Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?
Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan mitään sellaista.
Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne, ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi. Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana, olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa — ei ainakaan kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti. Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.
Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa, näyttivät kertovan hänestä kukkasille.
Hän heräsi vasta myöhään puolenpäivän jälkeen. Hänen kamaripalvelijansa, joka usean kerran oli hiipinyt varpaillaan huoneesen nähdäkseen eikö hän jo liikkunut, ihmetteli minkähän vuoksi hänen nuori isäntänsä nukkui niin kauan. Vihdoin kello soi, ja Viktor tuli äänettömästi sisään kantaen pienellä Sevresporsliinisella tarjottimella kupillisen teetä ja kasan kirjeitä. Suurien ikkunoiden edestä hän veti syrjään oliivinväriset silkkiuutimet, joiden vuori vivahteli siniväriin.
"Tänään monsieur on nukkunut hyvin", hän sanoi hymyillen.
"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.
"Neljänneksen yli yhden, monsieur."
"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä, hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään. Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä, eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.
Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon, silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.
Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän oli täysin onnellinen.
Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.
"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin pöydälle. "Suljenko ikkunan?"
Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.
Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se huvittaisi häntä.
Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä, jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.
Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen elämän salaisuutta.
Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen? Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä epätietoisuus.
Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.
Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä. Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä, joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista, että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.
Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.
Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että kaikki oli annettu hänelle anteeksi.
Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."
Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää, riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti kuvan eteen ja avasi oven.
"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään."Mutta älä ajattele sitä liiaksi".
"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.
"Tietysti", vastasi lordi Henry vajoten tuoliin ja vetäen hitaasti keltaiset hansikkaat käsistään. "Tavallaanhan se oli hirveää, mutta eihän syy ollut sinun. Kerroppa, menitkö tapaamaan häntä kulisien taakse näytännön loputtua?"
"Menin."
"Sen arvasinkin. Oliko sinulla ikävä kohtaus hänen kanssaan?"
"Minä olin törkeä, Harry — kerrassaan törkeä. Mutta kaikki on nyt hyvin. En ole pahoillani enää mistään. Olen sen kautta oppinut itseäni paremmin tuntemaan".
"Oi, Dorian, olen niin iloinen, että otat asian siltä kannalta! Minä pelkäsin tapaavani sinut omantunnonvaivoissa, raastaen kauniita kiharoitasi".
"Se on jo suoritettu", sanoi Dorian pudistaen päätään ja hymyillen. "Nyt olen täysin onnellinen. Hyväksi aluksi olen oppinut mitä omatunto on. Se ei ole sitä, mitä sinä olet opettanut. Se on se, mikä meissä on jumalallista. Älä nyrpistä nenääsi, Harry — älä ainakaan minulle. Minä tahdon olla hyvä. En voi sietää, että sieluni muuttuu inhottavaksi."
"Ihastuttavan taiteellinen pohja uudelle siveysopille, Dorian! Toivotan sinulle onnea. Mutta miten aiot alottaa?"
"Naimalla Sibyl Vanen."
"Naimalla Sibyl Vanen!" huudahti lordi Henry hypähtäen pystyyn ja katsoen häneen ällistyneenä. "Mutta rakas Dorian —".
"Niin, Harry, minä tiedän mitä aiot sanoa. Jotakin hirveää avioliitosta. Älä huoli sanoa sitä. Älä puhu minulle enää koskaan senkaltaisista asioista. Kaksi päivää sitten minä kosin Sibylia. En aio rikkoa lupaustani. Hänestä tulee minun vaimoni."
"Sinun vaimosi! Dorian!… Etkö saanut minun kirjettäni? Minä kirjoitin sinulle tänä aamuna, ja lähetin oman palvelijani kirjettä viemään".
"Sinun kirjeesi? Aivan oikein, kyllä muistan. En ole vielä lukenut sitä, Harry. Pelkäsin, että se sisältäisi jotakin, joka ei olisi minulle mieleen. Sinä revit elämän pirstaleiksi epigrammeillasi".
"Sinä et siis tiedä mitään?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
Lordi Henry astui lattian yli, ja istahtaen Dorianin viereen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä lujasti. "Dorian", hän sanoi, "minun kirjeeni — älä pelästy — ilmoitti sinulle, että Sibyl Vane on kuollut."
Tuskan huuto pääsi nuorukaisen huulilta ja hän hyppäsi pystyyn, irroittaen kätensä lordi Henryn puristuksesta. "Kuollut! Sibyl kuollut! Se ei ole totta! Se on hirveä valhe! Kuinka sinä uskallat sellaista sanoa?"
"Se on aivan totta, Dorian", sanoi lordi Henry vakavasti. "Se seisoo kaikissa aamulehdissä. Minä pyysin kirjeessäni, ettet ottaisi ketään vastaan ennenkuin minä tulisin. Kuulustelu tulee tietysti pidettäväksi, mutta sinua ei saa sekoittaa siihen. Tuollaiset tapahtumat saattavat miehen muotiin Parisissa. Mutta Lontoossa ihmisillä on niin paljon ennakkoluuloja. Täällä ei kukaan voisi debyteerata skandalilla. Se on säästettävä vanhojen päivien varaksi huomion herättämistä varten. Eiväthän he teatterissa tiedä sinun nimeäsi? Jolleivät tiedä, niin kaikki on hyvin. Näkikö kukaan kun menit hänen huoneesensa? Se on hyvin tärkeä kohta."
