Diderot'in valitus ei ollut kuitenkaan kaikin puolin oikeutettu. Merkitsi tosin menetystä hänen tilissään, että hän oli ollut niin pitkän ajan uponneena epäitsenäiseen julkaisutyöhön. Mutta hän oli kuitenkin saanut tällä ajalla useita voittojakin, eikä ainoastaan tietämisessä ja kokemuksessa, vaan myös ulkonaisissa eduissa. Vaikkeikaan työ ollut taloudellisesti tuottanut hänelle suuria rikkauksia, niin oli hänen yhteiskunnallinen asemansa sen johdosta toki muuttunut aivan toiseksi kuin mitä se oli ollut. Astuessaan tuon suuren yrityksen johtoon oli hän aivan tuntematon kynäniekka, jolla ei ollut minkäänlaisia vaikuttavampia suhteita. Mutta sanakirjan kautta tuli hän tunnetuksi koko kirjallisessa maailmassa. Hän pääsi sen seurapiirin jäseneksi, joka määräsi sävyn elämälle Pariisissa ja koko Europassa. Siten muodostuukin nyt hyvä osa hänen historiaansa niiden seurapiirien historiaksi, joissa hän liikkui. Ja huomattavaa on tällöin, että juuri Diderot'in kirjoituksista saadaan mitä mainiointa ainehistoa näiden kuuluisain keskuksien tuntemiseksi, joissa uuden ajan elämänkatsomusta kehiteltiin ja kypsyteltiin.
Diderot'nLettres à M:lle Vollandtekevät nimittäin paremmin kuin mikään muu säilynyt lähdeteos nykyaikaiselle lukijalle mahdolliseksi muodostaa havaannollisen käsityksen siitä elämästä, jota 18. v. s:lla elettiin ranskalaisissa kodeissa ja ranskalaisissa salongeissa. Ja näiden kirjeiden avulla tutustuu hän myös paraiten siihen mieheen, joka liikkui näissä kodeissa ja salongeissa ja joka harvinaisen suorasukaisesti merkitsi muistiin kaikki, mitä hän niissä näki ja kuuli.
Diderot'n runsaassa tuotannossa ei minun nähdäkseni ole toista teosta, joka voisi mielenkiinnon puolesta kilpailla niiden 139 kirjeen kanssa, mitkä hän vv. 1759-1774 lähetti neiti Volland'ille ja mitkä vasta vuonna 1830 tarjottiin yleisön käsiin painattamalla Pietarin Keisarillisessa Kirjastossa säilytetyt alkuperäiset kappaleet. Vain niiden avulla pääsemme täydellisesti ymmärtämään, miksi hänen aikalaisensa puhuivat niin suurella ihastuksella hänen kaunopuheisuudestaan ja hänen viehättävästä olemuksestaan. Tuttavallisesti, usein liiankin tuttavallisesti kirjoitellessaan vuosien mittaan lukijattareile, joka oli samalla kertaa hänen rakastajattarensa ja hänen ystävänsä, on Diderot tietämättään jättänyt olemuksestaan jälkimaailmalle kuvan, joka elävyydessään ja näköisyydessään on voittamaton. Maailmankirjallisuudessa ei luultavasti ole useatakaan kirjaa, jota kävisi kirjailijan personallisuutta paljastavan luonteensa puolesta vertaaminen neiti Volland'ille lähetettyihin kirjeisiin. Minä tunnen ainakin vain yhden teoksen, jonka haluaisin asettaa niiden rinnalle: James Boswell'in Samuel Johnson-elämäkerran.
Tämä englantilaisen kirjallisuuden kuuluisin kirjailijaelämäkerta muistuu mieleen Diderot'n kirjeitä lukiessa. Johnson ei ole tosin Diderot'n tavoin lahjoittanut meille suoranaista omatekoista muotokuvaa, sillä hänen apulaisensahan on merkinnyt muistiin jokaisen sanan, minkä hän päästi leveästä suustaan. Mutta Boswell'in tunnontarkkuus on antanut hänen merkinnöilleen suorastaan alkuperäisen soinnun, ja meistä on kuin kuuntelisimme vielä nyt omin korvin niitä keskusteluja, joissa tri Johnson johti puhetta mahdikkaalla varmuudellaan. Välitön, puhtaasti impressionistinen menettelytapa, joka ei pelännyt vuorosanojen piirtämistä tuoreeltaan lyhennyskirjoituksella vaikkapa kalvosimiin, on puhaltanut Boswell'in teokseen sen kuolemattoman elinvoiman. Ja suuresti ottaen on Diderot'kin käyttänyt samanlaista menettelytapaa kertoessaan heti päivällisen tai illanvieton jälkeen ystävättärelleen kaikki, mitä oli tapahtunut ja mistä oli puhuttu. Hän on istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, pää täynnä kirjavia vaikutelmia, päästääkseen poissaolijan ajatuksissaan ottamaan osaa kaikkiin hänen elämyksiinsä. Niin on hän sukaissut maalaavin sanoin kepeitä hahmopiirroksia illan seurueesta ja antanut kunkin tuoda lisänsä keskusteluun. Mutta enimmiten ja mieluiten on hän kirjoittanut itsestään, sillä kunnon Diderot'kaan ei ole vailla turhamaisuuttansa, ja jos hän on sattunut keksimään jonkun onnellisen ajatuksen, pitää hänen Sophie'nsa saada tietää siitä ennen kaikkia muita. Sentähden pitää paikkansa hänestäkin se, mitä on sanottu tri Johnsonista, että "hän on tullut luoksemme läpi vuosisatojen puhellen".
Diderot'n keskustelun sanottiin olleen viehättävämpää kuin hänen kirjoituksensa; hän oli tuokiosepittäjä, joka oli paraiten itseään silloin kun hän oli välittömimmillään, ja sentähden on hänen kirjeistään tullut hänen etevin kirjallinen teoksensa. Niitä lukiessa on kuin saisi aavistuksen hänen kaunopuheliaisuutensa purkautuvasta luonteesta, tuosta tulivuorenvoimasta, joka Taine'in sanaa käyttääksemme kuljetti katkeamattomana virtana mukanaan kaikkea, mitä mahtui Diderofn päähän, "tulta ja hehkuvaa laavaa ja maan uumenista nousevaa jaloa malmia ja kuonaa ja liejua ja lokaa kirjavassa mylläkässä". Neiti Volland ei ollut turhan kaino eikä Diderot'kaan ollut arka — sentähden onkin kirjekokoelmassa pitkiä pätkiä, joita ei käy kääntäminen eikä selostaminenkaan. Mutta kaikesta siitä, mikä on näissä kirjeissä mautonta ainakin meidän aikamme käsitystavan mukaan, nousee sitä täydellisempänä sen miehen kuva, jonka virheitä en minä ole suinkaan tahtonut salata enkä lieventää. Ja kaiken sen ohella, mikä vaikuttaa arkipäiväiseltä tai suorastaan loukkaavalta, on niiden kirjavalla sisällöllä tarjottavanaan mitä yllättävimpiä sattuvan havainnon tai väräjävän tunteellisuuden aatteita. Siinä on sekaisin arveluttavia kaskuja ja filosofisia mietteitä; siinä on opiskeluajatuksia ja matkamuistelmia, jotka väliin paisuvat kaihomielisen runollisiksi romanttisen maisemaluonnon kuvauksiksi; siinä on pieniä uutelonkatkelmia siveysopillis-sielutieteellisiä omantunnonkysymyksiä harkitsevien tuumiskelujen rinnalla; siinä on musiikkia ja runoutta ja rakkautta; siinä on lakkaamatta uudistuvia kärsimättömän odotuksen ilmaisuja rakastetun kirjeiden viipyessä; ja sen pahempi on siinä myös melkein yhtä usein palaavia valituksia niistä vatsan häiriöistä, joita parooni Holbach'in suurilla päivällisillä nautittu liian hyvä ja houkutteleva ruoka on aiheuttanut. Mutta ennenkaikkea on siinä joukko meille arvaamattoman tärkeitä kuvauksia Diderot'n pariisilaisesta perheestä, hänen langreslaisesta lapsuudenkodistaan ja niistä kaupunki- ja maalaistaloista, joissa hän oleskeli ystäviensä vieraana.
