Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella. Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet riitelivät ja huusivat.
Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa uusien syntien huumeesen.
Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.
"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan. Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton sietää.
Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian naurahti myös ja mies vaikeni.
Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi, ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.
Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä. Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni. Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.
Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät, silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta, ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri uhkasi heitä piiskallansa.
Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja, joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista, kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut, sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä, inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa päivässä hän olisi vapaa.
Äkkiä ajuri nykäisemällä pysähdytti hevosen pimeän kujan päässä. Talojen matalien kattojen ja pykälälaitaisten savupiippujen takaa kohosivat laivojen mustat mastot. Valkea sumu kierteli raakapuissa kuin aaveentapaiset purjeet.
"Näillä tienoin, herra, vai kuinka?" kysyi ajuri käheällä äänellä luukusta.
Dorian sätkähti ja tirkisteli ympärilleen. "Hyvä on", hän vastasi ja astuttuaan nopeasti ulos ja annettuaan lupaamansa lisämaksun ajurille, hän astui kiireesti rantaa kohti. Siellä-täällä loisti lyhdynvalo jonkun suuren kauppalaivan perältä. Sen heijastus väreili ja pirstautui vesilätäköissä. Punainen tuli kuulsi pitkämatkaisesta laivasta, joka lastasi hiiliä. Niljakas katukivitys oli aivan kuin märkä sadetakki.
Dorian kiiruhti vasemmalle vilkaisten silloin-tällöin taaksensa, tokko kukaan häntä jäljestä seuraisi. Seitsemässä tai kahdeksassa minuutissa hän saapui pienen ränstyneen talon edustalle, joka oli ahdettu kahden rappeutuneen tehtaan väliin. Ullakkoikkunassa oli tulta. Hän pysähtyi ja kolkutti sovitulla tavalla.
Hetken kuluttua hän kuuli askelia käytävästä ja ketju irroitettiin ovesta. Ovi avautui hiljaa ja Dorian astui sisään sanomatta sanaakaan tuolle muodottomalle olennolle, joka vetäytyi syrjään, kun hän astui ohi. Eteisen perällä riippui repaleinen, vihreä verho, se liehui ja lepatteli edes-takaisin kovassa tuulenhengessä, joka seurasi hänen kintereillään sisään. Hän veti sen syrjään ja astui pitkään, matalaan huoneesen, joka näytti ennen olleen kolmannen luokan tanssisali. Kirkkaat, levottomat kaasuliekit, jotka himmeinä ja vääristettyinä kuvastuivat vastakkaisella seinällä olevissa, kärpäsen likaamissa peileissä piirittivät seiniä. Rasvaiset, rihlatusta tinasta tehdyt valonheijastajat niiden takana heittivät väräjäviä valotäpliä ympäri huonetta. Lattialla oli keltaista sahajauhoa, jossa siellä-täällä oli lokaa ja mustia tahroja maahan kaadetusta likööristä. Muutamia malaijilaisia kyykötti pienen hiiliuunin ympärillä pelaten luurahoilla ja näyttäen valkoisia hampaitaan puhuessansa. Nurkassa, pää käden varassa, istui merimies kumartuneena pöydän yli, ja koreasti maalatun tarjoilupöydän ääressä, joka kulki pitkin toista pitkää seinää, seisoi kaksi kuihtunutta naista laskien leikkiä vanhan miehen kanssa, joka innolla harjasi takkinsa hihoja. "Hän luulee saaneensa punaisia muurahaisia päälleen", naureskeli toinen heistä kun Dorian kulki ohi. Mies katsoi naiseen kauhun vallassa ja alkoi vikistä.
Huoneen perällä olivat pienet portaat, jotka johtivat hämärään huoneesen. Kun Dorian hyökkäsi niiden kolmea kulunutta askelta ylös, niin raskas opiumin löyhkä henkäsi häntä vastaan. Hän veti syvältä henkeään ja hänen sieramensa värähtivät tyydytyksestä. Kun hän astui sisään, niin nuori keltatukkainen mies, joka seisoi kumartuneena lampun yli ja sytytti pitkää piippuaan, katsahti häneen ja nyökäytti päätään hiukan epäröiden.
"Oletko sinä täällä, Adrian?" mutisi Dorian.
"Missä muualla minä olisin?" hän vastasi välinpitämättömästi. "Eihän kukaan enää tahdo seurustella minun kanssani."
"Minä luulin sinun lähteneen pois Englannista."
"Darlington ei aio nostaa kannetta minua vastaan. Veljeni maksoi vihdoin vekselin. George ei myöskään puhuttele minua… Minulle se onkin yhdentekevää", hän lisäsi huoaten. "Niinkauan kuin ihmisellä on tätä tavaraa, niin hän ei tarvitsekkaan ystäviä. Luulenpa, että minulla on ollut liian monta ystävää".
Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla. Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät, jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä. Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa itseään.
"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.
"Varviinko?"
"Niin."
"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."
Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä paitsi olo siellä on parempi."
"Jokseenkin yhtä hyvä."
"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin suuhuni."
"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.
"Tule pois vain."
Adrian Singleton nousi haluttomasti ylös ja seurasi hänen mukanaan tarjoilupöydän luo. Mulatti, repaleisessa turbaanissa ja likaisessa päällystakissa tervehti ilkeästi irvistellen asettaessaan pullollisen konjakkia ja kaksi lasia heidän eteensä. Naiset tulivat lähemmäksi ja alkoivat jutella. Dorian käänsi heille selkänsä ja sanoi jotakin hiljaa Adrian Singletonille.
Toisen naisen suu vetäytyi virnistelevään hymyyn. "Kopeitapa tänäpäivänä ollaan", naureskeli hän.
"Herran tähden, älkää puhuko minulle mitään", huusi Dorian polkien jalkaa. "Mitä te tahdotte? Rahaako? Tässä on. Mutta älkää enää koskaan puhutelko minua."
Kaksi punaista tulta syttyi hetkeksi naisen pöhöttyneihin silmiin, sitten ne sammuivat taas, ja silmät olivat yhtä himmeät ja loistottomat kuin ennenkin. Hän heitti päätään ja pyyhkäisi ahneesti kädellään rahat pöydältä. Hänen toverinsa katseli häntä kateellisesti.
"Ei maksa vaivaa", huokasi Adrian Singleton. "En minä huoli palata takaisin. Mitä se hyödyttäisi? Minun on hyvä olla täällä."
