Hän otti taas lampun käteensä ja palasi nopeasti huoneitten lävitse. Jokaisen kynnyksellä hän pysähtyi, ennenkuin lähti siitä, ja etsi silmillään Edithiä valo kohotettuna pään yläpuolelle. Hän seisoi näin makuuhuoneessa, kun hänen silmänsä osuivat oveen, joka johti seinässä olevaan käytävään. Hän meni sen luo ja huomasi sen lukituksi ulkopuolelta, mutta Edith oli pudottanut harson mennessään, ja se oli jäänyt riippumaan oven rakoon.
Yhtä mittaa soittivat portailla seisovat kelloa ja kolkuttivat käsillään ja jaloillaan.
Carker ei ollut pelkuri, mutta nyt hänet valtasi äkillinen kauhu. Siihen oli montakin syytä: ulkoa kuuluvat äänet, äskeinen kohtaus, paikan outous, joka oli saattanut hänet ymmälle vielä eteisestä palatessakin, hänen suunnitelmainsa raukeaminen (sillä, omituista kyllä, hän olisi ollut paljoa rohkeampi, jos ne olisivat onnistuneet), myöhäinen aika ja se ajatus, että hänen lähellään ei ollut ketään, jonka puoleen hän voisi kääntyä ystävänpalvelusta pyytääkseen, ja ennen kaikkea se äkillinen huomio, joka pani hänen sydämensäkin jyskyttämään lyijynraskaana, että näet se mies, jonka luottamusta hän oli törkeästi loukannut ja jonka hän oli niin häpeällisesti pettänyt, oli oven ulkopuolella katsoakseen häntä silmästä silmään ja vaatiakseen hänet vastaamaan teoistaan ilman naamaria. Hän koetteli ovea, jonka rakoon harso oli tarttunut, mutta ei jaksanut sitä murtaa. Hän avasi akkunan ja katseli alas pihalle sälekaihtimen lävitse, mutta hyppäys tuntui liian korkealta, ja kivet olivat armottomia.
Kun soitto ja kolkutus yhä jatkui ja samoin hänen oma kauhunsa, palasi hän lukitulle ovelle, ryntäsi sitä vastaan entistä vimmatummin ja sai sen väännetyksi auki. Nähdessään vähän matkan päässä pienet portaat ja tuntiessaan kasvoillaan yöilmaa hän hiipi noutamaan hattunsa ja takkinsa, sulki oven takanaan niin lujasti kuin suinkin osasi, hiipi alas lamppu kädessään, sammutti sen nähdessään kadun, jätti sen erääseen nurkkaan ja lähti liikkeelle tähtien kimmeltäessä hänen yllään.
Rob menettää paikkansa
Siinä rautaportissa, joka erotti pihan kadusta, oli vartija jättänyt kapean sivuluukun lukitsematta ja lähtenyt pois, kaiketi ottaakseen selville, mistä johtui pääportaiden taholta kuuluva melu. Kohottaen salpaa hiljaa Carker hiipi ulos ja sulki narisevan luukun takanaan niin äänettömästi kuin mahdollista. Sitten hän kiirehti tiehensä.
Nöyryytyksensä ja voimattoman raivonsa kiihkossa hän joutui täydelleen sen kauhun valtaan, joka oli tarttunut hänen sydämeensä. Se yltyi niin hurjaksi, että hän olisi sokeasti syössyt melkein mihin vaaraan tahansa mieluummin kuin astunut sen miehen näkyviin, josta pari tuntia sitten ei vähääkään välittänyt. Dombeyn äkillisen saapumisen, jota hän ei ollut arvannut odottaa, hänen äänensä kaiun, sen seikan, että he olivat vähällä olleet kohdata toisensa kasvoista kasvoihin, hän olisi kyllä kestänyt ensimmäisen kauhuntunteen tasaannuttua ja voinut esiintyä niin julkeasti kuin mikä veijari tahansa. Mutta se, että hänen juonensa oli vienyt hänet itsensä satimeen, tuntui riistäneen hänen koko rohkeutensa ja itseluottamuksensa. Hyljittynä kuin mikäkin matelija, yllätettynä ja pilkattuna, sen ylpeän naisen polkemana, jonka sielun hän luuli vähitellen myrkyttäneensä ja nyt vihdoinkin alistaneensa pelkäksi mielihalujensa orjaksi, pettyneenä omassa petoksessaan ja ketunnahkansa menettäneenä hän hiipi pois häpeissään, nolattuna, pelko sydämessä.
Äkkiä hänet valtasi uusi kauhu, jolla ei ollut mitään yhteyttä takaa-ajon kanssa. Se oli aiheetonta, käsittämätöntä ja selittämätöntä pelkoa, joka johti mieleen maanjäristyksen — ikäänkuin jotakin olisi lentänyt ja kohahtanut ilman halki, muistuttaen kuoleman siipien lyöntiä. Hän kyyristyi kuin antaakseen tuon tuntemattoman liitää ohitse. Se ei mennyt, sitä ei ollut olemassakaan, mutta kuinka järkyttävän kauhuntunteen se olikaan jättänyt jälkeensä!
Hän kohotti kurjat, levottomuutta kuvastavat kasvonsa yön taivasta kohti, jossa tähdet rauhallisina loistivat samoin kuin hänen äsken pujahtaessaan sisältä ulkoilmaan. Sitten hän pysähtyi miettimään, mitä oli tehtävä. Se pelko, että hän joutuisi takaa-ajettavaksi kaukaisessa vieraassa paikassa, jossa lait eivät häntä suojelisi — sen tunteen uutuus, että paikka tosiaankin oli kaukainen ja vieras, koska hän oli niin äkkiä jäänyt yksin suunnitelmainsa raunioille — ja vielä suurempi pelko etsiä nyt pakopaikkaa Italiasta tai Sisiliasta, missä hänen kuvittelujensa mukaan sopi palkata salamurhaajia käymään häneen käsiksi jossakin pimeässä kadunkulmassa — syyllisyyden ja pelon sekamelska — ehkä jokin halu kääntää selkänsä kaikille suunnitelmilleen ja ryhtyä uusiin toimiin — kaikki se pakotti hänet kääntymään takaisin Englantia kohti.
»Siellä olen ainakin paremmassa turvassa», ajatteli hän. »Jollen päättäisikään astua tuota narria vastaan, on vähemmän todennäköistä, että minut tavataan siellä kuin täällä vieraassa maassa. Ja jos minut saataisiin kiinni (kun tämä kirottu puuska on ohitse), niin en ainakaan ole niin yksin, ilman ainoatakaan olentoa, jonka kanssa voisin puhella tai jolta voisin saada apua ja neuvoja. Minua ei siellä ahdisteta kuin rottaa.»
Hän mutisi Edithin nimen ja puristi kätensä nyrkiksi. Hiipiessään eteenpäin korkeiden rakennusten varjossa hän kiristeli hampaitaan, purki hirveitä sadatteluja Edithiä ajatellessaan ja katseli puolelta toiselle kuin häntä etsien. Sillä tavoin hän joutui erään majatalon portille. Sen väki oli nukkumassa, mutta hänen kellonsoittonsa toimitti pian esille lyhtyä pitelevän miehen, jonka kanssa hän sitten hämärässä vajassa hieroi kauppaa vanhojen vaunujen vuokraamisesta matkalle Pariisiin.
Asiasta sovittiin pian, ja hevosia lähetettiin heti noutamaan. Hän määräsi, että ajoneuvot oli pantava tulemaan hänen jälkeensä, ja jatkoi vaellustaan ulos kaupungista entisten vallien ohitse, pitkin aukeaa maantietä, joka näytti kiitävän synkän tasangon ylitse kuin virta.
Minne se johti? Mikä oli sen päätepiste? Tämäntapaisia arveluita risteili hänen mielessään hänen pysähtyessään katselemaan kolkkoa lakeutta, jossa hoikat puut osoittivat tien kohtaa. Silloin taas tuntui kuin kuoleman siipien kohina, ylivoimaisena ja rajuna, ja hänen sielunsa oli täynnä kauhua, joka oli niin synkkä kuin ympäristö ja epämääräinen kuin sen äärimmäinen raja.
Ei kuulunut pienintäkään ääntä, ilma oli täysin tyyni, eikä yön synkkyydessä erottanut minkäänlaista varjoa. Kaupunki, jossa siellä täällä tuikki valoja, oli hänen takanaan. Kokonaisia tähtimaailmoita peittyi sen huippujen ja kattojen taakse, joita tuskin saattoi nähdä taivaanlakea vasten. Synkkä ja yksinäinen välimatka erotti hänet kaikesta muusta. Kello kuului etäällä lyövän kaksi.
Hän käveli mielestään kauan aikaa ja pitkän matkaa eteenpäin pysähtyen usein kuuntelemaan. Vihdoin hänen jännittyneet korvansa erottivat hevosten aisakellojen kilinää. Se läheni kuuluen milloin hiljempää, milloin kovempaa, milloin hitaasti helähdellen tien huonommalla kohdalla, milloin taas reippaasti ja iloisesti. Vihdoin pysähtyivät Carkerin kohdalle neljän hevosen vetämät vaunut, joita ohjasi tumman varjon näköinen mies, takinkaulus nostettuna silmiin asti.
»Kuka siinä kävelee? Herrako?»
»Niin, minä.»
»Herra on marssinut pitkän matkan yön pimeydessä.»
»Eipä haittaa. Kukin makunsa mukaan. Oliko tilattu muita hevosia?»
»Tuhannen pirua! — anteeksi, muitako hevosia? Tähän aikaan? Ei.»
»Kuulkaahan, ystävä. Minulla on hyvin kiire. Näyttäkääpä nyt, kuinka kovasti pääsemme eteenpäin. Mitä nopeammin, sitä enemmän juomarahaa saatte. Lähdetään siis!» »Noh, noh, — hep, hep!» Eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy.
Kolina ja vinha vauhti olivat sopusoinnussa pakolaisen kiireen ja mielenkuohunnan kanssa. Ei mitään kirkasta ulkona, ei mitään kirkasta sisällä. Yksityisiä esineitä häipyi ohitse sulautuen toisiinsa, näkyen epäselvästi hetkisen ja sitten kadoten silmistä pimeyteen. Tien sivulla nopeasti vilahtelevien pensasaitojen ja asumusten takana oli kolkko erämaa. Samoin väijyivät hänen mielessään lakkaamatta vaihtelevien kuvien takana synkkä kauhu ja raivo ja nolattu konnuus. Silloin, tällöin lehahti etäisiltä Jura-vuorilta ylänkötuuli, joka vaimeni tasangolla. Välistä taas välähti Carkerin mielikuvituksessa hänen aikaisemmin tuntemansa kauhu, joka hälvettyäänkin jätti kylmänväreet hänen vereensä.
