Carkerin pikku tehtävä
Konttoripäällikkö Carker istui kirjoituspöytänsä ääressä sileänä ja sulavana kuten ainakin, lukien kirjeitä, jotka oli jätetty hänen avattavikseen, ja merkitsi niihin tavantakaa muistiinpanoja ja huomautuksia, joita niiden sisällys vaati.
Sitten hän kokosi ne pikku ryhmiin jaettaviksi kauppaliikkeen eri osastoihin. Posti oli ollut hyvin runsas sinä aamuna, ja Carkerilla oli paljon työtä.
Sellaisessa puuhassa olevan miehen menettely — hän kun pysähtyi katselemaan kädessään olevaa paperinippua, jakoi sen — eri ryhmiin, otti toisen nipun ja tutki sen sisältöä kulmakarvat rypyssä ja huulet tiukalla, vuoroin jakaen ja lajitellen ja miettien — muistutti omituisesti kortinpeluuta. Carkerin ilme sopi hyvinkin tähän mielikuvaan. Hän näytti huolellisesti miettivän peliään, tajuavan täydellisesti sen vahvat ja heikot kohdat, järjestelevän mielessään kortit sitä mukaa kuin ne tulivat hänen eteensä, tuntevan tarkoin, mitä hyötyä niistä oli, mitä niiltä puuttui ja mihin ne pystyivät. Hän huomasi tarkasti, mitä toisilla pelaajilla oli käsissään, mutta ei koskaan ilmaissut, mitä hänellä itsellään oli.
Kirjeet olivat erikielisiä, mutta Carker luki ne kaikki. Jos Dombey ja Pojan kirje vaihdossa olisi ollut jotakin, mitä hän ei olisi osannut lukea, olisi pakasta puuttunut kortti. Hän luki melkein yhdellä katseella ja vertasi kirjeitä ja asioita toisiinsa jatkaessaan työtään, pannen kirjeet perätysten kunkin omaan ryhmäänsä — samoin kuin pelaaja katselee pöydälle heitettyä korttia ja pitää mielessään sen merkitystä senkin jälkeen kun se on hävinnyt näkyvistä. Vähän liian viisaana pelitoveriksi ja kerrassaan liian viisaana vastustajaksi Carker istui siinä, kattoakkunan lävitse tulevien auringonsäteitten langetessa häneen vinosti, ja pelasi yksin.
Ja vaikkei kissansukuisten eläinten, villien paremmin kuin kesyjenkään, vaistoihin kuulu pelata kortteja, teki johtaja Carker kiireestä kantapäähän asti kissamaisen vaikutuksen istuessaan siinä kesäisen valon ja lämmön kaistaleessa, joka paistoi hänen pöydälleen ja lattialle, ikäänkuin ne olisivat koukerteleva aurinkokello ja hän itse sen ainoa numero. Hänen tukkansa ja poskipartansa, jotka tavallisestikin olivat laimean väriset, näyttivät nyt entistäkin haalistuneemmilta voimakkaassa auringonvalossa ja muistuttivat kilpikonnan väristä kissankarvaa. Hänen kyntensä olivat pitkät ja sirosti leikatut ja teroitetut. Hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä jokaista likatahraa kohtaan, mikä sai hänet toisinaan katselemaan putoavia pölyhiukkasia ja pyyhkimään ne pois sileältä valkealta kädeltään ja kiiltävältä paidanrinnaltaan. Sellaisena istui johtaja Carker, ovelana, terävähampaisena, pehmeäjalkaisena, tarkkasilmäisenä, sulavakielisenä, julmasydämisenä, siistinä ulkomuodoltaan, lujana ja kärsivällisenä työssään kuin hiirenkolossa odottaen.
Vihdoin olivat kirjeet järjestyksessä lukuunottamatta yhtä, jonka hän säästi erikoiseen tarkoitukseen. Lukittuaan yksityisluontoisemmat kirjeet pöytälaatikkoon hän soitti kelloa.
"Miksisinätulet?" kysyi hän veljeltään, joka ilmestyi huoneeseen.
"Lähetti on asioilla, ja minä olen häntä lähin", kuului nöyrä vastaus.
"Jaha, sinä olet lähin?" mutisi johtaja. "Niin. Kerrassaan suuri kunnia minulle!"
Osoittaen pöydälle ryhmitettyjä avattuja kirjeitä hän kääntyi halveksivasti nojatuolissaan ja mursi kädessään olevan kirjeen sinetin.
"Minusta tuntuu ikävältä häiritä sinua, James", sanoi veli ottaen kirjeet käteensä, "mutta —"
"Vai niin, onko sinulla jotakin sanottavaa? Arvasinhan sen. No niin?"
Konttoripäällikkö ei nostanut silmiään eikä luonut niitä veljeensä, vaan katseli yhä kirjettään, vaikkei avannutkaan sitä.
"No niin?" toisti hän kärsimättömästi.
"Olen levoton Harrietin vuoksi."
"Harrietin. Minkä Harrietin? En tunne sennimistä."
"Hän ei ole terve, ja hän on kovasti muuttunut viime aikoina."
"Hän muuttui kovasti monta vuotta sitten", vastasi johtaja, "eikä minulla ole muuta sanottavaa".
"Jospa tahtoisit kuulla minua —"
"Miksi minä kuulisin sinua, veli John?" vastasi johtaja, pannen ivallisen painon kahteen viimeiseen sanaan, ja kohotti päänsä luomatta kuitenkaan katsetta veljeensä. "Minä sanon sinulle, että Harriet Carker ratkaisi monta vuotta sitten vaalin molempien veljiensä välillä. Mahdollisesti hän katuu sitä, mutta hänen täytyy pysyä siinä."
"Älä käsitä minua väärin. Minä en sano, että hän katuu. Menettelisin kovin kiittämättömästi vihjatessani siihen suuntaan", vastasi toinen. "Mutta, usko minua, James, minä olen hänen uhrauksestaan yhtä pahoillani kuin sinäkin."
"Kuin minäkö?" huudahti johtaja. "Minäkö?"
"Yhtä pahoillaan hänen vaalistaan — siitä, mitä sanot vaaliksi — kuin sinä olet siitä vihainen", virkkoi toinen.
"Vihainen?" toisti johtaja näyttäen hammasrivinsä.
"Tai tyytymätön. Mikä sana sinua vain enimmin miellyttää. Tiedäthän tarkoitukseni. Minä en aio loukata."
"Sinä loukkaat kaikella mitä teet", vastasi hänen veljensä katsahtaen häneen äkkiä hyvin tuimasti. Samassa tämä ilme kuitenkin väistyi entistä leveämmän hymyn tieltä. "Vie nuo paperit pois, ole niin hyvä. Minulla on työtä."
Hänen kohteliaisuutensa oli niin paljon loukkaavampi kuin hänen kiukkunsa, että veli lähti ovelle. Mutta siinä hän pysähtyi ja taakseen katsoen virkkoi:
"Kun Harriet turhaan koetti rukoilla sinua minun puolestani ensimmäisen harha-askeleeni ja ensimmäisen oikeutetun vihanpuuskasi sattuessa ja kun hän luopui sinusta, James, seuratakseen minua onnettomuuteen ja uhrautuakseen harhaan osuvassa rakkaudessaan perikatoon joutuneelle veljelleen, jolla ei ilman häntä ollut ketään koko maailmassa, silloin hän oli nuori ja kaunis. Minä luulen, että jos voisit nähdä hänet nyt — jos menisit häntä tervehtimään — niin hän herättäisi ihailuasi ja sääliäsi."
Johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi vastaukseksi johonkin mitättömään pikku juttuun huomauttaa: "Hyväinen aika! Niinkö on asian laita?" Mutta hän ei lausunut sanaakaan.