Huvittavimmat näistä kuvauksista ovat ne, jotka koskevat parooni Holbach'in ja rouva d'Epinay'n kodeissa liikkuvaa seuraelämää. Näiden ystävien maatiloilla oleskeli hän vuosittain useampia viikkoja peräperää, ja kumpaisessakin paikassa joutui hän kosketuksiin samoinajattelevien kanssa, joiden piirissä hän viihtyi kuin kotonaan. — Grandval, Holbach'in asunto, oli suuri ja rikas linna, missä äärimmäiseen uskontunnustukseen lukeutuvat filosofit tiesivät aina saavansa vieraanvaraisen vastaanoton. Isäntä esiintyi itsekin kirjailijana, vaikkei hänen tuotteitaan nykyään enään monikaan lukene. Mutta hänen mieskohtainen vaikutuksensa merkitsi paljon enemmän kuin hänen kynäilynsä, ja häntä muistellaan hänen hyvien päivällistensä takia paljon enemmän kuin hänen kirjojensa. Hän on ruokkinut "die Besten seiner Zeit", ja sentähden tulee hän elämään kautta kaikkien aikojen. Hänen pöydässään oli keskustelusävy vapaampi kuin missään muussa salongissa. Pauhattiin "taika-uskoa" vastaan ja vainottiin melkein vihaten sitä jumalaa, johon ei enää sanottu uskottavan. Holbach'ista oli jumalankieltäminen pyhä asia, ja hän ilmaisi materialistista maailmankäsitystään tahallisen kyynillisesti. Mutta huolimatta kaikesta hänen pakanuutensa epämiellyttävästä asentelusta oli hän kuitenkin nuhteeton ja sävyisä mies, jonka hyväntahtoisuutta hänen ystävänsä pitivät suuressa arvossa. Diderot ei väsykään neiti Volland'ille ylistämästä Grandvarin miellyttävää elämää, siellä kun työ ja seurahuvitus teki päivät rikkaiksi ja vaihteleviksi. Hänen kirjeitään lukiessa saa viehättävän käsityksen siitä voimakkaasta älyllisestä elämästä, mitä elettiin näiden tiedonjanoisten ja keskusteluhaluisten ihmisten parissa, jotka aamupäivisin istuivat kukin häiriintymättömässä ja innokkaassa työssään — söivät sitten runsaan aterian — kävelivät ja haastelivat — kuuntelivat soitantoa illalliseen asti — ja alkoivat sitten loppumattoman iltapakinansa — jota jatkettiin vielä kauvan senjälkeen, kun oli lähdetty salongista — käytävissä matkalla ylempien kerrosten makuuhuoneisiin — ja lopuksi vielä portaissa, missä seisottiin kynttilät kädessä kykenemättä eroamaan ennenkuin oli päästy asian päähän. Ja yö kuluu — ja vaha palaa loppuun kynttilänjaloista, mutta puhetta, puhetta sitä riittää.
La Chevrette'issä, missä rouva d'Epinay piti pientä hoviansa syyskausina, ei Diderot koskaan päässyt niin läheiseksi kuin Holbach'in talossa. Pitkät ajat oli hän tahallaan karttanut joutumasta tekemisiin tuon kirjallisen naisen kanssa, joka silloin piti Rousseau'ta merkillisimpänäeläimenäsalongissaan. Mutta sitten kun sekä rouva d'Epinay'stä että Diderot'sta oli tullut Jean Jacques-raukan vihollisia, syntyi heidän välilleen vähitellen jonkunlainen ystävyys. Heidän yhdyssiteensä oli parooni Grimm, rouva d'Epinay'n rakastaja, joka koko elämänsä ajan pysyi Diderot'n läheisimpäna ja uskollisimpana ystävänä. Grimm'in seurassa vietti Diderot pitkiä aikoja rouva d'Epinay'n vieraana La Chevrette'issä. Ja niinpä tapahtui, että me olemme Diderot'n avulla päässeet tutustumaan kaikkiin muihinkin vieraisiin, jotka loivat loistetta rouva d'Epinay'n salonkiin.
Diderot'n neiti Volland'ille lähettäneissä kirjeissä ei meidän kuitenkaan tarvitse joutua kosketuksiin niiden sotkuisten juonittelujen kanssa, jotka synkensivät niin suuren osan rakastettavan emännän elämää. Me vain seuraamme näitä ihmisiä heidän jokapäiväisissä toimissaan tai oikeammin heidän jokapäiväisessä toimettomuudessaan, olkoon sitten kysymys vaelluksista puistossa ja kävelyretkistä tai ajelumatkoista ja lemmenleikistä ja pienistä kiistoista, jotka johtavat sovintoon seuraavan päivän auringon paistaessa tähän keveään elämään. Ketään ei unohdeta näissä kirjeissä, ei edes puistolammikon joutsenia eikä pientä Pouf-koiraa, jonka Diderot ikuistuttaa herkällä kuvauksellaan. Niin elävä ja niin täydellinen on Diderot'n impressionistinen yksityiskohtain maalailu, ettemme me enempää kuin aikanaan neiti Volland menetä juuri mitään kaikesta siitä, mitä tapahtui La Chevrette'issä 1750-luvun kesäkuukausina.
Seurustelu Grimm'in ja rouva d'Epinay'n kanssa johti Diderot'n uuteen hänen kirjailijatoimintansa vaiheeseen. Hänet houkuteltiin nimittäin avustamaan n.s.Correspondance litteraire'iä, sanomalehtiyritystä, jota hoiti ystävä Grimm ja johon myös rouva d'Epinay otti tehokkaasti osaa.
Tämä n.s. kirjallinen kirjevaihto oli lyhyesti sanoen eräänlainen aikakauslehti, joka ilmestyi Pariisissa kahtena numerona kuussa ja jota jaettiin tilaajille eri maihin, Italiasta etelässä aina Ruotsiin ja Venäjälle pohjoisessa. Mutta se erosi meidän päiviemme aikakautisjulkaisuista jyrkästi ylimyksellisiin piireihin rajoittuvan levenemisensä puolesta. Sen tilaajat olivat melkein yksinomaan ruhtinaallisia henkilöitä, jotka maksoivat kukin osaltaan vaihtelevia summia, Puolan kuninkaan 400 frangista Venäjän Katariinan 1500 frangiin asti. Tehtävältään muistutti siis tämä aikakauslehti varsin läheltä niitä säännöllisiä yksityisselostuksia, joita monet ulkomaalaiset hallitsijat tilasivat 18. v.s:lla Pariisin kynäilijöiltä, pysyäkseen näiden kertomusten avulla maailman pääkaupungin muotien, teatteritapahtumien ja kirjallisten uutuuksien tasalla. Melchior Grimm olikin alottanut toimittajauransa ottamalla erään ystävänsä puolesta huolehtiakseen kirjeistä, joita tämä oli sitoutunut säännöllisesti lähettämään eräisiin saksalaisiin ruhtinashoveihin. Mutta kun Grimm oli käytännöllinen ja tarmokas mies, ei hän kauvaakaan tyytynyt palvelemaan vain muutamien hallitsijahuoneiden kirjallisena hovihankkijana, vaan laajensi tilaajiensa piirin kauvas yli Saksan valtakunnan rajojen. Siten lisäsi hän vuotuisia tulojaan ja siten saattoi hän myös parantaa sen tavaran laatua, jota hän tarjosi. Muuttamatta vähääkään lähettämiensä selostusten yksityistä luonnetta — huomattava nimittäin on, että hänen lehteänsä jaettiin vainkäsinkirjoitettuinakappaleina — kykeni hän näin kohottamaan kirjevaihtonsa ajan etevimmän kirjallisen aikakautisjulkaisun arvoon. Niillä lehdillä, jotka hänen suuresta kirjoitustoimistostaan lähtivät Europan hoveihin ja joita siellä lukivat sekä ruhtinaat että johtavat kirjailijat ja makutuomarit, työskenteli Grimm tehokkaammin ranskalaisen sävyn maailmanvallan hyväksi kuin kukaan julkisten sanomien toimittaja. Ja sitten kun nämä käsinkirjoitetut lehdet on 19. v. s:lla painettu — niistä onkin syntynyt pitkä rivi vankkoja niteitä — ovat ne myöhempien aikojen lukijoille paljastaneet Pariisin elämän 1700-luvulla niin perinpohjaisesti, että tuskin mikään muu samanaikainen julkaisusarja kykenee siinä suhteessa kilpailemaan niiden kanssa.
