Kummallisia uutisia Sol-enosta
Vaikkei kapteeni Cuttle ollut unikeko, ei hän kuitenkaan noussut kovin varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin hän oli myymälän akkunasta nähnyt Sol-ukon kirjoittamassa takakamarissaan, merikadetin myymäläpöydällä ja Rob Hiojan valmistamasta vuodettaan sen alle, vaan kellot löivät jo kuutta hänen kohotessaan kyynärpäänsä varaan ja silmäillessään pientä huonettaan. Kapteenin silmillä oli varmasti kova työ, jos hän aukaisi ne joka aamu herätessään niin selälleen kuin nyt, ja saivat kerrassaan huonon palkinnon valppaudestaan, jos hän hieroi niitä tavallisesti puoleksikaan niin kovaa kuin tällä kertaa. Mutta tänään ei ollutkaan tavallinen päivä, sillä varmaankaan ei Rob Hioja ollut koskaan ennen seisonut kapteeni Cuttlen makuuhuoneen oviaukossa. Ja siinä hän nyt seisoi läähättäen kapteenin edessä verevänä ja unenpöpperöisenä kuin olisi juuri noussut makuulta.
"Hohoi!" huusi kapteeni. "Mikä nyt on hätänä?"
Ennenkuin Rob sai änkytetyksi mitään vastausta, nousi kapteeni Cuttle yhtenä röykkiönä ja peitti pojan suun kädellään.
"Pidä suusi, poika", sanoi kapteeni, "älä vielä puhu minulle sanaakaan!"
Sitten hän katseli tulijaa ällistyneenä, työnsi hänet viereiseen huoneeseen, katosi muutamiksi minuuteiksi ja ilmestyi pian sinisessä puvussaan. Pitäen kättään ylhäällä merkkinä siitä, ettei mainittu kielto ollut vieläkään menettänyt voimaansa, kapteeni Cuttle asteli seinäkaapin luokse ja kaatoi itselleen viinaryypyn, ojentaen senjälkeen samanlaisen sanantuojalle. Sitten hän asettui seisomaan nurkkaan seinää vasten ikäänkuin estääkseen sen mahdollisuuden, että kaatuisi taaksepäin kuullessaan uutisen, jota hänelle oli tultu ilmoittamaan. Nielaistuaan ryyppynsä, silmät poikaan suunnattuina ja kasvot kalpeina, hän kehoitti Robia "laskettelemaan".
"Tarkoitatteko, että kertoisin teille, kapteeni?" kysyi Rob, johon kaikki nämä varokeinot olivat tehneet syvän vaikutuksen.
"Kyllä", sanoi kapteeni.
"Ei minulla ole paljon kerrottavaa", virkkoi poika. "Mutta katsokaa tätä!"
Rob veti esiin avainkimpun. Kapteeni tuijotti siihen, pysyi nurkassaan ja silmäili sanantuojaa.
"Ja katsokaa tätä!" lisäsi Rob.
Poika veti esiin sinetöidyn mytyn, johon kapteeni Cuttle tuijotti samoin kuin äsken avainkimppuun.
"Kun heräsin tänä aamuna, kapteeni", jatkoi Rob, "noin neljännestä yli viisi, löysin nämä pielukseltani. Myymälän ovi oli auki ja lukitsematta ja herra Gills poissa."
"Poissa!" huudahti kapteeni.
"Poissa", toisti Rob.
Kapteenin ääni jyrisi niin peloittavasti, ja hän tuli nurkastaan niin hurjasti Robia kohti, että poika peräytyi hänen tieltään toiseen nurkkaan, kurottaen esille avaimia ja myttyä, jottei kapteeni työntäisi häntä kumoon.
"'Kapteeni Cuttlelle' on kirjoitettu avainkimppuun ja myöskin myttyyn. Minä en tiedä mitään muuta asiasta, kapteeni Cuttle. Tahtoisinpa kuolla, jos tietäisin! Tässä on sitten palkka pojalle, joka juuri on saanut paikan!" huusi onneton Rob pyyhkien takkinsa hihalla kasvojaan. "Isäntä livahtaa karkuun, ja minua syytetään siitä!"