"Me ajattelimme silloin — me veljet — että hän menisi nuorena naimisiin ja viettäisi onnellista ja rauhallista elämää", jatkoi John Carker. "Jospa tietäisit, kuinka kevyesti hän hylkäsi nuo toiveet, kuinka iloisesti hän on vaeltanut sitä tietä, jolle kerran astui, koskaan katsahtamatta taakseen, niin et enää voisi sanoa, että hänen nimensä on vieras korvillesi. Et suinkaan!"
Taas johtaja taivutti päätään ja näytti hampaansa kuin aikoisi sanoa: "Kerrassaan ihmeellistä! Olenpa peräti hämmästynyt!" Mutta nytkään hän ei puhunut mitään.
"Saanko jatkaa?" kysyi John Carker lempeästi.
"Jatkaa matkaasi pois täältä?" vastasi veli hymyillen. "Ole niin hyvä."
Huoahtaen John Carker kääntyi astumaan ulos ovesta, kun samassa hänen veljensä ääni pysähdytti hänet hetkiseksi kynnykselle.
"Jos Harriet yhä vaeltaa mielellään samaa tietä eteenpäin", virkkoi johtaja heittäen vielä avaamattoman kirjeen pöydälle ja pistäen kädet syvälle taskuihin, "niin voit sanoa hänelle, että minä kuljen yhtä mielelläni omaani. Jollei hän kertaakaan ole katsahtanut taakseen, niin voit sanoa hänelle, että minä olen joskus niin tehnyt palauttaakseni mieleeni, kuinka hän asettui sinun puolellesi, ja että minun päätökseni on järkkymätön." Viimeiset sanat hän virkkoi ystävällisesti hymyillen.
"Minä en puhu hänelle mitään sinusta. Me emme koskaan puhele sinusta.Kerran vuodessa, syntymäpäivänäsi, Harriet virkkaa: 'MuistelkaammeJamesia nimeltä ja toivokaamme hänelle onnea', mutta muuta emme puhu."
"Ole niin hyvä ja sano se siis itsellesi", vastasi toinen. "Et voi toistaa sitä liian usein painaaksesi mieleesi, että sinun on varottava puhumasta siitä asiasta minulle. Minä en tunne ketään Harriet Carkeria. Sellaista henkilöä ei ole olemassa.Sinullamahdollisesti on sisar; pidä hänestä niin paljon kuin tahdot. Minulla ei ole sisarta."
Johtaja Carker otti taas kirjeen käteensä ja viittasi sillä pilkallisen kohteliaasti ovelle. Hän avasi sen veljensä mennessä ulos ja katseli synkästi hänen jälkeensä hänen poistuttuaan näkyvistä. Sitten hän taas kääntyi nojatuolissaan ja alkoi huolellisesti lukea kirjettä.
Se oli hänen mahtavalta isännältään Dombeylta ja päivätty Leamingtonissa. Vaikka Carker luki kaikki muut kirjeet nopeasti, käsitteli hän tätä hitaasti ja harkitsi eri sanoja, paljastaen samalla kaikki hampaansa. Silmäiltyään sen yhteen kertaan lävitse hän käänsi sen taas toisin päin ja poimi sieltä muutamia lauseita. "Vaihtelu on ollut minulle hyvin terveellinen, enkä tunne vielä halua määrätä paluupäivääni." "Minä toivon, Carker, että tulette kerran tänne tervehtimään minua ja ilmoitatte minulle henkilökohtaisesti, kuinka asiat luistavat." "Unohdin puhua teille nuoresta Gaysta. Jollei hän ole lähtenytPojalla ja Perillisellätai josPoika ja Perillinenvielä on satamassa, niin määrätkää jokin toinen nuorukainen ja pidättäkää Gay toistaiseksi Cityssä. En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä."
"Sepä sattui pahasti!" virkkoi johtaja Carker, levittäen suunsa, "sillä hän on nyt jo kaukana".
Yhä kiinnitti tuo lause, joka oli jälkikirjoituksessa, hänen huomiotaan ja sai hänen hampaansa pysymään näkyvissä.
"Muistaakseni mainitsi hyvä ystäväni kapteeni Cuttle jotakin kehumisesta tuon päivän vanavedessä. Vahinko, että poika on niin kaukana!"
Hän taivutti kirjeen jälleen kokoon ja hypisteli sitä, sovitellen sitä pitkittäin ja poikittain pöydälle seisomaan ja käännellen sitä joka puolelle — käsitellen ehkä ajatuksissaan samoin sen sisällystä — kun lähetti Perch koputti hiljaa ovelle, tuli sisään varpaillaan, kumarrellen joka askelella, ikäänkuin hänen elämänsä ilona olisi kumarrella, ja laski muutamia papereita pöydälle.
"Haluaisitteko ehkä jatkaa työtänne?" kysyi Perch hieroen käsiään ja taivuttaen päänsä nöyrästi toiselle puolelle kuin tuntien olevansa henkilö, joka ei saanut pitää sitä pystyssä sellaisen miehen läsnäollessa, vaan tahtoisi pitää päätänsä mahdollisimman vähän tiellä.
"Kuka kysyy minua?"
"No niin, tällä hetkellä ei oikeastaan kukaan", vastasi Perch hiljaisella äänellä. "Laivakojeiden kauppias Gills sanoo poikenneensa sisään jonkin maksusuorituksen vuoksi, mutta minä sanoin hänelle, että teillä on paljon työtä, oikein paljon työtä."
Perch yskähti kerran kouraansa ja odotti lisämääräyksiä. "Onko joku muu vielä odottamassa?"
"Niin, herra Carker", sanoi Perch, "en olisi omasta aloitteestani uskaltanut mainita, että kukaan muu odottaa, mutta sama nuorukainen, joka oli täällä eilen ja viime viikolla, on yhä roikkunut täällä ja näyttää hirveän vetelältä, kun hän viheltelee varpusille alhaalla pihalla ja saa ne viheltämään vastaukseksi."
"Sanoitteko hänen haluavan jotakin työtä, Perch?" kysyi Carker nojautuen taaksepäin tuolissaan ja katsellen lähettiä.
"No niin, herra Carker", vastasi Perch yskähtäen taas kouraansa, "hän sanoi nimenomaan tarvitsevansa jotakin tointa ja olevansa sitä mieltä, että häntä voisi käyttää johonkin satamassa, koska hän on tottunut onkimaan, mutta —" Perch pudisti päätänsä epäilevän näköisenä.
"Mitä hän sitten sanoo tullessaan?" kysyi Carker.
Perch yskähti jälleen, mitä keinoa hän aina käytti alamaisuuttaan ilmaistakseen, kun ei mitään muuta sopivaa juolahtanut hänen mieleensä. "Hän sanoo pyytävänsä nöyrästi tavata jotakuta herroista ja haluavansa ansiotyötä. Mutta nähkääs", lisäsi Perch alentaen äänensä kuiskaukseksi ja iski kerrottavansa salaisuuden suuren tärkeyden vuoksi ovea kädellään ja polvellaan kuin olisi tahtonut sulkea sen vieläkin lujemmin, "kerrassaan sietämätöntä on, että tuollainen joutava poika maleksii täällä ja juttelee, että hänen äitinsä on imettänyt meidän liikkeemme nuorta herraa ja että hän siitä toivoo itselleen jotakin etua. Olen varma siitä", huomautti Perch, "että vaikka vaimoni samoihin aikoihin imetti terveintä tyttöstä, millä konsanaan olemme rohjenneet lisätä perhettämme, en olisi uskaltanut vihjatakaan siihen, että hän olisi kyennyt imettämään herra Dombeyn lasta!"
Carker hymyili hänelle kuin haikala, mutta hajamielisellä, mietteisiinsä vaipuneen tavalla.
