The Project Gutenberg eBook ofDityrambejaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: DityrambejaAuthor: Aarni KoutaFriedrich Wilhelm NietzscheRelease date: May 3, 2006 [eBook #18303]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DITYRAMBEJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: DityrambejaAuthor: Aarni KoutaFriedrich Wilhelm NietzscheRelease date: May 3, 2006 [eBook #18303]Language: FinnishCredits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.
Title: Dityrambeja
Author: Aarni KoutaFriedrich Wilhelm Nietzsche
Author: Aarni Kouta
Friedrich Wilhelm Nietzsche
Release date: May 3, 2006 [eBook #18303]
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and DistributedProofreaders Europe.
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DITYRAMBEJA ***
DITYRAMBEJAAarni Kouta
DITYRAMBEJAAarni Kouta
DITYRAMBEJA
DITYRAMBEJA
VERIVALA.
Verivalani vannonut oon.En tahdosta isien, ystävienkuin Hannibal muinen,en suitsussa jumalain alttarien.Minä valani vannoinkun yöhyt ylläni synkkänä uhkas,kun tähdet ei välkkyneet kannella taivaan,vihan salamat viilsi vain pimeätä pintaa,min alla purjehti pilvet.
Verivalani vannonut oon.En kostoa vierahan, vennon heimon,mi omaani uhkaa,en vuorille nousta ja laaksoihin laskea,miss’ aavoilla välkkyvi kultaiset viljat,en polkea peltoja, tallata tarhojavainoojan maan.
Minä vannoin laaksoista vuorille nousta,heimoni hyljätä, ystävät heittää,jumalien suitsuvat alttarit jättää,yksin taistella, kamppailla, nousta,kuiluja, kulkea, tuskia tuntea,korkeella kangastushuippuja nähdä,joille aurinko purppurahehkunkirkkaimman heittää,joilla humisee raikkaammat tuulet.
Alla syvimmät, synkimmät kuilut,yllä hopea-kangastus huiput.
HUIPUILLA
Taivas yllä, manner alla,ympärillä hyiset huiput,talven kirkkahat kinokset.
Alla uhkuvi elämä,puhkeavi puihin pihka,sihisevi mannun mahla,tuulet ilman tuoksutäydet.
Täällä talvi, viima vinha,silmä siinnossa lumien,katse kentillä kiteiden,sydän surmien ilossa,mieli häissä Hallatarten.
Kevät keikkuen tulevi,mielet innosta ilona,veret valta-valkeana,tulet Helka-helluntaiset,rukoukset, riemu soipi,sydän inehmon herkkä, hellä.
Tääll’ ei riemuita, rukoilla,tääll’ ei liesku luojan liekit,sydän ei säälistä sykähdä,aatos lemmestä avarru,tääll’ ei syytä, syyttömyyttä.Tunnon jää on ainut lämpö,mielen halla hyyrrelamppu,joka säihkyen säkenöi,kuumottavi keskiyössä.
Veljenkättä kaikki lyövät.Kirpoavi kahle, muuritmurtuu raudan, roudan luomat.Vapahina vangit valjut!Kajastavi toivo kirkas,unet, uskot uudet luopi.
Tääll’ ei vankeja, vapaita,veljeyttä, vertaisuutta,tääll’ ei uskoja, unia,tääll’ ei toivoa, totuutta,ylin yks’ on käsky kylmä:korkealla aina kierrä,niinkuin tähti talvitaivon,pyhä, puhdas, koskematon,kiillä, konsa ei kimallapäivän kirkas kultakehrä,itse pakkasen puremamuille tuhlaten tulesinäytä oudot ilmanrannatyösen synkät umpiukset,vaivan ylpeän ylängöt.
SANKARIT SOTII.
Pois katsojajoukot,pois aseita, kalpoja kantavat joukot,nyt sankarit sotia käyvät!
Säilittä sotivat, kalvoitta kamppailevat,ei paisu julmina käsien jänteet,vihan vasamat silmissä yksin säihkyy,lyö aivoissa säkenöivät salamat oudot,yö synkkänä yllä ja alla lepää.
