"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.
"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."
"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.
"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.
"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"
"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"
"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"
Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä Staggsin puutarhoihin.
Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä. Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita, jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.
Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja, ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja, rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt. Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".
Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta. Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.
Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin puutarhojen kaltaista — ole turvassa!
Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä, eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.
Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.
"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän kiirehtiessään eteenpäin.
"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi niitä Blimberejä!"
"Blimberejä?" toisti Walter.
"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan, "jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".
Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli täynnä lapsia.
"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen. "Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä ihminen!"
"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.
"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin, etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva Richards, hän kuolee pian!"
Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa, jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt matkalle!"
Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä. Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti alakuloisena ja levottomana.
Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä murheellisia aavistuksia.
Mitä aallot lakkaamatta toistivat
Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.
Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis. Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli, kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka vakavana se virtasi merta kohti.
Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas, nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen nähneensä unta.
Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos! Sanokaa isälle niin!"
Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai valvoessaan.
"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se varmaankin vie minut pois."
Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.
"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.
Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi kultainen vesi väreillä seinillä.
Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista. Hän ei pelännyt.
Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui yölläkin hänen vieressään.
"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"
"Missä, kultaseni?"
"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."
"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"
Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"
Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.
Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.
"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin onnellinen!"
Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.
Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai ainoastaan muutamia.
Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.
"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"
"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"
"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"
Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista väikkynyt hänen mielessään.
"Kyllä, rakkaani."
"Kenen sitten, Floy?"
"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."
"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"
Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.
"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"
"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."
"Kiitos, Floy!"
Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"
Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa — ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti, nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään. Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.
"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.
Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen, omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja ollut niin hellä ja säälivä.
"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."
Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.
"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."
Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille: "Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi hyvin."
"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen."Ei suinkaan hyvästi?"
Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti, "hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne, missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"
Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.
"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan minun viereeni ja anna minun katsella sinua".
Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.
"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"
Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi siellä!
Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan. Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.
"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"
* * * * *
Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!
Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä valtamerelle.
* * * * *
"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla Tytär!"
Kapteeni Cuttle tekee nuorille pikku palveluksen
Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin. Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.
Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko, joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin, samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.
Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen, että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua, teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.
Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman menestyksen.
Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman, järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä kehittelemästä.
Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan, kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä, että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.
Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin, kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.
"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on iloinen saadessaan lähteä".
"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien Länsi-Intian saarien maaherraksi!"
"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas sisarenpoikaasi."
Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko katsahti Walteriin.
"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai onko se Gills?"
"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän. Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes, Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se, että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle, "menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan, Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"
Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.
Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, ettäPoika ja Perillinenlähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan. Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä nopeasti.
Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta tuuli oikein puhalsi!
Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.
Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.
Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.
"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän on Carker?"
Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä kiirettä riittäisi hyvin kauan.
"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni on kapteeni Cuttle".
Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi se tuhota hänen toiveensa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.
Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä (vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan näköisenä.
Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.
"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen puoleensa korkealta istuimeltaan.
"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.
"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.
"Cuttle."
"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."
"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle tulla tämän kautta?"
Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.
"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.
"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.
Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan. "Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter, joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."
"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.
"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn. "Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni Cuttle?"
"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.
"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta." Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"
"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.
"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin kyllin rohkea tullakseni tänne —"
"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.
"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"
"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"
"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin, taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino. Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan — meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen puhaltaessa?"
"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"
Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.
"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"
Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.
"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."
"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.
Carker hymyili hyväksyen.
"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.
Carker hymyili taas myöntävästi.
"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään."Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin senWalterille. Kiitos, kiitos."
"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".
"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni iloisena.
Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään) kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.
"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.
Carker hymyili yhä enemmän.
"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.
"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.
"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.
Carker ei kieltänyt sitä.
"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.
Carker hymyili yhä.
"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.
Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen, nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla. Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan varten."
Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti keskustelun tässä kohdassa.
"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni. "Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"
"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.
"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä tuuliajolle!"
"Ei mikään", vastasi Carker.
"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku olento. Eikö niin?"
"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.
"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"
Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta syystä kovin tulehtunut.
"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.
"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset. Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."
"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."
"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.
Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".
"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen hyvin tarkkaavaisena.
"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."
"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu tilaisuus. Aikaa on kyllin."
Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.
"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.
"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.