"Eiköhän minun olisi parasta", esitti Perch lyhyen vaitiolon jälkeen ja uudelleen yskäisten, "ilmoittaa hänelle, että jos hän taas näyttäytyy täällä, hänet jätetään poliisin liuostaan. Katsokaas, herra Carker", lisäsi Perch, "minä olen luonnostani niin arka ja hermoni ovat vaimoni tilan vuoksi niin kiihdyksissä, että helposti voisin vannoa tuon pojan olevan vaarallisen."
"Tahtoisin nähdä hänet, Perch", virkkoi Carker. "Tuokaa hänet sisään!"
"Heti, herra Carker. Mutta suokaa anteeksi, hänen ulkomuotonsa on kovin raaka."
"Ei se haittaa. Jos hän on siellä, tuokaa hänet sisään. Puhuttelen kohta herra Gillsiä. Pyytäkää häntä odottamaan."
Perch kumarsi ja sulkien oven niin tarkoin ja huolellisesti kuin aikoisi olla palaamatta viikkokauteen meni pihalle varpusten joukkoon. Hänen lähdettyään Carker asettui, mieliasentoonsa tulisijan eteen ja jäi siihen seisomaan, katsellen ovelle. Siinä hän muistutti erikoisesti väijyksissä olevaa kissaa, hymyillessään niin, että hammasten koko ylärivi loisti näkyvissä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Perch palasi takanaan pari raskaita saappaita, jotka kolistelivat pitkin käytävää. Tokaisten kursailematta: "Marssi eteenpäin!" — mikä oli perin harvinainen esittelytapa Perchin suussa — hän työnsi ovesta sisään vahvarakenteisen, viisitoistavuotiaan pojan, jolla oli pyöreät punaiset posket, pyöreä sileä pää, pyöreät mustat silmät, pyöreät raajat ja pyöreä ruumis ja koko olemuksensa yleisen pyöreyden mukaisesti kädessä pyöreä hattu ilman lieriä.
Totellen Carkerin viittausta Perch vetäytyi pois tuotuaan tämän vieraan näkyviin. Silloin Carker heti tarttui sanaakaan virkkamatta pojan kurkkuun ja ravisti häntä niin kauan, että hänen päänsä näytti heiluvan irrallaan olkapäillä.
Poika ei näin yllätettynäkään voinut olla hurjasti tuijottamatta herraan, joka näytteli valkeita hampaita ja oli tukehduttaa hänet, ja konttorihuoneen seiniin kuin päättäen, että jos hänet kuristettaisiin, hänen viimeinen katseensa saisi osua kaikkeen salaperäiseen, minkä läheisyyteen tunkeutuminen oli tuottanut hänelle niin ankaran rangaistuksen. Vihdoin hänen onnistui sopertaa:
"Kuulkaas, herra, päästäkää minut irti!"
"Sinutko irti!" sanoi Carker. "Mitä! Olenko siis vihdoinkin saanut sinut kiinni?" Siitä ei ollut epäilystä, pitelipä hän poikaa kiinni hyvinkin lujasti. "Sinä koira", jatkoi Carker yhteenpuristettujen hampaittensa välistä, "minä kuristan sinut!"
Poika vikisi. Tekisikö hän tosiaankin niin? Ei suinkaan — mutta mitä hän sitten teki — ja miksei hän kuristanut jotakuta itsensä kokoista? Tämä eriskummainen vastaanotto oli masentanut poikaparan, ja kun hänen päänsä taas sai olla rauhassa ja hän tuijotti edessään seisovan herran kasvoihin tai paremminkin hampaisiin ja näki hänen tuiman ilmeensä, unohti hän niin miehuutensa, että purskahti itkemään.
"Minä en ole tehnyt teille mitään, herra", puuskutti nuori Rob Toodle.
"Sinä lurjus", vastasi Carker päästäen hänet vähitellen irti ja peräytyen askelen mielipaikalleen. "Kuinka sinä rohkenet tulla tänne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa", uikutti poika pannen toisen kätensä kurkulleen ja toisen rystyset silmilleen. "Minä en tule koskaan enää. Halusin vain työtä."
"Työtä, sinä heittiö!" toisti Carker katsellen häntä tiukasti. "Etkö sinä ole Lontoon laiskin vetelehtijä?"
Tämä syytös loukkasi syvästi Toodle nuorempaa, mutta oli samalla niin sattuva kuvaus hänen luonteestaan, ettei hän voinut lausua sanaakaan sitä vastaan. Hän siis seisoi paikallaan tuijottaen herraan pelästyneen ja katuvan näköisenä. Ylimalkaan saattoi huomata, että häntä lumosi Carker, josta hän ei hetkeksikään hellittänyt pyöreitä silmiään.
"Etkö sinä ole varas?" kysyi Carker pitäen käsiään takana takintaskussa.
"En, herra", torjui Rob.
"Oletpa!" sanoi Carker.
"Se on varmaa, etten ole", väitti Rob. "Uskokaa minua, en ole koskaan eläissäni varastanut. Tiedän kyllä menetelleeni vähän väärin siitä lähtien, kun innostuin lintujen pyydystämiseen ja kilpakävelyyn. Mahdollisesti joku voisi ajatella", jatkoi hän katumuksen puuskassa, "että laululinnut ovat viattomia olentoja, mutta kukaan ei tiedä, mitä kiusaa niistä on ja mihin ne voivat ihmisen saattaa."
Hänellene näyttivät tuottaneen kauhtuneen pumpulisamettisen takin ja samanlaiset housut, tavattoman pienet punaiset liivit ja yllämainitun hatun.
"En ole ollut kotona kahtakaankymmentä kertaa senjälkeen kun linnut saivat minut valtoihinsa", sanoi Rob, "ja siitä on kymmenen kuukautta. Kuinka voisin mennä kotiin, kun kaikista tuntuu surkealta nähdä minua? Oikein ihmettelen", lisäsi hän itkeä kollottaen ja tahrien silmiään takkinsa hihoilla, "etten ole jo monta kertaa hukuttanut itseäni".
Kaiken tämän, myöskin hämmästyksensä siitä, ettei viimeistä hätäkeinoa ollut käytetty, poika selitti sillä tavalla kuin Carkerin hampaat olisivat vetäneet sen hänestä esille eikä hän olisi voinut niitä vastustaa.
"Siisti miehenalku!" huomautti Carker katsellen häntä päätään pudistaen. "Sinullekin on jo hamppu kylvettynä, tyhjäntoimittaja!"
"Sen uskon", vastasi Rob kohottaen taas ja turvautuen uudelleen takkinsa hihansuuhun. "Toisinaan en välittäisi siitäkään, vaikka se jo kasvaisi. Kaikki onnettomuuteni alkoivat laputtamisesta, herra. Mutta mitä muuta voin tehdä kuin laputtaa?"
"Muuta kuin laputtaa? Mitä se on?"
"Laputtaa pois koulusta."
"Tarkoitatko, että kävit muka koulua etkä mennytkään sinne?" kysyiCarker.
"Tarkoitan, se juuri on laputtamista", vastasi entinen hioja hyvin masentuneena. "Minua töykittiin pitkin katuja sinne mennessäni, ja perille päästyäni minua mukiloitiin. Senvuoksi minä laputin ja piilouduin, ja siitä se alkoi."
"Ja sittenkin haluat muka tointa", virkkoi Carker tarttuen taas hänen kurkkuunsa samalla kun piti häntä käsivarren pituuden päässä itsestään ja tarkasteli häntä joitakin hetkiä mitään sanomatta.
"Olisin kiitollinen siitä, jos koetteeksi käyttäisitte minua johonkin", vastasi Toodle nuorempi heikolla äänellä.
Johtaja Carker työnsi hänet nurkkaan — mihin poika alittui tyynesti, tuskin uskaltaen hengittää, eikä edes hellittänyt silmiään hänen kasvoistaan — ja soitti sitten kelloa.