"Kirjoitathan minulle jos tarvitset jotakin, eikö totta?" sanoi Dorian hetken kuluttua.
"Ehkä."
"Hyvää yötä sitten."
"Hyvää yötä", vastasi nuorukainen nousten ylös portaita myöten ja pyyhki haljenneita huuliaan nenäliinalla.
Dorian astui ovelle kasvoillaan tuskallinen piirre. Kun hän veti oviverhon syrjään, niin raakaa naurua kajahti sen naisen maalatuilta huulilta, joka oli ottanut häneltä rahaa vastaan. "Siinä menee se perkeleen pukari!" hän nikotti kovalla äänellä.
"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."
Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä, eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.
Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.
Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt, jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei koskaan tehty tilinpäätöstä.
On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa. Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden. He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki, pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui kapinoitsijana.
Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan, pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.
Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi häämöittävän edessänsä.
"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.
"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."
"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"
"Te turmelitte Sibyl Vanen elämän", kuului vastaus. "Sibyl Vane oli sisareni. Hän surmasi itsensä. Sen tiedän. Hänen kuolemansa on teidän omallatunnollanne. Minä vannoin tappavani teidät. Vuosikausia olen teitä etsinyt. Minulla ei ollut minkäänlaista johdatusta eikä jälkeä. Ne molemmat, jotka olisivat voineet antaa teistä tunnusmerkkejä, olivat kuolleet. Minä en tiennyt teistä mitään muuta kuin sen lempinimen, jolla sisareni teitä nimitti. Sattumalta kuulin sen tänä iltana. Tehkää tiliä Jumalanne kanssa, sillä tänä iltana te kuolette."
Dorian Gray oli aivan jähmettynyt pelosta. "Minä en koskaan ole tuntenut häntä", hän änkytti. "En koskaan ole kuullutkaan hänestä. Te olette hullu."
"Parempi että tunnustaisitte syntinne, sillä niin totta kuin minä olen James Vane, teidän täytyy kuolla." Seurasi kauhea hetki. Dorian ei tiennyt mitä tehdä. "Alas polvillenne!" ärjyi mies. "Te saatte minuutin valmistusaikaa — ei sen enempää. Tänä iltana lähden Indiaan ja sitä ennen minun täytyy täyttää tehtäväni. Yksi minuutti. Se riittää."
Dorianin kädet vaipuivat alas. Hervottomana kauhusta hän ei tiennyt mitä tehdä. Äkkiä hurja toivo välkähti hänen aivoissansa. "Seis!" hän huudahti. "Pitkäkö aika on kulunut sisarenne kuolemasta? Pian, vastatkaa!"
"Kahdeksantoista vuotta", vastasi mies. "Miksi sitä kysytte? Mitä vuodet merkitsevät?"
"Kahdeksantoista vuotta", naureskeli Dorian Gray riemukkaalla äänen sävyllä. "Kahdeksantoista vuotta! Viekää minut lyhdyn valoon ja katsokaa minun kasvojani!"
James Vane epäröi hetken ymmärtämättä toisen tarkoitusta. Sitten hän tarttui Dorian Grayhin ja laahasi hänet ulos holvikäytävästä.
Hämärä, lekotteleva valo oli kyllin vahva osoittamaan James Vanelle kauheaa erehdystään, joksi hän sitä luuli, sillä miehellä, jota hän oli yrittänyt tappaa oli nuorekkaan kukoistavat ja tahrattoman puhtaat kasvot. Hän näytti olevan hiukan yli kahdenkymmenen vanha, melkein yhtä vanha kuin hänen sisarensa oli ollut heidän erotessansa monta vuotta sitten. Aivan varmaan tämä mies ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä.
James Vane päästi kätensä irti ja hoiperteli taaksepäin. "Hyvä Jumala!Hyvä Jumala!" hän huudahti, "ja minä kun olin murhata teidät!"
Dorian Gray veti syvältä henkeään. "Te olitte vähällä tehdä itsenne syypääksi hirveään rikokseen", sanoi hän katsoen ankarasti mieheen. "Olkoon tämä teille varoituksena, ettette ota enää kostoa omiin käsiinne."
"Suokaa anteeksi, herra", mutisi James Vane. "Minä erehdyin. Satunnainen sana, jonka kuulin tuossa kirotussa kapakassa, johti minut väärille jäljille".
"Parasta että menisitte kotiin ja panisitte pois tuon pistoolin, sillä muutoin voitte joutua ikävyyksiin", sanoi Dorian kääntyen pois ja astuen hitaasti katua pitkin.
James Vane jäi katukäytävälle seisomaan kauhun vallassa. Hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hetken kuluttua musta varjo, joka oli hiipinyt pitkin kosteaa seinää, astui valoon ja lähestyi häntä väijyvin askelin. James Vane tunsi käden tarttuvan kiinni käsivarteensa ja katsoi hämmästyen ympärilleen. Se oli toinen naisista, joka oli juonut kapakassa.
"Miksi et tappanut häntä?" nainen sähisi kohottaen kuihtuneet kasvonsa aivan lähelle häntä. "Minä huomasin että hyökkäsit hänen jälkeensä Dalysta. Hullupa olit! Olisit tappanut hänet. Hänellä on paljon rahaa, ja hän on vielä pahaakin pahempi."
"Hän ei ollut se jota etsin", vastasi James, "enkä minä halua kenenkään rahaa. Minä etsin vain erään miehen henkeä. Se mies, jonka henkeä minä etsin, on nyt lähes neljänkymmenen vanha. Tämä ei ollut juuri muuta kuin poika. Jumalan kiitos, ettei hänen verensä tahraa käsiäni."
Nainen nauroi katkerasti. "Vai ei muuta kuin poika!" hän virnisteli. "Kuules, mies, siitä on pian kahdeksantoista vuotta kun satuprinssi teki minut siksi kuin mitä nyt olen."
"Sinä valehtelet!" huudahti James Vane.
Nainen nosti kätensä taivasta kohti. "Jumalan nimessä minä puhun totta", hän huudahti.
"Jumalan nimessäkö?"
"Lyö minut kuuroksi, jos se ei ole totta. Hän on kaikista pahin täällä kävijöistä. Sanotaan että hän on myönyt itsensä pirulle kauniitten kasvojen hinnasta. Lähes kahdeksantoista vuotta sitten tapasin hänet ensi kertaa. Hän ei ole siitä saakka muuttunut suuresti. Mutta minä olen kyllä", hän lisäsi katsoen epätoivoissaan sivulle.
