Päivällisen jälkeen filosofi oli erinomaisella tuulella. Hän ehti kävellä koko kylän ja tutustui melkein kaikkien kanssa; kahdesta mökistä hänet ajettiin uloskin; eräs sievä nuorikko läimähytti häntä aika tavalla kepillä, kun hänelle juolahti mieleen koetella, mistä aineesta tällä oli paita päällään. Mutta mitä enemmän ilta lähestyi; sitä miettivämmäksi tuli filosofi. Tuntia ennen illallista kokoontui melkein koko palvelusväki pelaamaan kraglia [keilin tapainen peli, jossa pallojen sijasta käytetään keppejä], jossa voittajalla on oikeus ratsastaa voitetun seljässä. Peli tuli katsojille hyvin mielenkiintoiseksi: usein kiipesi leveäharteinen hevospaimen hinterän ja hoikkasäärisen sianpaimenen selkään. Joskus taas sai hevospaimen tarjota oman selkänsä, jolloin Dorosh kiivetessään siihen aina lausui: "Ah, mikä härkä!" Vanhemmat istuivat keittiön rapuilla. He katselivat peliä erittäin vakavina, piiput hampaissa, silloinkin kun nuoriso puhkesi raikkaaseen nauruun hevospaimenen tahi Spiridin lausuessa jonkun sukkeluuden. Turhaan koetti Homa yhtyä peliin: joku hämärä ajatus vaivasi häntä. Ja vaikka hän illallisella kuinka koetti saada itsensä iloiseksi, kauhu kumminkin sai hänessä sijaa sitä mukaa kuin taivas pimeni.
"Jo on aika, pani seminaarilainen!" lausui tuttava harmaapäinen kasakka nousten ylös Doroshin kanssa: "lähtekäämme toimeen."
Homa saatettiin kirkkoon samalla tavalla kuin edellisenäkin iltana; taaskin hänet jätettiin yksin lukitun oven taakse. Yksin jäätyänsä alkoi arkuus vallata hänet jälleen. Nytkin hän näki tummat pyhimysten kuvat, kiiltävät kehykset ja tutun mustan arkun pelottavassa hiljaisuudessa.
"No!" sanoi hän: "nythän minun ei tarvitse sitä hämmästyä. Ensi kerralla tuntui kaamealta. Niin, ainoastaan ensi kerralla oli vähän hirvittävää, mutta ei enää; ei tunnu yhtään kaamealta."
Hän meni nopeasti kliirosille, piirsi ympyrän ympärilleen, lausui muutamia manauksia ja alkoi lukea kovalla äänellä, päättäen olla kohottamatta silmiään kirjasta ja kääntämättä mihinkään huomiotansa. Hän sai jo tunnin verran lukeneeksi, kun häntä alkoi väsyttää ja yskittää; hän otti nuuskaa taskustaan ja, ennenkuin pisti sitä nenäänsä, käänsi arasti silmänsä arkkua kohti. Hänen sydämensä kylmeni: ruumis seisoi aivan ympyrän laidassa ja kiinnitti häneen kuolleet vihertyneet silmänsä. Seminaarilainen vavahti ja kylmän väreitä tuntui hänen ruumiissaan. Hän kiinnitti silmänsä kirjaan ja alkoi lukea kovemmalla äänellä rukouksiansa ja manauksiansa samalla kuullen, kuinka ruumis kalisteli hampaitansa ja heilutteli käsiänsä, tahtoen tarttua häneen. Mutta luotuaan syrjäsilmäyksen toisella silmällään, huomasi hän, ettei se tapaillut häntä sieltä, missä hän oli; se ei näkynyt huomaavan häntä. Se alkoi kumeasti mumista ja kuolleilla huulillaan puhella kaameita sanoja: ne muistuttivat kiehuvan tervan porinaa. Hän ei voinut sanoa, mitä ne merkitsivät, mutta jotakin kaameaa ne sisälsivät. Kauhukseen käsitti filosofi, että ruumis manasi.
