Nyt huomattiin, että hän oli auttamaton.
Kaksi valtakunnanneuvosta, Niilo Gyllenstjerna ja Niilo Gylta, lähetettiin herttuoiden luo välittämään parempia ehtoja.
Sitä ennen he pitivät salaisen neuvottelun komentajan Antti Rålambin kanssa, joka lupasi seuraavana aamuna aukaista Eteläportin kuninkaan ollessa aamusaarnaa kuulemassa.
Tuli sitten kuningas Kustaan kuolinpäivän, 29:nnen vastainen yö.
Äänettömästi meni osasto herttuain sotajoukkoa Sten Lejonhufvudin ja de la Gardien johdolla veneissä yli Munklideista Långholmaan ja siitä Södermalmille; komentaja oli vastassa ja aukaisi portit.
Esteettömästi he marssivat Suurkirkolle.
Siellä istui Eerik saarnaa kuulemassa.
Joku ilmoitti hänelle uhkaavasta vaarasta; hän kutsui henkivartijansa ja riensi ulos.
Viholliset olivat jo Suurtorilla, ja Eerik juoksi ehtiäkseen ennen heitä linnan portille; mutta Sten Lejonhufvud, joka oli ratsain, ehti ennen häntä. Ojentaen pistoolinsa kuningasta kohti hän käski häntä heti antautumaan sanoen, että muuten oli henki kysymyksessä.
Eerik laski miekkansa ja ojensi kätensä sanoen: "Minä olen teidän vankinne, herra Sten."
Juuri silloin tuli muuan henkivartijoista ja lävisti herra Stenin, niin että hän putosi hevosen selästä ja kuoli heti.
Samassa tuokiossa, päästyään näin vapaaksi, kuningas huomasi de la Gardien, kiiruhti häntä vastaan ja survaisi miekkansa hänen käsivartensa läpi. Myöskin Antti Rålamb tuli haavoitetuksi. Hyökkäys hidastui täten, ja Eerik henkivartijoineen pääsi linnaan, ehtipä sulkemaan portitkin jäljessään.
Linnassa hän pyysi taalalaisilta apua sanoen mieluummin tahtovansa räjähyttää itsensä ilmaan "Kolmessa kruunussa" kuin mennä vankeuteen.
Silloin saapui sana, että Kaarle herttua oli ulkopuolella pyytäen puhutella kuningasta.
Tämä kiipesi muurille, ja keskustelut alkoivat. Kaarle antoi hyviä lupauksia, ja niin saatiin tuo onneton astumaan alas ja seuraamaan Suurkirkkoon, jossa oli keskusteluja jatkettava.
Siellä syntyi veljesten kesken kiivas sananvaihto, joka päättyi siihen, että Eerikin täytyi luopua hallituksesta ja antautua kunnialliseen vankeuteen.
Tämä tapahtui samana päivänä, melkeinpä samana hetkenäkin, kuinKustaa Vaasa kahdeksan vuotta aikaisemmin oli kuollut.
Kuningas pantiin heti vankeuteen, ensin omiin huoneisiinsa ja sitten tyhjiksi tulleisiin Eskilinkamareihin.
Kun kaupunki oli valloitettu, katsoi sotaväki oikeudekseen ruveta ryöstelemään, ja Yrjö Pietarinpojan asunnossa odotettiin tavattavan aarteita kasoittain.
Venäläinen lähetystö asui sen läheisyydessä; sitäkin oli aikomus ryöstää.
Ei kukaan estellyt, ja niin jatkui ryöstelemistä melkein koko päivä.
Sattumalta sai Kaarle herttua tiedon tästä. Hän huomasi heti, että voisi seurata paljon pahaa, jos lähetystöä loukattaisiin, ja hän kiiruhti oitis paikalle tekemään väkivallasta loppua.
Huovit eivät tahtoneet ottaa hänen sanojaan kuuleviin korviinsa, vaan jatkoivat niinkuin ennenkin.
Kun hyvät puheet eivät tehonneet, tiesi Kaarle varman keinon.
Miekka lensi tupesta. Toinen sai lappeesta, toinen terästä, kukin vuorostaan, kunnes kaikki pakenivat.
Näin hän palautti hiljaisuuden ja rauhan kaupunkiin ennen iltaa.
Tavallisuuden mukaan oli nuori herttua kulkenut edellä sotajoukkoineen ja valloittanut linnan; hän se myöskin hävitti kuninkaan sotajoukot ja pakotti hänet itsensä antautumaan vangiksi.
Juhana sitävastoin tuli jäljessä valtakunnanneuvoston ja herrain seuraamana.
Matkalla hän puhutteli heitä kehotellen heitä valitsemaan hänet yksin kuninkaaksi. Vadstenassa tehdyille sopimuksille ei muka tarvinnut antaa mitään merkitystä. Herrat kumartelivat ja suostuivat. Kaarle arvasi nämä salahankkeet. Juhanan uskottomuus ja hänen petollinen käytöksensä harmittivat häntä enimmän. Mitä hänen pitäisi tehdä?
Hän ei ollut kyllin mahtava vaatimaan osaansa valtakunnasta ja hallituksesta, mutta jos hän olisi voinutkin, olisiko hän tahtonut panna maata alttiiksi uusille eripuraisuuksille. Pois se! Jos Juhana tahtoi yksin korjata mitä maa oli saanut kärsiä, niin pitäköön kernaasti valtikan. Kaarle oli kyllä mies pitämään silmällä häntä.
Mutta herttuakuntansa, isän testamentin mukaan, ilman mitään vallan rajoituksia, joita Eerik oli tehnyt Arbogan sopimuksessa, sen hän tahtoi saada. Jalankaan leveyttä ei siitä saanut ottaa; siitä hän piti tiukasti kiinni.
Juhana suostuikin siihen heti. Kaarlen katseessa oli jotakin, joka vei häneltä halun tekemään vastaväitteitä.
Ja sitäpaitsi tulihan hän, Juhana, yksin kuninkaaksi; olihan Kaarle suostunut siihen.
Vihdoinkin hän oli päässyt siihen päämaaliin, johon niin kauan oli pyrkinyt.
Eerikin vangitsemisen jälkeisenä päivänä tapahtui kuningas Juhanan tulo Tukholmaan.
Airut huusi hänet kuninkaaksi, ja Kaarle herttua, neuvosto ja porvaristo osoittivat hänelle kunnioitustansa.
Mutta Kaarina, tuo hyljätty naisraukka, kehenkä tuli hänen turvautua kaiken tämän sekasorron aikana? Ollen vielä itsekin melkein lapsi kietoi hän tuskaisessa äidinrakkaudessaan käsivartensa pienokaistensa ympäri; kun sotamelske, laukaukset ja huudot kuuluivat hänen suojiinsa, asettui hän suojelevasti heidän eteensä, ikäänkuin tahtoen uhrata henkensä heidän puolestaan.
Tiehensä kaikkosivat kaikki palvelijat, Benediktus oli ainoa, joka oli jäljellä. Hän välitti viestejä hänen ja ulkomaailman välillä, ja niin säälivinä kuin suinkin saapuivat kaikki surulliset sanomat. Vihdoin saapui tieto, että kuningas oli vankina.
"Sallikaa minun mennä hänen luokseen", pyyteli hän kiihkeästi.
Se sallittiin, ja hän kiiti sinne, painoi povelleen hänen päänsä, kuiskaili hänen korvaansa lohduttavaisia rakkaudensanoja. Mitä voikaan uskollinen, rakastava nainen tällaisina hetkinä! Vähitellen hälveni se kauhea jännitys, jossa kuningas oli; hän saattoi itkeä, valittaa ja — katua.
Mutta sellaista mielentilaa ei kestänyt kauan. Harmi, häpeä ja veljesviha palasivat ankarampina kuin koskaan ennen; hän kirosi heikkouttansa, että oli säästänyt herttuan hengen, ja työnsi luotaan Kaarinan sentähden, että tämä oli petollisesti viekoitellut hänet antamaan pahimmalle viholliselleen vapauden.
Kärsivällisesti sieti Kaarina kovia sanoja ja syytöksiä. Olihan Eerik niin sairas, epätoivoinen ja hyljätty. Joskin kaikki luopuivat hänestä, mitäpä siitä; olivathan he aina viettäneet onnellisimmat hetkensä kahdenkesken ja lastensa kanssa. Nyt he saivat aina olla niin, erillään maailmasta. Niin onnellisia he eivät olleet koskaan olleet kuin nyt tulivat olemaan.
Näin kuvaili Kaarina tulevaisuutta sellaiseksi kuin hänen oma mielikuvituksensa sen loi; siinä ilmeni, miten vähän hän tunsi maailmaa, tuota julmaa, rautakouraista todellisuutta, joka pian tuli kääntämään katkerat kasvonsa hänelle.
* * * * *
Eerik vedettiin oikeuteen alkupuolella vuotta 1569 kokoontuneiden säätyjen eteen. Itse hän ajoi asiaansa puhjeten ankariin mielenpurkauksiin aatelistoa vastaan.