Pois katsojalaumat, kun sankarit sotii!
Yö näkevi yksin sen tulen, mi uhmaataivaita, maita ja meriä, joitatuhannet tuulet pilvihin nostaa,kuiluihin viskaa.Yö näkevi mykkä ja helmaansa peittää.
Sankarit sotii, sankarit sotii,tuskat tuimimmat rintoja polttaa,sydämiä leikkaa.Kuiluihin syöksyvät sadat ja kaatuu,kuiluista nousevat tuhannet taasen,nousevat, sotivat, häipyvät yöhön,mi mykkänä lepää.
Sankarit sotii,etäältä himmeä rusko vain hohtaakerran nousevan päivän, mi takaavuorien synkkien säteitä heittääharvoja, valjuja taistojen teille.
MITÄ VUOTATTE?
Mitä vuotatte meiltä, te kirjavat joukot?
Me seisomme yössä. Henkemme soihtusuurena palaa, kun sammuvi tulettaivaan ja maan. Kun pimeys saartaavuorisen, louhisen, jylhän tienoon.Mitä vuotatte meiltä?
Me emme seuraanne konsana liity,emme kanssanne valloita maita, mahteja kumoo,emme vajoo kuin pisara vajoohyrskyvään mereen. On henkemme ylpee.
Me yksin seisomme vartiona yössä.Mitä vuotatte meiltä?
Ei leimua soihtumme teidän vuoksi,ei valaise teitänne, matkaanne johda.Eri matka on teillä ja toinen on määrä.Oma tiemme on kallein, määrämme korkein,etäisin, suurin.
Erotkohon tiemme!
Te pyrkikää tulienne pienien ääreen,majojenne rauhaan tai taistonne teille.Me synkkiä polkuja taivallamme,louhia kuljemme, kuiluja käymme.
Me sytytämme soihtumme suurehen liekkiin,mi valaisevi etäisintä, oudointa mailmaa,jonne ei silmänne, aatteenne kanna.
Me seisomme yksin. Teitä on tuhansia,mitä vuotatte vielä?
KANSAN SANKARI.
Sa hyvähuutoja jos joukon kaipaat,niin ällös puhuko, vaan sammalla,ja hosianna huutaa he, jos saavutsa ratsastaen – aasintammalla.
KUSTAA III.
KUSTAA III.
(1792)
(1792)
1.
MUSTAT NAAMIAISET.
Valomerenä välkkyvi valtiaan linna,rusoaaltoina vyöryvä silkkien vuo,tulenlieskoina säihkyvät timantit leimuu,tuhat salamoivaa tähteä kristallit luo,käy maljoissa veripuna-viinien kuohu,hovi juhlivi, pauhaten soitot ne soi,yli kaikkien valtias vaieten katsoo,maan aurinko, nousevan aamun koi.
Mitä maastansa hän, mitä tuhansista noista,välikappaleita käsissä luovan ne vain!Hän juhlivi tänään, jo huomenna nostaatuhosäihkyvän säilän ja polkevi lain.Mitä miljonista hän, joka huipuilla elää,ne juhlien nääntyy, kun nousevi hän.Oma voima ja valta on määränsä korkeinyli herkkien tunteiden, säälinnän.
Te polvistukaa, miljonat, valtiaan eteen,kun voittojensa vaunut ne ylitsenne käy,hän kovimmista kovin on, vahana vaipuuken käskynsä valtaa ei tuntevan näy,te taivutte, uudesti-luojanne talttakun raivoten marmorinne pintahan lyö,te vapisette, luovat ovat ankaria aina,ja murtaminen aina on ankaran työ!
2.
VALTIAS MIETTII.
Te vaaditte vapautta, meluavat joukot!
Ei vapautta teille! Kultainen koruon vapaus, jolla voi leikkiä yksinankarat, suuret ja käskevät henget.Ei vapautta teille! Ei helmiä heitetäsikojen eteen, ei timantteja kylvetätielle, min pintaapolkevi räyhäävä, roskainen rahvas!