Sanat synnyttivät tuulenpuuskan kirkossa, kuului viuhkinaa kuin tuhansia lintuja olisi lennellyt kirkossa. Hän kuuli, kuinka siivet löivät kirkon akkunalaseja ja rautakehyksiä vasten, kuinka kynnet raappivat rautaa ja kuinka määrätön voima jyskytti kirkon ovea, tahtoen murtaa sen. Hänen sydämensä sykki ankarasti koko ajan; hän ummisti silmänsä ja luki yhä rukouksia ja manauksia. Äkkiä kuului kaukaa vihellystä: se oli kukon laulu. Perin väsynyt filosofi pysähtyi ja päästi helpotuksen huokauksen.
Kirkkoon tulijat tapasivat hänet aivan nääntyneenä; hän nojasi selkänsä seinää vasten ja silmät muljollaan katsoi lakkaamatta sisään tulevia kasakkoja. Hänet täytyi kuljettaa pois. Kun saavuttiin kartanoon, hän ravisti itseänsä ja käski antaa tuopin paloviinaa. Hän joi sen, siveli päätään ja lausui: "Maailmassa on paljon joutavaa, mutta kauhu… älä anna sen valloittaa itseäsi, silloin…", filosofi heilautti kättään ja vaikeni.
Hänen ympärillään olijat pudistivat päätään nämä sanat kuullessaan. Myöskin pikku poika, jonka koko palvelusväki katsoi voivansa lähettää edestänsä askareita toimittamaan, myöskin tämä poikaraukka seisoi suu auki ihmetellen.
Samaan aikaan kulki ohitse keski-ikäinen vaimo, pyöreä, vahva-vartaloinen, vanhemman keittäjättären apulainen, suuri kiemailija, jolla oli tapana laittaa räikeitä koristuksia pukuunsa.
"Päivää, Homa!" lausui hän, huomattuaan filosofin. "Ai, ai, ai, mikä sinun on?" kiljasi hän sitten, lyöden kätensä yhteen.
"Mitä nyt, typerä akka?"
"Oi, Jumalani! sinähän olet aivan harmaa!"
"Niin, muija puhuu totta!" virkkoi Spirid, katsellen häntä tarkasti."Sinä olet aivan yhtä harmaa kuin vanha Javtuh!"
Filosofi syöksyi päätäpahkaa keittiöön, jossa hän huomasi seinällä kärpästen tahraaman peilinpahasen. Kauhukseen hän huomasi niiden totta puhuneen: puolet hiuksista olivat valkeat.
Homa Brut painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiin. "Lähden panin luo", sanoi hän viimein: "kerron hänelle kaikki ja selitän, etten enää halua mennä kirkkoon lukemaan. Lähettäköön minut heti Kijeviin."
Näissä ajatuksissa hän suuntasi askeleensa panin asunnolle.
Sotnikka istui melkein liikkumatta huoneessaan. Sama toivoton suru oli säilynyt hänen kasvoillaan. Poskensa vain olivat entistä enemmän laihtuneet. Huomasi, että hän nautti hyvin vähän ruokaa, ehkä ei ollenkaan.
"Päivää", virkkoi hän huomattuansa Homan, joka pysähtyi ovelle hattu kädessä. "Miten työsi sujuu? Hyvästi?"
"Hyvästipä, hyvästi; sellaisia pirunvehkeilyjä, että pötki pakoon, minkä käpäläsi kantavat."
"Kuinka niin?"
"Niin, pani, teidän tyttärenne… terveen järjen mukaan ajatellen hän on tietysti panin sukua, sitä ei kukaan kiellä; mutta, älkää pahaksi panko, suokoon Herra rauhan hänen sielullensa…"
"Mitä tyttärestäni?"
"Antautui saatanan valtaan. Tuottaa sellaista kauhua, ettei missään kirjoissa ole apua sitä vastaan."
