Shakespearen soneteista he etsivät esille, ehkäpä omaksi vahingoksensa, hänen rakkautensa salaisuuden ja omistavat sen omakseen; he katselevat uusin silmin nykyaikuista elämää, siksi että he ovat kuunnelleet yhtä Chopinin nocturneista, tai pidelleet kädessään kreikkalaisia taide-esineitä, tai lukeneet kertomusta jonkun kuolleen miehen rakkaudesta kuolleesen naiseen, jonka hiukset olivat kuin hienointa kultaa ja jonka suu oli kuin granaattiomena. Mutta taiteilijatemperamentin täytyy välttämättä tuntea myötätuntoisuutta sitä kohtaan, joka on saanut ilmaisumuodon. Joko sanoin tai värein, musiikin tai marmorin kautta, Aiskhylos-draaman maalattujen naamioiden takaa tai sisilialaisen paimenen onton ja yhteenliitetyn pillin välityksellä tulee miehen ja hänen sanomansa tulla ilmisaatetuksi.
Taiteilijalle on ilmaisu ainoa muoto, millä hän edes voi kuvitella elämää. Se mikä on mykkää, on hänelle kuollutta. Mutta niin ei ollut Kristuksen laita. Laajalla ja ihmeellisellä mielikuvituksella, joka herättää meissä kunnioitusta, hän omisti valtakunnakseen koko sanattoman maailman, äänettömän kärsimyksen maailman, ja rupesi itse sen ulkonaiseksi puhe-elimeksi. Ne, joista olen puhunut, jotka ovat mykkiä orjuuden ikeen alla ja joiden äänettömyyden vain Jumala kuulee, hän valitsi veljiksensä. Hän koetti olla sokeitten silmänä, kuurojen korvana, ja huutona niiden huulilla, joiden kieli oli kahlehdittu. Hän tahtoi olla niille lukemattomille, jotka eivät voineet saada ääntänsä kuuluville, pasuunana, jonka kautta he saattoivat huutaa taivaasen. Ja taiteilijaluonteellaan, jolle kärsimys ja suru olivat ilmaisumuotoja, joiden kautta hän saattoi toteuttaa kauneudenkäsitteensä, hän tunsi, ettei aatteella ollut mitään arvoa ennenkuin se oli muuttunut lihaksi ja vereksi ja saanut näkyvän muodon, ja siksi hän otti päällensä surun hahmon, ja sellaisena hän on lumonnut ja hallinnut taidetta suuremmalla voimalla kuin mikään kreikkalainen jumala on kyennyt tekemään.
Sillä kreikkalaiset jumalat huolimatta joustavien jäsentensä valkeasta ja punaisesta väristä, eivät todellisuudessa olleet sitä, miltä he näyttivät. Apollon kaareva otsa oli kuin auringon pyörä aamun sarastaessa kukkulan takaa, ja hänen jalkansa olivat kuin aamun siivet, mutta hän itse oli kohdellut julmasti Marsyasta ja oli tehnyt Nioben lapsettomaksi. Athenen silmien teräskilvet eivät tunteneet sääliä Arakhnea kohtaan; Heran komeus ja riikinkukot olivat hänen ainoa todellinen hienoutensa; ja itse jumalien isä oli liiaksi rakastanut maan tyttäriä. Kaksi syvintä hahmoa kreikkalaisessa mytologiassa olivat uskonnon alalla Demeter, maan jumalatar, joka ei kuulunut Olympon asujamiin, ja taiteen alalla Dionysos, kuolevaisen vaimon poika, jonka syntymähetki oli äidille muuttunut kuolemaksi.
Mutta alhaisimmasta ja yksinkertaisimmasta piiristänsä loi elämä itse olennon, joka oli paljoa ihmeellisempi kuin Proserpinan äiti tai Semelen poika. Puusepän työpajasta Natsaretista läksi henkilö, joka oli paljoa suurempi kaikkia niitä, joita jumalaistarut ja legendat ovat luoneet, olento, joka, ihmeellistä kyllä, oli määrätty ilmaisemaan maailmalle viinin salaperäistä tarkoitusta ja kedon liljojen todellista kauneutta tavalla, jota ei kukaan muu ole tehnyt, yhtä vähän Kithaironilla kuin Ennassakaan.
Jesaiaan sanat: "Hän oli kaikkein ylönkatsottava ja kaikkein halvin, kipua ja sairautta täynnä. Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen päällensä", oli hänen mielestään ollut ennustus hänestä itsestänsä, ja hänessä ennustus täyttyikin. Meidän ei pidä pelästyä sellaista lausetapaa. Jokainen yksityinen taideteos on ennustuksen täyttämistä: sillä jokainen taideteos on mielikuva, joka saa hahmon. Jokaisen inhimillisen olennon tulisi olla ennustuksen toteutus: sillä jokaisen inhimillisen olennon pitäisi toteuttaa jokin ihanne, joko Jumalan tai ihmisen mielen mukaan. Kristus löysi tyypin ja kiinsi sen, ja se unelma, jonka eräs virgilialainen runoilija uneksi joko Jerusalemissa tai Babylonissa, muuttui vuosisatojen kuluttua lihaksi ja vereksi hänen kauttansa, jota maailma "odotti".
Enimmin valitettavaa koko historian kulussa minun mielestäni on se, että Kristuksen oma renessansi, joka synnytti Chartresin tuomiokirkon, Arthur-runoston, Franciskus Assisilaisen elämän, Giotton taiteen ja Danten _Divina Comedia_n, ei saanut kehittyä omia ratojaan myöten, vaan että sen keskeytti ja pilasi ikävystyttävä klassillinen renessansi, joka antoi meille Petrarcan, Raphaelin freskot, Palladion rakennustaiteen, jäykän ranskalaisen murhenäytelmän, St. Paulin tuomiokirkon ja Popen runouden — ja kaiken sen, mikä tuli ulkoapäin, kuolleiden sääntöjen vaikutuksesta, eikä puhjennut esiin vaistomaisesti, taiteilijan sielusta. Mutta missä ikänä esiintyy romantinen suunta taiteessa, niin siellä tavataan aina jossakin muodossa Kristus tai Kristuksen henki. Hän esiintyyRomeossa ja Juliassa, Talvisessa tarinassa, provencelaisessa runoudessa, Coleridgen kertomuksessaAncient Mariner, Keats'in runossaLa Belle Dame sans mercija Chattertonin ballaadissaBallad of Charity.
Me saamme kiittää häntä mitä erilaisimmista asioista ja henkilöistä. Hugon romaaniLes Miserables, BaudelairenFleurs du Mal, se säälin sävy, joka on läpikäypänä venäläisissä novelleissa, Verlaine ja Verlainen runoelmat, Burne-Jones'in ja Morris'in ikkunamaalaukset, seinäpaperit ja 1400-luvun teokset ovat hänen omiaan yhtä hyvin kuin Giotton kellotapuli, Lancelot ja Guinevere, Tannhäuser, Michelangelon kiihkeät, romantiset marmoriteokset, suippokaariarkkitehtuuri ja rakkaus lapsiin ja kukkasiin — noilla molemmilla viimemainituilla ei ollut klassillisessa taiteessa paljon sijaa, tuskin sen vertaa, että olisivat voineet siinä kasvaa ja leikkiä; mutta kahdennestatoista vuosisadasta alkaen aina meidän päiviimme saakka ne ovat esiintyneet taiteessa eri muodoissa ja eri aikakausina, ilmaantuneet oikullisesti ja sattuman varassa niinkuin lapsilla ja kukkasilla on tapana tehdä. Sillä keväisin on minusta aina tuntunut ikäänkuin kukkaset olisivat olleet piilossa ja tulleet esiin auringon paisteesen vain siksi, että he pelkäsivät aikaihmisten väsyvän niiden hakemiseen ja jättävän sikseen niiden etsimisen; ja lapsen elämä vain huhtikuunpäivältä, jolloin narsissit saavat sekä sadetta että auringonpaistetta.