"Vannotko sen?"
"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä. Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."
James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa, niin nainenkin oli hävinnyt.
Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.
"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."
"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin tyytyväinen."
"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta. Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka, yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."
"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.
"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.
"Se sopii hänelle mainiosti", huudahti herttuatar.
"Kiitos kunniasta", naureskeli lordi Henry vajoten tuoliin istumaan. "Nimilipusta ei voi koskaan päästä erilleen! Minä en hyväksy sitä arvonimeä."
"Kuninkaallisista etuoikeuksista ei voi koskaan kieltäytyä", kuului varoitus kauniilta huulilta.
"Te tahdotte siis että puolustan valtaistuintani?"
"Kyllä."
"Minä lahjoitan teille huomispäivän totuudet."
"Minä tahdon mielemmin tämän päivän erehdykset", vastasi herttuatar.
"Riistätte aseet minun käsistäni, Gladys", huudahti lordi Henry nopeasti käsittäen hänen tarkoituksensa.
"Minä riistin vain teidän kilpenne, Harry, mutta en keihästänne."
"En rupea koskaan keihäisille kauneuden kanssa", hän vastasi tehden kauniin liikkeen kädellänsä.
"Siinä te erehdytte, Harry, uskokaa minua. Te panette liian suurta arvoa kauneuteen."
"Kuinka te voitte sitä sanoa? Minä myönnän, että minun mielestäni on parempi olla kaunis kuin hyvä. Mutta toisaalta ei kukaan ole taipuvaisempi myöntämään, että on parempi olla hyvä kuin ruma."
"Onko rumuus siis yksi seitsemästä kuolemansynnistä?" huudahti herttuatar. "Miten käy silloin vertauksenne orkideasta?"
"Rumuus on yksi seitsemästä kuolemanhyveistä, Gladys. Teidän, hyvänä torypuolueen jäsenenä, ei pidä arvostella niitä liian alhaisiksi. Olut, raamattu ja seitsemän kuolemanhyvettä on tehnyt Englannistamme sen mikä se on."
"Ettekö te siis rakasta maatanne?" kysyi herttuatar.
"Minä elän siinä."
"Jotta sitä paremmin voisitte sitä arvostella."
"Tahtoisitteko kuulla Europan tuomion siitä?" kysyi lordi Henry.
"Mitä he sanovat meistä?"
"Että Tartuffe on muuttanut Englantiin ja avannut täällä liikkeen."
"Onko se teidän oma sukkeluutenne, Harry?"
"Minä luovutan sen teille."
"Minä en voi sitä käyttää. Se on liian tosi."
"Ei teidän tarvitse arkailla. Meidän maanmiehemme eivät koskaan tunne itseään tuommoisessa kuvauksessa."
"He ovat käytännöllisiä."
"He ovat enemmän viisaita kuin käytännöllisiä. Kun he tekevät tiliä, niin he asettavat vastatusten tyhmyyden ja rikkauden, paheet ja teeskentelyn."
"Ja kuitenkin me olemme saaneet suuria aikaan."
"Meitä on pakoitettu suuriin tekoihin, Gladys."
"Me olemme kantaneet niiden taakan."
"Ei sen pitemmälle kuin pörssiin asti."
Herttuatar pudisti päätään. "Minä uskon rotuun", hän sanoi.
"Se edustaa tarmokkaiden jälkeläisiä."
"Se kehittyy."
"Rappeutuminen huvittaa minua enemmän."
"Entäs taide?" kysyi herttuatar.
"Se on tauti."
"Ja rakkaus?"
"Harhakuva."
"Uskonto?"
"Uskon uudenaikainen korvaus."
"Te olette skeptiko."
"En! Skeptillisyys on jo puolittain uskoa."
"Mitä te sitten olette?"
"Selittäminen on rajoittamista."
"Antakaa minulle johtolanka."
"Langat taittuvat. Te eksyisitte siihen labyrintiin."
"Te saatatte minut hämmentymään. Puhukaamme jostakin muusta."
"Meidän isäntämme on erinomainen puheenaihe. Vuosia sitten häntä sanottiin satuprinssiksi."
"Oi, älä muistuta sitä minulle", huudahti Dorian Gray.
"Isäntämme on aivan hirveä tänä iltana", vastasi herttuatar punastuen. "Minä luulen että hän olettaa Monmouthin naineen minut vain tieteellisestä harrastuksesta, sen vuoksi että hän minussa näki parhaan uudenaikaisen perhosen."
"Toivottavasti hän ei kuitenkaan lävistä teitä neuloilla, herttuatar", naureskeli Dorian.
"Oi, kamarineitoni tekee sitä aivan kylliksi, mr. Gray, kun hän on suuttunut minuun."
"Ja mistä syystä hän suuttuu teihin, herttuatar?"
"Aivan turhanpäiväisistä syistä, mr. Gray, sen vakuutan teille. Tavallisesti sen vuoksi, että tulen kotiin kymmentä vailla yhdeksän, ja sanon hänelle, että minun täytyy olla jo valmiiksi puettuna puoli yhdeksältä."
"Miten järjetön hän on! Teidän pitäisi nuhdella häntä."
"Sitä minä en uskalla, mr. Gray. Hän valmistaa kaikki minun hattuni.Muistattehan sitäkin, joka minulla oli lady Hilstonen puutarhakutsuissa?Te ette muista, mutta te olette ystävällinen kun olette muistavinanne.No niin, hän teki sen aivan tyhjästä. Kaikki hyvät hatut ovat tehdyttyhjästä."
"Samoinkuin hyvä mainekin, Gladys", keskeytti lordi Henry. "Jokainen vaikutus, jonka me toisiin teemme, tuottaa meille vihollisen. Voidakseen saavuttaa yleistä suosiota, täytyy olla kyvyltään keskinkertainen."
"Ei naisten joukossa", sanoi herttuatar päätään pudistaen; "ja naiset hallitsevat maailmaa. Minä vakuutan teille, me emme voi sietää keskinkertaisia ihmisiä. Me naiset, niinkuin joku on sanonut, rakastamme korvillamme, samoinkuin te miehet rakastatte silmillänne, jos te yleensä rakastatte."