"Pyytäkää herra Gillsiä sisään."
Perch oli liian nöyrä ilmaistakseen hämmästystään nurkassa seisovan olennon vuoksi. Sol-ukko tuli samalla näkyviin.
"Herra Gills, istuutukaa", sanoi Carker hymyillen. "Mitä kuuluu?Toivottavasti olette ollut yhtä terve kuin ennenkin?"
"Kiitos kysymästä", vastasi ukko ottaen esiin taskukirjansa ja ojentaenCarkerille muutamia seteleitä samalla kun puheli hänelle. "Mikään muuei minua ruumiillisesti vaivaa kuin ikä. Kaksikymmentäviisi, herraCarker."
"Olette yhtä täsmällinen ja tarkka, herra Gills, kuin jokin ajanmittarinne", vastasi Carker hymyillen, veti eräästä laatikosta esiin paperin ja merkitsi siihen muutaman sanan, Sol-ukon tarkatessa hänen olkansa takaa. "Aivan oikein."
"Laivaluettelossa ei puhuta mitäänPojasta ja Perillisestä, herra Carker", virkkoi Sol-ukko samalla kun hänen äänensä värisi vähän tavallista enemmän.
"Pojasta ja Perillisestäei puhuta", vastasi Carker. "Näyttää olleen myrskyisiä ilmoja, herra Gills, ja se on luultavasti ajautunut oikealta suunnaltaan."
"Luotan Jumalaan, että se on turvassa", sanoi ukko.
"Niin minäkin", vahvisti Carker äänettömällä tavallaan, mikä sai huomioitaan tekevän nuoren Toodlen taas vapisemaan. "Herra Gills", lisäsi hän ääneen, nojautuen taaksepäin tuolissaan, "varmaankin kaipaatte kovasti sisarenpoikaanne?"
Hänen vieressään seisova Sol-ukko pudisti päätään ja huoahti syvään.
"Herra Gills", jatkoi Carker sivellen pehmeällä kädellään leukaansa ja katsellen laivakojeiden kauppiasta kasvoihin, "teille olisi seuraa siitä, jos saisitte jonkun nuorukaisen avuksenne myymälään, ja minä olisin teille kiitollinen, jos nyt majoittaisitte erään luoksenne. Tiedän kyllä", lisäsi hän nopeasti, aavistaessaan mitä ukko aikoi huomauttaa, "ettei siellä ole paljon työtä, mutta te voitte panna hänet puhdistamaan huonetta ja kiilloittamaan kapineitanne, yleensä aputöihin. Tuossa se poika on!"
Sol Gills työnsi silmälasinsa otsalta silmien kohdalle ja tarkasteli Toodle nuorempaa, joka seisoi nurkassa. Pojan pää oli samanlainen kuin ennenkin. Se oli kuin vasta nostettu kylmästä vesisangosta. Hänen pienet liivinsä nousivat ja laskivat nopeasti mielenliikutuksien mukaan, ja hänen silmänsä olivat jännittyneinä kiintyneet Carkeriin, välittämättä rahtustakaan tulevasta isännästä.
"Otatteko hänet luoksenne, herra Gills?"
Innostumatta vähääkään Sol-ukko vastasi olevansa iloinen voidessaan edes jossakin pikku seikassa noudattaa herra Carkerin mieltä, jonka toive tällaisessa tapauksessa oli käsky. Sitten hän lisäsi, että puinen merikadetti tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan vastaanottaa minkä herra Carkerin valitseman vieraan tahansa.
Carker paljasti hampaansa, vieläpä ikenensäkin, mikä pani tarkkaavan Toodle nuoremman yhä enemmän värisemään, ja kiitti kaikkein ystävällisimmällä tavallaan laivakojeiden kauppiasta hänen kohteliaisuudestaan.
"Minä käytän häntä sitten sillä lailla, herra Gills", virkkoi Carker, nousten seisomaan ja pudistaen ukon kättä, "kunnes pääsen selville siitä, miten minun sopii menetellä hänen kanssaan ja mihin hän kelpaa. Koska nyt otan hänet vastuulleni, herra Gills, olen iloinen, jos pidätte häntä tarkoin silmällä ja ilmoitatte hänen käytöksestään minulle. Minä kysyn hänen vanhemmiltaan paria seikkaa ratsastaessani iltapäivällä kotiin — he ovat kunnollisia ihmisiä — saadakseni hänestä vähän lähempiä tietoja. Ja kun se on tehty, herra Gills, lähetän hänet teidän luoksenne huomisaamuna. Hyvästi!"
Hymyillessään jäähyväisiksi hän paljasti hampaansa niin kokonaan, että Sol-ukko joutui hämilleen. Hän palasi kotiin ajatellen raivoavaa merta, vajoavia laivoja, uppoavia ihmisiä, vanhaa madeirapulloa, joka ei ehkä koskaan näkisi päivänvaloa, ja monia muita ikäviä asioita.
"No niin, poika", virkkoi Carker laskien kätensä nuoren Toodlen olkapäälle ja vetäen hänet keskelle huonetta. "Sinä olet kuullut, mitä sanoin?"
Rob vastasi: "Kyllä, herra."
"Ehkä ymmärrät", jatkoi johtaja, "että jos joskus petät minua tai muuten vehkeilet, olisi tosiaankin ollut parasta, että olisit kerta kaikkiaan hypännyt jokeen, ennenkuin tulit tänne".
Rob näytti käsittävän sen paremmin kuin minkään muun asian koko inhimillisen tietämyksen alalla.
"Jos olet valehdellut minulle jotakin", lisäsi Carker, "niin älä koskaan enää tule näkyviini. Jollet, niin odota minua jossakin lähellä äitisi asuntoa tänä iltapäivänä. Minä lähden täältä kello viisi ja ratsastan sieltä ohitse. Annappa nyt minulle osoite."
Rob saneli sen hitaasti, ja Carker merkitsi muistiin. Rob tavasi sen vielä toiseenkin kertaan kirjain kirjaimelta, ikäänkuin olisi hänen mielestään yhdenkin pisteen tai poikkiviivan laiminlyönti vienyt hänet perikatoon. Sitten Carker työnsi hänet ulos huoneesta, ja Rob, joka tuijotti häneen viimeiseen silmänräpäykseen asti, katosi toistaiseksi.
Carker hoiteli monenlaisia asioita sen päivän kuluessa ja näytteli hampaitaan monille ihmisille. Liikkeessä, pihalla, kadulla ja pörssissä ne loistivat ja välkkyivät kaikkein julkeimmalla tavalla. Kellon lyödessä viittä Carkerin ruskea hevonen tuotiin oven eteen, hän nousi sen selkään hampaineen ja ratsasti Cheapsidea pitkin.
Koska ei ole helppoa siihen aikaan päivästä kulkea nopeasti, vaikka haluaisikin, Cityn vilinän ja tungoksen lävitse ja koska Carker ei halunnutkaan kiiruhtaa, ratsasti hän vitkalleen eteenpäin, etsien tiensä rattaiden ja vaunujen välitse, välttäen parhaimpansa mukaan märempiä ja likaisempia paikkoja likomärällä kadulla ja koettaen säilyttää itsensä ja ratsunsa puhtaana. Katsellessaan ohikulkijoita hän kohtasi äkkiä sileäpäisen Robin pyöreät silmät, jotka olivat niin hellittämättä kiintyneet hänen kasvoihinsa kuin eivät olisi hetkeksikään kääntyneet niistä pois. Poika itse, joka oli käärinyt nenäliinan vyötäisilleen, niin että hän muistutti täplikästä ankeriasta, oli selvästi sennäköinen, että hän oli valmis seuraamaan Carkeria millaista vauhtia tahansa.
