasti suutelevan valittua puolisoansa poskelle ja painuvan hänen runtevan vartalonsa viereen, niinkuin se olisi ollut hänen paras tukensa. Kun he yhdessä menivät pois vaalenevassa kuutamossa, ja minä katselin heitä, verraten heidän lähtöänsä Marthan lähtöön, näin, että pikku Em'ly piti kiinni Ham'in käsivarresta molemmilla käsillään ja yhä pysyi likellä häntä.
Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.
Kun aamulla heräsin, ajattelin hyvin paljon pikku Em'lyä ja hänen mielenliikutustansa edellisenä iltana, Marthan lähdettyä. Minusta tuntui, kuin olisin jonkunlaisella pyhällä tavalla saanut tietoa noista perheellisistä heikkouden ja hellyyden kohdista ja että niitten ilmoittaminen yksin Steerforth'illekin olisi väärä. Minä en hellinyt ketään ihmistä enemmän, kuin sitä sievää pikku olentoa, joka oli ollut leikkikumppanini ja jota minä silloin — siitä olen aina ollut vakuutettu ja siitä pysyn aina vakuutettuna kuolinhetkeeni saakka — hartaasti rakastin. Jos olisin muille — vaikka vaan Steerforth'ille — jutellut, mitä pikku Em'ly ei ollut kyennyt salaamaan, kun hänen sydämensä sattumuksesta oli auennut eteeni, olisi se minusta ollut huono teko, sopimaton itselleni, sopimaton sille puhtaan lapsuutemme valolle, jonka minä aina näin ympäröivän hänen päätänsä. Minä päätin sentähden kätkeä asian omaan poveeni; ja siinä se antoi uuden sulon pikku Em'lyn kuvalle.
Aamulla syödessämme sain kirjeen tädiltäni. Koska siinä puhuttiin semmoisista asioista, joissa luulin Steerforth'in voivan neuvoa minua yhtä hyvin, kuin kenenkään muun, ja joista, minä tiesin sen, minua huvittaisi keskustella hänen kanssaan, päätin ottaa ne puheeksi kotimatkallamme. Tällä haavaa oli meillä yltäkyllin tekemistä, ennenkuin olimme jättäneet kaikki ystävämme hyvästi. Mr. Barkis ei suinkaan ollut se, joka vähimmin pahoitteli lähtöämme, ja hän olisi, luullakseni, vielä kerran avannut arkkuansa ja pannut toisen guinean menemään, jos se olisi pysyttänyt meitä vielä kahdeksanviidettä tuntia Yarmouth'issa. Peggotty ja kaikki hänen sukulaisensa olivat suruissansa meidän menomme vuoksi. Koko Omer ja Joram'in perhe lähti liikkeelle sanomaan hyvästi meille; ja Steerforth'ia oli semmoinen joukko vapaa-ehtoisia merenkulkioita saattamassa, kun koffertimme vietiin vaunujen luo, että, vaikka meillä olisi ollut kokonaisen rykmentin matkakalusto muassamme, meiltä tuskin olisi puuttunut kantajia sen kuljettamiseksi. Sanalla sanoen, me lähdimme kaikkien asian-omaisten meitä kaivatessa ja ihmetellessä ja jätimme paljon ihmisiä suruun jälkeemme.
"Jäättekö pitkäksi aikaa tänne, Littimer?" kysyin minä, kun hän seisoi ja odotti, että vaunut lähtisivät.
"Ei, Sir", vastasi hän; "arvattavasti ei aivan pitkäksi, Sir".
"Hän tuskin saattaa sanoa sitä nyt", muistutti Steerforth huolimattomasti. "Hän tietää, mitä hänen tulee tehdä, ja hän tekee sen".
"Siitä olen varma", lausuin minä.