"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.
"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin ennenkin.
"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä, ja minä olen rauhallinen".
Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä (joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.
"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?" sanoi kapteeni.
"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.
"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."
Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli jotakin tavattoman kissamaista.
Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä, Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen nuorille, poikaseni!"
Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan, olisi perin mieluista tarjota hänelle.
Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon, koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.
"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.
"Kenen?" huomautti Perch.
"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.
Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan — esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän. Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille, jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.
Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta, että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin, olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo, kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.
Isä ja tytär
Dombeyn talossa vallitsee hiljaisuus. Portaita ylös ja alas hiipivät palvelijat asioillaan niin varoen, ettei heidän ainoakaan askeleensa kuulu. He puhelevat lakkaamatta keskenään ja istuvat kauan ruokapöydässä, nauttien paljon ruokaa ja juomaa ja juhlien hirveän sopimattomalla tavalla. Rouva Wickam, jonka silmät ovat täynnä kyyneleitä, kertoo alakuloisia tarinoita ja sanoo toisille aina väittäneensä rouva Pipchinin luona, että näin kävisi, ja juo tavallista enemmän pöytäolutta, ollen hyvin surullinen ja samalla seuranhaluinen. Keittäjän mielentila on samanlainen. Hän lupaa vähän kalanmätiä illalliseksi samalla kun ponnistelee kaikin voimin tunteitaan ja sipuleita vastaan. Towlinson alkaa uskoa, että täällä vallitsee kohtalo, ja haluaa tietää, voiko kukaan sanoa hänelle nurkkatalossa asumisen koskaan tuottaneen onnea. Kaikista tuntuu kuin äskeiset tapaukset olisivat sattuneet kauan sitten, vaikka lapsi lepää vielä tyynenä ja kauniina pikku vuoteellaan.
Pimeän tultua saapuu muutamia vierailijoita — äänettömiä vieraita huopakengissä — jotka ovat käyneet talossa aikaisemminkin. Heidän mukanaan tulee se lepovuode, joka on niin outo lapselle alustaksi. Tällä välin ei kukaan ole nähnyt onnettomuuden kohtaamaa isää, ei edes hänen yksityispalvelijansa, sillä hän istuu oman pimeän huoneensa peränurkassa, kun joku on sisällä, eikä näytä muulloinkaan liikkuvan siitä paitsi astellakseen edestakaisin lattialla. Mutta aamulla kuiskaillaan palvelijain kesken, että hänen kuultiin keskellä yötä menevän yläkertaan ja viipyvän siellä — kuolinhuoneessa — auringonnousuun asti.
Cityssä on liikehuoneiston alakerran akkunat peitetty luukuilla. Samalla kun pulpeteilla palavat lamput puolittain himmenevät sisään tunkeutuvassa päivänvalossa, hämärtyy päivä puolittain lamppujen vuoksi, ja outo kolkkous vallitsee sisällä. Liikeasiat eivät juuri luista. Konttoristeilla ei ole työhalua. He päättävät lähteä syömään kyljyksiä iltapuolella ja tehdä retken joen vartta ylöspäin. Lähetti Perch viipyy kauan asioillaan, istuskelee kapakoissa ystävineen ja keskustelee ihmisvaiheitten epävakaisuudesta. Hän lähtee kotiin tavallista aikaisemmin illalla ja kestitsee rouva Perchiä vasikankyljyksillä ja skotlantilaisella oluella. Johtaja Carker ei kestitse ketään eikä kukaan häntä, mutta istuessaan yksin huoneessaan hän paljastaa hampaansa näkyviin kaiken päivää. Näyttää siltä kuin Carkerin tieltä olisi poistettu jokin este, niin että hänen uransa nyt on selvä.
