Minä alan uudestaan.
Mr. Dick'istä ja minusta tuli pian erittäin hyvät ystävät, ja sangen usein, kun hänen päivätyönsä oli tehty, menimme yhdessä laskemaan isoa paperileijaa. Joka päivä istui hän kauan aikaa memorialinsa ääressä, joka ei koskaan vähintäkään edistynyt, vaikka hän olisi kuinka ahkerasti puuhannut, sillä kuningas Kaarlo Ensimäinen pujahti aina, ennemmin tai myöhemmin, siihen, ja silloin se heitettiin syrjälle ja uutta aloitettiin. Se kärsivällisyys ja toivo, jolla hän kesti tuota alinomaista huonoa onnea, se lempeä käsitys, joka hänellä oli, ettei kaikki ollut oikealla kannalla, mitä Kaarlo Ensimäiseen koski, ne heikot ponnistukset, joilla hän koetti torjua tätä, ja se varmuus, jolla tämä sentään aina pääsi sisään ja pilasi koko memorialin, vaikuttivat syvästi minuun. Mitä Mr. Dick luuli memorialistansa syntyvän, jos se tulisi valmiiksi; mihin hän luuli sen menevän taikka mitä hän luuli sen vaikuttavan, sitä hän ei, minun arvatakseni, tietänyt enemmän, kuin kukaan muukaan. Eikä se ollut ensinkään tarpeellista, että hän vaivasi itseänsä semmoisilla kysymyksillä, sillä, jos mikään oli varmaa auringon alla, oli se varmaa, ettei memoriali koskaan valmistuisi.
Oli oikein liikuttavaa nähdä häntä, ajattelin usein, paperileijoineen, kun tämä oli korkealla ilmassa. Mitä hän oli kertonut minulle huoneessaan, että hän luuli sen levittävän niitä ilmoituksia, jotka olivat liitetyt siihen ja jotka eivät olleet mitään muuta kuin vanhoja lehtiä kesken-eräisistä memorialeista, lienee välisti ollut pelkkää mielijohdetta hänessä; mutta ei, kun hän oli ulkona ja katsoi ylös ilmaan paperileijan puoleen ja tunsi, kuinka se nytki ja tempoi hänen kättänsä. Hän ei koskaan näyttänyt niin onnelliselta ja levolliselta, kuin silloin. Kun iltaisin istuin hänen vieressään viheriällä mäenrinteellä ja näin hänen katselevan paperileijaa, joka oli korkealla tyvenessä ilmassa, oli minun tapa ajatella, että se kohotti hänen hämmentynyttä sieluansa ja kantoi sitä (semmoinen oli minun lapsimainen ajatukseni) ylös säkeisin. Kun hän lappoi sisään nuoraa, ja paperileija yhä aleni tuosta ihanasta valosta, siksi kuin se liehahti maahan ja makasi siinä, niinkuin hengetön olento, näytti hän vähitellen heräävän ikäänkuin unesta; ja minä muistan nähneeni hänen ottavan sitä ylös ja katsovan ympärillensä aivan hämmentyneenä, niinkuin he olisivat molemmat tulleet yhdessä alas, niin että minä säälin häntä kaikesta sydämestäni.
Sillä aikaa kuin yhä enemmän pääsin Mr. Dick'in ystävyyteen ja tuttavuuteen, ei toiselta puolen myöskään hänen lujan ystävänsä, tätini, suosio minua kohtaan vähentynyt. Hän kävi niin lempeäksi minulle, että hän muutamien viikkojen perästä lyhensi ottonimeni Trotwood'in Trot'iksi; vieläpä kehoitti minua toivomaan, että, jos jatkoin, niinkuin olin alkanut, minä ehkä saisin saman sijan hänen rakkaudessaan, kuin sisareni, Betsey Trotwood.
"Trot", sanoi tätini eräänä iltana, kun lautapeli oli vanhan tavan mukaan asetettu hänen ja Mr. Dick'in eteen, "me emme saa unhottaa sinun kasvatustasi".
Tämä oli ainoa asia, joka oli huolettanut minua, ja minä kävin sydämestäni iloiseksi, kun hän rupesi puhumaan siitä.
"Tahtoisitko lähteä Canterbury'yn kouluun?" kysyi tätini.
Minä vastasin, että mielelläni lähtisin, koska se oli niin likellä häntä.
"Hyvä", lausui tätini. "Haluttaisiko sinua lähteä huomenna?"
Koska jo olin tottunut siihen nopeuteen, jolla tätini kaikissa liikkui, ei tämä äkillinen ehdoitus hämmästyttänyt minua, vaan minä sanoin: "kyllä".
"Hyvä", arveli tätini taas. "Janet, tilaa tuo harmaa pony ja kääsyt huomiseksi kello kymmeneksi ja pane kokoon Master Trotwood'in vaatteet tänä iltana",
Minä olin kovasti iloinen näistä käskyistä; mutta sydämeni syytti minua itsekkäisyydestä, kun näin niitten vaikutuksen Mr. Dick'iin, joka kävi varsin alakuloiseksi, kun hän ajatteli eroamme, ja sen vuoksi pelasi niin huonosti, että tätini, useita kertoja näpäistyänsä häntä rystöille kuutiopikarilla, löi kokoon pelilaudan eikä ottanut enää pelataksensa hänen kanssaan. Mutta kun hän tädiltäni kuuli, että minä välisti tulisin kotiin lauvantaisin ja että hän saisi toisinaan tulla tervehtimään minua keskiviikkoisin, virkistyi hän jälleen ja lupasi näitä tilaisuuksia varten tehdä uuden paperileijan, joka ko'on puolesta suuresti voittaisi nykyisen. Aamulla oli hän taas surumielisenä ja olisi tukenut itseänsä sillä, että hän antoi minulle kaikki ne rahat, jotka hänellä oli hallussansa, sekä hopean että kullan, jollei tätini olisi tullut väliin ja rajoittanut lahjaa viiteen shillingiin, jotka hänen vakavasta pyynnöstänsä jälestäpäin lisättiin kymmeneksi. Me erosimme mitä ystävällisimmällä tavalla puutarhan portilla eikä Mr. Dick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut pois sen näkyvistä.
Tätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi erinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja kankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin hyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa saanut tehdä oman päänsä mukaan. Kun pääsimme maantielle, salli hän sen kuitenkin vähän huoata; ja katsahtaen minuun, joka istuin jonkunlaisessa tyynyjen laaksossa hänen vieressään, kysyi hän minulta, olinko minä onnellinen.
"Hyvin onnellinen, kiitoksia paljon, täti", vastasin minä.
Hän oli varsin mielissään; ja, koska hänen molemmat kätensä olivat kiinni, taputti hän päätäni ruoskallansa.
"Onko se suuri koulu, täti?" kysyin minä.
"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Me menemme ensiksi Mr. Wickfield'in luo".
"Pitääkö hän koulua?" kysyin minä.
"Ei, Trot", lausui tätini. "Hän pitää byroota".
Minä en pyytänyt sen enempiä tietoja Mr. Wickfield'istä, kun ei tätini niitä tarinnut, vaan me puhuimme muista asioista, siksi kuin tulimme Canterbury'yn, jossa, koska oli markkinapäivä, tädilläni oli erinomainen tilaisuus pujotuttaa ponyansa kärryjen, korien, kaalisten ja ruokakauppiaan tavarain välitse. Meidän äkillisten käänteittemme ja kierrostemme vuoksi saimme ympäri seisovien suusta kuulla koko joukon puheita, jotka eivät aina olleet järin kohteliaita; mutta tätini ajoi eteenpäin aivan väliä pitämättä ja olisi epäilemättä yhtä kylmäkiskoisesti kulkenut tietänsä vihollisten maassa.
Viimein pysähdyimme hyvin vanhan rakennuksen eteen, joka pullistui kappaleen ulos kadulle. Rakennuksen suikeat, matalat ristikko-akkunat pullistuivat vielä kauemmaksi ulos, ja hirret, joitten päät olivat koristetut leikkauksilla, pullistuivat myöskin ulos, että minusta näytti, kuin koko rakennus olisi nojannut eteenpäin koettaaksensa nähdä, mitä alhaalla kapealla kivityksellä tapahtui. Se oli aivan virheettömän puhdas. Vanhan-aikainen messinki-kolkutin matalassa, hedelmä- ja kukkaköynnösten leikkauksilla kaunistetussa kaari-ovessa välkkyi kuin tähti; molemmat kivi-astuimet, jotka johdattivat ovelle, hohtivat, kuin olisivat olleet peitetyt valkoisella palttinalla; ja kaikki nurkat ja pielet, kaikki vuollokset ja veistokset ja eriskummaiset pikku akkunanruudut ja vielä eriskummaisemmat pikku akkunat, vaikka iki-vanhat, olivat puhtaat, kuin lumi.
Kun ponyn-kääsyt seisahtuivat ovelle ja silmäni tarkastelivat rakennusta, näin minä ruumiinkaltaisten kasvojen ilmestyvän vähäisessä akkunassa alikerroksessa (vähäisessä ympyriäisessä tornissa, joka muodosti yhden rakennuksen sivun) ja nopeasti katoovan. Matala kaari-ovi avattiin sitten, ja kasvot tulivat ulos. Ne olivat niin ruumiinkaltaiset, kuin olivat näyttäneetkin akkunasta, vaikka niitten orvas oli punertava niinkuin välisti punatukkaisten ihmisten iho. Kasvot olivatkin punatukkaisen ihmisen — viidentoistavuotisen nuorukaisen, niinkuin nyt päätän, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta — jonka hiukset olivat leikatut niin lyhyiksi, kuin lyhyin pellonsänki; jolla oli tuskin mitään kulmakarvoja eikä mitään silmänripsiä ja punaisen ruskeat silmät, joilta puuttui suojaa ja varjoa siinä määrässä, että muistan kummastelleeni, kuinka hän sai nukutuksi. Hän oli korkeahartiainen ja luiseva. Hänellä oli siistinpuolinen, musta puku ja valkoinen huivin huiskale kaulassa. Hänen takkinsa oli napissa kurkkuun asti. Hänen kätensä oli pitkä, hoikka, luurangon tapainen, ja veti erittäin huomiotani puoleensa, kun hän seisoi ponyn pään kohdalla, hivuttaen leukaansa kädellään ja katsoen ylös meidän puoleemme kääsyihin.