Littimer kosketti hattuansa niinkuin kiittääksensä minua hyvästä ajatuksestani, ja minusta tuntui kuin olisin ollut noin kahdeksan vuoden vanha. Hän kosketti hattuansa vielä kerran, toivottaen meille onnea matkalle; ja me jätimme hänet seisomaan kivitykselle yhtä arvokkaaksi mysteriksi, kuin mikään Egyptin pyramidi.
Hetkeen aikaan emme lausuneet mitään. Steerforth oli tavattoman harvapuheinen ja minulla oli kylläksi työtä, kun mietiskelin, milloin saisin nähdä nuot vanhat paikat jälleen ja mitkä uudet muutokset sillä välin tapahtuisivat minussa taikka niissä. Viimein Steerforth yhtäkkiä kävi iloiseksi ja puheliaaksi, niinkuin hän joka silmänräpäys osasi muuttua miksi hyvänsä hän tahtoi, ja nykäisi minua käsivarresta:
"Pane kielesi liikkeelle, David. Kuinka sen kirjeen laita oli, josta puhuit, aamiaista syödessämme?"
"Niin!" vastasin minä, vetäen sitä ulos plakkaristani. "Se on tädiltäni".
"Ja mitä hän sanoo, joka vaatii miettimistä!"
"No, hän muistuttaa minulle, Steerforth", lausuin minä, "että minä lähdin tälle retkelle katsoakseni ympärilleni ja ajatellakseni vähän".
"Jota tietysti olet tehnyt?"
"Sitä minun ei juuri sovi sanoa. Totta puhuen, pelkään, että olen unhottanut sen".
"No niin! Katso nyt ympärillesi ja opi, mitä olet laiminlyönyt", lausui Steerforth. "Katso oikealle, ja sinä näet laakean maan ja paljon soita; katso vasemmalle, ja sinä näet saman. Katso eteenpäin etkä sinä havaitse mitään eroitusta; katso taaksesi, eikä se siitä parane".
Minä nauroin ja vastasin, etten huomannut mitään soveliasta ammattia koko näkö-alassa; johon ehkä sen laakeus oli syy.
"Mitä tätimme asiasta sanoo?" kysyi Steerforth, luoden silmänsä kädessäni olevaan kirjeesen. "Ehdotteleeko hän jotakin?"
"Ehdottelee", vastasin minä. "Hän kysyy minulta tässä, luulenko, että minua haluttaisi ruveta proktoriksi? Mitä sinä siitä arvelet?"
"No, enpä tiedä", vastasi Steerforth kylmäkiskoisesti. "Sinun sopii yhtä hyvin ruveta siksi, kuin muuksikin, luulen minä".
Minä en voinut olla jälleen nauramatta, kun hän näin laski kaikki virat ja ammatit tasa-arvoisiksi; ja minä sanoin sitä hänelle.
"Mikä proktori on, Steerforth?" kysyin minä.
"No, hän on, niin sanoakseni, munkintapainen asianajaja", vastasi Steerforth. "Hän on muutamissa vanhanaikaisissa oikeusteissä Doctors' Commons'issa — tuossa unteliaassa, vanhassa sopessa likellä St. Paul'in kirkkomaata — mitä edusmiehet ovat tavallisissa oikeustoissa. Hän on semmoinen virkamies, jonka oleminen asiain luonnollisen menon mukaan olisi pitänyt loppua kaksisataa vuotta takaperin. Minä voin selittää sinulle parhaiten, mitä hän on, jos selitän sinulle, mitä Doctors' Commons on. Se on vähäinen, syrjäinen paikka, jossa laskevat niin sanottua kirkollista lakia ja tekevät kaikenlaisia temppuja vanhojen, kuluneitten, kummallisten parlamentin päätösten avulla, joista kolme neljättä osaa mailmaa ei tiedä mitään ja joita neljäs osa luulee kivettyneessä tilassa kaivetun maasta Edward'ein aikoina. Se on semmoinen paikka, jolla on muinaisista ajoista asti yksin oikeus suoritella testamentti- ja naimis-asioita sekä riitoja laivoista ja veneistä".