Vastapäätä Dombeyn taloa asuvat punaposkiset lapset katselevat kamarinsa akkunasta alas kadulle, sillä he näkevät siellä neljä mustaa hevosta, joilla on sulkatöyhdöt päässään. Samoin liehuu sulkia niiden vetämien vaunujen katolla. Tämä näky ynnä joukko suruharsoilla varustettuja ihmisiä vetää väkeä paikalla. Ilveilijä, joka juuri aikoi ruveta pyörittämään lautasta, heittää taas viitan kirjavan pukunsa ylle, ja hänen hitaasti laahusteleva vaimonsa, joka on kallellaan kantaessaan painavaa lasta sylissään, jää seisomaan nähdäkseen hautajaisvieraitten tulevan ulos. Mutta hän puristaa lasta lujemmin likaista rintaansa vasten, kun talosta kannetaan ulos kevyttä taakkaa, eikä pienin niistä punaposkisista lapsista, jotka katselevat ylhäällä vastapäisestä akkunasta, tarvitse mitään kehoitusta vakavuuteen, kun hän katselee hoitajansa sylissä ja kysyy palleroista sormeaan ojentaen: "Mitä tuo on?"
Sitten astuu surupukuisen palvelijajoukon ja itkevien naisten välitse Dombey eteisen läpi häntä odottaviin vaunuihin. Katselijain mielestä hän ei ole surun ja mielenmasennuksen murtama. Hän käy suorana, ja hänen ryhtinsä on yhtä jäykkä kuin koskaan ennen. Hän ei peitä kasvojaan nenäliinalla, vaan katselee suoraan eteensä. Muuten on hänen kasvoillaan entinen ilmeensä paitsi että ne ovat jonkin verran painuneet ja kangistuneet. Hän asettuu paikalleen ajoneuvoihin, ja kolme muuta herraa seuraa häntä. Sitten lähtee upea hautajaissaatto hitaasti liikkeelle pitkin katua. Sulkatöyhdöt heilahtelevat kaukana, kun temppujentekijä pyörittää lautasta kepin päässä saman joukon ihaillessa, joka äsken katseli hautajaissaattoa. Mutta hänen vaimonsa on nyt vähemmän innokas kuin tavallisesti rahoja kerätessään, sillä lapsen hautajaiset ovat johtaneet hänen mieleensä, että hänen nukkavieruun hartiahuiviinsa kääritty poika ei ehkä kasvakaan mieheksi, joka saisi pitää taivaansinistä otsanauhaa ja lohenpunaisia trikoohousuja ja tehdä temppuja katukurassa.
Töyhdöt heilahtelevat synkällä tavallaan katua eteenpäin ja joutuvat kirkonkellojen äänen ulottuville. Samassa kirkossa sai sievä poika kaiken sen, mikä hänestä pian on yksin jäljellä maan päällä — nimensä. Kaiken sen, mikä hänessä on kuollutta, he laskevat sinne lähelle hänen äitinsä tomumajaa. Niin onkin hyvä. Heidän tuhkansa lepäävät siellä, missä Florence voi kävelyretkillään — voi, kuinka yksinäisiä ne nyt ovatkaan! — päästä niiden lähelle, milloin vain haluaa.
Hautajaismenojen päätyttyä ja papin poistuttua Dombey katsahtaa ympärilleen ja kysyy matalalla äänellä, onko saapuvilla se henkilö, jota on pyydetty tulemaan saadakseen määräykset hautakivestä.
Joku tulee hänen luokseen ja vastaa: "Kyllä."
Dombey ilmoittaa hänelle, mihin se on asetettava, ja näyttää hänelle kädellään seinää vasten, minkä näköinen ja kokoinen siitä on tehtävä ja kuinka se on liitettävä äidin hautakiveen. Sitten hän kirjoittaa lyijykynällä omistuskirjoituksen ja ojentaa sen miehelle lisäten: "Tahtoisin saada sen pian valmiiksi."
"Se tehdään heti, arvoisa herra."
"Mitään muuta ei, nähkääs, kaiverreta kiveen kuin nimi ja ikä."
Mies kumartaa paperiin katsahtaen, mutta näyttää epäröivän. Dombey ei huomaa sitä, vaan kääntyy poispäin ja aikoo mennä ovesta ulos.
"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", muistuttaa mies koskettaen hiljaa hänen surutakkinsa hihaa, "mutta koska haluatte sen viipymättä valmistettavaksi ja se voidaan panna tekeille heti, kun ehdin täältä —"
"Mitä sitten?"
"Tahdotteko olla hyvä ja lukea paperinne vielä kerran? Luullakseni siinä on erehdys."
"Missä?"
Kivenveistäjä antaa hänelle takaisin paperin ja näyttää taskuviivoittimellaan sanoja "rakastettu ja ainoa lapsi".
