Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he ajattelemaan Florencea.
"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.
"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick, "sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".
"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.
"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.
"Tosiaanko? Hyväinen aika!"
Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti niin tehdä.
"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick, "ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".
Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.
"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu. Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"
Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.
"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"
"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.
"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"
"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.
"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan!Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"
"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä sydän."
"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"
Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä! Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!
Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen levottoman sydämensä värisemistä.
"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"
"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.
"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään. Olkaa niin hyvä ja antakaa!"
Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan. Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen hänen pitävän minusta!"
Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen. Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri, kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.
"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".
Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille. Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin, jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.
"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa selvästi muistiin".
"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.
"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox."Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouvaChickille.
"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.
"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."
"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon,Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.
"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.
"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle toiselle ajurille, joka on jo kuollut."
"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan, "ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia vallalle".
Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen vaikenemisensa.
"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"
"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.
"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä? Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."
"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.
"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."
"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"
"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards", jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."
"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni, koska teillä ei ole ketään toista".
"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään, kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas, Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne syövät teidät elävältä!"
Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden. Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui lopun iltaa tuleen tuijottaen.
Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä liikkeellelähtöä varten.
Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi ne surmannut.
Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt, jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään, luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili, joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.
Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick ilmestyivät.
"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"
"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"
"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.
Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla irti ylhäisen kohteliaasti.'
"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta uuniin?"
"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.
"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"
John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:
"Neiti Tox!"
Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.
"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.
Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari, joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.
"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin uskoa omia aistejani."
Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä. Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.
Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä, ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta — alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet äkkiä.
"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen huomionsa, kultaseni!"
Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan tukehduttaa hänet suuteloillaan.
Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi, että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.
Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.
"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran kanssa. Olkaa hyvin varovainen."
Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick, Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot, joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta, kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua rahalahjaa.
Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja hevosten värissä.
Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta, yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.
Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi ollut puhe toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän miehen, Lucretia?"
"Tahdon."
"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi suntio pitäen auki kirkon sisäovea.
Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" — niin kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen, vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..
"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."
Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.
Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi. Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti, toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.
Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus, tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.
Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri rakennusta köhien kuin merisika.
Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori, miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista. Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa, "kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot tummansinisinä.
Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.
Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan. Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen asian huolekseen.
Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.
Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat saapuneet kirkkoon.
Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.
"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä sinulla on siellä, John?"
"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita käsiään yhteen. "Entä sinulla?"
"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia — hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."
Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.
Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi mahdollisimman vähän viluiselta.
"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi, Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".
"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran viinistään.
"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.
"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset, jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi panna hänen hartioilleen."
Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan, kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:
"Louisa!"
"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.
"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut lauseen täsmällisen muodon."
"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.
"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"
"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.
Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"
Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.
"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin sisareni, rouva —"
"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.
"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.
"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."
Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.
"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti. Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa, sinähän sen tiedät."
"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards, on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki, jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!" huudahti hän haltioissaan.
"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"
"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi", jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi neiti Tox.
"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".
Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.
Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelmaSaulinsurumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai millään lailla ahdistaa häntä.
Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.
"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".
"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".
"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.
"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."
"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.
"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."
Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran kotona.
Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.
"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.
"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.
Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.
Paul joutuu toisen kerran orvoksi
Aamulla Pollya vaivasivat niin monet pahat aavistukset, että hän ilman mustasilmäisen toverinsa hellittämättömiä yllytyksiä olisi varmasti hylännyt kaikki ajatukset retkestä ja nimenomaan pyytänyt lupaa tavata numero sataseitsemänkymmentäseitsemän Dombeyn talon peloittavan katon alla. Mutta Susan, jota hänen keksimänsä juoni viehätti ja joka, vaikka jaksoikin perin urhoollisesti kestää toisia ihmisiä kohdanneet pettymykset, ei voinut sietää omien toiveittensa tyhjiin raukeamista, osasi esittää monta pätevää vastaväitettä toisen suunnitelman onnistumista vastaan ja puolustella alkuperäistä aietta niin taitavilla selityksillä, että melkein samassa kun Dombey oli kääntänyt ylpeän selkänsä kodilleen ja ajoi Cityyn päin niinkuin joka päivä ennenkin, oli hänen mitään pahaa aavistamaton poikansa matkalla Staggsin puutarhoihin päin.
Tämä kaunisniminen paikka sijaitsi eräässä esikaupungissa, jonka Staggsin puutarhojen asukkaat tunsivat Camberling Townin nimellä. Ulkomaalaisia varten laaditussa Lontoon kartassa, joka on painettu nenäliinalle, jotta sitä olisi hauskempi ja mukavampi käsitellä, on tämä nimitys jostakin syystä lyhennetty Camden Towniksi. Sinne nyt molemmat lapsenhoitajattaret suuntasivat kulkunsa holhokkiensa seurassa. Richards tietystikin kantoi Paulia, ja Susan talutti pikku Florencea, nykien ja sysien häntä välistä, mikäli piti tarpeellisena.