"Lue, lue! Hän ei turhanpäiten sinua kutsunut: hän huolehti, armas kyyhkyseni, sielunsa pelastuksesta ja tahtoi rukousten avulla karkoittaa kaikki pahat aikomukset."
"Teillä on valta, pani; mutta minä en voi!"
"Lue, lue!" jatkoi sotnikka suostuttelevalla äänellä: "sinulla on yksi yö enää jäljellä; teet kristillisen teon, ja minä palkitsen sinut."
"Olipa palkka vaikka kuinka suuri… tahdo, tahi älä, pani, mutta minä en lähde lukemaan!" lausui Homa päättävästi.
"Kuule, filosofi!" lausui sotnikka, ja hänen äänensä tuli lujaksi ja ankaraksi: "minä en pidä moisista kujeista. Niitä voit tehdä seminaarissa, mutta ei täällä minun luonani: kun minä pieksän, niin se on toista kuin rehtori. Tunnetko sinä nahkapamppuja?"
"Kuinka en tuntisi!" lausui filosofi, alentaen ääntänsä: "kaikki tuntevat, mitä nahkapamput ovat: jos niillä paljon annetaan, niin ei voi kestää."
"Niin. Mutta sinä et tiedä vielä, kuinka minun orjani osaavat löylyttää!" sanoi sotnikka ankarasti, kohoten seisomaan, ja hänen kasvonsa saivat käskevän ja hurjan ilmeen, joissa kuvastui koko hänen hillitsemätön luonteensa, jonka murhe oli hetkeksi nukuttanut. "Minun luonani ensin löylytetään selkä, sitte kostutetaan viinalla, ja sen jälkeen uudelleen. Mene, mene, toimita tehtäväsi! Jollet toimita, niin et nouse ylös, jos toimitat, niin omistat tuhat dukaattia!"
"Oho, oho! Tuohan on pöyhkeilyä!" ajatteli filosofi poistuessaan: "hänen kanssaan ei ole leikitteleminen. Odotappa, ystäväni: lähden sillä tavalla käpälämäkeen, ettet koirinesi koskaan minua saavuta!"
Ja Homa päätti välttämättömästi paeta. Hän odotti vain päivällislepoa, jolloin koko palvelusväki tavallisesti kokoontui heinikkoon vajan eteen päivällisunta ottamaan ja jolloin sieltä kuului ähkymistä ja puhkimista, niin että koko pihamaa muistutti jotakin tehdasta.
Tämä aika tuli vihdoinkin. Myöskin Javtuh ummisti silmänsä auringon paisteessa. Sydän pamppaillen läksi filosofi hiljaa puistoon, josta hänen mielestään oli sopivin huomaamatta paeta kedolle. Puisto, kuten tavallista, oli kovasti metsittynyt ja aivan kuin luotu salaisia yrityksiä varten. Oli vain yksi polku. Kaikkialla muualla kasvoi tiheässä kirsikkapensaita, seljapuita, takiaisia. Sankka humalisto peitti ikäänkuin verkkona tämän kirjavan puu- ja pensaskokoelman, muodostaen katon sen päälle. Humalisto oli puiston rajana; sen takana aukeni sankka aroheinikko kuin kokonainen metsä ikään, jota uteliaan silmä ei näyttänyt vielä katselleen, ja viikate olisi lentänyt sirpaleiksi, jos se terällään olisi tahtonut sen puituneita paksuja latvoja taittaa.