"Siinä kai pitäisi olla 'poika', arvoisa herra?"
"Olette oikeassa. Tietysti. Korjatkaa."
Dombey lähtee askeliaan jouduttaen ajoneuvoihin. Kun kolme muuta, jotka seuraavat hänen kintereillään, ovat istuutuneet, peittää hän ensimmäisen kerran kasvonsa — viitallaan. Koko päivänä eivät toiset niitä enää näekään. Hän astuu ensimmäisenä maahan vaunuista ja menee suoraa päätä omaan huoneeseensa. Toiset saattovieraat (nimittäin Chick ja kaksi lääkäriä, sillä muita ei ole) menevät yläkerran vierashuoneeseen, jossa heidät ottavat vastaan rouva Chick ja neiti Tox. Kukaan ei saa tietää, millaiset kasvot on alakerran huoneeseen sulkeutuneella olennolla tai mitä siellä ajatellaan, millainen kamppailu ja millainen kärsimys siellä täyttää sydämen.
Pääasia, josta huomautetaan alhaalla keittiössä, on se, että "tuntuu sunnuntailta". He voivat tuskin uskoa muuta kuin että on jotakin sopimatonta, jollei suorastaan jumalatonta toisten ihmisten käytöksessä, jotka hoitelevat tavallisia tehtäviään, yllään jokapäiväiset vaatteensa. Suorastaan hämmästyttävää on nähdä uutimet vedettyinä ylös ja akkunaluukut auki. Palvelijat viihdyttävät synkkää mielialaansa viinipullojen ääressä, joita avataan runsaasti kuin kemuissa. He ovat hyvin halukkaita moralisoimaan. Towlinson sanoo viinilasiaan; kehottaessaan huoahtaen: "Meidän kaikkien parannukseksi!" Ja siihen keittäjätär myöskin huoahtaen lisää: "Taivas tietää, että sitä kyllä tarvitaan."
Illalla rouva Chick ja neiti Tox ottavat taas esille ompelutyönsä, ja samaan aikaan Towlinson lähtee ulos saamaan raitista ilmaa yhdessä sisäkön kanssa, joka ei vielä ole koettanut suruhattuaan. He ovat hyvin helliä toisilleen hämärissä kadunnurkissa, ja Towlinson haaveilee toisenlaisesta ja nuhteettomasta elämästä vakavana vihanneskauppiaana Oxford-torin varrella.
Sinä yönä nukutaan Dombeyn talossa sikeämmin ja levätään paremmin kuin monina edellisinä öinä. Aamuaurinko herättää vanhan talouden, joka alkaa taas luistaa entiseen tapaansa. Vastapäätä asuvat punaposkiset lapset juoksevat kadulla vanteineen. Kirkossa on komeat vihkiäiset. Ilveilijän vaimo ravistelee rahalaatikkoa toisessa kaupunginosassa. Kivenhakkaaja laulaa ja viheltelee kaivertaessaan edessään olevaan marmorilevyyn kirjaimia P-A-U-L.
Onko mahdollista, että niin täysinäisessä ja toimeliaassa maailmassa yhden ainoan heikon olennon menettäminen jättää tyhjän sijan yhteenkään sydämeen, vieläpä niin laajan ja syvän aukon, ettei mikään muu kuin rannattoman iäisyyden laajuus ja syvyys voi sitä täyttää! Florence olisi viattomassa surussaan voinut vastata: "Oi, veljeni, oi hellästi rakastettu ja rakastava veljeni! Yksinäisen lapsuuteni ainoa ystävä ja toveri! Saattaisiko mikään vähäisempi ajatus levittää sitä valoa, joka jo alkaa syttyä varhaiselle haudallesi, tai herättää sitä lievitettyä surua, joka tulvii näkyviin tämän kyynelvirran keralla!"
"Lapsi kulta", sanoi rouva Chick, joka piti velvollisuutenaan käyttää tilaisuutta hyväkseen, "kun sinä olet yhtä vanha kuin minä —"
"Siis parhaimmassa kukoistuksessasi", huomautti neiti Tox.
"Silloin tajuat", jatkoi rouva Chick puristaen hiljaa neiti Toxin kättä kiitokseksi hänen ystävällisestä huomautuksestaan, "että kaikki suru on hyödytöntä ja että meidän velvollisuutemme on alistua".