Että Grimm'in kirjevaihto tuli sisällöltään niin runsaaksi ja vaihtelevaksi kuin se tuli, johtui kyllä jossain määrin toimittajan omista ansioista, sillä Grimm oli monipuolinen ja kyvykäs kynäilijä, vaikkei häntä voidakaan lukea ajattelijain tai runoilijain joukkoon. Mutta sittenkin onnistui hänen ennen kaikkea ihmeellisellä lahjakkaiden miesten keksimistaidollaan kohottaa aikakauslehtensä siihen korkeaan asemaan, mikä sillä oli. Hänellä oli synnynnäisen johtajan vainu kätkössä viruvien kykyjen etsimisessä ja vaistomainen varmuus oikean tehtävän löytämisessä jokaiselle yksityiselle avustajalleen. Lisäksi oli hän ponteva mies, joka osasi hyötyä ystäväinsä työkyvystä yhtä paljon kuin omastaan. Ja kun Diderot, jos kukaan, ei kitsastellut leiviskällään, niin saattoikin tapahtua, että Grimm heitti lehtensä pitkiksi ajoiksi rouva d'Epinay'n ja Diderot'n käsiin, viipyessään itse matkoilla. Hän sai Diderot'in suostutetuksi jäljennyttämään painamattomat romaaninsaJacques le Fataliste'injaLa Religieuse'inkirjevaihtoon, voidakseen siten tarjota pienelle lukijapiirilleen kaksi tuotetta, joista ei suurella yleisöllä ollut minkäänlaista tietoa. Ja hän saavutti suuren, kaikiksi ajoiksi muistettavan toimittajamenestyksensä houkutellessaan v:sta 1759 alkaen Diderot'n sepittämään tuon käsinkirjoitetun aikakauslehden tilaajille säännöllisiä arvosteluja niistä suurista maalaus- ja kuvanveistonäyttelyistä, joita 18. v. s:lla joka toinen vuosi järjestettiin Pariisiin. Tehdäkseen ystävälleen palveluksen — ja osaksi ehkä myöskin omassa sielussaan elvyttääkseen niiden aikojen muistoja, jolloin hän nuorena kiertolaisena oli maleksinut maalarien ja kuvanveistäjäin työpajoissa — antautui Diderot taidekirjailuun, josta muodostui hänen tuotantonsa tunnetuimpia ja meidän päivinämmekin luetuimpia osia.
Kun nimittäin monien Diderot'n muiden teosten osaksi on tullut klassillisten suurteosten tavallinen kohtalo: niitä ylistävät monet, mutta lukevat harvat, on hänen kirjoitelmillaan maalauksesta ja kuvanveistosta aina ollut taattu yleisönsä taiteilijain ja arvostelijain piirissä. Tällä en tahdo kuitenkaan sanoa, että niitä olisi siellä yksinomaan ihailtu. Kaukana siitä. On kyllä kirjoittajia, jotka ovat kehuneet Diderot'ta uudemman kirjallisuuden ensimäiseksi varsinaiseksi taidearvostelijaksi, kun taas toiset ovat sanoneet hänen artikkeliensa olevan varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka kuvaamataiteiden arvostelua ei tule kirjoittaa. Mutta hänen menettelytapansa kiittäjät ja laittajat ovat kuitenkin siinä suhteessa yksimielisiä, että he antavat tunnustuksensa sille suurenmoiselle kirjailijakyvylle, millä Diderot on hoitanut kirjeenvaihtajatointansa suurista näyttelyistä puhuessaan. Ja ken huvikseen lukee näitä pian 200 vuotta vanhoja taidekronikoita, hänen ei tarvitse niin vakavasti huolehtia siitä, missä määrin ne pitävät yhtä vallitsevien taideteoriojen kanssa, sillä kirja on yhätikin täynnä elämänlämpöä, ja se merkitsee lopultakin enemmän kuin lait ja profeetat.
On muutoin helppo ymmärtää, ettei Diderot olisi voinutkaan kirjoittaa taidearvosteluansa niiden periaatteiden mukaan, joita käytetään johonkin nykyaikaiseen näyttelysalonkiin tuotuja taide-esineitä käsiteltäessä. Diderot'n kirjoituksethan levisivät melkein yksinomaan sellaisen yleisön keskuuteen, jolla ei ollut tilaisuutta itse nähdä käsiteltyjä tauluja eikä veistoksia ja jolta ei siis voinut vaatia suurempaa kiintymystä taideteosten teknillisiin ominaisuuksiin. Niissä olosuhteissa menetteli hän kaiketikin vain oikein kun hän otti tehtäväkseen tarjota lukijoilleen niin tarkkoja ja havaannollisia kuvauksia kuin mahdollista ja elävöittää kuvauksia kertomalla kaikenlaisia juttuja taiteilijoista ja siroittamalla siihen väliin pieniä mietelmiä esitetyistä aiheista ja lyyrillisiä, usein hiukan elegisiä vuodatuksia villin luonnon kauneudesta eli romanttisen maiseman tenho voimasta. Hänen kirjoitelmansa olivatkin sentähden useissa tapauksissa näytteille asetettujen taideteosten johdosta pikemmin kuin niistä itsestään syntyneitä pakinoita, ja niinpä onkin käsitettävää, miksi hänen näyttelykronikoitaan on sanottu huonoiksi malleiksi nykyaikaisille taidearvostelijoille.
Ne, jotka ovat ankarimmin tuominneet Diderot'n kuvaamataidekirjoitelmia, eivät ole kuitenkaan ottaneet riittävästi huomioonsa, että se maalaustaide, josta hänen oli puhuttava, houkutteli tunteistelevine, huvittavine tai mahtipontisine aiheineen aivan harvinaisen voimakkaasti käyttämään puhtaastaan kirjallista tulkintaa. Jos hän sepitti pikku-uuteloita selittääkseen Greuze'in ja Chardin'in tai Boucher'n, Fragonard'in ja Baudoin'in tauluja, niin ei maalareilla itselläänkään ollut siinä mitään valittamisen syytä. Heille oli vain eduksi, että heidän puhtaasti kirjallisia kuvasepitelmiään tulkitsi arvostelija, joka ehkä suuremmalla oikeudella kuin moni meidän päiviemme taidekirjailija olisi saattanut itseensä sovittaa Théophile Gautier'n kuuluisan lauseen: "Je suis un homme pour qui le monde visible existe" (Minä olen mies, jolle näkyvä maailma on olemassa), Diderot'lla oli nimittäin enemmän kuin useimmilla hänen aikalaisillaan ominaisuuksia, jotka ovat välttämättömiä taidearvostelijan henkisessä varustuksessa. Hänellä oli silmän terävyys tavallista paljoa suurempi, ja silmänsä muistin oli hän kehittänyt suorastaan hämmästyttävän varmaksi. Huolimatta suuresta mieltymyksestään kertovaan taiteeseen kykeni hän sentään arvostamaan sellaistenkin taulujen puhtaasti maalauksellista tunnetta, joista puuttuivat niinkin tyystin kaikki kirjalliset tai kuvittavat ainekset kuin esim. Chardin'in hiljaiselotauluista. Mitä enemmän hän askarteli maalauksen ja kuvanveiston kanssa, sitä enemmän oppi hän myös — ehkei vähimmin sentähden, että hän oli niin halukas ottamaan vastaan vihjauksia taiteilijoilta itseltään — huomaamaan puhtaasti teknillisiä ansioita ja puutteita. Hänen myöhäisemmät näyttelykronikkansa ovatkin paljon ammattimaisempia kuin aikaisemmat, ja hän kasvatti siten yleisöään sitä mukaa kuin hän itse kehittyi.