Ei vapautta teille, on onnenne totellaja käskystä ankarien verihin otella,kun lankeaa elämän ja kuoleman arpa.Ei vapautta teille! Vain suuria henkiä varten on vapaus.Se öinen on taivas, min korkea kansikultana säihkyvi outoja tulia,se rusko on uusien päiväin, mi uinuuhelmassa taivasta kantavain vuorten,se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyytuhansia vasamia ylpeän vaivan,se suurin on salama, se mustin on yö,mi raivosta nauraen tultansa lyö.
Ei vaalijoiksi teistä sen valkean vallan,ei päästäjiksi synkeiden pilvien kohdun,ei leikkienne tantere kultainen kenttäöisien tulten.On onnenne käskyä ankarien kuulla.
On vapaus käskeviä henkiä varten.He tanssivat soidessa salamien säilän,he huippuja kulkevat, allansa kuilut,elämä ja ihmiset, kuoleman kauhu.He uhraavat itsensä, uhraavat toiset,he huoli ei onnesta vaistot kun johtaapolkuja taistojen, voittojen heitä.He kovinta etsivät, vastusta vaikeinta,jylhintä vuorta, min kylkehen kylmäänväkevimmät vasamansa iskeä saavat,he etsivät taistoa, leikkaavat voittoa,vuottaen salamoiden suurinta soittoa,he uhraavat itsensä, uhraavat toiset,kun välkkyvi kullassa kaukaisin maali,he herroja ovat, te kuulijoita käskyn,mi korkeilta vuorilta laaksoihin kaikuu.Ei vapautta teille!
3.
TULI VALLOILLA ON.
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huuto.
Tuli valloilla on, väkijoukko kuin merituulien ruoskima pauhaten kuohuu.Tuli valloilla on, pyhä temppeli herjattu,tallattu maahan on jumalien asunto,marmori jaloinsärjetty, pirstottu karkehin käsin!
On valtias kaatunut, purppuraruskoriutunut Pohjolan pakkastaivaan,aurinko kirkkain varjojen helmaanvaipunut, kullaten köyhän ja kylmänviluisen tienoon, siunaten sammunutluojista suurin.Väki roskainen voittanut?
Ei, kolmasti ei! Oli liiaksi kovase timantti, min pintahan tuhoterän iskivoimaton viha,voittaen timanteista säihkyvin murtui.
»Tuli valloilla on!» kävi myrskyisä huutokun sankari sortui.Tuli valloilla on, joka paisuen kasvaaja kulona kulkien valtiaat, vallatsyöksevi maahan ja lieskoihin hautaa.Tuli valloilla on, ja Europa leirijoka kolkka min vihaa ja kostoa hehkuu!
TASA-ARVOISUUS.[1]
Verihuurut ne peittävi Ranskan,tuli roihuvi valloillaan,viha vihreenä lieskana loimuu,punahurmeella huuhtovi maan,se allensa tallaa ja ruhjoo,mitä vuossadat suurinta loi,se pirstoo ja syöksevi surmaan,tuhokellot kun turmion soi.
Nyt kostohon käynyt on kurjaroskarahvas ja mellastajat,giljotiinit ne yötä ja päivääverivirtoja purskuttavat,nyt poistetaan juopa, min luoneettuhatvuosien arvot on –tuligloria säihkyen pettäävoi jalotkin hurmiohon.
Mitä koskevi meihin tuo ilve,verivirrat ja julmuus sen,ken huipuilta katsoo, hän nauraasurunäytöstä laaksojen,suku tänään jos sortuvi toinen,niin huomenna nousee jo uus,vain yksi on hengelle myrkky:tasa-arvo ja vertaisuus!
Verihuuruista nousevi Ranskaväki roskainen pöyhkeilee:Ei herroja, orjia enää,nyt oikeus hallitsee!»Eri suuria ihmiset ovat,– se oppi on oikeuden, –sama oikeus vertaisille,eri oikeus toisillen!»