Vaikka tämä huomaavaisuus olikin imarteleva, oli se kuitenkin harvinainen laadultaan ja herätti jonkin verran ohikulkijainkin huomiota, ja siksi Carker käytti hyväkseen vähäliikenteisempää katua ja antoi hevosensa juosta hölkyttää. Rob teki heti samoin. Sitten Carker koetti lyhyttä laukkaa; Rob pysyi hänen rinnallaan. Senjälkeen hän lasketti täyttä neliä, mikä oli pojasta yhdentekevää. Milloin tahansa Carker käänsi katseensa sille puolelle tietä, näki hän yhä Toodle nuoremman pysyvän vierellään, ilmeisesti ihan vaivatta ja raivaten itselleen tietä kyynärpäillään ammattimiesten parhaimmaksi tunnustamalla tavalla.
Niin naurettavalta kuin tämä saattomies näyttikin, oli hänen käytöksensä kuitenkin Carkerille merkkinä vaikutusvallasta, joka oli tehonnut, ja hän ratsasti siis eteenpäin eikä ollut panevinaan siihen sen enempää huomiota. Niin saavuttiin vihdoin Toodlen asunnon lähelle. Carkerin hiljentäessä siellä vauhtiaan ilmestyi Rob hänen eteensä näyttämään tietä, ja kun hän kutsui erästä viereisessä porttikäytävässä seisoskelevaa miestä pitelemään hänen hevostaan, kunnes hän palaisi käynniltään Toodlen luona, piteli Rob tottelevaisena jalustinta hänen laskeutuessaan maahan.
"Nyt eteenpäin, poika", virkkoi Carker tarttuen Robin hartioihin.
Tuhlaajapojasta tuntui ilmeisesti kiusalliselta käydä vanhempainsa majassa, mutta kun Carker työnsi häntä edellään, ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin avata oikea ovi ja sallia sysätä itsensä keskelle veljiään ja sisariaan, jotka olivat kokoontuneet täysilukuisina perhepöytään teetä juomaan. Nähdessään tuhlaajapojan saapuvan vieraan työntämänä nämä hellämieliset sukulaiset päästivät yhteisen ulvonnan, mikä koski tuhlaajapoikaan niin kovasti — hän kun lisäksi näki äitinsä seisovan heidän keskellään kalpeana ja vapisevana rintalapsi sylissään, — että hän yhtyi vielä omalla äänelläänkin kuoroon.
Epäilemättä vähintäkään, että vieras, jollei hän ollut juuri pyöveli itse, oli kuitenkin joku hänen seuralaisistaan, ulvoivat sisarukset entistä kovemmin samalla kun perheen kaikkein pienimmät jäsenet, jotka eivät kyenneet hillitsemään tunteitaan ja vastustamaan sille iälle sopivaa ilmaisukeinoa, heittäytyivät selälleen kuin haukan kauhistuttamat pikku linnut ja potkivat hurjasti. Vihdoin Polly sai äänensä kuuluviin ja virkkoi värisevin huulin: "Voi, Rob, poikaparkani, mitä sinä olet taas tehnyt?"
"En mitään, äiti", huusi Rob surkealla äänellä. "Kysy herralta!"
"Rauhoittukaa", virkkoi Carker, "minä tahdon tehdä hänelle vain hyvää".
Tämän selityksen kuultuaan Polly, joka ei ollut vielä itkenyt, alkoi nyyhkyttää. Vanhemmat Toodlet, jotka näyttivät suunnitelleen vapauttamisyritystä, avasivat nyrkkinsä. Nuoremmat Toodlet kokoontuivat äitinsä hameen ympärille ja kurkistelivat omien palleroisten käsivarsiensa alitse hurjaa veljeään ja hänen tuntematonta ystäväänsä. Kaikki siunasivat kaunishampaista herraa, joka tahtoi tehdä vain hyvää.
"Tämä nuorukainen siis on poikanne, rouva?" kysyi Carker Pollyltä samalla kun pudisti Robia.
"Kyllä, herra", nyyhkytti Polly niiaten, "hän on poikani".
"Ja paha poika, luullakseni?" jatkoi Carker.
"Ei minua kohtaan, herra", vastasi Polly.
"Ketä kohtaan sitten?" kysyi Carker.
"Hän on ollut vähän hurja", sanoi Polly koettaen tyynnyttää nuorinta lasta, joka teki suonenvedontapaisia ponnistuksia käsivarsillaan ja säärillään heittäytyäkseen ilman lävitse Robin syliin, "ja joutunut huonoon seuraan, mutta minä toivon hänen jo ymmärtäneen, ettei sellaisesta tule mitään hyvää ja että hän tekee parannuksen".
Carker katseli Pollya ja puhdasta huonetta ja puhtaita lapsia ja isän ja äidin kasvoista yhdistettyjä yksinkertaisia Toodlen kasvoja, jotka heijastuivat ja toistuivat joka puolella hänen ympärillään. Hän näytti saavuttaneen käyntinsä todellisen tarkoituksen.
"Miehenne luultavasti ei ale kotona?" virkkoi hän.
"Ei, herra", vastasi Polly. "Hän on nyt matkalla."
Tuhlaajapoika Rob näytti kuin huojentuneelta tämän kuullessaan, vaikka yhä suuntasi kaikki henkensä voimat suojelijaansa, tuskin irroittaen silmiään Carkerista muuten kuin silmänräpäykseksi luodakseen salavihkaa surullisen katseen äitiinsä.
"Minä siis kerron teille", virkkoi Carker, "kuinka olen tutustunut poikaanne, kuka olen ja miten aion menetellä hänen hyväkseen".
Niin Carker tekikin omalla tavallaan sanomalla, että hän oli ensiksi aikonut koota nimettömiä kauhuja pojan julkean pään päälle, rangaistukseksi tunkeutumisesta Dombey ja Pojan alueelle. Että hänen mielensä oli lauhtunut, kun hän oli ajatellut pojan nuoruutta, hänen ilmaisemaansa katumusta ja hänen ystäviään. Että hän pelkäsi astuvansa varomattoman askelen tehdessään jotakin pojan hyväksi ja siten joutuvansa viisasten ihmisten moitittavaksi, mutta että hän teki sen omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan kaikista seurauksista. Että pojan äidin entinen suhde herra Dombeyn perheeseen ei tässä vaikuttanut mitään ja ettei herra Dombeylla ollut mitään tekemistä koko jutun kanssa, vaan että hän itse oli kaiken ainoana toteuttajana. Antaen suuren arvon omalle hyvyydelleen ja saaden sitä myöskin täysin mitoin koko ympäröivältä Toodlen perheeltä Carker ilmaisi epäsuorasti, mutta kuitenkin hyvin ymmärrettävästi, että hän oli ansainnut ikuisiksi ajoiksi Robin ehdottoman uskollisuuden, kiintymyksen ja alttiuden, mikä olisi kaikkein pienin kiitollisuuden osoitus… Tämä suuri totuus näytti olevan Robille itselleenkin niin ilmeinen, että tuijottaessaan herraansa kyynelten vieriessä pitkin poskia hän nyökäytteli pyöreää päätään niin, että se näytti olevan melkein yhtä irrallaan hänen hartioillaan kuin aamulla saman suosijan sitä ravistellessa.
Polly, joka oli viettänyt taivas tietää kuinka monta unetonta yötä hunningolle joutuneen esikoisensa vuoksi eikä ollut nähnyt häntä viikkokausiin, olisi melkein voinut polvistua Carkerin jalkain juureen kuin jonkin hyvän hengen eteen — hänen hampaistaan huolimatta. Mutta kun Carker nousi lähteäkseen, kiitti hän vain äidin rukouksilla ja siunauksilla — niin runsaalla kiitoksella, se kun maksettiin sydämen rahalla, että Carker olisi saanut tehdä paljon suuremmankin palveluksen ja sittenkin saanut siitä liiaksi korvausta.