Lamput, joiden valossa näkyivät hämäränä sekamelskana hevosten päät, varjomainen ajaja ja hänen takkinsa liehuminen, loivat lukemattomia erilaisia kuvia vastaamaan hänen ajatuksilleen: Siinä oli tuttujen henkilöiden varjoja pulpettiensa ääressä, kirjojensa ylitse kumartuneina asennoissa, jotka hän muisti hyvin, omituisia hahmoja siitä miehestä, jota hän nyt pakeni, tai Edithistä. Tavantakaa hän luuli kuulevansa kellonsoittoa ja pyörien jyrinää tai oven takaa kuulemiensa sanojen toistamista. Ajan ja paikan käsitteetkin menivät sekaisin: eilisen illan tapaukset tuntuivat jo kuukauden vanhoilta ja päinvastoin, koti näytti olevan milloin saavuttamattoman kaukana, milloin ihan edessä. Sekä hänen mielessään että kaikkialla hänen ympärillään oli sekavuutta, ristiriitaa, kiirettä ja pimeyttä. — Hep, hep, yhä eteenpäin täyttä neliä mustan maiseman halki, niin että tomu ja lika sinkoilivat ympärille kuin ryöppy! Höyryävät hevoset korskuivat ja kuopivat, ikäänkuin kullakin niistä ratsastaisi joku pahahenki. Niin syöstiin eteenpäin mieletöntä vauhtia — minne?
Taas valtasi Carkerin nimetön kauhu, ja sen laimennuttua soivat kellot hänen korvissaan: »Minne?» Pyörät ulvoivat hänen korviinsa: »Minne?» Kaikki äänet ja kaikki kolina yhtyivät samaksi huudoksi. Valot ja varjot tanssivat hevosten päiden yläpuolella kuin peikot. Ei mitään pysähtymistä, ei mitään tyyntymistä! Yhä vain eteenpäin! Hurjaa vauhtia pitkin synkkää tietä!
Hän ei voinut mitään suunnitella täsmällisesti. Hän ei kyennyt erottamaan yhtä asiaa toisesta, syventyäkseen siihen riittävästi edes minuutiksi kerrallaan. Hänen juonensa epäonnistuminen, kun hänen olisi pitänyt saada hekumallinen palkinto entisestä pidättyväisyydestään, hänen petollisuutensa hyödyttömyys sitä miestä kohtaan, joka oli ollut hänelle rehellinen ja ylevämielinen, mutta jonka pienimmänkin ylpeän sanan ja katseen hän oli vuosikausien kuluessa pannut korkoa kasvamaan — sillä petolliset ja ovelat ihmiset tuntevat aina salaista ylenkatsetta ja vastenmielisyyttä liehakoimaansa henkilöä kohtaan ja kostavat osoittamansa kunnioituksen, jonka kuitenkin tietävät arvottomaksi — tällaiset ajatukset askarruttivat enimmin hänen mieltään. Vaaniva raivo sitä naista kohtaan, joka oli niin saanut hänet ansaan ja kostanut hänelle, ei myöskään jättänyt häntä rauhaan. Hirveitä, muodottomia kostosuunnitelmia välähti hänen aivoissaan, mutta mikään niistä ei ollut selvä. Kiireellisyys ja ristiriitaisuus hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Silloinkin, kun nämä kuumeentapaiset, tehottomat mietteet täyttivät hänen mielensä, oli hänellä ainoana pysyvänä ajatuksena lykätä asioiden pohtiminen johonkin epämääräiseen aikaan.
Sitten johtuivat hänen mieleensä entiset ajat ennen Dombeyn toista avioliittoa. Hän muisti, kuinka mustasukkainen hän oli ollut pojalle, kuinka mustasukkainen hän oli ollut tytölle, kuinka ovelasti hän oli pitänyt etäämmällä tungettelijoita ja luonut petetyn herransa ympärille kehän, jonka lävitse ei kenenkään muun kuin hänen onnistuisi päästä. Ja hänen mielessään heräsi kysymys, oliko hän tehnyt tämän kaiken ollakseen nyt pelästyneen varkaan tavalla pakoretkellä tuon samaisen halveksitun narrin tieltä.
Hän olisi voinut ottaa hengen itseltään tämän raukkamaisuutensa vuoksi, mutta hän ei kyennyt hetkeksikään vapautumaan tappionsa tuottamasta kiukusta ja koston vimmasta. Nähdessään kaiken luottamuksen omaan konnuuteensa yhdellä iskulla muserretuksi — tietäessään olevansa vain kurja välikappale — hän melkein herpaantui. Voimattoman raivon vallassa hän ajatteli Edithiä ja vihasi Dombeyta ja vihasi itseään, mutta pakeni kuitenkin pystymättä mihinkään muuhun.
Vähän väliä hän kuunteli erottaakseen takaapäin pyörien jyrinää. Hänen mielikuvituksensa kuuli sitä yhä selvemmin. Vihdoin hän oli niin varma siitä, että huusi: »Seis!» pitäen ajan menettämistäkin parempana kuin tätä epävarmuutta.
Vaunut, hevoset, ajaja, kaikki pysähtyivät yhtenä rykelmänä poikkipäin tielle.
»Piru vieköön!» huusi ajaja katsahtaen taakseen. »Mikä hätänä?»
»Kuulkaa! Mitä se on?»
»Mikä?
»Tuo meteli.»
»Hemmetti sentään, pysy hiljaa, kirottu elukka!» huudahti ajaja hevoselle, joka ravisteli kulkusia. »Mikä meteli?»
»Tuolta takaa. Eikö siellä ole nelistämässä toisia vaunuja? »Nyt taas!Mitä se on?»
»Sinä, sianpäinen konna, seiso hiljaa!» kiljui mies toiselle hevoselle, joka puri viereistä hevosta, saaden siten molemmat toisetkin pelkäämään ja kuopimaan. »Ei sieltä mitään tule.»
»Eikö mitään?»
»Ei, ei mitään muuta kuin nouseva aurinko tuolta.»
»Taidatte olla oikeassa. En minäkään nyt kuule mitään. Ajakaa eteenpäin!»
Hevosista nousevaan höyryyn puolittain peittyneet vaunut lähtivät taas liikkeelle, ensiksi hitaasti, sillä ajaja, joka oli tarpeettomasti pysähdytetty, otti pahantuulisena esiin taskuveitsen ja pani uuden nuoran ruoskaansa. Sitten kuului jälleen: »Hep, hep'» Ja niin alkoi sama hurja vauhti.
Sitten sammuivat tähdet, ja päivä alkoi koittaa. Seisoen vaunuissa taakseen katsellen Carker saattoi erottaa tien, jota pitkin oli ajettu, ja nähdä, ettei niin kauas kuin silmä kantoi ollut ainoatakaan matkustajaa tulossa. Pian oli kirkas päivä, ja aurinko alkoi paistaa viljapelloille ja viinitarhoihin. Yksinäisiä työmiehiä, jotka olivat viettäneet yönsä pienissä tilapäisissä vajoissa kiviröykkiöiden vieressä, näkyi nyt työssä korjaamassa maantietä tai syömässä eväitään. Vähän ajan kuluttua ilmestyi talonpoikia, jotka menivät jokapäiväiseen työhönsä tai torille tai vetelehtivät kurjien asumusten ovilla, katsellen laiskannäköisinä hänen menoaan. Sitten ilmestyi näkyviin nilkkaan asti ulottuvaan liejukerrokseen vaipuneena kievaritalo, jonka lähellä oli höyryäviä lantatunkioita ja puoleksi luhistuneita ulkohuonerakennuksia. Tätä mehevää näköalaa katseli suuri, vanha, varjoton ja aution kolea kivilinna, jonka akkunoista toinen puoli oli laudoilla peitetty ja jonka seinät olivat vihreän kosteat kaiteen reunustamalta pengermältä tornien pienimpiin suippokärkiin asti.
Synkkänä ja alakuloisena vaunujen nurkkaan kyyristyneenä ajattelematta muuta kuin että vain pääsisi nopeasti eteenpäin — paitsi silloin, kun hän tuokioksi nousi tähystämään taakseen, jos sattui aukea taipale — Carker matkasi yhä, lykäten muun ajattelemisen epämääräiseen aikaan ja kuitenkin tuntien tarkoituksettomien mietteiden kiusaavan itseään hellittämättä.
Hänen sydäntään jäytivät häpeä, pettymys ja suunnitelmain raukeaminen. Alituinen pelko, että hän joutuisi kiinni — sillä hän pelkäsi aiheettomasti myöskin matkustajia, jotka tulivat vastaan tiellä — painoi häntä raskaasti. Sama sietämätön kauhu, joka oli vallannut hänet edellisenä yönä, palasi heikentymättömänä päivälläkin. Kulkusten yksitoikkoinen kilahtelu ja hevosten jalkojen töminä, hänen levottomuutensa itsepintaisuus ja raivonsa hyödyttömyys, pelon, katumuksen ja intohimon vuorottainen vaihteleminen, josta hän ei voinut vapautua — kaikki se sai matkan tuntumaan harhanäyltä, jossa, ei mikään muu ollut todellista kuin hänen oma tuskansa.
Tässä harhanäyssä vilisi pitkiä teitä, jotka ulottuivat yhä loittonevaan ja aina saavuttamattomaan taivaanrantaan asti, kukkulain rinteillä lepääviä huonokatuisia kaupunkeja, joissa ilmestyi kasvoja pienille oville ja rikkinäisiin akkunoihin, samalla kun likaisia härkiä ja lehmiä seisoi yhteen sidottuina ja myytävinä pitkillä kapeilla kaduilla, puskien toisiaan ja kyräillen ja saaden paksuihin päihinsä iskuja lyijypäisistä kalikoista, jotka olisivat voineet puhkaista pääkuoren, siltoja, ristejä, kirkkoja, kievareita, uusien vastahakoisten hevosten vaihtoja vaunujen eteen ja viime taipaleen hevosten höyryämistä, huohottamista ja seisomista tallin ovella päät alakuloisesti toisiinsa painuneina, pieniä hautuumaita mustine risteilleen, jotka seisoivat kallellaan kummuilla kuihtuneiden seppelten varistessa, sitten taas pitkiä teitä, jotka ulottuivat mäkiä ylös ja alas petollista taivaanrantaa kohti.