Dorian ei vastannut hetken aikaan. Hän oli aivan jäykkänä kauhusta. Vihdoin hän sammalsi tukahdetulla äänellä: "Harry, sanoitko, että pidettäisiin kuulustelua? Mitä sinä sillä tarkoitat? Olisiko Sibyl? Oi, Harry, en voi sitä kestää! Mutta puhu nopeasti. Kerro minulle kaikki yhtä haavaa".
"Olen varma siitä, ettei se ollut mikään tapaturma, Dorian, vaikka asia on siten selitettävä yleisölle. Näyttää siltä kuin hän olisi lähtenyt teatterista äitinsä kanssa noin puoli yhden ajoissa ja tultuaan ulos olisi sanonut unohtaneensa jotakin huoneesensa. He odottivat häntä jonkun aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta he löysivät hänet makaamassa maassa pukuhuoneen lattialla. Hän oli juonut jotakin epähuomiossa, jotakin hirveää, jota teatterissa käytetään. En tiedä mitä se oli, mutta siinä oli joko sinihappoa tai lyijyvalkeaa. Minun luullakseni se oli sinihappoa, koska hän näyttää heti heittäneen henkensä".
"Harry, Harry, se on kauheaa!" huudahti nuorukainen.
"Tietysti se on hyvin traagillista, mutta älä sekaannu koko juttuun.Standard'istanäin, että hän oli seitsemäntoista vanha. Minä olisin häntä luullut vieläkin nuoremmaksi. Hän näytti niin lapsekkaalta, eikä tuntunut tietävän näyttelemisestä mitään. Dorian, sinä et saa antaa tämän tapahtuman painostaa itseäsi. Tule minun kanssani päivällisille, ja pistäydytään sitten myöhemmin ooperassa. Tänä iltana Patti esiintyy ja kaikki menevät sinne. Voit tulla sisareni aitioon. Hänellä on seurassaan muutamia kauniita naisia."
"Minä olen siis murhannut Sibyl Vanen", sanoi Dorian Gray puoleksi itsekseen — "murhannut hänet yhtä varmaan kuin jos olisin veitsellä leikannut hänen kurkkunsa. Mutta ruusut eivät siltä ole vähemmän suloisia. Linnut laulavat puutarhassa yhtä iloisesti kuin ennenkin. Ja tänä iltana minä syön päivällistä sinun kanssasi ja menen sitten ooperaan, ja luultavasti sen jälkeen syön jossakin illallista. Miten draamallinen elämä on! Jos olisin lukenut kaikkea tätä jostakin kirjasta, Harry, niin se varmaan olisi liikuttanut minua kyyneliin saakka. Mutta nyt, kun se todellakin on tapahtunut, ja vieläpä minulle itselleni, niin on se liian ihmeellistä, jotta voisin itkeä. Tässä on ensimäinen intohimoinen rakkauskirjeeni, jota eläissäni olen kirjoittanut. Kuinka kummallista, että kirjoitin ensimäisen intohimoisen rakkauskirjeeni kuolleelle tytölle. Tokkopa he voivat tuntea, nuo valkoiset, äänettömät olennot, joita me kuolleiksi nimitämme? Sibyl! Voiko hän tuntea, tietää ja kuulla? Oi, Harry, kuinka minä häntä rakastin! Tuntuu siltä, kuin siitä olisi jo vuosia kulunut. Hän oli minulle kaikki kaikessa. Sitten seurasi tuo hirveä ilta — oliko se todellakin eilis-ilta? — jolloin hän näytteli niin kurjasti, ja minun sydämeni aivan murtui. Hän selitti minulle syyn siihen. Hän teki sen kovin pateetisesti. Mutta minä en tuntenut vähintäkään liikutusta. Minä arvelin että hän oli pintapuolinen. Äkkiä tapahtui jotakin, joka saattoi minut kauhun valtaan. En voi selittää sinulle mitä se oli, mutta se oli hirveää. Minä tahdoin palata takaisin hänen luoksensa. Tunsin tehneeni väärin. Ja nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Harry, mitä minun tulee tehdä. Et tiedä mikä vaara minua uhkaa, eikä mikään voi minua pelastaa. Hän olisi voinut pelastaa minut. Hänellä ei ollut oikeutta ottaa itseänsä hengiltä. Se oli itsekästä."
"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry ottaen paperossin kotelosta ja tarttuen kullattuun tulitikkulaatikkoon, "ainoa tapa millä nainen voi parantaa miestä on se, että hän kiusaa häntä niin kauan, että elämä tulee miehelle vastenmieliseksi. Jos olisit nainut tuon tytön, niin olisit tullut onnettomaksi. Tietysti olisit kohdellut häntä ystävällisesti. On niin helppo olla ystävällinen ihmisille, joista ei välitä. Mutta hän olisi pian huomannut sinun välinpitämättömyytesi. Ja kun vaimo huomaa, että mies ei häntä rakasta enää, niin hän ei viitsi pukeutua enää hyvin, tai komeilee hatuissa, joita jonkun toisen vaimon mies saa maksaa. En sano mitään siitä yhteiskunnallisesta erehdyksestä, joka olisi ollut kerrassaan anteeksiantamatonta ja jota minä tietysti en koskaan olisi sallinut, mutta minä vakuutan sinulle, että koko juttu joka tapauksessa olisi ollut hyvin onnistumaton."