[1] Eräs Ranskan vallankumouksen »totuuksista».
MARCIUS CORIOLANUS.
MARCIUS CORIOLANUS.
1.
1.
PATRIISI PUHUU.
Pyhä Rooma on herjattu, orjien sukualhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumaträyhäten kulkeekatuja ikuisen kaupungin, jokaäänetön sankaritemppeli muinensuurien, ylhäisten henkien oli,nyt alhaisen rahvaankilpojen, taistojen kiehuva kenttä.
Pyhä Rooma on herjattu, curian ovetaukeevat käskystä joukkion joudon,ikuinen istuinlakien, tuomion tahrattu ompi,nöyränä taipuusenaatti tahtohon huutavan heimon.
Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa!Ylhäinen, äänetön sankarirotu,min jänteissä vangittu, vellova voimamykkänä piilee, mut iskee kuin öinensynkeä pilvi, kun taistelun hetkikorkea koittaa,ylhäinen, ankara, äänetön heimoon valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas!
Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumaalhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt.
2.
MIEKKA PUHUU.
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,nyt laulua kalpojen kuulla se saapi!
Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet,pois temppeli koruja kantavat papit,ei pyyntönne auta,se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävelkolkkohon yöhön,yö saartavi Roomaa ja verinen vimmatuomiosäilänsä säihkyvän nostaa.
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä,nyt laulua kalpojen kuulla se saapi.
Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot,joilla kultainen, keinuva viljavalmiina vartos,talot tuhkana ompi ja lyötynä joukkomaailman vallan, mi vavisten vuottaaiskua sankarin raivoisan säilän.
Vapise Rooma, nyt laulavi kalpalaulua ylpeän, ylhäisen vihan,vapise valtio, vallasta sotiikuoleman äänetön, uhmaava joukko,vapise Rooma, sa sankarin ääntäkuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.
3.
HAAMU.
On sankari sortunut, ylpeä liianmiekkansa oliiskemään isien nostamaa pyhääikuista valtaa, mi kirkkahin koruaikojen kultaisen kruunun ompi.
On sankari sortunut, joukkonsa toivopettynyt tuonelle uhrasi urhonylpeän, suuren,on sankari sortunut, ikuinen Roomavapaana jälleen, ja pauhaten kaikuukaduilta, toreilta rahvahan riemu.
On sankari poissa, mut henkensä ylpeeajasta aikahan ylpeenä katsoohuipuilta kulkua räyhäävän rahvaan,on sankari poissa, mut ylenkatseylhäinen yllä kaupungin lepää,mi halvaksi lukiesikoiskruununsa kansojen kesken,mi valtansa ikuisen aatelin antoikoruksi pöyhkeän barbarilauman.
On sankari poissa, mut huipuilta henkiylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo.
CATILINA PUHUU.
Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yöja eessä tasavallan joukot taajat!Soi kalske kaukainen ja tähtivyötaivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa,nyt koston, vainon vaikein hetki lyö,maat oudot, kansat etäiset ja laajaton vallassamme kohta, loppuun työnyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaasua Rooma, voimat kammottavat käyvätvastaasi, maahan sorru nyt tai voita!
Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltäähurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee,min takaa tuhon veritähdet kiiltää,jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee,mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta,jo säilät salamoi, päin määrää suurta,tienviitta vihan vihree virvasoihtu,raivaaja radan syämen synkkä loihtu,soi säilät, aukee vallan vaskiukset,kimaltain kaartuu öiset kangastukset.
Soi, salama, yön pilvi iske tulta,lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu,helmassa tulevan on kirkkain kulta,mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu,leimahda lieska vihan, kaikki hautaa,mi synnyttää ei uutta enää voi,ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaaja elojuhlaa suurta karkeloi.