Kun filosofi aikoi tunkeutua humalistoaidan lävitse, kalisivat hänen hampaansa pelosta ja hänen sydämensä löi niin ankarasti, että hän itsekin säikähti. Hänen pitkän viittansa liepeet tuntuivat tarttuneen maahan ikään kuin joku olisi ne naulannut kiinni. Kun hän pääsi humaliston läpi, tuntui kuin hänen korvansa olisivat menneet lukkoon kimakasta huudosta: "Mihin, mihin?" Filosofi pujahti heinikkoon ja läksi juoksemaan, alinomaan kompastuen vanhoihin juuriin ja tallaten myyränpesiä jaloillaan. Hän huomasi, että heinikosta päästyään hänen oli juostava kedon yli, jonka takaa tiheä orjantappurapensaikko häämöitti, jossa hän katsoi olevansa turvassa. Pensaikon sivuutettuaan hän otaksui tapaavansa tien Kijeviin. Hän juoksi kedon yli nopeasti ja joutui äkkiä orjantappurapensaikkoon. Hän ryömi pensaikon läpi jättäen palkkioksi palan takistaan kuhunkin terävään okaan. Hän tuli nyt pieneen rotkoon. Rotkossa kasvavan pajun oksat ulottuivat paikoin melkein maahan asti. Pienoinen lähde välkkyi puhtaana kuin hopea. Ensi työkseen filosofi heittäytyi juomaan kirkasta lähdevettä, sillä hän tunsi sietämätöntä janoa. "Raikasta, makeaa vettä!" lausui hän, huuliaan kuivaten: "tässä voi levähtää!"
"Ei, parasta on paeta edelleen: jos vielä ajavat takaa!"
Nämä sanat kuuluivat hänen korviensa juuresta. Kun hän katsahti sivulleen, näki hän Javtuhin seisovan edessään.
"Pirun Javtuh!" ajatteli filosofi: "jos kykenisin, niin ottaisin sinut käsiteltäväkseni, pehmittäisin hyvällä tammikepillä inhoittavan naamasi ja joka paikan ruumiistasi."
"Sinä teit turhaan niin suuren mutkan", jatkoi Javtuh: "olisi ollut paljoa parempi, jos olisit valinnut sen tien, jota minä tulin: suoraan tallien ohitse. Takkiasikin on sääli. Hyvää verkaa. Paljonko maksoit arshinasta? Olemme muuten kävelleet tarpeeksi: on aika lähteä."
Filosofi kulkea retuutti Javtuhin perässä… "Nyt se kirottu noita antaa minulle!…" ajatteli hän. "Mutta oikeastaan? Mitä minä pelkään? Enkö ole kasakka? Luinhan jo kaksi yötä, kyllä Jumala auttaa kolmannenkin ylitse. Kirottu noita näkyy tehneen aika paljon syntiä, koska paha voima niin kovasti pitää hänestä kiinni."
Näissä mietteissä saapui hän herraskartanoon. Hän pyysi Doroshaa, joka taloudenhoitajan välityksellä joskus pääsi panin kellariin, tuomaan sieltä pullon sikunaviinaa, ja ystävykset istuivat sitte vajan viereen sekä ryyppäsivät ainakin puoli ämpäriä, niin että filosofi hypähti äkkiä ylös ja huudahti: "Soittajia! välttämättömästi soittajia!" ja malttamatta odottaa niiden tuloa, läksi pihamaalle varatulle tanssipaikalle kiihkeästi hyppimään tropakaa [vähävenäläinen tanssi]. Hän tanssi yhtä mittaa puolisille saakka, niin että palvelusväki, joka tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti kokoontui tanssijan ympärille, väsyi lopulta ja läksi pois, lausuen mennessään: "Sepä vasta kauan tanssii!" Lopulta filosofi väsyi ja nukkui samalle paikalle. Vasta saavillinen kylmää vettä sai hänet heräämään illalliselle. Illallisella hän selitti, mitä oikealla kasakalla ymmärretään; hän on kasakka, joka ei pelkää mitään tässä maailmassa.
"On aika", lausui Javtuh: "lähtekäämme."
"Kielesi pitäisi leikata irti, kirottu lurjus!" ajatteli filosofi, ja noustuaan ylös, lausui ääneen: "lähtekäämme vaan!"