Suuren mullistuksen ensimmäinen isku oli juuri repäissyt koko naapuritienoon halki, keskustaan asti. Joka taholla näkyi siitä jälkiä. Taloja oli lyöty kasaan, katuja katkaistu ja tukittu. Syviä kuoppia ja ojia oli kaivettu maahan, suunnattomia multa- ja saviläjiä luotu maanpinnalle, ja rakennuksia, jotka olivat kallistuneet, kun niiden alta maa oli vierinyt pois, oli tuettu paksuilla hirsillä. Erään jyrkän vastamuodostuneen kukkulan juurella oli jono vankkureita sikin sokin, toisaalla likosi ja ruostui uutukaisessa lammikossa hujan hajan rautaesineitä. Kaikkialla näkyi siltoja, jotka eivät johtaneet mihinkään, teitä, joita oli mahdoton kulkea, savupiippujen puolivalmiita torneja, väliaikaisia puutaloja ja aitauksia ihan käsittämättömillä paikoilla, rikkinäisten talojen runkoja ja keskeneräisiä seiniä ja holvia, kokonaisia telinekasoja, suuria tiilikiviröykkiöitä, jättimäisiä nostoranoja ja hajasäärisiä kolmijalkoja, jotka riippuivat tyhjässä ilmassa. Joka suunnalla näkyi tuhansia epäsäännöllisiä hahmoja ja esineitä, jotka olivat armottomasti viskautuneet pois paikoiltaan ja nyt törröttivät ylösalaisin maahan vaipuneina tai ilmassa sojottaen tai vedessä lahoten selittämättöminä kuin uni. Kuumat lähteet ja polttavat vesisuihkut, maanjäristyksen tavalliset seuralaiset, lisäsivät vielä näyn sekasortoisuutta. Kiehuvaa vettä kokoontui rappeutuneiden seinien väliin, missä se sihisi kovasti. Sieltä tunkeutui niinikään näkyviin liekkien loimu ja kohina, ja tuhkakasat sulkivat tien ja muuttivat kokonaan naapuriston olot ja tavat.
Lyhyesti sanoen, vielä keskeneräinen rautatie oli rakenteilla ja kulki tämän hirveän sekasorron keskitse sivistyksen ja edistyksen valtavalla uralla.
Mutta tähän asti ei ympäristö ollut vielä halukas hyväksymään rautatietä. Pari kolme rohkeaa keinottelijaa oli jo tehnyt katusuunnitteluja, ja yksi oli vähän rakentanutkin, mutta pysähtynyt keskelle liejua ja tuhkaa miettiäkseen asiaa vielä vähän. Uuden uutukainen kapakka, joka tuoksui vielä tuoreelta muurilaastilta ja liisteriltä ja jonka ikkunoista oli näköala pelkkään tyhjyyteen, oli valinnut ilmoituskilpensä kuvaksi rautatien kiskot, mutta se saattoi olla tuhmanrohkea yritys — ja sitten sen isäntä toivoi voivansa myydä juomia työmiehille. Niin oli yksinkertaisesta olutkapakasta tullut tunnelinkaivajien poikkeuspaikka, ja vanha lihakauppa oli yhtä itsekkäistä syistä nopeasti ja kansanomaisesti muuttunut rautatieravintolaksi, jossa joka päivä oli tarjolla paistettua sianreittä. Vuokratalojen omistajat niinikään näyttivät suosivan näitä uudistuksia eivätkä senvuoksi juuri nauttineet paikkakuntalaisten luottamusta. Yleinen mielipide taipui hyvin hitaasti uuden hankkeen puolelle. Rautatien vieressä oli likaisia peltoja ja navettoja ja lantakasoja ja törkyläjiä ja ojia ja puutarhoja ja huvimajoja ja aukioita, joilla saattoi piiskata mattoja. Korkeammilla kohdilla oli hajallaan pieniä osterinkuorten kasoja osteriaikana ja hummerinkuorten kasoja hummeriaikana ja saviastioiden sirpaleita ja kuihtuneita kaalinlehtiä kaikkina aikoina. Tämän tienoon yleisvaikutelmaan kuuluivat myöskin pylväät ja aidat ja asiaankuulumattomille ohikulkijoille tarkoitetut vanhat varoitustaulut, huonojen hökkelien takaseinät ja pienet mitättömät ruohokentät. Mikään ei siellä ollut hyvää eikä kuvitellutkaan olevansa. Jos lähistöllä oleva kurja autio maa olisi voinut nauraa, olisi se nauranut kaikelle tälle pilkallisesti niinkuin moni sen kehnoista naapureista.
Staggsin puutarhain asukkaat olivat tavattoman epäuskoisia. Talot oli rakennettu lyhyeen riviin, ja kaikilla oli edessään likaiset maatilkut, joita reunustivat vanhat ovet, tynnyrinkimmet, tervakankaan palaset ja kuivettuneet pensaat. Täytteenä oli käytetty pohjattomia tinakattiloita ja kuluneita rautaisia tuliristikkoja. Siellä asukkaat kasvattivat helakanpunaisia papuja, pitivät siipikarjaa ja kaniineja, pystyttivät hauraita huvimajoja (eräs niistä oli vanha vene), kuivasivat vaatteita ja polttivat piippua. Muutamat olivat sitä mieltä, että Staggsin puutarhat olivat saaneet nimensä eräästä jo manalle menneestä kapitalistista, herra Staggsista, joka oli rakennuttanut ne huvikseen. Toiset, joilla oli luontainen mieltymys maaseutuun, uskoivat nimen johtuvan niiltä maalaisajoilta, jolloin peurat Staggsien nimisinä olivat paenneet turvaan varjoisille seuduille. Kuinka asia lieneekään ollut, pitivät Staggsin puutarhojen asukkaat omaa seutuaan pyhänä lehtona, jota rautatie ei saisi turmella, ja niin varmoja he olivat siitä, että heidän seutunsa pysyisi pystyssä paljon kauemmin kuin tuollaiset naurettavat keksinnöt, että kulmassa asuva nuohoojamestari, paikallispolitiikan johtaja, oli julkisesti selittänyt, että kun rautatie avattaisiin liikenteelle — jos se koskaan tapahtuisi — hänen kaksi poikaansa saisi nousta hänen asuntonsa savutorvelle hurraamaan yrityksen epäonnistumiselle ja sitä ivaamaan.