"Näyttää siltä kuin me emme koskaan tekisi mitään", mutisi Dorian.
"No, silloin, mr. Gray, te ette myöskään koskaan rakasta", vastasi herttuatar teeskennellyllä surulla.
"Rakas Gladys!" huudahti lordi Henry. "Kuinka voitte sitä sanoa? Romantiikka on alituista uudistumista, ja uudistuminen muuttaa himon taiteeksi. Sitä paitsi joka ainoa kerta, kun me rakastamme, on aina ainoa kerta, jolloin olemme rakastaneet. Esineen muutos ei muuta himon samuutta. Se enintään syventää tunnetta. Meillä elämässä voi enintään olla yksi suuri kokemus, ja elämän koko salaisuus on siinä, että osaamme uudistaa tuon kokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista."
"Vaikkapa olisi haavoittunutkin, Harry?" kysyi herttuatar hetken kuluttua.
"Varsinkin silloin, jos on haavoittunut", vastasi lordi Henry.
Herttuatar kääntyi ja katsahti Dorian Grayhin utelias ilme silmissään."Mitä te siihen sanotte, mr. Gray?" hän kysyi.
Dorian epäröi hetken. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja naurahti."Minä olen aina samaa mieltä kuin Harrykin, herttuatar."
"Silloinko myöskin kun hän on väärässä?"
"Harry ei ole koskaan väärässä, herttuatar."
"Ja tuottaako hänen filosofiansa teille onnea?"
"En ole koskaan etsinyt onnea. Kuka tarvitsee onnea? Minä olen etsinyt nautintoa."
"Ja oletteko sitä löytänyt, mr. Gray?"
"Usein. Liiankin usein."
Herttuatar huokasi. "Minä etsin rauhaa", hän sanoi, "ja jollen nyt mene pukeutumaan, niin minulla ei ole sitä tänä iltana."
"Sallikaa minun antaa teille muutamia orkidejoja, herttuatar", huudahtiDorian hypäten pystyyn ja astuen kasvihuoneen perälle.
"Te keikailette liiaksi hänen kanssansa", sanoi lordi Henry serkulleen."Pitäkää varanne. Hän on hyvin lumoava."
"Jos hän ei olisi sitä, niin ei olisi mitään taisteluakaan."
"Siis kreikkalainen kreikkalaista vastaan?"
"Minä olen trojalaisten puolella. He taistelivat naisen tähden."
"He tulivat voitetuiksi."
"On pahempaakin olemassa kuin tappiota", herttuatar vastasi.
"Te nelistätte höllin ohjin."
"Elämä käy tasakäyntiä", kuului vastaus.
"Sen minä kirjoitan tänä iltana päiväkirjaani."
"Minkä sitten?"
"Että kärventynyt lapsi ei karta tulta."
"Minä en ole edes kärventynyt. Minun siipeni ovat koskemattomat."
"Te käytätte niitä kaikkeen muuhun paitsi lentoon."
"Rohkeus on miehistä paennut naisiin. Se on uusi kokemus."
"Teillä on kilpailija."
"Kuka?"
Lordi Henry nauroi. "Lady Narborough", hän kuiskasi. "Hän suorastaan jumaloi Doriania."
"Te peloitatte minua. Rakkaus muinaisuuteen on vaarallinen meille romantikoille."
"Romantikoille! Te osaatte käyttää kaikkia tieteen järjestelmiä."
"Miehet ovat kasvattaneet meitä."
"Mutta he eivät ole päässeet teistä selville."
"Antakaa kuvaus meistä sukupuolena", kuului vaatimus herttuattaren puolelta.
"Sfinksejä ilman salaisuuksia."
Herttuatar katsoi hymyillen lordi Henryyn. "Kuinka kauan mr. Gray viipyy!" hän sanoi. "Mennään häntä auttamaan. Enhän ole edes sanonut hänelle minkä värinen minun pukuni on."
"Ah! te saatte valita puvun hänen kukkiensa mukaan, Gladys."
"Se olisi ennenaikuista antautumista."
"Romantinen taide alkaa kohopisteellään."
"Minun täytyy säilyttää tilaisuus peräytymiseenkin."
"Parthialaiseen tapaanko?"
"He löysivät erämaassa turvapaikan. Sitä minä en voisi tehdä."
"Naiset eivät aina saa vapaasti valita", lordi Henry vastasi, mutta tuskin hän oli sen lauseen lopettanut, kun kasvihuoneen perältä kuului tukahdettua valitusta ja kumeaa ääntä, ikäänkuin joku olisi kaatunut. Kaikki kavahtivat pystyyn. Herttuatar seisoi liikkumattomana kauhusta. Ja tuskan ilme kasvoissaan lordi Henry hyökkäsi huojuvien palmujen lomitse ja löysi Dorian Grayn makaamasta kivilattialla tajuttomana kuin kuollut.
Hän kannettiin heti siniseen vierashuoneesen ja laskettiin sohvalle pitkäkseen. Hetken kuluttua hän tointui ja katsoi hämmästyneenä ympärilleen.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Oi, nyt muistan. Olenko turvassa täällä, Harry?" Hän alkoi vapista.
"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry. "Sinä menit vain tainnoksiin. Siinä kaikki. Varmaan olet liiaksi rasittanut itseäsi. Sinun ei pitäisi tulla alas päivällisille. Minä hoidan sinun isäntävelvollisuuksiasi."
"Ei, minä tulen alas", hän sanoi nousten pystyyn. "Minä tulen mielemmin toisten luo. En tahdo olla yksin."
Hän meni huoneesensa ja pukeutui. Hän oli hurjan iloinen pöydässä, mutta silloin-tällöin hän värisi kauhusta muistellessansa että hän oli nähnyt kasvihuoneen ikkunaa vasten puristuneena, aivan kuin valkean nenäliinan, James Vanen kasvot, jotka tähystelivät häneen.
Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa, urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.
Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille. Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut hänet.
Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta! Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.
Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä niinkään vähäisellä halveksumisella.
Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.
Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi vieraansa luo.
"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.
"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille. Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle maalle."
Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.
Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen elää."
"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto, joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta, mikä on vieläkin hirveämpää.
"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi, kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa. "Mies on haavoittunut."
Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.
"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko linjalla.
"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."
Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.
Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.
"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me jatkamme."
"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies…?"
Hän ei voinut lopettaa lausettansa.