Tiellä katseli filosofi lakkaamatta sivulleen ja puheli hiljaa saattajilleen. Mutta Javtuh oli ääneti; itse Doroshkin oli vähäpuheinen. Oli helvetillinen yö. Sudet ulvoivat kokonaisina laumoina, ja koirainkin haukunta tuntui kaamealta.
"Tuntuu kuin joku ulvoisi: susi se ei ole", lausui Dorosh. Javtuh oli vaiti. Filosofilla ei ollut mitään vastaukseksi.
He lähestyivät kirkkoa ja astuivat sen holveihin, joiden ränsistyneisyys osoitti, miten vähän maatilan omistaja huolehti Jumalasta ja omasta sielustaan. Jahtuh ja Dorosh poistuivat, kuten ennenkin, ja filosofi jäi yksin.
Kaikki oli samallaista. Hän pysähtyi hetkeksi. Keskellä kirkkoa oli edelleen kauhean noidan arkku. "Minä en pelkää, en totisesti!" lausui hän, ja tehtyään piirin ympärilleen, kuten ennenkin, alkoi muistella kaikkia ennen oppimiansa rukouksia pahoja henkiä vastaan. Hiljaisuus tuntui kaamealta; kynttilät läpättivät ja loivat valoa kirkkoon. Filosofi käänsi kirjan lehden, sitten toisen ja huomasi lukevansa aivan toista kuin mitä kirja sisälsi. Kauhuissaan hän teki ristinmerkin ja alkoi laulaa. Tämä rohkaisi häntä vähän; lukeminen sujui, lehti kääntyi toisensa perästä.
Äkkiä… keskellä syvää hiljaisuutta… putosi arkun kansi kolisten lattialle ja kuollut kohosi arkussaan. Se oli vielä kaameamman näköinen kuin ensi kerralla. Sen hampaat kalisivat hirmuisesti, huulet vavahtelivat suonenvedon tapaisesti ja päästivät manauksia. Tuulenvihuri nousi kirkossa, pyhimysten kuvat putosivat lattialle, samoin akkunalasit. Ovet irtaantuivat saranoiltaan ja määrättömän voimakas hirviö lensi Herran huoneeseen. Kaamea siipien suhina ja kynsien raappina täytti kirkon. Kaikki lensivät ja kiisivät etsien filosofia joka paikasta.
Homalta läksi viimeinenkin kohmelo. Hän risti silmiään lakkaamatta ja supisi rukouksia mitä mieleen johtui. Samalla hän kuuli, että paha voima liikkui edestakaisin hänen ympärillään, ollen vähällä koskettaa häntä siivillään ja inhoittavalla hännällään. Hänellä ei ollut rohkeutta katsoa siihen; hän huomasi ainoastaan, että koko seinän peitti mahdottoman suuri hirviö, maahan asti ulettuvat hiukset olivat hajallaan; hiusverkon läpi katseli kaksi kaameata silmää, hiukan kohotetuin kulmin. Sen yläpuolella ilmassa riippui jotakin mahdottoman suuren rakon kaltaista; sen keskeltä pisti tuhansia pihtimiä ja okaita; mustaa maata riippui niissä kaistaleina. Kaikki katselivat häntä, etsivät, mutta eivät voineet löytää salaperäisestä ympyrästä. "Tuokaa Wii, maahiaisten ruhtinas tänne! Noutakaa maahistenruhtinas!" kuului kuolleen ääni, kuolleen, joka oli kaikkien näiden demonien ruhtinatar.
Ja äkkiä tuli hiljaisuus kirkkoon; kaukaa kuului susien ulvontaa, ja kohta kaikui kirkko raskaista askelista. Kun filosofi katsahti kulmiensa alta, huomasi hän, että kirkkoon tuotiin jotakin matalakasvuista, tanakkaa, vääräsääristä ihmistä. Hän oli kokonaan mustan mullan peitossa. Hän astui raskaasti, tuontuostakin kompastuen. Hänen silmäluomensa ulottuivat maahan asti. Kauhulla huomasi Homa, että hänen kasvonsa olivat rautaiset. Hänet asetettiin sille paikalle, jossa Homa seisoi.