"Luulenpa minäkin", mutisi nuorukainen astuen edes-takaisin huoneessa. Hän oli peloittavan kalpea. "Mutta minä luulin sen velvollisuudekseni. Ei se ole minun syyni, että tuo hirveä murhenäytelmä estää minua täyttämästä aikomustani. Muistan sinun kerran sanoneen, että onnettomuus vainoo kaikkia hyviä aikomuksia — että ne aina tulevat liian myöhään. Siten on ainakin minun käynyt."
"Hyvät aikomukset ovat hyödyttömiä yrityksiä, jotka häiritsevät luonnonlakeja. Turhamaisuus on niiden alkulähde. Niiden tulos ei ole kerrassaan mikään. Ne antavat meille silloin-tällöin tuollaisia ylellisiä ja hedelmättömiä mielenliikutuksia, joissa on viehätystä viikon ajaksi. Muuta niistä ei voi sanoa. Ne ovat aivan yksinkertaisesti vain shekkejä, joita määrää pankin maksamaan, vaikkei omistakkaan siinä minkäänlaista tiliä."
"Harry", sanoi Dorian Gray astuen hänen luokseen ja istahtaen hänen viereensä, "mitenkä on mahdollista, ettei tuo murhenäytelmä tee minuun niin syvää vaikutusta kuin tahtoisin? En usko olevani sydämetön. Luuletko sinä?"
"Olet tehnyt siksi monta hullutusta näinä viimeisinä kahtena viikkona, että sinulla on oikeus nimittää siten itseäsi, Dorian" vastasi lordi Henry suloisen alakuloisesti hymyillen.
Nuorukainen rypisti kulmiaan. "En pidä tuosta selityksestä, Harry", hän vastasi, "mutta olen iloinen, etten sinun mielestäsi ole sydämetön. Minä en todellakaan ole semmoinen. Minä tiedän etten ole. Ja kuitenkin minun täytyy tunnustaa, että tämä tapaus ei koske minuun niin kovasti kuin sen pitäisi. Se tuntuu minusta vain ihmeellisen näytelmän ihmeelliseltä lopulta. Se on yhtä hirvittävän ihana kuin kreikkalainen murhenäytelmä, jossa minä itse näyttelen tärkeää osaa, mutta josta minä suoriudun haavoittumatta."
"Se on mieltäkiinnittävä kysymys", sanoi lordi Henry, jonka mielestä oli erinomaisen hauska leikitellä nuorukaisen tiedottomalla itsekkäisyydellä — "erinomaisen mieltäkiinnittävä kysymys. Minun luullakseni oikea selitys on tämä. Usein sattuu, että elämän todelliset murhenäytelmät loppuvat niin epätaiteellisella tavalla, että ne loukkaavat meitä raa'alla törkeydellään, täydellisellä epäjohdonmukaisuudellaan ja hirveällä järjettömyydellään ja tyylittömyydellään. Ne vaikuttavat meihin aivan samalla tavalla kuin raaka väkivalta. Ne antavat meille käsityksen eläimellisestä voimasta, ja me nousemme kapinaan sitä vastaan. Joskus kuitenkin me elämässä kohtaamme murhenäytelmän, jossa on taiteellista kauneutta. Jos tuo taiteellinen kauneus on tosi, niin koko tapaus viehättää meidän draamallista aistiamme. Äkkiä me huomaammekin, ettemme olekkaan näyttelijöitä, vaan näytelmän katselijoita. Tai pikemmin me olemme kumpaistakin. Me katselemme itseämme ja näytelmän ihmeet hurmaavat meitä. Mitä oikeastaan on tapahtunut puheenaolevassa tapauksessa? Joku on rakkaudesta sinuun tappanut itsensä. Minä toivoisin, että minullakin joskus olisi ollut sellainen kokemus. Se olisi saattanut minut rakastumaan rakkauteen koko loppu-iäkseni. Ne ihmiset, jotka ovat ihailleet minua — ei niitä ole ollut monta, mutta kuitenkin joitakuita — ovat aina halunneet elää edelleen, vielä kauan sen jälkeen kun olen lakannut heitä rakastamasta, tai he rakastamasta minua. He ovat tulleet lihaviksi ja ikäviksi, ja kun minä tapaan heitä, niin he heti alkavat puhua entisistä muistoista. Kuinka hirveä tuo naisten muisti! Mikä julma kapine se on! Ja millaista aivojen pysähdystä se todistaa! Pitäisi nauttia elämän värikkyydestä, mutta ei muistella sen yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat aina alhaisia."
"Minun täytyy kylvää unikkoja puutarhaani", huokasi Dorian.