"Onko Mr. Wickfield kotona, Uriah Heep?" kysyi tätini.
"Mr. Wickfield on kotona, Ma'am", vastasi Uriah Heep, "jos suvaitsette käydä sisään" — osoittaen pitkällä kädellänsä sitä huonetta, jota hän tarkoitti.
Me astuimme alas, jätimme hänet pitämään kiinni hevosesta ja menimme pitkään, matalaan vierashuoneesen, joka oli kadun puolella ja jonka akkunasta minä, sisään astuessani, vilaukselta näin, kuinka Uriah Heep puhalsi ponyn sieraimiin ja peitti niitä heti kädellänsä, niinkuin hän olisi koettanut noitua sitä. Vastapäätä korkeata, vanhaa kaminin-reunusta oli kaksi kuvaa: toinen gentlemanin, jolla oli harmaat hiukset (vaikk'ei hän millään lailla ollut ijäkäs mies) ja mustat kulmakarvat ja joka katseli muutamia punaisella langalla sidotuita papereita; toinen ladyn, jonka kasvot näyttivät hyvin lempeiltä ja suloisilta ja joka katseli minua.
Minä luullakseni käännyin etsiäkseni Uriah'n kuvaa, kun ovi huoneen toisessa päässä avattiin ja eräs gentlemani astui sisään, jonka nähdessäni taas käännyin ensin mainitun kuvan puoleen, vakuuttaakseni itseäni siitä, ettei se ollut astunut alas kehästään. Mutta se oli sijallansa; ja kun gentlemani lähestyi päivän valoa, näin, että hän oli muutamia vuosia vanhempi, kuin jolloin hänen kuvansa oli maalattu.
"Miss Betsey Trotwood", sanoi gentlemani, "tehkäät hyvin ja astukaat sisään. Minä olin paraikaa työssä, mutta te suotte minulle anteeksi kiireeni. Te tiedätte johdattavan syyni. Minulla on vaan yksi semmoinen tässä elämässä".
Miss Betsey kiitti häntä ja me menimme hänen huoneesensa, joka oli sisustettu niinkuin byroo ja täynnä kirjoja, papereita, läkkilaatikoita ja niin edespäin. Se antoi puutarhaan päin ja siihen oli rautainen raha-arkku sovitettu seinään niin suorastaan kaminin-reunuksen ylipuolelle, että minä kummastelin, kun istuin alas, kuinka noidat pääsivät sen sivutse, kaminia nuohoessaan.
"No, Miss Trotwood", lausui Mr. Wickfield; sillä minä huomasin pian, että hän se oli, ja että hän oli asianajaja ja erään tämän kreivikunnan rikkaan gentlemanin tilusten hoitaja; "mikä tuuli teidät tänne tuo? Ei suinkaan mikään paha tuuli, toivon minä?"
"Ei", vastasi tätini, "minä en ole tullut missään lakiasiassa".
"Se on oikein, Ma'am", sanoi Mr. Wickfield, "parempi, kun tulette jotakin muuta varten".
Mr. Wickfield'in hiukset olivat nyt aivan valkoiset, vaikka hänen kulmakarvansa vielä olivat mustat. Hänellä oli varsin miellyttävät kasvot, ja minusta hän oli kaunis. Hänen ihossaan oli jotakin uhkeata, jota Peggotty kauan oli opettanut minua johdattamaan portviinistä; minusta oli myöskin niinkuin tämä uhkeus olisi ilmestynyt hänen äänessään ja minä luin hänen enentyvää lihavuuttansa samasta syystä lähteneeksi. Hän oli siististi puettu, siniseen takkiin, raitaiseen liiviin ja nankini-housuihin; ja hänen hieno, röyhelöllä koristettu paitansa ja batisti-huivinsa näyttivät tavattoman lauhealta ja valkoiselta, johdattaen, muistaakseni, haihattelevaan mielikuvitukseeni joutsenen rintahöyheniä.
"Tämä on veljeni poika", lausui tätini.
"Minä en tietänyt, että teillä oli ketään semmoista, Miss Trotwood", sanoi Mr. Wickfield.
"Minun veljeni pojanpoika, tarkoitan minä", muistutti tätini.
"Minä en totta puhuen tietänyt, että teillä oli ketään semmoistakaan", vastasi Mr. Wickfield.
"Minä olen ottanut hänet lapsekseni", lausui tätini, viitaten kädellään niinkuin sanoaksensa, että hänen teki yhtä, joko Mr. Wickfield tiesi sitä taikka ei, "ja minä olen tuonut hänet tänne, pannakseni häntä johonkin kouluun, jossa häntä opetetaan kunnollisesti ja myöskin kohdellaan hyvästi. Sanokaat nyt minulle, missä tämä koulu on, mimmoinen se on, ja kaikki, mitä siihen koskee".
"Ennenkuin voin oikein neuvoa teitä", arveli Mr. Wickfield — "tuo vanha kysymys, näettekö. Mikä johdattava syynne tässä on?"
"Hiisi vieköön miehen!" huudahti tätini. "Aina hän onkii johdattavia syitä, vaikka ne ovat sepo selvinä! No tehdäkseni lasta onnelliseksi ja hyödylliseksi".
"Se on sekaperäinen syy, luulen minä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen päätänsä ja epäileväisesti hymyillen.
"Sekaperäistä lipilapia!" vastasi tätini. "Te väitätte, että teillä on yksiperäinen syy kaikkiin, mitä itse teette. Te ette suinkaan luule, toivon minä, että olette ainoa suora ihminen mailmassa?"
"Ei, mutta minulla on vaan yksi ainoa johdattava syy tässä elämässä, Miss Trotwood", vastasi hän hymyillen. "Muilla ihmisillä on kymmenittäin, sadottain. Minulla on vaan yksi ainoa. Siinä eroitus. Tämä on kuitenkin ulkopuolella kysymystä. Paras koulu? Olipa syy mikä hyvänsä, parasta te tahdotte?"
Tätini nyykäytti suostumustaan.
"Parhaassa, joka meillä on", sanoi Mr. Wickfield miettien, "ei veljenne poika voi juuri tätä nykyä saada asuntoa ja ravintoa".
"Mutta saaneehan sitä, toivoakseni, toisessa paikassa?" arveli tätini.
Mr. Wickfield'in luullen minä kyllä saisin sitä. Lyhyen keskustelun jälkeen esitteli hän, että hän veisi tätini tuohon kouluun, jotta tämä itse saisi nähdä ja päättää; niinkuin myöskin samassa tarkoituksessa saattaa häntä pariin kolmeen taloon, johon sopisi majoittaa minut. Kun tätini suostui ehdoitukseen ja me olimme kolmen lähtemäisillämme, pysähtyi Mr. Wickfield ja sanoi:
"Meidän nuorella ystävällämme tässä lienee kenties joku syy paheksia määräyksiämme. Luullakseni meidän olisi parempi jättää hänet tänne?"
Tätini näytti olevan halullinen vastustamaan tätä ehdoitusta; mutta asian menoa helpoittaakseni sanoin minä, että mielelläni jäisin, jos he tahtoivat, ja palasin Mr. Wickfield'in byroosen, jossa taas istuin sille tuolille, jonka ensin olin ottanut haltuuni, odottamaan heidän takaisintuloansa.
Sattui niin, että tämä tuoli oli vastapäätä kapeata käytävää, joka päättyi siihen ympyriäiseen huoneesen, josta olin nähnyt Uriah Heep'in vaaleitten kasvojen kurkistelevan ulos akkunasta. Uriah, joka oli vienyt hevosen läheiseen talliin, työskenteli nyt tässä huoneessa jonkun pulpetin vieressä, jonka ylipuolella oli messinki-kehä, johon papereita pistettiin ja josta se kirjoitus, jota hän kopioitsi, silloin riippui. Vaikka hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohden, luulin minä hetken aikaa, ettei hän voinut nähdä minua, koska kirjoitus oli meidän välissämme; mutta tarkemmin katsellessani tuntui minusta tuskalliselta, kun huomasin, että hänen unettomat silmänsä tuon tuostakin pilkistivät kirjoituksen alta, niinkuin kaksi punaista aurinkoa, ja varkain tuijottelivat minuun, sitä rohkenen väittää, kokonaisen minutin kertaansa, jonka ajan kuluessa hänen kynänsä liikkui taikka oli liikkuvinansa yhtä taitavasti, kuin ennen. Minä koetin useita kertoja välttää niitä — esimerkiksi sillä tapaa, että kiipesin jollekin tuolille ja katselin jotakin karttaa, joka oli huoneen toisella puolella, taikka hartaasti silmäilin jonkun Kent'in sanomalehden palstoja — mutta ne vetivät minut aina jälleen puoleensa; ja milloin hyvänsä katsahdin noita molempia punaisia aurinkoja kohden, näin niitten joko juuri nousevan taikka juuri laskevan.
Suureksi huojennuksekseni palasivat vihdoin tätini ja Mr. Wickfield jotenkin kauan poissa oltuaan. Heidän toimensa ei ollut menestynyt niin hyvin, kuin minä olisin suonut; sillä vaikk'ei koulun kuntoa ensinkään käynyt kieltäminen, ei tätini ollut hyväksynyt yhtään niistä asuntopaikoista, joita ehdoitettiin minua varten.
"Se on sangen onnetonta", arveli tätini. "Minä en tiedä, mitä tehdä,Tot".