Tähän saastaiseen paikkaan, jonka pelkän nimen rouva Chick oli tähän asti huolellisesti salannut veljeltään, kohtalo ja Richards nyt kuljettivat pikku Paulia.
"Tuolla on minun kotini, Susan", virkkoi Polly osoittaen erästä asumusta.
"Tosiaanko?" sanoi Susan alentuvasti.
"Ja eikö tuolla seisokin sisareni Jemima ovella, käsivarrellaan oma suloinen pienokaiseni!" huudahti Polly.
Se näky antoi Pollyn kärsimättömyydelle niin voimakkaan siipiparin, että hän juoksi sinne aika vauhtia, syöksähti Jemiman luo ja vaihtoi hänen kanssaan pienokaista silmänräpäyksessä nuoren tytön tavattomaksi hämmästykseksi, hänelle kun Dombeyn perillinen näytti pudonneen pilvistä.
"Kah, Polly!" huudahti Jemima. "Sinähän oikein säikähdytit minua! Kuka olisi uskonut! Tule sisään, Polly! Kuinka terveeltä sinä näytätkään! Lapset menevät varmasti melkein sekaisin nähdessään sinut."
Niin he menivätkin, jos saattoi päättää heidän nostamastaan hälinästä ja siitä tavasta, kuinka he syöksyivät käsiksi Pollyyn ja vetivät hänet matalalle tuolille uuninnurkkaan. Siellä hänen rehelliset omenaa muistuttavat kasvonsa heti joutuivat keskelle pienempiä omenoita, jotka painoivat niihin ruusuiset poskensa ja olivat kaikki ilmeisesti saman puun hedelmiä. Polly puolestaan oli yhtä äänekäs ja raju kuin lapsetkin, ja vasta kun hän oli hengästynyt ja hänen tukkansa riippui irrallaan hehkuvien kasvojen ympärillä ja hänen uusi ristiäispukunsa oli joutunut pahasti epäjärjestykseen, vasta silloin keskeytyi hälinä vähäksi ajaksi. Mutta silloinkin pysyi viimeisen edellinen Toodle hänen sylissään pitäen molempia käsivarsiaan lujasti hänen kaulansa ympärillä, kun taas vähän isompi Toodle oli kiivennyt tuolin selustalle ja teki epätoivoisia ponnistuksia, toinen sääri ilmassa, suudella äitiä takaapäin.
"Katsokaapas, sievä pikku neiti on tullut katsomaan teitä", virkkoi Polly, "ja näettekö, kuinka siivolla hän pysyy! Eikö hän olekin kaunis pikku neiti?"
Tämä viittaus Florenceen, joka oli seisonut ovensuussa ja huomannut tarkoin, mitä tapahtui, suuntasi nuoren polven katseet häneen ja sai aikaan senkin hyvän asian, että havaittiin niinkuin pitikin neiti Nipperin läsnäolo, joka ei ollut täysin vapaa siitä tunteesta, että häntä oli jo laiminlyöty.
"Oi, Susan, olkaa hyvä ja tulkaa hetkiseksi sisään istumaan", sanoi Polly. "Tämä on minun sisareni Jemima. Kuules, Jemima, minä en tiedä, kuinka tulisin toimeen ilman Susan Nipperiä. En olisi nyt täälläkään ilman häntä."
"Olkaa hyvä ja istukaa, neiti Nipper", virkkoi Jemima.
Susan istuutui tuolin syrjälle jäykän ja juhlallisen näköisenä.
"En ole tosiaankaan koko ikänäni iloinnut vieraista niin paljon kuin nyt, neiti Nipper", huomautti Jemima.
Susan siirtyi vähän peremmäksi tuolilla ja hymyili armollisesti.
"Olkaa hyvä ja avatkaa hattunne nauhat, neiti Nipper, ja olkaa kuin kotonanne", pyysi Jemima. "Pelkäänpä pahoin, että täällä on köyhemmän näköistä kuin mihin olette tottunut, mutta te suonette sen varmasti anteeksi."
Mustasilmäistä lepytti tämä nöyrä käytös niin, että hän otti syliinsä pikku neiti Toodlen, joka juoksi ohi, ja nosti heti korkealle ilmaan.
"Mutta missä minun reipas poikani on?" kysyi Polly. "Esikoisparkani?Olenhan tullut koko tämän matkan nähdäkseni hänen uudet vaatteensa."
"Voi mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hänen sydämensä ihan murtuu, kun hän kuulee äitinsä käyneen täällä. Hän on koulussa, Polly."
"Jo lähtenyt!"
"Niin. Eilen hän kävi ensimmäisen kerran, ettei mitään opetuksesta menisi hukkaan. Mutta tänään on puolittain lupapäivä, Polly. Jospa vain voisit viipyä niin kauan kunnes hän tulee kotiin — nimittäin sinä ja neiti Nipper", virkkoi Jemima muistaen oikeaan aikaan mustasilmäisen arvokkuuden.
"No, miltä hän näyttää, Jemima?" kysyi Polly epävarmasti.
"Ei tosiaankaan niin pahalta kuin ehkä luulet", vastasi Jemima.
"Voi!" huudahti Polly liikutettuna. "Minä luulisin hänen jalkojaan liian lyhyiksi."