Nämä valitukset kohdistuivat kapteeni Cuttlen tuijotukseen tai paremminkin hänen tuimaan katseeseensa, joka oli täynnä hämäriä epäluuloja, uhkauksia ja syytöksiä. Ottaen tarjotun mytyn hänen kädestään kapteeni avasi sen ja luki seuraavat sanat:
"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä sinä olet sille tehnyt, poika?"
"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."
Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:
"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat: "Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta pikku merikadetti."
Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa, vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero, jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.
"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista!Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"
"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."
"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.
"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.
Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten, kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin, niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.
Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.
Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa huolestuttavana.
Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa, vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa. Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.
"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa, "että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa, hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."
"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"
"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä hänen kenkiäänkään."
Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.
"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.
"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".
"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean lähtöhetken tarkalleen selville.
"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan, olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."
Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.
Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.
Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja monimutkainen.
Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan Solomon Gills-vainajan ruumista.
Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas; kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.
Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä nähdäkseen, mitä siitä tulisi.
Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen päätöksen karata.
"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen. Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule heti avaamaan ovi."
"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.
"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani. Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."
"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.
"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni, jollet nopeasti avaisi ovea."
Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan. Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.
Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään, eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.
"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.
"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.
"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"
"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin. Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan neljännesvuoden vuokran?"
"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi, niinkuin kapteenista tuntui.
Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva", sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin suuren ilon ottamalla rahat vastaan."
"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen, jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei minun sovi pyytääkään."
"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."
Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään, jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi. Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.
Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina. Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.
Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon, jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi, mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan, avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.
Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä, sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.
"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen voimistelua".
"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.
"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi, poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen, tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä. Muistatko nämä määräykset?"
"Kyllä", vastasi Rob.
"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa palaamatta".
Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse Solomon Gillsin huoneeseen.
Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä, kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen molempien huoneitten välillä.
Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi kummaksi.
Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita, vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät, ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.
Menneisyyden ja tulevaisuuden varjoja
"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväniDombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"
"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle suuria palveluksia."
Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.
"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"
Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan — juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.
"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin palvelijanne."
Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.
"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa liikeasioita."
"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.
"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."
Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:
"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä heille?"
Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansaDombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.
"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."
"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.
"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin lämpimämpää!"
"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.
"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa: "Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.
"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoiCarker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.
"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.
"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään. Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan hauskaa, että seurustelette".
Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.
"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä, joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että olette sitä niin kauan välttänyt!"
"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."
"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata teihin."
Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään puhumatta.
"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun — majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."
"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava konttoripäällikkö.
"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.
"Vain kaksi?" hymyili Carker.
"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."
"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.
"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.
Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin suinkin mahdollista.
"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti Dombeyn."
Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.
"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni, oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."
Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.
"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.
"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, ettäPoika ja Perillinenon hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta mastonhuippuun asti."
"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa, että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"
"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.
"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan lähetetty."
"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi. "Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"
"Ette", vastasi Dombey jäykästi.
"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen, "että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"
Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän, mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.
Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.
"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"
"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.
"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä", huomautti Kleopatra.
Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin harmaan käden huulilleen.
"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa, "mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."
"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".
Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.
"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.
Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.
"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole tänään tavattavissa."
Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä jaksoi.
"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen, rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri. "Painetti on pistetty hänen lävitseen."
Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:
"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan kulmakarvojensa ääriviivoja.
"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä", virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."
"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut luonteemme kykenee tuntemaan".
Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.
"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".
Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan, että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.
"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan, "oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri. Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon, etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun tyytyväisesti siihen moitteeseen."
Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:
"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne, rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme, ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."
"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.
"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa hyvä ja vaietkaa".
"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.
"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni kehoittaessani herra Dombeyta —"
"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.
"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".
Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla, heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.
"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko maailman järkyttävimmältä asialta."
Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia, mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.
"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."
"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe Bagstock".
Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:
"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies, perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus — minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa — mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä. Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."
Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.
"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja lapsi."
"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut viisikymmentätuhatta kertaa!"
"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella! Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan — kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan! Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."
Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.
"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä neuvoa."
Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja virkkoi imelästi hymyillen:
"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."
"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan, jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette kerro minulle mitään asiallista?"
Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas mehevästi.
"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyiKleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia,majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan?Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."
"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri hihittäen käheästi.
"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"
"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni uudelleen.
Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen, mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät ruusunpunansa.
"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.
"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.
"Se loukkaa minua!"
"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä. Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."
"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti ja terävästi.
"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti, ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen. Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.
"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.
"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" — majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer", vahvisti majuri.
"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaallaEdithilläni".
"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia, ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin suosioon.
"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"
Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.
Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä. Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui katselemaan ulos.
"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen kovasti kaivannut sinua, kultaseni."
"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasiEdith kääntämättä päätänsä.
"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.
"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt mitään vastaukseksi.
"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti, "joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento, kuten tiedät —"
"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomauttiEdith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."
Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin, oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin sitkeää kuin se olikin.
"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.
"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.
"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"
"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti katsellessaan äitiään.
"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn kirje, Edith."
"Kiitos. En halua lukea sitä", kuului vastaus.
"Sitten minun kai on parempi vastata siihen itse", sanoi rouva Skewton, "vaikka olin ajatellut pyytää sinua olemaan kirjurinani, rakkaani". Kun Edith ei liikahtanut eikä vastannut sanaakaan, pyysi rouva Skewton majuria työntämään hänen pikku pöytänsä lähemmäksi, avaamaan siihen kuuluvan laatikon ja ottamaan esille kynän ja paperia. Kaikki nämä pikku rakkaudenpalvelukset majuri suoritti kohteliaasti ja nöyrästi.
"Panenko terveisesi, Edith kulta?" kysyi rouva Skewton pysähtyen kynä kädessä jälkikirjoituksen kohdalle.
"Kuinka vain haluat, äiti", vastasi tytär kylmäkiskoisesti, kääntämättä päätänsä.
Rouva Skewton kirjoitti mitä katsoi parhaaksi kyselemättä sen tarkempia ohjeita ja antoi kirjeen majurille, joka otti sen vastaan kuin kalliin aarteen ja oli panevinaan sen sydämelleen, mutta hänen täytyikin tyytyä sijoittamaan se housuntaskuun, koska siellä oli luotettavampi turvapaikka kuin liivintaskussa. Sitten hän lausui erittäin kohteliaat ja ritarilliset jäähyväiset molemmille naisille, joista vanhempi vastasi entiseen tapaansa, kun taas nuorempi, joka istui kasvot akkunaan päin, taivutti päätänsä niin vähän, että olisi ollut suurempi kohteliaisuus majuria kohtaan olla tekemättä mitään merkkiä ja jättää hänet siihen uskoon, ettei häntä ollut kuultu eikä ajateltu.
"Mitä tulee hänessä tapahtuneeseen muutokseen", mietiskeli majuri paluumatkallaan — koska iltapäivä oli kovin aurinkoinen ja kuuma, käski hän alkuasukkaan marssia kantamuksineen edellä ja asteli itse isänmaastaan karkoitetun prinssin varjossa — "mitä tulee muutokseen ja kuihtumiseen ja muuhun sellaiseen, ei se mene Joseph Bagstockiin. Siitä ei tule mitään. Se ei kelpaa. Mutta sillä on toinen merkitys, että heidän välillään näyttää olevan jonkinlainen erimielisyys — tai kuilu, niinkuin äiti sitä nimittää — hitto vieköön, se on tärkeämpää. Se on tosiaankin kummallista! Hyvä on!" läähätti majuri. "Edith Grangerista ja Dombeysta tulee sopiva pari, tapelkoot yhdessä! Bagstock asettuu voittajan puolelle!"