"Se on todella paha sattumus", lausui Mr. Wickfield. "Mutta minä kerron teille, mitä teidän sopii tehdä, Miss Trotwood".
"No, mitä?" kysyi tätini.
"Jättää veljenne poika tänne vastaiseksi. Hän on hiljainen toveri. Hän ei häiritse minua ollenkaan. Täällä on mainioita lukuhuoneita. Yhtä levollista, kuin luostarissa, ja melkein yhtä paljon tilaa. Jättäkäät hänet tänne".
Tätini mieltyi ilmeisesti tähän tarjomukseen, vaikka hän oli liian arkaluontoinen vastaan-ottamaan sitä. Minäkin puolestani pidin paljon siitä.
"Kas niin, Miss Trotwood", sanoi Mr. Wickfield. "Tällä tapaa suoriutte pulastanne. Me asetamme näin vaan väliajaksi, näettekö. Jollei tämä tunnu hyvältä taikka ei aivan sovellu keskinäiseen mukavuuteemme, pääsee hän helposti muuttamaan täältä. Tällä välin on meillä tilaisuus katsoa parempaa paikkaa hänelle. Se olisi edullisinta teille, jos päättäisitte jättää hänet vastaiseksi tänne!"
"Minä olen hyvin kiitollinen teille", lausui tätini; "ja niin on hän itsekin, näen minä; mutta —"
"No! minä tiedän, mitä tarkoitatte", arveli Mr. Wickfield. "Teidän ei tarvitse rasittaa itseänne minkään suosion vastaan-ottamisella, Miss Trotwood. Te saatte maksaa hänen puolestaan, jos tahdotte. Meidän ehtomme eivät ole ankarat, mutta teidän sopii maksaa, jos mielenne tekee".
"Tämmöisellä välipuheella", sanoi tätini, "vaikk'ei se vähennä todellista kiitollisuuttani, jätän hänet ilolla tänne".
"Tulkaat siis katsomaan pikku emännöitsiääni", ehdoitti Mr. Wickfield.
Me menimme nyt kummallisia, vanhoja portaita ylös, joitten rintavarustin oli niin leveä, että meidän olisi sopinut melkein yhtä helposti astua sitä myöden, varjokkaasen, vanhaan vierashuoneesen, joka sai valonsa kolmesta, neljästä tuommoisesta eriskummaisesta akkunasta, jommoisia olin huomannut kadulta. Akkunan komeroissa oli vanhan-aikaisia tammituoleja, jotka näyttivät olevan tehdyt samoista puista, kuin kiiltävä tammilattia ja isot kattovuoliaiset. Se oli sievästi varustettu huone; siinä oli piano, muutamia sirotekoisia, punaisia ja viheriöitä huonekaluja sekä muutamia kukkia. Siinä ei näyttänyt olevan muuta kuin nurkkia ja loukkoja; ja jokaisessa nurkassa ja loukossa oli joku kummallinen pikku pöytä taikka kaappi tai kirjahylly tai tuoli tai jotakin muuta, joka sai minut ajattelemaan, ettei toista semmoista hupaista nurkkaa löytynyt koko huoneessa, siksi kuin katselin seuraavaa ja huomasin, että se oli yhtä hupainen, jollei hupaisempi. Jokaisessa esineessä ilmestyi samanlainen hiljaisuus ja puhtaus, kuin ulkonaisestikin talossa.
Mr. Wickfield koputti jotakin ovea eräässä paneliseinäisessä loukossa, jolloin vähäinen, melkein minun ikäiseni tyttö nopeasti tuli ulos ja suuteli häntä. Hänen kasvoissaan näin minä heti sen ladyn lempeän ja suloisen katsannon, jonka kuva oli tähystellyt minua alikerroksessa. Minusta tuntui, kuin kuva olisi kasvanut aika ihmiseksi, mutta originali pysynyt lapsena. Vaikka hänen kasvonsa olivat aivan kirkkaat ja onnelliset, ilmestyi niissä ja koko hänen olennossaan jonkunlainen levollisuus — jonkunlainen säyseä, hyvä, tyven henki — jota en koskaan ole unhottanut; jota en koskaan unhota.
Tämä oli hänen pikku emännöitsiänsä, hänen tyttärensä Agnes, sanoi Mr. Wickfield. Kun kuulin, kuinka hän sanoi sen, ja näin, kuinka hän piti kiinni hänen kädestään, arvasin minä, mikä hänen ainoa johdattava syynsä tässä elämässä oli.
Agnesin vyötäisiltä riippui pikkuinen kori, jossa avaimet olivat, ja hän näytti niin vakavalta ja ymmärtäväiseltä emännöitsiältä, kuin vanhalla talolla suinkin sopi olla. Hän kuunteli miellyttävällä muodolla isäänsä, kun tämä kertoi hänelle minusta; ja kun isä oli päättänyt puheensa, ehdoitteli hän tädilleni, että menisimme kolmanteen kerrokseen huonettani katsomaan. Me astuimme kaikki yhdessä, hän edellämme. Komea vanha huone se olikin; siinä nähtiin vielä enemmän tammivuoliaisia ja vähäisiä akkunanruutuja, ja tuo leveä rintavarustin kävi koko tietä myöden ylös asti.
Minä en voi johdattaa mieleeni, missä taikka milloin lapsuudessani olin nähnyt maalatun lasi-akkunan jossakin kirkossa. Enkä liioin muista, mitä se kuvasi. Mutta minä tiedän, että, kun näin hänen kääntyvän vanhojen portaitten totisessa valossa ja odottavan meitä ylhäällä, minä ajattelin tuota akkunaa ja aina jälestäpäin sovitin sen levollista kirkkautta yhteen Agnes Wickfield'in kanssa.
Tätini oli yhtä onnellinen, kuin minä, tehdystä päätöksestä; ja tyytyväisinä ja kiitollisina menimme taas alas vierashuoneesen. Koska ei tätini millään lailla tahtonut jäädä päivälliseksi, vaan varoi, ettei hän harmaalla ponyllansa ehtisi kotiin ennen hämyä, ja koska Mr. Wickfield näytti tuntevan hänet liian hyvin vastustellakseen häntä missään kohden, laitettiin vähäinen murkina hänelle, jonka jälkeen Agnes palasi opettajattarensa luo ja Mr. Wickfield byroosensa, niin että me kenenkään katselematta saimme sanoa jäähyväisiä toisillemme.
Tätini ilmoitti nyt minulle, että Mr. Wickfield toimittaisi minulle kaikki ja ettei minulta puuttuisi mitään, sekä lausui, minulle mitä ystävällisimpiä sanoja ja parhaita neuvoja.
"Trot", lausui tätini lopuksi, "tee kunniaa itsellesi, minulle ja Mr.Dick'ille, ja olkoon Jumala kanssasi!"
Minä olin syvästi liikutettu enkä voinut kuin kiittää häntä useita kertoja ja lähettää terveisiä Mr. Dick'ille.
"Älä koskaan", sanoi tätini, "ole halpamielinen missään asiassa; älä koskaan ole viekas; älä koskaan ole julma. Karta näitä kolmea pahetta, Trot, ja minulla on aina toivo sinusta".
Minä lupasin niin hyvin, kuin voin, etten väärinkäyttäisi hänen hyvyyttänsä enkä unhottaisi hänen varoitustansa.
"Pony on oven edessä", sanoi tätini, "ja minä lähden! Jää tänne!"
Näin sanoen syleili hän minua nopeasti ja meni ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Ensiksi hämmästyin tätä äkki-arvaamatonta lähtöä ja melkein pelkäsin, että olin suututtanut häntä, mutta kun katsoin kadulle ja näin, kuinka alakuloisesti hän nousi kääsyihin ja ajoi pois ylös katsomatta, ymmärsin hänet paremmin enkä tehnyt hänelle tuota vääryyttä.
Kello viideltä, joka oli Mr. Wickfield'in päivällis-aika, olin jälleen tointunut ja valmis veistäni ja kahveliani varten. Pöytä oli katettu vaan meille kahdelle, mutta Agnes odotti vierashuoneessa ennen päivällistä, tuli alas isänsä kanssa ja kävi istumaan vastapäätä häntä pöydän viereen. Minä epäilin, olisiko isä voinut syödä ilman häntä.
Me emme jääneet sinne päivällisten perästä, vaan menimme ylikerrokseen vierashuoneesen takaisin, jossa Agnes sievään nurkkaan asetti laseja ja karaffin portviiniä isänsä eteen. Minä ajattelin, että tämä olisi kaivannut sen tavallista makua, jos muut kädet olisivat tuoneet sen hänelle.
Tuossa hän istui kaksi tuntia, juoden viiniänsä, vieläpä juoden melkoisen paljon sitä, sillä välin kuin Agnes soitti pianoa, ompeli ja haasteli hänen ja minun kanssani. Mr. Wickfield oli enimmiten iloinen ja hauska meidän seurassamme; mutta välisti kiintyivät hänen silmänsä Agnes'iin, ja hän kävi miettiväiseksi eikä puhunut sanaakaan. Minun mielestäni Agnes aina pian huomasi tämän ja herätti häntä joka kerta jollakin kysymyksellä taikka hyväilyllä. Silloin hän taukosi miettimästä ja joi enemmän viiniä.
Agnes laitti teetä ja emännöitsi teepöydässä; ja aika kului sen jälkeen samalla tapaa, kuin päivällistenkin jälkeen, siksi kuin Agnes lähti levolle, jolloin isä sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja, kun hän oli poissa, käski tuoda kynttilöitä byroosensa. Silloin minäkin menin maata.