Kun hän tunkeutui lapsijoukon lävitse ovelle, palasi Rob äitinsä luokse ja syleili katuvasti häntä ja nuorinta lasta samalla kertaa.
"Nyt minä koetan kovasti, äiti kulta. Totta vie, minä koetan."
"Tee se, rakas poikani. Varmasti uskonkin sinun koettavan meidän ja itsesi vuoksi!" huudahti Polly suudellen häntä. "Mutta tulethan takaisin puhelemaan kanssani, kun olet saattanut herran pois?"
"En tiedä, äiti." Rob epäröi ja loi katseensa alas. "Isä — milloin hän tulee kotiin?"
"Ei ennen kuin kello kaksi huomisaamuna."
"Minä tulen takaisin, äiti kulta!" huudahti Rob. Sitten hän sivuutti sisarensa ja veljensä, jotka päästelivät kimeitä ilonhuudahduksia kuullessaan tämän lupauksen, ja meni Carkerin jäljessä ulos.
"Mitä!" virkkoi Carker, joka oli kuullut kaikki. "Onko sinulla paha isä?"
"Ei, herra", vastasi Rob hämmästyneenä. "Ei ole sen parempaa ja lempeämpää isää kuin minun on."
"Miksi et sitten tahdo tavata häntä?" kysyi hänen herransa.
"On niin suuri ero isän ja äidin välillä", selitti Rob vähän aikaa epäröityään. "Hän tuskin uskoisi vieläkään, että minä teen parannuksen — vaikka tiedän, että hän koettaisi uskoa — mutta äiti — hän aina uskoo hyvää. Ainakin tiedän, että minun äitini uskoo, Jumala häntä siunatkoon!"
Carkerin suu levisi, mutta hän ei sanonut mitään, ennenkuin oli noussut hevosen selkään ja päästänyt sitä pitelevän miehen menemään. Sitten hän satulassaan istuen katsahti tiukasti alas pojan tarkkaavaisiin kasvoihin ja virkkoi:
"Sinä tulet luokseni huomisaamuna, jolloin sinulle näytetään, missä vanha herra asuu, se herra, joka oli luonani tänä aamuna ja jonka luo joudut, niinkuin kuulit minun sanovan."
"Kyllä, herra", vastasi Rob.
"Minä pidän erittäin paljon siitä herrasta. Palvellessasi häntä palvelet minua, poika, ymmärrätkö? No niin", lisäsi hän keskeyttäen pojan, jonka pyöreät kasvot kirkastuivat, "huomaan sinun ymmärtävän. Tahdon tietää kaikki, mikä koskee tuota vanhaa herraa — mitä hän tekee päivästä toiseen — sillä minä haluaisin hartaasti auttaa häntä jotenkin — ja varsinkin, keitä hänen luonaan käy. Ymmärrätkö?"
Rob nyökkäsi uskollisen näköisenä ja virkkoi taas: "Kyllä, herra."
"Minä tahtoisin kovin mielelläni kuulla, että hänellä on ystäviä, jotka ovat huomaavaisia häntä kohtaan, ja etteivät he hylkää häntä — sillä hän elää nykyään hyvin yksinäisenä, miesparka vaan että he pitävät hänestä ja hänen sisarenpojastaan, joka on lähtenyt kauas ulkomaille. Mahdollisesti käy eräs hyvin nuori neiti häntä tervehtimässä. Tahtoisin erittäinkin tietää kaikki, mikä koskee sitä neitiä."
"Kyllä minä pidän huolta, herra", vakuutti poika.
"Ja varo, ettet puhele minun asioistani kenellekään muulle kuin minulle", muistutti hänen herransa kumartuen eteenpäin ja lähentäen kasvonsa, joissa hampaat taas loistivat näkyvissä, pojan kasvojen viereen, samalla taputtaen häntä olkapäälle ratsupiiskansa varrella.
"En kenellekään koko maailmassa, herra", sanoi Rob pudistaen päätään.
"Et tuolla", virkkoi Carker viitaten sinne, mistä he juuri olivat lähteneet, "etkä missään muuallakaan. Minä otan selon siitä, kuinka luotettava ja kiitollinen sinä voit olla. Minä panen sinut koetukselle!" Samalla hän taas näytti hampaansa, nyökäytti päätään yhtä paljon uhkaukseksi kuin lupaukseksi ja käänsi selkänsä Robille, jonka silmät olivat naulitut häneen kuin hän olisi lumonnut pojan ruumiin ja sielun taikavoimallaan. Sitten Carker ratsasti pois. Mutta ratsastettuaan jonkun matkaa hän huomasi nöyrän saattajansa juoksevan rinnallaan samoin kuin aikaisemminkin monien katselijain suureksi iloksi. Silloin hän pysähdytti hevosensa ja käski Robin lähteä pois. Ollakseen varma siitä, että poika totteli, hän kääntyi satulassaan ja katseli kuinka hän poistui. Omituista oli nähdä, ettei Rob silloinkaan voinut irroittaa silmiään kokonaan herransa kasvoista, vaan kääntyi tuon tuostakin katsomaan jälkeensä, joutuen siten lakkaamatta tuuppimaan ja kolhimaan toisia kulkijoita, mikä oli hänestä tietysti yhdentekevää, kun tuo yksi ajatus oli täydelleen vallannut hänen mielensä.
Carker ratsasti eteenpäin käymäjalkaa huolettoman näköisenä niinkuin ainakin mies, joka oli suorittanut kaikki päivän tehtävät tyydyttävästi, ja hyräili samalla hiljalleen. Kuuluipa melkein kuin hän olisi kehrännyt kissan tavalla: niin iloinen hän oli.
Mielikuvituksessaan Carker asettui kuin lämmittelemään lieden ääreen. Keräksi kääriytyneenä muutamien jalkojen päähän hän oli valmis hyökkäämään tai repimään tai raappimaan tai silittämään sametinpehmeästi käpälällään aina sen mukaan kuin hänen mielensä teki tai kuinka tilaisuus vaati. Olikohan nyt missään häkkilintua, johon hänen katseensa voisi ulottua?
"Hyvin nuori neitonen!" ajatteli Carker hyräillessään. "Niin, kun näin hänet viimeksi, oli hän vielä pieni lapsi. Muistaakseni tummasilmäinen ja mustatukkainen ja sieväkasvoinen, hyvin sieväkasvoinen. Varmaan hän nyt on oikein viehättävä."
Entistä ystävällisemmän ja säyseämmän näköisenä ja yhä hyräillen, niin että hänen hampaansakin värisivät, Carker ratsasti edelleen ja kääntyi lopulta sille varjoisalle kadulle, jonka varrella Dombeyn talo sijaitsi. Hän oli niin innokkaasti punonut verkkoja hauskannäköisten kasvojen ympärille, että tuskin arvasikaan olevansa näin pitkällä, kunnes hän luoden katseensa pitkin korkeiden talojen koleaa riviä pysähdytti hevosensa muutamien askelien päähän ulko-ovesta. Mutta välttämätöntä on selittää muutamilla pääasiasta poikkeavilla sanoilla, miksi Carker pysähdytti hevosensa äkkiä ja mikä häntä tällöin melkoisesti hämmästytti.