Hän näki kuin unessa aamun, keskipäivän ja auringonlaskun, yön ja varhaisen kuun nousemisen, pitkiä teitä, jotka hetkisen kuluttua jäivät taakse vaunujen saapuessa huonolle katukiveykselle. Sen ylitse rämistiin ja jyskytettiin täyttä vauhtia, ja sitten hän näki kohottaessaan katseensa talonkattojen joukossa korkean kirkontornin, laskeutui ajoneuvoista, söi kiireesti, siemaisi viiniä, joka ei virkistänyt mieltä, käveli keskellä kerjäläisjoukkoa, sokeita miehiä, joilla silmäluomet värisivät ja joita vanhat naiset taluttivat pitäen kynttilöitä heidän kasvojensa kohdalla, tylsämielisiä tyttöjä, halvaantuneita, kaatuvatautisia ja luuvaloisia, sivuutti tämän hälinän ja katseli istuimeltaan ylöspäin kääntyneitä kasvoja ja ojennettuja käsiä, tuntien levottomuutta ja pelkoa kuvitellessaan takaa-ajajan rientävän — ajoi taas täyttä neliä eteenpäin, kyyristyi tylsänä ja huumaantuneena nurkkaansa tai nousi katselemaan kauas sinne, missä kuu valaisi heikosti jotakin kohtaa loputtomasta tiestä, tai vilkuili taakseen nähdäkseen oliko joku tulossa.
Hän ei nukkunut kertaakaan, torkahti vain välistä silmät auki ja hätkähti sitten pelästyneenä pystyyn, luullen kuulevansa jonkin äänen vastaavan. Hän noitui itseään siitä, että oli paennut, että oli päästänyt Edithin livahtamaan käsistään, ettei ollut jäänyt puolustamaan itseään ja uhmaamaan entistä isäntäänsä. Hän kävi taistelua elämästä ja kuolemasta koko maailman, mutta ennen kaikkea itsensä kanssa. Hän tunsi pilaavansa kaikki masennuksellaan kiitäessään siinä hurjaa vauhtia eteenpäin.
Hänen mielikuvituksessaan sekaantuivat kuumeisena houreena kaikki entiset ja nykyiset asiat, hänen elämänsä ja matkansa sulautuivat yhteen. Hän tunsi olevansa mielettömästi hoputettavana jonnekin, minne täytyi mennä. Vanhoja näkyjä sekaantui niiden uusien joukkoon, jotka nyt avautuivat hänen silmiinsä. Hän pohti mennyttä ja kaukaista eikä näyttänyt välittävän niistä todellisista esineistä, joita kohtasi, vaan tunsi uupuneena, että ne vain hämmensivät, ja näki ne kaikki yhtenä sekasotkuna kiihottuneissa aivoissaan niiden jäätyä jo kauas taakse.
Hänestä tuntui, että kaikki yhä muuttui, ja kuitenkin kuului lakkaamatta sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden töminän yksitoikkoinen meteli, ilman tuokionkaan lepoa. Hän näki kaupunkeja ja maaseutua, majataloja, hevosia, ajajia, mäkiä ja laaksoja, valoa ja pimeyttä, tietä ja katukiveystä, kukkuloita ja kuiluja, märkää ilmaa ja kuivaa, ja yhä vain kuului sama kulkusten ja pyörien ja kavioiden yksitoikkoinen ääni. Vihdoin hän kuin unessa tiesi lähestyvänsä kaukaista pääkaupunkia, kun tiet olivat vilkasliikkeisemmät ja hän kiiti vanhojen kirkkojen ohitse ja syöksyi pienten kaupunkien ja kylien läpi, jotka olivat tiheämmässä kuin entiset. Silloin hän istui kokoon kyyristyneenä nurkassaan viitta kasvoille kohotettuna ohikulkijain tuijottaessa häneen.
Niin hän kiiti yhä eteenpäin lykäten ajattelemisen tuonnemmaksi ja tuntien kuitenkin joka hetki ajatusten kidutusta. Hänen oli mahdoton laskea, kuinka monta tuntia hän oli tällä matkalla viettänyt. Hän oli nääntynyt ja pyörällä päästään, melkein järjiltään. Niin hän syöksyi eteenpäin kaiken uhallakin kuin ei voisi pysähtyä ja saapui Pariisiin, jossa samea joki häiritsemättä solui nopeasti eteenpäin vilinän ja liikkeen meluavien virtojen välillä.
Sitten hän taas näki kuin unessa siltoja, laitureita, loppumattomia katuja, viinimyymälöitä, vedenkantajia, suuria ihmisjoukkoja, sotilaita, ajoneuvoja, paraateja, kaarikäytäviä. Vihdoinkin häipyi kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse yleiseen hälinään ja meluun. Mutta tämäkin vaimeni taas vähitellen hänen ajaessaan toisissa vaunuissa ulos kaupungista päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Ja sitten taas hänen kiitäessään merenrantaa kohden alkoi kuulua kulkusten ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä ilman tuokionkaan lepoa.
Taas laski aurinko ja tuli yö, pitkiä teitä, kolkkoutta, joistakin akkunoista tuikkivia himmeitä valoja; sitten alkoi sarastaa, ja päivä koitti. Vaunut vierivät hitaasti vuorta ylös, sen huipulla tuntui raitis meren henkäys, ja valo kimmelsi etäisten aaltojen harjoilla. Hän saapui satamaan nousuveden ollessa korkeimmillaan ja näki kalastajaveneiden lipuvan rantaa kohti iloisten naisten ja lasten odotellessa niitä. Siellä saattoi myös erottaa verkkoja ja merimiesten vaatteita kuivamaan levitettyinä, ja reippaita meripoikia kiipeili ylhäällä laivojen mastoissa ja köysistössä huudellen toisilleen. Vesi välkehti kirkkaasti, ja kaikki näytti säteilevän.
Sitten hän näki rannan loittonevan taakseen ja luodessaan siihen silmäyksen laivankannelta erotti sumua vedenpinnalla, samalla kun siellä täällä vilahti kirkasta maata auringon säteiden osuessa sinne. Meri paisui ja välähteli ja kohisi. Siellä näkyi laivan edessä toinen harmaa viiva, joka nopeasti erottui yhä selvempänä ja korkeampana. Nyt saattoi jo nähdä kallioita ja taloja ja tuulimyllyn ja kirkon. Vihdoin laiva saapui tyynelle vedelle ja laski ankkuriin satamassa, jossa ihmisryhmiä seisoi katselemassa merelle ja tervehtimässä kannella näkemiään tuttavia. Sitten lähdettiin maihin, ja Carker meni nopeasti kaikkien ohitse peläten jokaista. Ja niin hän oli taas vihdoin Englannissa.
Hän oli sekavasti suunnitellut lähtemistä erääseen kaukaiseen maaseutupaikkaan, jonka hän tiesi, aikoen pysyä siellä hiljaa, kunnes saisi salaa otetuksi selville, mitä oli tullut ilmi, ja päättäisi, kuinka oli toimittava. Ollen yhä huumaustilassaan hän muisti erään rautatieaseman, jossa hänen piti siirtyä toiseen junaan päästäkseen määräpaikkaansa ja jossa oli rauhallinen majatalo. Hän teki vaistomaisen päätöksen jäädä sinne lepäämään.
Siinä mielessä hän pujahti rautatievaunuun niin pian kuin pääsi ja paneutui siellä viittaansa kääriytyneenä makaamaan kuin olisi nukuksissa. Ja niin hän kiiti pian kauas merestä syvälle vihreään sisämaahan päin. Määräasemalle saavuttuaan hän katseli ulos ja tarkasteli seutua huolellisesti. Hän ei ollut erehtynyt tämän paikan laadusta. Se oli rauhaisa kolkka pienen metsän reunassa. Siellä näkyi vain yksi sievän puutarhan ympäröimä talo, vastarakennettu tai uudelleen muovailtu. Lähin pikku kaupunki oli puolen penikulman päässä. Hän astui siis junasta, meni suoraa päätä ravintolaan kenenkään häntä huomaamatta ja tilasi kaksi yläkerran huonetta, jotka olivat yhteydessä keskenään ja tarpeeksi syrjäiset.
Hänen tarkoituksensa oli levätä ja malttaa mielensä. Mutta mieletön raivo oli niin vallannut hänet, että hän kiristeli hampaitaan astellessaan edestakaisin huoneessa. Hänen ajatuksensa, joita oli mahdoton pysähdyttää tai minnekään ohjata harhailivat yhä minne itse halusivat ja laahasivat häntä mukanaan. Hän oli huumaantunut ja ihan kuollakseen uupunut.
Mutta ikäänkuin häntä olisi painanut kirous, ettei hänen sallittaisi enää koskaan levätä, hänen nääntyneet aistinsa eivät tahtoneet menettää tietoisuuttaan. Hänellä ei ollut niihin siinä suhteessa suurempaa vaikutusvaltaa kuin jos ne olisivat olleet toisen miehen. Tosin ne eivät pakottaneet häntä kiinnittämään huomiotaan sen hetken ääniin tai esineisiin, mutta mitä oli mahdoton saada irti hänen matkansa kuumeentapaisista näyistä. Kaikki oli äkkiä taas hänen silmiensä edessä Edith seisoi siinä tummat, ylenkatseelliset silmät häneen luotuina, hän itse ajoi siitä huolimatta eteenpäin läpi kaupunkien ja maaseudun, valon ja pimeyden, märän ja kuivan sään, pitkin maanteitä ja katuja, vuoria ja laaksoja, kukkuloita ja kuiluja ja hänen korviinsa kuului kiusallisen yksitoikkoisena kulkusten ja pyörien ääni ja kavioiden kapse, eikä missään ollut lepoa.
»Mikä päivä nyt on?» kysyi hän tarjoilijalta, joka järjesteli hänen päivällisateriaansa.
»Mikä päiväkö, herra?»
»Onko nyt keskiviikko?»
»Keskiviikkoko? Ei, herra, torstai.»
»Unohdin sen. Mitä kello on? Oma kelloni on jäänyt vetämättä.»
»Se on muutamia minuutteja vailla viisi. Herra on varmaankin matkustanut kauan?»
»Olen.»
»Rautateitsekö?»
»Niin.»
»Se on hyvin uuvuttavaa. En ole puolestani paljon matkustanut, mutta niin herrat usein sanovat.»
»Majaileeko täällä usein vieraita?»
»Kyllä, herra, yleensä. Nyt ei täällä ole ketään. Nämä aikoina on hyvin hiljaista. Nykyään on kaikkialla hiljaista.»
Carker ei vastannut mitään. Hän oli noussut istumaan sohvalla, jolla oli tähän asti loikonut, nojautui nyt eteenpäin käsivarsi kummallekin polvelle painettuna ja tuijotti lattiaan. Hän ei voinut hillitä ajatuksiaan yhtäkään minuuttia kerrallaan. Ne karkasivat minne milloinkin, mutta eivät hetkeksikään tyyntyneet lepoon.