Ei sovi kuitenkaan jättää mainitsematta, että niinä yli 20 vuotena, joiden kestäessä Diderot harrasti taidearvostelua, hänen kirjoituksiinsa tunkeutui vähitellen yhä enemmän ja enemmän moralisoivia aineksia. Entisestä seikkailijasta, joka oli nuoruudessaan joutunut vikapääksi erääseen ranskalaisen kirjallisuuden säädyttömimpään romaaniin, oli nyt tullut vanha mies, jolla oli oma tytär kasvatettavanaan. Sikäli kuin tämä nuori tyttö varttui vuosiltaan, kasvoi myöskin hänen isänsä taipumus tuomita kaikkea epäsiveellistä taidetuotantoa. Sellaisesta hyveintoilusta ei luonnollisesti olisi itsessään mitään sanomista, sitäkin vähemmän, kun hyvä joukko 1700-luvun naiskammiomaalareita ansaitsi kylläkin ripitystä irstaista sepitelmistään. Mutta siitä huolimatta ei ole kuitenkaan järjetön se väite, että Diderot joutuu huonompaan valoon siveellisyyskiivailussaan kuin jos hän olisi jättänyt sellaiset asiat syrjään taidearvostelussaan. Hän eli kevytmielisenä aikana, ja hänen mielikuvituselämänsä oli, niinkuin olen jo usein huomauttanut, saanut tartunnan yleisestä tapainturmeluksesta. Sentähden saattaakin hän keksiä irstaisuutta sellaisissakin taideteoksissa, jotka tavallisesta katsojasta näyttävät siveellisessä suhteessa täysin moitteettomilta. Puhtaasti tarkastelevaa, intohimotonta kuvaamataiteen näkemystä, joka saa sekoittumattoman ilonsa viivojen, muotojen, värien ja valon yhteissoinnusta, ei hän kyennyt omaksumaan. Hänen olemuksensa oli liian rauhaton salliakseen hänen syventyä pelkästään esteettiseen nauttimiseen.
Huolimatta kaikista hänen innostuneista ja kaunosanaisista taulujen ja veistosten ylistyksistään olisinkin sentähden sitä mieltä, ettei hänen suhteensa kuvaamataiteisiin ollut aivan välitön eikä luonnollinen. Maalaus ja kuvanveisto olivat, niin ajattelisin, liian hiljaisia ja kaukaisia ilmaisumuodoiltaan voidakseen kokonaan vallata hänen mielensä. Hän haaveili kernaasti kauniiden kuvien edessä, häntä veti niihin, niinkuin kaikkeen, mikä oli aistillista kauneutta ja havaannollista, kouriintuntuvaa todellisuutta, mutta hän ei ollut kuitenkaan oikealla alallaan niiden vaiteliaassa ja liikkumattomassa maailmassa. On nimittäin muistettava, ettei hän ollut ainoastaan mies, jonka esineellisyystajunta oli erikoisen voimakas, vaan vielä suuremmassa määrässä yhteisöluonne, joka aina sekä tieteessä että runoudessa etsi tietä elämään. Sentähden palvoi hän ennenkaikkea teatteria, puhtainta yhteisötaidemuotoa, joka liittää ihmiset yhteiseen nautintoon, joka antaa runoilijoille ja näyttelijöille tilaisuuden puhua suoraan suurille joukoille ja joka tarjoaa heille mahdollisuuden — jätän ratkaisematta, onko tämä mahdollisuus vain kuviteltu tai todellinen — välittömästi vaikuttaa näiden joukkojen siveelliseen käsityskantaan ja siveelliseen toimintaan.
Diderot'n teatteriharrastus oli ilmennyt jo varhain. Seikkailevassa nuoruudessaan oli hän uneksinut rupeavansa näyttelijäksi, ja jo hänen ensimäisissä kirjoituksissaan tavataan, kuten ennen on mainittu, monta todistusta siitä, että näyttämön maailma oli hänen sydäntään lähellä. On kuitenkin huomattava, ettei näissä kirjoituksissa vielä suorastaan vaadittu vanhojen huvinäytelmä- ja murhenäytelmätyyppien korvaamista uusilla näytelmärunouden muodoilla. Vasta melkoista myöhemmin, siihen aikaan, jolloin hän julkaisi tietosanakirjaansa, puuttui hän vakavasti niihin teatterin uudistamispyrintöihin, joita oli 1700-luvun keskivaiheilla ollut huomattavissa Englannissa, Saksassa ja Ranskassa. Käyttäen mallinaan Lillo'n ja Moore'in porvarillista näytelmää, jota jo v. 1755 Lessing oli jäljitellytMiss Sarah Sampson'issaan, kirjoitti hän v. 1756 tunteistelevan ja opettavan näytelmänLe Fils naturel(Lehtolapsi). Ja tätä ensimäistä yritystä seurasi v. 1758 toinen, vielä tunteistelevampi ja opettavampi kappaleLe Père de famille(Perheenisä), jolla hän saavutti niin täydellisen itkumenestyksen, että sitä esitettäessä nähtiin yhtä monta kyynelkasteista nenäliinaa kuin oli katsojiakin.
Näitä kahta näytelmää en aijo tässä ryhtyä laajemmin arvioimaan. Riittää, kun sanon, että Perheenisä sisältää muutamia hyvin sattuvia kuvauksia porvarillisesta elämänpiiristä, ja että Diderot, joka taidearvostelussaan ennenkaikkea suosi elävästi sommiteltuja tauluja, osasi itse teatterikappaleissaan luoda kuvaelmantapaisia näyttämökuvia, Aikalaisille oli uutta se, että katsomosta saatiin nähdä todellisuutta uskollisesti noudattava sisäkuva, missä ajan pukuihin pukeutuneet ihmiset liikkuivat ja muodostivat ryhmiä samalla tavoin kuin suosituissa laatumaalauksissa. Kappaleessa oli varsinkin muuan shakkipelikohtaus ja toinen kohtaus, joka esitti perheenisää ottamassa aamusella vastaan talon liiketuttavia, mitkä silmälle tarkoiteltuine vaikutuskeinoineen tehosivat yleisöön, joka ei ollut tähän asti saanut teatterissa nauttia pienimmästäkään todellisuuskuvittelun haameesta. Kun lisäksi juonessa oli runsaasti sitä tunteellisuutta ja hyveintoilua, jotka harvoin olivat vaikuttamatta 1700-luvun teatterissakävijöihin, niin voikin helposti ymmärtää, ettäLe Père de famillesai monet täydet huoneet. Mutta nykyaikaisen teatterinjohtajan ei olisi suinkaan viisasta ottaa tätä kappaletta ohjelmistoonsa, sillä mikä oli uutta Diderot'n vuosisadalla, on jo liian nukkavieruksi kulunutta esitettäväksi meidän päivinämme näyttämövalossa. Ja se välitön, näytelmää tukeva elämä, joka tekee vanhanaikaisetkin kappaleet esityskelpoisiksi, on sen pahempi pysytellyt poissa Diderot'n tuotteesta. Sentähden tarjoavatkin vain muutamat yksityisetPerheenisänkohtaukset jonkunlaista historiallista mielenkiintoa, kun sitävastoinLehtolapsion alusta loppuun niin toivottoman ikävä, ettei sitä soisi ajanvietelukemiseksi edes vihamiehelleen.
