»Minulla ei ole veljen oikeutta», jatkoi Walter. »Minulla ei ole veljen vaatimuksia. Lähtiessäni olitte lapsi. Palatessani tapasin naisen.»
Puna tummeni Florencen kasvoilla. Hän teki liikkeen kuin rukoillakseen, ettei Walter puhuisi enempää. Sitten hän painoi kasvot käsiinsä.
He olivat kumpikin hetkisen vaiti. Florence itki.
»Minun velvollisuuteni niin luottavaa, puhdasta ja hyvää sydäntä kohtaan», virkkoi Walter, »on reväistä itseni irti siitä, vaikka samalla repisin oman sydämeni kappaleiksi. Kuinka uskaltaisin sanoa teitä sisarekseni!»
Florence itki yhä.
»Jos olisitte ollut onnellinen, ympärillänne rakastavia ja ihailevia omaisia, niinkuin pitäisi, ja kaikkea sitä, mikä tekee syntymästä asti perityn asemanne niin kadehdittavaksi», puhui Walter, »ja jos silloin olisitte sanonut minua veljeksenne, hellyydessä muistellessanne mennyttä, olisin voinut vastata siihen nimitykseen samoin etäisestä paikastani ilman sitä sisäistä vakaumusta, että niin menetellessäni käytän väärin viatonta luottamustanne. Mutta täällä — ja nyt!»
»Oi, kiitos, kiitos, Walter! Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon vääryyttä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minua neuvonut. Olen ihan yksin.»
»Florence!» huudahti Walter kiihkeästi. »Nyt minun on kiire lausua ajatukseni, mutta joitakin hetkiä sitten ei mikään olisi kyennyt pusertamaan niitä huuliltani. Jos olisin menestynyt, jos minulla olisi mitään keinoja tai toivoa kyetä jonakin päivänä palauttamaan teidät asemaan, joka edes suunnilleen vastaisi entisiä olojanne, olisin sanonut teille, että on olemassa yksi nimitys, jonka voisitte minulle suoda — kaikkea muuta ylempi oikeus suojellakseni ja helliäkseni teitä — vaikkei minulla ole siihen muuta ansiota kuin rakkauteni ja kunnioitukseni teitä kohtaan ja se, että koko sydämeni kuuluu teille. Olisin tunnustanut teille, että ainoastaan sillä tavalla voisitte antaa minulle oikeuden suojella ja vaalia teitä ja että vain silloin olisin uskaltanutkin ottaa sen vastaan. Mutta jos minulla olisi se oikeus, pitäisin sitä niin kallisarvoisena ja verrattomana, että koko elämäni kestävä uskollisuus ja into ei riittäisi sen arvoa tunnustamaan.»
Florencen pää oli yhä kumarruksissa, hänen kyyneleensä vuotivat yhä, ja hänen rintansa kohoili nyyhkytyksistä. »Rakas Florence! Rakkahin Florence, joksi teitä nimitin ajatuksissani, ennenkuin kykenin käsittämään, kuinka julkeaa ja vaateliasta se oli! Viimeisen kerran sallikaa minun mainita teitä rakkaalta nimeltänne ja koskettaa tätä lempeää kättä merkiksi siitä, että sisarellisesti unohdatte äsken lausumani sanat.»
Florence kohotti päänsä ja puhui Walterille silmissään niin juhlallinen ja suloinen ilme kyynelten takana, huulillaan niin tyyni, kirkas ja rauhallinen hymy, koko olennossaan ja äänessään sellainen hiljainen ja lempeä värinä, että nuoren miehen herkimmät sydämen äänet alkoivat soida ja hänen katseensa himmeni.
»Ei, Walter, en voi niitä unohtaa. En tahtoisi mistään hinnasta unohtaa. Oletko — oletko kovin köyhä?»
»Minä olen vain vaeltaja», vastasi Walter, »joka elinkeinokseen tekee matkoja meren toiselle puolen. Sellainen on nyt toimeni.»
»Lähdetkö taas pian?»
»Hyvin pian.»
Florence katseli häntä tuokion ja sitten laski ujosti värisevän kätensä hänen käteensä.
»Jos otat minut vaimoksesi, Walter, rakastan sinua uskollisesti. Jos sallit minun lähteä mukaasi, tulen vaikka maailman ääriin pelkäämättä. En voi hylätä mitään sinun iloksesi — minulla ei ole mitään uhrattavaa sinun tähtesi, ei ketään, josta kaivaten luopuisin. Kaiken rakkauteni ja koko elämäni omistan sinulle ja viimeisellä hengenvedollani äännän sinun nimeäsi Jumalalle, jos minulla on aistit ja muisti jäljellä.»
Walter veti hänet syliinsä, painoi hänen poskensa omaansa vasten, ja nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä torjumista tai yksinäisyyttä, Florence itki vapaasti rakastettunsa rintaan nojaten.
Siunatut sunnuntaikellot, jotka soivat niin rauhallisesti heidän hurmaantuneisiin, onnellisiin korviinsa! Siunattu sunnuntairauha, joka sointuu niin oivallisesti heidän sielujensa tyyneyteen ja ympäröi heidät pyhällä ilmakehällä! Siunattu hämärä, joka hiipii rauhoittamaan Florencea, niinettä hän vaipuu uneen kuin tuuditettu lapsi Walterin povelle!
Oi, kuinka kevyesti rakas ja uskollinen olento siinä lepää! Niin, Walter, katsahda suljettuihin silmiin ylpeästi ja hellästi, sillä koko avarassa maailmassa ne etsivät tästedes vain sinua — ainoastaan sinua!
* * * * *
Kapteeni pysyi pienessä arkihuoneessa pimeään asti. Hän otti tuolin, jolla Walter oli istunut, ja tuijotti kattoakkunaan, kunnes päivä vähitellen häipyi ja tähdet kurkistivat alas. Hän sytytti kynttilän, sytytti piipun, poltti sen loppuun ja mietiskeli, mitä kummaa yläkerrassa tapahtui ja miksi he eivät kutsuneet häntä teelle.
Sitten Florence tuli hänen luokseen, kun hänen ihmettelynsä oli suurimmillaan.
»Jaha, lapsukainen!» huudahti kapteeni. »Olettepa te ja Walter todellakin jutelleet koko kauan!»
Florence tarttui pienellä kädellään erääseen kapteenin suurista takinnapeista ja virkkoi katsahtaen hänen kasvoihinsa:
»Kapteeni kulta, sallitteko minun kertoa teille erään asian?» Kapteeni kohotti päänsä nopeasti kuullakseen, mistä oli puhe. Voidessaan siinä asennossa paremmin tarkastella Florencea hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja samalla itsensä niin kauas kuin mahdollista.
»Mitä, sydänkäpyni!» huudahti hän äkkiä pöyhistäen itseään. »Siitäkö on puhe?»
»Siitä», vastasi Florence innokkaasti.
»Walter sulhanen! Niinkö?» karjui kapteeni heitellen vahakangashattuaan kattoakkunaa kohti.
»Niin», myönsi Florence nauraen ja itkien yhtaikaa.
Kapteeni sieppasi hänet heti syliinsä. Sitten hän otti lattialta hattunsa, painoi sen päähänsä, pisti Florencen käden kainaloonsa ja talutti hänet taas yläkertaan, sillä nyt hän tunsi saavansa hämätä mainiolla sutkauksella.
»Ähä, Walter», virkkoi kapteeni katsoen sisään ovesta, samalla kun hänen kasvonsa loistivat ystävällisen lämmityspullon tavalla. »Vai ei mikään muu suhde ole mahdollinen?»
Näytti siltä kuin hän olisi tukehtua tähän leikilliseen härnäykseensä, jota hän toisti kymmeniä kertoja teenjuonnin aikana. Samalla hän kiilloitti loistavaa nenäänsä takkinsa hihalla ja pyyhkäisi tuon tuostakin päätänsä nenäliinalla. Mutta häneltä ei puuttunut vakavampaakaan ilon lähdettä, kun hän vain halusi siihen turvautua, sillä nuoret kuulivat hänen katsellessaan heitä sanomattoman ihastuksen vallassa virkkavan hiljaa joitakin kertoja:
»Ed'ard Cuttle, etpä ole kertaakaan elämässäsi lähtenyt paremmalle reitille kuin luopuessasi pikku omaisuudesta!»
Dombey ja maailma
Mitä tekee ylpeä mies päivän seuratessa toistaan? Ajatteleeko hän kertaakaan tytärtään tai ihmetteleekö minne hän on mennyt? Luuleeko hän Florencen palanneen kotiin ja elelevän entiseen tapaan synkässä talossa? Kukaan ei voi vastata hänen puolestaan. Hän ei ole sen koommin kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä. Hänen palveluskuntansa pelkää häntä liiaksi kosketellakseen asiaa, josta hän itsepintaisesti pysyy vaiti. Sen ainoan henkilön, joka uskaltaa kysellä häneltä, hän vaientaa silmänräpäyksessä.
»Rakas Paul», mutisee hänen sisarensa, joka pujahtaa huoneeseen samana päivänä, jolloin Florence on lähtenyt, »sinun vaimosi, se nousukas! Onko se mahdollista, mitä olen kuullut kerrottavan? Onko totta, että hän palkitsee tällä tavoin sinun verrattoman kiintymyksesi, joka meni niin pitkälle, että uhrasit omat sukulaisesikin hänen oikuilleen ja ylpeydelleen? Veliparkani!»
Näin puhuen ja samalla muistellen, ettei häntä ollut kutsuttu tupaantuliaisten päivällisille, rouva Chick käyttää ahkerasti nenäliinaansa ja heittäytyy Dombeyn kaulaan. Mutta Dombey irroittaa hänet kylmäkiskoisesti ja taluttaa hänet istumaan.
»Kiitos, Louisa», virkkaa hän, »tästä rakkautesi todistuksesta, mutta toivon, että keskustelumme siirtyy johonkin toiseen aiheeseen. Jos valitan kohtaloani, Louisa, tai ilmaisen olevani lohdutuksen tarpeessa, voit sitä tarjota minulle, jos tahdot olla niin hyvä.»