Kun majuri lausui nämä viimeiset sanat ääneen ajatustensa voimakkuuden vuoksi, sai se aikaan sen, että alkuasukasraukka pysähtyi ja kääntyi luullen itseään puhuteltavan. Äärimmilleen raivostuneena tästä kurittomuudesta majuri (vaikka oli sen sattuessa pakahtumaisillaan oman sutkauksensa tuottamasta nautinnosta) työnsi heti keppinsä alkuasukkaan kylkiluitten väliin ja tyrkki häntä sillä tuon tuostakin pitkin matkaa hotelliin asti.
Majuri oli yhtä innostuneella mielellä päivälliselle pukeutuessaan, jolloin musta palvelija joutui erilaisten esineitten, milloin saappaan, milloin hiusharjan tai jonkin muun ulottuville osuvan kapineen maalitauluksi. Sillä majuri kerskaili pitävänsä alkuasukasta yhtämittaisessa harjoituksessa ja rankaisi pienimmänkin poikkeuksen täsmällisestä järjestyksestä tämäntapaisella ankaralla kurilla. Kun tähän vielä lisää, että hän käytti alkuasukasta vastamyrkkynä luuvaloonsa ja muihin kiusoihinsa, sekä henkisiin että ruumiillisiin, tuntui siltä, että palvelija oli ansainnut palkkansa, joka ei ollut suuri.
Kun majuri vihdoin oli lennättänyt häneen kaikki irtonaiset heittoesineet ja maininnut häntä niin monella eri nimellä, että miesparka sai ihmetellä englanninkielen vivahdusrikkautta, salli hän solmia kaulaliinan kaulaansa. Sitten hän täysin puettuna ja parhaimmalla tuulella tämän ponnistuksen jälkeen lähti alakertaan virkistämään Dombeyta ja hänen "oikeata kättään".
Dombey ei ollut vielä siellä, mutta Carker istui valmiina, ja hänen hampaansa loistivat niinkuin ennenkin.
"Jaha, hyvä herra", virkkoi majuri, "kuinka olette viettänyt aikaanne senjälkeen kun minulla oli onni kohdata teidät? Oletteko laisinkaan kävellyt?"
"Tuskin puolta tuntia", vastasi Carker. "Meillä on ollut paljon työtä."
"Liikeasioita?" arveli majuri.
"Joukko pikku seikkoja, joita piti tarkastella", vastasi Carker. "Mutta kuulkaapa — tämä on perin harvinaista minussa, joka olen kasvatettu epäluuloisuuden koulussa ja tavallisesti puhelen kovin vähän" — hän keskeytti äkkiä ja puhui sitten miellyttävän avomielisesti — "minä tunnen olevani kuin vanha tuttu teidän kanssanne, majuri Bagstock".
"Se on suuri kunnia minulle", vastasi majuri. "Saatte luottaa minuun."
"Kuulkaapa siis", jatkoi Carker. "Kun jälleen tapasin ystäväni —meidänystävämme piti minun sanoa —"
"Tarkoitatte Dombeyta!" huudahti majuri. "Tässä seison minä, J.B.!"
Hän oli kerrassaan paksu ja sininen katseltava, ja Carker ilmoitti mielihyvin katselevansa häntä.
"No, sitten näette miehen, joka menisi vaikka tuleen tai veteen palvellakseen Dombeyta", sanoi majuri.
Carker hymyili ja sanoi olevansa siitä varma. "Tiedättekö, majuri", virkkoi hän, "palatakseni siihen, mitä aioin sanoa, minä olen tänne tultuani huomannut, ettei ystävämme kiinnitä liikeasioihin niin tarkkaa huomiota kuin tavallisesti".
"Eikö?" huomautti majuri hilpeästi.
"Hän oli tänään mielestäni jonkin verran hajamielinen."