Mutta illan kuluessa olin minä pistäynyt alas ulko-ovelle ja kävellyt vähäisen matkaa pitkin katua, että saisin toistamiseen nähdä vanhat rakennukset ja harmaan tuomiokirkon ja ajatella, kuinka matkallani olin astunut tämän vanhan kaupungin halki ja tietämättäni kulkenut sen talon ohitse, jossa nyt asuin. Palatessani näin Uriah Heep'in sulkevan byroota. Ystävällisesti mieltyneenä kaikkia kohtaan menin sisään, puhuttelin häntä ja erotessani annoin hänen kättä. Mutta voi, kuinka tahmea käsi se oli! Yhtä aaveentapainen koskea kuin nähdä! Minä hieroin kättäni perästäpäin lämmittääkseni sitäja tahkoakseni pois hänen kättänsä.
Se oli niin ilkeä käsi, että, kun menin huoneeseni, se vielä oli kylmä ja kostea muistissani. Kun kallistuin ulos akkunasta ja näin, kuinka eräs hirrenpäähän leikattu naama katseli minua sivultapäin, kuvailin itselleni, että se oli Uriah Heep, joka oli jollakin lailla kiivennyt ylös siihen, ja suljin hänet kiireisesti pois.
Minä olen monessa kohden toinen poika.
Seuraavana aamuna eineen jälkeen aloitin koulu-elämääni uudestaan. Minä lähdin Mr. Wickfield'in kanssa tulevien opintojeni näkymölle — vakavaan, pihalla varustettuun rakennukseen, jolla oli semmoinen oppinut ulkomuoto, joka näytti aivan hyvin sopivan yhteen niitten satunnaisten peltovaresten ja naakkojen kanssa, jotka lensivät alas tuomiokirkon tornista ja koulumiehen ryhdillä kävelivät nurmikolla — ja esiteltiin uudelle opettajalleni, tohtori Strong'ille.
Tohtori Strong näytti minun mielestäni melkein yhtä ruostuneelta, kuin nuot korkeat rauta-aidakkeet ja portit ulkopuolella rakennusta, ja miltei yhtä kankealta ja jykeältä, kuin ne isot kivi-urnat, jotka olivat asetetut molemmin puolin portteja ja yhtä pitkän matkan päähän toisistaan yltympari pihaa punaiselle tiilimuurille, ikäänkuin härmistyneet keilat, Ajan heiteltäväksi. Hän oli kirjastossansa (minä tarkoitan tohtori Strong'ia); hänen vaatteensa eivät olleet erittäin hyvin harjatut eikä hänen hiuksensa erittäin hyvin kammatut; hänen polvihousunsa olivat höllällänsä; hänen pitkät, mustat säärystimensä auki; ja hänen kenkänsä ammottelivat niinkuin kaksi onkaloa kaminin-matolla. Kääntäin minua kohden loisteettomia silmiänsä, jotka muistuttivat eräästä jo aikaa unhottuneesta, sokeasta, vanhasta hevosesta, joka tavallisesti puri ruohoa ja kompasteli hautakumpuihin Blunderstone'n kirkkomaalla, sanoi hän, että häntä ilahutti nähdä minua, ja sitten hän ojensi minulle kättänsä, mutta minä en tietänyt, mitä tehdä sen, kun ei se itse tehnyt mitään.
Mutta likellä tohtori Strong'ia istui työskennellen hyvin kaunis, nuori lady, jota hän nimitti Annie'ksi ja jota luulin hänen tyttärekseen. Tämä päästi minut pulastani ja, laskien polvillensa, pani tohtori Strong'in kengät jalkaan sekä säärystimet nappiin, tehden tätä yhtä iloisesti kuin ketterästi. Kun hän oli päättänyt ja me menimme ulos kouluhuoneesen, hämmästyin kovasti, kun kuulin Mr. Wickfield'in toivottavan hänelle hyvää huomenta ja puhuttelevan häntä "Mrs. Strong'iksi", ja minä ihmettelin, oliko hän tohtori Strong'in pojan vaimo vai tohtori Strong'in oma vaimo, kun tohtori Strong itse valaisi asian minulle.
"Asiasta toiseen, Wickfield", sanoi hän, pysähtyen käytävässä, käsi olkapäälläni; "te ette ole vielä keksineet mitään soveliasta toimeentuloa vaimoni serkulle?"
"Ei", vastasi Mr. Wickfield. "Ei. Ei vielä".
"Minä soisin, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin mahdollista, Wickfield", lausui tohtori Strong, "sillä Jack Maldon on aivan varaton ja joutilas; ja näistä kahdesta pahasta seuraa välisti jotakin vielä pahempaa. Mitä tohtori Watts sanoo", lisäsi hän, katsellen minua ja liikuttaen päätään lauselmansa tahtiin: "'Saatana keksii aina jotakin pahaa joutilaan käden tehtäväksi'".
"Niin kyllä, tohtori", vastasi Mr. Wickfield, "mutta, jos tohtori Watts olisi tuntenut ihmiset, olisi hänen yhtä oikein sopinut kirjoittaa: 'Saatana keksii aina jotakin pahaa vireän käden tehtäväksi'. Vireät ihmiset toimittavat kyllä osansa mailman pahasta, siitä saatte olla varma, Mitä ne ihmiset ovat aikaansaattaneet, jotka ovat olleet kaikkein vireimmät hankkimaan itsellensä rahaa taikka valtaa tällä taikka kahdella viime vuosisadalla? Ei mitään pahaa?"
"Jack Maldon ei ole koskaan oleva erittäin vireä hankkimaan itselleen kumpaakaan, varon minä", lausui tohtori Strong, miettiväisesti leukaansa hivuttaen.
"Kenties ei", sanoi Mr. Wickfield, "ja te palautatte minut kysymykseemme, josta, antakaat minulle anteeksi, minä harhaannuin. Ei, minä en ole vielä voinut hankkia mitään paikkaa Mr. Jack Maldon'ille. Minä luulen —" hän lausui tämän jonkunlaisella epäilyksellä — "että havaitsen johdattavan syynne, ja tämä tekee asian vielä vaikeammaksi".
"Minun johdattava syyni", vastasi tohtori Strong, "on se, että saisin jonkunlaista soveliasta toimitusta Annie'n serkulle ja vanhalle leikkikumppanille".
"Niin, kyllä tiedän", arveli Mr. Wickfield, "kotona taikka ulkomailla".
"Aivan niin!" vastasi tohtori, nähtävästi kummastellen, miksi hän pani niin paljon painoa noihin sanoihin. "Kotona taikka ulkomailla".
"Teidän omat sananne, niinkuin tiedätte", lausui Mr. Wickfield. "Taikka ulkomailla".
"Niin oikein", vastasi tohtori. "Niin oikein. Siellä taikka täällä".
"Siellä taikka täällä? Eikö sillä ole mitään väliä?" kysyi Mr.Wickfield.
"Ei", vastasi tohtori.
"Eikö?" kummastuksella.
"Ei vähintäkään".
"Ei siis mitään johdattavaa syytä", arveli Mr. Wickfield, "kun sanotte ulkomailla eikä kotona?"
"Ei", vastasi tohtori.
"Minun täytyy uskoa teitä, ja tietysti minä uskon teitä", vastasi Mr. Wickfield. "Se olisi ehkä melkoisesti helpoittanut tehtävääni, jos olisin tietänyt siitä ennen. Mutta minä tunnustan, että minulla oli toisenlainen käsitys".
Tohtori Strong katseli häntä hämmentyneellä ja epäilevällä muodolla, joka melkein kohta muuttui hymyksi, joka rohkaisi minua suuresti, sillä se oli täynnä ystävällisyyttä ja suloutta, ja siinä, niinkuin koko hänen käytöksessään, ilmestyi, kun kerran oli tunkenut sen syvämielisen, miettivän jääkuoren läpi, joka ympäröitsi sitä, jotakin yksinkertaista, joka suuresti viehätti ja synnytti toiveita niin nuoressa koulupojassa, kuin minä olin. Toistaen "ei" ja "ei vähintäkään" ja muita lyhyitä, samanlaisia vakuutuksia, käveli tohtori Strong kummallisilla, epätasaisilla askelilla meidän edellämme, ja me seurasimme: Mr. Wickfield, näyttäen totiselta ja pudistaen päätänsä itseksensä tietämättä, että minä näin hänet.
Kouluhuone oli kaunis, iso sali rakennuksen hiljaisimmassa osassa. Viisi, kuusi tuommoista isoa urnaa katseli juhlallisesti sisään siihen, ja siitä sopi nähdä vanha, aidattu puutarha, joka oli tohtorin oma ja jossa persikat kypsyivät päivänpaisteisella, eteläisellä muurilla. Akkunain alla oli nurmikolla kaksi isoa aloe-kasvia pöntössään, ja näitten kasvien leveät, kovat lehdet (jotka näyttivät siltä kuin olisivat tehdyt maalatusta tinasta) ovat aina siitä saakka — sen muiston kautta, jota ne herättävät — olleet minulle äänettömyyden ja yksinäisyyden esikuvana. Noin viisikolmatta poikaa oli ahkerassa työssä kirjojensa nojalla, kun tulimme sisään, mutta he nousivat toivottamaan hyvää huomenta tohtorille ja jäivät seisomaan, kun näkivät Mr. Wickfield'in ja minut.
"Uusi poika, nuoret gentlemanit", lausui tohtori; "TrotwoodCopperfield".
Eräs Adams, joka oli koulun ylimmäinen, astui silloin esiin paikaltansa ja tervehti minua. Hän näytti valkoisella kaulahuivillansa nuorelta papilta, mutta hän oli hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän osoitti minulle sijani ja esitteli minut opettajille semmoisella gentlemanin tavalla, joka, jos mikään, olisi saattanut minut levolliseksi.