Juhana keskeytti hänet sanoen: "Sinä olet järjiltäsi."
"Niin olin silloin, kun päästin sinut vankeudesta", vastasi hän kiihkeästi.
Syytöksessä olisi tarvinnut mainita ainoastaan, että Eerik usein oli ollut heikkomielinen, mutta tähän tyytyäkseen oli mielikarvaus liian suuri. Sentähden sotkettiin sekaisin todellisia ja valheellisia syytöksiä.
Hän aikoi häissään murhauttaa veljensä, ja kun he eivät tulleet, ajatteli hän ottaa hengiltä Saksin herttuan, panna sen aatelisten syyksi ja surmauttaa sitten heitä niin monta kuin saapuvilla oli. Kapinan aikana hän tahtoi ryöstää ja polttaa Tukholman, polttaa huoneeseensa äitipuolensa ja sisarensa tai myöskin viedä heidät Venäjälle. Hän oli alkanut sodan Tanskaa vastaan saattaakseen ruotsalaisille kärsimyksiä ja ehdoin-tahdoin toiminut niin, että he joutuivat tappiolle. Omin käsin oli hän surmannut viisi-, kuusikymmentä henkilöä ja tekeytynyt hourupäiseksi saadakseen sitä vapaammin riehua.
Sekä Juhana että säädyt tiesivät kyllä, miten paljon näissä syytöksissä oli perätöntä, mutta näiden perusteella tuomio kuitenkin allekirjoitettiin.
Eerikin lapsilta riistettiin kruununperimys-oikeus heidän halveksittavan ja epälaillisen sukuperänsä vuoksi; itse oli hänet pidettävä alituisessa, mutta kuitenkin ruhtinaallisessa vankeudessa.
Vankila, n.s. Eskilinkamarit, oli linnan lounais-osassa, ja siinä oli neljä holvia; karkeat rautakalterit olivat ikkunoissa, jotka olivat "korkeat kuin kirkon ikkunat" ja joista runsaasti tulvi huoneisiin päivänvaloa; seinät olivat laudoitetut.
Myöhemmin muurattiin ikkunat Juhanan käskystä osaksi umpeen, ja Eerikin täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen. Tämäkin oli talvella niin kylmä, että hän valitti partansa aina olevan huurteessa.
Ensi aikoina hän kirjoitti yhtämittaa kirjeitä veljelleen ja tämän puolisolle. Hän kerjäili ja pyyteli päästä vapauteensa luvaten autuutensa kautta, ettei ryhtyisi mihinkään, joka olisi herttuoille ja valtakunnalle haitaksi; olipa hän suostuvainen vaikka matkustamaan Puolaan, kuningas Sigismundin luo. Silloin voitaisiin ainakin olla varmat siitä, ettei hänellä ole mitään hommia.
Mutta kun tästä ei ollut toivottua tulosta, joutui hän hurjaan epätoivoon; hänen huutonsa ja kirkunansa kuuluivat usein yli linnanpihan. Ummehtunut vankila-ilma, joka ikkunain umpeenmuuraamisen jälkeen oli tullut vielä pilaantuneemmaksi, oli kaksin verroin vastenmielistä sille, joka oli tottunut matkusteluun ja ruumiillisiin harjoituksiin, ja sellaisen hillittömän itsevaltaisuuden jälkeen, jota Eerik oli osoittanut, täytyi vankilan tulla hänelle todelliseksi helvetiksi.
Mutta kaikissa vaiheissa oli Kaarina uskollisesti hänen rinnallaan, niin kauan kuin se oli hänelle sallittu. Kirjeissään Eerik usein puhui vaimostaan ja lapsistaan, mutta liian itsekäs kun oli ollakseen huolissaan heidän tähtensä, hän ajatteli enimmäkseen vain omia kärsimyksiään.
Odota, odota, kuningas Eerik, vielä saat kirjoittaa ja soittaa luuttuasi, lukea ja piirustella; vielä saat päivin keskustella Benediktus Olavinpojan kanssa, joka on pysynyt uskollisena sinulle tai ainakin Kaarinalle. Sinä saat kuunnella lasten viatonta jokellusta ja aina avoimessa sylissä lepuuttaa väsynyttä päätäsi.
Toinen aika on tulossa, katumuksen ja parannuksen aika. Kiitä Jumalaa, että hän jo täällä maan päällä vaatii sinut tilille; ajattele kaikkia niitä nöyryytyksiä, kaikkea sitä häpeää ja häväistystä, sitä rajatonta surua ja toivottomuutta, jota olet saattanut muille, ja taivuta pääsi koston ankaran lain alaiseksi, taivuta kuolemaan asti.
Mutta miksi pitää hänen, joka on ollut ainoana kukkana poluillasi, kärsiä siitä ja sovittaa sitä, mitä sinä olet rikkonut? Onkohan aina niin, että täytyy olla joku sovitus-uhri, taivaallinen sanansaattaja, joka kuivaa kyyneleet syyllisten silmistä, hajoittaa taajat usvat heidän ympäriltään ja sitten rukoillen, lohdutellen osoittaa tietä Jumalan tykö?
Kuningas Juhana huomautti valtakunnan aatelistolle ja piispoille pelkäävänsä, että Eerik kirjeiden ja lähettien tai muiden juonittelujen kautta hommaili jotakin sennaisväenja muun seurueen välityksellä, joka hänellä oli luonansa, ja pyysi neuvoa, miten olisi meneteltävä tämän vaarallisen vangin suhteen. Vastaukseksi hän sai, "ettei olisi sallittava kenenkään muun oleskella hänen luonansa kuin niiden, jotka ainiaaksi jäävät vankeuteen, sekä että naisväki ja muu seurue olisi toimitettava pois sieltä muihin huoneisiin linnassa, jossa heistä kohtuullisten tarpeiden mukaan pidettäisiin huolta. Ja jos kuningas Eerik rupeaisi jotenkin huolehtimaan siitä, että lapset olivat hänestä erotetut, niin olkoon heidän sallittu johonkin aikaan muutamaksi lyhyeksi hetkeksi tulla hänen luokseen; kuitenkin tapahtukoon tämä tarkan vaarinpidon ja valvonnan alaisena."
Kaarinan siirtäminen vankilasta pois jäi siis riippumaan kuningasJuhanan mielivallasta.
Jonkinlaisen muutoksen olikin täytynyt tapahtua, sillä tilikirjat vuodelta 1570 osoittavat, että kuningatar Kaarina toisinaan oli sellaisessa tilassa, ettei siitä puute ollut kaukana; hänen kun esim. täytyi käyttää lastenvaatteiksi pöytäliinoja ja lakanoita. Katariina Stenbock, joka aina oli ollut hänelle hyvä, otti usein hänen lapsensa luokseen antaakseen heille sitä hoitoa, jota he eivät voineet vankilassa saada.
Myöskin Katariina Jagellotar lähetti usein ruokaa hänelle omalta pöydältään: jokainen oivalsi ja käsitti mitä hän kärsi.
Luonnollisena seurauksena Eerikin epätoivosta oli, että hän, vaikka turhaan, koetti päästä vapauteensa. Ensimäisen yrityksen hän teki koettamalla viilata poikki ikkunakalterit; se havaittiin ja ikkunat muurattiin umpeen.
Sitten hän yritti kirjeiden ja sanankuljettajain avulla päästä yhteyteen ulkopuolella olevain ystäväinsä kanssa. Aatelistossa ei Eerikillä ollut ketään semmoista, mutta alhaisemmassa kansassa oli useita, jotka olivat olleet hänen palveluksessaan ja nyt jääneet leivättömiksi, mutta jotka hänen pelastumisensa kautta toivoivat taas kohoavansa. Näistä mainittakoon eräs Tuomas Jaakonpoika ynnä useat muut, jotka olivat kuuluneet kuningas Eerikin henkivartijaväkeen, mitä ei vielä oltu laskettu hajalle. Heidän onnistui todellakin saada aikaan kapina Smålannissa, mutta heidät yllätettiin ja kapinan johtajat mestattiin.
Vaarallisempi oli de Mornayn yritys Eerikin vapauttamiseksi. Hän oli astunut kuningas Juhanan palvelukseen ja nousi nopeasti suosiossa, mutta siitä huolimatta hän ei voinut tunteettomana katsella entisen herransa kovaa kohtelua.
Hänet lähetettiin Englantiin huoveja pestaamaan. Matkalla kypsyi hänessä päätös Juhanan kukistamisesta ja Eerikin vapauttamisesta. Väitetään kuningatar Elisabetin, entisen kosijansa kohtaloa säälien, kehottaneen Mornayta tähän.
Oli miten oli, hän palasi Tukholmaan 1573, mukanaan 5,000 skottilaista ja useita reippaita päällikköjä. Vaivatta Mornay viekoitteli heidät salaliittoon. Useat tyytymättömät valtakunnassa yhtyivät siihen.
Mornay puhui kuninkaalle skottilaisesta miekkatanssista, joka oli hyvin mainio. Sitä esitti joukko miehiä kypärään ja haarniskaan puettuina paljastetuin miekoin, ja sitä pidettiin hyvin komeana ja reippaana.
