Tuli mieleen sekin, että ennen oli ajatellut synniksi, vaatia Eevan tekemään toisin kuin itse ajatteli. Ei se synniltä nyt enää näyttänyt, vaan pelkältä tarpeen vaatimalta … niin tarpeelliselta ettei auttaisi huolia, vaikka Eevan mielikin vähän pahaksi menisi… Täytyyhän hänen oppia vähän paremmin täyttämään velvollisuutensa…
Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään. Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu…
Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun sijansa… Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. —
Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois ajettu.
Rupesi kuulumaan Innon itku.
"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.
"Kaatui."
"Älä nyt niin huuda poika… Kuka sen kaatoi?"
"Itse kaatui, kun juoksi."
"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaanEmelialle … ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."
Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä…Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi…
"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.
"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon nenää, jossa oli pieni naarmu.
"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?… Älä itkeInto … lapseni."
"En minä tiedä, mutta äiti käski viedä Emelian luo."
"Menkää nyt sitten Emelian luo," käski isä.
He menivät ja Emelia saikin lapsen pian viihtymään. —
Isäntä oli mennyt kartanolle työskentelemään, mutta ei saanut mielestään poistetuksi niitä moitteita, joita oli kuullut miehien aamulla lausuvan emännästä, ja lasten kohtakin ajatutti.
Päivällinen vetäytyi tänäänkin hyvin myöhälle, kun emännällä oli niin kiireistä kuvain tikkausta … eikä Emeliakaan tietänyt puuhaan ryhtyä piikain kanssa aikanansa, koska käskyä kamarista odottivat. Vihdoin täytyi Emelian mennä kysymään. Eeva kehui unohtaneensa koko asian, kun oli niin kiirettä; käski sitten ja antoi määräykset, mutta ei joutanut katsomaankaan mennä. —
Ensi kerran, pitkän ajan jälkeen, meni isäntä nyt syömään palveliain pöytään. Ja kun Eeva kävi tuvassa ja näki tuon, alkoi hän itsekseen syystä ihmetellä, mitä isäntä tuolla tarkoitti, Repposen muotokin oli synkempi tavallista, eikä hän tänään koko päivänä puhunut paljon mitään. Täytyi vähän miettiä syitä tuohon, mutta ne eivät selvinneet. Siihen suuntaan ajatus lopulla vaan kääntyi, että kun aina söisi palveliain kanssa, niin olisi parempi ja vähemmän vaivaa. —
Päivällisruokana oli kuorimattomia perunoita, kastikkeena suolan lakaa vadin syrjässä, silakkaa, tuota moitittavaa leipää ja piimä-kotkeloa.
Emelia sai aina syödä palveliain pöydässä, kun oli jo iso; toiset lapset söivät missä milloinkin, tuvassa ja kamarissa.
Mutta voista, maidosta ja lihasta ei ollut puutetta kamarin pöydässä koskaan.
Päivällisen jälkeen meni isäntä emännän luo. Kun hän oli asettunut piippuineen emännän ääreen tupakoimaan, sanoi hän:
"Minun mielestäni on tuo väen ruoka liian huonoa," ja ääni värähteli hiukan. "Kyllä sitä täytyy ruveta vähän paremmasti laittamaan, taikka me emme lopulta saa ollenkaan työväkeä."
Eeva katsahti oudoksuen mieheensä.
"Mitä varten?… Kyllä se vaan kelpaa."
Isäntä veteli ahkerasti savuja ja varmaankin ajatteli, mitä hänen nyt pitäisi sanoman.
"Mitä varten sinä nyt väenpöytään menit syömään?" kysyi Eeva vähäisen väliajan päästä.
"Menin vaan. — Kyllä se on kuule niin, että sen täytyy parantua…Minkä tähden tuo leipä ja piimäkin ovat niin huonoa?"
Eevaa kosketettiin arkaan kohtaan… Miksi isäntä nyt tuollaisista rupesi puhumaan?… Aikoi jo kiukkuisesti jotain sanoa, mutta syyllisyyden tunto ehkäisi ja täytyi sanoa jotenkin parannellen:
"En minä tiedä, kuinka se särvin on niin huonossa lajissa. Leipään ei ole minun syyni; kun viimein leivottiin, en minä ollut kotona ja Tiina oli varmaankin antanut taikinan liiaksi jähtyä."
Hän katsahti mieheensä ikään kuin varkain … mahtoiko uskoa puollustusta…?
"Et ollut kotona? Kyllä silloin pitäisi olla kotona, kun leivotaan … mitä ne piiat huolivat perään katsoa."
Isäntä puhui hiljaa ja vakavasti.
"No en minä sitä ymmärtänyt, ettei leipiä osaisi kypsentää … mokomakin kelvoton Tiina!" Eeva puhui kiivaasti sinkuen.
"Älä nyt niin kiivastu, Eeva kulta, kyllä sitä sinun sellaisista asioista täytyy huolta pitää. Ei tuommoisista sovi piikaa syyttää, ne kuuluvat emännän tehtäviin."
"No … ei siitä nyt tarvitse koko päivää saarnata."
"En minä, hyvä ystäväni, saarnaa ollenkaan, enkä pahassa tarkoituksessa puhukaan, mutta minä vaan tahdoin muistuttaa, että semmoinen ei kelpaa. Ruoka-aitassakin on niin kovin huono järjestys että sinun täytyy tänäpäivänä mennä Tiinan eli Emelian kanssa laittamaan siellä kaikki parempaan kuntoon."