"Hänen säärensä ovatkin lyhyet", vastasi Jemima, "etenkin takaa, mutta ne kasvavat päivä päivältä".
Se oli hitaasti toteutuva tulevaisuuteen viittaava lohdutus, mutta kun se lausuttiin hilpeästi ja herttaisesti, sai se sellaisen arvon, jota sillä ei itsessään ollut. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Polly kysyi vähän kevyemmällä mielellä:
"Ja missä isä on, Jemima kulta?" Koko perhe tunsi Toodlen tuolla patriarkkaalisella nimellä.
"Voi tosiaankin, mikä vahinko!" huudahti Jemima. "Hän otti päivällisruuan tänä aamuna mukaansa eikä palaa ennenkuin illalla. Mutta hän puhuu aina sinusta, Polly, ja kertoo lapsille sinusta, ja hän on rauhallisin, kärsivällisin ja hyväluontoisin olento koko maailmassa, niinkuin hän on aina ollut ja tulee olemaan."
"Kiitoksia, Jemima", sanoi Polly koruttomasti, iloissaan näistä sanoista ja suruissaan miehensä poissaolosta.
"Ei sinun tarvitse kiittää minua, Polly", virkkoi hänen sisarensa suudellen häntä kuuluvasti poskelle ja tanssittaen sitten pikku Paulia iloisesti. "Samaa sanon välillä sinustakin, ja niin ajattelenkin."
Kaksinkertaisesta pettymyksestä huolimatta oli mahdotonta pitää epäonnistuneena tätä vierailua, joka otettiin vastaan niin iloisesti. Sisarukset puhelivat toivorikkaasti perheen asioista ja esikoisesta ja kaikista hänen sisaristaan ja veljistään, jolla välin mustasilmäinen, joka oli nostellut pikku Toodleja muutamia kertoja korkealle, katseli tarkoin huonekaluja, seinäkelloa, astiakaappia, uuninreunukselle pystytettyä linnaa puisine ja vihreine ikkunoineen, jotka voitiin sisäpuolelta valaista kynttilänpätkällä, ja paria pientä mustaa samettikissaa, joilla kummallakin oli suussaan pieni käsityölaukku — kaikki Staggsin puutarhojen asukkaiden mielestä todellisia taiteen ihmeteoksia. Kun keskustelu pian kävi yleisemmäksi, jotta ei mustasilmäinen taas muuttuisi ivalliseksi, kertoi tämä Jemimalle pääasiassa kaikki, mitä tiesi Dombeysta, hänen olosuhteistaan, perheestään, elämästään ja luonteestaan, tehden myös tarkoin selkoa hänen vaatteistaan, tärkeimmistä sukulaisistaan, ja tuttavistaan. Kevennettyään sydäntään näillä tiedonannoilla hän söi toisten kanssa meriäyriäisiä ja joi portteria, näyttäen halukkaalta vannomaan ikuista ystävyyttä emäntiensä kanssa.
Pikku Florencekaan ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, sillä kun pikku Toodlet olivat vieneet hänet ulos katsomaan lakkisieniä ja muita nähtävyyksiä, rupesi hän heidän kanssaan sydämensä koko innolla rakentamaan väliaikaista aallonmurtajaa pienen vihreän lammikon poikki. Hän oli vielä ahkerasti tässä puuhassa, kun Susan tuli hakemaan häntä ja löydettyään piti hänelle velvollisuudentuntonsa pakottamana meriäyriäisten lauhduttavasta vaikutuksesta huolimatta moraalisaarnan (ravistamisella vahvistetun) tytön turmeltuneesta luonteesta, samalla pesten hänen kasvojaan ja käsiään. Lisäksi hän ennusti, että Florence saattaisi koko sukunsa harmaat hiukset hautaan surulla. Vähäisen viivytyksen jälkeen, jonka aiheutti Pollyn ja Jemiman jokseenkin pitkä kahdenkeskinen keskustelu ullakolla raha-asioista, vaihdettiin taas pienokaiset.
Polly oli koko tämän ajan pitänyt omaa lastaan ja Jemima pikku Paulia — ja vierailijat alkoivat lausua jäähyväisiä.
Mutta ensin oli pikku Toodlet hurskaan petoksen uhreina houkuteltu läheiseen sekatavaramyymälään ostamaan kolikolla jotakin hyvää, ja kun heidät oli toimitettu pois tieltä, pakeni Polly. Jemima huusi hänen jälkeensä, että jos he vain voisivat kiertää City Roadin kautta paluumatkallaan, he varmasti kohtaisivat pikku Robin tulomatkalla koulusta.
"Luuletteko, että meillä olisi aikaa tehdä pieni mutka siihen suuntaan,Susan?" kysyi Polly, kun he pysähtyivät hengähtääkseen.
"Miksi ei, rouva Richards?" vastasi Susan.
"Kohtahan on meidän päivällisaikamme", huomautti Polly.
Mutta väliateria oli tehnyt hänen toverinsa kovin välinpitämättömäksi tätä vakavaa huomautusta kohtaan, eikä hän pannut sille mitään painoa. Niinpä he päättivät tehdä "pienen mutkan".