Mielikuvituksellisuuden rikkaus Kristuksen omassa luonteessa tekee hänet juuri romantiikan tykkiväksi keskustaksi. Runollisen draaman ja balladin ihmeelliset hahmot ovat toisten mielikuvituksen luomia, mutta Jeesus Natsaretilainen loi itsensä omasta mielikuvituksestaan. Jesaiaan huuto ei todellakaan vaikuttanut sen enempää hänen tuloonsa kuin satakielen laulu kuun nousuun — ei sen enempää, vaikkei ehkä vähempääkään. Yhtä paljon hän teki tyhjäksi ennustuksen kuin vahvisti sitä. Sillä joka kerta, kun jokin odotus täyttyi, oli toinen, joka pettyi. "Kaikessa kauneudessa", sanoo Bacon, "on aina tuntemattomia suhteita", ja niistä, jotka ovat hengestä syntyneet — se on, niistä, jotka samoinkuin hänkin ovat liikevoimia — sanoo Kristus, että he ovat kuin tuuli, joka "puhaltaa kussa hän tahtoo, etkä tiedä kusta hän tulee, taikka kuhunka hän menee." Senvuoksi hän taiteilijana on niin mieltäkiehtova. Hänellä on kaikki ne alkuaineet, jotka antavat väriä elämälle: salaperäisyyttä, uutuutta, paatosta, innostusta, hurmausta, rakkautta. Hän vetoo ihmisen tunteesen ja herättää sen tunnelman, jonka kautta yksin häntä voi ymmärtää.
Ja minua ilahuttaa ajatella, että jos hän on "kaikkeakäsittävä mielikuvitus", niin silloin maailmakin on luotu samasta aineesta. Minä sanoin _Dorian Gray_ssä, että maailman suuret synnit tapahtuvat aivoissa: mutta kaikki tapahtuukin aivoissa. Me tiedämme nyt, ettemme näe silmillä emmekä kuule korvilla. Ne ovat vain johtokanavia, jotka täysin tai puutteellisesti välittävät aistimuksia. Aivoissahan unikko punertaa, omena tuoksuu ja leivo laulaa.
Viime aikoina olen innokkaasti tutkinut neljää suorasanaista runoelmaa Kristuksesta. Jouluna minun onnistui saada käsiini kreikkalainen testamentti, ja joka aamu puhdistettuani koppini ja kiillotettuani tina-astiani, minä luen hiukan evankeliumeista, noin tusinan värssyjä sieltä-täältä. Siten on suloista aloittaa päivänsä. Jokaisen ihmisen, niidenkin, jotka viettävät vaihtelevaa ja levotonta elämää, tulisi tehdä samoin. Loppumattomat kertaamiset sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa ovat riistäneet evankeliumeilta niiden tuoreuden, alkuperäisyyden ja yksinkertaisen romantisen viehätyksen. Me kuulemme niitä luettavan aivan liian usein ja aivan liian huonosti, ja kaikki kertaaminen kuolettaa hengen. Kun lukee kreikkalaista tekstiä, niin tuntuu siltä kuin ahtaasta ja pimeästä talosta astuisi puutarhaan liljojen keskelle.
Lukiessani nautintoni tuli kahdenkertaiseksi, kun ajattelin, että meillä siinä luultavasti on edessämme se puhetapa, jota Kristus todellisuudessa käytti, hänen omat sanansa,ipsissima verba. Ennen aina luultiin, että Kristus puhui aramean kieltä. Sitä Renankin oletti. Mutta nyt me tiedämme, että galilealaiset talonpojat, samoinkuin irlantilainen kansa meidän päivinämme, olivat kaksikielisiä ja että kreikka oli tavallinen keskustelukieli Palestiinassa, niinkuin kaikkialla idässä. Minä en voinut koskaan sulattaa sitä ajatusta, että me tunsimme Kristuksen sanat vain käännöksen käännöksestä. Minua ilahduttaa se ajatus, että Charmides olisi ainakin kielen puolesta voinut kuunnella hänen puhettansa, ja Sokrates väitellä hänen kanssansa, ja Plato ymmärtää häntä; että hän todellakin sanoi: εγω ειμι ὁ ποιμην ὁ καλος — minä olen hyvä paimen; että kun hän ajatteli kukkasia kedolla ja sanoi, etteivät ne työtä tee eikä kehrää, hänen sanansa kuuluivat: καταμαθετε τα κρινα του αγρου πως αυξανει ου κοπια ουδε νηθει], ja että hänen viimeinen sanansa, kun hän lausui: "se on täytetty" kuului juuri niin kuin Pyhä Johannes sen meille kertoo: τετελεσται eikä sen enempää.
Lukiessani evankeliumeja — varsinkin Pyhän Johanneksen, tai sen gnostikon, joka otti hänen nimensä ja viittansa — ja tullessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että mielikuvitus on kaiken henkisen ja ruumiillisen elämän pohja, niin huomaan myöskin, että Kristukselle mielikuvitus oli vain yksi rakkauden muoto, ja että rakkaus oli hänelle kaikkivaltias sanan täydellisimmässä merkityksessä. Noin kuusi viikkoa sitten sain lääkäriltä luvan syödä vehnäleipää karkean, mustan leivän asemesta, joka on tavallisena vankilaravintona. Se on suuri herkku minulle. Voi tuntua kummalta, että kuiva leipä voisi kellekään olla herkkua. Minulle se on niin suuri herkku, että joka aterian jälkeen syön tarkasti jokaisen murunkin tinalautaseltani tai karhealta käsiliinalta, jota käytetään pöytäliinana, jotta pöytä ei tahraantuisi; en tee sitä siksi, että minun olisi nälkä — saan nykyään aivan riittävästi ruokaa — vaan ainoastaan sen vuoksi, ettei mitään hukkuisi siitä, mitä minulle on annettu. Samalla tavalla pitäisi myös ottaa vaarin rakkaudesta.
Kristuksella, samoinkuin kaikilla viehättävillä henkilöillä, oli kyky puhua kauniisti, sekä myös saada muut ihmiset puhumaan hänelle kauniisti; ja minä olen suuresti ihastunut siihen kertomukseen, jonka Pyhä Markus kertoo meille kreikkalaisesta vaimosta, jonka uskoa Kristus koetteli sanomalla hänelle, ettei hän voinut antaa hänelle Israelin lasten leipää, ja johon tämä vastasi: "syövät penikatkin — kumaria — pöydän alla lasten muruista". Useimmat ihmiset elävät saadakseen rakkautta ja ihailua osaksensa. Mutta meidän tulisi elää rakastaaksemme ja ihaillaksemme. Jos meille annetaan rakkautta, niin meidän tulisi tunnustaa, ettemme sitä ansaitse. Ei kukaan ansaitse rakkautta. Se tosiasia, että Jumala rakastaa ihmistä, osoittaa meille, että ihanteellisten asioiden jumalallisessa säädännössä on kirjoitettu, että iankaikkista rakkautta on annettava iankaikkisesti kelvottomalle. Tai jos tätä lausetta tuntuu katkeralta kantaa, niin sanokaamme, että jokainen ansaitsee rakkautta paitsi se, joka luulee sitä ansaitsevansa. Rakkaus on sakramentti, jota olisi polvilla vastaanotettava, ja niiden huulilla ja sydämessä, jotka ottavat sen vastaan, pitäisi olla sanat:Domine, non sum dignus— Herra, en ole minä mahdollinen.