"Ei se ole tarpeen", vastasi hänen ystävänsä. "Elämällä on aina unikkoja käsissään. Tietysti joskus tarvitaan pitkääkin aikaa. Kerran minä en käyttänyt mitään muita kukkia kuin orvokkeja kokonaiseen kevätkauteen jonkunmoisen taiteellisen surun merkkinä erään rakkausjutun vuoksi, joka ei tahtonut kuolla. Mutta vihdoin kuitenkin se kuoli. En muista enää, mikä sen tappoi. Ehkäpä se, että tyttö tahtoi uhrata koko maailman minun tähteni. Se on aina julma hetki. Se herättää ihmisessä koko iankaikkisuuden kauhun. No niin — voitkohan uskoa? — viikkoa myöhemmin lady Hampshiren luona, minä jouduin istumaan saman neiden viereen päivällispöydässä, ja hän itsepäisyydessään tahtoi ottaa esille koko jutun, rupesi kaivelemaan entisyyttä ja tekemään suunnitteluja tulevaisuuden varalta. Minä olin haudannut rakkauteni liljojen peittoon. Hän raasti sen jälleen näkyviin ja vakuutti minulle, että minä olin turmellut hänen elämänsä. Minun on pakko todistaa, että hän söi aimo päivällisen, enkä sen vuoksi voinut olla yhtään huolissani hänen tähtensä. Mutta millaista mauttomuutta hän osoitti! Entisyyden ainoa viehätys onkin juuri siinä, että se on mennyttä. Mutta naiset eivät koskaan käsitä, milloin esirippu on langennut. He haluavat aina kuudetta näytöstä, ja juuri kun kappale on kadottanut kaiken mielenkiinnon, he tahtoisivat sitä jatkaa. Jos he saisivat määrätä, niin jokainen huvinäytelmä loppuisi traagillisesti ja jokainen murhenäytelmä muuttuisi farssiksi. He ovat ihastuttavan taiteellisia, mutta heillä ei ole taideaistia. Sinä olet onnellisempi kuin minä. Minä vakuutan sinulle, Dorian, ettei yksikään nainen, jonka minä olen tuntenut, olisi tehnyt minun tähteni sitä, mitä Sibyl Vane teki. Tavalliset naiset aina lohduttuvat. Muutamat tekevät sen käyttämällä hempeämielisiä värejä. Älä koskaan luota naiseen, joka käyttää sinipunertavia värejä, olkoon hän minkä ikäinen hyvänsä, tai viisineljättä ikävuotta täyttäneesen naiseen, joka pitää vaaleanpunaisista nauhoista. Se merkitsee aina, että heillä jo on entisyyttä. Toiset tuntevat suurta lohdutusta kun he äkkiä ovat huomaavinaan hyviä ominaisuuksia miehissänsä. He kehuvat kaikille kotionneaan, ikäänkuin se olisi hurmaavin kaikista synneistä. Toiset löytävät lohdutuksensa uskonnossa. Sen salaperäisyyksillä on sama viehätys kuin kurtiisilla, vakuutti eräs nainen kerta; ja minä voin sen täydellisesti ymmärtää. Sitä paitsi ei mikään kutkuta meidän turhamaisuuttamme niin suuressa määrin kuin se, jos meitä sanotaan syntisiksi. Omatunto tekee meistä kaikista egoisteja. Niin; ei todellakaan ole loppua niillä lohdutuksen keinoilla, joita nainen nykyään voi löytää. Tosiaankin, en ole edes maininnut kaikista tärkeintä."
"Mikä se on, Harry!" sanoi nuorukainen välinpitämättömästi.
"Oi, kaikkein helpoin lohdutus. Otetaan jonkun toisen ihailija, kun on kadottanut omansa. Seuraelämässä nainen siten aina puhdistuu. Mutta tosiaankin, Dorian, miten erilainen Sibyl Vane mahtoikaan olla kuin kaikki muut naiset! Hänen kuolemansa on minun mielestäni niin ihmeen kaunis. Olen iloinen, että elän aikakaudessa, jolloin sellaisia ihmeitä voi tapahtua. Ne saattavat meitä uskomaan, että todellakin on olemassa sellaista kuin romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta, joilla me olemme niin valmiit leikittelemään."
"Minä kohtelin häntä hirveän julmasti. Sen sinä unohdat!"
"Minäpä luulen, että naiset asettavat julmuuden, suorastaan julmuuden korkeammalle kuin mitään muuta. Heillä on ihmeellisen alkuperäiset vaistot. Me olemme vapauttaneet heidät, mutta sittenkin he pysyvät orjina, jotka palvelevat herrojansa. He tahtovat olla käskynalaisia. Olen varma siitä, että sinä olit suurenmoinen. En ole koskaan nähnyt sinua oikein todellisesti suuttuneena, mutta minä voin kuvailla mielessäni, kuinka ihanalta sinä näytit. Ja sitä paitsi sinä sanoit minulle jotakin toissapäivänä, joka tuntui minusta kovin haaveilevalta, mutta jonka nyt huomaan aivan todeksi ja joka on avaimena kaikkeen muuhunkin."
"Mitä se oli, Harry?"
"Sinä sanoit, että Sibyl Vane edusti sinulle kaikkia runouden sankarittaria — että hän yhtenä iltana oli Desdemona, toisena Ofelia; ja jos hän kuoli Juliana, niin hän heräsi jälleen henkiin Imogenena."
"Mutta nyt hän ei koskaan enää herää henkiin", mutisi nuorukainen, kätkien kasvot käsiinsä.
"Ei, hän ei enää herää henkiin. Hän on näytellyt viimeisen osansa. Mutta sinun täytyy ajatella hänen kuolemaansa synkän pukuhuoneen hiljaisuudessa ikäänkuin se olisi jokin tavaton, hirveä murhenäytelmän katkelma kuningas Jakobin ajoilta tai ihana näytös Websterin, Fordin tai Cyril Tourneurin näytelmissä. Tyttö ei elänyt koskaan todellisuudessa, ja siis hän ei ole koskaan todellisesti kuollutkaan. Sinulle ainakin hän oli vain unelma, haavekuva, joka liiteli Shakespearen näytelmissä, sulostutti niitä läsnäolonsa kautta — paimenhuilu, jonka välityksellä Shakespearen sävelet kajahtivat vain rikkaampina ja riemullisempina. Samassa hetkessä kuin hän joutui todellisen elämän yhteyteen, hän hämmensi sen, ja se huumasi hänet, ja hän läksi pois. Sure Ofeliaa, jos tahdot. Sirota tuhkaa hiuksiisi sen vuoksi, että Cordelia kuristettiin. Kiroa taivasta siksi että Brabantin tytär kuoli. Mutta älä hukkaa kyyneleitäsi Sibyl Vanen tähden. Hän oli vähemmän todellinen kuin nuo toiset."