Sattui niin, että Toodlein esikoisen elämän oli eilisaamusta alkaen armeliaiden hiojain puku saattanut vaivaloiseksi. Katupojat eivät voineet sitä sietää. Niin pian kuin tuollainen poikaviikari oli katsellut Robin vaatteita hetkisenkin, syöksyi hän niiden viattoman omistajan kimppuun ja teki kiusaa. Robin kohtalo muistutti enemmän ensimmäisten kristittyjen kuin yhdeksännentoista vuosisadan lapsen elämää. Häntä oli kivitetty kaduilla. Hänet oli heitetty katuojiin, hänen päälleen oli heitetty rapaa, ja häntä oli likistetty kovakouraisesti lyhtypatsaita vasten. Ventovieraat olivat nostaneet hänen keltaista lakkiaan ja heittäneet sen tuulen vietäväksi. Hänen sääriensä kimppuun ei ollut hyökätty ainoastaan sanoin, vaan myöskin käsin ja nyrkein. Juuri tänä aamuna hän oli saanut vasten tahtoaan silmänsä mustaksi matkallaan hiojain kouluun ja siellä rangaistuksen siitä opettajalta, ikälopulta vanhalta julmaluontoiselta hiojalta, joka oli nimitetty opettajaksi, koska hän ei ymmärtänyt mitään eikä kelvannut mihinkään ja jonka kauhealla kepillä oli tavaton taikavaikutus kaikkiin pulleaposkisiin pikku poikiin.
Siitä johtui, että Rob etsi kotimatkallaan autioimpia teitä ja hiipi pitkin kapeita kujia ja takapolkuja välttääkseen kiusanhenkiään. Mutta kun hänen lopulta piti tulla esiin päätielle, vei hänen huono onnensa hänet kuitenkin lopuksi pieneen poikajoukkoon, jota johti villi teurastajan poika ja joka odotti sopivaa tilaisuutta hauskan ajanvietteen keksimiseen. Kun nämä huomasivat keskellään armeliaan hiojan, joka oli selittämättömällä tavalla osunut heidän valtaansa, päästivät he yhteisen sotahuudon ja syöksyivät hänen kimppuunsa.
Mutta samassa sattui myöskin niin, että Polly, joka oli luonut toivottoman katseen pitkin tietä heidän käveltyään jo hyvinkin tunnin verran ja sanonut, ettei enää kannattanut mennä pitemmälle, osui juuri samassa huomaamaan tämän näyn. Tuskin hän oli nähnyt sen, kun hän huudahtaen jätti pikku Dombeyn kiireesti mustasilmäisen syliin ja riensi auttamaan pikku poikaparkaansa.
Yllätykset samoin kuin onnettomuudentapaukset tulevat harvoin yksinään. Ällistyneen Susan Nipperin ja hänen kaksi pikku holhokkiaan pelastivat lähellä olevat joutumasta ohikulkevien vaunujen pyörien alle, ennenkuin he vielä tiesivät mitä oli tapahtunut, ja samalla hetkellä (nyt oli markkinapäivä) kajahti ukkosenjyrinänä huuto: "Villi härkä!"
Florence parkaisi ja lähti juoksemaan nähdessään hurjan sekamelskan, ihmisten huutavan ja ryntäävän edestakaisin, pyörien vierivän heidän ylitseen, poikien tappelevan, hurjistuneen härän tulevan ja Susanin keskellä näitä vaaroja kuin repeytyvän kappaleiksi. Hän juoksi, kunnes oli ihan hengästyksissään, ja kehoitti Susania tekemään samoin. Sitten hän pysähtyi ja väänteli käsiään muistaessaan, että he olivat jättäneet toisen hoitajattaren jälkeensä. Samassa hän huomasi kuvailemattomaksi kauhukseen olevansa yksin.
"Susan, Susan!" huusi Florence taputtaen käsiään epätoivoisessa tuskassaan. "Voi, missä he ovat? Missä he ovat?"
"Missä he ovat?" kysyi vanha nainen, joka tuli ontuen tien toiselta puolen niin nopeasti kuin pääsi. "Miksi olet juossut pois heidän luotaan?"
"Minä pelkäsin", vastasi Florence. "En tietänyt, mitä tein. Luulin heidän olevan mukana. Missä he ovat?"
Eukko tarttui hänen ranteeseensa ja sanoi: "Minä näytän sinulle."
Hän oli hyvin ruma vanha vaimo, jonka silmät olivat punaiset ja jonka suu mutisi ja höpisi itsekseen, vaikka hän ei puhunutkaan. Hän oli puettu risaisiin vaatteisiin ja kantoi käsivarrellaan paria nahkaa. Joka tapauksessa hän näytti seuranneen Florencea jonkun matkaa, sillä hän oli hengästynyt, ja hän kävi entistäkin rumemmaksi koettaessaan vetää henkeään syvään, jolloin hänen ryppyiset keltaiset kasvonsa ja kurkkunsa vääntelehtivät moneen suuntaan.
Florence pelkäsi häntä ja katseli epäröiden pitkin katua, jonka päähän he melkein olivat tulleet. Se oli yksinäinen paikka — paremminkin takakuja kuin katu — eikä siellä näkynyt ketään muita kuin he kaksi.
"Ei sinun tarvitse enää pelätä", sanoi eukko pitäen yhä lujasti kiinni hänen kädestään. "Tule minun kanssani."
"Minä — minä en tunne teitä. Mikä on nimenne?" kysyi Florence.
"Rouva Brown", vastasi eukko. "Kiltti rouva Brown."
"Ovatko he täällä lähellä?" kysyi Florence, alkaen jo antaa perään.
"Susan on ihan lähellä", vastasi kiltti rouva Brown, "eivätkä toisetkaan ole kaukana."
"Onko joku vahingoittunut?"
"Ei rahtustakaan."