Jos koskaan enää kirjoitan, nimittäin teen taiteellista työtä, niin on varsinkin kaksi aihetta, joista ja joiden kautta minä tahdon puhua: toinen on "Kristus romantisen liikkeen edeltäjänä elämässä", toinen "Taide-elämä katsottuna ulkonaisen elämän yhteydessä." Edellinen aihe on tietysti hyvin mieltäkiehtova, sillä minä en näe Kristuksessa ainoastaan korkeimman romantisen tyypin tunnusmerkkejä, vaan myöskin kaiken sen, mikä on satunnaista ja arvaamatonta romantisessa temperamentissa. Hän kaikkein ensimäisenä sanoi ihmisille, että heidän tuli elää kuin kukkaset. Hän kiinsi tämän lauseen. Hän valitsi lapset tyypeiksi, jommoisiksi ihmisten tuli pyrkiä. Hän näytti niitä esimerkkinä vanhemmille, ja tämä on aina minun omasta mielestänikin ollut pää-etu lapsista, jos siitä, mikä on täydellistä, on oleva etua. Dante kuvaa ihmissielua, kun se nousee Jumalan kädestä, "itkevänä ja nauravana kuin pieni lapsi", ja Kristus näki myöskin, että jokaisen sielun tuli ollaa guisa di fanciulla che piangendo e ridendo pargoleggia. [Lapsen tapainen, joka itkien ja nauraen lepertelee.] Hän tunsi, että elämä oli vaihteleva, lyhytaikainen, liikkuva, ja jos sallisi sen jähmettyä johonkin muotoon, niin se merkitsisi samaa kuin kuolema. Hän ymmärsi, ettei ihmisten pitänyt liian vakavasti kiintyä ajallisiin, jokapäiväisiin asioihin: että epäkäytännöllisyys oli jotakin suurta: ettei ihmisen tullut liiaksi huolehtia ulkonaisista asioista. Linnut eivät sitä tehneet, miksikä siis ihminen? Hän on ihastuttava sanoessaan: "Älkäät surko huomisesta päivästä; eikö henki enämpi ole kuin ruoka? ja ruumis parempi kuin vaate?" Kreikkalainen olisi voinut käyttää tätä viimeistä lausetta. Se on täynnä kreikkalaista henkeä. Mutta Kristus yksin saattoi sanoa molemmat ja siten antaa meidän elämällemme täydellisen ojennusnuoran.
Hänen siveysoppinsa on kauttaaltaan myötätuntoisuutta, juuri sitä, mitä siveysopin pitäisi olla. Vaikkei hän koskaan olisi sanonut muuta kuin: "Sentähden hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, että hän paljon rakasti", niin hänen olisi kannattanut kuolla saadakseen sanoa sen. Hänen oikeutensa on kauttaaltaan runollista oikeutta, juuri mitä oikeuden tulee olla. Kerjäläinen tulee taivaasen siksi, että hän on ollut onneton. En voi löytää parempaa syytä, miksi hänet sinne lähetetään. Ne, jotka työskentelevät viinitarhassa tunnin aikaa iltaviileydessä, saavat yhtä suuren palkan kuin ne, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen. Miksikä he eivät saisikin? Luultavasti ei kukaan ollut ansainnut mitään. Tai ehkä he olivat toisenlaisia ihmisiä. Kristus ei voinut sietää hengettömiä, koneellisia järjestelmiä, jotka kohtelevat ihmisiä kuin elottomia olentoja ja kaikkia aivan samalla tavalla: hän ei tuntenut lakeja: vain poikkeuksia oli olemassa, ikäänkuin kukaan, tai mikään, olisi toisensa kaltainen maailmassa!
Se, mikä on perussäveleenä romantisessa taiteessa, oli hänelle luonnollisen elämän oikeana pohjana. Hän ei tuntenut muuta pohjaa. Ja kun he toivat hänen eteensä ihmisen, joka oli tavattu synninteossa, ja osoittivat hänelle hänen tuomionsa lakiin kirjoitettuna, ja kysyivät mitä oli tehtävä, niin hän kirjoitti sormellansa maahan ikäänkuin hän ei olisi kuullut heitä, ja lopulta, kun he ahdistivat häntä, hän ojensi itsensä ja sanoi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä." Kannatti elää saadakseen sanoa tämän.
Samoinkuin kaikki runolliset luonteet hän rakasti oppimattomia. Hän tiesi, että oppimattoman sielussa on aina tilaa suurelle aatteelle. Mutta hän ei voinut sietää typeriä, varsinkin niitä, joita sivistys on typeröittänyt: ihmisiä, jotka ovat täynnä mielipiteitä ymmärtämättä niistä ainoatakaan, tuo erityinen nykyaikuinen tyyppi, jonka Kristus muutamin sanoin esittää kuvatessaan niitä, joilla on opin avain, mutta eivät voi sitä itse käyttää, eivätkä salli toistenkaan, vaikka sillä voisi avata oven Jumalan valtakuntaan. Hän oli aina sodassa poroporvarillisuutta vastaan. Ja sitä sotaa täytyy jokaisen valon lapsen käydä. Poroporvarillisuus oli vallitsevana sävynä siinä ajassa ja yhteiskunnassa, jossa hän eli. Aatteiden hitaassa vastaanottavaisuudessaan, ikävässä arvokkaisuudessaan, jyrkässä oikeauskoisuudessaan, ulkonaisen menestyksen halussa, täydellisessä antautumisessaan elämän aineelliseen puoleen ja naurettavassa oman itsensä arvossapitämisessään Jerusalemin juutalaiset olivat Kristuksen aikana täydellisiä esikuvia meidän päiviemme englantilaisille poroporvareille. Kristus pilkkasi ulkokultaisuuden "valkeaksi sivuttuja hautoja" ja kiinsi tämän lauseen ikuisiksi ajoiksi. Hän puhui maallisesta menestyksestä kuin jostakin halveksittavasta. Hän ei nähnyt siinä yhtään mitään. Hän näki rikkaudessa vain esteen ihmiselle. Hän ei tahtonut, että elämä olisi uhrattava jollekin ajatusten tai siveyden järjestelmälle. Hän huomautti, että muodot ja seremoniat olivat säädetyt ihmistä varten, eikä ihminen muotoja ja seremonioja varten. Hän piti sabbatti-intoilijoiden oppia arvottomien muotojen tyyppinä. Viileän ihmisystävyyden, kerskailevan, julkisen hyväntekeväisyyden, ikävän muodollisuuden, joka hivelee keskiluokan sydämiä, hän paljasti syvällä halveksumisella. Se mitä nykyään sanotaan oikeauskoisuudeksi, on meille vain mukava ja ajattelematon alistuminen; mutta heille ja heidän käsissänsä se oli hirveä ja lamauttava hirmuvalta. Kristus sen poisti. Hän näytti, että hengellä yksin on arvoa. Hänestä oli hauska osoittaa heille, että vaikka he aina lukivat lakia ja profeettoja, niin heillä ei sittenkään ollut vähintäkään aavistusta kummankaan tarkoituksesta. Sen sijaan, että he jaoittivat jokaisen eri päivän kymmeneen osaan määrättyjen velvollisuuksien tottumuksen-omaiseen kaavaan, samoin kuin he kymmeneen osaan jakoivat rahansa ja mittansakin, sen sijaan hän saarnasi miten tärkeätä oli elää täydesti joka ainoana hetkenä.