Toots oli vapauduttuaan Blimberin perheen orjuudesta ja saatuaan haltuunsa osan maallista omaisuuttaan, "jota jälkisäädöksen hoitajat eivät voineet pidättää häneltä", niinkuin hän oli tottunut kouluaikansa viimeisen puolen vuoden kuluessa sanomaan Feederille joka ilta kuin uutena keksintönä, antautunut innokkaasti tutkimaan elämää. Täynnä jaloa intoa luoda loistava ja mainio elämänura itselleen hän oli vuokrannut hienon huoneiston, järjestänyt sinne urheilusalin, jonka seiniä kaunistivat etevien kilpa-ajohevosten valokuvat, vaikkei hän itse niistä vähääkään välittänyt, ja hankkinut tupakkasohvan, jolla istuessaan hän aina tunsi voivansa pahoin. Tässä viehättävässä asunnossa Toots antautui harrastamaan niitä kaunotaiteita, jotka jalostavat elämää. Hänen tärkein ohjaajansa tässä pyrkimyksessä oli eräs mielenkiintoinen henkilö, jota sanottiin Kukonpojaksi. Tämä oli aina tavattavissa "Mustan Mäyrän" kapakassa, käytti lämpimimmälläkin ilmalla pörröistä valkeaa päällystakkia ja koputteli Tootsin päätä kolmasti viikossa kymmenen ja puolen shillingin vaatimattomasta korvauksesta kerralta.
Kukonpoika, tavallaan Tootsin Pantheonin Apollo, oli tutustuttanut hänet erääseen vahtimestariin, joka opetti biljardia, erääseen kaartilaiseen, joka opetti miekkailua, erääseen hevoshuijariin, joka opetti ratsastusta, erääseen cornwallilaiseen herrasmieheen, joka harjoitti kaikkia painijan temppuja, ja pariin kolmeen muuhun ystäväänsä, jotka olivat yhtä perehtyneet kaunotaiteisiin. Heidän johtamanaan Toots ei voinut olla edistymättä, ja hän ryhtyikin todenteolla opintoihin.
Mutta kuinka olikaan, jo silloin kun näillä herroilla oli vielä uutuuden viehätys, tunsi Toots itsensä selittämättömän levottomaksi ja kiusaantuneeksi. Hänen jyvissään oli akanoita, joita ei Kukonpoikakaan osannut noukkia eroon. Mikään ei näyttänyt tuottavan Tootsille niin suurta iloa kuin alituinen käyntikorttien jättäminen Dombeyn taloon. Ainoakaan veronkantaja Britannian alueilla — laajalla maapallon osalla, missä aurinko ei koskaan laske ja missä veronkantaja ei koskaan nuku — ei ole ollut säännöllisempi ja itsepintaisempi käynneissään kuin Toots.
Hän ei koskaan mennyt sisälle, vaan suoritti asiansa eteisen ovella parhaimpiinsa pukeutuneena.
"Hyvää huomenta!" sanoi Toots aina ensin palvelijalle. "Herra Dombeylle", virkkoi hän sitten ojentaen kortin. "Neiti Dombeylle", lisäsi hän ojentaen toisen.
Sitten Toots kääntyi kuin lähteäkseen pois, mutta palvelija tunsi hänet ja tiesi, että niin ei kävisi.
"Oi, suokaa anteeksi", virkkoi sitten Toots kuin jokin ajatus olisi äkkiä välähtänyt hänen mieleensä, "onko kamaripalvelijatar kotona?"
Palvelija arveli hänen olevan, mutta ei ollut oikein varma. Sitten hän soitti yläkerran kelloa, katseli portaita ylös ja sanoi, että kamarineitsyt oli kotona ja tuli juuri alas. Pian neiti Nipper ilmestyikin näkyviin, ja miespalvelija vetäytyi pois.
"Mitä kuuluu?" kysyi Toots hihittäen ja punastuen.
Susan kiitti häntä ja sanoi voivansa hyvin.
"Kuinka Diogenes voi?" kysyi Toots sitten.
"Oikein hyvin. Florence-neiti kiintyy siihen päivä päivältä yhä enemmän." Toots vastasi tähän puhkeamalla hihitykseen, niinkuin kuohuva juoma alkaa pihistä, kun pullo avataan.
"Neiti Florence voi oikein hyvin, herra Toots", lisäsi Susan.
"Vai niin, kiitos", kuului Tootsin vastaus aina. Ja sen sanottuaan hän lähti hyvin nopeasti astelemaan tiehensä.
Tootsilla oli varmasti mielessään epäselvä käsitys, että jos hän saattoi toivoa joskus tulevaisuudessa onnekkaasti kosivansa Florencea, hän olisi kerrassaan autuas. Varmasti Toots oli jotakin kaukaista kiertotietä joutunut näin pitkälle ja pysähtynyt siihen. Hänen sydämensä oli haavoittunut; hän oli rakastunut. Eräänä iltana hän oli ryhtynyt epätoivoiseen yritykseen ja istunut ylhäällä koko yön kirjoittaakseen Florencelle runon, jossa säkeitten alku- ja loppukirjaimista tulisi lemmityn nimi ja jonka pelkkä ajatteleminen liikutti hänet kyyneliin asti. Mutta hänen oli mahdoton päästä alkusanoja pitemmälle, sillä hänen runosuonensa tyrehtyi.
Lukuunottamatta sitä ovelaa ja taitavaa toimenpidettä, että hän joka päivä jätti käyntikorttinsa annettavaksi Dombeylle, eivät Tootsin aivot olleet saaneet aikaan muuta tässä asiassa, joka piti hänen tunteitaan kahleissa. Mutta tarkan harkinnan jälkeen hän vihdoin päätteli, että suuri askel eteenpäin olisi voittaa neiti Susan Nipper puolelleen, ennenkuin vihjailisi hänelle mielentilastaan.
Tuntui siltä, että tämän nuoren naisen saisi parhaiten ystäväkseen tuhlaamalla hänelle joitakin pikku kohteliaisuuksia. Kun hän ei omin neuvoin päässyt täydellisesti selville asiasta, kysyi hän neuvoa Kukonpojalta — ottamatta häntä kuitenkaan uskotukseen. Hän vain kertoi ystävälleen, että eräs yorkshirelainen tuttava oli kirjoittanut hänelle (Tootsille) ja kysynyt hänen mielipidettään sellaisessa asiassa. Kun Kukonpoika vastasi, että hänen ajatuksensa tuollaisissa asioissa aina oli "Suoraan kiinni, niin voitto on varma" ja "Kun kerran tietää tilansa, pitää käydä käsiksi asiaan", piti Toots tätä oman käsityksensä tukemisena ja päätti sankarillisesti suudella neiti Nipperiä seuraavana päivänä.
Seuraavana päivänä siis, pukeuduttuaan Burgess ja Kumppanin parhaimpiin ihmevalmisteihin, Toots lähti Dombeyn talolle tässä tarkoituksessa. Mutta hänen lähestyessään toimintapaikkaa hänen rohkeutensa petti, ja niinpä tapahtuikin, että vaikka hän saapuikin määränpäähän kello kolme, löi kello jo kuusi, ennenkuin hän koputti ovelle.
Kaikki kävi entiseen tapaan siihen asti, kunnes Susan sanoi nuoren emäntänsä voivan hyvin ja Toots huomautti: "Vai niin, kiitos". Susanin suureksi ihmeeksi Toots ei sitten lähtenytkään pois kuin raketti, vaan viipyi paikallaan hihittäen.
"Ehkä haluaisitte tulla sisälle, herra Toots?" kysyi Susan.
"Niin, tulisinpa mielelläni", virkkoi Toots.
Mutta sensijaan että olisi lähtenyt yläkertaan hyökkäsi rohkea Toots kömpelösti käsiksi Susaniin oven sulkeuduttua ja syleili häntä suudellen poskelle.
"Menkää tiehenne!" huusi Susan, "tai revin silmät päästänne".
"Vielä yksi!" sanoi Toots.