Oli hetken hiljaisuus. Ilta alkoi hämärtää huoneessa. Ääneti, hopeahelmoin varjot hiipivät puutarhasta sisään. Esineiden värit alkoivat valjeta.
Jonkun ajan kuluttua Dorian Gray katsahti ylös. "Sinä olet selvittänyt minulle oman itseni, Harry", hän mutisi jonkunmoisella helpoituksen huojennuksella. "Minä tunsin kaiken sen minkä olet sanonut, mutta olin peloissani enkä uskaltanut antaa sille ilmaisumuotoa. Kuinka hyvin sinä tunnet minut! Mutta ei huolita puhua enää siitä mikä on tapahtunut. Se on ollut ihmeellinen kokemus. Siinä kaikki. Saa nähdä, voiko elämä tarjota minulle enää mitään ihmeellistä."
"Elämä voi tarjota sinulle mitä hyvänsä, Dorian. Ei ole mitään, mitä sinä et voisi toteuttaa tavattomalla kauneudellasi."
"Mutta ajattelehan, Harry, jos minä tulen rumaksi, vanhaksi ja ryppyiseksi? Mitä sitten?"
"Ah, sitten", sanoi lordi Henry nousten lähteäksensä — "sitten, rakas Dorian, sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt voitot tulevat suoraan sinun syliisi. Ei, sinun täytyy säilyttää kaunis ulkomuotosi. Me elämme ajassa, joka lukee liiaksi ollakseen viisas, ja ajattelee liiaksi ollakseen kaunis. Me emme tule toimeen ilman sinua. Ja nyt olisi parasta, jos pukeutuisit ja tulisit mukaan klubiin. Me tulemme sittenkin hiukan myöhään."
"Minä luulen parhaaksi, että tapaamme toisemme vasta ooperassa, Harry. Olen liian väsynyt voidakseni syödä jotakin. Mikä on sisaresi aition numero?"
"Kaksikymmentäseitsemän, luullakseni. Se on ensimäisellä parvella. Hänen nimensä on ovella. Mutta minusta on ikävä, ettet tule syömään."
"Ei minulla ole halua", sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mutta olen sinulle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, minkä minulle olet sanonut. Sinä olet minun rakkain ystäväni. Ei kukaan ole ymmärtänyt minua niin hyvin kuin sinä."
"Meidän ystävyytemme on vasta alulla, Dorian", vastasi lordi Henry pudistaen hänen kättänsä. "Hyvästi. Toivottavasti näen sinut puoli kymmeneltä. Muista, Patti laulaa."
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin Dorian Gray soitti kelloa, ja hetken kuluttua Viktor toi lamput sisään ja veti uutimet alas. Dorian odotti kärsimättömästi hänen poistumistansa. Mies näytti tarvitsevan hirveän paljo aikaa kaikkeen.
Heti kun hän oli poistunut, niin Dorian syöksi varjostimen luo ja veti sen syrjään. Ei, kuva ei ollut muuttunut entistään enemmän. Se oli saanut tiedon Sibyl Vanen kuolemasta ennenkuin hän itse. Elämän salaisuudet selvisivät sille samassa hetkessä kuin ne tapahtuivatkin. Hirveä julmuuden ilme, joka vääristi suun hienoja piirteitä, oli varmaankin ilmaantunut samana hetkenä, jolloin tyttö oli juonut myrkkyä. Vai oliko se välinpitämätön ulkonaisille tapahtumille? Oliko sillä vain selkoa siitä, mikä sielussa liikkui? Dorian mietti ja toivoi, että hän kerran saisi omin silmin nähdä tuon muutoksen tapahtuvan, ja häntä värisytti sitä toivoessansa.
Sibyl parka! Mikä ihmeellinen tapaus se oli ollut! Hän oli usein näytellyt kuolevaa näyttämöllä. Sitten itse kuolema oli kosketellut häntä ja vienyt hänet mukanansa. Miten Sibyl oli näytellyt tuota viimeistä julmaa kohtausta? Oliko hän kironnut hänet kuollessansa? Ei, Sibyl oli kuollut rakkaudesta häneen, ja rakkaus tulisi nyt aina olemaan hänelle pyhä kuin sakramentti. Sibyl oli sovittanut kaikki uhraamalla oman elämänsä. Hän ei tahtonut enää muistella niitä kärsimyksiä, joita hänen oli täytynyt kestää Sibylin tähden tuona hirveänä iltana teatterissa. Nyt kun hän ajatteli Sibylia, niin tämä oli hänestä ikäänkuin ihmeellinen, traagillinen henkilö, joka oli lähetetty maailman näyttämölle esittämään rakkauden ylevää todellisuutta. Ihmeellinen, traagillinen olentoko? Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä muistellessaan hänen lapsekasta katsettaan, hempeää, suloista olentoaan ja arkaa, pelokasta esiintymistään. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja katseli jälleen kuvaa.