Ne, jotka hän pelasti synnistä, pelastuivat aivan yksinkertaisesti vain heidän elämänsä kauniiden hetkien vuoksi. Kun Maria Magdaleena näkee Kristuksen, niin hän särkee kallisarvoisen alabasterimaljakon, jonka yksi hänen seitsemästä rakastajastaan on antanut hänelle, ja kaataa hyvänhajuiset yrtit Kristuksen väsyneille ja tomuisille jaloille, ja tuon yhden hetken vuoksi saa hän iankaikkisesti istua Ruutin ja Beatricen kanssa paradiisin lumivalkoisten ruusupensaitten varjossa. Kaikki mitä Kristus sanoo meille hellänä varoituksena on se, että joka hetken tulisi olla täynnä kauneutta, että sielun alati pitäisi olla valmiina vastaanottamaan ylkää, aina kuunnella rakastetun ääntä, sillä poroporvarillisuus on vain se puoli ihmisen luontoa, jota mielikuvitus ei kirkasta. Hän näkee kaikki elämän suloiset vaikutteet ikäänkuin valonsäteinä: mielikuvitus itse on valon maailma. Se on luonut maailman, eikä maailma sittenkään kykene sitä käsittämään; sillä mielikuvitus on vain rakkauden ilmaisumuoto, ja vain rakkaus ja rakastamiskyky eroittaa toisen inhimillisen ihmisen toisesta.
Mutta silloin kun Kristus joutuu tekemiseen syntisen kanssa, hän on kaikista romantisin, sen todellisimmassa merkityksessä. Maailma oli aina rakastanut pyhimystä siksi, että tämä oli lähin askel Jumalan täydellisyyteen. Kristus jumalallisella vaistollaan näytti aina rakastaneen syntistä siksi, että hän oli lähin askel ihmisen täydellisyyteen. Hänen korkein toiveensa ei ollut parantaa ihmisiä, yhtä vähän kuin hänen korkein toiveensa oli lievittää tuskaa. Hänen päämääränsä ei ollut käännyttää mielenkiintoista varasta ikäväksi, rehelliseksi ihmiseksi. Hän ei olisi pannut suurta arvoa vapautettujen vankien avustamisyhdistykseen eikä muihin senkaltaisiin uudenaikuisiin yrityksiin. Publikaanin käännyttäminen fariseukseksi ei olisi hänen mielestään ollut mikään ansiokas teko. Mutta tavalla, jota maailma ei vielä ole ymmärtänyt, hän katsoi, että synti ja suru itsessään olivat jotakin pyhää ja kaunista ja tavallaan täydellisyyden muotoja.
Tuo ajatus tuntuu varsin vaaralliselta. Niin se onkin — kaikki suuret ajatukset ovat vaarallisia. Että se oli Kristuksen ajatus, siitä ei ole epäilyä. Että se on oikea ajatus, sitä en minä itse epäile.
Tietysti syntisen täytyy katua. Mutta minkä vuoksi? Yksinkertaisesti sen vuoksi, ettei hän muulla tavalla voisi selvittää itselleen mitä hän on tehnyt. Katumuksen hetki on alku johonkin uuteen. Ja vieläkin enemmän: se on se keino, jonka avulla ihminen muuttaa entisyytensä. Kreikkalaiset luulivat sitä mahdottomuudeksi. He sanovat usein aforismeissansa: "Eivät edes Jumalat voi entisyyttä muuttaa." Kristus osoitti, että halvinkin syntinen saattoi sitä tehdä, että se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä. Jos Kristukselta olisi kysytty, niin hän olisi sanonut — minä olen aivan varma siitä — että sinä hetkenä, jolloin tuhlaajapoika lankesi polvilleen ja itki, hän muutti koko entisen elämänsä, tuon elämän, jolloin hän irstaisuudessa oli hukannut varansa, sikoja kainnut ja himoinnut rapaa, jota siat söivät, kauniiksi ja pyhiksi hetkiksi. Useimpien ihmisten on vaikea käsittää tätä ajatusta. Tahtoisin väittää, että ihmisen täytyy joutua vankilaan ymmärtääkseen sitä. Jos todellakin niin on, niin maksaa vaivaa istua vankilassa.
Kristuksen olemuksessa on jotakin aivan erikoista. Samoinkuin sarastus käy ennen aamun valkenemista, ja talvipäivät voivat olla niin aurinkoisia, että ne viettelevät kevätkukan tuhlaamaan kultaansa ennen aikojaan, ja mielettömän linnun rakentamaan pesänsä paljaille oksille, samoin on tietysti ollut kristityitä ennen Kristusta. Siitä meidän pitäisi olla kiitollisia. Onnettomuus on vain siinä, ettei niitä ole ollut hänen jälkeensä. Yksi poikkeus on kuitenkin ollut, Pyhä Franciskus Assisilainen. Mutta Jumala olikin antanut hänelle syntyessään runoilijan sielun, ja itse hän aivan nuorena oli ottanut köyhyyden morsiamekseen salaperäiseen avioliittoon: ja runoilijan sielulla ja kerjäläisen ruumiilla hän huomasi tien täydellisyyteen helpoksi. Hän ymmärsi Kristusta ja tuli hänen kaltaiseksensa. Meidän ei tarvitse lukea kirjaa Liber Conformitatum saadaksemme tietää, että Pyhän Franciskuksen elämä oli todellinenImitatio Christi, Kristuksen seuraaminen, runoelma, johon verrattuna tämän niminen kirja ei ole muuta kuin proosaa.
Kun kaikki on sanottu Kristuksesta, niin huomaamme hänessä suurimmaksi viehätykseksi sen, että hän on aivan kuin taideteos. Hän ei oikeastaan opeta meille mitään, mutta hänen läheisyydessään ihminen tulee joksikin. Ja jokaisella on etuoikeus päästä hänen läheisyyteensä. Kerran ainakin elämässään jokainen astuu Kristuksen kanssa Emaukseen.
Mitä minun toiseen aiheeseni tulee, taiteellisen elämän suhteesta ulkonaiseen elämään, niin tuntunee varmaan oudolta, että minä olen valinnut juuri sen aineen. Ihmiset viittaavat Reading Gaoliin ja sanovat: "Sinne taiteellinen elämä johtaa ihmisen". No, voisihan se johtaa pahempaankin paikkaan. Koneellisemmat ihmiset, joille elämä on ovelaa keinottelua, joka riippuu tarkoista keinojen ja tointen punnitsemisesta, tietävät aina mihin heidän tulee mennä, ja menevätkin sinne. He aloittivat sillä ihanteellisella toiveella, että he pääsisivät seurakunnan kirkonvartioiksi, ja olkoot he missä asemassa hyvänsä, niin seurakunnan kirkonvartijoiksi he pääsevät, mutta ei myöskään muuksi. Ihminen, joka haluaa tulla joksikin ulkopuolella omaa itseänsä, joko parlamentin jäseneksi tai kelvolliseksi maustekauppiaaksi tai suosituksi asianajajaksi tai tuomariksi tai joksikin muuksi yhtä ikäväksi, pääsee aina siksi, miksi hän on halunnut. Se on hänen rangaistuksensa. Ne, jotka haluavat naamiota, saavat sitä kantaa.