Minusta näytti kuitenkin siltä, kuin niin pitkä aika olisi kulunut siitä, jolloin olin ollut semmoisten poikien parissa taikka minkäänlaisten minun ikäisteni kumppanien seurassa, paitsi Mick Walker'in ja Jauhoperunan, että tunsin itseni niin oudoksi, kuin olin ikinä eläessäni tuntenut. Minä tiesin varsin hyvin, että olin liikkunut semmoisilla näkymöillä, joista ei heillä voinut olla mitään aavistusta, ja että heidän ikäisekseen, heidän muotoisekseen ja vertaisekseen olin kokenut niin kummallisia, että puoleksi luulin harjoittavani jonkunlaista petosta, kun tulin sinne tavallisena pikku koulupoikana. Minä olin Murdstone ja Grinby'n aikana, kuinka lyhyt taikka pitkä se lienee ollutkaan, vieraantunut poikien huveista ja leikeistä, että tiesin olevani aivan saamaton ja harjaantumaton tavallisimmissa tempuissa, jotka kuuluivat niihin. Mitä hyvänsä olin oppinut, se oli halvoissa, jokapäiväisissä elämäni huolissa niin kadonnut muististani, että nyt, kun minua tutkittiin, minä en osannut mitään, vaan asetettiin koulun alhaisimmalle penkille. Mutta vaikka minua huolestutti, että minulta puuttui pojan-omaista taitoa sekä myöskin kirjallista tietoa, kävin monta vertaa enemmän levottomaksi, kun ajattelin, että niissä, mitä osasin, poistuin paljon kauemmaksi kumppaneistani, kuin niissä, mitä en osannut. Minä mietin, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät likeisestä tuttavuudestani King's Bench'in vankihuoneen kanssa? Oliko minussa, minun itse tietämättä, jotakin, joka voisi antaa ilmi minun ja Micawber'ilaisten keskinäisen välin — kaikki nuot panttaukset ja myymiset ja illalliset? Arvaappas, jos joku pojista olisi nähnyt minun astuvan Canterbury'n katuja, väsyneenä matkastani ja ryysyisenä, ja nyt tuntisi minut. Mitä nämät, jotka niin vähän piittasivat rahoista, sanoisivat, jos tietäisivät, kuinka minä olin kaappinut kokoon kaikki puolipennyni ostaakseni jokapäiväistä servelati-makkaraani ja oluttani taikka puddingiliuskojani? Kuinka se hämmästyttäisi heitä, jotka olivat niin viattomat Londonin elämän ja Londonin katujen suhteen, jos huomaisivat, kuinka hyvin minä tunsin (ja kuinka häpesin tuntemistani) muutamia mitä kurjimpia asteita molemmista? Kaikki nämät joutuivat niin usein mieleeni tuona ensimäisenä päivänä tohtori Strong'in luona, että epäilin vähintäkin katsettani ja liikennettäni, säikähdyin, milloin hyvänsä joku uusista koulukumppaneistani likeni minua, ja riensin pois samalla silmänräpäyksellä, kuin koulutunti päättyi, peläten, että paljastaisin itseni vastatessani johonkin ystävälliseen kysymykseen tai lähestymiseen.
Mutta Mr. Wickfield'in vanhalla rakennuksella oli semmoinen vaikutus, että, kun koputin sitä, uudet koulukirjat kainalossani, rupesin tuntemaan, kuinka levottomuuteni suli pois. Kun astuin ylös ilmaiseen, vanhaan huoneeseni, näytti portaitten totinen varjo peittävän epäilykseni ja pelkoni ja saattavan entisyyden hämärämmäksi. Minä istuin siellä, lujasti lukien läksyjäni päivällis-aikaan asti (me pääsimme koulusta kello kolme), ja menin alas, toivoen vielä tulevani jommoiseksikin pojaksi.
Agnes oli vierashuoneessa, odottaen isäänsä, jota joku pidätti hänen byroossansa. Hän kohtasi minua miellyttävällä hymyllänsä ja kysyi minulta, mitä minä koulusta pidin. Minä sanoin hänelle, että toivoin kyllä mieltyväni siihen, vaan että se aluksi oli minusta hiukan outo.
"Sinä et ole koskaan ollut missäkään koulussa", sanoin minä, "oletko?"
"Olen kyllä! Joka päivä".
"Niin, mutta sinä tarkoitat täällä omassa kodissasi?"
"Isäni ei voinut laskea minua muualle", vastasi hän hymyillen ja päätänsä pudistaen. "Täytyyhän hänen emännöitsiänsä aina olla hänen huoneessansa".
"Hän rakastaa sinua paljon, siitä olen varma", arvelin minä.
Hän nyykäytti myöntäen ja meni oven luo kuuntelemaan, joko isä tuli ylös, että hän kohtaisi häntä portailla. Mutta kun ei isää kuulunut, palasi hän jälleen.
"Äitini on ollut kuollut siitä saakka, kuin minä synnyin", lausui hän tyvenellä tavallansa. "Minä tunnen vaan hänen kuvansa alikerroksessa. Minä näin, että sinä katselit sitä eilen. Tiesitkö, kenenkä se oli?"
Minä vastasin hänelle, että tiesin sen, koska se oli niin hänen näköisensä.
"Niin isäkin sanoo", arveli Agnes mielissänsä. "Kuule! Tuossa isäni nyt on!"
Hänen kirkkaat, levolliset kasvonsa hohtivat ilosta, kun hän meni kohtamaan häntä, ja kun he käsitysten tulivat sisään. Mr. Wickfield tervehti minua sydämellisesti ja sanoi minulle, että varmaan menestyisin hyvin tohtori Strong'in johdolla, joka oli mitä lempeimpiä ihmisiä.
"Kenties löytyy muutamia — vaikka minä en tiedä siitä — jotka väärin käyttävät hänen hyvyyttänsä", sanoi Mr. Wickfield. "Älä koskaan ole heidän tapaisensa, Trotwood, missään asiassa. Hänessä ei ole epäluuloa nimeksikään; ja olipa se ansio taikka vika, siitä saisi ottaa vaaria kaikissa tekemisissään hänen kanssansa, sekä suurissa että vähissä".
Hän puhui, mielestäni, niinkuin hän olisi ollut väsynyt taikka tyytymätön johonkin; mutta minä en miettinyt sen enemmän tätä asiaa, sillä päivällinen ilmoitettiin juuri silloin valmiiksi, ja me menimme alas ja istuimme samoihin paikkoihin, kuin ennen.
Me olimme tuskin tehneet niin, kun Uriah Heep pisti punaisen päänsä ja laihan kätensä sisään ovesta ja sanoi:
"Mr. Maldon pyytää saada puhua sanan, Sir".
"Vast'ikäänpä erosin Mr. Maldon'ista", vastasi hänen isäntänsä.
"Niin, Sir", arveli Uriah, "mutta Mr. Maldon on tullut takaisin ja pyytää saadaksensa puhua sanan".
Sillä välin kuin Uriah piti ovea auki kädellänsä, katseli hän, luulin, minua, katseli Agnes'ia, katseli ruokia, katseli talrikkeja, katseli jokaista esinettä huoneessa, mutta ei kuitenkaan näyttänyt katselevan mitään; hän oli koko ajan punaisilla silmillänsä uskollisesti tähystelevinänsä isäntäänsä.
"Pyydän anteeksi. Tulin vaan sanomaan, kun jälestäpäin ajattelin", muistutti joku ääni Uriah'n takaa, samalla kuin tämän pää työnnettiin pois ja puhujan ilmestyi sijaan — "suokaat anteeksi rohkeuteni — että, koska näyttää siltä, kuin minun ei olisi mitään muuta tarjona, mitä pikemmin minä lähden ulkomaille, sitä parempi. Serkkuni Annie arveli, kun puhuimme siitä, että hän mieluisammin tahtoi pitää ystäviänsä saatavillaan, kuin nähdä heitä maanpakolaisuudessa, ja vanha tohtori —"
"Tohtori Strong, niinkö?" keskeytti Mr. Wickfield vakavasti.
"Tohtori Strong tietysti", vastasi toinen, "minä nimitän häntä vanhaksi tohtoriksi — sillä ei ole mitään eroitusta, tiedättekö".
"Sitäeisovi sanoa", vastasi Mr. Wickfield.
"No, tohtori Strong'illa", jatkoi toinen — "tohtori Strong'illa oli sama ajatus, luulin minä. Mutta koska teidän menetystavastanne minun suhteeni näyttää siltä kuin hän olisi muuttanut mieltänsä, ei minulla ole mitään lisäksi sanottavaa, kuin että mitä pikemmin lähden, sitä parempi. Sentähden päätin tulla takaisin ja sanoa, että mitä pikemmin lähden, sitä parempi. Kun kuitenkin täytyy syöstä veteen, ei auta rannalla vitkailla".
"Teidän asiassanne vitkaillaan niin vähän, Mr. Maldon, kuin mahdollista, saatte luottaa siihen", lausui Mr. Wickfield.
"Kiitoksia", sanoi toinen. "Paljon kiitoksia. Minä en tahdo katsoa lahjahevosta suuhun; se ei ole mikään miellyttävä työ, muutoin, rohkenen väittää, saisi serkkuni Annie helposti asian sovitetuksi omalla tavallansa. Luullakseni ei Annie'n tarvitsisi muuta, kuin sanoa vanhalle tohtorille —"
"Te tarkoitatte, että Mrs. Strong'in ei tarvitsisi muuta, kuin sanoa puolisollensa — ymmärränkö teitä oikein?" kysyi Mr. Wickfield.
"Ihan oikein", vastasi toinen — "ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että hän tahtoisi sitä ja sitä asiaa siksi ja siksi, ja se muodostuisi aivan luonnollisesti siksi ja siksi".
"Ja miksi juuri aivan luonnollisesti, Mr. Maldon?" kysyi Mr. Wickfield, levollisesti syöden päivällistänsä.
"No, koska Annie on viehättävä nuori tyttö, ja tuo vanha tohtori — tohtori Strong'ia tarkoitan — ei ole aivan viehättävä nuori poika", vastasi Mr. Maldon nauraen. "Ei kenenkään tarvitse loukkaantua sanoistani, Mr. Wickfield. Minä tarkoitan vaan, että arvatakseni jonkunlainen korvaus on oikea ja järjellinen semmoisessa avioliitossa".