Hän joi päivällisen jälkeen runsaasti viiniä, mutta turhaan. Mikään tuollainen keinotekoinen apu ei tuonut unta hänen silmiinsä. Hänen ajatuksensa, entistäänkin hajanaisempina, laahasivat häntä yhä armottomammin jäljessään, ikäänkuin hurjat hevoset raahaisivat jäljessään kuolemaan tuomittua rikollista. Ei missään unohdusta, ei missään lepoa.
Hän itse olisi kaikkein vähimmin voinut sanoa, kuinka kauan hän istui juoden ja miettien ja antaen mielikuvituksensa heitellä itseään sinne tänne. Mutta siitä hän oli selvillä että hän oli istunut kauan aikaa kynttilän valaisemassa huoneessa, kun hän äkillisen kauhun valtaamana hypähti pystyyn ja kuunteli.
Sillä nyt se ei ainakaan ollut harhakuvitelmaa. Maa tärisi, talo jytisi ja ilmassa tuntui taas kammottava hurja kohina. Hän tunsi sen lähestyvän ja menevän ohitse kovaa vauhtia. Vielä sittenkin, kun hän oli rientänyt katselemaan akkunasta! mitä se oli, hän kavahti kauemmaksi kuin olisi vaarallista sitä nähdä.
Hän kirosi hurjaa paholaista, joka suhahti eteenpäin niin tasaisesti, häviten kauas, jättäen jälkeensä vain valonleimauksen ja synkän savun. Hänestä tuntui kuin hänet olisi temmattu pois sen tieltä ja pelastettu joutumasta rikki revittäväksi. Se sai hänet kyyristymään ja värisemään vielä nytkin, kun sen pieninkin kohina oli vaiennut, ja kun ne rautakiskot, jotka hän saattoi kuunvalossa hyvin erottaa kaukaisuudessa yhtyvinäkin, olivat yhtä tyhjät ja äänettömät kuin erämaa.
Kykenemättä lepäämään ja tuntien vastustamatonta vetovoimaa — kuten ainakin luuli — tuota latua kohtaan hän lähti ulos ja käveli pitkin radan reunaa, erottaen junan uran niistä kipenistä, jotka vieläkin hehkuivat. Astuskeltuaan hitaasti puolisen tuntia siihen suuntaan, jonne juna oli hävinnyt, hän kääntyi toisaalle, pysytellen yhä ratavallilla, ja sivuutti majatalon puutarhan, mennen vielä pitkän matkaa eteenpäin. Hän katseli uteliaasti siltoja, merkinantopaikkoja, lamppuja ja mietiskeli itsekseen, milloin toinen paholainen kohahtaisi ohitse.
Silloin tuntui maa vavahtavan, hänen korvissaan värisi jokin, ja pian kuului kaukainen huuto. Yhä lähenevä himmeä valo selveni kahdeksi punaiseksi silmäksi, ja voimakkaasta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Suuri kohiseva, yhä paisuva rykelmä lähestyi vastustamattoman nopeasti. Kävi kova tuuli ja kohina — toinen hirviö oli tullut ja kiitänyt ohitse, ja Carker nojautui aitaa vasten pelastaakseen itsensä.
Hän odotti kolmatta ja neljättä. Hän asteli takaisin äskeiselle paikalleen, palasi samoja jälkiä ja odotteli kuin matkansa kiusallisten harhanäkyjen ahdistamana näitä lähestyviä hirviöitä. Niin hän harhaili aseman vaiheilla odottaen, kunnes jokin juna pysähtyisi siihen. Kun sitten tuli muuan ja seisahtui ottamaan vettä, pysytteli hän sen vieressä, katsellen raskaita pyöriä ja rautaista otsaa ja ajatellen kuinka julma voima ja mahti siinä piili. Uh, kauheata oli nähdä valtavien pyörien hitaasti kääntyvän ja kuvitella joutuvansa niiden alle murskattavaksi. Koska hän oli sekaisin päästään viininjuonnista ja levon puutteesta — mitä tarvetta oli mahdoton tyydyttää, niin väsynyt kuin hän olikin — saivat nämä ajatukset ja esineet sairaloisen merkityksen hänen aivoissaan. Kun hän vasta lähempänä keskiyötä palasi huoneeseensa, vaivasivat samat kuvittelut häntä yhä, ja hän istuutui kuuntelemaan uuden junan tuloa.
Samoin oli asian laita vielä sittenkin, kun hän oli jo vuoteessa. Hän makasi yhä kuunnellen, ja erottaessaan tärinää ja kohinaa hän nousi ja meni akkunan ääreen katselemaan, kuinka himmeä valo vaihtui kahdeksi punaiseksi silmäksi ja rajusta tulesta putoili hehkuvia hiiliä. Senjälkeen hän saattoi nähdä jättiläisen kohahtavan ohitse ja laakson peittyvän kipeniin ja savuun. Sitten hän loi katseensa siihen suuntaan, johon aikoi lähteä aamun koittaessa, koska ei saanut mitään lepoa tällä seudulla, ja laskeutui taas makaamaan, jolloin häntä alkoivat uudelleen kiusata matkan harhakuvat ja kellojen ja pyörien yksitoikkoinen ääni ja hevosten kavioiden töminä. Tällaista jatkui kaiken yötä. Sensijaan että hän olisi malttanut mieltään hän näytti — mikäli mahdollista — menettävän malttiaan yhä enemmän yön pimeinä hetkinä. Aamun sarastaessa häntä yhä kiusasivat mietteet, yhä hän koetti lykätä ajatukset tuonnemmaksi, kunnes kykenisi paremmin harkitsemaan asemaansa. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, kaikki tulivat sekaisin hänen mieleensä, ja hän oli menettänyt kaiken kyvyn tarkastella ainoatakaan niistä järkevästi.
»Mihin aikaan lähtee se juna, jolla aion täältä matkustaa?» kysyi hän mieheltä, joka oli eilen illalla palvellut häntä ja nyt astui sisään kynttilä kädessä.
»Neljännestä yli neljän. Pikajuna tulee täsmälleen neljältä — mutta se ei pysähdy tänne.»
Carker vei käden otsalleen, jossa suonet tuntuivat kovasti tykyttävän, ja katsoi kelloaan. Oli jo melkein puolineljä.
»Luullakseni ei kukaan lähde yhtaikaa teidän kanssanne», huomautti mies. »Täällä on kaksi herraa, mutta he odottavat Lontooseen menevää junaa.»
»Muistaakseni sanoitte, että täällä ei ollut toisia matkustajia», virkkoi Carker kääntyen miehen puoleen kasvoillaan vanha hymynsä, joka esiintyi aina silloin, kun hän oli vihainen tai epäilevä.
»Ei ollutkaan silloin illalla, herra. Vasta myöhemmin saapui kaksi herraa sillä junalla, joka pysähtyy tänne. Haluatteko lämmintä vettä?»
»En, ja viekää kynttilä pois. Täällä on kyllin valoisaa minulle.»
Hän heittäytyi vuoteelleen puoleksi pukeutuneena, mutta kiirehti heti akkunaan ääreen palvelijan hävittyä huoneesta. Aamun kylmä valo oli seurannut yötä, ja taivaanrannalla näkyi jo nousevan auringon punainen kajastus. Hän valeli päänsä ja kasvonsa vedellä — mikä ei kuitenkaan vilvoittanut häntä — pukeutui kiireesti, maksoi laskunsa ja lähti ulos.
Tuuli puhalsi kylmänä ja kiusallisena häntä vastaan. Ruoho oli paksun kasteen peitossa, ja häntä alkoi värisyttää, sillä hänen oli äsken ollut hyvin kuuma. Hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa oli kävellyt edellisenä yönä, merkinantovaloihin, jotka paloivat heikosti aamun kirkkaudessa menettäen siten merkityksensä, ja kääntyi sitten katsomaan, kuinka aurinko nousi säteilevänä yli maiseman.
Niin värisyttävänä, niin yliluonnollisen ihanana kauneudessaan, niin jumalallisen juhlallisena. Kun hän loi väsyneen katseensa sinne, missä aurinko nousi rauhallisena ja selkeänä tietämättä mitään siitä vääryydestä ja kurjuudesta, jota sen säteet olivat valaisseet maailmanalusta lähtien, kuka voi väittää, ettei Carkerin mielessä herännyt jokin aavistus siitä, että maailmassa on hyvettäkin, joka saa palkkansa taivaassa? Kuka voi kieltää, ettei hänen mielessään herännyt jonkinlainen hellyyden ja katumuksen tunne, jos hän vähänkin muisteli sisartaan tai veljeään?
Nyt hän tarvitsikin sellaista tunnetta, sillä kuolema liiteli hänen kintereillään. Hänet oli merkitty temmattavaksi elävien maailmasta; hän oli vaipumassa hautaansa.
Hän osti matkalipun sille maalaisasemalle, jonne oli suunnitellut lähtevänsä, ja käveli edestakaisin yksinään, katsellen pitkin raiteita, jotka johtivat laaksoon toisella puolella ja läheistä pimeää siltaa kohti toisella. Mutta kääntyessään taas kerran puisen asemasillan toisessa päässä hän näki sen miehen, jota oli paennut, tulevan esille odotussalin ovesta. Heidän katseensa osuivat yhteen.
Tämän näyn odottamattomuus hämmensi häntä niin, että hän horjahti radalle, joka oli vähän alempana. Mutta kohta hän pääsi jälleen tasapainoon, peräytyi pari askelta saadakseen välimatkan pitemmäksi ja katseli takaa-ajajaansa hengittäen läähättämällä.
Hän kuuli huudon, toisenkin, näki vastustajansa kasvoissa kostonhimon muuttuvan halventavaksi kauhuksi, tunsi maan tärisevän ja ymmärsi silmänräpäyksessä, että paholainen nyt lähestyi todellisuudessa. Hän kirkaisi, katsahti sivulleen, näki ihan lähellä punaiset silmät päivänvalon himmentäminä ja paiskautui nurin. Valtava ratas tarttui häneen ja vieri eteenpäin pyörittäen häntä mukanaan, repien hänet jäsen jäseneltä ja ahmi hänen elinvoimansa ja verensä tulisella vimmallaan, sinkauttaen sitten murskaantuneet jäännökset ilmaan.
Kun se matkustaja, jonka hän oli äsken tuntenut, toipui huumauksestaan, näki hän kannettavan kaukaa peitteen alla jotakin, mikä lepäsi laudalla raskaana ja äänettömänä neljän miehen välissä. Samalla hän näki toisten hätyyttävän pois koiria, jotka nuuskivat maata, ja siroittelevan tuhkaa veriläikkiin.
Iloa ja pettymystä
Merikadetin tyyssijassa oli elämä vilkasta. Toots ja Susan olivat vihdoinkin saapuneet. Susan oli juossut portaita ylös niin innoissaan kuin järkensä menettänyt, ja Toots ja Kukonpoika olivat menneet takahuoneeseen.