Mutta elämän liikevoimien ja niiden, joissa nuo liikevoimat ovat muuttuneet lihaksi ja vereksi, niiden laita on aivan toinen. Ihmiset, jotka vain haluavat itsensätoteuttamista, eivät koskaan tiedä minne mennä. He eivät voi sitä tietää. Sanan yhdessä merkityksessä on tietysti välttämätöntä, niinkuin kreikkalainen oraakkeli sanoi, tuntea itsensä: siinä on tiedon ensimäinen tehtävä. Mutta viisauden korkein päämäärä on siinä, että tajuaa, ettei ihmisen sielua voi oppia tuntemaan. Perimmäinen salaisuus on ihminen itse. Kun on punninnut aurinkoa vaa'alla ja mitannut kuun askeleita ja kartoittanut seitsemän taivaan tähti tähdeltä, niin jäljelle jää sittenkin oma itse. Kuka voi laskea oman sielunsa kiertorataa? Kun poika läksi etsimään isänsä aaseja, niin hän ei tiennyt, että Jumalan mies odotti häntä kruunausöljy kädessä ja että hänen sielunsa jo oli kuninkaan sielu.
Toivon saavani elää kylliksi kauan voidakseni luoda sellaisen teoksen, jotta elämäni ehtoona voisin sanoa: "Niin! juuri tähän taiteellinen elämä johtaa ihmisen!" Kaksi täydellisintä elämää, mitä minä omasta kokemuksesta olen nähnyt, ovat Verlainen ja ruhtinas Krapotkinin: kumpikin on viettänyt vuosikausia vankeudessa: edellinen on ainoa kristillinen runoilija, joka on elänyt Danten jälkeen; jälkimäisellä on tuon ihmeellisen Valkean Kristuksen sielu, joka näyttää tulevan Venäjältä. Ja näinä viimeisinä seitsemänä, kahdeksana kuukautena, huolimatta niistä melkein yhtämittaisista suruista, jotka ulkoa maailmasta ovat minua kohdanneet, olen tullut suoranaiseen yhteyteen uuden hengen kanssa, joka työskentelee tässä vankilassa ihmisten ja esineitten kautta ja joka on auttanut minua enemmän, kuin mitä sanoin voin selittää. Ensimäisenä vuonna vankilassa en voi muistaa tehneeni muuta kuin vääntäneeni käsiäni voimattomassa tuskassa ja sanoneeni: "Millainen loppu, millainen hirveä loppu!" Mutta nyt sen sijaan koetan sanoa itselleni, ja sanonkin joskus, kun en rääkkää itseäni, aivan vilpittömästi: "Millainen alku, millainen ihmeellinen alku!" Se voi todellakin olla sitä. Se voi siksi tulla. Jos se siksi tulee, niin olen suuressa kiitollisuudenvelassa tälle uudelle personallisuudelle, joka on muuttanut jokaisen ihmisen elämän tällä paikalla.
Sen voi helposti ymmärtää kun sanon, että jos olisin päässyt vapaaksi viime toukokuussa, niinkuin koetin pyrkiä, niin olisin lähtenyt täältä kiroten tätä vankilaa niin katkeralla vihalla, että se olisi myrkyttänyt minun elämäni. Olen saanut olla vuotta kauemmin vankilassa, mutta hyvyys on tunkeutunut tänne meidän kaikkien luokse, ja nyt kun lähden täältä, niin muistan aina sitä suurta ystävällisyyttä, jota melkein jokainen täällä on osoittanut minulle, ja vapautuspäivänäni minulla on tilaisuus lausua kiitokseni monelle ja pyytää heitä muistamaan minua.
Vankilajärjestelmä on kokonaan väärä. Tahtoisin antaa vaikka mitä, jos voisin muuttaa sitä päästyäni vapaaksi. Aion ainakin koettaa. Mutta ei mikään maailmassa ole niin väärää, ettei hyvyyden henki, joka on rakkauden henki, se Kristuksen henki, jota ei löydy kirkoissa, voisi muuttaa sitä, jollei oikeaksi, niin ainakin sellaiseksi, että sitä voi kestää ilman liian suurta sydämen katkeruutta.
Minä tiedän myös, että tuolla ulkona on minulle varattu paljon ilonaihetta, alkaen niistä suloisista olennoista, joille Pyhä Franciskus Assisilainen on antanut nimeksi tuuli veljeni ja sade sisareni, aina suurten kaupunkien puodinikkunoihin ja auringonlaskuihin. Jos tekisin luettelon kaikesta siitä, mikä minulla on jäljellä, niin en tiedä missä lopettaisin: sillä, totta tosiaan, Jumala loi maailman minua varten yhtä paljon kuin ketään muutakaan varten. Ehkäpä vien vankilasta mukananikin jotakin, jota minulla ei ollut ennen. Minun ei tarvitse sanoa, että minulle parannukset moraalissa ovat yhtä tyhjänpäiväisiä ja mauttomia kuin parannukset jumaluusopissakin. Mutta vaikka ihminen osoittaa vain typerää teeskentelyä siinä, että luulottelee tulevansa paremmaksi ihmiseksi, niin on sen etuoikeus, joka on kärsinyt, tulla syvemmäksi ihmiseksi. Ja siksi minä luulen tulleeni.
Jos päästyäni vapaaksi joku ystäväni panisi toimeen juhlan, eikä kutsuisi minua siihen, niin en panisi sitä yhtään pahakseni. Voin olla täysin onnellinen itsekseni. Kukapa ei olisi täysin onnellinen, jolla on vapautta, kukkia, kirjoja ja kuutamoa? Sitäpaitsi juhlat eivät enää ole minua varten. Olen itse pannut toimeen liian monta, jotta niistä vielä välittäisin. Se puoli elämää on minulta lopussa, onneksi, uskallan sanoa. Mutta jos päästyäni vapaaksi suru kohtaisi jotakuta ystävääni, eikä hän sallisi minun ottaa siihen osaa, niin tuntisin katkeruutta. Jos hän sulkisi minulta surutalon ovet, niin palaisin takaisin yhä uudestaan ja pyytäisin päästä sisään, jotta voisin ottaa osaa siihen, mihin minulla on oikeutta. Jos hän arvelisi, etten ansaitsisi sitä, etten kelpaisi itkemään hänen kanssansa, niin olisi se minulle kaikkein raskain nöyryytys, kaikkein katkerin tapa, millä minua voitaisiin loukata. Mutta se ei voisi tapahtua. Minulla on oikeus ottaa osaa suruun, ja se, joka voi katsella maailman suloutta ja ottaa osaa sen suruun, ja ymmärtää osittain kumpaistakin mysteriota, on välittömässä yhteydessä sen kanssa, mikä on jumalallista, ja on tullut niin lähelle Jumalan salaisuutta, kuin ihminen voi tulla.
Ehkäpä minun taiteeseni, yhtä hyvin kuin elämäänikin, voi tulla vieläkin syvempi sävy, jonka tunne on kokonaisempi ja vaikutus välittömämpi. Ei laajuus ole nykyaikuisen taiteen todellinen määrä, vaan syvällisyys. Me emme enää taiteessa ole sidotut tyyppiin. Poikkeuksiin meidän tulee kiinnittää huomiomme. Minä en voi kuvata kärsimyksiäni siinä muodossa, kuin ne ilmenivät, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa. Taide alkaa siinä, missä jäljittely loppuu, mutta jotakin täytyy tulla minun työhöni, täysinäisemmät muistot, rikkaammat sävelet, ihmeellisemmät vaikutukset, yksinkertaisempi rakenne — jotakin esteetistä arvoa ainakin.