Kuningas halusi nähdä sitä, ja niin päätettiin, että se esitettäisiin eräänä iltana linnassa.
Salaliittolaiset tekivät nyt suunnitelmansa. Mornayn piti itse ottaa osaa tanssiin, ja kaikkien silmäin tuli olla tähdätyt häneen. Kun hän laski kypäränsä silmikon, tuli kaikkien tehdä samoin ja senjälkeen surmata ne herrat, joita pidettiin vihamielisimpinä kuningas Eerikkiä vastaan.
Juhanan surmaamisen otti Mornay omalle osalleen. Toisen osaston piti rientää Gripsholmaan, missä Eerik silloin oleskeli, vapauttamaan hänet. Sellainen oli suunnitelma.
Mutta Juhanaa varoitettiin ja tanssi jätettiin.
Salaliittolaiset kielsivät niin kivenkovaan, että ilmiantaja sai hengellään maksaa ilmiantonsa; mutta myöhemmin todistettiin kuitenkin de Mornayn syyllisyys ja hänet tuomittiin kuolemaan.
Tämä jälkimäinen salaliitto ei kuitenkaan herättänyt Juhanassa samaa levottomuutta kuin edellinen ja sen yhteydessä olevat seikat.
Smålannissa tehtiin jonkinmoisella menestyksellä työtä Eerikin vapauttamiseksi. Huhu siitä, mitenkä hän kärsi vankeudessa, oli herättänyt paljon sääliä; puhuttiin, että kuningas Eerikillä oli monta salaista ystävää ja että nämä olivat päättäneet öiseen aikaan äkkiarvaamatta hyökätä Tukholman linnaan, jonka miehistö oli hyvin heikko, sekä että kaupungin asukkailta aivan varmaan voitiin toivoa apua.
Kun Juhana sai tiedon tästä, kutsutti hän kiireesti kokoon valtakunnanneuvokset, arkkipiispan ja useita piispoja. Hän esitti heille seuraavan kysymyksen:
"Vaatiiko valtakunnan menestys, että kuningas Eerik, jos jokin kapina syntyy, surmataan vankilassa? Monien rikostensa tähden hän olisi täydelleen ansainnut kuoleman, ja ainoastaan kuninkaallisen arvonsa vuoksi hän tuli säästetyksi." Kaikki antoivat tähän suostumuksensa, paitsi Juhana Bielke. Päätös allekirjoitettiin ja varustettiin sinetillä.
Eerikin vartijoiksi valittiin aina hänen vihollisiansa, ja nämä saivat kiduttaa häntä melkein mielin-määrin.
Etenkin Olavi Stenbock on näistä tullut kuuluisaksi julmuudestaan. Kuningas oli murhannut hänen veljensä Abraham Stenbockin Upsalassa, ja hän oli vannonut kostavansa.
Vankilassa oli hyvin kylmä, ja Stenbock otti eräänä päivänä vaatteet vangilta, jotta kylmyys häntä enemmän ahdistaisi. Eerik puhkesi raivoon, ja heidän välillään syntyi kiivas sanakiista.
Stenbock töykkäsi Eerikkiä ankarasti.
Tämä töykkäsi takaisin, niin että Stenbock kaatui taaksepäin.
Vimmoissaan hän hypähti ylös, ja silloin syntyi käsikähmä, annettiin korvapuusteja ja tukisteltiin.
Eerik oli yhtä voimakas kuin hänen vastustajansakin. Silloin tämä tempasi pyssyn ja ampui. Eerikin onnistui pelastaa henkensä, mutta luoti meni läpi käsivarren, ja hän vaipui lattialle veriinsä.
Stenbock kiiruhti tiehensä jättäen hänet makaamaan. Lyhyt vankeus oli ainoa rangaistus, jonka Juhana antoi Stenbockille hänen julmuudestaan.
Luultavasti oli Kaarina tähän aikaan jo erotettuna kuninkaasta, sillä muutoin ei tuommoista tekoa toki olisi tehty.
Sekä huhut kuninkaan kohtelusta että pelko hänen puoluelaistensa tähden saivat Juhanan lähettämään Eerikin perheineen Turkuun. Lukuisiin varokeinoihin oli ryhdytty, ettei vanki matkalla pääsisi pakoon. Valtakunnanneuvos Ture Bielke, joka oli ylipäällikkönä, oli hänen leppymätön vihamiehensä, ja hänen katkeruutensa ilmeni siinä raa'assa ja ivallisessa tavassa, jolla hän puhutteli vankia.
Eerikin vankihuoneena Turun linnassa oli kuusikulmainen tornikamari, jonka molemmista ikkunoista oli laaja näköala Linnanaukolle ja Aurajoelle.
Hyvää huolta pidettiin pakoyritysten estämisestä. Ikkunat eivät olleet edeltäkäsin kaltereilla varustetut eivätkä ovet raudoitetut, mutta tämä toimitettiin heti. Ture Bielke väsyi kuitenkin vanginvartijan toimeen ja jätti pian sen tehtävän Antti-nimiselle Turussa asuvalle parturille. Apulaisina oli tällä kaksi nuorta, vankkaa miestä.
Vaikkakin ankaria varokeinoja noudatettiin ja vartijatkin ehkä olivat vihamielisiä, oli oleskelupaikan vaihdos kuitenkin vangeille suureksi iloksi.
Jo matka Itämeren poikki, raikkaat merituulet ja oleskelu aluksessa, jossa he saivat vapaasti liikuskella, oli sanomattoman virkistävää. Sekä Kaarinan että lasten poskille palautui puna; hetkisen hymyili elämä heille ja he elämälle.
Perille tultua suljettiin heidät kyllä taaskin huoneisiin, mutta he voivat kuitenkin nähdä maata ja merta; he saivat kaikkea mitä tarvitsivat, ja mikä parasta, he saivat aina olla yhdessä.
Kaarina olisi tuntenut itsensä onnelliseksi. Muisto menneistä kirjavista vaiheista, niin hyvin iloisista kuin ikävistäkin, olisi hänestä tuntunut unelmalta, kunhan vain kuningas olisi kärsivällisesti alistunut kohtaloonsa, jota ei voinut muuttaa. Mutta vapaus ja kuninkaan valta, niissä se ajatus, joka yhtämittaa pyöri Eerikin aivoissa; sentähden olivat elämän viattomat riemut hänelle merkityksettömiä, vailla viehätystä. Mutta sekin päivä oli vielä tuleva, jolloin hän katkerasti kaipaili, turhaan toivoi niitä takaisin.
Eräänä päivänä tuli Antti parturi heidän luokseen, eräs pieni, kummallisen näköinen mies seurassaan. Hänellä oli silkkihuivi kiedottuna päänsä ympäri, ja parturi sanoi, että hän oli ylhäinen turkkilainen, joka ei ollut laskenut häntä rauhaan, ennenkuin oli saanut nähdä kuninkaan. Tämä pahastui arvellen, ettei ollut mikään uteliaiden katseltava.
Silloin vieras sanoi muutaman sanan latinaksi, ja ne saivat kuninkaan heti kääntämään päänsä poispäin.
Kun he kohta senjälkeen olivat lähdössä, antoi turkkilainen salavihkaa merkin Kaarinalle Eerikkiin katsoen.
Kaarina katsoi hämmästyneenä heidän jälkeensä.
Kuningas nousi vavisten. "Missä, missä!" huudahti hän tähystellen ympäri huonetta.
Kaarina ei käsittänyt mitään.
"Hän on jättänyt tärkeän viestin; mistä minä sen löydän?" toistiEerik kärsimättömästi.
"Katso, Kustaalla on jotakin kädessään. Mitä se on?" Kaarina otti sen häneltä. "Pergamenttiliuska!"
"Anna tänne, anna tänne!"
Hän luki, ja hänen silmänsä säihkyivät. "Kaarina", sanoi hän kuiskaten, "se on tsaarilta".
"Tsaariltako?"
"Hän lupaa auttaa minut vankeudesta."
"Voiko hän sen?"
"Tanskan herttua Maunu tahtoo auttaa häntä."
"Mitä hän tahtoo avustaan?" kysyi Kaarina, joka jo oli oppinut niin paljon politiikkaa, että tiesi, ettei mitään annettu eikä otettu ilmaiseksi.
"Ruotsi asetetaan Venäjän ylivallan alaiseksi."
"Sehän ei käyne laatuun."
"Hän saa antaa paremmat ehdot."
Kuningas kiinnitti nauhan ikkunaan merkiksi, että tahtoi jatkaa keskusteluja, ja odotti sitten mitä kiihkeimmällä levottomuudella, että tuo luuloteltu turkkilainen tulisi takaisin, mutta häntä ei kuulunut. Sen sijaan saapui Venäjältä huhu, että tsaari Iivana oli aikeissa vapauttaa Eerikin.