»Rakas Paul», huomauttaa hänen sisarensa pitäen nenäliinaansa kasvojaan vasten ja pudistaen päätään, »minä tunnen ylevän mielesi enkä mainitse enää sanaakaan asiasta, joka on niin tuskallinen ja mieltä kuohuttava» — rouva Chickiä puistattaa tässä ylevä suuttumus — »mutta salli minun kysyä — vaikka pelkään kuulevani jotakin, mikä järkyttää ja surettaa minua — millainen on onnettoman Florence-paran kohtalo».
»Louisa», vastaa hänen veljensä jyrkästi, »vaikene. Ei sanaakaan enää siitä!»
Rouva Chick ei voi muuta kuin pudistaa päätänsä, käyttää nenäliinaansa ja huokailla rappeutuneiden Dombey-suvun jäsenten vuoksi, jotka eivät enää ansaitse Dombeyn nimeä. Mutta hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, onko Florence syyllinen Edithin karkaamiseen, onko hän mennyt äitipuolensa mukana tai tehnyt liian paljon tai liian vähän tai jotakin tai ei mitään.
Dombey kulkee tietään horjumatta, sulkee ajatuksensa ja tunteensa itsepintaisesti omaan rintaansa eikä ilmaise niitä kenellekään. Hän ei laisinkaan etsiskele tytärtään. Mahdollisesti hän ajattelee Florencen olevan tätinsä luona tai täällä kotona. Kenties hän ajattelee tytärtään alinomaa taikka ei ohimennenkään. Hänen ulkonaisen hahmonsa perusteella voi tehdä mitä päätelmiä tahansa.
Mutta yksi seikka on varma: hän ei usko menettäneensä Florencea. Hänellä ei ole aavistustakaan todellisesta asianlaidasta. Hän on elänyt liian kauan suljettuna omaan ylemmyyteensä ja nähnyt Florencen kärsivällisenä ja hiljaisena alapuolellaan pelätäkseen sitä mahdollisuutta. Vaikka onnettomuus onkin häntä järkyttänyt kovasti, ei hän vielä ole alentunut toisten ihmisten tasalle. Juuri on leveä ja syvällä, ja vuosien kuluessa ovat sen pienet haarautumat levinneet joka suuntaan ja imeneet ravintoa kaikesta ympärillä olevasta. Puu on saanut iskun, mutta sitä ei ole kaadettu.
Mutta niin tarkoin kuin Dombey salaakin sisäisen maailmansa ulkonaiselta, jolla hänen mielestään on toistaiseksi vain yksi ainoa tehtävä, nimittäin vartioida häntä tarkoin, missä hän liikkuneekin, ei hän voi peittää siltä kapinoivia merkkejä, jotka ilmenevät ontoissa silmissä ja poskissa, huolestuneessa otsassa ja alakuloisessa, synkässä ilmeessä. Luoksepääsemättömänä niinkuin ennenkin hän on kuitenkin muuttunut mies. Yhtä ylpeänä kuin ennen konsanaan hän on sisäisesti nöyryytetty, sillä muuten ei näitä ulkonaisia merkkejä voisi olla.
Maailma — mitä maailma ajattelee hänestä, kuinka se katselee häntä, mitä se näkee hänessä ja mitä se sanoo hänestä — se on hänen sisäinen kiusanhenkensä. Se seuraa häntä kaikkialle ja — mikä on vielä pahempaa — se on kaikkialla sielläkin, missä hän itse ei ole. Se astuu hänen kerallaan palvelijoiden joukkoon, ja kuitenkin hän jättää sen kuiskailemaan taakseen. Hän näkee sen osoittelevan häntä sormellaan kadulla, se odottelee häntä hänen liiketoimistossaan, se kurkistelee ivallisesti rikkaitten kauppiaitten olkapäiden ylitse, se kulkee viittaillen ja rupatellen kansanjoukossa, se ennättää aina hänen edellään joka paikkaan ja on aina innokkaimmillaan hänen lähdettyään pois, siitä hän on varma. Kun hän itse on sulkeutunut huoneeseensa iltaisin, on se hänen talossaan ja sen ulkopuolella, sen askeleet kuuluvat katukivitykseltä, se tuijottaa häneen pöydällä lojuvien sanomalehtien palstoilta, se pyyhältää edestakaisin rautateillä ja laivoissa: rauhattomana ja toimeliaana kaikkialla, ottamatta huomioon ketään muuta kuin hänet.
Se ei ole vain hänen mielikuvituksensa tuote. Se on yhtä eloisa muidenkin ihmisten ajatuksissa kuin hänen. Katsokaa Feenix-serkkua, joka tulee Baden-Badenista vartavasten puhellakseen hänen kanssaan. Katsokaa majuri Bagstockia, joka seuraa Feenix-serkkua tätä ystävällistä tehtävää suorittamaan.
Dombey ottaa heidät tapansa mukaan arvokkaasti vastaan ja seisoo suorana entisessä asennossaan tulen edessä. Hän tuntee maailman katselevan häntä heidän silmillään ja näkee saman katseen seinälle ripustetuissa muotokuvissa. Kirjahyllyllä herra Pitt niinikään edustaa sitä.
»Harvinaisen kylmä kevät», virkkaa Dombey — pettääkseen maailmaa.
»Hitto vieköön, hyvä ystävä», sanoo majuri ystävyyden tunteen lämmittämänä. »Joseph Bagstock on kurja olento silloin, jos on teeskenneltävä. Jos haluatte pitää ystäviänne loitolla, Dombey, ja ottaa heidät kylmästi vastaan, ei J.B. ole tarkoituksiinne sopiva mies. Joe on karu ja itsepintainen, Joe on suorasukainen. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Yorkin herttua-vainaja osoitti minulle sen kunnian, että sanoi joko ansiosta tai ansiotta — siitä ei nyt ole puhe —: 'Jos armeijassa on olemassa mies, johon voin luottaa, mikäli tarvitsee osata suoraan maaliin, niin se mies on Joe — Joe Bagstock.'»
Dombey osoittaa hyväksyvänsä tämän väitteen.
»Nähkääs, Dombey», jatkaa majuri, »minä olen maailmanmies. Meidän ystävämme Feenix — jos saan niin sanoa —»
»Se tuottaa minulle suuren kunnian», huomauttaa Feenix-serkku.
»— on myöskin maailmanmies, Dombey, ja te olette maailmanmies. No niin, kun kolme maailmanmiestä kohtaa toisensa ja kun he ovat ystävyksiä — niinkuin luulen» — taas Feenix-serkkuun kääntyen.
»Varmasti erittäin hyviä ystäviä», myöntää Feenix-serkku.
»— ja kun he ovat ystävyksiä», toistaa majuri, »niin kelpo Joen mielipide (mahdollisesti J. erehtyy) on se, että maailman mielipiteen voi jossakin tietyssä asiassa helposti saada selville».
»Epäilemättä», sanoo Feenix-serkku. »Sehän on todellakin itsestään selvä asia. Minusta on peräti tärkeätä, majuri, että ystäväni Dombey kuulisi minun ilmaisevan suuren hämmästykseni ja mielipahani siitä, että rakastettava ja hienosti sivistynyt sukulaiseni, jolla oli kaikki mahdolliset edut tehdäkseen miehen onnelliseksi, on niin suuressa määrin unohtanut, mitä hän oli velkapää — suoraan sanoen maailmalle — että hän teki sellaisen kepposen. Olen ollut siitä lähtien hiton lailla masentuneella mielellä ja sanoinkin eilen illalla Long Saxbylle — joka on kuuden jalan ja kymmenen tuuman pituinen ja jonka ystäväni Dombey luultavasti tuntee — että se on koskenut minuun ihan sietämättömästi ja tehnyt minut suorastaan sappitautiseksi. Se saa ihmisen miettimään, tällainen tuhoisa onnettomuus», jatkaa Feenix-serkku, »että tapaukset kehittyvät ehdottomasti omalla voimallaan, sillä jos minun tätini olisi elänyt sen tapahtuessa, olisi sen vaikutus hänen tapaiseensa hiton vilkkaaseen ihmiseen ollut niin järkyttävä, että hän ehdottomasti olisi menettänyt henkensä onnettomuuden uutena uhrina».
»Kuulkaapa, Dombey!» virkkaa majuri, aloittaen taas hyvin tarmokkaasti.
»Suokaa anteeksi», keskeyttää hänet Feenix-serkku. »Sallikaa minun vielä kosketella erästä seikkaa. Ystäväni Dombey sallinee minun huomauttaa, että jos jotakin vielä voisi lisätä sietämättömän kiusalliseen mielentilaan, jonka vallassa olen tätä tapausta ajatellessani, niin se on maailman luonnollinen hämmästys siitä, että rakastettavan ja hienosti kasvatetun sukulaiseni (niinkuin minun yhä täytynee rohjeta häntä nimittää) otaksutaan niin menetelleen erään valkohampaisen miekkosen kanssa, joka on asemansa puolesta paljon alempana kuin hänen aviomiehensä. Mutta samalla kun minun täytyy jokseenkin jyrkästi pyytää ystävääni Dombeyta olemaan syyttämättä rakastettavaa ja hienosti sivistynyttä sukulaistani, kunnes hänen syyllisyytensä on täydellisesti todistettu, tahdon vakuuttaa ystävälleni Dombeylle, että se suku, jonka edustaja olen ja joka on nyt melkein sammunut (hiton surullinen miete miehelle), ei pane minkäänlaisia esteitä hänen tielleen ja on onnellinen voidessaan suostua jokaiseen kunnialliseen menettelytapaan, jonka hän mahdollisesti katsoo sopivaksi tulevaisuuden varalta. Toivoakseni ystäväni Dombey luottaa niihin hyviin tarkoituksiin, jotka elähdyttävät minua tässä surullisessa asiassa, enkä tosiaankaan luule tarpeelliseksi vaivata ystävääni Dombeyta sen useammilla huomautuksilla.»
Dombey kumartaa kohottamatta silmiään ja pysyy vaiti.