Aikaansa kuvastelevina tuotteina voi kuitenkin Diderot'n näytelmillä olla paljon opetettavaa meille, huolimatta kaikesta niiden puhistuneesta sanamahtailusta ja kaikesta niiden tunteilusta. Niissä ei ole tosin itsenäistä runollista elämää, mutta ne ansaitsevat huomiotamme sellaisen kirjailijan kokeina, joka on näytelmän alalla ensi sijassa teoretikko ja vasta toisessa sijassa runoilija. Mitä Diderot tosiaankin sai aikaan, merkitsee tässä suhteessa paljon vähemmän kuin mitä hän aikoi, s.o. kuin ne periaatteet, joita hän tahtoi valaista, ja se menettelytapa, josta hän tahtoi antaa näytteen. Ohjelma huvitti häntä enemmän kuin itse työ — se käy kylläkin selvästi ilmi siitä, että tarkoitus lakkaamatta paistaa näytelmien vuoropuhelusta. Ja tätä seikkaa todistaa vielä paremmin kirjailijan into itse selitellä teostaan. Diderot oli ennenkaikkea arvostelija, ja sentähden oli hän tuskin saanut teatterikappaleensa valmiiksi, kun hän jo kävi niitä tulkitsemaan. Kenellä on oikean arvostelijan vaistot veressään, hänhän ei voi jättää edes oman mielikuvituksensa tuotteita uhraamatta arvostelun erittelyhalulle. Niin varustettiinkinLe Fils natureljaLe Père de familleselittävillä jälkikirjoituksilla, pitemmällä kuin itse näytelmät. Eikä minun tarvitse sanoa, että nämä jälkikirjoitukset ovat paljon huvittavampia, paljon omintakeisempia ja paljon välittömämpiä kuin nuo epäonnistuneet näytelmät. Siitä, mitä hän on kirjoittanut omista teatterikappaleistaan, voi paljon paremmin kuin kappaleesta itsestään muodostaa käsityksen niistä näytelmäihanteista, jotka pyrkivät näkyville ajan virrasta ja joita Diderot, rientäessään aina eteenpäin joutuisimpien joukossa, oli kerkeämpi huomaamaan ja kiihkeämpi toteuttamaan kuin kukaan muu.
Kun Englannissa ja Saksassa oli kerran alettu rikkoa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka vaati, että vain kuninkaat ja ruhtinaat saivat esiintyä murhenäytelmissä, kun sitävastoin porvarillisten luokkien elämää voitiin käsitellä vain huvinäytelmissä ja ilveilyissä, niin oli luonnollista, että Diderot tulisi liittymään näihin uudistuspyrkimyksiin. Ken oli niin kaunopuheisesti asettunut puolustamaan käsityöläisten etuja ja ken oli niin innokkaasti toiminut käsityön merkityksen kohottamiseksi, hänhän ei aivan yksinkertaisesti voinut pysyä syrjässä silloin kun oli kysymys, niinkuin joskus on sanottu, "porvariston julistamisesta oikeutetuksi saamaan osakseen vakavan näytelmän kunnian". Diderot ei olisi ollut Diderot, ellei hän olisi tahtonut teatterikappaleissaan osoittaa, että traagillisia tapauksia voi sattua keskiluokan kodeissa yhtä hyvin kuin hoveissakin. Hän, joka oli niin innokkaasti tutkinut kaikkia erilaisia käsitöitä ja jota oli huvittanut eri ammattien elin- ja työolojen lakkaamaton vaihtelu, hän ei saattanut myöskään tyytyä klassillisen näytelmän yleistäviin, melkein kohteettomiin ihmistyyppeihin. Tarmokkaammin kuin kukaan ennen huomautti hän siitä, että se traagillinen ja koomillinen ihannoiminen, jota näytelmä oli tähän asti tavoitellut, oli saanut elämänkuvauksen menettämään rikkautta enemmän kuin voittamaan yleispätöisyyttä. Sen uuden näytelmän, jonka puolustajaksi Diderot ryhtyi, ei sentähden pitänyt esittää ihmistä itsessään,l'homme en soi, vaan ihmistä sellaisena, miksi hänet ovat muodostaneet ympäröivät olot, ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Sen sankarien ei pitänyt olla joidenkin vanhojen tai kaukaisten valtakuntien kuninkaita, eikä myöskään arvoltaan ja asemaltaan tuntemattomia yleisten paheiden tai heikkouksien edustajia; vaan niiden piti olla perheenisiä, kirjailijoita, upseereja, kauppiaita, kansalaisia ja herrasmiehiä y.m. pikemmin kuin tyypillisiä ihmisiä. Heidän elämäänsä piti esittää kaikkine suurine ja pienine, tavallisen ihmisen oloa myllertävine ristiriitoineen. Ja tähän esitykseen oli mahdutettava tarpeellinen määrä tunteellisuutta ja siveellisesti kasvattavaa opetusta.
Nämä Diderot'n ohjelman kohdat toteutuivatkin ennenpitkää varsin yleisesti 18. v. s:n näytelmäkirjallisuudessa. Diderot saa hyvin suuressa määrässä kantaa edesvastuun kaikista niistä traagillista ylevyyttä puuttuvista murhenäytelmistä ja koomillista hilpeyttä kaipaavista huvinäytelmistä, jotka valtasivat eurooppalaiset teatterit 1700-luvun lopussa, siksi kunnes niiden vallan mursivat Goethen ja Schillerin uusantiikinen murhenäytelmätyyppi ja se uusi huvinäytelmä, jonka Englannissa loivat Goldsmith ja Sheridan ja Ranskassa Beaumarchais. Mutta jos "Perheenisän" ja "Lehtolapsen" antama esimerkki osoittautui siten turmiolliseksi kirjalliselle kehitykselle, niin ei tule unohtaa, että paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia. Jos tämän lajin arvoa aikaisemmin alensivat monet matalat, tunteilevat kappaleet, niin on sen nostanut uudelleen kunniaan suuri nykyaikainen näytelmäkirjallisuus, joka on kauvan Diderot'n kuoleman jälkeen todistanut, että hän kuitenkin oli suuresti katsoen osunut oikeaan aavistellessaan teatterin uusia tehtäviä ja tulevaisuudenmahdollisuuksia.
Oikein arvostellaksemme Diderot'n näytelmäkirjailijatointa, tulee meidän lisäksi huomata, että hän vain kahtena ikävuotenaan työskenteli teatteria varten. Jos ensyklopediahuolet olisivat suoneet hänelle enemmän aikaa, olisi hän ehkä vähitellen kyennyt paremmin hallitsemaan näytelmän tekotaitoa. Siinä suhteessa onkin kuvaavaa, että "Perheenisä" osoittaa melkoista suurempaa kypsyyttä kuin kaksi vuotta aikaisemmin sepitetty "Lehtolapsi", ja että Diderot'n onnistunein näytelmäkoe on muuan pieni tuokiosepitelmä 1770-luvulta, joka hänen kuolemansa jälkeen tavattiin hänen käsikirjoitustensa joukosta. Huolimatta näistä tosiasioista ja huolimatta niistä mainioista näytelmää koskevista ajatuksista, joita Diderot esittää tutkielmissaan, en kuitenkaan usko maailman menettäneen hänessä suurta teatterirunoilijaa. Häneltä puuttui m.m. se keskitetyn, harkitsevan sommittelun kyky, joka on välttämätön, jos mieli näytelmän muutamien tuntien ajan kiinnittää katsojain tarkkaavaisuutta. Hänen lahjakkuutensa oli kaikesta rikkaudestaan huolimatta ylipäänsä liian katkelmallista, jotta hän olisi kyennyt luomaan eheitä ja lujia runoteoksia. Muttayksinäytelmäkirjailijan edellytys oli hänellä sentään kehittyneempikin kuin useilla muilla, sillä hän kykeni, milloin vain tahtoi, kirjoittamaan sujuvaa, luonnollista ja eloisaa vuoropuhelua. Teatterikappaleissaan ei hän sitä, sen pahempi, tahtonut, sillä niissä oli hänestä ennenkaikkea oltava tunteellinen, kaunopuheinen ja jalohyveinen. Mutta kun hän sai olla lainkaan ajattelematta yleisön arvostelua ja vain ystäviään varten kirjoitella mietteitään sellaisista filosofisista, uskonnollisista tai siveellisistä kysymyksistä, joita ei sensuuri olisi sallinut hänen käsitellä painetuissa teoksissa, osui hän aivan etsimättä siihen juttelusävyyn, joka oli hänen paras ilmaisukeinonsa. Ja tuloksena tästä oli joukko näytelmäntapaisia vuorokeskusteluja, jotka sisältönsä puolesta kuuluvat tieteen alaan, mutta jotka muodoltaan ovat n.s. kaunokirjallisuutta, vieläpä suuremmalla oikeudella kuin useimmat muut Diderot'n teokset.
Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa. Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n sana Diderot'nLe Neveu de Rameau'sta, että tämä vuoropuhelu on lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä, tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita. Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja, kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltäLe rêve de d'Alembert, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen luonnonfilosofian peruskysymyksistä.
VuorokeskusteluD'Alembert'in unijakautuu kahteen lukuun tai, tekisi melkein mieli sanoa, kahteen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä johtaa Diderot itse puhetta, d'Alembert'in vain muutamilla epäilevillä lauseilla keskeyttäessä hänen kaunopuheliaisuutensa tulvaa. Käy selville, että Diderot'n huomio on eräiden fysiologisten ja lääketieteellisten teosten johdosta kohdistunut uusimpiin elimellisen elämän syntyä käsitteleviin teorioihin. Näistä teorioista katsoo hän saaneensa ratkaisevan todistuksen kartesiolaisen kaksinaisuusopin pätemättömyydestä, jota oppia hän oli jo aikaisemmissakin kirjoituksissaan vastustanut. Sillä vakuuttamisinnolla, joka on hänelle ominainen, koettaa hän nyt saada d'Alembert'in ymmärtämään, ettei ruumiin ja sielun, eli, niinkuin ajan filosofisen kielenkäytön mukaan sanottiin, ulottuvan aineen, substanssin, ja ajattelevan aineen välillä ollut mitään oleellista eroa. Eihän ollut mahdollista osoittaa, missä elämä alkoi ja missä se loppui, ja sentähden kävi hyvinkin ajatteleminen, että kaikella aineella, jopa kivelläkin, oli piilevä tuntemiskyky. Niin, Diderot tahtoi mennä vieläkin pitemmälle: hän tahtoi osoittaa, että niinkuin elimellisten olentojen nähdään kivettyvän, niin voitaisiin myös mielikuvituksessa nähdä kiven vuorostaan muuttuvan elimelliseksi elämäksi, s.o. jonkun patsaan marmori jäsenten muuttuvan elävän olennon lihaksiksi. Kun marmori oli jauhautunut soraksi ja sora muuttunut mullaksi ja multa imeytynyt kasvin mehuihin ja kasvi tullut eläinten ja ihmisen ravinnoksi, niin siinä yksi ainoa suuri kiertokulku sitoi näennäisesti kuolleen elävään. Tämän kokonaisuus- ja yhtenäisyysnäkemyksensä hurmaamana jatkaa sitten Diderot aateskeluaan niistä kehitysasteista, jotka johtavat yksinomaan tuntevista olennoista ajatteleviin olentoihin, elämäntoimintojen esiintymisestä munassa ja sikiössä, itsestäänsikiämisestä y.m., y.m., siksi kunnes hänen harvasanainen kuuntelijansa keskeyttää hänet lähteäkseen kotiin nukkumaan tuon väsyttävän pakinan vaivoista.
Niin varovainen mies kuin se d'Alembert, jonka historiasta tunnemme, ei kaiketi voinut muuta kuin väsyä Diderot'n rohkeista ja hurjina kiitävistä päähänpistoista. Mutta toiselta puolen on käsitettävä hänet liian viisaaksi ja tietorikkaaksi, jott'eivät hänen ajatuksensa olisi askarrelleet edelleen kaikissa niissä väitteissä, mitä Diderot oli esittänyt. Tultuaan kotiin on hän sentähden heti vaipunut uneen ja unessa ovat hänen aivonsa jatkaneet niitä todisteluja, joita oli illan keskustelussa kosketeltu. Hän on unessa pitänyt elävistä kuiduista ja epäelimellisistä ainejoukoista niin hirvittäviä yksinpuheluja, että hänen rakastajattarensa on pelästyneenä lähettänyt hakemaan lääkäriä saadakseen selville, onko hän saanut kuumetaudin tai tullut suorastaan hulluksi. Sellainen on juoni vuorokeskustelun toisessa osassa. Siinä saamme kuunnella haastelevan keskenään neiti de L'Espinasse'in, joka lukee tri Bordeau'lle, mitä hän on yöllä ennättänyt kirjoittaa muistiin d'Alembert'in sekavista puheista, ja tri Bordeau'n, joka lohduttaa häntä vakuuttamalla, ettei suinkaan houraus, vaan syvä viisaus puhu uneksijan haaveista. Kun näin lääkärin tieteelliset selitykset törmäävät vilkkaassa sananvaihdossa tuon älykkään, mutta filosofisesti kouluttamattoman ystävättären yksinkertaista arkiymmärrystä vastaan, tapahtuu välistä, että nukkuja puuttuu puheluun muutamin uusin haavein, jotka näyttävät olevan peräisin korkeammasta maailmasta kuin siitä, missä valveilla olevat ihmiset pohtivat ajatuksiaan. On jotakin tutunomaista ja osittain jopa koomillistakin sen 1700-luvun makuuhuoneeseen sijoitetun laatukuvan sommittelussa, joka nousee silmiemme eteen lukiessamme tätä kummallista vuorokeskustelua. Mutta samalla on tässä kohtauksessa ihmeellinen, melkeinpä ylevä tunnelma, sillä d'Alembert'in kuviteltuun hourailuun on Diderot mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista — luonnossa vallitsevasta yhteydestä, siirtymisestä olotilasta toiseen, elimestä elimeen tai lajista lajiin tapahtuvasta kehityksestä — joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin. Hän on antanut mielikuvitukselleen vapaat ohjat ja kirjoittanut sellaisella vauhdilla ja riemulla, että mekin saatamme huomata, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan elää aikana, jolloin aatteet uudistuivat ja maailmankuva muuttui uudeksi suurien luonnontieteellisten keksintöjen vaikutuksesta.
Diderot oli joutunut hourauksen valtaan "filosofisen" elämänkatsomuksen tenhoamana. Kaksinaisuusoppiin liittyvät käsitystavat ja periaatteet ansaitsivat hänen mielestään tuomionsa. Luonto yksin, tuo ainoa ja yhtenäinen, saattoi olla uskonnon ja siveysopin pohjana, tai oikeammin: luonnon palvonnan piti korvata uskontoa ja siveysoppia. Sellaisia mietti Diderot niinä vuosina, jolloin hän liikkui parooni Holbach'in maatilalla vierailevain kyynillisten pilkkaajain piireissä. Myöhemmin asettui hän kyllä jonkun verran varovaisemmalle kannalle materialististen oppien liioittelujen suhteen, mutta näin ei käynyt ennen kuin hän oli itse ennättänyt ilmaista samaa elämänkäsitystä eräissä vuorokeskusteluissa. Niinpä julistavat puhdasta naturalistista siveysoppia esim. "Erään filosofin ja markisitar ————:n keskustelu" tai "Liite Bougainville'in matkaan". Tässä jälkimäisessä vuorokeskustelussa on Diderot sitäpaitsi — kuvaillessaan Tahitin alkuasukkaiden viettämää hänen nähdäkseen erinomaisen onnellista luonnonelämää — kehitellyt sitä teoriaa, että sukupuolielämä on kokonaan riippumaton kaikista siveellisistä arvostelmista, joka teoria osoittaa hänen omaa rakkauskäsitystään leimanneen suorasukaisuuden, mitä melkein tekisi mieli nimittää latteaksi. Ja "Erään isän ja hänen lastensa keskustelussa" on hän ilmoittanut, että hänen nähdäkseen on yksityisellä ihmisellä oikeus asettua vallitsevien siveyskäskyjen yläpuolelle silloin kun hänen käsityksensä yleisestä edusta sitä vaatii. Jos joku sentähden haluaisi väittää, että Diderot on ollut osaltaan valmistamassa sitä siveellistä kurittomuutta, joka liittyi suureen uudistusliikkeeseen, niin kävisi kylläkin vaikeaksi kokonaan vapauttaa häntä syytöksestä. Hän ei olisi ollut se aikansa tyyppi, mikä hän oli, ellei vapauspyrkimys esiintyisi myös vähemmän miellyttävine puolineen hänen tuotannossaan. Ken etsii syytösainehistoa 1700-luvun itsekästä onnimoraalia vastaan, tapaa kyllä Diderot'n kirjoituksista useita tarkoitustaan palvelevia lausuntoja. Tätähän sopi vain odottaakin. Mutta kummallisempaa on, että samaisen Diderot'n teoksissa esiintyy myöskin eräs tuon itsekkään onnimoraalin epäsuora arvostelu, joka terävyydessään vaikuttaa musertavammin kuin mikään syytös. Ainakin minusta näyttää siltä kuin ei taitavinkaan vastustaja olisi juuri paremmin osannut satuttaa naturalistisen siveysopin arkoihin kohtiin kuin Diderot kuuluisassa vuorokeskustelussaanRameau'n veljenpoika.