Lapsi vuodatti ilon kyyneleitä kuullessaan tämän ja seurasi eukkoa vastustelematta, vaikka ei voinutkaan olla välillä luomatta salavihkaa katsetta seuralaisensa kasvoihin — etenkin hänen levottomaan suuhunsa — ja ihmettelemättä itsekseen, olisiko paha rouva Brown, jos sellainen olisi olemassa, vähääkään tämän kiltin näköinen.
He eivät olleet kävelleet kauas, mutta kuitenkin jo useiden hyvin hankalien paikkojen kuten tiili- ja sorakenttien poikki, kun eukko kääntyi ilkeälle syrjäkujalle, jossa liejua oli syvinä mustina urina keskellä tietä. Hän pysähtyi kurjan pikku hökkelin eteen, joka oli suljettu niin hyvin kuin oli mahdollista sulkea tuollainen talo, jonka seinät olivat täynnä halkeamia ja rakoja. Avattuaan oven myssystään ottamallaan avaimella hän työnsi lapsen edellään pimeään huoneeseen, jonka lattialla oli suuri kasa erivärisiä vaateriekaleita, mutta mitään huonekaluja ei ollut, ja seinät ja katto olivat ihan mustat.
Lapsi kauhistui niin, että kerrassaan mykistyi ja näytti olevan pyörtymäisillään.
"Älä nyt ole tyhmä", virkkoi kiltti rouva Brown ja ravisti lasta saadakseen sen taas täysin tuntoihinsa. "En minä tee sinulle pahaa. Istu tuolle vaatekasalle."
Florence totteli häntä, ojentaen ristissä olevat kätensä kuin rukoillen eukkoa kohti.
"En minä pidä sinua tuntia kauemmin", jatkoi rouva Brown. "Ymmärrätkö, mitä sanon?"
Lapsi sai suurella vaivalla kuuluviin sanan: "Ymmärrän."
"Älä siis ärsytä minua", sanoi kiltti rouva Brown istuutuen itse luukasalle. "Silloin en minäkään tee sinulle mitään pahaa. Mutta jollet tottele, niin tapan sinut. Voisin tappaa sinut milloin tahansa — vaikkapa vuoteessasi kotonasi. Annappas nyt kuulua, kuka ja mikä sinä olet, ja selitä tarkasti!"
Eukon uhkaukset ja lupaukset, pelko loukata häntä ja tottumus, lapselle harvinainen, mutta Florencelle melkein luonnollinen, olla aina hiljaa ja hillitä tunteensa, pelkonsa ja toiveensa — kaikki vaikutti, että hän saattoi täyttää eukon pyynnön ja kertoa hänelle pikku tarinansa tai mitä hän siitä tiesi. Rouva Brown kuunteli tarkkaavasti loppuun asti.
"Nimesi siis on Dombey, vai mitä?" kysyi hän.
"Niin, rouva."
"Haluan saada tuon sievän puvun, neiti Dombey", virkkoi kiltti rouva Brown, "ja pikku hatun ja alushameen tai pari ja jotakin muuta, mitä et välttämättä tarvitse. Heti. Riisu ne."
Florence totteli niin nopeasti kuin vapisevine käsineen ehti, katsellen koko ajan pelästyneenä rouva Brownia. Kun hän oli riisunut kaikki mainitut vaatekappaleet, tarkasti eukko niitä ja näytti jokseenkin tyytyväiseltä tavaroiden laatuun ja arvoon.
"Hm!" sanoi hän lopulta luoden yleissilmäyksen lapsen hentoon vartaloon. "En näe mitään muuta kuin kengät. Minun täytyy saada kengät, neiti Dombey."
Pikku Florence-parka riisui ne yhtä nopeasti, vieläpä iloisenakin siitä, että hänellä oli vielä lisää lepytyskeinoja eukolle annettavana. Sitten rouva Brown otti esille ryysykasasta, jonka hän käänsi nurin tätä tarkoitusta varten, joitakin kurjia vaatekappaleita korvaukseksi anastamistaan ja antoi vielä lisäksi nukkavierun ja hyvin vanhan pikku viitan ja repaleiset jäännökset myssystä, joka oli luultavasti korjattu jostakin ojasta tai lantakasasta. Tähän asuun hän käski Florencen pukeutua, ja koska nämä varustelut näyttivät olevan alkuna vapautukseen, suostui lapsi niihin — jos mahdollista — vielä halukkaammin kuin edellisiin määräyksiin.
Kun hän kiireesti sovitti päähänsä myssyä, mikäli sitä voi sanoa myssyksi, se kun enemmän muistutti jonkinlaista tavarapussia, takertui se hänen tuuheaan tukkaansa, eikä hän voinut heti irroittaa sitä. Kiltti rouva Brown veti silloin äkkiä esille suuret sakset ja joutui selittämättömän kiihtymyksen valtaan.
"Miksi et voinut antaa minun olla rauhassa", virkkoi eukko, "kun olin tyytyväinen? Sinä pikku tomppeli!"
"Suokaa anteeksi. En tiedä, mitä olen tehnyt", läähätti Florence. "En voinut sille mitään."
"Et voinut sille mitään!" huudahti rouva Brown. "Luuletko sinä, että minä voisin sille jotakin? Voi, herra!" jatkoi eukko pöyhien lapsen hiuksia ahnaasti, "kuka tahansa muu olisi leikannut ne ensimmäiseksi".
