Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen sitten maalleen hyödyksi.
Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.
Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa uusiin naimisiin.
"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis, luullakseni?"
"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jotaSigismund…"
"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin minun tahtoani."
"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."
"Mielihyvällä!… Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti luopumaan hänestä."
"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä, häviää sukulaisuuden kautta."
"Aivan varmaan, aivan varmaan!"
"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa tuomaan prinsessaa?"
"Mielihyvällä; menetkö itse mukaan?"
"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin linnassa."
"Olisinpa mielelläni läsnä niissä."
"Sitä toivon, muuten juhla olisi upeinta koristettaan vailla."
Juhana pudisti hänen kättänsä, puhui suosiostaan, ja veljekset erosivat.
Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä… Miksi ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää, eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä, saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut hänen salainen vihamiehensä… Kurottaisivatko ehkä tästälähin he molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan…
Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin… kaikkialta virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan…
Kaarle herttua ja herrat… kumpi puolue oli hänelle vaarallisempi?
Eiköhän se vaan ollut herttua?
Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä paljastaa ajatuksiaan hänelle.
Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä ei tullut sitä, miltä alussa näytti?
Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista, miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen silmäinsä edessä… olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka odottivat häntä tuolla toisella puolella… ja eikö siellä ollut — mitään, mihin vedota.
Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.
Silloin hän oli lemmen huumaama… tuo kumma tunne valtasi hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen toivomuksiinsa.
Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.
Mutta hauskaa piti häissä olla ja lukuisia vieraita oli kutsuttava.
Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille sukulaisille ja ystäville.
Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan runsaat lahjansa, kuten tapa oli.
Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.
Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat mukanaan kalliita lahjoja.
Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.
Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet hänen suojiinsa.
Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli pukeutunut siihen.
Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten lähtivät vieraat pois.
"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä kuin huvitella", sanoi herttua.
"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä näytän, että on tullut rouva taloon."
24.
Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.
Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen prinsessan Annan kanssa.
Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.
Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen, niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja suruttomia päiviä.
Kuningas Juhana luki kirjeen ja hymyili ja itki.
Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.
"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan… mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.
Sitten hän päätti käydä Upsalassa; se virkistäisi häntä.
Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaanDrottningholmassa.
Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.
Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.
Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.
Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin kutsumaan pappia.
Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:
"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa."
Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."
Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.
Nyt heltyi vihdoinkin hänen mielensä syytettyjä herroja kohtaan.
Kuningattaren rukouksiin hän vastasi antavansa vihansa mennä.
Kun hän oli vähän toipunut, pyysi hän päästä takaisin Tukholmaan.
Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti vaihtaa oleskelupaikkaa.
Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään taitavampi.
Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.
Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.
Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".
Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.
Kuolema pidettiin kaksi päivää salassa.
Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle kelpasi.
Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, PietariLiljensparre, viemään herttualle tietoa.
Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.
Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.
Ensi harmissaan käski hän kuningattaren heti muuttaa linnasta pois.
Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes hautaus on toimitettu.
Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.
Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle katafalkille.
Hautaus ei voinut tapahtua, ennenkuin Sigismund oli tullut Ruotsiin.
Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa joulukuun 31 p:nä 1592.
Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista, sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.
Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa edestakaisin kirkon lattialla.
Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.
Juuri kun tornikello löi 12, kuuli hän askeleita alttarin puolelta.
Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti sen kanteen.
Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto… sitten nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin kiinni siitä.
Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän jäljessä, sitten hänen vieressään.
Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta toinen ei näkisi sitä.
Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä, niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan… lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.
Silloin kukko lauloi ensi kerran.
Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa puistellen… oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"
Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin… siinä oli kauhea ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.
Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän oli kuollut.
Mutta hän toipui vähitellen.
Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan sielunpaimenellensa.
Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa, että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.
* * * * *
Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.
Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka kuninkaaksi hän oli tullut — veljenmurhan kautta.
Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää, jolloin Sigismund herättää sen eloon.
Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen. Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.
* * * * *
Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkinEerik XIV:lle.
Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.
Se oli ritarillisesti tehty ja oikea tuomio kuningasten kesken.
Ruotsin maata ja kansaa olivat Eerik ja Juhana yhtä vähän hyödyttäneet.
Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina; kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä päinvastoin.
Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.
Mutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen täytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat vähitellen itsetietoisuuteen.
Ruotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut sen kuningasten historia.
Heidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen mielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.