Juhana antoi heti käskyn siirtää vangit Kastelholmaan. He olivat olleet Turussa vuoden, verrattain onnellisen vuoden, ja kun he lähtivät linnasta, sai Kaarina sen suuren ilon, että näki vanhan ystävänsä Benediktuksen.
"Oletteko kauankin ollut täällä?" kysyi Kaarina. "Niin kauan kuin tekin."
"Ja mihinkä nyt lähdette?"
"Kastelholmaan."
Kaarinan täytyi itkeä ilosta; Benediktus oleskeli heidän läheisyydessään saamatta tavata heitä, hän vartioi heitä yhtä uskollisesti surussa kuin ilossakin. Maailmassa oli siis luotettaviakin ystäviä.
Mitäpä olisi Eerik kysellyt niin halpa-arvoista miestä. Hän oli hyvin alakuloinen; Kastelholmaan hän ei voinut saada mitään uusia tiedonantoja tsaarilta.
Juhanassa oli pelko veljensä tähden yhä kiihtymässä. Sentähden hän ei uskaltanut antaa hänen kauan oleskella yhdessä paikassa; ja neljä kuukautta senjälkeen, marraskuun 29 p:nä 1571, heidät siirrettiin Ahvenanmaalta, tällä kertaa takaisin Ruotsiin ja Gripsholmaan.
Siellä oli kuningas Eerik tavallaan veljensä vieraana, ja on tuskin luultavaa, että asuinsuojat siellä olivat huonompia kuin viimeksikuluneina vuosina. Kaltereilla varustettuihin ikkunoihin ja raudoitettuihin oviin he olivat ehtineet tottua. Vartijaväki oli lukuisampi kuin ennen, jalosukuisia valtakunnanneuvoksia ja halpoja palvelijoita, mutta kaikki semmoisia, jotka syystä tai toisesta olivat Eerikin persoonallisia vihamiehiä.
Siellä oli sitäpaitsi erityinen saarnaaja, Olavi, häntä varten ja vieläpä Niilo Olavinpoika Eerikin sielunpaimenena.
Aterioissa noudatettiin jonkinlaista komeutta. Kolme lakeijaa hoiti pöytäpalvelusta, ja Juhana antoi kerran toisensa jälkeen käskyn, että kaikenlaisia tarpeita oli lähetettävä sinne.
Eerikin mielentila ei näytä tällä aikaa käyneen paremmaksi. Niinpä hän esim. ei koskaan voinut kirjoittaa veljelleen muuta arvonimeä kuin valtionhoitaja, ja vapaus- sekä kostoajatukset hautuivat yhä vielä hänen sielussaan; hänen omat muistiinpanonsa osoittavat sekä tätä että hänen synkkää toivottomuuttaan.
Vielä oli hänellä toki luonaan vaimonsa ja lapsensa, vielä sai hän soittaa luuttua ja lukea. Keskusteluaineitakaan ei liene puuttunut, ei ainakaan hengellisistä kysymyksistä, nyt kun kaksi pappia oli lähetetty hänen luokseen.
Vuosi 1572 toi mukanaan monta vaaraa Juhana kuninkaalle. Sota tsaari Iivanan kanssa riehui täydessä liekissään. Melkein koko sotavoima oli lähetetty tuota kauheaa vihollista vastaan; ja nyt uhkasi kapina puhjeta kaikkialla Ruotsissa. Rutto raivosi Tukholmassa, nälänhätä ahdisti valtakuntaa, yleinen turvattomuus vallitsi maassa, murhia ja ilkitöitä tehtiin, ja kaupungeissa tapahtui suuria tulipaloja. Joutuipa siihen vielä huhu liikkeelle, että kuningas Eerik oli saanut vapautensa ja että kuningas Juhana ja herttua Kaarle olivat riitaantuneet keskenään.
Ranskan lähettiläs Kööpenhaminassa kuvaili maan tilaa niin kauheaksi, että oltiin aikeissa antaa valtakunnanneuvostolle takaisin kaikki se valta, mikä sillä oli ollut ennen Kustaa Vaasan hallitusta.
Tämän johdosta Juhana kirjoitti Kaarlelle:
"Maassa on liikkeessä paljon vääriä huhuja, osittain erimielisyydestä meidän välillämme, osittain Eerikin vapauttamisesta, jota venäläinenkin niin sietämättömillä ehdoilla vaatii. Mitenkähän kävisi, jos sisällinen meteli yhtyisi näihin ulkonaisiin vihollisiin? Sentähden pyydämme me teidän armoltanne lausuntoa, mitenkä on meneteltävä kuningas Eerikin suhteen, jos sellaista kavallusta ilmenisi, koska hyvin huomaamme, ettei hallituksemme koskaan tule tässä maassa olemaan mitään hauskaa, niin kauan kuin hän elää."
Kaarle vastasi, ettei hän ollut kuullut mitään semmoista; joskin rahvas joissakuissa maakunnissa rohkenisi nousta kapinaan, niin se Jumalan avulla kukistettaisiin, jos Gripsholmaan asetettaisiin hyvä ja uskollinen varustusväki, niin että se voisi kestää parin kuukauden piiritystä. Se oli hänen veljellinen neuvonsa.
Todellisuudessa kohdeltiin kuitenkin niitä huovejakin, jotka vartioivat Eerikkiä, niin huonosti, mitä ruokaan ja vaatteisiin tulee, että hekin lopulta kävivät kapinallisiksi. Juhana joutui vallan suunniltaan, ja yhtenä ainoana päivänä, toukokuun 15:ntenä, hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä Eerikin tarkasta vartioimisesta käskien vähimmänkin vaaran uhatessa "lyhentämään kuningas Eerikin elämän sillä tavoin kuin heidän valtakirjansa määrää".
Toimeenpano jäi kuitenkin tuonnemmaksi, joko sentähden, ettei vaaraa ollut tarjolla, tai siksi, että pelättiin Kaarlea, kun vanki vielä oleskeli herttuakunnan alueella.
Kesäkuussa 1573 Eerik siirrettiin Gripsholmasta Vesteråsiin. Kuljettiin Mälarin yli ohi saarien ja luotojen, jotka nyt olivat kesäkomeudessaan, Svartån luona olevaan vanhaan linnaan. Siellä vietiin vangittu kuningas ja hänen kuningattarensa huoneeseen, jonka he jo seuraavana päivänä saivat vaihtaa pimeään vankityrmään, jonka ikkunoissa oli leiviskänpainoiset kalterit ja ovessa rautapönkkä. Tässä synkässä vankilassa kuningatar Kaarina ja hänen lapsensa erotettiin puolisosta ja isästä.
Rajaton oli Eerikin epätoivo. Kaarina ja lapsethan olivat ainoa jäännös hänen onnensa haaksirikosta, ja heidän rakkautensa oli tähän asti ystävällisen auringonsäteen tavoin levittänyt valoa tai ainakin jotakin viihdytystä synkkäin vankilanmuurien sisäpuolelle. Nyt oli hänen elämäänsä pimittämässä kolkko yksinäisyys ja — mielenhäiriö. Hänelle sanottiin kyllä, että Kaarina rouva jäi linnaan, mutta että hänen täytyi terveytensä tähden asua suuremmassa ja valoisammassa huoneessa.
Vesteråsissa oli Kaarina menettänyt nuorimman poikansa, ja suru oli ankarasti jäytänyt hänen jo ennestäänkin heikkoja voimiaan.
Ah, aina oli Eerik ensiksi ja viimeksi ajatellut itseänsä; mitä hänen täytyi kärsiä, sen voi Kaarinakin kestää, ajatteli hän. Oli niin sydäntäviiltävä näky, kun Kaarina erotettiin hänestä, että sotamiehetkin vuodattivat kyyneleitä. Entä Kaarina? Tiesikö hän ehkä, mikä oli kysymyksessä, tiesikö hän, että valitukset ja kyyneleet eivät auttaneet mitään? Paremmin kuolleena kuin elävänä hänet vietiin pois.
Muutamia päiviä myöhemmin hänet ja lapset lähetettiin takaisinTukholmaan.
Liikuttava on Eerikin kuvaus surustaan ja rakkaudestaan. Kaksi kirjettä Kaarinalle on tallella. Niissä Eerik toivottaa hänelle kaikkea onnea ja Jumalan siunausta sekä kyselee, onko Kaarina kuullut, kuinka hän on huutanut häntä ikkunasta, niinkuin hän joka päivä teki. Sitten hän kertoo, että hänet on viety ylös linnan läntiseen torniin Kaarinan oven ohi. Kaarina oli ehkä kuullut, kun hän huusi kovasti ja ilmoitti sen hänelle. Hän ei tiennyt, mihin Kaarina nyt oli viety, mutta hän arvasi, että hän oli linnassa siinä huoneessa, jossa he ensin olivat olleet yhdessä. Suokoon Jumala, että heidän pitkä surunsa kerran vaihtuisi iloon ja että se tapahtuisi vielä täällä maan päällä. Hän tahtoisi kirjoittaa enemmän, mutta hänellä oli niin huonot kirjoitusneuvot. Oli se hänen käsialaansa kuitenkin. Kirjoittakoon Kaarina vastauksen, jos jollakin tavoin saisi siihen tilaisuuden, ja sitten hän uskoi hänet Jumalan haltuun.