Kun Marsyas "riistettiin jäsentensä tupesta" —della vagina delle membre sue, käyttääkseni yhtä Danten kauheimmista Tacituksen omaisista lauseparsista — niin hänen laulunsa oli vaiennut, sanoivat kreikkalaiset. Apollo oli voittanut. Lyyra oli voittanut huilun. Mutta ehkäpä kreikkalaiset erehtyivät. Minä kuulen usein Marsyaksen huudon nykyaikuisessa taiteessa. Baudelairella se on katkera, Lamartinella suloinen ja valittava, Verlainella salaperäinen. Se piilee Chopinin musiikin hillityissä sulatuksissa. Se esiintyy siinä tyytymättömässä ilmeessä, joka kummittelee Burne-Jonesin naiskasvoissa. Myöskin Matthew Arnoldilla, jonka laulu Callicleesta kertoo meille "suloisen, houkuttelevan lyyran triumfeista" ja "mainehikkaasta lopullisesta voitosta" niin lyyrillisestä kauneudesta loistavin sävelin, — hänelläkin on sitä varsin paljon; epäilyksen ja rauhattomuuden kiihkeästä pohjasävelestä, joka asuu hänen sävelissään, ei Goethe eikä liioin Wordsworth voineet häntä vapauttaa, vaikka hän seurasi kumpaistakin vuorossansa, ja kun hän tahtoo surra _Thyrsis_tä, tai laulaaMustalais-ylioppilaasta, niin hänen täytyy tarttua huiluun saadakseen ilmi sävelmänsä. Mutta vaikenipa frygiläinen fauni tai ei, minä en voi vaieta. Ilmaisu on minulle yhtä välttämätöntä kuin lehdet ja kukat noille mustille puunoksille, jotka näkyvät vankilan muurin yläpuolelta ja levottomasti liikkuvat tuulessa. Minun taiteeni ja maailman välillä on nyt leveä kuilu, mutta taiteen ja minun välilläni sitä ei ole. Ainakin minä toivon, ettei sitä ole olemassa.
Jokaiselle meistä on määrätty erilaiset kohtalot. Minun osakseni on tullut julkinen häväistys, pitkä vankeudenaika, kärsimystä, köyhyyttä ja häpeää, mutta minä en ole sen arvoinen — en ainakaan vielä. Muistan, että minulla oli tapana sanoa, että luulin voivani kestää todellista murhenäytelmää, jos se tulisi minun luokseni purppuravaipassa ja jalon surun naamiossa, mutta että nykyajan pahin vika oli siinä, että se puki murhenäytelmän huvinäytelmän verhoon, jotta suuret tosiasiat muuttuivat jokapäiväisiksi tai tyylittömiksi. Tämä pitää täydellisesti paikkansa nykyaikaan nähden. Ja ehkäpä olevien olojen laita on ollutkin sellainen. On sanottu, että marttyyrius on aina katselijasta tuntunut kehnolta. Yhdeksästoista vuosisata ei ole mikään poikkeus säännöstä.
Kaikki minun murhenäytelmässäni on ollut inhottavaa, kehnoa, vastenmielistä, tyylitöntä; yksin meidän pukummekin tekee meidät luonnottomiksi. Me olemme surun klovneja, joiden sydän on murtunut. Meidän tulee herättää ihmisissä huumorin tunnetta. Marraskuun 13:na p. 1895 minut tuotiin tänne Lontoosta. Kello kahdesta puoli kolmeen sinä päivänä minun täytyi seisoa Clapham Junction aseman keskisillalla vangin puvussa ja käsiraudoissa kaikkien nähtävänä. Minut oli otettu pois sairashuoneosastolta ilmoittamatta minulle siitä edeltäpäin. Kaikista mahdollisista olennoista olin minä enimmin groteski. Kun ihmiset näkivät minut, niin he nauroivat. Jokainen juna, joka tuli asemalle, lisäsi katselijajoukkoa. Ei mikään voinut hillitä heidän iloansa. Se tapahtui tietysti ennenkuin he tiesivät kuka minä olin. Kun he saivat sen tietää, niin heidän naurunsa vain yltyi. Puolen tuntia minä seisoin siinä harmaassa marraskuun sateessa, pilkkaavan roskaväen keskellä.
Kokonaisen vuoden aikana tämän jälkeen minä itkin joka päivä samaan aikaan ja yhtä kauan. Se ei ole niin traagillista, kuin miltä se voi kuulua. Niille, jotka ovat vankeudessa, ovat kyyneleet jokapäiväisen kokemuksen osana. Päivä vankeudessa, jona ei itke, on päivä, jolloin sydän on kova, eikä päivä, jolloin sydän on onnellinen.
Mutta nyt minä todellakin rupean säälimään enemmän niitä, jotka nauroivat kuin itseäni. Tietysti en silloin, kun he näkivät minut, seisonut piedestalillani, vaan häpeäpaalussa. Mutta ainoastaan mielikuvitukseton luonne tuntee mielenkiintoa piedestalilla seisovaa ihmistä kohtaan. Piedestali voi olla hyvin epätodellinen kapine. Häpeäpaalu on hirveää todellisuutta. Heidän olisi myös pitänyt ymmärtää tulkita surua paremmin. Olen sanonut, että surun alla piilee aina surua. Olisi vieläkin viisaampaa sanoa, että surun alla aina piilee sielu. Ja pilkata sielua, joka kärsii, on julmaa. Elämän ihmeellisen yksinkertaisessa taloudessa ihmiset saavat vain takaisin sen, minkä he itse ovat antaneet, ja jollei ihmisellä ole kylliksi mielikuvitusta tunkeutuakseen ulkokuoren läpi ja tunteakseen sääliä, mitäpä muuta hänen osakseen voisi tulla kuin pilkan sääliä?
Minä puhun mielentilastani muuton aikana vain siksi, että käsitettäisiin, kuinka vaikea minun on ollut tuntea mitään muuta kuin katkeruutta ja epätoivoa rangaistukseni johdosta. Minun täytyy sittenkin koettaa, ja silloin-tällöin on minulla hetkiä, jolloin mieleni on alistuvainen ja nöyrä. Koko kevät voi olla kätkettynä pieneen silmukkaan, ja leivon alhaalla maaperässä oleva pesä voi sisältää riemun, joka on monien rusottavien aamunsarastusten airueena. Ja samalla tavalla ehkäpä se elämän kauneus, joka vielä on minulle varattuna, piilee jossakin alistumisen ja nöyryytyksen hetkessä. En voi muuta kuin jatkaa oman kehitykseni rataa sekä ottamalla vastaan kaiken mikä minua kohtaa, tehdä itseni sen arvoiseksi.
Ihmisillä oli tapana sanoa minusta, että olin liiaksi individualisti. Minun pitää tulla vieläkin enemmän individualistiksi, kuin mitä koskaan olen ollut. Minun täytyy saada vielä paljoa enemmän omasta itsestäni kuin ennen, ja vaatia vähemmän maailmalta kuin koskaan ennen. Tosiaankin, minun perikatoni ei johtunut liian suuresta elämän individualismista, vaan pikemmin liian pienestä. Ainoa häpeällinen, anteeksiantamaton ja kaikkina aikoina moitittava teko minun elämässäni oli se, että saatoin vedota yhteiskuntaan apua ja suojelusta anoen. Sellainen vetoaminen olisi individualistin kannalta katsoen ollut kylläkin paha, mutta millä tätä tekoa koskaan voidaan puolustella? Tietysti kun kerran olin saattanut liikkeelle yhteiskunnan voimat, niin yhteiskunta kääntyi minua vastaan ja sanoi: "Oletko koko elämäsi ajan vastustanut minun lakejani ja nytkö vetoat näihin samoihin lakeihin saadaksesi suojaa? Saat nähdä, miten nämät lait toimivat täydellä voimallaan. Saat alistua niiden alle, joihin olet vedonnut!" Tuloksena on se, että istun vankeudessa. Varmaankaan ei kukaan ole sortunut niin häpeällisesti, eikä niin häpeällisten välikappaleiden kautta kuin minä.