"Pelkäänpä kyllä", vastasi lordi Henry. "Hän sai koko latingin rintaansa. Hän kuoli varmaan aivan heti. Tule; mennään kotiin."
He kävelivät rinnatusten lehtikujan suuntaa kohti lähes viisikymmentä metriä sanomatta sanaakaan. Sitten Dorian katsahti lordi Henryyn ja sanoi syvästi huoaten: "Se on paha enne, Harry, hyvin paha enne."
"Mikä?" kysyi lordi Henry. "Ah, tuo tapaturmako? Rakas ystävä, ei sitä voi auttaa. Se oli miehen oma syy. Miksi hän asettui aivan pyssyn eteen? Sitä paitsi mitä se meille merkitsee. Geoffreylle se on ikävä juttu, tietenkin. Eihän ajajia sovi ampua. Muuten ihmiset väittävät että on huono ampuja. Ja sitä ei Geoffrey ole; hän ampuu erittäin hyvin. Mutta ei siitä maksa vaivaa puhua."
Dorian pudisti päätään. "Se on paha enne, Harry. Minä aavistan että jotakin kauheaa tapahtuu jollekin meistä. Ehkä minulle itselleni", hän lisäsi, sivellen kädellään silmiään tuskallisella liikkeellä.
Vanhempi mies naurahti. "Ei mikään muu ole kauheaa maailmassa paitsi ikävä, Dorian. Se on ainoa synti, jolla ei ole anteeksi antoa. Mutta ei ole pelkoa, että meidän tarvitsisi sitä kestää, jolleivät nuoret ala puhua tästä tapauksesta päivällispöydässä. Minä sanon heille että se on kielletty puheenaine. Mitä enteihin tulee, niin sellaisia ei ole olemassa. Kohtalo ei lähetä meille sanansaattajia. Se on siksi liian viisas tai liian julma. Sitä paitsi, mitä ihmettä sinulle voisi tapahtua, Dorian? Sinulla on kaikki mitä ihminen maailmassa voi tarvita. Ei ole ketään, joka ei mielihyvällä vaihtaisi paikkaa sinun kanssasi."
"Ei ole ketään, jonka kanssa minä en haluaisi vaihtaa paikkaa, Harry. Älä naura tuolla tavalla. Minä puhun täyttä totta. Talonpoika parka, joka juuri äsken kuoli, on onnellisempi kuin minä. Minä en pelkää itse kuolemaa. Minä pelkään vain sen läheisyyttä. Sen jättiläissiivet näyttävät suhahtelevan ympärilläni lyijynraskaassa ilmassa. Hyvä Jumala, etkö näe miehen liikkuvan noiden puiden takana ja tarkastavan ja odottavan minua?"
Lordi Henry katsoi siihen suuntaan, jonne hän osoitti vapisevalla, hansikoitulla kädellään. "Niin", hän sanoi, "minä näen puutarhurin, joka odottaa sinua. Luullakseni hän tahtoo kysyä sinulta mitä kukkia tahdot tänä iltana pöytään. Kuinka hirveän hermostunut sinä olet, poika parka! Sinun täytyy neuvotella minun lääkärini kanssa, kun palaamme takaisin kaupunkiin."
Dorian päästi huojennuksen huokauksen kun hän näki puutarhurin lähestyvän. Mies kosketti hattuansa, vilkaisi lordi Henryyn epäröiden ja otti sitten esille kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen. "Hänen armonsa pyysi minua odottamaan vastausta", hän mutisi.
Dorian pisti kirjeen taskuunsa. "Sanokaa hänen armollensa että tulen sisään", hän sanoi kylmästi. Mies kääntyi pois ja astui nopeasti taloa kohti.
"Kuinka mielellään naiset tekevät vaarallisia tekoja", naureskeli lordiHenry. "Se on yksi niitä ominaisuuksia, joita ihailen heissä enimmin.Nainen haluaa keikailla kenen kanssa hyvänsä niinkauan kuin maailmahäntä katselee."
"Kuinka mielelläsi sinä puhut vaarallisia asioita, Harry! Mutta tässä suhteessa sinä kokonaan erehdyt. Minä pidän herttuattaresta hyvin paljon, mutta minä en rakasta häntä."
"Ja herttuatar rakastaa sinua hyvin paljon, mutta ei pidä sinusta yhtä paljon, jotta te sovitte mainiosti yhteen."
"Sinä puhut hävyttömyyksiä, Harry, eikä häväistysjutuissa ole koskaan perää."
"Jokaisen häväistysjutun perustuksena on epämoraalinen varmuus", sanoi lordi Henry sytyttäen paperossin.
"Sinä olisit valmis uhraamaan kenen hyvänsä, Harry, epigrammin vuoksi."
"Maailma saapuu kutsumatta alttarin ääreen", kuului vastaus.
"Minä toivoisin voivani rakastaa", huudahti Dorian Gray syvällä äänenpaatoksella. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken intohimon, unohtanut kaikki halut. Minä panen liiaksi huomiota omaan itseeni. Minun oma personallisuuteni on tullut taakaksi minulle itselleni. Minä tahtoisin paeta, lähteä pois, unohtaa. Minä olin typerä kun tulin tänne lainkaan. Parasta jos sähköitän Harveylle ja käsken panemaan jahdin kuntoon. Veneessä ainakin on turvassa."
"Turvassa mistä, Dorian? Sinulla on varmaan jokin huoli. Miksi et sano minulle mitä se on? Tiedäthän että auttaisin sinua."
"En voi sanoa sitä sinulle, Harry", hän vastasi surullisesti. "Ja se on vain mielikuvitusta, sen voin sinulle vakuuttaa. Tämä onneton tapaus on kiihoittanut minua. Minä aavistan että jotakin samantapaista tapahtuu minullekin."
"Mitä hullutusta!"
"Toivottavasti se on vain hullutusta, mutta minä en mahda mitään tuolle tunteelle. Ah! tässähän on herttuatar, aivan kuin Diana muodikkaassa puvussa. Me olemme tulleet jo takaisin, niinkuin näette, herttuatar."
"Minä olen kuullut kaikki, mr. Gray", hän vastasi. "Geoffrey parka on aivan suunniltansa. Ja te taisitte pyytää ettei hän ampuisi jänistä. Miten ihmeellisiä!"