Toisesta kirjeestä huokuu valitusta ja levottomuutta Kaarinan ja lasten tähden. Siinä on sekaisin varoituksia välttämään kaikkea pahaa ja kehotuksia ainaiseen uskollisuuteen, koska lapset, Kustaa ja Sigrid, voisivat joutua kärsimään, jos äiti tekisi rikoksia.
Muutkin merkit osoittavat, että hän elämänsä loppuun asti oli yhtä palavalla rakkaudella kiintynyt Kaarinaan. Erään kirjan reunuksiin on hän ainakin seitsemään paikkaan piirtänyt naisen kuvan kantamassa suljettua kruunua, eikä tähän ole voinut olla esikuvana kukaan muu kuin Kaarina. Sitten kun hänen järkensä taas oli sekaantunut, haaveili hän siitä puutteesta ja huonosta kohtelusta, jota Kaarinan täytyi kärsiä. Hän, tuo horjuva, oikullinen kuningas, pysyi ilossa ja surussa uskollisena sille naiselle, jolle hän kerran oli antanut kätensä ja jonka tähden hän, joskin tietämättään, oli uhrannut kruununsa.
Että Juhanaa vaivasi alituinen pelko vangitun veljensä tähden, sitä osoittavat kaikki hänen toimensa. Muuta kuin pelkuruutta ei voinut olla se, että hän yhdeksän vuotta antoi hänen kitua vankilassa, sillä seuraava ote siitä valtakirjasta, joka annettiin kuningas Eerikin vartijoille, todistaa, ettei hän itse tekoa kammoksunut:
"Me Juhana III y.m. y.m…. koska olemme tulleet huomaamaan monella tavalla petollisesti vehkeiltävän kuningas Eerikin vapauttamiseksi, jonka tähden myös muutamia juonittelevia ihmisiä on pantu kiinni ja joutunut meidän käsiimme, ja koska hän itse joka päivä ei ainoastaan uhkaa meitä sekä rakkaita perillisiämme, vaan myöskin on sitä mieltä, että hän toimittaa koko Ruotsin valtakunnan aatelin pois päiviltä… olemme sentähden määränneet ja käskeneet tämän meille rakkaan Krister Gabrielinpojan sekä meidän uskollisten palvelijaimme Akseli Maununpojan, Juhana Kaarlenpojan, Juhana Sanderinpojan ja Juhana Pietarinpojan pitämään muiden meidän uskollisten palvelijaimme kanssa, jotka nyt ovat komennetut sinne, tarkkaa vaaria kuningas Eerikistä, ja jos niin tapahtuisi, minkä Jumala estäköön, että olisi olemassa joko jokin salaliitto tai joku muu voima, joka tahtoisi ja voisi laskea vapaaksi kuningas Eerikin, eivätkä meidän määräämämme henkilöt, joiden tulee vartioida häntä, mitenkään voisi semmoista estää, niin olemme me meille rakkaan valtakunnanneuvoston suostumuksella niin päättäneet ja annamme nyt tässä meidän uskollisille palvelijoillemme täydellisen valtakirjan ja käskyn lyhentää hänen elämänsä valmistamalla hänelle unikukka- tai elohopeajuoman, niin väkevän, ettei hän voi elää yli muutaman tunnin; tämä juoma tulee heidän antaa hänen juoda. Ja jos hän ei tahtoisi nauttia mainittua juomaa, tulee heidän pakottaa hänet siihen. Älköötkä palvelijamme viivytelkö siinä, kunnes joku sellainen kapinallinen joukko, joka tahtoisi vapauttaa hänet, on tullut linnan edustalle, vaan lopettakoot hänet kohta, kun huomaavat, että siihen suuntaan on joku kapina tai kansanmeteli tekeillä, minkä kuitenkin Jumala estäköön. Jos joku kapinallinen joukko tulisi linnan edustalle sen ollessa ilman puolustusta, eikä kukaan siitä tietäisi, ennenkuin he olisivat perillä, niin asettakoot silloin palvelijamme hänet tuolille ja aukaiskoot suonet sekä hänen käsistään että jaloistaan, jotta veri juoksee hänestä kuiviin ja hän kuolee. Jos hän ei tahdo sallia sellaista suonenlyöntiä, niin tulee heidän olla niin vahvat, että he voivat väkisin pidättää hänet tai sitoa hänet käsirautoihin siksi, kunnes se on toimitettu, tai myöskin väkivallalla tarttua häneen, heittää hänet sänkyyn ja tukehuttaa hänet polstarilla tai suurilla tyynyillä; antakoot kuitenkin hänen sitä ennen puhutella pappia ja nauttia sakramenttia. Tätä älkööt palvelijamme suinkaan laiminlyökö, jos he tahtovat, että heitä pidetään uskollisina, kunniallisina miehinä. Kirjoitettu asunnossamme Svartsjössä 21 p:nä kesäkuuta vuonna 1573.
J.R.S." (Sinetti.)
Näytti melkein siltä, kuin Juhana olisi tuntenut nautintoa ajatellessaan veljensä kuolintuskia ja sentähden antanut niin tarkkoja määräyksiä siitä, millä tavoin hänet oli surmattava.
Toimeenpaneminen lykkäytyi kuitenkin vielä kaksi vuotta, luultavasti sentähden, että ne herrat, joiden tehtäväksi Eerikin vartioiminen oli uskottu, olivat siihen vastahakoisia. Ei ainakaan Maurits Yrjönpoika, Djulan herra, joka oli yksi heistä, seuraavana vuonna ottanut huomioonsa saamiaan muistutuksia, jotka koskivat sekä kirjallisen valtuutuksen että niiden "suullisten" ohjeiden täytäntöönpanoa, joita hän oli saanut.
Murhan täytyi siis jäädä Juhanan omain palvelijain toimeksi, ja useinmainitun valtakirjan sisällys toistetaan kuninkaan omassa kirjeessä 19 p:ltä tammikuuta 1577 hänen hovimestarilleen Eerik Antinpojalle, Bjurumin herralle, joka silloin oli päällikkönä Örbyhusissa. Sitäpaitsi uskottiin vartijantoimi, samalla kuin Maurits Yrjönpoika kokonaan syrjäytettiin, tunnottomalle Juhana Henrikinpojalle, joka hyvin tunsi Juhanan salaisimmatkin ajatukset ja tuumat.
Juhana Henrikinpoika oli aivan sopiva mies siihen toimeen, jonka hän oli ottanut tehdäkseen. Hän oli murhannut miehen ja mennyt sitten naimisiin hänen vaimonsa kanssa, josta rikoksesta hän sai jesuiitoilta syntinsä anteeksi. Lopuksi hän joi itsensä kuoliaaksi.
Kuningas Juhanan oma kamaripalvelija Filip Kem valmisti myrkyn. Kun Henrikinpoika helmikuussa tuli Örbyhusiin, näytti hän päällikölle kuninkaan allekirjoittaman käskyn Eerikin surmaamisesta.
Mitään väkivaltaa ei tarvinnut käyttää. Eerik huomasi, että kaikki vastustus oli turhaa, ja valitsi myrkyn.
Hän ripitti itsensä ja nautti pyhää ehtoollista helmikuun 24 p:nä, käyttäytyi arvokkaasti ja vastasi oikein kaikkiin kysymyksiin, paitsi kun oli kysymyksessä anteeksi antaminen vihollisilleen. Sitä hän ei tahtonut.
Helmikuun 25 p:nä hän nautti myrkyn hernerokassa. Pian senjälkeen hän tuli koviin tuskiin. Kun kuolema oli lähellä, kysyi pappi uudelleen, eikö hän tahtonut sydämestään antaa anteeksi vihollisilleen.
"Tahdon", vastasi hän, "kaikesta sydämestäni."
Tuntia myöhemmin hän kuoli. Se tapahtui kello 2 aamulla helmikuun 26 p:nä 1577, hänen 44:nnellä ikävuodellaan ja yhdeksännellä vankeutensa vuodella.
Pikaviesti lähetettiin Juhanan luo.
Tämä julistutti maaliskuun 1 p:nä Tukholman saarnastuoleista Eerikin kuoleman käskien lisätä siihen, että se oli seurauksena pitkällisestä sairaudesta, Örbyn maaherra ja Eerikin hovisaarnaaja vahvistivat sen todistuksellaan.
Todistuksessa mainittiin, että kuningasta olivat vaivanneet katumuksen tuskat, jotka usein olivat kiihtyneet heikkomielisyyteen ja raivoon asti; ilma Örbyhusissa oli epäterveellistä, ja linnassa liikkui vaarallisia tarttuvia tauteja. Kuningas oli ollut jalkeilla muutamia päiviä, mutta pian täytyi hänen mennä vuoteeseen. Todistuksen jäljennöksiä lähetettiin julistusten mukana.