Tässäkin vuorokeskustelussa johtaa yleisesti tunnettu henkilö pakinaa. Nimisankari oli näet todellinen rappiolle joutunut pariisilais-originaali, joka oli herättänyt huomiota sentähden, että hän oli kuuluisan säveltaiteilija Rameau'n sukua. Hänkin oli perinyt hyvän joukon sitä erikoislahjakkuutta, joka oli tehnyt hänen sedästään Ranskan etevimpiä säveltäjiä, ja hänellä oli sitäpaitsi terävä järki ja pureva kieli. Mutta häneltä puuttuivat kaikki ne luonteenominaisuudet, joita tarvitaan taiteilijauralla samoinkuin yleensä kaikilla elämänurilla menestymiseen. Hän oli laiska ja nautinnonhimoinen ja hän piti sentähden parempana elää loisena perheissä, missä hänelle tarjottiin aterioita hänen sukkeluuksiensa tuottaman huvin hinnasta. Muutoin maleksi hän kahviloissa ja kaduilla ja sai yhtä ja toista pientä apua niiltä, jotka halusivat kuunnella hänen lörpötystään. Sellaiseksi kuvataan häntä ajan muistelmissa, eikä sentähden olekaan vaikeata uskoa, että todellinen tapaus on ollut niiden tietojen pohjana, joita esitetään Diderot'n vuorokeskustelun johdannossa.
Tekijän kerrotaan nimittäin eräänä iltapäivänä joutuneen Café de la Régence'issa puheisiin Rameau'n kanssa. Kun ei hänellä sillä hetkellä ollut muutakaan tekemistä, on hän ryhtynyt kuuntelemaan miehen elämänkokemuksia ja periaatteita. Sitten on hän, niin vakuuttaa hän lukijalle, merkinnyt muistiin kaiken, mitä on Rameau'lta kuullut, säilyttämällä hänen omat sanansa. Ja niin ovat kaikki tuon rappiolle joutuneen katufilosofin puheet — tai ehkä paremmin: otaksutut puheet — saaneet sijansa eräässä maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin kuuluvassa vuorokeskustelussa, joka näennäisen oikullisesti hypähtelee alalta toiselle — taiteilijasielutieteen kysymyksistä aina kasvatuskysymyksiin — mutta joka kaikessa harhailevassa kulussaankin on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut.
Niin houkuttelevaa kuin olisikin esittää muutamia näytteitä pakinasta, jota Diderot ja hänen kummallinen puhekumppaninsa pitävät keskenään, niin ei tila kuitenkaan salli minun ryhtyä laveampiin selostuksiin. En kuitenkaan malta olla kiinnittämättä huomiota niihin vuorokeskustelun kohtiin, joiden tähden olen puhunut siitä naturalistisen siveysopin yhteydessä.Rameau'n veljenpojanmonilukuiset ihailijat ovat usein huomauttaneet, että tämä kirjoitus tekee kaikesta vauhdistaan ja muodollisesta loistostaan huolimatta luettaessa paikoittain tuskastuttavan vaikutuksen. Goethe esim., joka jollakin, toistaiseksi selittämättömällä tavalla oli Schillerin kautta saanut siitä haltuunsa käsinkirjoitetun kappaleen ja joka vuonna 1805 julkaisi sen saksaksi käännettynä, tunnustaa suoraan joskus mieltänsä ahdistaneen työn kestäessä, vaikka hän suorittikin kääntämisen "koko sielullaan". Sellaisen sekalaisen vaikutelman ovat luultavasti saaneet enimmät, jotka ovat syventyneet tähän kummalliseen kirjaan. Meitä hurmaa havaintojen terävyys, mutta meitä myös melkein pelästyttää niiden iskevyys, suunnilleen samalla tavalla kuin meitä sekä huvittavat että kiusaavat Jonathan Swift'in satiirit.
Rameau'n kuvaukset siitä yhteiskunnasta, jonka näyttämökoristeiden takana hän on liikkunut kiertolaiselämänsä varrella, muodostuvat nimittäin kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Hän on nähnyt omanvoitonpyynnön, vallanhimon ja kateuden pöyhkeilevän kaikissa niissä taloissa, joihin hän on poikennut vaelluksillaan. Hän on luullut havainneensa, että hyveet tekevät vain ihmisen onnettomaksi, kun sitävastoin paheet, petos ja mahtavain kumartelu vievät hänet menestykseen ja onneen. Ja kun hän on johdonmukainen ajattelussaan, on hän, Jean Rameau, laatinut itseään varten oman filosofian, joka hänen nähdäkseen on ansiokkaampi kaikkia siihen asti vallinneita järjestelmiä. Kaiken inhimillisen pyrkimyksen pohjana, sanoo hän, on ensinnäkin saada jotakin syödäkseen ja sitten päästä tyydyttämään niin monia muita himoja kuin mahdollista. Ainoa siveellinen vaatimus on sentähden syödä ja pitää hauskaa niin hyvin kuin suinkin. Ken n.s. siveellisistä syistä pidättyy tarttumasta etuun, joka tarjoutuu hänelle, rikkoo Jean Rameau'n siveysoppia vastaan, sillä hänelle on hyötymistaito muuttunut omaksitunnoksi. Tämän mukaisesti on hän myöskin kehitellyt sen järjestelmän, jota hän noudattaa lapsiansa kasvattaessaan. Hän ei suinkaan tahdo ajaa poikansa päähän jaloja siveellisiä toimintaohjeita, jotka hänen kuitenkin olisi ehdottomasti pakko unohtaa, ellei haluaisi päättää elämäänsä kerjäläisenä. Mutta hän harjoittaa häntä sensijaan omaksumaan "taivutetun selän ihailevan asennon", jonka avulla hän voi saavuttaa mahtavain suosion; ja hän opettaa häntä ohjaamaan pyrkimyksensä hänen nähdäkseen ainoaan oikeaan suuntaan näyttämällä niin usein kuin hän suinkin saa kultarahan käsiinsä sitä lapselle hurmaantunein katsein, suutelemalla sitä, kertomalla kaikesta, mitä rahalla voidaan saada ja käymällä kopein askelin yli lattian antaakseen kasvavan ihmisen jo hyvissä ajoin ymmärtää, kuinka mahtavasti sopii liikkua miehen, jolla on rahoja taskussaan.