"Minä koetan, täti rakas. Minä koetan", vastasi Florence nyyhkyttäen.
"Olen iloinen kuullessani sen", sanoi rouva Chick, "sillä, kultaseni, niinkuin meidän rakas neiti Toximme — jonka terveestä älystä ja erinomaisesta arvostelykyvystä ei voi olla muuta kuin yksi käsitys —"
"Louisa rakas, minä tulen tosiaankin pian ylpeäksi", keskeytti hänet neiti Tox.
"— sanoo sinulle ja vahvistaa omalla kokemuksellaan", jatkoi rouva Chick, "on meidän velvollisuutemme kaikissa tilanteissa ponnistaa parhaamme mukaan. Meiltä vaaditaan sitä. Jos jokin — rakkaani", sanoi hän neiti Toxiin päin kääntyen, "minulta puuttuu sopiva sana. Epä — epä —"
"Epäkohta?" ehdotti neiti Tox.
"Ei, ei, ei", sanoi rouva Chick. "Kuinka voitte niin sanoa?"
"Voi hyväinen aika, se pyörii ihan kielelläni. Epä —"
"Epäoikeutettu kiintymys?" ehdotti neiti Tox arasti.
"Voi, laupias taivas, Lucretia!" huudahti rouva Chick. "Kuinka kauheaa! Epäsuhtainen ihminen — siinä se sana, jota tapailin. Millainen ajatus! Epäoikeutettu kiintymys! Sen sanon, että jos joku epäsuhtainen esittäisi minun läsnäollessani kysymyksen: 'Miksi olemme syntyneet?' niin vastaisin: 'Ponnistellaksemme'."
"Erinomainen ajatus", sanoi neiti Tox, johon tämän lausunnon omintakeisuus teki syvän vaikutuksen. "Suurenmoinen."
"Valitettavasti olemme omin silmin nähneet varoittavan esimerkin", jatkoi rouva Chick. "Meillä on liiaksikin syytä, lapsikulta, olettaa, että jos tässä perheessä aikanaan olisi tehty ponnistus, niin kokonainen sarja surullisia ja onnettomia tapauksia olisi saatu ehkäistyksi. Mikään ei saa konsanaan minua luopumaan siitä käsityksestä", lisäsi kelpo rouva päättävän näköisenä, "että jos rakas Fanny-parka olisi tehnyt ponnistuksen, niin rakas pieni Paul-raukkamme olisi ainakin saanut voimakkaamman ruumiinrakenteen".
Rouva Chick antautui tunteittensa valtaan silmänräpäykseksi, mutta valaistakseen oppiaan käytännössäkin hän voitti pian itsensä keskellä nyyhkytystään ja jatkoi taas:
"Anna siis meidän huomata, Florence, että sinulla on mielenlujuutta, äläkä itsekkäästi lisää sitä surua, johon onneton isäsi on vaipunut."
"Rakas täti!" sanoi Florence polvistuen nopeasti hänen eteensä voidakseen paremmin nähdä hänen kasvonsa. "Kerro minulle enemmän isästä. Ole hyvä ja kerro minulle hänestä! Onko hän kovin murtunut?"
Neiti Tox oli lämminsydäminen, ja tässä pyynnössä oli jotakin, mikä liikutti häntä kovasti. Joko hän näki laiminlyödyn lapsen taholla jatkoa siihen hellään huolenpitoon, jota hänen velivainajansa oli niin usein ilmaissut — tai rakkautta koettamassa kiertyä sen sydämen ympäri, joka oli rakastanut Paulia, ja etsimässä myötätuntoa tällaisessa surussa ja tuskassa — tai huomasi siinä vain vakavaa ja altista nöyryyttä, joka hyljättynä ja torjuttunakin hehkui uskollista yksipuolista hellyyttä ja suuren surunsa yksinäisyydessä toivoi isän etsivän siitä lohdutusta, tahtoen sitä antaakin — kuinka tahansa neiti Tox sen käsitti — kaikissa tapauksissa se liikutti häntä. Hetkiseksi hän unohti rouva Chickin mahtavuuden ja taputtaen äkkiä Florencen poskea kääntyi sivulle ja antoi kyyneltensä valua silmistään odottamatta viisaan rouvan esimerkkiä.