Kun nämä paperit saapuivat Kaarlelle, tuli hän hyvin pahalle mielelle ja kirjoitti Juhanalle:
"Vaikka me puolestamme emme ensinkään epäile, että veljemme on kuollut oikealla, luonnollisella kuolemalla, pelkäämme me kuitenkin, että monet sekä koti- että ulkomailla luulevat aivan toisin, että nimittäin pahat ihmiset ovat jouduttaneet hänen loppuansa. Meidän arvelumme mukaan olisi sentähden sekä teidän majesteetillenne että meidän ja useain muiden hyvän nimen ja maineen vuoksi ollut hyvää ja suotavaa, että siihen aikaan, kun veljemme heikkous alkoi lisääntyä, olisi lähetetty Örbyhyn joitakuita arvossapidettyjä miehiä neuvostosta ja sen ulkopuolelta näkemään hänen kärsimisensä vaiheita. Mutta kun niin ei ole tapahtunut, niin olkoon se sillänsä. Odotamme kuitenkin täydellä luottamuksella, että teidän majesteettinne toimittaa hänen ruumiilleen kunniallisen hautauksen, joka on hänen arvonsa mukainen. Ennenkuin se tapahtuu, soisimme halusta, että teidän majesteettinne ilmoittaisi siitä meille."
Tähän Juhana vastasi, että hän kyllä olisi lähettänyt neuvosherroja Eerikin kuolinvuoteen ääreen, jos hän olisi ajoissa saanut siitä tiedon (ennen oli hän kuitenkin puhunut Eerikin pitkällisestä sairaudesta). Hautauksesta hän kirjoitti, että se oli jo asianmukaisesti toimitettu Vesteråsissa, joka lepokammio ei liene Eerikille liian halpa-arvoinen, koska niin monta muuta kuningasta lepää vähemmänarvoisissa paikoissa, niinkuin Alvastrassa, Vretassa, Varnhemissa y.m. Eerik ei tullut haudatuksi Upsalaan eikä semmoisilla kunnianosoituksilla kuin heidän autuaasti nukkunut herra isänsä, sentähden että heidän sekä elämässään että hallituksessaan oli ollut niin suuri erotus. Kuitenkin toivoi Juhana niin toimittaneensa Eerikin hautaamisen, että se kaikkien mielestä, jotka olivat sen nähneet, oli tapahtunut moitteettomasti.
Tämän asian laita oli niin, että joukko pappeja, aatelisia ja ylioppilaita seurasi ruumista Örbystä Vesteråsiin. Siellä se asetettiin julkisesti nähtäväksi, jotta jokainen tulisi täysin vakuutetuksi siitä, että se todellakin oli kuningas Eerik. Sitten vietettiin hautajaiset maaliskuun 13 p:nä.
Ruumisarkku, joka oli tehty höyläämättömistä laudoista, pantiin oikealle puolelle matalaan, siistimättömään komeroon, joka sitten muurattiin umpeen. Sen päälle kiinnitettiin levy, jossa oli seuraava kirjoitus:
"Mutta nyt on valtakunta kääntynyt ja tullut minun veljeni omaksi:Herralta on se hänelle tullut. 1 Kun. kirj. 2:15."
Taaskin kirjoitti Kaarle Juhanalle:
"Meille on kerrottu totena, että kuningas Eerikin ruumis on pantu mitättömään holviin höyläämättömistä laudoista tehdyssä arkussa j.n.e. Meidän mielipiteemme mukaan näyttää siltä, kuin veli-vainajamme ruumiin olisi pitänyt saada säädyllisempi hautaus. Olihan veljemme kuitenkin kuninkaallista sukuperää ja itsekin voideltu ja kruunattu kuningas, joka oli toimittanut hallitessaan paljon hyvää ja miehekästä, joskin, Jumala paratkoon, hän tuli vaikuttaneeksi paljon pahaakin. Vaikka hän, ikävä sitä muistellakin, on ollut teidän majesteettinne ja meidän vihollisemme, niin luulemme kuitenkin puolestamme, että kaikkien vihollisuuksien tulee täydelleen unohtua, kun sielu eroaa ruumiista. Ei ole suinkaan kiitettävää vihamielin vainota kuollutta ruumista, eikä vainaja siitä tiedä; mutta ne, jotka ovat elossa, kiinnittävät siihen huomionsa ja käyttävät tilaisuutta panetellakseen ja häväistäkseen sukulaisia. Sellaisen olisimme kernaasti estäneet, jos meidän neuvoamme olisi pyyntömme mukaan edeltäpäin kuulusteltu. Mutta kun niin ei tapahtunut, antanevat Jumala ja ihmiset tämän meille anteeksi, minkä toivomme heidän tehneenkin. Mielipiteemme on nyt, että kuningas Eerikin olisi tultava uudelleen ja asianmukaisemmin haudatuksi joko Upsalaan tai harmaaveljesten kirkkoon Tukholmassa, mikä kyllä voi vielä tapahtua. Jos teidän majesteettinne ei haluaisi ryhtyä asiassa mihinkään kustannuksiin, tahtoisimme me kernaasti varojemme mukaan antaa siihen apuamme."
Kirje ei luultavasti ollut tervetullut; mitään vastausta ei annettu, ja Eerik sai jäädä ahtaaseen kammioonsa vielä kahdeksisadaksi vuodeksi.
Näin päättyy kuningas Eerikin historia. Paljon, hirveän paljon hän oli rikkonut, eikä suinkaan vähimmin omaa itseänsä vastaan, mutta ihmissilmissä näyttää kuitenkin siltä, kuin hän jo tässä elämässä olisi saanut sovittaa osan rikoksistaan.
Luokaamme nyt viimeinen silmäys Kaarina Maununtyttäreen.
Mitä hän tunsi ja kärsikään erotessaan hänestä, jolle oli antanut koko lämpimän ja rikkaan lempensä! Liian nöyränä ja kainona maailmalle suruaan näyttääkseen hän kätki sen kalliimpana aarteenaan; se oli hänen päiviensä ajatus, hänen öittensä unelma.
Hän oli kuin viaton karitsa pyöveliensä käsissä, ja hänen vihollisensa saattoivat pistellä ja haavoittaa häntä mielinmäärin. Hän, tuo halveksittu ja pilkattu, ei voinut muuta kuin vaieta ja kärsiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkeutunut huoneeseensa lapsineen, kietonut käsivartensa heidän ympärilleen, kuiskaillut heille isän nimeä, pannut heidän pikku kätösensä ristiin ja opettanut heitä lastenhuulillaan lausumaan rukouksia laupeuden ja rakkauden Jumalalle sen onnettoman puolesta, joka kitui Örbyhusin julmassa vankilassa.
Kaksi vuotta Kaarina oleskeli lapsineen Tukholmassa tarkan vartioimisen alaisena. Hänen kohtalonsa herätti monessa sääliä, ja sitäpaitsi, hänellä oli poika, joka saattoi tulla vaaralliseksi, jos ei Juhanalle, niin Sigismundille. Sentähden pois!
Molempine lapsineen lähetettiin Kaarina rouva Suomeen. Hänen tuli oleskella Turussa, jossa hänen vankeutensa oli verrattain lievää.
Hän tuli kyllä täten erotetuksi vielä kauemmaksi Eerikistä, mutta mitäpä oli lähemmyydestä hyötyä, kun he eivät kuitenkaan saaneet tavata toisiaan.
Kuningas Juhana oli aikaisemmin suunnitellut tuumansa; hän tiesi kyllä mitä tarkoitti.
Kaarina oli ollut vuoden Turussa, kun keväällä 1577 saapui tietoEerikin kuolemasta.
Mitenkähän hän otti sen vastaan?
Voimme otaksua, että hän ensin vuodatti katkeria kyyneleitä. Toivo oli kyllä kuiskinut hänelle, että heidän olisi mahdollista tavata toisensa vielä tässä elämässä, ja miten olikaan hän iloinnut siitä!
Mutta sitten hän tietysti kiitti Jumalaa koko sielustaan siitä, että Eerik, jota hän oli niin suuresti rakastanut, nyt oli päässyt vapaaksi kaikista maallisista kahleista, ja hän toivoi varmaan hiljaa sydämessään, että Eerik lopulta oli tullut tyytyväisemmäksi, nöyremmäksi, kärsivällisemmäksi.
Tästälähin oli Eerik oleva vielä enemmän kuin ennen hänen omansa; heidän ajatuksensa kohtaisivat usein toisensa, ja hän tuntisi toisinaan Eerikin olevan luonansa.
Ah, hän tiesi kyllä, että Eerik oli ollut rikollinen syntinen, mutta mies ja vaimo ovat yhtä. Sentähden hän tahtoi ottaa hartioilleen niin suuren osan syntikuormasta, kuin jaksoi kantaa, ja olla valittamatta, vaikkakin uudet koettelemukset kohtaisivat häntä. Maallinen matka päättyy kerran, ja hän kohtaa lopulta Eerikin siinä valtakunnassa, jossa ei enää mikään ero tule kysymykseen.