"Korvaus vaimolle, Sir?" kysyi Wickfield totisesti.
"Niin, vaimolle, Sir", vastasi Mr. Jack Maldon nauraen. Mutta huomaten, että Mr. Wickfield jatkoi päivällistänsä samalla levollisella tavalla, ja ettei ollut mitään toivoa saada häntä höllittämään jäntärettäkään kasvoissaan, lisäsi hän:
"Kuitenkin olen nyt sanonut, mitä palasin sanomaan, ja vielä kerran pyytäen anteeksi rohkeuttani lähden pois. Tietysti noudatan teidän määräyksiänne ja pidän asiaa vaan meidän kahden ratkaistavana, ettei sitä tarvitse mainita tohtorin luona".
"Oletteko syöneet päivällistä?" kysyi Mr. Wickfield, viitaten kädellänsä pöytää kohden.
"Kiitoksia. Minä menen päivällisille", lausui Mr. Maldon, "serkkuniAnnien luokse. Jumalan haltuun!"
Paikaltansa nousematta katseli Mr. Wickfield miettivästi hänen jälkeensä, kun hän meni ulos. Hän oli mielestäni jotenkin pintapuolinen nuori gentlemani; hänellä oli kauniit kasvot, nopea tapa puhua ja itseensä luottavainen, rohkea ulkomuoto. Ja tämä oli mitä ensinnä sain nähdä Mr. Jack Maldon'ista, jota en odottanut saavani niin pian nähdä, kun aamulla kuulin tohtori Strong'in puhuvan hänestä.
Päivällistä syötyämme menimme ylikerrokseen jälleen, jossa kaikki kävi aivan samalla lailla, kuin edellisenä päivänä. Agnes asetti lasit ja karaffit samaan nurkkaan, ja Mr. Wickfield istui juomaan ja joi melkoisesti. Agnes soitti pianoa hänelle, ompeli ja puhui ja pelasi muutamia eriä dominoa minun kanssani. Tavalliseen aikaan laitti hän teetä, ja jälestäpäin, kun minä olin tuonut alas kirjani, katseli hän niihin ja osoitti minulle, mitä hän tiesi niistä (joka ei suinkaan ollut vähän, vaikka hän sanoi päinvastoin) ja mikä oli paras tapa oppia ja ymmärtää niitä. Näitä sanoja kirjoittaessani näen hänet itse, hänen kainon, säännöllisen, lempeän käytöksensä ja kuulen hänen kauniin, tyvenen äänensä. Se johdatus kaikenlaiseen hyvään, jota tuonnempana hänestä sain, alkaa jo tuntua rinnassani. Minä rakastan pikku Em'lyä enkä rakasta Agnes'ia — ei, ei ollenkaan samalla tavalla — mutta minä tunnen, että missä Agnes on, siinä on hyvyys, rauha ja totuus, ja että tuo lempeä valo maalatusta kirkon-akkunasta, jonka näin monta aikaa takaperin, aina kohtaa häntä ja minua, kun olen likellä häntä, sekä kaikkia, mitä hänen ympärillänsä on.
Kun Agnes'in oli tullut aika vetäytyä pois yöksi ja hän oli jättänyt meidät, ojensin minä kättäni Mr. Wickfield'ille, itsekin levolle lähteäkseni. Mutta hän pidätti minua ja sanoi: "tahtoisitko jäädä meille, Trotwood, vai muuttaa muualle?"
"Jäädä tänne", vastasin minä nopeasti.
"Sinä olet varma siitä?"
"Niin. Jos saan!"
"No, minä varon, että elämme vaan semmoista ikävää elämää täällä, poikani", sanoi hän.
"Ei ikävämpää minulle, kuin Agnes'ille, Sir. Ei ollenkaan ikävää!"
"Kuin Agnes'ille", toisti hän, astuen verkalleen ison kaminin-reunuksen luo ja nojautuen siihen. "Kuin Agnes'ille!"
Hän oli sinä iltana juonut viiniä niin paljon (taikka minä luulin hänen juoneen), että hänen silmänsä olivat veristyneet. Ei niin, että minun sopi nähdä niitä nyt, sillä hän oli luonut ne maahan ja varjosti niitä kädellään; mutta minä olin tarkannut niitä vähäistä ennen.
"Minä kummastelen", mumisi hän, "väsyykö Agnes'ini minuun. Milloin minä ikinä väsyisin häneen! Mutta se on toista — se on aivan toista".
Hän mietti itsekseen — eikä puhunut minulle; sen vuoksi pysyin ääneti.
"Ikävä vanha asunto", hän lausui, "ja yksitoikkoinen elämä — mutta minun täytyy pitää häntä luonani. Minun täytyy pitää häntä luonani. Jos se ajatus, että minä kuolen ja jätän lemmittyni, taikka että lemmittyni kuolee ja jättää minut, tulee, niinkuin kummitus, häiritsemään onnellisimpia hetkiäni ja on vaan hukutettava tuohon —"
Hän ei täyttänyt lausetta, vaan astui hitaasti siihen paikkaan, jossa hän oli istunut, kallisti tietämättänsä tyhjää karaffia, niinkuin kaataakseen viiniä siitä, asetti sen pois kädestään ja meni takaisin entiselle sijallensa.
"Jos on vaikea kestää sitä, kun hän on täällä", lausui hän, "kuinka kävisikään, jos hän olisi poissa? Ei, ei, ei. Minun on mahdoton koettaa sitä".
Hän nojautui taas kaminin-reunukseen, tuumien niin kauan, etten voinut päättää, tuliko minun mennä ja kenties herättää häntä vai pysyä alallani, missä olin, kunnes hän toipuisi uneksimisestaan. Vihdoin hän virkistyi itsestänsä ja katseli ympäri huonetta, siksi kuin hänen silmänsä kohtasivat minun silmäni.
"Sinä jäät siis meille, Trotwood?" sanoi hän omituisella tavallansa ja niinkuin hän olisi vastannut johonkin, jota minä juuri olin lausunut. "Se ilahuttaa minua. Sinusta on seuraa meille molemmille. Se on terveellistä, kun saamme pitää sinut täällä. Terveellistä minulle, terveellistä Agnes'ille, terveellistä ehkä meille kaikille".
"Minä olen varma siitä, että se on minulle, Sir", vastasin minä. "Minä olen niin iloinen, kun saan olla täällä".
"Sepä on oiva toveri!" arveli Mr. Wickfield. "Niin kauan kuin sinua ilahuttaa olla täällä, saat myöskin jäädä tänne". Hän pudisti kättä minun kanssani asian vahvistukseksi, taputti minua olkapäälle ja sanoi minulle, että, jos minulla oli jotakin tekemistä iltaisin sen jälkeen, kuin Agnes oli jättänyt meidät, taikka jos minun teki mieli huvikseni lukea jotakin, minä altiisti saisin tulla alas hänen huoneesensa ja seurustella hänen kanssaan, kun hän oli siellä ja minä niin halusin. Minä kiitin häntä hänen hyvyydestään, ja koska hän pian sen jälkeen meni alas enkä minä ollut väsynyt, menin minäkin alas, kirja kädessäni, puoleksi tunniksi käyttääkseni hänen lupaansa.
Mutta kun näin valkeata tuossa vähäisessä ympyriäisessä byroossa ja samalla tunsin itseni vedetyksi Uriah Heep'in puoleen, jolla oli jonkunlainen viehätysvoima minun suhteeni, menin sen sijaan tänne. Minä tapasin Uriah'n lukemasta isoa, lihavaa kirjaa semmoisella osottavalla tarkkuudella, että hänen laiha etusormensa seurasi jokaista riviä, jota hän luki, ja jätti (ainakin minä täyttä totta luulin niin) tahmaisia jälkiä pitkin sivua, niinkuin etana.
"Te työskentelette myöhään tänä iltana, Uriah", sanon minä.
"Niin, Master Copperfield", vastaa Uriah.
Kun nousin vastapäiselle tuolille mukavammin puhuakseni hänen kanssaan, huomasin, ettei hänessä näkynyt mitään semmoista, kuin hymy, vaan että hän ainoastaan osasi väljentää suutansa ja muodostaa kaksi jyrkkää lovea alaspäin poskea kummallakin puolella, ja nämät tiesivät hymyä.
"Minä en tee byroo-työtä, Master Copperfield", lausui Uriah.
"Minkälaista työtä siis?" kysyin minä.
"Minä kartutan lain-opillisia tietojani, Master Copperfield", vastasiUriah. "Minä tutkin Tidd'in käsikirjaa. Voi semmoista kirjailiaa kuinMr. Tidd on, Master Copperfield!"
Minun tuolini oli semmoinen vartiantorni, että, kun katselin, kuinka hän tämän ihastuneen huudahuksen jälkeen taas alkoi lukea ja etusormellansa seurata rivejä, minä näin, että hänen sieraimensa, jotka olivat ohuet ja suipot ja terävillä uurteilla varustetut, laajenivat ja supistuivat omituisella ja kovin ilkeällä tavalla — jotta ne näyttivät vilkkuvan silmien sijasta, jotka tuskin milloinkaan vilkkuivat.
"Minä arvaan, että olette suuri lakimies?" lausuin minä, tuokion häntä katseltuani.
"Minäkö, Master Copperfield?" kysyi Uriah. "Voi, ei! Minä olen sangen halpa henkilö".
Minä huomasin, että oli perää tuossa luulossani hänen käsistänsä, sillä hän hieroi usein kämmeniänsä toisiansa vastaan ikäänkuin pusertaaksensa niitä kuivaksi ja lämpimäksi, jonka ohessa hän monta kertaa varkain pyyhki niitä nenäliinallansa.
"Minä tiedän hyvin, että olen kaikkein halvin henkilö mailmassa", lausui Uriah Heep ujosti; "olkoon toinen mikä tahansa. Äitini on myöskin sangen halpa henkilö. Me asumme halvassa majassa, Master Copperfield, mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen. Isäni entinen virka oli halpa. Hän oli haudankaivaja".