»No niin, Dombey», virkkaa majuri, »kun nyt ystävämme Feenix on niin kaunopuheisella tavalla, ettei vanha Joe B. ole koskaan kuullut sen etevämpää — ei, kautta taivaan, arvoisa herra, ei olekaan!» vakuuttaa majuri kerrassaan sinisenä, tarttuen keppiinsä keskikohdalta — »käsitellyt asiaa, mikäli se koskee puheena olevaa naista, nojaan minä vanhaan ystävyyteemme, Dombey, valaistakseni sitä toiselta puolen. Hyvä ystävä», sanoo majuri köhien, »maailmalla on näissä seikoissa mielipiteitä, jotka pitää ottaa huomioon».
»Sen tiedän», myöntää Dombey.
»Luonnollisesti sen tiedätte, Dombey», jatkaa majuri. »Hitto vieköön, kyllä minä ymmärrän teidän sen tietävän. Ei ole todennäköistäkään, että teidän kaltaisenne mies ei tietäisi.»
»Toivoakseni ei», vastaa Dombey.
»Dombey, te kai arvaatte lopun. Minä puhun suoraan — ehkä malttamatta — sillä Bagstockien suku on aina puhunut suoraan. Vähän he ovat koskaan sillä keinoin saavuttaneet, mutta se on Bagstockien veressä. Tuo mies on pantava pyssynpiipun eteen. J.B. on käytettävissänne. Hän vaatii ystävän nimeä. Jumala teitä siunatkoon!»
»Majuri», vastaa Dombey, »olen teille kiitollinen. Käännyn teidän puoleenne, kun se aika tulee. Koska se aika ei ole vielä tullut, olen malttanut olla puhumatta teille siitä.»
»Missä se mies on, Dombey?» kysyy majuri häneen jonkin aikaa läähättäen.
»En tiedä.»
»Oletteko saanut hänestä mitään tietoja?» kysyy majuri.
»Olen.»
»Dombey, minä iloitsen kuullessani sen», virkkaa majuri. »Onnittelen teitä.»
»Suonette anteeksi molemmat — myöskin te, majuri», huomauttaa Dombey, »etten tällä hetkellä ryhdy sen tarkempiin selittelyihin. Tietoni on omituista laatua ja omituisella tavalla saatu. Mahdollisesti se osoittautuu arvottomaksi, mahdollisesti se on totta. Nyt en voi tietää tarkemmin. Tämän enempiä selityksiä en voi antaa.»
Vaikka tämä on jokseenkin kylmä vastaus majurin hehkuvaan innostukseen, ottaa hän sen suopeasti vastaan ja lausuu julki ilonsa sen ajatuksen johdosta, että maailman oikeutettu uteliaisuus toivottavasti pian tyydytetään. Sitten Feenix-serkku saa asianmukaisen osuuden kiitollisuudesta rakastettavan ja hienosti sivistyneen sukulaisensa mieheltä, ja hän ja majuri Bagstock vetäytyvät pois jättäen Dombeyn taas maailman haltuun miettimään mielin määrin sitä tapaa, kuinka ystävät tulkitsevat hänelle maailman ajatuksia hänen asioistaan ja sen kohtuullista ja järkevää odotusta.
Mutta kuka istuu taloudenhoitajattaren huoneessa vuodattaen kyyneleitä ja puhellen rouva Pipchinin kanssa matalalla äänellä kädet kohotettuina? Se on nainen, ja hänen kasvojaan peittää hyvin tiukka musta myssy, joka nähtävästi ei kuulu hänelle. Se on neiti Tox, joka on lainannut tämän valepuvun palvelijattareltaan ja tullut Prinsessan aukiolta päin salaa uudistaakseen vanhan tuttavuutensa rouva Pipchinin kanssa, jotta voisi saada varmoja tietoja Dombeyn tilasta. »Kuinka hän kestää sen, hyvä ystävä?» kysyy neiti Tox.
»No niin», vastaa rouva Pipchin äreällä tavallaan, »hän on hyvin entisensä kaltainen».
»Ulkonaisesti», lisää neiti Tox. »Mutta mitä hän tunteekaan sisimmässään!»
Rouva Pipchinin kovat harmaat silmät katselevat epäluuloisina hänen vastatessaan kolmena selvästi eri purkauksena: »Niin! Ehkä. Otaksun niin.» Sitten hän jatkaa: »Puhuakseni suoraan, Lucretia» — hän puhuttelee neiti Toxia yhä Lucretiaksi, sillä hän on kohdistanut ensimmäiset kokeensa lasten masentamisen alalla tähän naiseen, joka silloin oli onneton, kuihtunut ja pieni nuori tyttö — »puhuakseni suoraan, Lucretia, hän voi mielestäni olla iloinen päästyään eroon vaimostaan. Minäkään en voisi sietää läheisyydessäni niin vaskisia kasvoja!»
»Tosiaankin vaskisia. Voitte varmasti sanoakin vaskisia, rouva Pipchin!» sanoo neiti Tox. »Jättää miehensä! Niin ylevän miehen!» Ja neiti Tox joutuu taas liikutuksensa valtaan.
»En tahtoisi puhua juuri ylevyydestä», huomauttaa rouva Pipchin hieroen kiukkuisesti nenäänsä. »Mutta sen minä tiedän, että kun koettelemukset kohtaavat ihmisiä, pitää heidän kestää ne. Hölyn pölyä! Minullakin on ollut tarpeeksi kestämistä aikanani! Sellainen hälinä mokomasta. Hän on lähtenyt, ja niin olemme hänestä päässeet. Enpä luulisi kenenkään kaipaavan häntä takaisin!»
Tämä viittaus perulaisiin kaivoksiin vaikuttaa sen, että neiti Tox nousee lähteäkseen pois. Rouva Pipchin soittaa kelloa ja kutsuu Towlinsonin saattamaan häntä ulos. Towlinson, joka ei ole pitkiin aikoihin nähnyt neiti Toxia, virnistelee, sanoo toivovansa, että hän voi hyvin, ja lisää, ettei hän aluksi tuntenut neiti Toxia myssy päässä.
»Kiitos, jokseenkin hyvin, Towlinson», vastaa neiti Tox. »Pyydän teitä ystävällisesti olemaan mainitsematta kenellekään, jos sattumalta näette minut täällä. Vierailuni ovat tarkoitetut vain rouva Pipchinille.»
»Kuten haluatte, neiti.»
»Järkyttäviä asioita on tapahtunut, Towlinson», huomauttaa neiti Tox.
»Niin, ihan kauheita», myöntää Towlinson.
»Toivoakseni se, mitä täällä on tapahtunut, on teille opiksi, Towlinson», huomauttaa neiti Tox, joka opettaessaan Toodlen perhettä on omaksunut varoittavan äänensävyn ja tavan käyttää hyväkseen tilapäisiä sattumia.
»Varmasti, neiti», vastaa Towlinson.
Hän näyttää vielä tuumiskelevan itsekseen, millä lailla tämä varoitus soveltuu nimenomaan häneen, kun äreä rouva Pipchin äkkiä herättää hänet mietteistään kysymällä: »Mitä te odotatte? Miksi ette saata tätä naista ovelle?» Silloin hän opastaa neiti Toxin pois. Sivuuttaessaan Dombeyn oven neiti Tox vetäytyy mustan myssynsä sisimpiin syvyyksiin ja astuu varpaisillaan. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan hiukkasta, joka ajattelee Dombeyta niin usein ja tuntee sellaista surua ja levottomuutta hänen tähtensä kuin neiti Tox kävellessään kadulla musta myssy päässään ja pyrkiessään kotiin kenenkään huomaamatta, kun lamput on juuri sytytetty.
Mutta neiti Tox ei merkitse mitään Dombeyn maailmassa. Hän saapuu joka ilta hämärissä käyttäen koleina iltoina myssyn lisäksi vielä päällyskenkiä ja sateenvarjoa. Hän kestää Towlinsonin virnistykset ja rouva Pipchinin tiuskimiset ja töykeyden ja kaiken muun saadakseen vain tietää, kuinka Dombey voi ja kuinka hän kestää onnettomuutensa, mutta hänellä itsellään ei ole mitään tekemistä Dombeyn maailmassa, joka vaativaisena ja kiusallisena pysyy ennallaan ja tulee toimeen ilman häntä. Ja hän, kaikkea muuta kuin kirkas tai erikoinen tähti, kiertää pientä rataansa toisen aurinkokunnan nurkassa ja tietää sen, mutta tulee sittenkin, itkee, lähtee takaisin ja on tyytyväinen. Neiti Toxia on tosiaankin helpompi tyydyttää kuin sitä maailmaa, joka tuottaa Dombeylle niin paljon huolta.