Ja koettelemus tulikin, kovempi, sydäntäsärkevämpi kuin hän oli voinut ajatellakkaan.
Muutamia kuukausia kuninkaan kuoleman jälkeen hän sai täydelleen vapautensa ja hänelle annettiin neljä maatilaa.
Mutta lähetti, joka toi hänelle lahjoituskirjeen, oli saanut käskyn viedä pois hänen poikansa. Kuningas tahtoi muka itse pitää huolen hänen kasvatuksestaan.
Hänen poikansa! — Aluksi Kaarina tuskin uskoi korviaan. — Mihin hänet tahdottiin viedä?
Kuningas ei ollut sanonut sitä.
Ei, ei, se oli mahdotonta. Kuningas ei voinut vaatia sitä! — Ja kyynelten virtaillessa hän kietoi käsivartensa poikansa ympäri.
Hänelle ei tehdä mitään pahaa, vakuutti lähetti, mutta kuninkaan tahto pitää täytettämän.
Silloin äidin käsivarret vaipuivat hervottomina alas, kyynellähteet herkesivät vuotamasta, ja hän kysyi tyynesti, melkeinpä kuolon tyyneydellä: "Milloin se tapahtuu?"
Tuo muuten kovasydäminen mies oli itsekin liikutettuna kyyneliin asti, kun vastasi:
"Minä voin viipyä huomiseen."
"Sitten saan järjestää hänen pikku matkalaukkunsa." Itse oli hän neulonut jok'ainoan vaatekappaleen. Kaikki olivat ne valmistetut hänen entisistä vaatteistaan, ja jokainen niistä voi kertoa oman jutelmansa; mutta kaikki sai nyt käydä hyvin lyhyesti, sillä Kustaa seurasi häntä, mihin tahansa hän meni.
Nähdessään äitinsä surun oli poika itkenyt yhtä kovasti kuin hänkin.
Nyt piti äidin lohduttaa häntä ja vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
"Minkätähden, rakas äiti, minä matkustan pois?"
"Päästäksesi kouluun tietoja saamaan."
"Täytyykö minun oleskella vallan vierasten joukossa?" kysyi hän tukahtuneella äänellä.
"Kaikki ovat hyviä ja kilttejä sinulle."
"Lupaatko kirjoittaa minulle usein?"
"Ethän sinä osaa lukea, rakas lapseni."
"Toiset lukevat sen minulle."
"Mutta minä en tahdo, että muut näkevät miten huonosti minä kirjoitan. Sitä eivät saa nähdä muut kuin minä."
"Minä koetan kiireesti oppia; kirjoitatkositten?" kysyi hän uupumatta.
"En, ennenkuin voin tehdä sen paremmin kuin nyt. Et sinä voisi lukeakkaan variksenvarpaitani."
Poika katseli häntä ihmetellen; kirkkaat lapsensilmät täyttyivät kyynelillä.
"Emmekö me saa kuulla mitään toisistamme?" kysyi hän murtuneella äänellä.
Silmänräpäyksen katsoi Kaarina lohduttomana poikaan; sitten hän sulki hänet kiihkeästi syliinsä.
"Yksi keino on olemassa, jonka avulla voimme olla yhteydessä keskenämme, mutta se on salaisuus, jota et saa kenellekään ilmaista."
"Luota siihen, että minä voin olla vaiti."
"Joka kerta kun kello lyö kuusi, aamulla tai illalla, sanon minä aivan hiljaa: Kustaa! ja sinä sanot: äiti! Jumalan luona kohtaavat ajatuksemme silloin toisensa; me rukoilemme hartaan rukouksen toistemme puolesta, ja niin tapaamme toisemme kahdesti päivässä, vaikka olisimme tuhat penikulmaa toisistamme."
Pojan silmät säihkyivät. "Sen tahdon tehdä", sanoi hän.
Sitten Kaarina muistutti häntä, että hänen tuli aina olla tottelevainen ja nöyrä, ahkera ja uuttera sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään, jota luuli tai pelkäsi äitinsä paheksuvan.
Kustaa lupasi kaikki, mitä äiti häneltä pyysi, ja äiti pyyhkäisi hiukset poikansa otsalta ja suuteli pientä syntymämerkkiä oikealla ohimolla, niinkuin oli tehnyt tuhansia kertoja ennenkin.
"Nyt olemme hyvin tyyninä huomenna emmekä ole tietääksemmekään, että eronhetki on katkera", sanoi hän.
"Minä tahdon katsoa sinuun, rakas äiti, niin pysyn kyllä jäykkänä", vastasi rohkea poika.
Yönsä hän nukkui lapsuuden ja viattomuuden rauhaisaa unta eikä aavistanutkaan, että äitinsä virui syvästi masentuneena polvillaan hänen vuoteensa ääressä suudellen hänen käsiään ja kasvojaan sekä kostuttaen niitä kyynelillään.
Seuraavana aamuna hän oli ehkä tavallistaan kalpeampi mutta tyyni, melkeinpä kylmähkö.
Kustaan matkatoveri ei tahtonut, että Kaarina olisi seurannut alas veneelle.
"Se vain tarpeettomasti liikuttaisi teitä", sanoi hän säälien.
"Ei", vastasi Kaarina, "minä tahdon nähdä hänet niin kauan kuin mahdollista."
Sitten he menivät pitäen toisiaan lujasti kädestä.
"Ole lujana, Kustaa", kuiskasi hän jäähyväishetkellä niellen kyyneleitään.
Ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin saattoi nähdä pienen valkean liinan liehuvan aluksesta.
Kun hän taas tuli kotiin, lankesi hän polvilleen huudahtaen:
"Herra, tahdotko antaa tämän koettelemuksen pyyhkiä pois jonkun osan suuresta syntikuormastani! Kärsivällisesti tahdon tyhjentää pohjaan murheiden katkeran kalkin; älä vain anna hänen kärsiä vanhempainsa syntien tähden."
Näin tuli hänen mieleensä, että Jumala ehkä tahtoi sitä.
Silloin hänen ajatuksensa hämmentyivät; äidinsydän ei tahtonut sallia sitä, mutta nöyryys pääsi taas pian valtaansa, ja hän sanoi lohdullisesti:
"Herra ei pane meidän päällemme suurempaa kuormaa, kuin me kantaa voimme."
Mutta haava tihkui verta, ja toisinaan ahdisti häntä ankara tuska. Mitä olikaan tapahtunut hänen Kustaalleen, oliko hän vielä elävien joukossa?
Oi, hän ei uskaltanut kysyä, rukoilla vain. Sitten hän kirjoitti kuninkaalle pyytäen armoa itselleen ja lapsilleen.
Vastaus, jonka hän sai, oli päivätty 29:ntenä elokuuta 1577 ja kuului seuraavasti:
"Olemme saaneet kirjoituksenne, rouva Kaarina, jossa alamaisesti pyydätte, että me tahtoisimme ottaa teidät ja ne, jotka teille kuuluvat, kuninkaalliseen suosioomme ja suojaamme, kuin myöskin, että tahtoisimme teidän poikanne parasta, jonka olette kuullut lähetetyksi pois valtakunnasta. Me olemme pitääksemme teistä huolta antaneet teille tiluksia ja taloja ja me tahdomme niitä vielä lisätä tilaisuuden sattuessa, jos te käyttäydytte meitä, meidän rakasta emäntäämme ja perillisiämme kohtaan niinkuin tulee.
Mitä tulee lapsiinne, joista kirjoitatte, tahdomme toimia niin, että he eivät kärsi mitään puutetta, olkootpa sitten valtakunnassa tai sen ulkopuolella."
Tässä se selvitys, minkä hän sai.
Vierasten henkilöiden kautta sai hän kuitenkin tietää, että Kustaa oli lähetetty Olmütziin, jossa häntä kasvatettiin luostarissa.
Juhana, joka tahtoi päästä kaikesta, mikä oli yhteydessä hänen onnettoman veljensä kanssa, lähetti pojan ensin Preussiin kasvatettavaksi. Siellä hän aluksi kävi jesuiittain koulussa Braunsbergissä, ja nämä aikoivat saada hänestä välikappaleen tuumiensa toteuttamiseksi.
Luultavasti hänellä ei ollut tarpeellisia edellytyksiä, sillä hänet lähetettiin sittemmin Vilnaan ilman mitään toimeentulon avustusta.
Opintojaan ei hän kuitenkaan tahtonut keskeyttää, ja voidakseen ansaita elatuksensa täytyi hänen iltaisin käydä yltympäri ravintoloissa harjaamassa matkustajain kenkiä ja hoitamassa heidän hevosiaan. Jos hän jolloinkulloin oli niin onnellinen, että oli saanut kokoon muutaman äyrin, käytti hän ne heti lähettääkseen kirjeen äidilleen, mutta kirjeet otettiin aina takavarikkoon, joten ne eivät tulleet äidin käsiin.
Yhdessä tyttärensä kanssa eleli Kaarina rouva hiljaista ja rauhallista elämää.
Nuori Sigrid sai kaikin puolin huolellisen kasvatuksen, mutta hänen olennossaan oli jotakin arkaa, aivan kuin äidissä muinoin.