Rouva Chick menetti myös hetkiseksi malttinsa, josta hän niin ylpeili, ja istui vaiti katsellen kauniita kasvoja, jotka olivat niin kauan, niin hievahtamatta ja kärsivällisesti olleet kääntyneinä pikku vuoteeseen päin. Mutta pian hän taas jaksoi hallita ääntään — mikä oikeastaan merkitsi hänelle samaa kuin malttaa jälleen mielensä — ja sitten hän vastasi arvokkaasti:
"Florence, rakas lapsi, sinun isäsi on toisinaan omituinen, ja kun minulta kysytään hänestä, on se samaa kuin jos minulta kysyttäisiin jotakin asiaa, johon en osaa vastata mitään varmaa. Luullakseni on minulla suurempi vaikutusvalta isääsi kuin ehkä kenelläkään toisella. Mutta kuitenkaan en voi sanoa muuta kuin että hän on puhunut minulle hyvin vähän ja etten ole nähnyt häntä useammin kuin kerran pari hetkisen ajan, ja tuskin olen silloinkaan nähnyt häntä, sillä hänen huoneensa on ollut pimeä. Olen sanonut isällesi: 'Paul!' — juuri näin olen sanonut — 'Paul, miksi et nauti jotakin vahvistavaa?' Isäsi on aina vastannut: 'Louisa, ole hyvä ja jätä minut- En tarvitse mitään. Minun on parempi olla yksinäni.' Jos minun pitäisi huomenna vannoa se oikeudessa, Lucretia", lisäsi rouva Chick, "niin en epäilisikään vahvistaa valallani juuri näitä sanoja".
Neiti Tox ilmaisi ihailunsa sanomalla: "Minun Louisani on aina täsmällinen!"
"Lyhyesti sanoen, Florence", jatkoi hänen tätinsä, "tähän päivään asti ei ole kirjaimellisesti tapahtunut mitään isäsi ja minun välilläni. Mutta tänään mainitsin hänelle, että sir Barnet ja lady Skettles ovat kirjoittaneet erittäin ystävällisiä kirjeitä — voi meidän suloista Pauliamme, lady Skettles rakasti häntä kuin — missä on- nenäliinani?"
Neiti Tox ojensi hänelle nenäliinan.
"Niin, erittäin ystävällisiä kirjeitä ja ehdottaneet, että sinä lähtisit heidän luokseen vierailemaan saadaksesi vaihtelua. Mainitessani isällesi, että minun mielestäni neiti Tox ja minä voisimme nyt lähteä kotiin (mistä hän oli yhtä mieltä kansaani), kysyin häneltä, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että sinä suostuisit tuohon ystävälliseen kutsuun. Hän sanoi: 'Ei, Louisa, ei vähintäkään!'."
Florence kohotti kyyneleiset silmänsä.
"Mutta jos sinä, Florence, mieluummin jäisit tänne kuin lähtisit sinne vierailulle tai haluaisit tulla minun luokseni —"
"Jäisin mieluummin kotiin", kuului ujo huomautus.
"No niin, lapsi", sanoi rouva Chick, "sinä saat jäädä. Mutta se minun on sanottava, että se on kummallinen valinta. Sinä oletkin aina ollut kummallinen. Kuka toinen sinun ikäisesi tahansa olisi luullakseni mielellään lähtenyt pois kaiken senjälkeen, mitä on tapahtunut — rakas neiti Tox, nyt olen taas kadottanut nenäliinani."
"Minusta tuntuisi ikävältä nähdä, että tätä taloa vältettäisiin", sanoi Florence. "Minä en tahtoisi ajatella, että hänen huoneensa yläkerrassa olisivat ihan tyhjät ja autiot, täti. Mieluummin jäisin nyt tänne. Voi, voi veljeäni!"
Se oli luonnollinen tunteenpurkaus, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet tunkeutuivat hänen sormiensa välitse hänen peittäessään kasvonsa käsillään. Täpötäyden ja tulvehtivan sydämen täytyi välillä saada purkautua, sillä muuten se olisi haavoitettuna ja yksinäisenä vaipunut maahan kuin siipirikko lintu.