Florence tunsi niin suurta huojennusta älytessään rouva Brownin himoitsevan vain hänen tukkaansa eikä päätään, ettei rimpuillut vastaan eikä rukoillut, vaan ainoastaan loi lempeät silmänsä hyvän olennon kasvoihin.
"Jollei minulla olisi kerran ollut omaa tytärtä — hän on nyt kaukana meren takana — joka oli ylpeä tukastaan", virkkoi rouva Brown, "ottaisin sinulta joka suortuvan. Hän on nyt kaukana, kaukana. Ohhoi! Ohhoi!"
Rouva Brownin valitushuuto ei ollut sointuisa, mutta kun hän samalla epätoivoisesti ojensi laihat kätensä ylös, ilmeni siinä kiihkeä suru, joka tunkeutui Florencen sydämen läpi ja herätti hänessä entistäkin voimakkaampaa pelkoa. Mutta sillä oli ehkä oma osuutensa siihen, että hänen kiharansa säilyivät, sillä kun rouva Brown oli kierrellyt hetkisen hänen ympärillään kuin jonkinlainen outo perhonen, käski hän lapsen kätkeä hiuksensa myssyn alle, päästämättä pienintäkään suortuvaa niistä näkyviin hänen kiusauksekseen! Kun rouva Brown oli saanut tämän voiton itsestään, istuutui hän taas luukasalle ja rupesi polttamaan hyvin lyhyttä mustaa piippua, mutisten ja maiskutellen kaiken aikaa kuin olisi pureskellut piipunvartta.
Kun hän oli polttanut piipullisen loppuun, antoi hän lapsen kannettavaksi kaniininnahan, että hän näyttäisi enemmän hänen vakinaiselta seuralaiseltaan, ja sanoi hänelle nyt aikovansa opastaa hänet isolle kadulle, josta hän voisi kysellä tietä kotiin. Mutta hän varoitti Florencea, uhaten häntä pikaisella ja kauhealla kostolla, jollei hän tottelisi, puhuttelemasta matkalla vieraita tai menemästä suoraan kotiin (joka ehkä oli liian lähellä rouva Brownin turvallisuuden kannalta). Sensijaan tytön piti pyrkiä Cityyn isänsä konttoriin ja odottaa siinä kadunnurkassa, jonne hänet jätettäisiin, kunnes kello löisi kolme. Nämä ohjeet rouva Brown teroitti hänen mieleensä vakuuttaen vielä, että hänellä oli kaikkialla käytettävänään vaikutusvaltaisia silmiä ja korvia, jotka havaitsivat kaikki tytön puuhat. Florence lupasi uskollisesti ja varmasti noudattaa näitä määräyksiä.
Vihdoin rouva Brown lähti liikkeelle ohjaten muuttunutta ja repaleista pikku toveriaan sokkeloisten kapeiden katujen, kujien ja käytävien läpi, kunnes he vihdoin saapuivat tallipihalle, jonka perällä oli portti, ja sen takaa kuului suuren kulkuväylän hälinää. Osoittaen tätä porttia ja neuvoen Florencelle, että kun kello löisi kolme, hänen olisi lähdettävä vasemmalle, rouva Brown vielä kerran vaistomaisesti ja tahtomattaan koetteli tytön tukkaa ja sanoi hänelle, että nythän hän tietäisi, kuinka oli meneteltävä, ja kehoitti tarkoin muistamaan, että häntä pidettiin silmällä.
Kevyemmällä mielellä, mutta yhä vielä kovin peloissaan Florence tunsi suurta huojennusta ja kiiruhti määrättyyn nurkkaan. Sinne ehdittyään hän katsahti taakseen ja näki kiltin rouva Brownin kurkistelevan matalasta puuportista, jonka likellä hän oli antanut eromääräykset. Niinikään hän näki kiltin rouva Brownin heristelevän nyrkkiään. Mutta niin usein kuin hän sitten jälleen katsahtikin taakseen — vähintäinkin kerran minuutissa, sillä niin kovasti vaivasi häntä muisto tuosta eukosta — ei hän voinut nähdä häntä enää.
Florence jäi katselemaan kadun hälinää, joka saattoi hänet yhä enemmän ymmälle. Samalla tuntui siltä kuin kellot olisivat päättäneet olla koskaan enää lyömättä kolmea. Vihdoin kuului kuitenkin lyöntejä kirkontorneista, joista yksi oli niin lähellä, ettei hän voinut erehtyä. Kun hän oli monta kertaa vilkaissut taakseen ja astellut edestakaisin pientä välimatkaa, etteivät rouva Brownin kaikkivaltiaat vakoojat suuttuisi, kiiruhti hän sitten pois niin nopeasti kuin jaksoi ja piteli yhä kaniininnahkaa lujasti kädessään.
Isänsä liikehuoneistosta hän ei tiennyt muuta kuin että se kuului Dombey ja Pojalle ja että se oli hyvin mahtava liike Cityssä. Siksi hän ei osannut kysellä muuta kuin missä Dombey ja Poika oli Cityssä, ja kun hän useimmiten tiedusti vain lapsilta, uskaltamatta vaivata aikuisia, sai hän kerrassaan vähän selville. Mutta jonkin ajan päästä alettuaan kysellä vain Cityä, jättäen pois toisen puolen kysymyksestään, hän lähestyi tosiaankin vähitellen sen suuren alueen keskusta, jota peloittava ylipormestari hallitsee.