Liikehuoneistossa pohtivat konttoristit suurta onnettomuutta kaikkine valo- ja varjopuolineen, mutta varsinkin sitä kysymystä, kuka saa Carkerin paikan. Yleensä he ovat sitä mieltä, että siitä varmasti vähennetään muutamat lisätulot ja että se käy ikäväksi uusien rajoitusten ja ehtojen vuoksi. Ne, joilla ei ole pienintäkään toivoa saada sitä paikkaa, ovat ehdottomasti sillä kannalla, etteivät sitä tahtoisikaan, eivätkä ollenkaan kadehdi sitä henkilöä, jolle se mahdollisesti on varattu. Tässä kauppaliikkeessä ei ole tunnettu näin suurta järkytystä sen jälkeen kuin Dombeyn pieni poika kuoli, mutta kaikki sellaiset mielenliikutukset saavat siellä seurallisen, melkeinpä hyväntuulisen leiman ja johtavat lämpimän toveruuden vahvistamiseen. Tämä edullinen tilaisuus sovittaa keskenään konttorin tunnustetun älyniekan ja hänen eteenpäin pyrkivän kilpailijansa, jotka ovat kauan olleet perivihollisia. He päättävät lähteä tovereineen yhteisille päivällisille läheiseen ravintolaan juhliakseen jälleen virinnyttä ystävyyttään. Älyniekka toimii puheenjohtajana, kilpailija varapuheenjohtajana. Jälkiruuan perästä nousee älyniekka puhumaan: »Hyvät herrat, en voi salata itseltäni, ettei tämä ole sopiva aika yksityisiin riitoihin. Äskeiset tapaukset, joihin ei tarvitse erikoisemmin viitata, mutta jotka eivät ole kokonaan jääneet käsittelemättä parissa sunnuntailehdessä ja eräässä päivälehdessäkin» (tässä seuran kaikki muut jäsenet lausuvat sen nimen äänekkäästi kuiskaten), »ovat saaneet minut miettimään yhtä ja toista, ja minusta tuntuu, että jokainen henkilökohtainen erimielisyys minun ja Robinsonin välillä tällaisella hetkellä merkitsisi ikuisiksi ajoiksi sen voimakkaan yhteistunteen kieltämistä, jonka täydellä syyllä otaksun ja toivon aina pysyvän tunnusmerkillisenä Dombey ja Pojan henkilökunnalle». Robinson vastaa tähän kuin mies ja veli. Sitten esiintyy ihan uudessa valossa eräs herrasmies, joka on ollut liikkeen palveluksessa kolme vuotta, mutta joka hetki vaarassa saada potkut laskuvirheittensä vuoksi. Hän pitää lennokkaan puheen, sanoen toivovansa, ettei heidän kunnioitetun esimiehensä tarvitsisi koskaan enää kokea sellaista onnettomuutta, joka nyt on kohdannut hänen kotiliettään, ja luettelee pitkän jonon asioita, jotka kaikki alkavat sanoilla: »älköön hänen enää koskaan», saaden palkkiokseen suosionosoitusten myrskyn. Lyhyesti sanoen, heillä on mitä hauskin ilta, eikä sitä häiritse muu kuin kiista kahden nuorukaisen välillä, jotka lausuessaan otaksumia Carkerin viime vuosipalkan suuruudesta uhkaavat toisiaan viinilaseilla ja jotka sitten toimitetaan ulos hyvin kiihtyneinä. Seuraavana päivänä on soodavesi hyvin haluttua liikkeen konttorissa, ja useimmat pitävät ravintolalaskua julkeana nylkemisenä.
Mitä tulee Perchiin, niin hän on hyvää vauhtia menossa perikatoaan kohti. Hänet näkee taas usein kapakoissa, joissa toiset kestitsevät häntä hänen valehdellessaan hirveästi. Näyttää siltä kuin hän olisi kohdannut jokaisen viime selkkaukseen sekaantuneen henkilön tuon tuostakin ja sanonut heille »herra» tai »rouva», kuinka asia kulloinkin on vaatinut, »miksi olette niin kalpea?» minkä kuullessaan kukin on värissyt kiireestä kantapäähän ja virkkanut: »Oi, Perch!» ja juossut pois. Joko tunnontuskat näiden mahdottomuuksien vuoksi tai väkijuomia seurannut vastavaikutus saa Perchin äärimmäisen alakuloiselle mielelle sinä aikana illasta, jolloin hän tavallisesti etsii lohdutusta rouva Perchin seurasta. Rouva Perch taas on hyvin ärtyisellä mielellä, sillä hän pelkää, että hänen miehensä luottamus naisväkeen on järkkynyt ja että hän puolittain odottaa kotiin tullessaan, että hänen vaimonsa on karannut jonkun aatelismiehen kanssa.
Dombeyn palvelijatkin muuttuvat näinä aikoina hyvin epäsäännöllisiksi ja työhönsä sopimattomiksi. He syövät vakinaisesti kuumaa ruokaa illalliseksi ja keskustelevat »asiasta» kuuman juoman höyrytessä heidän edessään pöydällä. Towlinson on aina päihtynyt puoliyhdentoista jälkeen ja kyselee usein, eikö hän sanonut, ettei mitään hyvää seuraa kulmatalossa asumisesta. He kuiskailevat Florence-neidistä ja lausuvat arvelujaan hänen olinpaikastaan, mutta ovat yhtä mieltä siitä, että ellei herra Dombey sitä tiedäkään, tietää rouva Dombey. Tämä johtaa heidän ajatuksensa viimeksimainittuun, jolloin keittäjätär huomauttaa, että hän oli kuitenkin kerrassaan komea olento. Mutta hän oli liian ylhäinen! He ovat kaikki yksimielisiä siitä, että hän oli liian ylhäinen, ja Towlinsonin vanha lemmitty, sisäkkö (joka on hyvin siveellinen), pyytää, ettei hänelle enää koskaan puhuttaisi ihmisistä, jotka pitävät päätänsä liian korkealla ikäänkuin tämä maailma ei olisi heille kyllin hyvä.
Kaikki, mitä tässä asiassa sanotaan ja tehdään, tapahtuu yhteisesti — Dombeyta tietysti lukuunottamatta. Dombey ja maailma eivät tiedä toisistaan.
Salainen sanoma
Kelpo rouva Brown ja hänen tyttärensä Alice istuivat ääneti asunnossaan. Oli myöhäinen ilta keväällä. Vain joitakin päiviä oli kulunut siitä, kun Dombey oli kertonut majuri Bagstockille omituisesta, erikoisella tavalla saadusta uutisesta, joka mahdollisesti saattoi ilmetä hyödyttömäksi ja mahdollisesti osoittautua todeksi. Maailma ei ollut vielä tyytyväinen.
Äiti ja tytär istuivat pitkän aikaa sanaakaan vaihtamatta, melkeinpä liikahtamatta. Eukon kasvot olivat omituisen levottomat ja odottavan näköiset. Samoin olivat hänen tyttärensäkin kasvot, mutta vähemmän silmäänpistävästi, ja joskus ne synkkenivät kuin pettymyksen ja epäilyksen vaikutuksesta. Eukko ei nähnyt näitä vaihteluita nuoremman kasvoilla, vaikka tarkastelikin niitä usein, vaan istui mutisten itsekseen ja kuunnellen.
Vaikka heidän asuntonsa oli köyhä ja kurja, ei se kuitenkaan ollut niin perinpohjin surkea kuin siihen aikaan, jolloin kiltti rouva Brown asui siellä yksin. Yhdessä ja toisessa kohdassa saattoi nähdä yritystä puhtauteen ja järjestykseen, vaikka se olikin suoritettu huolettomalla, mustalaismaisella tavalla ja heti sen huomasi nuoremmasta johtuneeksi. Heidän kummankin istuessa vaiti synkkenivät illan varjot, kunnes tummuneet seinät melkein katosivat pimeyteen.
Sitten Alice katkaisi hiljaisuuden, joka oli kestänyt niin kauan, ja virkkoi:
»Lakkaa ajattelemasta häntä, äiti. Hän ei tule tänne.»
»Enpä lakkaa odottamasta!» vastasi eukko kärsimättömästi. »Hän tulee tänne.»
»Saammepa nähdä», virkkoi Alice.
»Saamme nähdä hänet», vastasi äiti.
»Tuomiopäivänä», jatkoi tytär.
»Ymmärrän sinun ajattelevan, että minä elän toista lapsuuttani!» marisi eukko. »Sellaista rakkautta ja kunnioitusta osoittaa minulle tyttäreni, mutta minä olen viisaampi kuin luuletkaan. Hän tulee. Kun hiljattain koskin hänen takkiinsa kadulla, katseli hän ympärilleen ikäänkuin olisin rupisammakko. Mutta, voi taivas, miltä hän näytti mainitessani heidän nimensä ja kysyessäni häneltä, tahtoiko hän saada selville heidän olinpaikkansa!»
»Oliko hän niin vihaisen näköinen?» kysyi tytär, jonka mielenkiinto näytti hetkiseksi heräävän.
»Vihainenko? Kysy, oliko hän verenhimoisen näköinen. Se on sopivampi sana. Vihainen? Ha, ha! Sanoa sellaista vain vihaiseksi!» huudahti eukko nilkuttaen astiakaapin luokse ja sytyttäen kynttilän, joka paljasti hänen suunsa rumat ja vastenmieliset liikkeet, kun hän toi sen pöydälle. »Minä voisin yhtä hyvin sanoa sinun kasvojasi vain vihaisiksi, kun ajattelet heitä tai puhut heistä.»
Tosiaankaan ei »vihainen» olisi ollut riittävä sana ilmaisemaan sitä, mikä näkyi Alicen kasvoilla hänen istuessaan kyyristyneenä kuin naarastiikeri hehkuvin silmin.
»Kuuleppas!» virkkoi eukko voitonriemuisesti. »Minä erotan askeleita.Ne eivät ole kenenkään sellaisen, joka asuu tai käy usein täällä.Me emme kävele sillä lailla. Me tulisimme ylpeiksi sellaisistanaapureista. Kuuletko hänen askeleitaan?»
»Luullakseni olet oikeassa, äiti», vastasi Alice matalalla äänellä.»Ole vaiti! Avaa ovi!»
Sillä aikaa kun hän kääriytyi tiukemmin huiviinsa, teki eukko, mitä tytär oli käskenyt. Hän kurkisti ulos, viittasi jollekulle ja päästi sisään Dombeyn, joka pysähtyi päästyään oven sisäpuolelle ja katseli epäluuloisesti ympärilleen.
»Tämä on kurja paikka niin suurelle herralle kuin te olette», virkkoi eukko niiaten ja maiskutellen suutaan. »Minä mainitsinkin sen teille, mutta ei täällä silti ole mitään pahaa.»
»Kuka tuo on?» kysyi Dombey katsahtaen hänen seuralaiseensa.
»Se on kaunis tyttäreni. Teidän kunnianarvoisuutenne ei tarvitse välittää hänestä. Hän tietää sen kaiken.»
Dombeyn kasvoille levisi varjo, joka ei ollut vähemmän ilmehikäs kuin jos hän olisi murahtanut ääneensä: »Kuka ei tiedä sitä!» Hän katsoi tuikeasti nuorempaan naiseen, joka puolestaan tuijotti häneen tervehtimättä. Dombeyn kasvoilla kävi varjo synkemmäksi hänen luodessaan katseensa muualle, ja sittenkin hänen täytyi salavihkaa vilkaista Aliceen tuon tuostakin, ikäänkuin nuoren naisen rohkeat silmät pitäisivät häntä lumottuna ja herättäisivät eloon jonkun muiston.