"Tiehenne!" toisti Susan sysäten häntä. "Että tuollainen viaton yrittääkin! Kukahan vielä aikoo? Tiehenne, herra!" Susan ei ollut todenperään suuttunut, sillä hän voi tuskin puhua naurulta, mutta kun portailla lojuva Diogenes kuuli kahinaa seinää vasten ja jalkojen kompuroimista ja näki käsipuiden lävitse, että alhaalla oli kahakka käynnissä ja vieras tunkeutunut taloon, oli se toista mieltä asiasta, syöksyi apuun ja iski heti hampaansa Tootsin sääreen.
Susan kirkaisi, purskahti nauruun, avasi ulko-oven ja juoksi portaita alas. Rohkea Tootskin kompuroi kadulle Diogeneen pitäessä kiinni hänen toisesta housunlahkeestaan, ikäänkuin Burgess ja Kumpp. olisivat valmistaneet tuon herkkupalan juhla-ateriaksi. Mutta Diogenes ravistettiin irti, ja se kieri ympäri pölyssä, nousi taas pystyyn, hyppeli hätääntyneen Tootsin ympärillä ja haukkui vimmatusti. Kaiken tämän metelin näki Carker hämmästyksekseen purkautuvan Dombeyn komeasta talosta istuessaan hevosensa selässä vähän matkan päässä.
Carker katseli sittenkin vielä nolostunutta Tootsia, kun Diogenes oli kutsuttu sisään ja ovi suljettu. Sitten hän näki vielä, kuinka Toots vetäytyi läheiseen porttikäytävään ja sitoi silkkisellä nenäliinalla revityn housunlahkeensa, joka oli ollut tärkeänä osana hänen kallisarvoisessa vaatetuksessaan tällä seikkailumatkalla.
"Suokaa anteeksi, herra", sanoi Carker ratsastaen lähemmäksi ja hymyillen kaikkein armollisimmin. "Toivoakseni ette loukkaantunut pahasti?"
"Kiitoksia kysymästänne, en lainkaan", vastasi Toots nostaen punastuneet kasvonsa. Oikeastaan hän tahtoi vihjata, että se miellytti häntä kovasti.
"Jos koiran hampaat ovat ulottuneet sääreen asti", jatkoi Carker näyttäen omat hampaansa.
"Ei, kiitos", sanoi Toots, "mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Kaikki on kunnossa, kiitos."
"Minulla on ilo tuntea herra Dombey", huomautti Carker.
"Tosiaanko?" virkkoi punastuva Toots.
"Sallinette minun hänen poissaollessaan pyytää anteeksi sellaista onnettomuutta ja lausua ihmetykseni siitä, että se ollenkaan oli mahdollista", virkkoi Carker ottaen hatun päästään.
Toots oli niin kiitollinen tästä kohteliaisuudesta ja siitä onnellisesta sattumasta, joka tutustutti hänet Dombeyn tuttavaan, että hän veti esiin käyntikorttirasiansa ja ojensi nimensä ja osoitteensa Carkerille, joka vastasi kohteliaisuuteen antamalla oman käyntikorttinsa, ja niin he erosivat.
Kun Carker ratsasti hiljalleen talon ohitse ja katsahti akkunoihin, nähdäkseen Florencen, joka verhojen takana miettiväisenä tuijotti kadun toisella puolella asuviin lapsiin, ilmestyi siihen Diogeneen pörröinen pää, ja kaikista tyynnyttelyistä välittämättä koira alkoi haukkua ja murista ja irvistellä hänelle ylhäältä sennäköisenä kuin tahtoisi syöksyä alas ja repiä hänestä raajat irti.
Se on oikeaa kieltä, Diogenes, niin lähellä emäntääsi! Vielä kerran hänen kimppuunsa pää ojennettuna, silmäin leimutessa ja kidan muristessa, kun et voi päästä häneen käsiksi! Vielä kerran hänen ratsastaessaan eteenpäin! Sinulla on hyvä vainu, Di, — ota kiinni kissa, Diogenes, kiinni!
Florence yksin ja merikadetti salaperäisenä
Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa ja kauneutensa.
Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.
Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla, mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä, joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine, kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta. Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.
Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat. Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto. Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka; hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.
Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin. Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja merkitystä.
Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja kauneutensa kiveksi.
Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut. Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun varrella.
Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa. Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta. Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi, hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle, palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.
Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä.. Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista, katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta, jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä. Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen suudelman ja kyyneleen.
Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.
Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia, jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään ollut läsnä!
Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen, mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan. Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.
Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien — kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään ainoaa lastaan.
Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella, oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie kovan isän sydämeen!
Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt, mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain, kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä hetkellisissäkään ajatuksissa.
Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan, "ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse on hyvä juttu".
"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.
Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.
"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"
"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin", virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä. Luulen, että niin on parempi."
"Paljon parempi", myönsi Susan, pudistaen taas tarmokkaasti päätään.
"Ja siksi olen kiittäen suostunut kutsuun", jatkoi Florence, "vaikka olisin mieluummin matkustanut sinne silloin, kun ei siellä ole ketään muita, sen sijaan että lähden sinne nyt loma-aikana, jolloin heillä näyttää olevan nuorisoa kotonaan".
"Siihen minä sanon 'jumalan kiitos', Floy-neiti", vastasi Susan. "Ah! h—h!"
Tämä viime huudahdus, jolla neiti Nipper näihin aikoihin usein lopetti lauseen, oli kellarikerroksen mielestä ylimalkainen viittaus Dombeyhin ja tarkoitettu ilmaisemaan, että Susan Nipper olisi tahtonut purkaa osan sydämensä tunteista tuolle herralle. Mutta hän ei sitä koskaan selittänyt, ja sillä oli siis salaperäisyyden viehätyksen keralla erittäin täsmällisen sanonnan etu.
"Kuinka kauan kestää, ennenkuin saamme mitään uutisia Walterista,Susan!" huomautti Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Tosiaankin kauan, Floy-neiti!" vastasi Susan. "Ja Perch sanoi käydessään äsken juuri noutamassa kirjeitä, — mutta mitäpä se merkitsee, mitä hän sanoo!" huudahti Susan, punastui ja lisäsi: "Paljonkos hän siitä tietää!"
Florence kohotti nopeasti katseensa, ja punastus levisi hänen kasvoilleen.
"Jollei minussa olisi enemmän miehuutta", jatkoi Susan ilmeisesti taistellen jotakin salaista levottomuutta vastaan ja tuijottaen nuoreen emäntäänsä, samalla koettaen kiihoittaa itseään vihaan säyseän Perchin kuvaa kohtaan, "jollei minussa olisi enemmän miehuutta kuin tuossa sukupuolensa laimeimmassa nahjuksessa, en koskaan enää ylpeilisi tukastani, vaan työntäisin sen korvaini taakse ja käyttäisin rumia päähineitä, joissa ei olisi pitsin palastakaan, kunnes kuolema vapauttaisi minut mitättömyydestäni. Minä en tosin ole amatsooni, Floy-neiti, enkä alentaisi itseäni sellaisella rumentamisella, mutta en toisaalta myöskään ole sellainen, joka hylkää liian pian."
"Hylkää! Mitä?" huudahti Florence säpsähtäen.
"No, ei mitään, neiti", vastasi Susan. "Laupias taivas, ei mitään! Nyt on vain puhe Perchistä, mokomasta vetelyksestä, jonka kuka tahansa voisi melkein pyyhkäistä menemään pelkällä sipaisulla, ja tosiaankin olisi onnenpotkaus kaikille, jos joku viitsisi sääliä häntä ja olla niin ystävällinen!"
"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.
"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana, että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään dromedaari".
"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.
"Etkö tahdo puhua minulle?"
"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan. "No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."
"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti, "ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna. Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."
Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.
Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas, hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille, missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla hetkellä myrsky myllersi valtamerta.
Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen — sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin tutkisteluihin.
Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan, paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat verrattain korkealla ilmassa.
"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä kiusa!"
Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta. Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi! Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi! Karkulaiset!"