»Ah oma rakas, suloinen neiti Floy!» huudahti Nipper, syösten Florencen huoneeseen. »Kuinka ihmeellistä on ajatella, että asiat ovat tulleet tänne kannalle ja saan tavata täällä teidät, oman kyyhkyskultani, eikä teillä ole palvelijaa eikä omaa kotia, minne päänne kallistaisitte, mutta minä en koskaan lähde luotanne, neiti Floy, sillä vaikkei minussa kasva sammalta, en kuitenkaan ole vierivä kivi eikä sydämenikään ole kivestä, sillä muutoin se ei olisi halkeamaisillaan niinkuin se nyt on, voi laupias taivas!
Työnnettyään ilmoille nämä sanat yrittämättäkään millään lailla pysähtyä, Susan Nipper syleili entistä emäntäänsä polvistuneena hänen viereensä.
»Voi hyvät ihmiset!» jatkoi Susan. »Minä tiedän kaikki, mitä on tapahtunut, tiedän sen, kultaseni, olen ihan tukehtua!»
»Susan, rakas Susan!» sanoi Florence.
»Taivas teitä varjelkoon! Minähän olin teidän pikku palvelijattarenne silloin, kun olitte pieni lapsi, ja aiotteko nyt tosiaankin mennä naimisiin?» intoili Susan tuskan ja mielihyvän, ylpeyden ja surun ja taivas tietää kuinka monenlaisten eri tunteitten myllertäessä hänen sydämessään.
»Kuka kertoi sinulle?»
»No, hyväinen aika, maailman viattomin olento Toots», vastasi Susan itkunsekaisesti nauraen. »Tiesin hänen varmasti olevan oikeassa, koska se koski häneen niin. Hän on uskollisin ja yksinkertaisin lapsi. Ja meneekö rakas neitini», jatkoi Susan syleillen häntä uudestaan ja puhjeten taas kyyneliin, »tosiaankin naimisiin?»
Se säälin, mielihyvän, hellyyden, suojelemisen ja huolehtimisen sekainen tunne, joka sai Nipperin yhä uudestaan palaamaan tähän aiheeseen ja silloin aina kohottamaan päätänsä, katsomaan nuoriin kasvoihin ja suutelemaan niitä, painaen sitten taas päänsä Florencen olkapäätä vasten, hyväillen ja nyyhkyttäen, oli omalla tavallaan niin naisellinen ja kaunis kuin maailmassa suinkin voi nähdä.
»Kas niin», virkkoi Florence tyynnyttäen, »nyt olet ihan oma itsesi,Susan hyvä!»
Neiti Nipper istuutui lattialle Florencen jalkain juureen, nauroi ja nyyhkytti, painaen toisella kädellä nenäliinaa silmilleen ja taputellen toisella Diogenesta, joka nuoleskeli hänen kasvojaan. Sitten hän myönsi olevansa jo tyynempi ja nauroi ja itki taas enemmän sen vakuudeksi.
»Minä — minä — minä en ole koskaan nähnyt sellaista olentoa kuin seToots on», virkkoi Susan, »en ilmoisna ikänä!»
»Hän on niin ystävällinen», myönsi Florence.
»Ja niin hullunkurinen», huokasi Susan. »Voi, mitä hän jaaritteli matkalla vaunuissa! Hän istui vieressäni ja moukkamainen Kukonpoika ajurin seurana.»
»Mistä hän sitten puhui, Susan?» kysyi Florence arasti.
»Luutnantti Waltersista ja kapteeni Gillsistä ja teistä, rakas neitiFloy, ja hiljaisesta haudasta.»
»Hiljaisesta haudasta?» toisti Florence.
»Hän sanoo», selitti Susan ja purskahti äänekkääseen itkunsekaiseen nauruun, »että hän menee nyt heti rauhallisella mielellä hautaan, mutta taivas sen tietää, Floy neiti, että hän ei niin tee, kun hän on liiankin iloinen nähdessään toiset onnellisina. Mahdollisesti hän ei ole Salomo», jatkoi Nipper tapansa mukaan suulaana, »enkä sitä väitäkään, mutta sen sanon, että epäitsekkäämpää inhimillistä olentoa en ole koskaan nähnyt!»
Koska hän ei vieläkään ollut oikein malttanut mieltään, nauroi hän hillittömästi tämän tarmokkaan selityksen lausuttuaan. Sitten hän kertoi Florencelle, että Toots odotti alakerrassa saadakseen tavata hänet, mikä olisi runsas palkkio kaikesta äskeisen matkan tuottamasta vaivasta.
Florence pyysi Susania kutsumaan Tootsin yläkertaan, lausuakseen kiitokset suurenmoisesta ystävällisyydestä, ja hetkisen kuluttua Susan toikin esille tämän nuoren herran, joka ulkoasultaan oli vielä pahasti epäkunnossa ja änkytti entistä saamattomammin.
»Neiti Dombey», virkkoi Toots, »minulla on siis taas onni — tuijottaa — ei tietenkään tuijottaa, mutta — en oikein tiedä mitä aioin sanoa, mutta eihän sillä ole väliä.»
»Minun tulee kiittää teitä niin usein», sanoi Florence ojentaen hänelle kummankin kätensä, viattoman kiitollisuuden säteillessä hänen kasvoistaan, »ettei minulla enää riitä sanoja enkä tiedä, kuinka sen lausuisin.»
»Neiti Dombey», sanoi Toots juhlallisella äänellä, »jos olisi mahdollista, että enkelimäisen luonteenne uhalla voisitte kirota minut — jos minun on lupa niin sanoa — masentaisitte minua paljon vähemmän kuin näillä suopeuden ansaitsemattomilla ilmauksilla. Niiden vaikutus minuun on — mutta», lopetti Toots äkkiä, »se poikkeaa asiasta, eikä sillä ole väliä».
Tähän ei näyttänyt olevan muuta vastattavaa kuin kiittää, ja siksiFlorence kiitti häntä taas.
»Minun tekisi mieleni, neiti Dombey, käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni», sanoi Toots, »lausuakseni muutamia sanoja selitykseksi. Minun olisi pitänyt voida ilokseni palata Susanin kanssa aikaisemmin, mutta ensiksikään emme tietäneet sen sukulaisen nimeä, jonka luokse hän oli asettunut, ja toiseksi, koska hän oli sieltä muuttanut erään kauempana asuvan luokse, luulen, että tuskin mikään muu kuin Kukonpojan nokkeluus olisi auttanut meitä pääsemään ajoissa hänen jäljilleen.»
Florence oli siitä myös varma.
»Mutta tämä ei ole pääasia», jatkoi Toots. »Susanin seura, uskokaa minua, neiti Dombey, on ollut minulle lohdutukseksi ja tyydytykseksi nykyisessä mielentilassani, jota on helpompi ajatella kuin kuvata. Matka on ollut oma palkintonsa. Mutta siitäkään en aikonut puhua. Neiti Dombey, olen jo ennen maininnut tietäväni, etten ole niin sanottuja älykkäitä ihmisiä. Olen täysin selvillä siitä. En luule, että kukaan muu paremmin kuin minä ymmärtää oman paksupäisyytensä — jollei se ole liian voimakas puhetapa. Mutta, neiti Dombey, siitä huolimatta käsitän millainen on asiain tila — tai suhde luutnantti Waltersiin. Mitä tuskaa tämä asiain tila lieneekin minulle tuottanut (vaikkei sillä olekaan väliä), on minun sanottava, että luutnantti Walters on sellainen mies, joka näyttää ansaitsevan otsalleen sidotun onnenseppeleen. Saakoon hän pitää sitä kauan ja suuressa arvossa, niinkuin eräs toinen ja kerrassaan mitätön henkilö, jonka nimeäkään ei kannata mainita, olisi pitänyt. Mutta sekään ei vielä ole pääasia. Neiti Dombey, kapteeni Gills on ystäväni, ja luultavasti hän mielellään soisi minun silloin tällöin pistäytyvän täällä. Minustakin olisi hauska käydä hänen luonaan. Mutta en voi unohtaa, että kerran Brightonissa torin kulmassa tein onnettoman kepposen, ja jos läsnäoloni on vähänkään epämieluisa teille, niin pyydän teitä sanomaan sen nyt ja vakuutan ymmärtäväni teidät täydellisesti. En pitäisi sitä lainkaan epäystävällisenä, vaan tuntisin itseni hyvin iloiseksi ja onnelliseksi, jos kunnioitatte minua luottamuksellanne.»
»Herra Toots», vastasi Florence, »jos te, joka olette niin vanha ja uskollinen ystäväni, jäisitte tästedes pois, tekisitte minut hyvin onnettomaksi. En koskaan, koskaan voi tuntea muuta kuin mielihyvää teidät nähdessäni.»
»Neiti Dombey», sanoi Toots ottaen nenäliinansa esiin, »jos vuodatan kyyneleen, on se ilon kyynel. Sillä ei ole väliä, ja minä olen hyvin kiitollinen teille. Minun lienee lupa huomauttaa senjälkeen, mitä olette niin ystävällisesti sanonut, että tarkoitukseni ei ole enää heittää itseäni hunningolle.»
Florence näytti tätä tiedonantoa kuullessaan perin hämmentyneeltä.
»Tarkoitan sitä», selitti Toots, »että katson velvollisuudekseni lähimmäisenä ylimalkaan, kunnes hiljainen hauta minut ottaa helmaansa, pitää parasta huolta itsestäni ja — harjauttaa kenkäni niin kiiltäviksi kuin asianhaarat suinkin sallivat. Tämä on viimeinen kerta, neiti Dombey, kun tein minkään yksityisluontoisen ja henkilökohtaisen huomautuksen. Kiitän teitä sydämestäni. Jollen olekaan ylimalkaan niin järkevä kuin ystäväni toivoisivat tai kuin itse soisin, niin olen tosiaankin, kautta kunniani, erittäin herkkä huomaamaan, mikä on hienotunteista ja ystävällistä. Minusta tuntuu», lisäsi hän intomielisesti, »kuin voisin tällä hetkellä ilmaista tunteeni erikoisella tavalla, jos — jos vain pääsisin alkuun».
Koska hän ei näyttänyt pääsevän alkuun, vaikka oli pari minuuttia sitä odottanut, lausui hän nopeasti jäähyväiset ja lähti alas etsimään kapteenia, jonka tapasikin myymälässä.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots, »se, mitä nyt sanotaan täällä meidän kahden kesken, on pyhä salaisuus. Se on seuraus siitä, mitä neiti Dombey ja minä olemme yläkerrassa puhuneet. Niin, kapteeni Gills, meneehän neiti Dombey pian naimisiin luutnantti Waltersin kanssa?»