"Joutavia, Steerforth!" huudahdin minä. "Ethän sinä väitä, että meri- ja kirkko-asioilla on jonkunlaista yhteyttä?"
"Ei, poikaseni, sitä minä en väitä", vastasi hän; "mutta minä aioin sanoa, että samat miehet hoitavat ja ratkaisevat niitä tässä samassa Doctors' Commons'issa. Sinä menet sinne joku päivä ja tapaat heidät ympäri ääriä solkkaamasta Young'in sanakirjan meri-lauselmia sen johdosta, että 'Nancy' on purjehtinut 'Sarah Jane'n' upoksiin taikka että Mr. Peggotty ja Yarmouth'in venemiehet ovat myrskyssä lähteneet vesille viemään ankkuria ja köyttä 'Nelson'ille', hätään joutuneelle Itä-Indian käviälle; ja sinä menet sinne toinen päivä ja tapaat heidät tutkimasta todistuksia myötä ja vastaan jonkun papin asiassa, joka on käyttänyt itsensä huonosti; ja näet, että se, joka oli tuomarina meri-asiassa, on advokatina papin asiassa taikka päin-vastoin. He ovat niinkuin näytteliät: milloin on sama mies tuomarina, milloin ei; välisti hän on sitä, välisti tätä; sitten hän taas on jotakin ihan toista; muuttuu muuttumistaan alinomaa; mutta aina se on pikku sangen hauska ja tuottelias yksityisteateri, jossa näytellään erinomaisen valitulle kuulia-joukolle".
"Mutta eihän advokati ja proktori ole sama?" arvelin minä hiukan hämmentyneenä. "Ovatko he?"
"Ei", vastasi Steerforth, "advokatit ovat sivili-oikeuden tutkijoita — miehiä, jotka ovat päässeet tohtorin arvoon yliopistossa; tämä on ensimäinen syy, jonka vuoksi minä tiedän jotakin siitä. Proktorit käyttävät advokateja. Molemmat saavat sangen sievät palkat, ja kaikki yhdessä he ovat mahtava, soma seurue. Ylipäänsä tahtoisin kehoittaa sinua kiltisti antaumaan Doctors' Commons'iin, David. He kerskailevat itse hienosta käytöksestään, voin minä kertoa sinulle, jos siitä on sinulla jotakin iloa".
Minä en pitänyt lukua siitä kevytmielisestä tavasta, jolla Steerforth keskusteli tätä ainetta. Minä ainoastaan liitin asian siihen levolliseen vakavuuden ja vanhuuden ulkomuotoon, jota minä katsoin kuuluvaksi tuohon "unteliaasen, vanhaan soppeen likellä St. Paul'in kirkkomaata", ja tunsin itseni taipusaksi tätini ehdoitukseen, jonka hän jätti kokonaan minun ratkaistavakseni, samalla arvelematta kertoen minulle, että se oli johtunut hänen mieleensä, kun hän taannoin kävi oman proktorinsa luona Doctors' Commons'issa testamenttiansa minun hyväkseni teettämässä.
"Tämä on kaikissa tapauksissa kiitettävä menetys tätimme puolelta", lausui Steerforth, kun minä mainitsin sitä; "ja ansaitsee kaikinpuolista kehoitusta. Neuvoni, Tuhat-ihanainen, on, että kiltisti antaut Doctors' Commons'iin".