»Vaimo», virkkoi Dombey vanhalle naiselle, joka nauraa hihitti ja iski silmää hänen vieressään ja Dombeyn kääntyessä puhuttelemaan osoitti salaa tyttäreensä, hieroi käsiään ja taas viittaili, »vaimo, luulen olevani heikko unohtaessani asemani ja tullessani tänne, mutta te tiedätte, miksi tulin ja mitä lupasitte pysähdyttäessänne minut hiljattain kadulla. Mitä aiotte kertoa minulle siitä asiasta, jonka tahtoisin tietää, ja mistä johtuu, että saan tietää sen, mitä olen kaikella vallallani ja kaikilla keinoillani koettanut turhaan saada selville, vasta tällaisessa hökkelissä vapaaehtoisesti?» Hän loi halveksivan katseen ympärilleen. »En luule», jatkoi hän hetken vaiettuaan, jonka kuluessa oli tarkastellut eukkoa tuimasti, »että olette kyllin julkea aikoaksenne leikitellä kanssani tai koettaaksenne vetää minua nenästä. Mutta jos teillä on sellainen tarkoitus, olisi teidän parasta heittää koko suunnitelma heti mielestänne. En ole nyt leikkituulella, ja petoksesta tulee rangaistukseni olemaan ankara.»
»Kuinka ylpeä, kova herra!» hihitti eukko pudistaen päätään ja hieroen ryppyisiä käsiään. »Niin kova, kerrassaan kova! Mutta arvoisa herra saa nähdä omilla silmillään ja kuulla omilla korvillaan, ei meidän — ja jos pääsette heidän jäljilleen, niin maksatte siitä kaiketi jotakin?»
»Kokemuksesta tiedän», vastasi Dombey ilmeisesti rauhoittuneena tästä kysymyksestä, »että raha saa aikaan uskomattomia asioita. Se voi kääntää hyödyksi niinkin odottamattoman ja vähän toiveita herättävän keinon kuin tämä on. Niin, minä maksan jokaisesta luotettavasta tiedosta, jonka voin saada. Mutta minun täytyy ensin kuulla se ja saada itse päättää, onko sillä arvoa.»
»Ettekö tiedä mitään voimakkaampaa kuin raha?» kysyi nuorempi nainen nousematta tai mitenkään muuttamatta asentoaan.
»En luullakseni täällä.»
»No, ainakin muualla. Ettekö tiedä mitään naisen vihasta?»
»Teillä tuntuu olevan häijy kieli.»
»Tavallisesti ei», huomautti Alice tekemättä mitään liikutuksen merkkiä. »Puhun nyt senvuoksi, jotta paremmin ymmärtäisitte ja luottaisitte meihin. Naisen viha on samanlainen täällä kuin teidän hienossa talossanne.Minäolen vihainen ja olen ollut jo monta vuotta. Minulla on vihaani yhtä suuri syy kuin teilläkin, ja minä vihaan samaa miestä.»
Dombey säpsähti tahtomattaankin ja katsahti hänen hämmästyneenä.
»Niin», jatkoi Alice nauraen. »Niin suurelta kuin välimatkamme näyttäneekin, on se totta. Ei kannata puhua siitä, mistä se johtuu. Se on minun tarinani, ja minä pidän sen kieleni takana. Tahtoisin johtaa teidät yhteen sen miehen kanssa, koska tunnen raivoa häntä vastaan. Äitini on ahne ja köyhä ja möisi rahasta minkä uutisen tai asian tai henkilön tahansa. On ehkä hyvinkin kohtuullista, että maksatte hänelle jotakin, jos hän voi auttaa teitä tietämään, mitä haluatte. Mutta se ei ole minun vaikuttimeni. Olen ilmaissut teille omani, ja se pysyisi yhtä voimakkaana ja riittävänä, vaikka hieroisitte kauppaa ja kitsastelisitte äitini kanssa pikku rovostakin. Olen puhunut. Häijy kieleni vaikenee nyt, vaikka odottaisitte täällä huomiseen aamunkoittoon asti.»
Eukko, joka oli ilmaissut suurta levottomuutta tämän puhelun kestäessä, se kun näytti yrittävän vähentää hänen odottamaansa palkkiota, veti Dombeyta varovasti hihasta ja pyysi kuiskaamalla, ettei Alicen sanoista välitettäisi. Dombey katsahti heihin kumpaankin vuorotellen masentuneen näköisenä ja virkkoi tavallista syvemmällä äänellään:
»Jatkakaa — mitä tiedätte?»
»No, ei niin nopeasti, hyvä herra. Meidän täytyy odottaa erästä», vastasi eukko. »Meidän täytyy kiristää se eräästä, houkutella se esiin eräältä.»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Dombey.
»Kärsivällisyyttä», kähisi eukko laskien kätensä kuin pihdit Dombeyn käsivarrelle. »Kärsivällisyyttä, kyllä minä puserran sen esiin. Sen minä osaan. Jos hän yrittää salata sitä», lisäsi kunnon rouva Brown koukistaen sormiaan, »niin revin sen ulos hänestä».
Dombey tarkkasi eukkoa hänen kompuroidessaan ovelle katselemaan taas ulos. Sitten hän käänsi katseensa tyttäreen, joka pysyi liikkumatta, ääneti, eikä välittänyt vieraasta.
»Tarkoitatteko, vaimo, että tänne odotetaan vielä jotakuta toista henkilöä?» kysyi Dombey, kun rouva Brownin kumarainen olemus taas lähestyi pudistaen päätään ja mutisten itsekseen.
»Tarkoitan», vastasi eukko katsahtaen vieraaseensa ja nyökäten.
»Häntäkö, jolta aiotte houkutella minun tarvitsemani uutisen?»
»Niin», myönsi rouva Brown.
»Onko hän minulle tuntematon?»
»Hiljaa», vastasi eukko naurahtaen kimakasti. »Mitä se tähän kuuluu No niin, ei ole. Ei ole vieras teidän kunnianarvoisuudellenne. Mutta hän ei saa nähdä teitä. Hän pelkäisi teitä eikä puhuisi. Te saatte seisoa tuon oven takana ja itse arvostella hänen sanojensa mukaan. Emme ollenkaan vaadi, että meitä umpimähkään uskottaisiin. Mitä? Epäilettekö tuon oven takana olevaa huonetta? Voi teidän rikkaiden ja ylhäisien epäluuloja! Voittehan sitä tarkastaa.»
Rouva Brownin terävä katse oli keksinyt Dombeyn kasvoilla vaistomaisen epäluulon ilmeen, jota ei tarvinnutkaan ihmetellä tällaisissa oloissa. Rauhoittaakseen vierastaan hän valaisi nyt kynttilällä sitä ovea, josta oli puhunut. Dombey katsoi siitä sisälle ja huomasi, että sen takana oli tyhjä, rappeutunut huone. Sitten hän viittasi rouva Brownia panemaan kynttilän jälleen paikalleen.
»Kuinka pitkän ajan kuluttua se henkilö tulee?» kysyi hän.
»Hetkisen päästä», vastasi rouva. Brown. »Suvaitseeko teidän kunnianarvoisuutenne istahtaa muutamiksi minuuteiksi?»
Dombey ei vastannut mitään, vaan alkoi astella huoneessa edestakaisin epätietoisen näköisenä ikäänkuin ei olisi selvillä, jäädäkö huoneeseen vai lähteäkö pois ja ikäänkuin hän moittisi itseään siitä, että oli laisinkaan tullut. Mutta pian hän alkoi astella hitaammin ja raskaammin, ja hänen ilmeensä kävi synkemmäksi osoittaen, että se asia, jonka vuoksi hän oli tullut, yhä lujemmin tarttui hänen mieleensä.
Hänen näin kävellessään edestakaisin silmät lattiaan luotuina istuutui rouva Brown taas kuuntelemaan samalle tuolille, jolta oli äsken noussut. Dombeyn askelten yksitoikkoisuus tai vanhuuden huonokuuloisuus vaikutti, että Alice oli kuullut askeleita jo jonkun aikaa ja luonut äitiinsä pikaisen silmäyksen, ilmoittaakseen hänelle niiden lähestymisen, ennenkuin eukko tiesi niistä mitään. Mutta sitten hän hypähti pystyyn ja kuiskasi: »Nyt hän tulee.» Senjälkeen hän kiiruhti saattamaan Dombeyta määrätylle tarkastelupaikalle ja pani pullon ja lasin pöydälle niin ketterästi, että oli jo valmiina ottamaan avosylin vastaan Rob Hiojan, kun tämä ilmestyi ovelle.
»Tässä siis vihdoin tulee pulska poikani», huudahti rouva Brown.»Hohhoi, sinä näytät ihan minun omalta pojaltani.»
»Voi teitä, rouva Brown», moitti Rob. »Päästäkää minut! Ettekö voi osoittaa mieltymystänne poikaparkaa kohtaan puristelematta ja tukahduttamatta? Varokaa, näettehän, että minulla on linnunhäkki mukanani.»
»Ajattelee linnunhäkkiä enemmän kuin minua!» huudahti eukko luoden silmänsä kattoon. »Minua, joka teen hänen puolestaan enemmän kuin oma äiti!»
»Olenhan minä teille hyvin kiitollinen, rouva Brown», sanoi onneton nuorukainen alakuloisena, »mutta te olette aina niin mustasukkainen. Pidänhän minäkin tietysti teistä ja niin edespäin, mutta en silti tukehduta teitä, rouva Brown.»
Puhuessaan hän näytti sellaiselta kuin ei suinkaan olisi siihen haluton sopivassa tilaisuudessa.
»Eikä saisi puhua linnunhäkeistäkään», nurisi Rob, ikäänkuin se olisi rikos! Katsokaahan! Tiedättekö, kenelle tämä kuuluu?»
»Herrallesi, poikani», virkkoi eukko virnistäen.
»Niin», sanoi Rob nostaen pöydälle suuren häkin, joka on sidottu liinaan, ja avaten sen hampaillaan ja käsillään. »Se on meidän papukaijamme.»