"Kohottakaa minun silmäluomeni: en näe!" lausui maahisten ruhtinas maanalaisella äänellä, — ja koko joukko hyökkäsi täyttämään hänen käskyänsä.
"Älä katso!" kuiskasi joku sisäinen ääni filosofille. Hän ei malttanut, vaan katsahti.
"Tuossa hän on!" huudahti ruhtinas ja pani rautaisen sormensa hänen päällensä. Ja kaikki, koko lauma, hyökkäsi filosofin kimppuun. Hengettömänä hän vaipui maahan ja kauhusta erkani hänen sielunsa hänestä siinä hetkessä.
Kuului kukon laulu. Se oli jo toinen: maahiset kuulivat ensimäisen. Säikähtyneet henget syöksyivät joka suunnalle, ikkunoita ja ovia kohti päästäkseen pikemmin pakoon, mutta turhaan: niin jäivät he sinne, oviin ja akkunoihin kiinni tarttuneina.
Kirkko jäikin tällaiseksi ikuisiksi ajoiksi, hirviöt sen akkunoihin ja oviin kiinni. Sen ympärille kasvoi metsä, aroheinä, villiorjantappura, peittäen sen niin tyystin, ettei kukaan nyt löydä tietä sinne.
* * * * *
Kun huhut tästä saapuivat Kijeviin, ja teologi Haljava vihdoinkin kuuli filosofin kohtalosta, vaipui hän kokonaiseksi tunniksi mietteisiin. Tällä välin oli hänen elämässään tapahtunut suuria muutoksia. Onni oli ollut suotuisa: hän oli suorittanut oppikurssin ja päässyt kellonsoittajaksi kaupungin korkeimpaan kellotapuliin. Hän esiintyi melkein aina nenä särkyneenä, sillä kellotapuliin vievät puiset rappuset olivat hänen mielestään aivan mahdottomasti tehdyt.
"Oletko kuullut, miten Homalle on käynyt?" kysyi hänen luokseen tullut Tiberi Gorobets, josta tällä välin jo oli tullut filosofi ja jonka muotoa nuorekkaat viikset somistivat.
"Niin, semmoisen kohtalon valitsi Jumala hänen osalleen", lausui kellonsoittaja Haljava, "lähtekäämme kapakkaan ja muistakaamme hänen sieluansa."
Nuori filosofi, joka intoilijan kiihkolla alkoi oikeuksiansa hyväkseen käyttää, niin että hänen housunsa, takkinsa, vieläpä lakkinsakin olivat väkiviinan ja tupakan poron tahraamat, suostui heti ehdotukseen.
"Homa oli erinomainen ihminen", sanoi kellonsoittaja, kun liikkaava kapakoitsija toi hänelle kolmannen tuopin. "Oivallinen mies! Ja niin meni ilman mitään syytä."
"Minä tiedän, miksi hän joutui turmioon: siksi, että hän pelkäsi; jos hän ei olisi peljännyt, niin noita ei olisi voinut tehdä hänelle mitään. Tarvitsee vain, kun on ensin ristinyt silmänsä, sylkäistä sen hännälle, niin ei mitään pahaa tapahdu. Minä jo tiedän tuon kaiken. Meillähän täällä Kijevissä ovat noitia kaikki tori-muijat, kaikki järjestään."
Kellonsoittaja nyökkäsi päätään hyväksymisen merkiksi. Mutta huomattuaan, ettei hänen kielensä pysty lausumaan yhtään sanaa, nousi hän varovasti pöydästä, ja kovasti hoiperrellen meni tavalliseen kätköönsä syvälle aroheinikkoon; minkä ohessa hän ei unhoittanut vanhan tapansa mukaan siepata vanhaa kengänpohjaa mukaansa, jonka huomasi kapakan lattialla.