Minä päätin tehdä niin. Minä kerroin sitten Steerforth'ille, että tätini oli kaupungissa vartomassa minua (niinkuin näin hänen kirjeestään) ja että hän oli hankkinut asunnon itselleen viikon päiviksi jossakin yksityisessä hotellissa Lincoln's Inn Fields'issä, jossa oli kivi-portaat ja sovelias luukku katossa, sillä tätini oli aivan varma siitä, että jokikinen rakennus Londonissa joka yö oli poroksi palamallansa. Me suoritimme hupaisesti matkamme loppupuolen, välisti palaten Doctors' Commons'iin ja edeltäpäin ihastellen niitä kaukaisia aikoja, jolloin minä olisin proktori siellä, jota Steerforth kuvasi niin monella lystillisellä ja hullunkurisella tavalla, että se huvitti meitä molempia. Perille päästyämme lähti hän kotiin, luvaten käydä minun luonani toisena päivänä; ja minä ajoin Lincoln's Inn Fields'iin, jossa tapasin tätini ylhäällä ja illallista odottamasta.
Jos olisin matkustanut mailman ympäri sen jälkeen, kuin erosimme, olisimme tuskin suuremmalla ilolla kohdanneet toisemme jälleen. Tätini suorastaan itki minua syleillessään ja sanoi, ollen nauravinansa, että, jos äiti raukkani olisi ollut elossa, se yksinkertainen pikku olento epäilemättä olisi vuodattanut kyyneleitä.
"Te olette siis jättänyt Mr. Dick'in kotiin, täti?" lausuin minä."Minua pahoittaa. Kas Janet'ia, kuinka jaksatte?"
Kun Janet niiasi, toivoen, että minä voin hyvin, huomasin, että tätini kasvot kävivät kovin pitkäksi.
"Minuakin pahoittaa", lausui tätini, nenäänsä hivuttaen. "Minulla ei ole ollut mitään lepoa, Trot, siitä kuin tulin tänne".
Ennenkuin ehdin kysymään miksi, kertoi hän minulle.
"Minä olen vakuutettu siitä", sanoi tätini, synkällä yksitotisuudella kättänsä pöydälle laskien, "ettei Dick'in luonne ole semmoinen luonne, joka on omainen aaseja torjumaan. Minä tiedän tyyni, että häneltä puuttuu päättäväisyyttä. Minun olisi pitänyt sen sijaan jättää Janet kotiin, ja silloin olisin ehkä ollut levollinen. Jos koskaan mikään aasi on häirinnyt viheriää nurmikkoani", lausui tätini pontevasti, "häiritsi joku tänään iltapäivällä kello neljä. Kylmät väreet kävivät pitkin ruumistani kiireestä kantapäähän, ja minä tiedän, että siellä oli joku aasi!"
Minä koetin lohduttaa häntä tässä kohden, mutta hän hylkäsi kaikki lohdutukset.
"Siellä oli aasi", lausui tätini; "ja se oli sama typpyhäntäinen, jolla tuo Murhaaja sisar ratsasti, kun hän lähestyi asuntoani". Tämä oli siitä saakka ollut ainoa nimi, jolla tätini puhui Miss Murdstone'sta. "Jos Dover'issa löytyy joku aasi, jonka rohkeutta minun on vaikeampi sietää, kuin minkään muun, on se", sanoi tätini, lyöden kättänsä pöytään, "tämä eläin!"
Janet uskalsi viitata siihen, että tätini ehkä suotta kiusasi itseänsä, ja että hän luuli puheen-alaisen aasin silloin olevan hiekan- ja soran-ajossa sekä että sen siis ei ollut mahdollinen nurmikkoa häiritä. Mutta tätini ei ottanut sitä kuullaksensa.
Illallinen asetettiin mukavasti ja lämpimänä eteemme, vaikka tätini huoneet olivat kovin korkealla — oliko se sen vuoksi, että hän saisi enemmän kiviportaita rahoistansa, vai sen vuoksi, että hän olisi likempänä katto-luukkua, sitä minä en tiedä — ja siinä tarjottiin paahdettua kanaa, häränpaistia ja kasvaksia, joita kaikkia minä söin makeaan suuhun ja jotka kaikki olivat oivallisia. Mutta tädilläni oli oma ajatuksensa London'in ruoasta, ja hän söi vaan vähän.