"Hitto vieköön!" huudahti majuri. "Sitten on nainen pelissä mukana."
"Alan tosiaankin uskoa samaa", sanoi Carker. "Minä luulin teidän puhuneen leikkiä silloin, kun vihjaisitte siihen suuntaan, sillä tiedänhän, että te sotilashenkilöt —"
Majuri purki kuuluville hevosenyskäänsä ja pudisteli päätään ja hartioitaan kuin sanoakseen: "No niin, me olemme hilpeitä poikia, sitä ei voi kieltää:" Sitten hän tarttui Carkerin napinreikään ja kuiskasi silmät pullollaan, että se nainen oli harvinaisen miellyttävä. Että hän oli nuori leski. Että hän oli hienoa sukua. Että Dombey oli rakastunut häneen korviaan myöten ja että se olisi hyvä naimiskauppa kummallekin, sillä mainittu nainen oli kaunis, ylhäinen ja lahjakas ja Dombey taas rikas. Ja mitä muuta saattoi millään avioparilla olla? Kuullessaan Dombeyn askelia oven takaa majuri lopetti sanomalla, että Carker saisi tavata tuon nuoren naisen seuraavana aamuna ja itse arvostella. Tämän henkisen ponnistuksen ja läähättävän kuiskaamisen vaikutuksesta majuri istui päivälliseen asti kakistellen kurkkuaan silmät vetisinä.
Samoin kuin jotkut muutkin jalot eläimet esiintyi majuri aterian aikana edullisimmassa valossaan. Tällöin hän näet upeili loistavana pöydän toisessa päässä, samalla kun Dombey loisti heikommalla valolla toisessa päässä. Carker taas, joka istui pöydän sivulla, loi säteensä kumpaankin tähteen tai salli sen sulautua niiden valoon, kuinka asianhaarat kulloinkin vaativat.
Parin ensimmäisen ruokalajin aikana majuri oli tavallisesti vakava, sillä alkuasukas, totellen yleisiä, salaa annettuja määräyksiä, kokoili kaikki kastikkeet ja pikku pullot hänen viereensä ja antoi hänelle paljon puuhaa tulppien irroittamisessa ja pullojen sisällyksen sekoittamisessa lautaselleen. Sitäpaitsi oli alkuasukkaalla sivupöydällä yksityisiä höysteitä ja maustimia, joilla majuri joka päivä korvensi itseään, puhumattakaan niistä kummallisista laitteista, joista hän ruiskutti tuntemattomia nesteitä majurin juomaan. Mutta tällä kertaa majuri Bagstock näiden monien puuhienkin ohella ennätti olla seuramies, ja hänen seuranpitonsa ilmeni nyt erikoisena oveluutena Carkerin hyödyksi ja paljasti petollisesti Dombeyn mielenlaadun.
"Dombey", virkkoi majuri, "te ette syö. Mikä nyt vaivaa?"
"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi puhuteltu. "Minun ei ole tänään kovin nälkä."
"No, mutta minne se nälkä on joutunut, Dombey?" kysyi majuri. "Missä se on? Ette ainakaan ole jättänyt sitä molempien tuttaviemme luokse, sen takaan, sillä voin vakuuttaa, ettei heilläkään ollut ruokahalua tänään aamiaisella. Ainakin toisesta heistä olen varma, en tahdo sanoa kummasta."
Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti kadonnut pöydän alle.
Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.
"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle, jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä, taivaallinen Edith!"
"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.
"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.
Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen", selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"
Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti tarkkaavan sen vaikutusta.
Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan", niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti, että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen silmäili karhunsa tanssia.
Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi, siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta, vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän pikettiä.
"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.
"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.
"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."
"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja pelaa oikein hyvin".
Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän shakkia.
"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.
"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain pikku temppu."
"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."
"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin, majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken kanssanne."
Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla, että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti makuullemenoon asti.
Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä hänen huoneeseensa.
Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti, mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita kasvoja — ainakaan vielä.