"Mikä hän nyt on?" kysyin minä.
"Hän on nyt osan-ottaja ijankaikkisessa kunniassa. Master Copperfield", vastasi Uriah Heep. "Mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä, että saan oleskella Mr. Wickfield'in luona!"
Minä kysyin Uriah'lta, oliko hän kauan ollut Mr. Wickfield'in luona.
"Minä olen nyt neljättä vuotta hänen luonansa, Master Copperfield", vastasi Uriah, sulkien kirjaansa, kun hän ensin oli tarkasti merkinnyt paikan, johon hän oli laannut. "Minä tulin tänne vuotta jälkeen isäni kuoleman. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä! Kuinka kiitollinen minun tulee olla Mr. Wickfield'in hyvyydestä, kun hän antaa minulle laissa määrätyn opetuksen, jota minä en muutoin äitini ja omien vähien varojeni vuoksi jaksaisi hankkia itselleni!"
"Kun siis oppi-aikanne on ohitse, olette kai oikea lakimies?" sanoin minä.
"Jumalan avulla, Master Copperfield", vastasi Uriah.
"Te ehkä pääsette ennen pitkää Mr. Wickfield'in asiakumppaniksi", lausuin minä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi; "ja silloin sanotaan 'Wickfield ja Heep' taikka 'Heep, ennen Wickfield'".
"Ei suinkaan, Master Copperfield", vastasi Uriah, päätänsä pudistaen, "minä olen liian halpa siksi!"
Hän näytti todellakin tavattomassa määrässä noitten kasvojen kaltaiselta, jotka olivat leikatut hirrenpäähän ulkopuolella akkunaani, kun hän istui halpuudessaan ja syrjästä katseli minua, suu väljentyneenä ja lovet poskissa.
"Mr. Wickfield on aivan oivallinen mies, Master Copperfield", sanoi Uriah. "Jos olette tunteneet hänet kauan aikaa, tiedätte sen varmaan paljon paremmin, kuin minä voin kertoa teille".
Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että hän oli; mutta etten ollut tuntenut häntä kauan, vaikka hän oli tätini ystävä.
"Vai niin, Master Copperfield", lausui Uriah. "Teidän tätinne on miellyttävä lady, Master Copperfield!"
Hänellä oli, kun hän tahtoi osoittaa innostustaan, jonkunlainen tapa väännellä itseänsä, joka oli sangen ruma ja joka käänsi pois huomioni siitä kohteliaisuudesta, jonka hän oli lausunut sukulaisestani, hänen kaulansa ja ruumiinsa käärmeenkaltaisiin luikerruksiin.
"Miellyttävä lady, Master Copperfield!" arveli Uriah Heep. "Hän ihmettelee suuresti Miss Agnes'ia, Master Copperfield, luulen minä?"
Minä sanoin rohkeasti "kyllä"; ei sentähden, että olisin tietänyt mitään siitä, Jumala antakoon minulle anteeksi!
"Minä toivon, että tekin ihmettelette häntä, Master Copperfield", lausui Uriah. "Mutta minä olen varma siitä".
"Jokaisen täytyy ihmetellä häntä", vastasin minä.
"Voi! kiitoksia, Master Copperfield", sanoi Uriah Heep, "tästä muistutuksesta! Siinä on niin paljon totuutta! Vaikka minä olen halpa, tiedän, että siinä onniinpaljon totuutta! Voi! kiitoksia, Master Copperfield!"
Tunteittensa hartaudessa väänsi hän itsensä kokonaan pois tuoliltaan ja, alas tultuaan, alkoi hän hankkia kotiinlähtöä.
"Äiti odottaa minua", lausui hän, katsahtaen vaaleaan, tylsäkasvoiseen taskukelloonsa, "ja käy levottomaksi, sillä, vaikka me olemme kovasti halpoja, Master Copperfield, rakastamme paljon toisiamme. Jos tahtoisitte käydä meitä tervehtimässä joskus puolipäivän jälkeen ja juoda kupillisen teetä matalassa asunnossamme, olisi äitini yhtä ylpeä teidän seurastanne, kuin minä".
Minä sanoin, että mielelläni tulisin.
"Kiitoksia, Master Copperfield", vastasi Uriah, asettaen kirjaansa hyllylle — "arvatakseni jäätte tänne joksikin aikaa, Master Copperfield?"
Minä sanoin, että minun oli, luullakseni, määrä saada kasvatusta täällä, niin kauan kuin kävin koulua.
"Vai niin!" huudahti Uriah, "minä arvaan, ettätelopullisesti joudutte Mr. Wickfield'in ammattikumppaniksi, Master Copperfield!"
Minä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei kenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah kiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini: "kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" ja "totta tosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" Kun hän vihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta, soveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun vastasin "soveltuu", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun kanssani — hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala — avasi hän hiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut hapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja kuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy, miksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä, ja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen vesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui musta lippu, johon oli kirjoitettu "Tidd'in käsikirja", ja että hän tämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen hukutettavaksi.
Minä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun, ja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen pudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin aivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä olin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän opinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä edellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä rupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja saavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona vietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi, mutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä kauan aikaa.
Tohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr. Creakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt perustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin poikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin luottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät osoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me tunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa ja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan hartaasti siihen — ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko siellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita sama — ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa. Lomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta silloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja harvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori Strong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.
Muutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä toisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä — esimerkiksi, kuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen kauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan ja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään rahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin kumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois kodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen luonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria; jonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan jonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän aina ulkona käydessään katseli maahan — siksi kuin käsitin, että sananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams, ylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut, niin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan valmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli, että siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta, luettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä syntymäpäivästä.
Mutta tohtori itse oli koko koulun epäjumala; ja huono koulu se epäilemättä olisi ollutkin, jollei niin olisi ollut laita, sillä hän oli mitä parhaita ihmisiä koko mailmassa: hänellä oli niin yksinkertainen ja suora mieli-ala, että se olisi saattanut liikuttaa itse urnienkin kivisydämiä muurilla. Kun hän käveli edestakaisin sillä puolella pihaa, joka oli rakennuksen sivulla, ja nuot satunnaiset peltovarekset ja naakat katselivat häntä, pää viekkaasti kallellansa, niinkuin he olisivat tietäneet, kuinka paljon enemmän he tunsivat mailman menoista, kuin hän, jos silloin joku kerjäläinen pääsi niin likelle hänen narisevia saappaitaan, että hän sai hänet ottamaan korviinsa vaan yhdenkin lauseen jostakin onnettomuuden jutusta, oli kerjäläisen toimeentulo taattu seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Se oli niin tunnettu asia talossa, että opettajat ja ylimmäiset pojat koettivat kulmissa häätää näitä kulkiaimia, hypätä ulos akkunoista ja ajaa heitä pois pihasta, ennenkuin ehtivät ilmoittamaan läsnä-oloansa tohtorille; ja tämä estäminen tapahtui välisti onnellisesti muutamien kyynärien päässä hänestä ilman että hän, edestakaisin kävellessään, huomasi mitään. Ulkopuolella omaa aluettansa ja suojelusta vailla oli tohtori niinkuin lammas leikkaajan käsissä. Hän olisi voinut riisua säärystimensä jalastaan ja antaa ne pois. Kävikin meidän kesken semmoinen puhe (minulla ei ole mitään käsitystä eikä minulla ole koskaan ollut, millä perusteella, mutta minä olen uskonut sen niin monta vuotta, että aivan varmaan tiedän sen todenmukaiseksi), että hän eräänä kylmänä talvipäivänä suorastaan lahjoitti säärystimensä jollekulle kerjäläisvaimolle, joka aikaansaatti pahennusta naapuristossa, kun hän ovesta oveen näytti kaunista, pientä lasta, joka oli kääritty näihin vaatekappaleisin, jotka tunnettiin joka paikassa, koska ne olivat yhtä tutut ympäristössä, kuin itse tuomiokirkko. Tarina lisää, että ainoa, joka ei tuntenut, että ne olivat hänen omansa, oli tohtori itse, ja että, kun ne vähä aika sen jälkeen asetettiin näkyviin ulkopuolelle vähäistä, huonomaineista puotia, jossa semmoisia kapineita vaihdettiin gin'iin,[21] hän useita kertoja huomattiin pitelevän niitä hyväksyväisesti, ikäänkuin ihmetellen jotakin uutta niitten mallissa ja katsoen niitä paremmiksi, kuin omia säärystimiänsä.
Sangen hauska oli nähdä tohtoria yhdessä kauniin, nuoren vaimonsa kanssa. Hän osoitti hellyyttänsä tätä kohtaan isällisellä, lempeällä tavalla, joka jo yksinään näytti ilmoittavan hyvää miestä. Minä näin heidän usein kävelevän puutarhassa, jossa persikat kasvoivat, ja välisti minä vielä tarkemmin katselin heitä luku- taikka vierashuoneessa. Mrs. Strong näytti minusta pitävän paljon huolta tohtorista ja rakastavan häntä suuresti, vaikk'en minä koskaan luullut hänen olevan erittäin mieltyneenä tuohon sanakirjaan, josta tohtori aina kuljetti plakkareissaan ja hattunsa kopassa muutamia raskaita lohkoja ja jota hän tavallisesti näytti selittävän vaimolleen, kun he liikkuivat.