"Minä luulen, että tämä onneton kana on kellarissa syntynyt ja kasvatettu", lausui tätini, "eikä koskaan ole hengittänyt raitista ilmaa paitsi hyyry-vaunujen asemalla. Minä toivon, että paisti on häränpaistia, mutta minä en usko sitä. Minun luullakseni ei täällä löydy mitään todenperäistä, paitsi likaa".
"Ettekö katso mahdolliseksi, täti, että kana on tuotu tänne maalta?" arvelin minä.
"En tosiaan", vastasi tätini. "London'in kauppiasta ei huvittaisi myydä mitään, joka olisi, mitä hän väittää sen olevan".
Minä en tohtinut vastustaa tätä ajatusta, vaan söin tätini suureksi mielihyväksi kunnon illallisen. Kun pöytä oli riisuttu, autti Janet häntä järjestämään hiuksiansa, panemaan päähän yö-lakkiansa, joka oli somempaa mallia, kuin tavallisesti, ("tulipalon varalle", sanoi tätini), ja sonnustamaan hametta takaa polvien kohdalta, jotenka hän tavallisesti hankki lämmittelemään valkean edessä; ennenkuin hän lähti levolle. Sitten minä muutamien määrättyjen sääntöjen mukaan, joista ei vähintäkään poikkeusta koskaan sallittu, laitin hänelle lasillisen kuumaa valkoista viiniä ja vettä sekä vipaleen paahdettua leipää, joka leikattiin pitkiksi, ohuiksi liuskaleiksi. Näitten lisälaitosten kanssa jätettiin me yksikseen päättämään iltaa. Tätini istui vastapäätä minua, juoden viiniänsä ja vettänsä; kastaen leipäliuskaleitansa siihen, yhden kerrallaan, ennenkuin hän söi niitä, ja suopeasti katsellen minua yölakkinsa reunusten takaa.
"No, Trot", aloitti hän, "mitä proktorin tuumasta arvelet? Vai etkö vielä ole ruvennut ajattelemaan sitä?"
"Minä olen ajatellut sitä paljon, rakas tätini, ja minä olen puhunut siitä paljon Steerforth'in kanssa. Minä pidän siitä suuresti. Minä pidän siitä erittäin".
"Vai niin!" lausui tätini. "Se on ilahuttavaa!"
"Asiassa on vaan yksi vastus, täti".
"Sano, mikä se on, Trot", lausui hän.
"No, minä tahdon kysyä, täti, eikö proktoriksi pääsöni kävisi kovasti kalliiksi, koska semmoinen virka, siitä päättäen, mitä minä ymmärrän, näyttää olevan vaan muutamien saatavissa?"
"Koko oppi-ajan makso", vastasi tätini, "tekee säntilleen tuhat puntaa".
"Rakas tätini", lausuin minä, siirtäen tuoliani likemmäksi, "siitä juuri olen mielessäni levoton. Se on suuri raha. Te olette kuluttaneet paljon kasvatukseeni ja olette aina kaikissa ollut niin antelias minulle, kuin oli mahdollista olla. Te olette ollut itse jalomielisyys. Varmaan löytyy muutamia elinkeinoja, joissa sopii aloittaa elämää ilman juuri mitään kustannuksia, vaan kuitenkin aloittaa sitä hyvällä menestyksen toivolla, kun vaan on rohkea ja koettaa. Oletteko varma siitä, ettei olisi parempi yrittää tämmöiselle uralle? Luuletteko, että saatatte luopua niin suuresta rahasta, ja että on oikein käyttää sitä niin? Minä vaan pyydän teitä, toinen äitini, ajattelemaan sitä. Oletteko varma siitä?"