Yö hälvenee ja taiston aallot raukee,on sammunut jo mielen hurja uhka,on voitto tasavallan, hauta aukeenyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka,mi maassa lepää, mutta tulta yhäsalassa vaalii, helmahansa sulkeesen kipinän, mi lieskan uuden siittää,lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä,jolloinka kohti määrää uutta kulkeetaas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää,lait ihmisille laatii, ohjat ottaakäskystä valtiaan, mi nousee kerranja astinlaudaksensa lyöpi maan.
JULIUS CAESAR.
JULIUS CAESAR.
1.
ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA.
Yö saapuu, tummuu iltataivaan sylimaan hetkeksi mi sulki kultavaloon,yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloontuhansin lieskoin, mutta kaiken yliloistossa miljonien tulten seisoomies yksinäinen, jumalien juurta,vuorella jumalten. Yöt päivät kutoohenkensä sallimuksen vaippaa suurtakansoille, maille. Milloinkaan ei putookädestään voimakkaasta vaskiparta,mi unen toteen, toden uneen liittääharsoksi säihkyväksi, joka sulkeehelmaansa hengen ihanimman runon.Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta,mi uutta uraa raunioihin raivaamaailman vanhan, joka jälleen kulkeekuin karkeloiden ikuisuuden työhön.Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaahyveille, jotka lailla iltaruskonkultaavat vielä maita, uuden uskonsyttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön.
Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaasua vuorellansa, vaskiukset aukeeJanuksen temppelin, uus’ astuu luojapyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja,min valta milloinkaan ei maahan raukee,mi omaan voimaansa vain yksin luottaa,oi terve, Rooma, uhraa uhri parhainnyt luojallesi, kautta palmutarhainikuinen soikoon kuoro: terve Caesarsua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät!
Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta,mies yksinäinen valvoo kukkuloilla,mut kohta nouseva on valtakunta,maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.
2.
LEGIOONAIN LAULU.
Terve Caesar,sallimuksen valtakannel kaikuu,terve, terve Caesar!Terve Caesar,taiston teräskellot kutsuukuolon purppuraiseen juhlaan meitä,terve Caesar,terve valtias, nyt arpa lankee,terve, joukkosi on tuonen tuttu,terve, tuhannesti terve, suuri Caesar!
Terve Caesar!Elo kypsynyt on leikkaajalleen,vilja tuleentunut viikatteelle,terve Caesar,raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuuvuottain sirppiäsi, jonka teräkultasalamana kaikkeen iskee,mikä valmiina on vainiollaan,terve Caesar,terve elojuhlija, min kenttämaasta maahan, merten yli yltää,terve Caesar,ikuinen on elonkorjuuaikas!
Terve Caesar,kohtalosta kohtalohon johtaaolemuksen ikivoima meitäniinkuin tulenpatsas korven yössä,tuhatkimaltava taivaankaarikangastusten etäisestä maasta.Terve Caesar,valtas ikiruno kiehtoin käskee,terve Caesar,voimas lannistava pakko säätäätuskan, vaivan vaikeata tietäkäymään miljonat ja myrskyn laillalaulaa voiton korkeata virttä,terve Caesar,terve sankari, nyt kultakotkintervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!
3.
ARPA LANGENNUT ON.
Arpa langennut on, rajan kielletyn ylisotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa.
Arpa ankara langennut, ikuinen Roomavavisten herraansa suurinta vuottaa,min kultaiset kotkatseudusta seutuhun myrskyten lentää,arpa ankara langennut, pauhaten kuohuuvoittojen voimakas, vyöryvä koskimaan kukkivan yli, mi iskutta miekanvaltahan sankarin saapuvan taipuu.
Arpa langennut on, rikos ihanin tehty,mi tähtihin saakkamaineensa säihkyvän glorian nostaayli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin.Rikos ihanin tehty, min suuruutta saataei tahrata siveyslakien mitta,mi orjia vartenon alussa aikojen muinaisten luotu,oma lakinsa sankarin toimilla, töillä,min timanttikovakohtalo korkeille hengille säätää.Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyvekädessä sankarin, salliman suomankäskijäksi kansojen, luojaksi aikain,joittenka valtakirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuumenneiden polvien tahto ja tarmo.