Kehitellessään yhä yltyvällä kaunopuheliaisuudella siveellistä ja pedagogista ohjelmaansa kohoaa Rameau hahmoltaan yhä korkeammaksi, kunnes tämä ateriailveilijä, tämä parittaja ja imartelija vihdoin menettää yksilöllisyytensä ja nousee eteemme kyynillis-materialistisen elämänkatsomuksen hirvittäväksi tyypiksi. Hän ottaa sanat Diderot'n suusta, jolla ei tunnu olevan mitään muistuttamista hänen kummallista, mutta ajatuksen puolesta johdonmukaista todisteluaan vastaan, kuinka paljon se sitten eronneekin tuon epäitsekkään filosofin omista mielipiteistä. Ja jos katsahtaa Rameau'n väitteiden pohjalle, ymmärtää varsin hyvin, miksi Diderot jää sanattomaksi hänen hirveän siveyspilkkansa edessä. Sillä tämä Rameauhan, joka teeskentelemättä tunnustaa seuraavansa yksinomaan omia viettejään, on jonkunlainen kammottava irvikuva siitä luonnonihmisestä, siitä yksinkertaisesta, vilpittömästä, ennakkoluuloilta säilyneestä olennosta, johon Diderot ja Rousseau ja niin monet muut heidän aikalaisensa olivat turvautuneet siveysfilosofisissa aateskeluissaan. Kun Rameau selittää, ettei hänen tarvitse päästää muita näkökohtia kuin oman edun tavoittelu vaikuttamaan toimintatapaansa, niin ilmaisee hän vain siten liiankin karkeasti samoja ajatuksia, jotka vallitsivat valistusfilosofien piiriin kuuluneiden yltiömaterialistien keskuudessa. Diderot ei tosin itse ollut tehnyt itseään syypääksi näihin suorastaan siveydenvastaisiin korskeiluihin, mutta hän oli ulvonut susien mukana parooni Holbach'in seurapiirissä ja hän oli useissa lausunnoissaan käyttänyt sanantapoja, joita voitiin verrata Rameau'n ihmeväitteisiin. Olisi ehkä liian rohkeata jyrkästi väittää, että Diderot olisitietoisestitahtonut arvostella ja moittia käsitystapaa, johon hän itsekin oli näyttänyt taipuvan. Jos ivallinen tuntu on tullut kirjaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, niin eiLe Neveu de Rameauolisi suinkaan ainoa maailmankirjallisuuden suurteos, jossa myöhempien aikojen lukijat näkevät paljoa syvemmän merkityksen kuin tekijä itse osasi aavistaakaan. Voitaisiinhan ajatella sellaistakin tulkintaa — ja muutamat etevät kirjallisuudenhistorioitsijat ovatkin siihen päätyneet — että Diderot ei olisi itse täydellisesti käsittänyt, minkä peloittavan kummituksen hän oli loihtinut esiin niillä puheilla, jotka hän oli pannut rappiolle joutuneen Rameau'n suuhun. Sellaista tulkintaa voidaan kyllä ajatella, mutta eipä ole useatakaan syytä, joka puoltaa sen pätevyyttä. Ja minusta näyttää sitäkin todenmukaisemmalta, että Diderot on ollut selvillä kuvaamansa elämänkatsomuksen kamaluudesta, kun hän on myöskin eräissä toisissa kirjoituksissaan osoittanut kylläkin huomattavaa kykyä vapautua toisissa tilaisuuksissa puoltamistaan näkökannoista. Hänhän oli, jos kukaan, sen esteettisen käsitystavan edustaja, joka antaa pääarvon tunteen merkitykselle taidetuotannossa. Hän oli itse tuokiosepittäjä, joka loi parhaat teoksensa hetken innoituksen vallassa. Mutta kun hän 1770-luvun lopulla kirjoitti sen vuorokeskustelun näyttelijän taiteesta, joka on tullut kuuluisaksi nimelläParadoxe sur le comédien, vastusti hän siinä terävästi kaikkia niitä, joiden mielestä innoitus, tunne tai välitön hurmaantuminen saattoi yksinään taata näyttelijälle menestyksen. Hän väitti siinä vain kylmän, harkitsevan järjen, "le manque de sensibilitén" tekevän näyttelijästä suuren, kun sitävastoin tunteellisuus sitoi hänet keskinkertaisuuteen. Esteettisten samoinkuin siveellistenkin oppien alalla korjaili hän siis myöhemmin itse niitä mielipiteitä, joita hän oli aikaisemmin kannattanut. Hänen eri vuosiin kuuluvat lausuntonsa ovatkin sentähden usein keskenään ristiriitaisia, ja eräissä tapauksissa saattaa olla vaikeatakin päästä selville hänen kannastaan. Mutta ristiriitaisuudet todistavat ainoastaan, että hänen kirjoituksensa ovat taistelevan elämän ilmauksia, elämän, joka on kamppaillut eteenpäin läpi vastakkaisten mielipiteiden. Hän ei milloinkaan vanhanakaan miehenä kokonaan kieltänyt sitä, mitä hän oli nuorena tunnustanut, mutta hän oppi käsittämään erehtyneensä useissa varhaisemmissa lausunnoissaan, ja tämähän vain tekee hänen kehityksensä kiinnittävämmäksi sen mielestä, joka hänen kirjailijatoiminnassaan näkee hänen miehuusikänsä historian tärkeimmän osan.
Diderot’n ulkonaisista elämänvaiheista tällä kaudella ei ole paljon sanottavaa yli sen, mitä on aikaisemmin kerrottu. Tietosanakirjallaan oli hän hankkinut itselleen taloudellisesti murheettoman aseman ja hän olisi voinut tyynenä katsahtaa kohti vanhuuttansa, ellei häntä olisi painanut tuo ranskalaisen perheenisän alituinen huoli tyttärensä myötäjäisistä. Kun hänen Angélique'insa oli päässyt naimaikään, valmistautui hän uhraamaan kirjastonsa, jotta ei tyttären olisi tarvinnut odottaa miestä. Tarjottuaan muutamia vuosia turhaan kirjakokoelmaansa kaupaksi, sai hän sen v. 1765 myydyksi keisarinna Katariinalle suuremmasta summasta kuin hän olisi koskaan osannut pyytääkään, ja hän sai lisäksi oikeuden pitää kaikki kirjansa luonaan niin kauvan kuin hän eli. Tällä anteliaalla tarjouksellaan oli Venäjän hallitsijatar tehnyt Diderot'n järkähtämättömän uskolliseksi palvelijakseen. Diderot osti Pariisista taideteoksia keisarinnan laskuun, hoiti hänen kirjallisia liikeasioitaan, oli hänen kanssaan kirjevaihdossa ja imarteli häntä mauttoman jumaloivin ylistyksin. Kaikella tällä alamaisuudellaan ei hän kuitenkaan, niin hartaasti kuin hän olisi sitä halunnutkin, voinut päästä käymästä mieskohtaisesti Pietarissa kiittämässä keisarillisesta avuliaisuudesta. Niin oli hänen pakko kuudenkymmenen vanhana tehdä suuri Venäjänmatkansa, josta tuli hänen elämänsä merkillisin ulkonainen tapahtuma. Mutta hänen sisäiselle kehitykselleen ei tämä retki merkinnyt mitään. Hän palasi kotiin niin väsyneenä matkan vaivoista, että hänen ystävänsä pitivät häntä murtuneena miehenä. Ja vaikka hän elikin vielä kymmenen vuotta ja kirjoitti viime hetkeensä asti samalla innolla kuin aikaisemminkin, ei hänen vanhuudentuotantonsa kuitenkaan jaksa isostikaan kiinnittää mieltämme. On kuin olisi tuo vanha päivätyöläinen heikontunut henkisesti siinä huolettomassa olossa, mikä tuli hänen osakseen hänen vanhuutensa päivinä. Hänen kotinsa oli mukava, hänellä oli varaa pukeutua hienosti ja häntä ympäröi ylellisyys ja rikkaus — mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin kamppailuvuosinaan. Suureksi surukseen menetti hän ystävättärensä, neiti Volland'in, hänen nuoruudenystävänsä olivat poistuneet ennen häntä, hänen suurinta vihamiestään Rousseau'ta ei ollut enää elävien joukossa, ja kun mies on menettänyt rakastettunsa ja tuimimman vihollisensa, niin on myöskin hänen elämänsä ponnin katkennut. Vain vaimo ja tytär kiinnittivät häntä enää elämään, ja heidän hoivaamanaan poti hän viimeisen sairautensa. Hän kuoli tuskattomasti päivällispöytänsä ääreen, vain muutamia silmänräpäyksiä sitä ennen vielä keskusteltuaan vaimonsa kanssa.
Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa, hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kunLe rêve de d'Alembertjulkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivatLe Neveu de RameaujaParadoxe sur le comédien; että hän oli kiehtova, eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä, että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen parhaat kohdat Raynal'inHistoire des Indes'iä, Holbach'inSystème de la nature'iä, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva d'Epinay'nMemoires'eja. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten oikean alkuperän.
Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt, niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle, jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen, että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta; että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavanSouvenir-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle, joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.
Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan kirjailijatyönsä pohjana.