Poroporvarillinen aines elämässä ei ole taiteen ymmärtämisen puutetta. Viehättävät ihmiset, sellaiset kuin kalastajat, paimenet, kyntömiehet, talonpojat ja muut sen kaltaiset, eivät tiedä mitään taiteesta, ja he ovat sittenkin maan suola. Se on poroporvari, joka ylläpitää ja auttaa raskaita, taipumattomia, sokeita, koneellisia yhteiskunnan voimia, ja joka ei tunne liikevoimaa, kun hän kohtaa sen ihmisessä tai liikkeessä.
Ihmiset arvelivat minun tehneen pahoin, kun istuin pöytään elämän huonojen ainesten kanssa ja kun minulla oli huvia heidän seurastaan. Mutta siltä kannalta kuin minä elämän taiturina katselin niitä, olivat ne erinomaisen vaikuttavia ja kiihoittavia. Vaara oli jo puoleksi jännitystä… Minun paikkani taiteilijana oli Arielin rinnalla. Minä aloin painiskella Calibanin kanssa…
Eräs hyvä ystäväni — kymmenvuotinen ystäväni — kävi minua tervehtimässä joku aika sitten ja sanoi, ettei hän uskonut sanaakaan siitä, mistä minua syytettiin, ja hän tahtoi sanoa minulle, että hän uskoi minun olevan aivan viattoman ja vain pahanilkisen salaliiton uhrin. Minä purskahdin itkuun, kun hän sen sanoi, ja vakuutin hänelle, että vaikka suoranaisissa syytöksissä olikin paljon väärää ja sellaista, jota pahansuovat ihmiset olivat hartioilleni kasanneet, niin oli minun elämäni ollut täynnä luonnottomia nautintoja, ja jollei hän tunnustanut tätä tosiasiaa eikä sitä täysin ymmärtänyt, niin emme enää voisi olla ystäviä, emmekä seurustella yhdessä. Se oli hirveä isku hänelle, mutta me olemme ystäviä, enkä ole voittanut hänen ystävyyttänsä valheellisilla keinoilla. Totuuden sanominen on tuskallista, mutta vieläkin pahempi on valhetella.
Kun asiani viimeisen kerran oli oikeuden edessä esillä, niin minä istuin syytettyjen penkillä ja kuuntelin Lockwodin musertavaa syytöstä; se oli ikäänkuin palanen Tacitusta tai Dantea, aivankuin joku Savonarolan palopuheista Rooman paaveja vastaan. Minua inhotti se, mitä minun korvani kuuli. Silloin äkkiä välähti aivoissani: "Kuinka suurenmoista se olisi, jos itse sanoisit kaikkea tätä itsestäsi!" Samalla ajattelin: se mitä ihmisestä sanotaan, ei merkitse mitään, kaikki riippuu vain siitä, kuka sen sanoo. Ihmisen suurin hetki on se, jolloin hän polvistuu tomuun, lyö rintoihinsa ja tunnustaa kaikki elämänsä synnit…
Tunnevoimat ovat, niinkuin sanon jossakin kohtaa kirjassaniIntentions(Aikomuksia) yhtä rajoitettuja alaltaan ja kestävyydeltään, kuin tyypillisen energian voimat. Pikariin ei mahdu enempää kuin juuri se määrä, jota varten se on tehty vaikka kaikki Bourgognen purppuranpunaiset viiniastiat täytettäisiin aivan reunojansa myöten viinillä, ja viininkorjaajat seisoisivat polviaan myöten rypäleitten keskellä Espanjan viinimäissä. Ei mikään erehdys ole tavallisempi kuin se luulo, että muka ne, jotka ovat syypäät suuriin murhenäytelmiin, myös itse tuntisivat sellaisia tunteita, jotka seuraavat traagillisen tunnelman mukana: ei mikään erehdys ole vaarallisempi, kuin tuollainen oletus. Marttyyri tuliverhossansa voi nähdä Jumalan kasvot, mutta sille, joka kerää risukimput ja kohentaa kekäleitä, ei koko näytös merkitse sen enempää kuin härän teurastaminen teurastajalle, tai puun kaataminen hiilienpolttajalle metsässä, tai kukan taittuminen niittäjälle. Suuret intohimot ovat suuria sieluja varten, ja suuria tapauksia voivat vain ne nähdä, jotka ovat samalla tasolla kuin nekin.
* * * * *
Taiteen näkökannalta katsoen en tiedä mitään koko draamallisessa kirjallisuudessa, joka todistaisi herkempää huomiokykyä kuin Shakespearen kuvaamat Rosencrantz ja Guildenstern. Ne ovat Hamletin yliopistotovereita. Ne ovat olleet hänen ystäviänsä. Ne muistuttavat hänelle yhteisiä iloisia päiviä. Sinä hetkenä, jolloin he näytelmässä kohtaavat hänet, hän hoippuu taakan alla, joka hänen luonteiselleen miehelle on sietämätön. Kuolleet ovat aseissa nousseet haudastansa pakoittaakseen hänelle tehtävän, joka samalla on hänelle sekä liian suuri että liian halpa. Hän on uneksija, ja nyt häntä käsketään ryhtymään toimintaan. Hänellä on runoilijan luonne, ja hänen on pakko taistella tuota yleistä syyn ja seurauksen toisistaan riippuvaisuutta vastaan, jokapäiväisen elämän todellista hahmoa vastaan, josta hän ei tiedä mitään, eikä sen ihanteellista olemusta vastaan, josta hän tietää niin paljon. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen tulee tehdä, ja hänen hulluutensa on siinä, että hän tekeytyy hulluksi. Brutus käytti hulluutta viittanaan peittäen sillä aikeensa miekan, tahtonsa tikarin, mutta Hamletin hulluus on vain naamio, jonka tulee salata heikkoutta. Panemalla toimeen ilveilyjä ja sanomalla sukkeluuksia hän toivoo saavansa aikaan viivytystä. Hän leikittelee teon kanssa niinkuin taiteilija leikittelee teorialla. Hän tekee itsensä omien tekojensa vakoojaksi ja kuunnellessaan omia sanojaan hän tietää, että ne ovat vain sanoja, sanoja, sanoja. Sen sijaan, että hän koettaisi olla oman historiansa sankari, hän koettaa olla oman murhenäytelmänsä katselija. Hän epäilee kaikkea, myös itseänsä, eikä hänen epäilyksensä auta häntä sittenkään, sillä se ei johdu skeptisyydestä, vaan murtuneesta tahdosta.