»Juuri niin, nuorukainen, jahka vain pappi ensin paukuttaa pöntössä», kuiskasi kapteeni Gills hänen korvaansa.
»Pöntössä?» toisti Toots.
»Tuolla kirkossa», selitti kapteeni viitaten peukalollaan olkapäänsä ylitse. »Lukee kuulutukset.»
»Jaha, nyt ymmärrän», sanoi Toots.
»Ja mitä sitten seuraa?» kysyi kapteeni käheästi kuiskaten, taputtaen Tootsia rintaan kätensä selkäpuolella ja peräytyen hänestä ihastuneen näköisenä. »Tuo sievä tyttö, jota on kasvatettu niin hellävaroen kuin ulkomaan lintua, lähtee myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»
»Hyvä Jumala, kapteeni Gills!» huudahti Toots.
»Varmasti», sanoi kapteeni nyökäyttäen päätään. »Kun Walterin laiva oli ajautunut oikealta reitiltä hirmumyrskyssä ja mennyt pirstoiksi, korjasi hänet merestä eräs toinen laiva, joka oli matkalla Kiinaan. Sillä tavalla joutui Walterkin sinne ja pääsi suosioon sekä laivalla että maissa — sillä hän on niin taitava ja kelpo poika kuin suinkin — ja kun sitten lastenvalvoja kuoli Kantonissa, pääsi Walter hänen sijalleen (olihan hän aikaisemmin toiminut samalla alalla konttoristina), ja nyt hän on lastinvalvojana toisella laivalla, joka kuuluu samoille omistajille.» Sitten hän lisäsi miettiväisenä: »Ja nähkääs, niin lähtee tuo sievä tyttö myrskyävälle merelle Walterin kanssa ja matkustaa Kiinaan.»
Toots ja kapteeni huokasivat yhtaikaa.
»Ja mitä sitten?» jatkoi kapteeni. »Hän rakastaa Walteria uskollisesti. Walter rakastaa häntä uskollisesti. Ne, joiden olisi pitänyt rakastaa ja hoivailla tyttöä, kohtelivat häntä kuin pedot. Kun hän kotoaan ajettuna tuli tänne luokseni ja vaipui noille lattialaudoille, oli hänen haavoittunut sydämensä murtunut. Tiedän sen. Minä, Ed'ard Cuttle, näin sen. Vain uskollinen, lempeä, luja rakkaus voi parantaa sellaisen sydämen. Jollen tietäisi, että niin on asian laita, ja jollen olisi varma siitä, että he rakastivat toisiaan alusta asti, antaisin hakata nämä siniset käsivarteni ja sääreni poikki, ennenkuin päästäisin tytön menemään. Mutta minä tiedän sen varmasti, ja mitä sitten? Niin, minä siis sanon, että taivas kaitkoon heitä kumpaakin, ja niin se kaitseekin! Aamen!»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »sallikaa minun ilokseni puristaa kättänne. Teillä on sellainen tapa puhua asioista, että lämpimät väreet käyvät pitkin selkäpiitä. Minäkin sanon aamen. Tiedätte varmaankin, kapteeni Gills, että minäkin olen ollut neiti Dombeyn ihailija.»
»Reippaalla mielellä vain», virkkoi kapteeni laskien kätensä Tootsin olkapäälle. »Älkää menettäkö malttianne, nuorukainen!»
»Minä aionkin reipastua, kapteeni Gills», vastasi Toots innostuneena. »Aionpa malttaa mielenikin, mikäli se suinkin on mahdollista. Kun hiljainen hauta ammottaa, kapteeni Gills, olen valmis sinne laskettavaksi, en ennen. Mutta kun en ole varma siitä, että voisin tällä hetkellä hillitä tunteitani, tahdon puhua teille ja pyytää erikoisena suosionosoituksena mainitsemaan siitä luutnantti Waltersille.»
»Jaha, jaha, uljaasti vain», kehoitti kapteeni.
»Koska neiti Dombey on ollut niin sanomattoman ystävällinen», jatkoi Toots vesissä silmin, »että on selittänyt minun läsnäoloni olevan hänelle mieluisen, ja koska te ja kaikki täällä olette yhtä suopeita ja suvaitsevaisia erästä kohtaan, joka — tosiaankin», virkkoi Toots tuokioksi masentuneena, »näyttää vahingossa syntyneen tähän maailmaan, käväisen täällä silloin tällöin iltaisin sen lyhyen ajan kuluessa, jonka voimme kaikki olla yhdessä. Mutta seuraavaa pyydän teiltä. Jos jonakin hetkenä huomaan, etten voi kestää luutnantti Waltersin autuuden näkemistä, ja syöksyn ulos, niin toivon, kapteeni Gills, että te ja hän pidätte sitä kumpikin onnettomuutenani eikä virheenäni tai sisäisen kamppailun puutteena. Teidän tulee olla varma siitä, etten ole pahanilkinen kellekään elävälle olennolle, kaikkein vähimmin luutnantti Waltersille, ja toivoakseni sellaisissa tapauksissa selitätte minun lähteneen kävelemään tai todennäköisesti katsomaan, paljonko pörssitalon kello on. Kapteeni Gills, jos voisitte suostua tähän asiain järjestelyyn ja saada luutnantti Waltersinkin taipumaan siihen, olisi se niin suuri helpotus tunteilleni, että pitäisin halpana korvauksena siitä, vaikka luovuttaisin tuntuvan osan omaisuuttani.»
»Poikaseni», virkkoi kapteeni, »älkää enää puhuko mitään. Saatte hinata mastoon millaisen lipun kulloinkin tahdotte, Walter ja minä kyllä vastaamme samanlaisella.»
»Kapteeni Gills», sanoi Toots, »tunnen suurta mielenhuojennusta. Toivon, että kaikki täällä ajattelevat minua ystävällisesti. Minullakin on, kautta kunniani, hyvä tarkoitus kaikkia kohtaan, niin huonosti kuin sitä osannenkin näyttää. Se on nähkääs samanlaista kuin jos Burgess ja Kumpp. haluaisivat olla erikoisen kohteliaita jollekin asiakkaalleen ja valmistaa harvinaisen hienot housut, mutta eivät osaisi leikata sellaisia kuin ovat kuvitelleet.»
Lausuttuaan tämän pätevän vertauskuvan, josta hän näytti olevan jonkin verran ylpeä, Toots hyvästeli ja lähti kapteeni Cuttlen luota.
Kelpo kapteeni, jolla oli Florence luonaan ja Susan tätä palvelemassa, oli säteilevän onnellinen mies. Päivien kuluessa hän kävi yhä säteilevämmäksi ja onnellisemmaksi. Neuvoteltuaan vähän Susanin kanssa (jonka viisautta kohtaan hän tunsi syvää kunnioitusta ja jonka reipasta hyökkäystä rouva MacStingeriä vastaan hän ei voinut koskaan unohtaa) hän ehdotti Florencelle, että sen vanhan rouvan tytär, joka tavallisesti istui sinisen päivänvarjon alla Leadenhall-torilla, varovaisuus- ja viisaussyistä vapautettaisiin hoitamasta täällä taloustehtäviä ja että hänen tilalleen hankittaisiin eräs toinen, joka ei ollut tuntematon ja johon he voisivat varmasti luottaa. Silloin Susan, joka oli läsnä, mainitsi sovittuaan asiasta etukäteen kapteenin kanssa, rouva Richardsin nimen. Florencen kasvot kirkastuivat. Niinpä Susan lähti samana iltapäivänä Toodlein kotiin puhuttelemaan rouva Richardsia ja palasi voitonriemuisena samana iltana mukanaan entinen punaposkinen Polly, jonka tunteenpurkaukset hänen nähdessään Florencen olivat tuskin vähemmän helliä kuin itse Susan Nipperin.
Kun tämä sotajuoni oli suoritettu, joka tuotti kapteenille tavatonta mielentyydytystä samoin kuin kaikki muutkin onnelliset kepposet, piti Florencen valmistella Susania heidän lähestyvään eroonsa. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, koska neiti Nipper oli lujasti päättänyt olla enää koskaan eroamatta entisestä emännästään.
»Mitä palkkaan tulee, Floy-neiti», virkkoi Susan, »niin ette suinkaan aio loukata minua puhumalla siitä, sillä minä olen pannut rahaa säästöön enkä myy rakkauttani ja uskollisuuttani tällaisessa tapauksessa, vaikka minulla ei olisikaan mitään säästöpankissa ja vaikka pankit hajoaisivat pirstaleiksi, mutta rakas neiti, ette ole koskaan ollut ilman minua siitä lähtien, kun rakas äitiparkanne otettiin pois, ja vaikkei minussa ole mitään kehumista, olette tottunut minuun, oh, rakas oma emäntäni, niin monien vuosien kuluessa älkääkä ajatelko lähtemistä minnekään ilman minua, sillä te ette saa ettekä voi!»
»Susan kulta, minä lähden kauas, niin kauas.»
»No, mitä se haittaa, Floy-neiti? Sitä enemmän tarvitsette minua. Matkan pituus ei merkitse, Jumalan kiitos, minun silmissäni mitään», sanoi Susan innoissaan.
»Mutta, Susan, minä lähden Walterin kanssa ja menisin hänen kanssaan minne tahansa — kaikkialle. Walter on köyhä, ja minä olen köyhä, ja minun täytyy nyt oppia tulemaan toimeen ja auttamaan häntä.»
»Rakas Floy-neiti!» huudahti Susan, pudistaen kovasti päätään, »se ei ole mitään uutta, että tulette toimeen ja autatte toisiakin ja olette kärsivällisin ja uskollisin kaikista jalomielisistä ihmisistä, mutta antakaa minun puhua asiasta herra Walter Gayn kanssa ja järjestää se hänen avullaan, sillä en voi enkä tahdo sietää, että te lähtisitte yksin läpi maailman!»
»Yksinkö, Susan?» virkkoi Florence. »Yksinkö, kun Walter on kanssani!»Kuinka kirkas, hämillinen ja hurmaava hymy olikaan hänen huulillaan!Walterin olisi pitänyt nähdä se. »Olen varma siitä, ettet puhu asiastaWalterille, jos pyydän sinua», lisäsi hän hellästi. »Älä tee sitä,Susan kulta.»
Susan huokasi. »Miksi en, Floy-neiti?»
»Siksi», vastasi Florence, »että minusta tulee hänen vaimonsa, antaakseni hänelle koko sydämeni, elääkseni ja kuollakseni hänen kanssaan. Jos sanoisit hänelle, mitä olet minulle sanonut, voisi hän ajatella, että pelkään sitä, mikä on edessä, tai että sinulla on syytä pelätä minun puolestani. Ja minähän rakastan häntä, Susan kulta!»