»Herra Carkerin papukaijako, Rob?»
»Hillitkää kieltänne, rouva Brown!» huudahti poika hädissään. »Miksi mainitsette nimiä? Hitto vieköön», lisäsi hän repien tukkaansa molemmilla käsillään suuttumuksen tunteitten valtaamana, »osaattepa te tosiaankin syöstä poikaparan ihan epätoivoon!»
»Mitä! Rupeatko vielä julkeaksi, kiittämätön nulikka!» huudahti eukko vihoissaan.
»Laupias taivas, rouva Brown, en suinkaan», vastasi Rob kyynelsilmin. »Onko koskaan ollut olemassa sellaista —! Tiedättehän, että ihailen teitä, rouva Brown!»
»Vai niin, armas Rob? Tosiaanko, linnunpoikani?» Ja taas rouva Brown syleili hellästi eikä päästänyt irti, ennenkuin Rob oli tehnyt muutamia rajuja, tosin hyödyttömiä ponnistuksia säärillään, hiusten törröttäessä pystyssä joka taholla hänen päässään.
»Voi», huudahti Rob, »onpa se jotakin, kun on vähällä tukehtua pelkästä rakkaudesta! Toivoisinpa teidän olevan — kuinka olette jaksanut, rouva Brown?»
»Ah, kokonaiseen viikkoon et ole käynyt täällä!» virkkoi eukko katsellen häntä moittivan näköisenä.
»Hyväinen aika, rouva Brown, minähän sanoin viikko sitten, että tulen tänä iltana, enkö sanonutkin? Ja tässä olen. Kuinka täällä sitten on voitu! Toivoisin vain, että olisitte vähän järkevämpi, rouva Brown. Olen käynyt ihan käheäksi puolustellessani itseäni, ja kasvoni polttavat hyväilyistä.» Hän hieroi niitä hihallaan kuin olisi tahtonut pyyhkiä pois kaikki suuteloiden jäljet.
»Juo vähän virkistyäksesi, poika kulta», sanoi eukko täyttäen pullosta lasin ja ojentaen sen hänelle.
»Suuri kiitos, rouva Brown», vastasi Rob. »Terveydeksenne, jotta kauan — ja niin edespäin.» Nämä viime sanat eivät hänen kasvojensa ilmeestä päättäen sisältäneet kovinkaan ystävällisiä toivotuksia. »Ja nyt teidän terveydeksenne», lisäsi hän vilkaisten Aliceen, joka istui paikallaan tuijottaen — kuten Robista näytti — hänen takanaan olevaan seinään, Mutta todellisuudessa Dombeyn oven takaa näkyviin kasvoihin, »ja toivotan teille samaa ja paljon muuta».
Hän tyhjensi lasin näiden kummankin toivotuksen vakuudeksi ja istuutui.
»Niin, kuulkaapas nyt, rouva Brown», jatkoi hän, »olkaapa nyt vähän järkevämpi. Te ymmärrätte lintuja ja niiden tapoja, kuten kalliisti tiedän.»
»Kalliisti!» toisti rouva Brown.
»Tarkoitan mielihyvikseni», vastasi Rob. »Tehän takerrutte yksityisiin sanoihin, rouva Brown! Nyt olen taas unohtanut, mitä aioin sanoa.»
»Lintujen ymmärtämisestä oli puhe, Robby», auttoi eukko.
»Niin tosiaankin», myönsi Rob. »No niin — minun tehtäväkseni on annettu huolehtia tästä papukaijasta — joitakin esineitä myydään, ja eräs talous puretaan kokonaan — ja koska en tahdo herättää huomiota, toivoisin teidän ottavan tämän hoitoonne noin viikoksi ja antavan sille täyshoidon. Jos minun kerran täytyy kulkea edestakaisin», mutisi Rob alakuloisen näköisenä, »saattaisi minulla yhtä hyvin olla jotakin asiaa».
»Vai asiaa!» huudahti eukko.
»Nimittäin teidän lisäksenne», selitti Rob pelästyneenä. »En tosiaankaan tarkoita, että tarvitsisin teidän rinnallenne mitään muuta vetovoimaa, rouva Brown. Älkää taivaan tähden alkako taas!»
»Hän ei välitä minusta. Hän ei välitä minusta niinkuin minä hänestä!» valitti rouva Brown kohottaen laihat kätensä. »Mutta minä otan hoitooni hänen lintunsa.»
»Ja pitäkää siitä oikein hyvää huolta, rouva Brown», varoitti Rob. »Luulenpa melkein, että jos kerrankaan silitätte sen höyheniä väärin päin, se huomataan.»
»Voi, niinkö tarkkaa se on?» kysyi rouva Brown ripeästi.
»Tarkkaa, rouva Brown», toisti Rob. »Mutta siitä ei saa puhua.»
Hilliten äkkiä kielensä ja katsahtaen pelokkaasti huoneen poikki Rob täytti taas lasinsa ja tyhjennettyhän sen pudisti päätänsä, alkaen sitten silitellä papukaijan häkkiä johtaakseen ajatukset pois siitä vaarallisesta aiheesta, jota juuri oli kosketeltu.
Eukko katseli häntä viekkaasti, nykäisi tuolinsa lähemmäksi, tarkasteli häkissä olevaa papukaijaa, joka tuli hänen kutsustaan alas kullatun kupukaton suojasta, ja virkkoi:
»Oletko menettänyt paikkasi, Robby?»
»Älkää siitä välittäkö, rouva Brown», vastasi Rob lyhyesti.
»Saat ehkä ruokarahoja, Rob?» jatkoi rouva Brown.
»Kaunis Polly!» houkutteli Rob.
Eukko loi häneen katseen, joka olisi voinut varoittaa häntä vaarasta, mutta hän sattui nyt vuorostaan katselemaan papukaijaa, ja niin elävästi kuin hänen mielikuvituksensa voikin loihtia esiin rouva Brownin vihaisen katseen, jäi se hänen ruumiillisilta silmiltään näkemättä.
»Miksi ihmeessä herrasi ei ottanut sinua mukaansa, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä, vaikka häijyys kävi hänen piirteissään yhä ilmeisemmäksi.
Rob oli niin vaipunut papukaijan tarkastelemiseen ja häkin rautalankojen hypistelyyn, ettei vastannut mitään.
Eukon koukkuiset sormet olivat hiuksenleveyden päässä Robin pörröisestä tukasta, joka pään kumartuessa oli joutunut hänen eteensä, mutta hän hillitsi itseään ja sanoi äänellä, joka tuntui tukehtuneelta koettaessaan olla hyväilevä:
»Robby, lapseni!»
»Mitä nyt, rouva Brown?» kysyi Rob.
»Minua vieläkin ihmetyttää se, ettei herrasi ottanut sinua mukaansa, kultaseni.»
»Älkää huolehtiko siitä, rouva Brown», vastasi poika.
Rouva Brown tarrasi heti oikealla kädellä hänen tukkaansa ja vasemmalla hänen kurkkuunsa ja piti niin sisukkaasti kiinni rakkautensa esineestä, että Robin kasvot alkoivat tuokion kuluttua tummeta.
»Rouva Brown!» ulvoi poika. »Päästäkää irti! Mitä te oikein teette?Tulkaa auttamaan, te nuorempi! Rouva Brown, rouva Brown!»
Mutta nuorempi nainen ei hievahtanutkaan kuullessaan tämän suoranaisen kutsun ja epäselvät huudahdukset, vaan pysyi kylmäkiskoisena, kunnes Rob pelasti nahkansa rimpuiltuaan ahdistajansa kanssa niin, että he olivat joutuneet nurkkaan, ja seisoi siellä läähättäen ja puolustaen itseään kyynärpäillään, samalla kun eukko myöskin läähättäen ja polkien jalkaansa raivosta ja kiihkosta näytti kokoilevan voimiaan toista hyökkäystä varten. Silloin Alice korotti äänensä, mutta ei Robin avuksi. Hän sanoi:
»Oikein tehty, äiti. Revi hänet kappaleiksi!»
»Mitä ihmettä!» puuskui Rob. »Oletteko tekin minua vastaan? Mitä minä olen ollut ja tehnyt? Haluaisinpa tietää, minkävuoksi minut on revittävä kappaleiksi. Miksi te käytte käsiksi minuun ja kuristatte, vaikken ole koskaan tehnyt mitään pahaa kummallekaan teistä. Ja tekin sanotte itseänne naisiksi!» jatkoi pelästynyt ja onneton Rob, pitäen takkinsa hihaa silmiensä edessä. »Missä on naisellinen lempeytenne?»
»Sinä kiittämätön koira!» läähätti rouva Brown. »Sinä häpeämätön, röyhkeä koira!»
»Mitä minä olen ollut ja tehnyt, kun olette noin loukkaantunut, rouva Brown?» kysyi Rob itku kurkussa. »Olittehan kovin mieltynyt minuun vielä äsken.»
»Tahtoo torjua kysymykseni lyhyillä vastauksilla ja äreillä puheilla», sanoi eukko. »Eikä syynä ole muu kuin se, että minä satun haluamaan kuulla vähän hänen isännästään ja rouvasta. Ja mokoma heittiö uskaltaa kujeilla minun kanssani! Mutta minä en sano sinulle enempää, poika. Lähde pois!»
»Vakuutan teille, rouva Brown», vastasi masentunut Rob, »etten ole sanallakaan maininnut haluavani lähteä. Älkää puhuko sellaista, rouva Brown.»