Hän tunsi valitsemisen hetken nyt tulleen. Vai oliko hän jo tehnyt valintansa? Niin, elämä oli hänen puolestaan valinnut — elämä, ja hänen oma kiihkeä halunsa saada tuntea elämää. Ikuisen nuoruuden ikuiset intohimot, herkulliset ja salaiset nautinnot, hurjat huvit ja vielä hurjemmat synnit — kaiken tuon hän saisi omakseen. Kuva yksin kantaisi hänen häpeänsä taakkaa: siinä kaikki.
Tuskan tunne valtasi hänet ajatellessaan sitä hävitystä, joka kohtaisi kaunista muotokuvaa. Kerran hän poikamaisessa narcissusturhamaisuudessaan oli suudellut, tai ollut suutelevinaan noita maalattuja huulia, jotka nyt niin katkerasti hymyilivät hänelle. Aamun toisensa jälkeen hän oli istunut kuvan edessä ja ihaillut sen kauneutta, aivan rakastuneena siihen, niinkuin hänestä joskus tuntui. Muuttuisiko se nyt jokaisen hänen tunnelmansa mukaan? Tulisiko se kauheaksi ja inhottavaksi, jotta se oli piiloitettava suljettuun huoneesen, salattava auringon valolta, joka niin usein oli muuttanut sen soljuvat suortuvat kimaltelevaksi kullaksi!
Hetken aikaa hän aikoi rukoilla, että tuo kauhistuttava side, joka oli olemassa kuvan ja hänen välillänsä, lakkaisi. Se oli muuttunut hartaan toivomuksen johdosta, ehkäpä harras toivomus voisi peruuttaa edellisen toivomuksen. Ja sittenkin, kukahan, joka hiukankin tunsi elämää, kieltäytyisi siitä onnesta, että saisi pysyä alati nuorena, vaikka tuo onni olisi kuinkakin eriskummainen ja sen seuraukset kuinka kovia tahansa? Mutta oliko se hänen itsensä määrättävissä? Oliko hänen toivomuksensa todellakin saanut aikaan tuon muutoksen? Eiköhän joku kummallinen tieteellinen syy voinut sitä vaikuttaa? Jos ajatus saattoi vaikuttaa elävään organismiin, niin eikö ajatus saattanut vaikuttaa myös kuolleihin, epäorgaanisiin esineihin? Niin, miksikä ei meitä ympäröivät esineet voisi tietämättä ja ilman tajullista toivetta, värähdellä sopusoinnussa meidän mielialojemme ja intohimojemme kanssa, siten että atomit vetäisivät puoleensa atomeja salaisen rakkauden tai ihmeellisen ystävyyden valtaamina? Mitä merkitystä itse vaikuttimilla oli? Hän ei enää koskaan yrittäisi rukouksella koetella hirveää voimaa. Jos kuva muuttuu, niin se muuttuu. Siinä kaikki. Mitä sitä kannattaisi sen enemmän sureksia?
Hyvin huvittavaa päinvastoin olisi tehdä siitä huomioita. Hän saattaisi seurata omaa mielialaansa sen salaisimpiinkin sokkeloihin. Tämä muotokuva olisi kuin taikapeili. Samalla tavalla kuin se oli paljastanut hänelle hänen ulkonaisen muotonsa, se paljastaisi hänelle hänen sielunsakin. Ja kun kuvalle tulisi talven aika, niin hän itse olisi ehtinyt vasta sinne, missä kevät värähdellen odottaa kesän tuloa. Kun puna oli kadonnut sen poskista ja jäljelle oli jäänyt vain kalkinkalpea naamari ja lyijynraskaat silmät, niin hän itse olisi vielä nuoruuden loistossaan. Ei yksikään hänen kauneutensa kukka kuihtuisi. Hänen elämänvaltasuonensa ei koskaan heikontuisi. Hän pysyisi voimakkaana, joustavana ja iloisena aivan kuin kreikkalaisten jumalat. Mitäpä hän välitti tuon kankaalle maalatun kuvan kohtalosta? Hän itse olisi turvattu. Se oli pääasia.
Hän asetti varjostimen entiselle paikalleen kuvan eteen, ja hymyili. Sitten hän meni makuuhuoneesen, jossa hänen kamaripalvelijansa jo häntä odotti. Tuntia myöhemmin hän oli ooperassa, ja lordi Henry nojautui hänen tuolinsa yli.
Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui sisään.
"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt. Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle, kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit. Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi siitä?"
"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta, venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä maalaat."
"Menitkö sinä ooperaan?" sanoi Hallward hyvin hitaasti, äänessä hillityn surun sävy. "Sinä menit ooperaan, vaikka Sibyl Vane makasi kuolleena jossakin likaisessa loukossa? Sinä voit puhua minulle muista ihastuttavista naisista ja Pattin jumalallisesta laulusta, ennenkuin tyttö, jota sinä rakastit, on päässyt haudan rauhaan ja lepoon? Tiedäppäs, sinä veikkonen, että hänen pieni, valkoinen ruumiinsa saa kestää vielä monta kauheutta."
"Älä puhu, Basil! Minä en tahdo kuulla!" huudahti Dorian hypäten pystyyn. "Älä puhu minulle tuosta asiasta. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Mikä on mennyttä, on mennyttä."
"Sinä sanot eilistä päivää menneisyydeksi?"