Neiti Nipper oli niin liikutettu näiden sanojen hiljaisesta intomielisyydestä ja yksinkertaisesta, sydämellisestä vakavuudesta, joka loi Florencen kasvoille tavallistakin kauniimman ja puhtaamman heijastuksen, ettei osannut muuta kuin taas syleillä ja huokailla ihmeissään kysellen, aikoiko hänen pikku emäntänsä tosiaankin, tosiaankin mennä naimisiin, ja säälitellä ja hyväillä ja hoivailla niinkuin ennen.
Mutta vaikka Nipper olikin taipuvainen ilmaisemaan naisellista heikkoutta, kykeni hän melkein yhtä hyvin hillitsemään itsensä samoin kuin oli osannut hyökätä peloittavan rouva MacStingerin kimppuun. Sen koommin hän ei kertaakaan palannut tähän asiaan, vaan oli aina hilpeä, toimelias ja toivorikas. Tootsille hän kuitenkin kertoi salaavansa tunteensa vain toistaiseksi ja lisäsi, että kun kaikki olisi lopussa ja neiti Dombey lähtenyt pois, hän olisi sydäntäsärkevä näky. Toots väitti, että samoin kävisi hänen itsensäkin ja että he voisivat sekoittaa kyyneleensä yhteen. Mutta Susan ei koskaan päästänyt tunteitaan valloille Florencen läsnäollessa tai merikadetin alueella.
Niin rajoitettu ja vaatimaton kuin Florencen vaatevarasto olikin — kuinka suuri vastakohta sille, joka hänelle oli valmistettu ennen hänen isänsä toisia häitä! — riitti aika paljon puuhaa sen kuntoon saamisessa, ja Susan Nipper työskenteli Florencen apuna kaiket päivät viidenkymmenen ompelijattaren innolla. Ne ihmeelliset lisät, joita kapteeni Cuttle olisi lahjoittanut näihin kapioihin, jos hänen olisi sallittu — kuten vaaleanpunaiset päivänvarjot, värilliset silkkisukat, siniset kengät ja muut laivalla matkustettaessa yhtä välttämättömät kapineet — vaatisivat melko tilan tässä selostuksessa. Mutta hänet saatiin kuitenkin muutamilla eksyttävillä selityksillä supistamaan lahjansa ompelulippaaseen ja matkalaukkuun, jotka molemmat hän hankki niin suuret kuin rahalla suinkin voi ostaa. Parin seuraavan viikon aikana hän istui melkein koko päivän tuijottamassa näihin kapineihin, milloin tuntien tavatonta ihailua niitä kohtaan milloin epäillen alakuloisena, etteivät ne olleet kyllin upeita. Välistä hän taas riensi ulos katsellakseen minkä ihmeellisen esineen ostaisi, joka olisi välttämätön molempien edellisten täydennykseksi. Mutta hänen mestaritemppunsa oli se, että hän vei eräänä aamuna molemmat laatikot mukanaan ja kaiverrutti kummankin sydämenmuotoiseen, messinkiseen kansilevyyn kaksi sanaa: Florence Gay. Sitten hän poltti ypöyksin neljä piipullista yhteen mittaan pienessä takahuoneessaan, ja hänet tavattiin yhtä monen tunnin kuluttua siellä itsekseen hihittämässä.
Walter puuhaili kaupungilla kaiket päivät, mutta tuli tänne joka aamu varhain tapaamaan Florencea ja vietti illan aina hänen seurassaan. Florence ei milloinkaan muulloin laskeutunut yläkerrasta kuin hiipiäkseen Walteria odottamaan, kun läheni se aika, jolloin hän tavallisesti tuli, saattaakseen häntä ylpeän, suojelevan käsivarren tukemana ovelle ja joskus kurkistaakseen kadulle. Oi, suloista aikaa! Oi, rauhattomien sydänten lepoa, rakkauden syvää, ehtymätöntä, valtavaa lähdettä, johon niin paljon oli vaipunut!
Florencen rinnassa oli vielä merkki isän julmasta iskusta. Joka hengenvedolla se muistutti olemassaolostaan, joka kerta Walterin painaessa häntä sydäntään vasten se tuli hänen mieleensä. Mutta hän koetti unohtaa. Kun Walterin ja hänen oma sydämensä tykyttivät samassa tahdissa, ei mitään rumempaa soitantoa kuulunut, kaikki tylyt, itsekkäät sydämet unohtuivat. Niin hento ja heikko kuin hän olikin, asusti hänessä sellainen rakkauden voima, että se jaksoi luoda Walterin kuvasta uuden maailman, jonne oli hyvä turvautua.
Kuinka usein johtuivatkaan suuri kotitalo ja entiset ajat hänen mieleensä hämärän hetkinä, jolloin Walterin käsivarsi suojasi häntä niin ylpeästi ja hellästi ja hän painuen lähemmäksi sulhastaan värisi muistellessaan! Kuinka usein hän kohottikaan silmänsä niihin, jotka katselivat häntä niin lempeän vakavasti, ja itki onnesta saatuaan tällaisen turvapaikan, kun mieleen palasi se ilta, jolloin hän oli mennyt alas isänsä huoneeseen ja kohdannut unohtumattoman silmäyksen! Mitä innokkaammin hän turvautui Walteriin, sitä selvemmin hän muisti rakkaan velivainajansa, mutta kun hän muisteli isäänsä, ei hän koskaan ajatellut sen pitemmälle kuin siihen hetkeen asti, jolloin isänsä nukkuessa oli suudellut hänen kasvojaan.
»Rakas Walter», virkkoi Florence eräänä iltana, kun oli melkein pimeä, »tiedätkö, mitä olen tänään ajatellut?»
»Varmaankin sitä, kuinka aika kiitää ja kuinka pian olemme jo merimatkalla, Florence kulta.»
»En tarkoita sitä, Walter, vaikka sekin on mielessäni. Olen ajatellut, millainen taakka sinulle olen.»
»Kallis, pyhä taakka, kultaseni. Minäkin ajattelen sitä joskus.»
»Sinä naurat, Walter. Varmaankin sinä ajattelet sitä paljon enemmän kuin minä. Mutta minä tarkoitan kustannuksia.»
»Kustannuksia, rakkaani?»
»Niin, rahamenoja. Olen kyennyt hyvin vähän itse suorittamaan niistä vaatetarpeista, joiden valmistamisessa Susanilla ja minulla on puuhaa. Sinä olit köyhä jo ennenkin. Mutta kuinka paljon köyhemmäksi minä teenkään sinut, Walter!»
»Ja kuinka paljon rikkaammaksi, Florence!»
Florence pudisti nauraen päätänsä.
»Sitäpaitsi», virkkoi Walter, »kauan sitten — ennenkuin lähdin merille — sain lahjaksi kukkaron, jossa oli rahaa, rakkaani.»
»Voi!» huudahti Florence surullisesti naurahtaen. »Hyvin vähän, hyvin vähän, Walter! Mutta sinä et saa ajatella», lisäsi hän laskien kätensä kevyesti Walterin olkapäälle ja katsellen hänen kasvoihinsa, »että minua surettaa olla taakkanasi. Ei, rakkaani, iloitsen siitä ja olen onnellinen. En millään muotoa soisi asian olevan toisin!»
»En minäkään, Florence kulta.»
»Mutta sinusta, Walter, ei voi koskaan tuntua samanlaiselta kuin minusta. Olen niin ylpeä sinusta! Sydämeni on tulvillaan iloa tietäessäni kaikkien niiden, jotka puhuvat sinusta, varmasti sanovan, että menit naimisiin kodittoman tyttöparan kanssa, joka oli etsinyt turvapaikkaa täältä, jolla ei ollut mitään muuta kotia, ei mitään muita ystäviä, jolla ei ollut mitään — ei mitään! Oi, Walter, jos olisin voinut tuoda sinulle mukanani miljoonia, en olisi ollut niin onnellinen sinun tähtesi kuin nyt!»
»Ja sinä, Florence kulta, etkö sinä ole mitään?» kysyi Walter.
»En, Walter, en mitään muuta kuin vaimosi.» Käsivarsi kiertyi kevyesti Walterin kaulan ympärille, ja ääni tuli yhä lähemmäksi. »Minä en ole mitään enää ilman sinua. Minulla ei ole mitään muuta toivetta maan päällä kuin saada olla omanasi. Minulla ei ole enää mitään muuta rakasta kuin sinä.»
Tosiaankin oli Tootsilla sinä iltana syytä lähteä pois pikku seurasta, käydä pari kertaa tarkistamassa kelloaan pörssitalon ajanmittarin mukaan, pistäytyä kerran neuvottelemassa erään pankkiirin kanssa, jonka hän äkkiä muisti, ja lopuksi vielä tehdä kävelyretki Aldgate-kaivon luokse!
Mutta ennenkuin hän lähti näille asioille tai oikeastaan ennenkuin hän oli tullutkaan ja lamput sytytetty, virkkoi Walter:
»Florence rakkaani, laivamme lastaus on nyt melkein lopussa, ja luultavasti se lähtee jokea alas juuri hääpäivänämme. Lähdemmekö liikkeelle jo saman päivän aamuna ja pysähdymme Kentissä, kunnes nousemme laivaan Gravesendissa viikon kuluttua?»
»Kuten haluat, Walter. Minä olen onnellinen missä tahansa. Mutta —»
»Mitä sitten, rakkaani?»
»Sinähän tiedät, ettei tule ensinkään häävieraita eikä kukaan vaatteittemme vuoksi erota meitä muista ihmisistä. Ennenkuin lähdemme sinä päivänä, vietkö minut — vietkö minut erääseen paikkaan aamulla, Walter — varhain — ennenkuin menemme kirkkoon?»
Walter näytti ymmärtävän, kuten olikin luonnollista niin uskollisesti rakastavan puolelta, ja vakuutti olevansa siihen valmis, vahvistaen sanansa suudelmalla — ehkä useammallakin kuin yhdellä tai kahdella tai kolmella. Florence tunsi itsensä hyvin onnelliseksi tänä vakavana, hiljaisena iltana.
Sitten tuli Susan Nipper heidän rauhalliseen huoneeseensa tuoden kynttilöitä, ja vähän sen jälkeen teetä. Pian ilmestyi myös kapteeni ja sitten Toots, joka — niinkuin aikaisemmin on mainittu — vietti perin levottoman illan ja pistäytyi usein kaupungille asioilleen. Mutta tavallisesti hän ei niin tehnyt, vaan sieti asemaansa oikein hyvin, pelaten korttia kapteenin kanssa neiti Nipperin neuvoessa, pelistä johtuvat pikku laskutoimitukset olivat hänelle tepsivänä keinona saada päänsä perinpohjin pyörälle.