Tätini söi ensiksi sen leipäpalan, johon hän silloin oli ryhtynyt, katsellen minua suorastaan kasvoihini koko ajan, ja sitten asettaen lasiansa kamininreunukselle sekä pannen käsiänsä ristiin sonnustetuille liepeillensä, vastasi näin:
"Trot, lapseni, jos minulla on mikään tarkoitus elämässäni, on se se, että laitan sinut hyväksi, ymmärtäväksi ja onnelliseksi mieheksi. Minä olen päättänyt tehdä sen — ja niin myöskin Dick. Minä soisin, että muutamat ihmiset, joita minä tunnen, kuulisivat Dick'in keskustelua tässä asiassa. Sen viisaus on kummallinen. Mutta ei kukaan tunne tämän miehen järjen-lahjoja, paitsi minä itse!"
Hän vaikeni hetkeksi, ottaaksensa kättäni omien käsiensä väliin, ja jatkoi:
"Turha on, Trot, johdattaa menneitä mieleen, jolleivät ne jollakin lailla vaikuta nykyisiin. Kenties minun olisi pitänyt olla parempi ystävä sinun isäraukallesi. Kenties minun olisi sopinut olla parempi ystävä tuolle rakkaalle lapselle, sinun äidillesi, senkin jälkeen, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti minut. Kun tulit minun luokseni pikkuisena karanneena poikana, tomuisena ja uupuneena, ajattelin minä ehkä niin. Siitä ajasta asti tähän saakka olet aina, Trot, tuottanut minulle kunniaa ja täyttänyt mieleni ylpeydellä ja ilolla. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni; ainakin — tässä hän kummastuksekseni epäili ja hämmenteli — ei, ei kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni — ja sinä olet minun omaksi otettu poikani. Ole vaan hellä lapsi minua kohtaan vanhoilla päivilläni, kärsi oikkujani ja mielijohteitani, ja sinä osoitat vanhalle vaimolle, jonka elämän alku ei ollut niin onnellinen eikä lempeä, kuin se olisi voinut olla, enemmän hyvyyttä, kuin mitä tämä vanha vaimo koskaan on osoittanut sinulle".
Tämä oli ensimäinen kerta, kuin olin kuullut tätini kajoovan entiseen elämäänsä. Siinä levollisessa tavassa, jolla hän ryhtyi tähän aineesen ja taas jätti sen, oli jotakin jaloa, joka olisi koroittanut häntä kunnioituksessani ja rakkaudessani, jos mikään olisi voinut tehdä sitä.
"Kaikki on nyt suostuttu ja sovittu meidän välillämme, Trot", lausui tätini, "eikä meidän tarvitse puhua tästä enää. Anna minulle suudelma, ja me lähdemme Commons'iin huomenna aamiaisen jälkeen".
Me juttelimme vielä kauan valkean ääressä, ennenkuin menimme levolle. Minä makasin jossakin huoneessa samassa kerroksessa, kuin tätini, ja häirityin yöllä vähän siitä, että hän joka kerta, kuin kaukainen hyyry-vaunujen tai tori-kärryjen kolina säikähytti häntä, koputti oveani ja kysyi: "kuulinko minä ruiskuja?" Mutta aamupuoleen nukkui hän paremmin ja antoi minun myöskin tehdä niin.
Puolipäivän aikaan lähdimme Messrs Spenlow ja Jorkins'in byroosen Doctors' Commons'iin. Tätini, jolla oli myöskin se toinen yleinen ajatus Londonista, että jokainen mies, jonka hän näki, oli taskuvaras, käski minun pitää kukkaroansa, jossa oli kymmenen guineaa ja vähän hopea-rahaa.
Me pysähdyimme hetkeksi leikkikalujen puodin kohdalle Fleet-kadulla katsomaan, kuinka Pyhän Dunstan'in jättiläiset kumahuttelivat kelloja — me olimme sovittaneet lähtömme niin, että saisimme nähdä heidät siinä toimessa kello kaksitoista — ja jatkoimme sitten matkaamme Ludgate Hill'iä ja St. Paul'in kirkkomaata kohden. Me astuimme juuri kadun poikki edellisen paikan luo, kun huomasin, että tätini suuresti joudutti askeleitansa ja näytti pelästyneeltä. Minä näin samalla, että eräs kolkon-näköinen, huonosti puettu mies, joka vähäistä ennen oli seisahtunut ja tuijottanut meihin, kun menimme hänen ohitsensa, seurasi meitä niin likeltä, että hän melkein kosketti tätiäni.