"Mitä se liikuttaa todellista ajankulkua? Vain typerät ihmiset tarvitsevat vuosikausia voidakseen irtautua mielenliikutuksistaan. Mies, joka hallitsee itseänsä, voi tehdä lopun surusta yhtä helposti kuin keksiä jonkun huvin. Minä en tahdo olla tunteitteni orja. Minä tahdon käyttää niitä, iloita niistä ja hallita niitä."
"Dorian, tämä on julmaa! Sinussa on tapahtunut täydellinen muutos. Ulkomuodoltasi olet aivan sama ihmeellinen poika, jolla oli tapana päivän toisensa jälkeen tulla minun atelieriini ja istua mallinani. Mutta silloin sinä olit yksinkertainen, luonnollinen ja teeskentelemätön. Sinä olit kaikkein vähimmin pilattu olento koko maailmassa. Sinä puhut ikäänkuin olisit sydäntä ja sääliä vailla. Se on kokonaan Harryn vaikutusta. Sen minä nyt näen."
Nuorukainen punastui ja astui ikkunan luo katsellen hetken aikaa vihreää, lehahtelevaa, auringon paahtamaa puutarhaa. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa Harrylle, Basil", hän sanoi vihdoin — "suuremmassa velassa kuin sinulle. Sinä opetit minulle vain turhamaisuutta."
"No niin, olen saanut siitä rangaistukseni, Dorian — tai saan sen ainakin kerran."
"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, Basil", hän huudahti kääntyen ympäri."En ymmärrä, mitä sinä tahdot. Mitä sinä tahdot?"
"Minä tahtoisin saada takaisin sen Dorian Grayn, jota minä ennen maalasin", sanoi taiteilija surunvoittoisesti.
"Basil", sanoi nuorukainen astuen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen olkapäälleen, "sinä olet tullut liian myöhään. Eilen kun kuulin, että Sibyl Vane oli tappanut itsensä —"
"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward katsoen häneen kauhun vallassa.
"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi?Tietysti hän teki itsemurhan."
Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.
"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan — keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin hän näytteli — sinä iltana, jolloin sinä näit hänet — hän näytteli huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta. Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit tullut eilen oikeaan aikaan — noin puolikuudelta, tai neljännestä vailla kuusi — niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan, joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai muuttaa jotakin väärää — en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut kirjande la consolation des arts[Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä, ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua. Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi — sinä pelkäät liiaksi elämää — mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."
Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.
"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"
Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme, kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja törkeää.
"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.
"Eikö tyttökään tiennyt?"
"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja katkonaisista, intomielisistä sanoista."
"Koetan parastani, Dorian, jos se tuottaa sinulle iloa. Mutta minä tahtoisin maalata taas sinutkin. Työni ei edisty ilman sinua."
"En voi koskaan enää olla sinun mallinasi, Basil. Aivan mahdotonta!" hän huudahti peräytyen taakse.
Maalari katsoi häneen ihmeissänsä.
"Rakas ystävä, mitä mielettömyyksiä sinä puhut!" hän huudahti. "Tarkoitatko ettei minun maalaukseni miellytä sinua? Missä se on? Miksi olet asettanut varjostimen sen eteen? Anna minun katsella sitä. Se on minun paras työni. Ota varjostin pois, Dorian. Miten hävytöntä, että sinun palvelijasi on peittänyt minun maalaukseni tuolla tavalla. Koko huone näytti niin oudolta kun tulin sisään."
"Minun palvelijallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, Basil. Luuletko sinä, että antaisin hänen järjestää minun huonettani? Joskus hän hoitaa minun kukkiani — siinä kaikki. Ei, minä tein sen itse. Valo oli liian voimakas kuvalle."
"Liianko voimakas! Mahdotonta, hyvä ystävä. Paikka on erinomainen. Annas kun katson." Ja Hallward astui huoneen nurkkausta kohti.
Dorian Grayn huulilta pääsi kauhun huudahtus, ja hän hyökkäsi maalarin ja varjostimen väliin. "Basil", hän sanoi aivan kalpeana, "älä katsele sitä. Minä en tahdo."
"Enkö saisi katsoa omaa työtäni! Ethän lie tosissasi. Miksi en saisi sitä katsella?" huudahti Hallward nauraen.
"Jos yrität katsoa sitä, Basil, niin, kunniani kautta, en koskaan puhu sinulle enää sanaakaan. Olen aivan tosissani. Minä en anna sinulle minkäänlaista selitystä, etkä sinä saa mitään kysyäkkään. Mutta muista, jos kosket tuohon varjostimeen, niin meidän välimme ovat lopussa."
Hallward oli kuin ukkosen-iskemä. Hän katsoi hämmästyneenä Dorian Grayhin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tällaisena. Nuorukainen oli aivan kalpea vihasta. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen silmäteränsä loistivat kuin siniset tulipyörät. Hän vapisi koko ruumiissaan.
"Dorian!"
"Älä puhu!"
"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä, etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä, miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."
"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota? Se oli mahdotonta. Jotakin — hän ei tiennyt itse mitä — oli heti paikalla tehtävä.
"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta. Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan välittää."
Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle, ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia, ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle, miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa. Hänpä koettaisi kysellä.
"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle, niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani näytteille?"
Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen. Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."
"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin salaisuuden.
"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta."Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen.Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista — jotakin, joka ehkä ei hetipistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"
"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.