Tällaisissa tilaisuuksissa kapteeni Cuttlen kasvoilla näkyi perätysten mitä ihmeellisimpiä tunteitten vaihteluita. Hänen vaistomainen hienotunteisuutensa ja ritarillisuutensa Florencea kohtaan sai hänet ymmärtämään, ettei ollut sopiva aika suuriäänisesti ilmaista hilpeyttään tai tyytyväisyyttään. Alituisesti kuitenkin toiselta puolen pyrki kuuluville joitakin irrallisia säveleitä viehättävästä Pegistä, ja ne sotkivat kapteenin käytöksen ihan auttamattomasti. Toisinaan sentään hänen ihailunsa Florencea ja Walteria kohtaan — jotka tosiaankin olivat suloinen pari nuoruudessaan, rakkaudessaan ja kauneudessaan, istuessaan vähän erossa muista — valtasi hänet niin kokonaan, että hän laski kortit käsistään, katsellen vain säteilevänä nuoria ja pyyhkien päätänsä nenäliinallaan. Siitä hän heräsi vasta nähdessään, kuinka Toots äkkiä syöksyi ulos, ja muistaessaan, että hän oli tietämättään haavoittanut nuoren miehen mieltä. Tämä ajatus teki hänet kovin alakuloiseksi, kunnes Toots palasi, jolloin hän taas kävi käsiksi kortteihinsa, iskien silmää ja nyökkäillen ja viitaten koukullaan kohteliaasti Susanille ilmaistakseen, ettei enää toista kertaa semmoista sattuisi. Ja nyt seurannut mielentila oli ehkä hänen parhaansa, sillä silloin hän koetti poistaa kasvoiltaan kaikki mahdolliset ilmeet ja istua tuijottaen ympärilleen huoneessa, samalla kun kuitenkin eri tunteet vaihtelivat hänen kasvoillaan taistellen keskenään ylivallasta. Riemukas ihailu Florencea ja Walteria kohtaan voitti aina muut ja pysyi ylivoimaisena, jollei Toots rynnännyt uudelleen ulos, jolloin kapteeni istui katuvan rikollisen näköisenä odottaen nuoren miehen paluuta ja silloin tällöin hiljaisella, moittivalla äänellä lausui itselleen kehoituksia, esim. »Reippaasti vain!» tai mutisi joitakin nuhteita »Ed'ard Cuttle miekkoselle», joka oli niin laiminlyönyt kaiken varovaisuuden.
Mutta erääseen kaikkein ankarimmista koettelemuksistaan oli Toots itse syypää. Sen sunnuntain lähestyessä, jolloin suoritettaisiin viimeinen kapteenin mainitsemista kuulutuksista, ilmaisi Toots tunteensa seuraa vaan tapaan Susan Nipperille.
»Susan», virkkoi hän, »minua vetää tuota kirkkoa kohti. Sanat, jotka erottavat minut lopullisesti neiti Dombeysta, kajahtavat korvissani kuin hautajaiskellot, mutta — kautta kunniasanani — minun täytyy ne kuulla. Tahdotteko siis huomenna saattaa minua pyhään rakennukseen?»
Neiti Nipper sanoi olevansa siihen valmis, jos se tuottaisi jonkinlaista tyydytystä Tootsille, mutta pyysi häntä kuitenkin luopumaan siitä ajatuksesta.
»Susan», sanoi silloin Toots hyvin juhlallisesti, »ennenkuin viiksiäni huomasi kukaan muu kuin minä itse, ihailin neiti Dombeyta. Ollessani vielä Blimberin orjuudessa ja uhrina ihailin neiti Dombeyta. Kun ei minua enää voitu lain voimalla estää pääsemästä omaisuuteeni käsiksi ja — kun siis sain sen haltuuni, ihailin neiti Dombeyta. Se kuulutus, joka liittää hänet luutnantti Waltersiin ja minut kolkkouteen, voi olla kauhea ja varmasti onkin», virkkoi hän tapailtuaan ensin tarpeeksi voimakasta sanankäännettä, »mutta, tietäkää se, minusta tuntuu, että minun pitää se kuulla. Minusta tuntuu kuin pitäisi omin korvin päästä varmuuteen siitä, että maa tosiaankin temmataan altani ja ettei minulla ole enää toivoa tai — niin, lyhyesti sanoen — jalkaa, jolla kävelisin.»
Susan Nipper ei voinut muuta kuin sääliä Tootsin onnetonta tilaa ja suostua asiain näin ollen tulemaan hänen mukanaan, kuten hän tekikin seuraavana päivänä.
Kirkko, jonka Walter oli valinnut siihen tarkoitukseen, oli lahonnut vanha kirkko pienen hautuumaan keskellä ja joka taholla monimutkaisten takakatujen ja pihojen ympäröimänä. Naapuritalot loivat sen ylle tavallaan holvikaton. Muuten se oli suuri, synkkä rakennus korkeine tammisine penkkeineen joihin sunnuntaisin näytti häviävän parisenkymmentä ihmistä papin äänen uneliaasti kaikuessa tyhjyydessä ja urkujen humistessa ja kohistessa ikäänkuin kirkko olisi potenut ähkyä, koska ei ollut seurakuntaa, joka olisi pitänyt tuulta ja kosteutta loitolla. Mutta tältä keskikaupungin kirkolta ei kuitenkaan puuttunut toisten kirkkojen seuraa, sillä joka taholla sen ympärillä kohoili torneja kuin mastonhuippuja joella. Melkein jokaisella läheisellä, mitättömällä aukiolla oli kirkko. Niiden yhtaikaa kuuluva kellonsoitto oli suorastaan huomaava Susanin ja Tootsin astellessa sitä kohti sunnuntai-aamuna.
He joutuivat suntion opastamina tilavaan penkkiin ja koska oli varhaista, oli heillä hyvää aikaa laskea seurakunnan lukumäärää tai katsella pientä, nukkavierua ukkoa, joka polkimen avulla soitti kelloa, seisten pylväistössä suojaseinän takana. Tarkasteltuaan rukouspöydälle tuotuja suuria kirjoja, Toots kuiskasi Susanille haluavansa mielellään tietää, missä kirjassa kuulutuksia pidettiin, mutta nuori nainen pudisti vain päätänsä ja rypisti otsaansa merkiksi, ettei ollut sopiva hetki kiinnittää huomiotaan maallisiin asioihin.
Mutta Tootsin näytti olevan mahdotonta estää ajatuksiaan yhä palaamasta samaan asiaan, ja ilmeisesti hän etsi silmillään kuulutuksia jumalanpalveluksen koko alkupuolen kestäessä. Kun lähestyi se aika, jolloin ne luettaisiin, ilmaisi nuorukaisparka suurta levottomuutta ja värisi, mitä ei vähentänyt kapteenin odottamaton ilmestyminen parvekkeen ensi riviin. Kun kirkonpalvelija ojensi papille luettelon, tarttui Toots kummallakin kädellään edessään olevan penkin selustaan, mutta Walter Gayn ja Florence Dombeyn nimiä luettaessa kovaa kolmannesti kuulutettuina hän joutui niin kokonaan tunteittensa valtaan, että syöksyi kirkosta ulos unohtaen hattunsa. Hänen jälkeensä kiiruhtivat suntio ja kaksi välskäriä, jotka sattuivat olemaan saapuvilla. Ensiksimainittu ilmestyi pian takaisin noutamaan puuttuvaa päähinettä ja kertomaan kuiskaamalla neiti Nipperille, ettei tarvinnut olla levoton herran vuoksi, joka oli sanonut, ettei hänen pahoinvoinnillaan ollut väliä.
Neiti Nipper, joka tunsi olevansa seurakunnan tarkasteltavana, olisi joutunut jo kylliksi hämilleen tästä välikohtauksesta, vaikkei sen enempää olisi sattunutkaan. Mutta sitä vaikeammaksi kävi tilanne, kun kapteeni peittelemättä ilmaisi jollakin tavalla olevansa asianosainen ja kaikki ihmiset pakostakin sen huomasivat. Tootsin tavaton rauhattomuus lisäsi ja pitkitti Susanin kiusallista asemaa. Koska nuoren miehen oli nykyisessä mielentilassaan mahdoton jäädä yksin kirkkomaalle yksinäisten mietteittensä raadeltavaksi ja koska hän myöskin epäilemättä halusi osoittaa kunnioitustaan sitä kirkollista toimitusta kohtaan, jonka hän oli jossakin määrin keskeyttänyt, palasi hän äkkiä, mutta ei enää penkkiin, vaan istuutui vapaalle paikalle sivukuoriin kahden vanhahkon naisen väliin, jotka olivat tottuneet saamaan viikottaisen henkisen leipänsä sinne hyllylle tuotuna. Tähän ryhmään Toots jäi häiriten kovasti seurakuntaa, jonka oli mahdotonta olla katselematta häneen päin, kunnes hän taas tunteittensa valtaamana äkkiä lähti hiljaa pois. Kun hän ei sitten enää uskaltanut tulla kirkkoon, mutta kuitenkin halusi päästä osalliseksi siitä, mitä sisällä tapahtui, ilmestyi hän tuon tuostakin jonkin akkunan taakse tähystämään surkean näköisenä sisälle. Koska hän ylettyi moneen akkunaan ulkoapäin ja hänen levottomuutensa oli hyvin suuri, ei ainoastaan ollut hyvin vaikea aavistaa, mihin akkunaan hän milloinkin ilmestyisi, vaan seurakunta käytti saarnan suomaa jokseenkin vapaata aikaa arvaillakseen, minkä akkunan vuoro seuraavalla kerralla olisi. Tootsin liikkeet olivat niin odottamattomat, että hän tavallisesti petti kaikki odotukset ja ilmestyi kuin silmänkääntäjän hahmo sinne, missä häntä vähimmin osattiin epäillä. Tätä salaperäisten ilmestymisten vaikutusta lisäsi vielä paljon se, että vaikka hänen oli vaikea nähdä sisään, jokaisen kirkossa olijan oli helppo nähdä ulos, mistä johtui, että hän viipyi akkunan kohdalla joka kerta kauemmin kuin oli osattu odottaa, kasvot lasia vasten likistettyinä, kunnes äkkiä huomasi kaikkien silmien olevan itseensä suunnattuina ja hävisi näkyvistä.
Tämä Tootsin menettely ja kapteenin selvästi huomattava osallisuus teki Susan Nipperin aseman niin kiusalliseksi, että hän tunsi suurta huojennusta jumalanpalveluksen päättyessä. Paluumatkalla hän ei ollut oikein ystävällinen Tootsille, kun tämä kertoi hänelle ja kapteenille, että hän nyt tuntiessaan olevansa varma siitä, ettei ollut mitään toivoa eräästä asiasta, oli tyynempi — tai ei juuri tyynempi, vaan tyynemmin ja täydellisemmin onneton.