Väsyneenä, ohikulkevien tyrkkimänä, melun ja tungoksen huumaamana, levottomana veljestään ja hoitajattarista, kauhuissaan kokemuksistaan ja peläten herättävänsä suuttumusta isässään muuttuneen ulkomuotonsa vuoksi — ihan ymmällään ja peloissaan kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, mitä paraikaa tapahtui ja mitä vielä tapahtuisi, Florence kiiruhti vaivaloista tietään pitkin kyynelsilmin eikä voinut olla kerran pari pysähtymättä huojentaakseen tulvillaan olevaa sydäntään katkerasti itkemällä. Mutta hänen pukunsa vuoksi harvat huomasivat häntä silloin, tai jos huomasivat, luulivat he, että hänet oli opetettu itkemään, jotta voisi herättää sääliä, ja menivät ohi. Florence koetti myös koota kaiken luonteenlujuuden ja itseluottamuksen, jonka hänen surulliset kokemuksensa olivat ennenaikaisesti kehittäneet ja kypsyttäneet, ja niin hän piti hellittämättä mielessään päämäärää, johon hänen oli pyrittävä.
Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän oli lähtenyt tälle oudolle retkelleen, hän pääsi erään kapean kadun rattaitten ja vaunujen tärinästä ja räminästä joen rannalla sijaitsevalle lastaussillalle tai maihinnousupaikalle, missä oli hajallaan suuret joukot arkkuja, laatikoita ja lippaita, suuri puuvaaka ja pieni pyörillä liikkuva puinen talo. Tämän ulkopuolella seisoi tukeva mies katsellen läheisiä mastoja ja veneitä ja vihellellen kynä korvallisella ja kädet housuntaskuissa kuin hänen päivätyönsä olisi ollut melkein lopussa.
"No mitä nyt!" sanoi mies, joka sattui kääntymään. "Ei meillä ole mitään sinulle, tyttönen. Lähde pois!"
"Suokaa anteeksi, onko tämä City?" kysyi Dombeyn tytär vavisten.
"On, kyllä tämä on City. Tiedät kai sinä sen hyvinkin. Lähde pois! Ei meillä ole mitään sinulle."
"Kiitos, en minä tahdokaan mitään", kuului arka vastaus.
"Tahtoisin vain tietää, missä päin on Dombey ja Poika."
Mies, joka oli huolettomasti lähestynyt häntä, näytti hämmästyvän tästä vastauksesta ja katsoen tarkkaavasti hänen kasvoihinsa sanoi:
"Mutta mitä asiaa sinulla voi olla Dombey ja Pojalle?",
"Tahtoisin päästä sinne, hyvä herra."
Mies katseli häntä vielä uteliaammin ja hieroi hämmästyksissään niin kovasti takaraivoaan, että pudotti hatun päästään.
"Joe!" huusi hän eräälle työmiehelle kumartuessaan ottamaan hattunsa ylös ja pannen sen päähänsä.
"Täällä on Joe", kuului vastaus.
"Missä on se Dombeyn nuori apulainen, joka on valvonut noiden tavarain lastaamista?"
"Hän lähti juuri toisesta portista", vastasi Joe.
"Kutsu hänet heti takaisin."
Joe juoksi erääseen porttikäytävään kovaa huutaen ja palasi hyvin pian mukanaan iloisennäköinen poika.
"Tehän olette Dombeyn asiapoika, eikö niin?" kysyi ensimmäinen mies.
"Palvelen Dombey ja Pojan liikkeessä, herra Clark", vastasi poika.
"No, katsokaapas sitten tätä", sanoi Clark.
Seuraten Clarkin viittausta poika lähestyi Florencea ihmetellen, niinkuin luonnollista olikin, mitä tyttö häneen kuului. Mutta Florence, joka oli kuunnellut keskustelua ja paitsi sitä, että huojennuksekseen käsitti äkkiä olevansa matkansa päämäärässä, rauhoittui sanomattomasti nähdessään pojan vilkkaat nuoret kasvot ja ystävällisen käytöksen, juoksi innoissaan hänen luokseen, samalla pudottaen toisen linttakenkänsä, ja tarttui molemmin käsin pojan käteen.
"Minä olen eksynyt, hyvä herra!" huusi hän.
"Eksynyt?"
"Niin, minä eksyin tänä aamuna kaukana täältä — ja minulta on sitten otettu vaatteeni — enkä ole nyt puettu omiini — ja minun nimeni on Florence Dombey, pikku veljeni ainoa sisar — ja voi, voi, ottakaa minut mukaanne, hyvä herra!" nyyhkytti Florence päästäen niin kauan hillitsemänsä lapsekkaat tunteensa valloilleen ja purskahti itkemään. Samassa hänen kehno myssynsä putosi maahan, ja hänen tukkansa tulvahti alas hänen kasvoilleen, saattaen sanattoman ihastuksen ja säälin valtaan nuoren Walterin, laivakojekauppias Solomon Gillsin sisarenpojan.
Clark seisoi hämmästyneenä ja ajatteli itsekseen, ettei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista kohtausta tällä lastauspaikalla. Walter otti kengän maasta ja pani sen Florencen pikku jalkaan samoin kuin sadun prinssi auttoi Tuhkimoa. Hän ripusti kaniininnahan vasemmalle käsivarrelleen, ojensi oikean Florencelle ja oli mielestään kuin Englannin Pyhä Yrjö, jonka edessä makaa tapettu lohikäärme.
"Älkää itkekö, neiti Dombey", virkkoi Walter ihastuneena. "Kuinka ihmeellistä, että satuin olemaan täällä! Nyt olette yhtä hyvässä turvassa kuin jos olisitte sotalaivan valikoidun miehistön suojelema. Älkää itkekö."