Arpa langennut on, tulenlieskoina lentääsankarin säihkyvät, kultaiset kotkatseudusta seutuun ja päätyvät Roomaan,min marmoriportitsalpansa valtiaan käskystä avaa.
Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika,korkea, ankara urhojen aika,valtikan ottaa.Jälleen sankariseppele vehreekulmilla ihmisten suurien kukkii,jälleen pilvihin nousevi maineRooman, mi maailman kohtalot ohjaavaltiaan alla, min voittojen tähtikirkkainna säihkyvi aikojen yössä.
4.
POMPEJUKSEN CURIASSA.
(Maaliskuun iduspäivänä.)
Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurinihminen sortunut, säihkyvin helmisammunut luomisen kirkkahan kruunun,sammunut, heittänyt purppurahehkunviimeisen, hellänmaailman ylle, mi värjyen vaipuumustien varjojen outohon yöhön.
Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineenkultainen istuin,tahrattu verin on ikuinen Rooma,verin, min jälkiä puhtaaksi pesekoskaan ei aika, ei umpehen painumilloinkaan haavat,jotka on iskenyt alhainen viettialhaisten henkien, alhaisen koston.
Rikollinen Rooma!Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä,jotka armolla valtiaan kerrannousivat, iskivät ystävän, miehenuhriksi kuoleman keskellä työtäkorkeinta, pyhää.Rikollinen Rooma,ajasta aikaan on tuomio soiva:etsikkoaikaas et älynnyt kerran!
On valtias poissa, mut voittojensa kulkuaaveena vyöryvi aikojen halki,on valtias poissa, mut iäti seisoose huone, min kätensä voimakas kerranvuorille vuoli,on valtias poissa, mut henkensä yhähuipuilta hyisiltä kansoja ohjaa,on valtias poissa, mut auki on rata,min tarmonsa rasti,on valtias poissa, mut voittojensa vaunutsäihkyen vyöryvät aikojen yössä.
VOITTAJA PUHUU.
Ma voitin. Mitä ompi voitosta,päämäärä taistellessa vain on pyhä.Ken yläpuolla ei oo voittoaan,hän kahlehissa orjuuden on yhä!
SOTA.
On sota niinkuin tammi taivas-latva,jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö,sen pirstoo vasta salamoista suurin,min synnyttävi synkin, oudoin yö.
LUOMINEN.
Alussa maa oli autio ja tyhjä,pimeys lepäili syvyyksien päällä,määrättä hyrskyen mustimmat laineetkulkivat, kiersivät mitatonta merta,vaahdoten valkeana tuolla ja täälläkiehuivat muodotta muodostuvat aineetetsien toisia yhtyäkseen kerta.
Alussa maa oli autio ja tyhjä.
Kuohahti äkkiä synkimmät aineet,väkevänä jylisten pauhasi myrsky,hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissähehkuen hulmusi tulipuna tähtikeskellä avaruuden ääretöntä kantta.Syvyyden kultana keinuvaa pintaaElämä kulki.
Aaltojen harjalta harjalle aallonmyrskysi luovista voimista suurin,halkesi kahtia vellovat vyörteetvuorina vierien outoihin ääriin,vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin,sijansa heittäen karkelokentäksiluomisen työlle.
Lieskoina leimusi avaruuden tähtitimantteja, kultia kylväen maille,raskaina ilmoihin harmajat huuruthyisistä, himmeistä notkoista nousi,kaaoksen kylmähän rintahan henkihehkuvaa tultansa luojista suurin.
Hälveni häivät, kiehuen itimaa, joka jäisenä lepäsi äsken.Kuohuen aukeni vehreä helmakätkien hehkuunsa hersyvät voimat,siittäen sihisevät, pursuvat mahlat,työntäen taivaille uhkaavat huiput.Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivansynnytti viimeksi syvimmän synnyn,huippuja kulkevan ihmisen suuren.
Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee,ajat ne aikoihin tanssien yhtyy,ei loppunut työ.Väristen vuottavi päivät ja yötluomisen levotonta, suurinta juhlaamaailma, vahvuuden välkkyvät vyöt,luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa.Milloinka salamoista synkehin lyö,kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova,milloinka työhönsä ankaraan ryhtyymestarin suurimman raivoisa palja,milloinka miljonat kuiluihin syöksyyverissä luomisen kiehtova malja?
Vavisten luojaansa vuottavi maa.Milloinka salama sen leimahtaa?
UUSI JUMALA.
Hän vuorilla viipyy, allansa kansapauhaten juhlivi maalia vaillakuin korvessa Siinain Israel muinen.Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoinkatsovi Elämän ankaraa Herraa,min ikuiset käskytpiirtävi pintahan kylmän ja karmaankalliopaaden.
Hän vuorilla viipyy, allansa joukkojuhlivi huoleton, tanssivi eessäkuvien kultaisten, kangastuskaarten,jumalien outoin.Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsootanhua, riemua joukkion joudon.
Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi,min mustassa helmassa tulipuna turmanhehkuvi liesi,hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka,min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy,hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerransalamoiden vaunuissa laaksoihin, joissajuhlivi määrättä räyhäävä rahvas.
Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret,tärisevi manner ja kiehuvi meri,min raivoista pintaamyrskyjen valkeat valjakot lentää.
Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolenakeskelle karkelon keinuvan entää,hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvatpirstovi, syöksevi marmori-ylväätjumalien alttarit maahan, mi ompijalkainsa ainainen astinlauta.Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyypurppuraruskona taivaalla, jonkakaukainen kansihehkuvi autuutta maallisen riemun.Hän saapuvi, valtansa rastivi radanihmisten kulkea kunne hän tahtoo,hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi,hän ohjaa suuret ja pienet virrat,hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat,hän, kansojen käskijä, ihmisten herra,mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.
TOTUUS.
Te etsitte, tahdotte totuutta tesurumieliset sankarit hurskaat.
Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte,sen uhriksi voimanne parhaat te suotte,sen kangastuskaaria kultahan luotte,se elämänne huippu ja elämänne määrä,se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä,te etsitte, tahdotte totuutta vainyli kaunihin valheenkin!
Mikä valhetta sitten?Oma etsintänne,virvojen välkkyvä, väikkyvä harha!Mikä puhtainta totta?Vain elämänne,vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha,ei totuutta muuta,ei hyvien, pahojen tietojen puuta!On elämä ainoa puu, joka kukkii,se todet ja totuudet helmaansa kätkee,se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä,se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä,se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu,se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa,ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa,sen oksilla ainainen soittelo soi,elo ainoa totuus on, oi!
Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta!
Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut?Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä,liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinenkuoleman varjo.Mitä etsitte vielä?
Rajojen ulkona kalvas on maa,hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen,totuuden kehto,äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto,missä ei halujen kiehuvaa maljaa,missä ei säveliä, tanssia, naljaa,miksi vielä viivytte, totuus on siellä,johon te tahdotte, jota te etsitte,lemmitte ylielämän kauniiden valheitten?
LAKI.
Kun elon kahlehtia tahdoitte,niin lain te loitte,vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä.Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen –jos enää voitte.
LEMPI.
Olkohon lempemme niinkuin lähdelaella tunturin korkean, jylhän,raikas ja selkee,kalvolla auringon kirkkahin kulta,pohjalla vellovan elämän suoni,mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.
NAINEN.
On nainen Suuri-mahdollisuus yhä:hän synnyttää voi lailla syksy-yönkirkkaimman tähden, taikka marraspilven,mi tuhoo ihanimpain tulten työn.
SYKSY.
Syksy saapuu.Myrskyn jylhät kellot kaikuu,kuolinkellot,kylmät, jäiset kellot,joilla sääliä ei, armahdusta,jotka katoa ja kalmaa laulaa.Syksy, syksy saapuu,soivat tuonen suuret, kaameet kellot.