"Niin, se oli todellakin hyvin kummallista. En tiedä itsekään miksi sen tein. Se oli kai vain oikku. Se oli niin ihmeen suloinen pieni elukka. Mutta minä olen pahoillani, että teille on kerrottu tuosta miehestä. Se on hirveä puheenaihe."
"Se on ikävä puheenaihe", keskeytti lordi Henry. "Sillä ei ole mitään psykologista arvoa. Ajatelkaahan, jos Geoffrey olisi tehnyt sen tahallaan, miten mieltäkiinnittävä hän olisi! Minäpä tahtoisin tuntea jonkun, joka on tehnyt oikean murhan."
"Kuinka kauhea te olette, Harry!" huudahti herttuatar. "Eikö totta, mr. Gray? Harry, mr. Gray on jälleen pahoinvointinen. Hän on vähällä mennä tainnoksiin."
Dorian ponnisti kaikki voimansa ja hymyili. "Ei se merkitse mitään, herttuatar", hän mutisi; "minun hermoni ovat kokonaan pilalla. Siinä kaikki. Kävelin varmaan liian kauaksi tänä aamuna. Minä en kuullut mitä Harry sanoi. Oliko se hyvin ilkeää? Kertokaa se minulle toisella kertaa. Minun täytyy heittäytyä hiukan pitkäkseni. Suottehan minulle anteeksi, eikö totta?"
He olivat saapuneet leveälle porraskäytävälle, joka johti kasvihuoneesta penkereelle. Kun lasiovi sulkeutui Dorianin jälkeen, niin lordi Henry kääntyi ja katseli herttuatarta uneksivilla silmillään. "Oletteko te hyvin rakastunut häneen?" hän kysyi.
Herttuatar ei kohta vastannut, vaan katseli maisemaa ympärillään. "Minä tahtoisin tietää sitä itsekin", hän sanoi vihdoin.
Lordi Henry pudisti päätään. "Varmuus tuottaa onnettomuutta. Epävarmuus meitä viehättää. Sumussa esineet muuttuvat ihmeellisiksi."
"Mutta voi eksyä myös oikealta tieltä."
"Kaikki tiet päättyvät samaan kohtaan, rakas Gladys."
"Ja mikä se on?"
"Pettymys."
"Se oli minun debyytini elämässä", hän huokasi.
"Se tuotti teille herttuan kruunun."
"Minä olen kyllästynyt mansikanlehtiin."
"Ne sopivat teille."
"Vain julkisuudessa."
"Te kaipaisitte niitä", sanoi lordi Henry.
"Minä en tahdo luopua terälehdestä."
"Monmouthilla on korvat."
"Vanhat kuulevat huonosti."
"Onko hän koskaan ollut mustasukkainen?"
"Jospa hän edes olisi ollut sitä."
Lordi Henry katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.
"Mitä te etsitte?" kysyi herttuatar.
"Teidän florettinne pontta", hän vastasi. "Te olette — kadottanut sen."
Herttuatar nauroi. "Minulla on vielä naamarini tallessa."
"Se kohottaa teidän silmienne suloutta", vastasi lordi Henry.
Herttuatar nauroi jälleen. Hänen hampaansa olivat kuin valkoiset siemenet punaisessa hedelmässä.
Ylhäällä huoneessaan Dorian Gray makasi sohvallaan ja jokainen hermo hänen ruumiissaan värisi kauhusta. Elämä oli äkkiä tullut liian raskaaksi taakaksi hänen kantaa. Onneton ajaja, joka oli kuollut niin hirveän kuoleman, tullut ammutuksi metsikössä kuin villieläin, oli ikäänkuin hänen oman kuolemansa enne. Hän oli vähällä ollut mennä tainnoksiin, kun lordi Henry sattumalta oli tuonut ilmi leikillisen, kyynillisen päähänpistonsa.
Kello viisi hän soitti palvelijaa ja käski hänen panna kokoon tavarat kaupunkiin menevää yöjunaa varten ja toimittaa vaunut oven eteen puoli yhdeksäksi. Hän oli päättänyt, ettei hän nukkuisi toista yötä enää Selby Royalissa. Se oli pahaenteinen paikka. Kuolema väijyi siellä keskellä valoisaa päivää. Ruoho metsässäkin oli verentahraamaa.
Sitten hän kirjoitti pari riviä lordi Henrylle, sanoen menevänsä kaupunkiin lääkärin puheille ja pyytäen häntä huvittamaan vieraita hänen poissaollessansa. Kun hän pani kirjeen kuoreen, niin ovelta kuului kolkutus ja palvelija ilmoitti että pääajaja tahtoi puhutella häntä. Dorian rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Tulkoon sisään", hän mutisi hetken epäröityänsä.
Niin pian kuin mies astui sisään, Dorian veti shekkikirjansa esiin laatikosta ja avasi sen.
"Te tulette kai tämänaamuisen onnettomuuden johdosta, Thornton?" hän sanoi ottaen kynän käteensä.
"Niin, herra", vastasi metsästäjä.
"Oliko tuo mies raukka naimisissa? Onko hänellä perhettä?" kysyi Dorian kiusaantuneen näköisenä. "Jos niin on, niin en tahdo että he kärsisivät puutetta, ja olen sen vuoksi halukas antamaan heille niin paljon rahaa, kuin te arvelette heidän tarvitsevan."
"Me emme tunne miestä, herra. Sen vuoksi uskalsinkin tulla teidän puheillenne."
"Ettekö te tunne häntä?" sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mitä te tarkoitatte? Eikö hän ollut teidän miehiänne?"
"Ei, herra. En ole koskaan ennen nähnyt häntä. Hän on luultavasti merimies, herra."
Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"
"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat tatueeratut ja muuta sellaista."
"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi saada selkoa hänen nimestänsä?"
"Hiukan rahaa, herra — ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin. Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."
Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä tahdon sen heti nähdä."
"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta mukanansa."
"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen talliin itse. Siten voitan aikaa."
Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet kimpoilivat sen jaloissa.
Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti ovelle, tarttuen lukkoon.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä, joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki ja astui sisään.
Säkkiläjällä huoneen perällä makasi kuolleen miehen ruumis karheassa paidassa ja sinisissä housuissa. Likainen nenäliina peitti kasvoja. Paksu kynttilä pullon suussa lekotteli ruumiin vieressä.
Dorian Graytä värisytti. Hänen oli aivan mahdoton nostaa nenäliinaa ja hän kutsui rengin luokseen.