"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain, jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani. Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto. Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua. Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä taiteessani… Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea. Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli muuttunut ihanaksi — liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että säilyttämisen vaara… Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa, kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. — Eräänä päivänä — joskus olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä — päätin maalata ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä. En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui, ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon, että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani oikeassa… No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys, jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä — siinä kaikki. Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit. Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut. Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."
Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty. Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli häntä varten varannut?
"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"
"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta varsin ihmeelliseltä."
"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"
Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa sinun katsella sitä."
"Mutta toisella kertaa?"
"Ei koskaan."
"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun oli kertoa tuota kaikkea sinulle."
"Rakas Basil", sanoi Dorian, "mitä sinä olet kertonut minulle? Vain sen, että tunsit ihailevasi minua liian paljon. Eihän se ole edes imartelevaa."
"Se ei ollut aiottukaan imarteluksi. Se oli tunnustus. Nyt kun olen sen tehnyt, niin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kadottanut jotakin. Ehkäpä ei pitäisi koskaan koettaa sanoilla ilmilausua jumaloimistansa."
"Tuo tunnustus tuotti minulle pettymystä."
"Vai niin, mitä sinä sitten odotit, Dorian? Et suinkaan sinä ole huomannut mitään muuta kuvassa? Eihän siinä ollut mitään muuta nähtävää?"
"Ei; siinä ei ollut mitään muuta. Miksikä kysyt? Mutta älä puhu jumaloimisesta. Se on mieletöntä. Me olemme ystäviä, Basil, ja meidän pitää alati pysyä ystävinä."
"Sinulla on nyt Harry", sanoi maalari surullisena.
"Ah, Harryko?" huudahti nuorukainen keveästi nauraen. "Harry kuluttaa päivänsä puhumalla tolkuttomuuksia ja iltansa tekemällä mahdottomuuksia. Juuri sellaista elämää minäkin tahtoisin viettää. Mutta en sittenkään usko, että menisin Harryn luo, jos joutuisin hätään. Mielemmin tulisin sinun luoksesi, Basil."
"Tahdotko ruveta minulle taas malliksi?"
"Mahdotonta!"
"Sinun kieltosi turmelee minun elämäni taiteilijana, Dorian. Ei kukaan löydä kahta ihannetta elämässään. Harva yhden ainoankin."
"En voi selittää sitä sinulle, Basil, mutta en voi koskaan enää ruveta sinulle malliksi. Muotokuvassa voi olla jotakin turmiollista. Sillä on oma elämänsä. Minä tulen sinun luoksesi teetä juomaan. Se voi olla yhtä huvittavaa."
"Huvittavampaa sinulle, sen kyllä uskon", mutisi Hallward suruissaan. "Ja nyt, jää hyvästi. Olen pahoillani, ettet anna minun koskaan katsella kuvaa. Mutta eihän sille voi mitään. Minä ymmärrän täydellisesti sinun tunteesi."
Kun maalari läksi huoneesta, niin Dorian hymyili itseksensä. Basil parka! Kuinka vähän hän aavisti todellista syytä! Ja miten ihmeellistä, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ilmaista oma salaisuutensa, hän olikin aivan sattumalta päässyt ystävänsä salaisuuden perille! Maalarin mielettömät mustasukkaisuuden kohtaukset, hänen kiihkeä ystävyytensä, hänen liioitellut ylistyspuheensa, hänen käsittämätön vaitiolonsa — kaiken tuon hän nyt käsitti ja hänen mielensä muuttui alakuloiseksi. Tuollainen kiihkeä ystävyys tuntui hänestä melkein traagilliselta.
Hän huokasi ja soitti kelloa. Kuva oli saatava piiloon millä hinnalla hyvänsä. Toistamiseen hän ei tahtonut joutua samanlaiseen pulmaan. Hän oli ollut mieletön antaessaan sen jäädä hetkeksikään huoneesen, mihin kaikilla hänen ystävillään oli vapaa pääsy.
Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä. Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla varoillansa.
Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa, ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?
Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.
"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja. "Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä sitä ennen. Ei totta tosiaan."
"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."
"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka kuin vanha herra kuoli."
Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä tahdon vain nähdä huoneita — siinä kaikki. Antakaa minulle avain."
"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä, herra, kun teillä on niin mukava täällä?"
"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta tarvis."
Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.
Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen, kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli — jotakin, joka kauhua kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina elossa.
Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen — sillä se oli todellakin rakkautta — oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää. Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia, jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.
Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen tähden kovin heikkoja! — heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle. Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa kuin palvelija tuli sisään.
"Miehet ovat täällä, monsieur."
Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.
"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä miehet tänne sisään".
Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa, punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen. Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain nähdäkkin häntä.
"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia, pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta. Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."
"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn jonkun kerran katsomaan tuota kehystä — vaikka minulta ei nykyään liikene suuria uskonnollisiin aiheihin — mutta tänään haluaisin vain saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."
"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi.Mikä taulu se on, herra?"
"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se muuten vioittuu portaissa."
"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"
"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."
Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta. Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin hyödyllistä.
"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle.Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.
"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.
Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen — ei todellakaan siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone, jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!
Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena — ja siinä kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen ruumiissaan ja sielussaan — nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi. Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.
Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi. Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi. Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin. Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava. Sitä ei voinut auttaa.
"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin kauan. Ajatukseni olivat muualla."
"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"
"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."
"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"
Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi, katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte tänne".
"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä, herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.