Syksy saapuu.Heelmät kypsyy, putoo puistakesän riemuinneista, heilineistä,konsa elo kuohui, kiehui,täytti nesteillänsä syämet, juuret,heelmiin kypsytti ja heittikylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan.Saapuu syksy, surmaa, jäätää –Heelmät jäävät.
Syksy saapuu.Puhkee viime hehkuun luonto,viini huumaava sen suonet täyttää,leimaa elon purppuraisen kiihkonkalvenneihin kasvoihin ja soittaakalman virttä kelloin kumajavin.
Syksy saapuu.Terve aika,kylmä, ankara ja säälimätön,terve kuolon viime huumauksen aika!Lietso veriin hengen hurjin hehku,suihki suoniin kiihkon kuumin viini,heelmät kypsytä ja sitten surmaa,lyhyiksi elon hetket leikkaa,jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän,hetki oleva vain kirkkain, korkein,johda suuriin, sanattomiin töihin,töihin vaivan ylpeän ja vaikeen,syksy, syksy,tuskan, hehkun, tuonen tuima aika,konsa hornan julmat kellot kaikuu.
FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA
FRIEDRICH NIETZSCHEN RUNOJA
ECCE HOMO.
Sukuni ma tiedän juuren!Lailla leimuliekin suurenhehkun, tuhoon itseni.Mihin tartun, syttyy valo,minkä jätän, hiiltyy palo:liekki olen varmasti!
YSTÄVYYDELLE.
Terve, ystävyys!Ens’ aamuruskomun toiveheni korkeimman!Oi usein tuntuikuin loputon ois tie ja yö,ja elo inha,vailla maalia!Kaks kertaa elää tahdon,kun silmässäsi voitonja huomenhohteen näin,sa rakkain jumalatar!
VENEZIA.
Yössä ruskeessasillalla seisoin ma.Laulu kaukaa soi:kumpusi kultanapois yli värjyväin vetten vyön.Valot, soitto ja gondolit –hämyn helmahan kaikki ui juopuen pois...Kädet oudot sieluni soittimeenkävi silloin, gondolilaulun masalaperäisen lauloin ja vapisinhämykirjavaa autuutta.– Mua kuuliko kenkään, oi?...
AURINKO LASKEE.
1.
Sydän polttava,ei kauan sun janota tarvitse enää!On lupaus ilmassa,sitä huhuuvat oudot huulet mulle– saapuvi suuri viileys...
Paahtoi polttaen ylläni päivä:terve, te äkkiä tulevat tuulet,terve, te iltaiset viileät henget!
Humisee oudon raikkaana ilma.Yö eiköhän vietellen katsele mua?...Pysy lujana, urhea sydämeni, oi!Älä utele: miksi?
2.
Eloni päivä!Aurinko laskee.Jo virta kultana kimmeltää.Miks huokuvi paasi,sen kiireellä onniuinuiko päivällä untansa?Se onnesta välkkyvi vihreenä vieläpovella ruskean jyrkänteen.
Eloni päivä!Jo iltasi joutuu!Jo hehkuvi silmäsisammuen verkkaan,jo vyöryvi kasteesikyynelhelmet,jo lipuvi valkeita meriä hiljaasun lempesi purppurahehku,sun autuutes viipyvä, viimeinen...
3.
Joudu, kirkkaus kultainen!Sa kuolemansalaisin, suloisin tunne!– Ma kuljinko tietäni nopeasti liian?Nyt vasta kun jalkani uupuu,ma katseesi kohtaan,minut onnesi saavuttaa.
Ylt’ympäri soittoa, aaltoja vaanMi ennen ol’ raskasta,vaipui sinervään unhoon,nyt venheeni keinuvi jouten,Myrskyn ja retken – oon unhoittanut!Hukkuivat toivo ja toiveet,nyt välkkyen sielu ja ulappa hohtaa.
Seitsemäs yksinäisyys!En tuntenut koskaansulovarmuutta lähellä niin,niin kuumaks’ en auringon kehrää. –Viel’ eikö jäisinä hehku mun kukkulani?Hopean kevyenä nytpurteni aavalle ui...