"Ottakaa tuo riepu kasvoilta pois. Minä tahdon nähdä häntä", hän sanoi, tarttuen kiinni ovenpieleen.
Kun renki oli sen tehnyt, niin Dorian astui lähemmäksi. Ilon huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Mies, joka metsässä oli ammuttu, oli James Vane.
Hän seisoi jonkun aikaa ja katseli kuollutta ruumista. Kun hän ratsasti kotiin, niin hänen silmänsä olivat kyynelissä, sillä hän tiesi olevansa nyt turvattu.
"Ei sinun kannata vakuuttaa minulle, että aiot tulla hyväksi", huudahti lordi Henry, kastaen valkoiset sormensa punaiseen kuparikulhoon, jossa oli ruusuvettä. "Sinä olet erinomainen. Älä huoli muuttaa itseäsi."
Dorian Gray pudisti päätänsä. "Ei, Harry, minä olen tehnyt liian paljo julmaa eläissäni. Nyt siitä saa tulla loppu. Eilen minä aloitin hyvät työni."
"Missä sinä olit eilen?"
"Maalla, Harry. Minä olin yksin pienessä ravintolassa."
"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry hymyillen, "jokainen voi olla hyvä maalla. Siellä ei ole kiusauksia. Siinä syy, miksi ihmiset, jotka eivät asu kaupungissa, ovat niin sivistymättömiä. Sivistystä ei niinkään helposti voi saavuttaa. On vain kaksi tietä, jotka sinne johtavat: toinen on kultuurin, toinen turmeluksen tie. Maalaisilla ei ole tilaisuutta kumpaiseenkaan, siksi he tylsistyvät."
"Kultuuri ja turmelus", toisti Dorian. "Minulla on hiukan kokemusta kumpaisestakin. Minusta tuntuu nyt hirveältä, että ne molemmat kulkevat aina rinnatusten. Sillä minä olen löytänyt uuden ihanteen, Harry. Minä aion muuttua. Minä olen jo muuttunut."
"Sinä et vielä ole sanonut minulle, mikä sinun hyvä tekosi oli. Vai sanoitko tehneesi jo enemmänkin kuin yhden?" kysyi hänen toverinsa rakentaessaan lautaselleen pienen, punaisen pyramiidin mansikoista ja sirotellessaan simpukan muotoisella sokerikauhalla valkeaa sokeria niiden päälle.
"Minä sanon sen sinulle, Harry. En voisi siitä kellekään muulle puhua. Minä olen säästänyt erään. Se kuuluu hyvin itserakkaalta, mutta sinä ymmärrät mitä minä tarkoitan. Hän oli ihastuttava, ja ihmeellisesti Sibyl Vanen muotoinen. Se luullakseni ensin veti minut hänen puoleensa. Muistathan Sibylia, eikö totta? Kuinka pitkä aika siitä jo on! No niin, Hetty ei tietysti kuulu meidän säätyymme. Hän on yksinkertainen maalaistyttö. Mutta minä rakastin häntä todellakin. Olen aivan varma siitä, että rakastin häntä. Kuluneena toukokuuna, joka on ollut niin ihmeen ihana, minä tavallisesti kävin häntä tapaamassa kahdesti tai kolmasti viikossa. Eilen hän kohtasi minut pienessä hedelmätarhassa. Omenakukat satelivat hänen hiuksiinsa ja hän nauroi. Me aioimme matkustaa yhdessä pois tänä aamuna. Mutta äkkiä minä päätin jättää hänet yhtä kukoistavan puhtaana kuin olin hänet löytänytkin."
"Voin arvata, että tuon tunteen uutuus tuotti sinulle todellista nautintoa, Dorian", keskeytti lordi Henry. "Mutta minä voin kertoa sinulle, miten sinun idyllisi loppuu. Sinä olet antanut tytölle hyvän neuvon ja murtanut hänen sydämensä. Siinä on sinun parannuksesi alku."
"Harry, sinä olet julma! Älä puhu tuollaisia kauheuksia. Hettyn sydän ei ole särkynyt. Tietysti hän itki ja niin edespäin. Mutta hän ei ole häväisty. Hän voi elää samoinkuin Perditakin puutarhassaan minttujen ja kehäkukkien keskellä."
"Ja surra uskotonta Florizeliä!" sanoi lordi Henry nauraen nojautuessaan tuolin selkää vasten. "Rakas Dorian, sinulla vasta on ihmeellisiä, poikamaisia oikkuja. Luuletko että tuo tyttö tämän jälkeen tyytyy kehenkään oman säätynsä mieheen? Varmaankin hän joutuu naimisiin jonkun raa'an ajurin tai jörön talonpojan kanssa. No niin, se tosiasia, että hän on tavannut sinut ja rakastanut sinua, saattaa hänet inhoamaan miestään ja hän tulee onnettomaksi. Moraaliselta kannalta katsoen en voi panna kovin suurta arvoa sinun kieltäytymiseesi. Ensimäiseksi aluksikin se on varsin heikko. Mistä sitä paitsi tiedät ettei Hetty tällä hetkellä kellu jollakin tähtien valaisemalla myllylammikolla, kauniitten ulpukkojen ympäröimänä, aivan kuin Ofelia?"
"Tätä minä en voi kestää, Harry! Sinä pilkkaat kaikkea ja keksit mitä hirveimpiä murhenäytelmiä. Olen pahoillani, että puhuinkaan sinulle koko asiasta. En välitä siitä, mitä minulle sanot. Minä tiedän tehneeni oikein. Hetty parka! Kun tänä aamuna ratsastin talon ohi, niin näin hänen kalpeat kasvonsa ikkunassa, aivan kuin jasmiinikimpun. Älkäämme puhuko siitä sen enempää, äläkä koeta vakuuttaa minulle, että ensimäinen hyvä työ, jonka vuosikausiin olen suorittanut, ensimäinen pienen pieni uhraus, jonka olen tehnyt, on syntiä sekin. Minä tahdon tulla paremmaksi. Ja minä tulen paremmaksi. Kerro jotakin itsestäsi. Mitä kaupungissa tapahtuu? En ole moneen päivään käynyt klubissa."
"Ihmiset keskustelevat yhä Basil raukan katoamisesta."