"Trot! Rakas Trot'ini!" huudahti tätini kauhistuneella kuiskauksella ja puristi käsivarttani. "Minä en tiedä, mitä tehdä".
"Älkäät olko levoton", sanoin minä. "Teidän ei tarvitse pelätä mitään. Astukaat johonkin porttiin, kyllä minä pian toimitan pois tuon toverin".
"Ei, ei, lapsi!" vastasi hän. "Älä millään muotoa puhuttele häntä. Minä pyydän, minä käsken sinua!"
"Hyvä Jumala, täti!" lausuin minä. "Se on vaan joku röyhkeä kerjäläinen".
"Sinä et tiedä, kuka se on!" vastasi tätini. "Sinä et tiedä, kuka se on! Sinä et tiedä, mitä sanot!"
Me olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä tapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.
"Älä katsele häntä!" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin päätäni, "vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St. Paul'in kirkkomaalla".
"Odottaa teitä?" toistin minä.
"Niin", vastasi tätini, "minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy mennä hänen kanssaan".
"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?"
"Minä olen täydellä järjellä", vastasi hän, "ja minä sanon sinulle, että minuntäytyy. Nouda minulle vaunut!"
Vaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää niin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja huusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin sain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä, kuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin totisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä tehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: "ajakaat mihin hyvänsä! Ajakaat suoraan eteenpäin!" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni, kulkien mäkeä ylöspäin.
Mitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen haira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että tämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli maininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä oli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin vaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini istui niissä yksinään.
Hän ei ollut vielä niin tointunut liikutuksestaan, että hän olisi voinut hyvin suorittaa sitä käyntiä, joka oli edessämme. Hän käski minun sen vuoksi nousta vaunuihin ja sanoa kuskille, että tämä ajaisi verkalleen edestakaisin vähän aikaa. Hän ei puhunut sen enempää kuin: "rakas lapseni, älä koskaan kysy minulta, mitä se oli, äläkä viittaa siihen", siksi kuin hän oli täydellisesti virkistynyt, jolloin hän ilmoitti minulle, että hän nyt oli aivan entisellänsä ja että meidän sopi astua ulos. Kun hän antoi minulle kukkaronsa, että minä maksaisin vaunut, huomasin, että kaikki guineat olivat menneet ja ainoastaan pienet hopea-rahat olivat jälellä.
Me lähestyimme Doctors' Commons'ia vähäisen, matalan holvi-sillan alitse. Ennenkuin olimme astuneet monta askelta pitkin katua sen toisella puolella, tuntui kaupungin hälinä, niinkuin taikavoiman kautta, heikkonevan ja haihtuvan kaukaisuuteen. Muutamat hiljaiset pihat ja kapeat solat saattivat meidät Spenlow ja Jorkins'in katto-akkunain kautta valaistuihin byroisin; ja tämän temppelin eteisessä, johon pilgrimit pääsivät ilman kolkuttamisen seremoniaa, istui kolme, neljä konttoristia kirjoittaen. Yksi heistä, pieni, kuivamainen mies, joka istui itsekseen ja jolla oli päässään kankea, ruskea peruki, joka näytti siltä, kuin se olisi ollut piparkakuista tehty, nousi vastaan-ottamaan tätiäni ja johdattamaan meitä Mr. Spenlow'in huoneesen.
"Mr. Spenlow on oikeustossa, Ma'am", lausui kuivamainen mies; "tänä päivänä istutaan kirkollis-oikeutta, mutta niin lähellä täällä, että sopii kohta lähettää noutamaan häntä".