»Minä en puhu mitään», sanoi rouva Brown tehden koukkuisilla sormillaan liikkeen, joka sai Robin kutistumaan entistäkin pienemmäksi nurkkaansa. »En sanaakaan enää päästä huuliltani hänen tähtensä. Hän on kiittämätön koira. Hylkään hänet. Lähteköön pois! Ja minä panen hänen jäljessään tulemaan ne, jotka puhuvat liiankin paljon ja joita hän ei voi ravistella pois. Ne riippuvat hänessä kuin iilimadot ja hiipivät hänen jäljessään kuin ketut. Mitä! Hän tuntee ne. Hän tietää entiset kepposensa ja vanhat tapansa. Jos hän on unohtanut, muistuttavat kyllä toiset hänelle hyvin pian. No niin, lähteköön pois ja katsokoon, kuinka onnistuu herran asiain toimittaminen ja herran salaisuuksien säilyttäminen, kun on sellainen seura alituisesti kintereillä. Hahahaa! Hän saa varmasti huomata, että ne ovat erilaisia kuin me, Ally ja minä, niin vähäpuheinen kuin hän onkin meitä kohtaan. Lähteköön pois, suoraa päätä!»
Eukko kierteli Robin sanomattomaksi kauhuksi koukkuisena pientä piiriä, jonka halkaisija oli noin neljä jalkaa, toistaen lakkaamatta noita sanoja, puiden nyrkkiä päänsä päällä ja mutustellen suutaan.
»Rouva Brown», rukoili Rob tullen vähän esiin nurkastaan, »olen varma siitä, ettette tahdo saattaa turmioon nuorukaista, kun ajattelette asiaa lähemmin ja kylmäverisesti.»
»Älä puhu minulle», virkkoi rouva Brown kiertäen yhä raivoisasti samaa kehää. »Pois täältä, pian pois täältä!»
»Rouva Brown», selitti kiusattu nuorukainen, »en tarkoittanut — voi, kuinka onnetonta on joutua tällaiseen asemaan — olin vain varovainen puheissani, rouva Brown, koska aina olen varovainen, sillä herrani saa selville kaikki, mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei se täältä mene pitemmälle. Mielihyvällä tosiaankin pakisen kanssanne vähän asioista», lisäsi hän onnettoman näköisenä. »Älkää jatkako tähän tapaan. Voi, ettekö voisi lausua jotakin sanaa poikaparan puolesta?» kysyi hän vedoten epätoivossaan tyttäreen.
»Kuulothan, äiti, mitä hän sanoo», huomautti Alice tuimalla äänellä ja teki kärsimättömän liikkeen päällään. »Koeta vielä kysyä häneltä, ja jollei se onnistu, tee loppu hänestä, jos sinua haluttaa.»
Rouva Brown, jota tämä erittäin hellä kehoitus näytti liikuttavan, alkoi heti itkeä. Vähitellen heltyen hän otti itseään puolustelevan Robin syliinsä, joka syleili häntä sanomattoman surkean näköisenä ja istuutui uhrin tavoin arvoisan ystävänsä viereen. Vieläpä hän salli rouva Brownin vetää hänen käsivartensa kainaloonsa ja pitää sitä siinä, vaikka hänen happamenmakean ilmeensä lävitse kuvastuivatkin päinvastaiset tunteet.
»No, kuinka herrasi voi, kultaseni?» kysyi rouva Brown, kun he istuen ystävällisessä asennossaan olivat juoneet toistensa terveydeksi.
»Hst! Olkaa hyvä, rouva Brown, ja puhukaa vähän hiljempää», pyysi Rob.»No niin, kiitos kysymästä, hän voi luullakseni aika hyvin.»
»Etkö ole menettänyt tointasi, Rob?» kysyi eukko mairittelevalla äänellä.
»En nimenomaan, mutta en myöskään ole paikassani», sopersi Rob. »Minä — minä saan vielä palkkaa, rouva Brown.»
»Eikä ole mitään tehtävää, Rob?»
»Ei mitään erikoista juuri nyt, rouva Brown. Minun on vain pidettävä silmäni auki», selitti Rob pyöritellen silmiään epätoivoisesti.
»Herrasi on ulkomailla, vai mitä?»
»Voi, hyväinen aika, rouva Brown, ettekö voisi puhella poikaparan kanssa mistään muusta?»
Kun kiivasluontoinen rouva Brown heti nousi seisomaan, esti kiusattu poikaparka häntä sopertaen: »Ky-yllä, rouva Brown, luulen hänen olevan ulkomailla. Mitä hän tuijottaa?» lisäsi hän viitaten Aliceen, jonka silmät olivat suunnatut Robin selän takana väijyviin kasvoihin.
»Älä välitä hänestä, poikani», vastasi eukko pitäen lujemmin hänestä kiinni estääkseen häntä kääntymästä. »Hänellä on sellainen tapa. Kerroppa nyt minulle jotakin, Rob. Näitkö koskaan sitä rouvaa, rakkaani?»
»Voi, rouva Brown, mitä rouvaa?» kysyi Rob säälittävän rukoilevalla äänellä.
»Mitäkö rouvaa?» toisti eukko. »Rouva Dombeyta.»
»Kyllä, luullakseni näin hänet kerran», vastasi Rob.
»Samanako iltana, kun hän lähti, Robby?» kysyi eukko painaen huulensa melkein hänen korvaansa ja tarkaten katseellaan hänen jokaista ilmettään. »Sepä se, nyt tiedän sen tapahtuneen juuri sinä iltana.»
»No, jos tiedätte sen tapahtuneen sinä iltana, rouva Brown, niin tiedätte», vastasi Rob, »eikä kannata ahdistaa poikaparkaa sitä sanomaan».
»Minne he lähtivät silloin illalla, Rob? Suoraanko pois? Kuinka he matkustivat? Missä sinä näit rouvan? Nauroiko hän? Itkikö hän? Kerro minulle kaikki», huusi vanha noita pitäen yhä lujemmin kiinni, taputtaen Robin kättä, jonka oli vetänyt kainalonsa alitse, ja tutkien sameilla silmillään hänen jokaista piirrettään. »No niin, aloitappas nyt. Minä tahdon tietää heistä kaikki. Mitä, Rob kulta? Sinä ja minähän voimme kyllä säilyttää salaisuuden yhteisesti. Olemme ennenkin niin tehneet. Minne he ensin lähtivät, Rob?»
Poika läähätti ja pysyi vaiti.
»Oletko mykkä?» kysyi eukko suuttuneena.
»Laupias taivas, rouva Brown, en! Te vaaditte, että poikaparka olisi kuin salamanleimaus. Toivoisin olevani sähkövirta», mutisi ahdistettu Rob. »Silloin antaisin eräälle henkilölle sellaisen iskun, että hänestä tulisi loppu.»
»Mitä sinä sanot?» kysyi eukko virnistäen.
»Juon teidän terveydeksenne, rouva Brown», vastasi vilpillinen Rob etsien lohdutusta lasista. »Kysyittekö, minne he menivät ensiksi? Tarkoitatte kai isäntääni ja sitä rouvaa?»
»Juuri niin, heitä molempia», myönsi eukko innokkaasti.
»He eivät lähteneet minnekään — nimittäin yhdessä, tarkoitan.»
Eukko katsahti häneen kuin tuntisi voimakasta halua tarttua taas kiinni tukkaan ja kurkkuun, mutta häntä pidätti siitä jokin äreän salaperäinen ilme Robin kasvoissa.
»Siinäpä juuri oli taitoa», virkkoi Rob vastahakoisena, »ettei kukaan nähnyt heidän lähtevän tai voinut sanoa, kuinka he lähtivät. Uskokaa pois, rouva Brown, he matkustivat eri teitä.»
»Niinkö? Kohdatakseen toisella sovitulla paikalla», hihitti eukko oltuaan hetkisen vaiti ja tarkasteltuaan Robin kasvoja.
»No niin, jolleivät he aikoneet yhtyä jossakin, olisivat he luullakseni yhtä hyvin voineet jäädä kotiin, vai mitä, rouva Brown?» huomautti Rob vastahakoisesti.
»Mitä sitten, Rob, mitä sitten?» kysyi eukko vetäen pojan käden yhä lujemmin kainaloonsa ikäänkuin innoissaan pelkäisi Robin livahtavan tiehensä.
»Emmekö ole jo kylliksi puhelleet, rouva Brown?» sanoi Rob, joka oli kärsimänsä loukkauksen, paloviinan ja kidutuksen vuoksi käynyt niin kyynelherkäksi, että melkein joka vastauksen ohella pyyhki takkinsa hihalla jompaakumpaa silmäänsä ja päästi kuuluville uikuttelevan, turhan vastaväitteensä. »Nauroiko se rouva silloin, vai mitä? Ettekö kysynyt, nauroiko hän, rouva Brown?»
»Vai itki?» lisäsi eukko nyökäten myöntävästi.
»Ei kumpaakaan», vastasi Rob. »Hän pysyi yhtä vakavana silloin, kun hän ja minä — voi, huomaanhan teidän pakostakin ottavan sen selville minulta, rouva Brown! Mutta vannokaa nyt juhlallisesti, ettette koskaan kerro kenellekään.»
Sen rouva Brown teki heti, sillä hän oli luonteeltaan jesuiittamainen ja tarkoittikin vain sitä, että hänen kätkössä oleva vierailijansa saisi kuulla sen itse.
»Hän pysyi yhtä vakavana kuin kuva silloin, kun hän ja minä matkustimme Southamptoniin», selitti Rob. »Aamulla hän oli ihan samanlainen, rouva Brown. Ja kun hän lähti aamulla ennen päivänkoittoa ypöyksin laivalla — minun ollessani muka hänen palvelijansa ja saattaessani häntä turvallisesti sinne — oli hän vielä samanlainen. No, oletteko nyt tyytyväinen, rouva Brown?»
»En, Rob, en vielä», vastasi eukko päättävästi.
»Voi, olettepa te nainen!» huudahti onneton Rob puhjeten heikkoon valitukseen oman voimattomuutensa johdosta. »Mitä sitten vielä haluaisitte tietää?»
»Kuinka on isäntäsi laita? Minne hän lähti?» kysyi rouva Brown pitäen yhä kiinni Robista ja katsellen terävästi hänen kasvoihinsa.