Kaikesta tästä ei Guildenstern eikä Rosencrantz ymmärrä mitään. He kumartavat ja imartelevat ja hymyilevät, ja mitä toinen sanoo, sen toinen kaikuna toistaa heikolla äänellä. Kun Hamlet vihdoin on näytelmässä esiintyvän näytelmän ja hyppivien nukkien kautta "kuninkaan omantunnon ansaan vienyt" ja karkoittanut onnettoman miehen kauhun vallassa valtaistuimeltaan, niin Guildenstern ja Rosencrantz eivät näe hänen käytöksessään muuta kuin kiusallista hovietiketin rikkomista. Niin syvällisesti he kykenevät "tarkastamaan elämän näytelmää oikeilla tunteilla". He ovat aivan lähellä hänen salaisuuttansa, eivätkä tiedä siitä mitään. Eikä siitä mitään hyötyä olisi vaikka sen heille sanoisikin. He ovat niitä pieniä pikareita, joihin mahtuu vain määrätty mittansa, eikä sen enempää. Lopussa viitataan siihen, että he joutuvat kiinni toiselle viritettyyn, sukkelaan ansaan, että heitä on kohdannut tai voi kohdata väkivaltainen ja äkillinen kuolema. Mutta sellainen traagillinen loppu, vaikkapa siihen Hamletin huumorin kautta on tullutkin hiukan komedian yllätystä ja oikeuden jakoa, ei ole tosiaankaan heidän kaltaisiaan varten. He eivät koskaan kuole. Horatio, jonka määränä on "kertoa maailmalle Hamletin teot oikein", hän, joka
"— heittää hetkeks taivaan autuudet, jää tähän kolkkoon, kurjaan mailmahan",
hän kuolee, mutta Guildenstern ja Rosencrantz ovat yhtä kuolemattomia kuin Angelo ja Tartuffe, ja ne olisivat asetettavat heidän rinnalleen. He edustavat sitä, mikä nykyajan elämässä vastaa antiikin ystävyydenihannetta. Sen, joka kirjoittaa uudenDe Amicitia(Ystävyydestä) teoksen, tulee keksiä heille oma lukunsa ja ylistää heitä tusculumilaisella proosalla. He ovat tyyppejä, jotka ikuisesti pitävät paikkansa. Jos heitä moittii, niin osoittaa se ymmärtämisen puutetta. He ovat vain ulkopuolella omaa ilmapiiriänsä: ei muuta. Sielun ylevyys ei ole tarttuvaa. Jalot ajatukset ja tunteet ovat eristetyt pelkän olemassaolonsa kautta.
Minä pääsen vapaaksi, jos kaikki käy hyvin, toukokuun lopussa, ja toivon heti voivani lähteä johonkin pieneen ulkomaalaiseen rannikkokylään Robbien ja More Adeyn kanssa.
Meri, niinkuin Euripides sanoo yhdessä Iphigenia näytelmistään, huuhtoo maailman tahrat ja haavat.
Toivon saavani olla ystävieni kanssa ainakin kuukauden päivät, jotta pääsisin taas rauhaan ja tasapainoon, ja jotta sydämeni levottomuus vähenisi ja mielentilani tyyntyisi. Minä kaipaan kiihkeästi kaikkea sitä, mikä on suurta, yksinkertaista ja alkuperäistä, niinkuin merta, joka minulle on yhtä paljon äiti kuin maakin. Minusta tuntuu, että me kaikki katselemme liiaksi luontoa, emmekä elä kyllin sen yhteydessä. Minun mielestäni kreikkalainen käsitys oli paljoa terveempi. He eivät koskaan puhuneet auringonlaskusta, eivätkä väitelleet siitä, olivatko varjot ruohistossa todellakin malvanvärisiä vai ei. Mutta he näkivät, että meri oli uimaria varten ja hiekka juoksijan jalkoja varten. He rakastivat puita sen siimeksen vuoksi, jonka ne loivat, ja metsää hiljaisuuden vuoksi sydänpäivällä. Viinitarhan työmies pani päähänsä murattiseppeleen varjoksi auringonsäteiltä, kun hän kumartui nuorten taimien yli, ja taiteilijalle ja atleetille, noille molemmille tyypeille, jotka Kreikka meille on antanut, sidottiin seppeleitä karvaan laakerin lehdistä ja villistä persiljasta, joista muuten ei ihmisellä olisi ollut mitään hyötyä.
Me kutsumme aikaamme käytännöllisen hyödyn aikakaudeksi, emmekä osaa sittenkään mitään käyttää. Me olemme unohtaneet, että vesi voi pestä puhtaaksi ja tuli puhdistaa, ja että maa on meidän kaikkien äiti. Seurauksena siitä on se, että meidän taiteemme on kuusta kotoisin ja että se leikkii varjoilla, jota vastoin kreikkalaisten taide on auringosta ja käsittelee välittömästi kaikkea. Minä olen varma siitä, että alkuvoimissa on puhdistava kyky, ja minä tahtoisin palata niihin ja elää niiden läheisyydessä.
Tietysti minulle, joka olen niin kokonaan nykyajan ihminen, "enfant de mon siècle", tulee aina olemaan suuri nautinto vain katsellakin maailmaa. Minä vapisen ilosta ajatellessani, että jo samana päivänä, jolloin pääsen pois vankilasta, sekä kultavihma että sireeni kukkivat puutarhoissa, ja että saan nähdä tuulen keinuttelevan edestakaisin noita kultaisia terttuja ja koskettelevan sireenin sulkain vaaleaa purppuraa, niin että ilma on tuleva minulle kuin Arabiaksi. Linné polvistui maahan ja itki ilosta, kun hän ensi kerran näki jossain Englannin ylängöillä laajan nummen, joka kimalteli keltaisena tavallisen piikkiherneen tuoksuvista kukista; ja minä tiedän, että minua, joka rakastan melkein intohimoisesti kukkia, odottavat kyyneleet jonkun ruusun terälehdissä. Minun laitani on ollut sellainen aina lapsuudesta saakka. Ei ole ainoatakaan väriä kätkettynä kukan kupuun eikä simpukan kierteisiin, jolla ei olisi vastinetta minun luonteessani — sen vaikuttaa hieno sympatia esineiden sielun kanssa. Samoinkuin Gautier olen minäkin ollut yksi niistä, "pour qui le monde visible existe". [Joille näkyvä maailma on olemassa.]
Kuitenkin minä olen tietoinen nyt siitä, että kaikessa tässä kauneudessa, olipa se kuinka tyydyttävää hyvänsä, piilee sielu, jonka ilmaisumuotoja vain ovat maalatut hahmot ja muodot, ja tämän sielun kanssa minä tahdon olla sopusoinnussa. Olen väsynyt ihmisten ja esineitten havaittaviin ilmaisuihin. Salaperäisyyttä taiteessa, salaperäisyyttä elämässä, salaperäisyyttä luonnossa — kas siinä se, mitä minä etsin. On aivan välttämätöntä, että minä löydän sen jossain.
Kaikki oikeudelliset tutkinnot ovat tutkintoja ihmisen elämästä, samoinkuin kaikki tuomiot ovat kuolemantuomioita; ja kolme kertaa minua on kuulusteltu. Ensi kerran minä läksin salista, jotta minut vangittaisiin, toisella kertaa minut saatettiin takaisin tutkintovankilaan, kolmannella kerralla minut vietiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Yhteiskunnalla, sellaiseksi kuin me sen olemme rakentaneet, ei ole mitään paikkaa minulle tarjottavana; mutta luonto, jonka virkistävät sateet käyvät tasan sekä väärille että vanhurskaille, tarjoaa minulle kallioittensa koloja piilopaikoiksi ja yksinäisiä laaksoja, joiden hiljaisuudessa voin häiritsemättä itkeä. Hän valaisee yön tähdillä, jotta voin vaeltaa ulkona pimeässä kompastumatta ja antaa tuulen tasoittaa minun askelteni jäljen, jotta ei kukaan voi minua ajaa takaa ja vahingoittaa: hän puhdistaa minut syvissä vesissä ja parantaa minut katkerilla yrteillä.