Minä näin hyvin usein Mrs. Strong'in sekä sentähden, että hän oli ruvennut pitämään minusta sinä aamuna, jona minä esiteltiin tohtorille, ja aina jälestäpäin oli hyvä minulle ja piti väliä minulla, jotta myöskin sentähden, että hän suuresti rakasti Agnes'ia ja usein kävi meillä. Minusta oli hänen ja Mr. Wickfield'in keskinäisessä olossa joku kummallinen jäykkyys (hän näytti pelkäävän Mr. Wickfield'iä), jota yhä kesti. Kun hän tuli sinne iltaisin, ei hän mielellään suostunut, että Mr. Wickfield saatti häntä kotiin, vaan sen sijaan kiirehti pois minun kanssani. Ja välisti, kun iloisesti pyrimme yhdessä tuomiokirkon tarhan poikki emmekä odottaneet kohtaavamme ketään, suitti tapahtua, että kohtasimme Mr. Jack Maldon'in, joka aina kummastui, kun hän näki meidät.
Mrs. Strong'in äiti oli semmoinen lady, joka aina suuresti huvitti minua. Hänen nimensä oli Mrs. Markleham, mutta meidän poikien oli tapa nimittää häntä "vanhaksi soturiksi" hänen päällikkyytensä vuoksi ja siihen taitoon katsoen, jolla hän käyttäytti suuria sukulaisjoukkoja tohtoria vastaan. Hän oli vähäinen, terävä-silmäinen nainen, jolla tavallisesti, kun hän oli parhaassa puvussaan, oli päässään muuttumaton lakki, joka oli koristettu muutamilla tekokukilla ja kahdella tekoperhosella, jotka olivat lentelevinään kukkien ympärillä. Meissä oli joku taika-uskoinen ajatus, että tämä lakki oli tullut Franskasta ja ettei se suinkaan ollut saanut alkuansa mistään muusta, kuin tämän kekseliään kansan taitavuudesta; mutta kaikki, mitä minä varmaan tiedän siitä, on, että se aina ilmestyi iltaisin, milloin hyvänsä Mrs. Markleham ilmestyi; että sitä kuljetettiin ystävien seuroihin hinduilaisessa korissa; että perhoset omituisella tavalla aina värisivät, sekä että ne, niinkuin vireät mehiläiset, käyttivät helottavia hetkiä tohtori Strong'in kustannuksella.
Minun oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella "vanhaa soturia" — minä en käytä tätä nimeä epäkunnioituksella — eräänä iltana, joka on kiintynyt muistooni toisen asian kautta, jota kohta aion kertoa. Se oli joku ilta, jolloin tohtorilla oli vähäiset pidot siitä syystä, että Mr. Jack Maldon oli Indiaan matkustamallansa. Tänne hänen oli määrä lähteä kadettina taikka muuna semmoisena, koska Mr. Wickfield viimein oli saanut tämän asian laidalleen. Sattui samalla olemaan tohtorin syntymäpäivä. Meillä oli ollut lupa sinä päivänä, me olimme antaneet hänelle lahjoja aamulla, pitäneet puhetta hänelle ylimmäisen pojan kautta ja hurranneet hänelle, siksi kuin olimme käheät ja hän oli vuodattanut kyyneliä. Ja nyt menimme, Mr. Wickfield, Agnes ja minä, illalla kotiin hänen luoksensa teetä juomaan.
Mr. Jack Maldon oli siellä ennen meitä. Mrs. Strong, joka oli puettu valkoisiin kirsikanvärisillä nauhoilla, soitti pianoa, kun me astuimme sisään, ja Mr. Maldon kallistui hänen puoleensa lehtiä kääntääksensä. Mrs. Strong'in heleän punainen ja valkoinen iho ei ollut mielestäni niin uhkea ja kukankaltainen, kuin tavallisesti, kun hän kääntyi meitä kohden; mutta hän näytti hyvin kauniilta, ihmeen kauniilta.
"Minä olen unhottanut, tohtori", sanoi Mrs. Strong'in äiti, kun olimme käyneet istumaan, "lausua päivän tervehdyksiä teille — vaikka ne, niinkuin hyvin arvaatte, eivät suinkaan ole tyhjiä tervehdyksiä vaan minun puoleltani. Sallikaat minun toivottaa teille vielä monta onnellista syntymäpäivää".
"Kiitoksia paljon, Ma'am", vastasi tohtori.
"Monta monituista onnellista syntymäpäivää", lausui "vanha soturi". "Ei ainoastaan teidän itse tähtenne, vaan Annie'n ja John[22] Maldon'in ja monen muun tähden. Minusta näyttää, kun se olisi ollut eilen, John, kun pikku poikana, päätä lyhyempänä, kuin Master Copperfield, karviaspensaitten takana kryytimaassa ilmoitit rakkautesi Annie'lle".
"Älkäät, rakas äiti", sanoi Mrs. Strong, "puhuko siitä nyt".
"Älä ole järjetön, Annie", vastasi hänen äitinsä. "Jos semmoisia kuullessasi punehdut nyt, kun olet vanha, naitu vaimo, milloin herkeetkään punehtumasta niitä kuullessasi?"
"Vanha?" huudahti Mr. Jack Maldon. "Annie? Kuinka?"
"Niin, John", vastasi "soturi".
"Todella vanha, naitu vaimo. Vaikk'ei vanha ijältään — sillä milloin sinä taikka kukaan muu ikinä on kuullut minun sanovan, että kahdenkymmenen-vuotinen tyttö on vanha ijältä! — on serkkusi tohtorin vaimo ja semmoisena hän on mitä minä sanoin. Se on hyvä sinulle, John, että serkkusi on tohtorin vaimo. Sinä olet saanut hänessä mahtavan ja hyvän ystävän, joka tulee vielä paremmaksi, sitä rohkenen ennustaa, jos ansaitset sitä. Minussa ei ole mitään väärää ylpeyttä. Minä en koskaan epäile vapaasti myöntäessäni, että heimossamme löytyy muutamia jäseniä, jotka tarvitsevat ystävää. Sinä olit itse yksi niistä, ennenkuin serkkusi vaikutus hankki sinulle yhden".
Sydämensä hyvyydessä viittasi tohtori kädellänsä, niinkuin haihduttaaksensa hänen puhettansa ja säästääksensä Mr. Jack Maldon'ilta enempiä muistutuksia. Mutta Mrs. Markleham vaihti tuolinsa toiseen, joka oli lähinnä tohtoria ja laskien viuhkaansa hänen takinhiallensa sanoi:
"Ei, todella, rakas tohtorini, teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos näytän pysyvän vähän kauemmin tässä aineessa, mutta tunteeni ovat niin syvät. Minä nimitän sitä oikein monomaniakseni, se on semmoinen mieli-aine minulle. Te olette siunaus meille. Te olette Jumalan lahja, tiedättekö"!
"Joutavia, joutavia", lausui tohtori.
"Ei, ei, minä pyydän anteeksi", vastasi "vanha soturi". "Kosk'ei kukaan muu ole läsnä, paitsi rakas, vilpitön ystävämme Mr. Wickfield, en voi suostua siihen, että minua pakoitetaan vaikenemaan. Jos jatkatte samalla tavalla, käytän anopin oikeuksiani ja torun teitä. Minä olen aivan rehellinen ja suorapuheinen. Mitä aion sanoa, on mitä sanoin, kun ensi kerran hämmästytitte minua — te muistatte, kuinka minä hämmästyin? — ja kositte Annie'ta. Ei sentähden, että oli mitään erinomaista itse kosimisessa — se olisi naurun asia, jos sitä sanoisin! — vaan sentähden, että minä, koska olitte tunteneet hänen isä raukkansa ja Annie'n itse kuusikuukautisesta lapsesta asti, en koskaan ollut ajatellut teitä siltä kannalta eikä ylimalkain naimisiin aikovaksi — sentähden vaan".
"Niin, niin", arveli tohtori säyseästi. "Älkäät huoliko niistä".
"Mutta minähuolin", lausui "vanha soturi", laskien viuhkaansa tohtorin huulille. "Minä huolin niistä paljon. Minä muistutan näistä asioista, että saadaan väittää minua vastaan, jos olen väärässä. No niin! Sitten minä puhuin Annie'lle ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Minä sanoin: 'rakas lapseni, tohtori Strong on vartavasten käynyt täällä ja tehnyt sinuun koskevan kauniin ilmoituksen ja tarjomuksen'. Koetinko minä vähimmälläkään tavalla taivuttaa häntä? Ei. Minä sanoin: 'no, Annie, kerro minulle tuossa paikassa totuus, onko sydämesi vapaa?' 'Äiti', hän vastasi itkien, 'minä olen kovin nuori' — joka olikin aivan totta — 'ja minä tuskin tiedän, onko minulla mitään sydäntä ollenkaan'. 'Siinä tapauksessa, lapsi kultani', sanoin minä, 'saat luottaa siihen, että se on vapaa. Oli miten oli, lemmittyni', sanoin minä, 'tohtori Strong on kiihtyneessä mielentilassa, ja hänelle täytyy vastata jotakin. Häntä ei sovi pitää nykyisessä epätiedon tilassa'. 'Äiti', sanoi Annie, yhä itkien, 'olisiko hän onneton ilman minua? jos niin on, kunnioitan minä häntä ja pidän häntä niin suuressa arvossa, että luulen suostuvani häneen'. Niin asia ratkaistiin. Ja silloin, eikä ennen, kuin silloin, sanoin minä Annie'lle: 'Annie, tohtori Strong ei tule ainoastaan puolisoksesi, vaan hän edustaa isä vainajaasi, hän edustaa heimomme päätä, hän edustaa heimomme viisautta ja arvoa ja, minun sopii sanoa se, varoja, ja on, lyhyeltä, oleva oikea Jumalan lahja sille'. Minä käytin tätä sanaa silloin, ja minä olen käyttänyt sitä taas tänään. Jos minulla on mikään ansio, on se yhtämukaisuus".
Tytär oli tämän puheen kestäessä istunut aivan äänetönnä ja hiljaisena, silmät maassa. Hänen serkkunsa seisoi likellä häntä ja katseli myöskin lattiaan. Mrs. Strong sanoi nyt aivan lempeästi ja vapisevalla äänellä:
"Äiti, minä toivon, että olette päättäneet?"