»Sieluni kautta, rouva Brown, sitä en tiedä», vastasi Rob. »Sieluni kautta, en tiedä, mitä hän teki tai minne hän lähti, enkä mitään hänestä. Tiedän vain, mitä hän sanoi minulle varoituksena hillitsemään kieleni, kun erosimme. Ja sen sanon teille ystävänä, että ennemmin kuin kerrotte sanaakaan siitä, mitä nyt puhelemme, pitäisi teidän ampua itsenne tai sulkeutua tähän taloon ja sytyttää se palamaan, sillä hän ei kaihtaisi mitään kostaakseen teille. Te ette tunne häntä puoleksikaan niin hyvin kuin minä, rouva Brown. Ette ole koskaan turvassa häneltä, sen sanon.»
»Enkö ole vannonut valaa ja pidä sitä?»
»Sitä tosiaankin toivon, rouva Brown», vastasi Rob jonkin verran epävarmasti eikä ilman uhkaavaa sävyä. »Yhtä paljon teidän itsenne kuin minun vuokseni.»
Hän vilkaisi eukkoon samalla kun lausui tämän ystävällisen varoituksen ja antoi sille lisäpontta nyökäyttämällä päätänsä. Mutta huomatessaan epämiellyttäväksi katsella keltaisiin kasvoihin, jotka värähtelivät rumasti, ja terävästi tuijottaviin vanhoihin silmiin, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, hän alkoi rauhattomana katsella alaspäin ja ravisteli itseään kuin koettaisi vakuuttaa itselleen, ettei aikonut ryhtyä sen enempiin selityksiin. Eukko, joka yhä piti hänestä kiinni, käytti tätä tilaisuutta hyväkseen nostaakseen oikean kätensä etusormen ilmaan kuin salaiseksi merkiksi piilossa olevalle tarkastelijalle kiinnittää erikoista huomiota siihen, mitä nyt seuraisi.
»Rob», virkkoi hän kaikkein hyväilevimmällä äänellään.
»Laupias taivas, rouva Brown, mikä nyt on?»
»Rob, missä rouva ja sinun herrasi päättivät tavata toisensa?» Rob väänteli itseään yhä enemmän, katseli vuoroin ylös, vuoroin alas, pureskeli peukaloaan kuivaten sitä välillä liiveihinsä ja sanoi vihdoin, vilkaisten kysyvästi kiusanhenkeensä: »Kuinka minä sen tietäisin, rouva Brown?»
Eukko nosti taas sormensa niinkuin äskenkin ja vastasi: »Kuuleppas, poika, sinun ei kannata jättää minua tähän, kun olemme päässeet näin pitkälle. Tahdon tietää.»
Nolon vaitiolon jälkeen Rob äkkiä tokaisi: »Kuinka minä osaisin lausua vieraitten paikkojen nimiä, rouva Brown? Mikä ajattelematon ihminen te olette?»
»Mutta olet kuullut sen nimen, Robby», huomautti eukko lujasti, »ja muistat, miltä se kuulosti. No, sanoppa nyt!»
»En ole koskaan kuullut sitä lausuttavan, rouva Brown», vastasi Rob.
»Vai niin, olet siis nähnyt sen kirjoitettuna ja osaat luetella sen kirjaimet», tokaisi eukko nokkelasti.
Päästäen naurun ja itkun sekaisen huudahduksen — sillä hänet valtasi jonkinlainen ihailu rouva Brownin oveluutta kohtaan, vaikka se tarkoittikin hänen ahdistamistaan — hän veti esille pienen liitupalasen, kopeloituaan jonkin aikaa vastahakoisesti liivintaskuaan. Eukon silmät välkkyivät nähdessään sen pojan peukalon ja etusormen välissä. Kiireesti hän raivasi puiselle pöydälle tilaa, johon Rob saattoi kirjoittaa tuon sanan, ja teki taas merkin vapisevalla kädellään.
»Nyt sanon teille jo etukäteen, rouva Brown», huomautti poika, »ettei kannata kysellä minulta mitään muuta. En vastaa enää mihinkään enkä osaakaan vastata. En tiedä enempää kuin tekään, kuinka pitkän ajan kuluttua he aikoivat tavata toisensa tai kenen suunnitelma se oli, että he lähtivät kumpikin yksin. En tiedä enää mitään muuta. Jos kertoisin teille, kuinka sain selville tuon nimen, niin uskoisitte minua. Kerranko, rouva Brown?»
»Tee se, Rob.»
»No niin, asia on näin — ettehän enää kysy muuta?» sanoi Rob luoden eukkoon silmänsä, jotka nyt alkoivat käydä kovin unisiksi ja tyhmiksi.
»En sanaakaan enää», sanoi rouva Brown.
»No niin, asia on seuraavalla tavalla. Kun eräs henkilö jätti rouvan minun seuraani, pisti hän rouvan käteen paperipalan, johon oli kirjoitettu osoite, ja sanoi sen olevan siltä varalta, että rouva unohtaisi. Hän ei kuitenkaan pelännyt unohtavansa, sillä hän repi sen kohta kun herra oli kääntänyt selkänsä. Kun nostin ylös vaunujen portaan, löysin yhden kappaleen — hän heitti luullakseni muut akkunasta, sillä niitä ei ollut ainoatakaan jäljellä, vaikka koetin katsella, Löytämässäni palasessa oli vain yksi sana, ja se oli tällainen, jos välttämättä haluatte sen tietää. Mutta muistakaa! Olette vannonut valan, rouva Brown!»
Rouva Brown sanoi sen tietävänsä. Kun ei Robilla ollut muuta sanottavaa, alkoi hän hitaasti ja vaivaloisesti piirtää liidulla pöydälle.
»D», luki eukko ääneensä, kun ensimmäinen kirjain oli valmis.
»Hillitkää kielenne, rouva Brown!» huudahti poika peittäen kirjaimen kädellään ja kääntyen kärsimättömästi eukon puoleen. »Sitä en salli lukea ääneen. Olkaa vaiti!»
»Kirjoita sitten suurin kirjaimin, Rob», vastasi rouva Brown, tehden saman salaisen merkin kuin aikaisemminkin, »sillä silmäni eivät erota hyvin painettujakaan kirjaimia».
Mutisten itsekseen ja taas ryhtyen työhönsä vastahakoisesti poika jatkoi kirjoittamista. Hänen kumartuessaan tuli se henkilö, jonka uteliaisuuden tyydyttämiseksi hän tietämättään työskenteli, oven luota hänen taakseen lyhyen välimatkan päähän hänen hartioistaan ja katseli kiihkeästi pojan käden hidasta piirtelyä. Samaan aikaan Alice vastapäisestä paikastaan tarkasteli sitä läheltä ja toisti joka kirjaimen huulillaan, ääntämättä niitä kuuluvasti. Ja joka kirjaimen jälkeen hänen ja Dombeyn silmät sattuivat yhteen kuin kumpikin koettaisi saada tukea toiseltaan, ja niin molemmat luettelivat seuraavat kirjaimet: D. I. J. O. N.
»Kas niin», virkkoi Rob, kostuttaen nopeasti kämmenensä poistaakseen kirjaimet. Eikä hän tyytynyt siihenkään, että oli tuhrinut sen pois hieromalla ja silittämällä kaikki jäljet takkinsa hihalla, vaan hankasi perinpohjin liidun värinkin pöydästä. »No, nyt olette toivoakseni tyytyväinen, rouva Brown!»
Osoittaakseen asianlaidan niin olevan eukko päästi irti hänen käsivartensa ja taputti hänen selkäänsä. Ahdistelujen, ristikuulustelujen ja viinan väsyttämänä Rob pani käsivartensa ristiin pöydälle, painoi päänsä siihen ja vaipui uneen.
Vasta hänen nukuttuaan jonkin aikaa sikeästi ja ääneen kuorsatessaan eukko kääntyi oveen päin, jonka takana Dombey oli piilossa, ja viittasi häntä tulemaan esille ja menemään ulos. Vielä silloinkin pysyi rouva Brown kumartuneena Robin ylitse ja valmiina peittämään hänen silmänsä käsillään tai painamaan hänen päänsä alas, jos hän olisi sattunut kohottamaan sitä salaisten askelten suuntautuessa kiireesti ulko-ovelle. Mutta vaikka hän piti tarkoin silmällä nukkujaa, ehti hän kiinnittää terävän katseensa myöskin valveilla olevaan mieheen. Kun tämä ohitse mennessään kosketti hänen kättään ja kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai aikaan kullan kilahduksen, kiilsivät eukon silmät kirkkaina ja ahneina kuin korpin.
Tyttären tumma katse seurasi häntä ovelle ja pani vaivatta merkille, kuinka kalpea hän oli ja kuinka hänen kiireinen astuntansa ilmaisi, että pieninkin viivytys oli hänestä sietämätön, ja kuinka tärkeätä hänestä oli päästä heti pois ja ryhtyä toimeen. Kun Dombey sulki oven takanaan, vilkaisi Alice äitiinsä. Eukko tuli hänen luokseen, avasi kätensä näyttääkseen, mitä siinä oli, ja sulkien sen taas lujasti ahneuden valtaamana. Sitten hän kuiskasi:
»Mitä hän tekee, Ally?»
»Tuhoja», vastasi tytär.
»Murhanko?»
»Hän on kuin järjiltään loukatusta ylpeydestä ja tekee sellaista, mitä emme mitenkään voi tietää eikä hän itsekään.»
Alicen katse oli kirkkaampi kuin hänen äitinsä, ja se tuli, joka siinä paloi, oli hehkuvampi, mutta hänen kasvonsa olivat värittömät huulia myöten.
He eivät virkkaneet enää mitään, vaan istuivat etäällä toisistaan, äiti vaipuneena rahojensa tarkasteluun, tytär ajatuksiinsa, ja kummankin silmät kiilsivät heikosti valaistun huoneen hämärässä. Rob nukkui ja kuorsasi. Oman onnensa nojaan jätetty papukaija vain oli täydessä touhussa. Se väänteli, kiskoi häkkinsä rautalankoja koukkuisella nokallaan ja kiipeili häkin kupuun ja pitkin sen kattoa kuin kärpänen ja taas alas päistikkaa. Välillä se taas ravisteli ja puri ja heilutteli jokaista ohuempaa rautapuikkoa kuin se olisi selvillä isäntänsä vaarasta ja raivoisasti koettaisi tunkeutua ulos lentääkseen häntä varoittamaan.