"Minä luulin, että he jo olisivat kyllästyneet siihen", sanoi Dorian kaataen hiukan viiniä lasiinsa ja rypistäen kulmakarvojaan.
"Rakas ystävä, he ovat puhuneet siitä vain kuusi viikkoa ja englantilainen yleisö ei siedä kuin yhden keskusteluaiheen joka kolmas kuukausi. Viime aikoina heillä kuitenkin on ollut varsin hyvä onni. Heillä on ollut minun avioeroni ja Alan Campbellin itsemurha. Nyt he ovat vielä lisäksi saaneet taiteilijan salaperäisen katoamisen. Salapoliisi yhä vakuuttaa, että mies, joka läksi marraskuun yhdeksäntenä päivänä yöjunalla Parisiin harmaassa ulsteritakissa, oli Basil parka, ja ranskalainen poliisi väittää, ettei Basil koskaan ole saapunut Parisiin. Kahden viikon kuluttua saamme kai kuulla, että hänet on nähty San Franciscossa. Se on kumma juttu, mutta kaikki kadonneet ilmestyvät San Franciscoon. Se on varmaan ihana kaupunki, ja siellä lienee kaikki tulevan maailman viehätykset."
"Mitä sinä luulet Basilille tapahtuneen?" kysyi Dorian kohottaen punaviiniään tulta vasten ja ihmetellen, miten hän saattoi puhua tästä asiasta niin levollisesti.
"Ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Jos Basil tahtoo pysyä piilossa, niin mitä se minua liikuttaa. Jos hän on kuollut, niin en tahdo ajatella häntä. Ei mikään muu kuin kuolema ole koskaan peloittanut minua. Minä vihaan sitä."
"Minkä vuoksi?" sanoi nuorempi mies väsyneesti.
"Sentähden", sanoi lordi Henry kohottaen kullatun hajurasian nenäänsä, "että nykyjään jo voi kestää elämässä kaikkea muuta paitsi sitä. Kuolema ja raakamaisuus ovat ainoat tosiasiat yhdeksännellätoista vuosisadalla, joita ei käy kieltäminen. Juodaan kahvia musiikkisalissa, Dorian. Soita minulle Chopinia. Se mies, jonka kanssa minun vaimoni karkasi, soitti mainiosti Chopinia. Viktoria parka! Minä pidin hänestä hyvin paljon. Talo tuntuu nyt varsin tyhjältä ilman häntä. Tietysti naiminen on vain tapa, varsin huonokin tapa. Mutta ihminen suree pahimpienkin tapojensa kadottamista. Ehkäpä juuri niitä sureekin kaikkein enimmin. Ne muodostavat niin suuren osan ihmisen personallisuutta."
Dorian ei sanonut mitään, vaan nousi pöydän äärestä ja astuen toiseen huoneesen hän kävi pianon ääreen istumaan ja antoi sormiensa kulkea valkoisten ja mustien norsunluisien koskettimien yli. Kun kahvi tuotiin sisään, niin hän lakkasi soittamasta ja sanoi katsellen lordi Henryyn: "Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Basil olisi murhattu?"
Lordi Henry haukotteli. "Basil oli hyvin suosittu, ja hän käytti aina halpaa kelloa. Miksikä hänet olisi murhattu? Hän ei ollut kylliksi viisas, jotta hänellä olisi ollut vihamiehiä. Tietysti hän maalarina oli ihmeen nerokas. Mutta mies voi maalata kuin Velasquez ja kuitenkin olla typerä. Kerran vain hän herätti minun mielenkiintoani, ja se oli silloin kun hän vuosia sitten puhui hurjasta ihastuksestaan sinuun ja että sinä olit hänen taiteensa pääaihe."
"Minä olin hyvin kiintynyt Basiliin", sanoi Dorian surunvoittoisella äänellä. "Mutta eivätkö ihmiset sano, että hän on murhattu?"
"Ah, muutamat lehdet. Minä en sitä usko. Minä tiedän, että Parisissa on pahoja pesiä, mutta Basil ei ollut sellainen, joka niihin olisi pyrkinyt. Hän ei ollut utelias. Se oli hänen päävikansa."
"Mitä sinä sanoisit, Harry, jos minä väittäisin murhanneeni Basilin?" kysyi nuorempi mies. Hän tarkkasi lordi Henryä kiihkeästi sanottuansa sen.
"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."
"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies, joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta väittää sitä minulle."
"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein", huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa. Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla alaspäin."
Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle ja alkoi vaappua edes-takaisin.
"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija. Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut, jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä. Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita, jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."
"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa minun mieleeni seuraavat säkeet — 'Hamletista' ne luullakseni ovat — miten ne nyt kuuluivatkaan? —
"Kuin kuva surun, muoto murehen, kuin kasvot, joist' on sydän poissa.
"Niin sellainen se juuri oli."
Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.
Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva surun, muoto murehen", — hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän poissa."
Vanhempi mies nojautui taakse ja katseli Doriania puoleksi suljetuin silmin. "Kuulehan, Dorian", hän sanoi hetken kuluttua, "mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi — miten ne sanat taas kuuluivat? — ja sielullensa saisi vahingon?"
Soitto keskeytyi, Dorian Gray hypähti pystyyn ja hyökkäsi ystävänsä luo."Miksi sinä kysyt sitä minulta, Harry?"
"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojansa, "minä kysyin siksi että luulin sinun voivan antaa minulle siihen vastausta. Siinä kaikki. Minä kuljin Hyde Parkin läpi viime sunnuntaina ja aivan lähellä Marble Archia seisoi pieni joukko huonosti puettuja ihmisiä, jotka kuuntelivat tavallista katusaarnaajaa. Kun minä kuljin ohi, niin kuulin miehen heittävän tuon kysymyksen kuulijakunnalleen. Se teki minuun hyvin draamallisen vaikutuksen. Lontoossa on paljon tuollaisia kohtauksia. Kostea sunnuntai, kömpelö Kristus sadetakissa, sairaalloisia, kalpeita kasvoja kehässä hänen ympärillään katkonaisen ja tippuvan sateenvarjokatoksen alla ja ihmeellinen lause, jonka hermostuneet huulet kimakasti sinkahuttavat ilmaan — koko tuo kohtaus omalla tavallaan oli varsin onnistunut. Minä aioin sanoa profeetalle että taiteella on sielu, mutta ei ihmisellä. Mutta pelkäänpä ettei hän olisi ymmärtänyt minua."