Monet seikat kehottivat Juhana kuningasta osoittamaan kaikkea mahdollista suopeutta veljensä leskelle.
Vaikuttavin niistä oli ehkä se suuri sääli, jota hänelle yleensä osoitettiin.
Mitään harmia ei hän enää saanutkaan Kaarinan tähden, ja senvuoksi hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi lahjoittamalla hänelle maaliskuussa 1578 Liuksialan kartanon ja kuusikolmatta talonpoikaistaloa Satakunnassa.
Monet pyrkivät Kaarinan tuttavuuteen, ja hän oli kaikkia kohtaan ystävällinen ja hyväntahtoinen.
Hän oli laajalti ympäristössä tunnettu hyväntekeväisyydestään sekä nöyryydestään ja hiljaisuudestaan, jolla oli ihmeellinen voima vetämään kaikkia surullisia ja tarvitsevaisia hänen luokseen, ja kaikille tiesi hänen lämmin ja rakkaudesta rikas sydämensä neuvon, kaikki saivat häneltä apua.
Mutta hänen sielunsa sisimmässä asui alituinen, voittamaton kaipuu.Rakastettu poika oli hänen mielessään.
Kun hän sitten vihdoinkin eräältä matkustavaiselta sai hänen omakätisen kirjeensä, oli hänen rintansa melkeinpä ilosta ratketa.
Se oli päivätty Thornissa. Kustaa oli oleskellut siellä muutamia vuosia; hän lueskeli ahkerasti, mutta kärsi puutetta ja sai usein mennä nälkäisenä levolle.
Ja äidillä oli yltäkyllin.
Miten onnellinen hän olikaan voidessaan auttaa poikaansa hänen huolissaan!
Mutta jälleennäkemisen halu tuli yhä voimakkaammaksi, etenkin äidissä.
Nuori Kustaa Eerikinpoika edistyi hyvin opinnoissaan; hän puhui melkein kaikkia eläviä kieliä ja harrasti lämpimästi kemiallisia tutkimuksia, jotka anastivat suuren osaan sekä hänen ajastaan että ajatuksistaan.
Hän oli perinyt isänsä opinhalun, mutta hän oli siveellinen ja hyväntapainen nuorukainen, joskin hyvin helläsydäminen ja helposti viekoiteltava.
Jo hyvin nuorena hän joutui salaisten juonittelujen esineeksi. Jesuiitat toivoivat hänen kauttansa voivansa saada Ruotsin uudelleen katoliseksi. Kun Juhana sittemmin alkoi kääntyä pois katolisuudesta, yrittivät Eerikin vanhat ystävät yhdessä katolisten kanssa syöstä Juhanan valtaistuimelta.
Yritys tuumailtiin panna toimeen Ranskan rahallisella kannatuksella, ja Kustaan oli tultava hallitsemaan Ruotsia ranskalaisena alakuninkaana.
Mutta Kustaa hylkäsi kaikki semmoiset ehdotukset.
Hänen lyhyet elämänvaiheensa esitämme tarkemmin vastedes; nyt pysyttelemme vain siinä, mikä lähemmin koskee hänen äitiään.
Kustaata oli kuoleman uhalla kielletty tulemasta Suomeen, mutta vihdoin sallittiin Kaarinan matkustaa Rääveliin häntä tapaamaan.
Kaarina ei tästä antanut edeltäkäsin tietoa pojalleen. Hän lähti matkalle heti luvan saatuaan.
Räävelissä hän ei tuntenut ketään. Mutta se oli yhdentekevää; poikansa hän kyllä arveli löytävänsä.
Hän tarkasti jokaista, jonka kohtasi, mutta häntä ei ollut heidän joukossaan.
Väsähtäneenä ja alakuloisena hän palasi illalla majataloon, johon oli asettunut asumaan.
"Missä opiskelevaiset enimmäkseen oleskelevat?" kysyi hän isännältä.
"Täällä minun luonani on heillä tapana tyhjentää oluthaarikkansa iltaisin", vastasi tämä. "Ovatko he jo tulleet?"
"Suuri joukko on tullut, mutta eivät kaikki."
"Saanko minä mennä sinne?"
"Kyllä, jos etsitte jotakin heistä." Kaarina rouva meni. Tarkastellen siirtyivät hänen silmäyksensä miehestä toiseen; — ei, kehenkään heistä ei hänen sydämensä kiintynyt, kukaan heistä ei voinut olla hänen Kustaansa.
Surullisena ja kaihomielin hän taas kääntyi huoneeseensa. Silloin hän kuuli tutun äänen, joka sai hänen sydämensä sykkimään, ja melkein mielettömänä hän tempasi erään oven auki.
Huone oli melkein täynnä savua; henkilö, joka teki jotakin kemiallista koetta, seisoi kumarassa muutaman palavan lampun ääressä puhuen kovalla äänellä latinaksi.
Miten sykkikään äidin sydän! Hän ei voinut selvästi erottaa pojan kasvojen piirteitä. Hän meni varovasti ikkunan luo ja aukaisi sen; — savu tupruili ulos, mutta kokeentekijä ei kohottanut päätäänkään. Oliko se hän vai eikö? Sanomaton tuska valtasi äidin.
Samassa silmänräpäyksessä löi kello kirkontornissa kuusi. Juuri kun viimeinen lyönti kaikui, nosti poika vähäsen päätänsä ja sanoi leppeällä äänellä: "Äiti!"
"Kustaa!" huudahti äiti ilon huumaamana.
Ennenkuin Kustaa ehti huomatakkaan, tunsi hän olevansa kahden käsivarren syleilemänä; hiukset otsalta työnnettiin syrjään, ja kuumat suutelot peittivät pienen syntymämerkin.
Nyt hänkin ymmärsi kaiken. Äiti ja poika olivat taas löytäneet toisensa.
Miten paljon olikaan kumpaisellakin kyselemistä, miten paljon vastailemista! Ei ole toista sellaista suhdetta maailmassa kuin äidin ja pojan välinen. Äiti yksin voi täysin käsittää poikansa ajatusjuoksun ja ohjata sitä; poika taas voi äitinsä katseesta lukea anteeksiannon ja nähdä siinä rakkauden, jonka säteilystä taivas kirkastuu.
Mutta kauan he eivät saaneet olla yhdessä. Kaarinan täytyi palata Suomeen, Kustaan Puolaan Ja tämän jälkeen he eivät enää toisiaan nähneet.
Hiljaa ja vaieten Kaarina palasi. Joskin kaipaus pilvenä lepäsi hänen otsallaan, loisti kuitenkin kaikkialle ulottuva rakkaus hänen lempeistä silmistään.
Tämä rakkaus ulottui hänen entisiin vihollisiinsakin, kun he häntä tarvitsivat.
Muistanemme Olavi Stenbockin, joka oli vankilassa kohdellut Eerikkiä sydämettömällä julmuudella ja lopuksi ampunut hänen käsivartensa läpi; monta vuotta senjälkeen asetti Sigismund hänet puolalaispuolueen johtajaksi.
Kaarle herttua törmäsi yhteen hänen kanssaan Liuksialan lähistössä, löi hänen sotajoukkonsa ja otti johtajan vangiksi.
Itse hän oli riehunut kuin villipeto, ja villipedon kohtelukin hänen osalleen tuli.
Hänet sidottiin puuhun ja ammuttiin; sitten kaivettiin kuoppa, johon hänen ruumiinsa heitettiin.
Tästä tiedon saatuaan Kaarina lähetti muutamia palvelijoita, jotka korjasivat ruumiin ja pukivat sen; se haudattiin sitten kunniallisesti vihittyyn maahan.
Viisineljättä vuotta Kaarina eli puolisonsa jälkeen.
Tyttärensä, vävynsä ja tyttärensä lasten ympäröimänä hän eli Liuksialassa hiljaista, vaatimatonta elämäänsä kaikkien kunnioittamana ja rakastamana.
Hän kuoli 1612 ja haudattiin Tottien hautaholviin Turun tuomiokirkkoon.
Tulipalo hävitti vanhan temppelin raunioiksi. Silloin Ruotsi ja Suomi ojensivat toisilleen kätensä yhdessä kohottaakseen hänelle muistomerkin.
Komeassa hautaholvissa nähdään jalovartaloinen kuningatar Kaarina, joka jättää kruununsa ruotsalaiselle hovipojalle seuratakseen itse suomalaista poikaa uuteen kotiinsa.
Aseet ja vaakunakilvet ovat taiteellisesti järjestetyt, ja valo lankee mustalle, kuninkaallisella kruunulla koristetulle marmoriarkulle.
Arkun kylkeen on hakattu nimi Kaarina Maununtytär.
Toinenkin, vielä kallisarvoisempi ja katoomattomampi muistopatsas on pystytetty kuningatar Kaarinalle. Sen hän on itse vaatimattomalla olennollaan ja rakkaudesta rikkaalla sydämellään luonut itselleen Ruotsin ja Suomen historiassa.