Eeva kuulteli punastuneena kuin veripahka.
"Nytpä ollaan kovin…", hän vähäisen väliajan päästä virkkoi.
"Älä suutu, Eeva kulta, sinun ei saa suuttua, … eli tästä tulee paha."
Nyt puhkesi Eevalta itku ja hän veti esiliinan silmilleen ja sen takaa hän taas vaikerehtaen sanoi:
"Tuotako nyt rupeaa tulemaan… Mitäs minua tarvitsi vetää tänne, en ainakaan ole kaupannut itseäni."
"So, so, so…"
Eeva lähti kiivaasti pois huoneesta.
"Älä mene … kuulitko Eeva!… Sinun ei saa mennä nyt että muut näkevät sinun itkeneen."
Mutta Eeva meni vaan huivia silmilleen vetäen eikä puhunut mitään.
Nyt seurasi muutamina päivinä että Eeva raatoi kiukkupäissään kaikkialla, koettaen saada epäjärjestyksessä olevia paikkoja järjestykseen. Lihat ripustettiin aitan kattoon, sen lattia lakaistiin ja sieltä tulikin äköttävästi haiseva moska. Navetan parsia rääpittiin ja lehmille annettaessa käärittiin heinävihkoin ympärille puoli olki-sitomaa. Emäntä puuhasi itse kaikkialla ja oli kovin närkäs puhumaan piioille pistosanoja ja muuten suoraankin kiukkuansa purkamaan. Emelia pakkasi ensin joukkoon, mutta ei äitipuoli sitä kärsinyt, käski vaan tupaan mennä.
Väen pöytään ilmestyi joka aterialla valtainen voilautanen. Piimä sai matkustaa sikain ruoaksi ja maito pöytään.
Tähän aikaan oli kamarin pöydässä ruokaa niin kuin ennenkin, mutta siellä ei syönyt muut kuin lapset.
Luonnollisesti herätti tämä kummastusta koko talon väessä; kyseltiin toisiltansa syytä tähän merkilliseen muutokseen ja arveltiin yleensä että emäntä oli saanut nuhteita isännältä.
Näinä päivinä olivat lapset entistä enemmän orvon kaltaisia; äitipuoli ei puhunut heille mitään, ei hyvää eikä pahaa, jos pienemmät joskus hänen puoleensa kääntyivätkin… Saivat Innosta aikain pitää huolta itsestään.
Huomattavasti lisääntyi epäjärjestys kamareissa sen mukaan kuin järjestystä muualla koetettiin toimittaa. Eeva ajatteli: "kärsiköön sisä-siivo, ulko-siivon hyväksi."
Kun ei Emelian sallittu muiden muassa olla noissa toimissa, kysyi hän äitipuolelta, josko hän saa mennä kamareja lakaisemaan. Kiellettiin.
"Tämä ei passaa," sanoi isäntä eräänä ehtoona Eevalle, kun oli kulunut pari päivää ensimäisestä väittelystä. "Minä näen kyllä, että sinä kiukuissasi riihitset, mutta työnteko pitää tapahtua ilman kiukkua, se tulee muuten raskaaksi ja ikäväksi… Enkä minä olesinuakäskenyt väen pöytään syömään eikä niin itse työtä tekemään … enkä hulluuden päähän voita lautasille panemaan. Kohtuus kaikessa."
Eeva ei puhunut mitään, punotti vaan.
"Sinun täytyy asettua kohtuullisuuteen kaikessa," jatkoi mies. "Mutta jos sinä tuolla tavalla rupeat kiusoittelemaan, niin kyllä sinun tulee se tietää että minulla on housut jalassa."
Eeva oli yhä ääneti.
"Miksi kamari on nyt näin huonossa siivossa?"
Eeva yhä kehräsi, mitään vastaamatta tuijottaen työhönsä.
Isäntä huusi Emelian tuvasta.
"Lakaise tämä huoneen lattia," käski hän.
Tyttö loi vauhkan katseen äitipuoleen, kävi sitten luutaa hakemassa ja rupesi lakaisemaan.
Eeva heitti rukin syrjään, meni ja tempasi luudan tytöltä ja alkoi itse kiivaasti lakaista.
Emelian ja isän hämmästyneet katseet kohtasivat toisiaan. Emelia pakeni tupaan.
"No, miksi et antanut Emelian lakaista?" kysyi mies kauniisti.
Eeva vähän viipyi ennen kuin vastasi:
"En minä ole tänne tullutkaan sitä varten että minä pelkään … en minä ole ennenkään peljännyt."
"Kuule … mitä … mitä sinä nyt puhut, Eeva?"
Repposen ääni värisi liikutuksen ja kiukun sekoituksesta. Hän nousi tuoliltaan ja meni Eevan luo.
"Mitä Jumalan nimessä sinä tarkoitat?"
Kysymyksiin, joita hän vielä tämänkin jälkeen teki, ei tullut ollenkaan vastausta. Ei koko iltana puhunut Eeva hänelle mitään.
Miehen sydämen läpi virtasi kiihkeitä tuulia, jotka pudistuttivat ja viluttivat. Ne asettuivat vähemmälle myöhempään, jonka jälkeen siellä tuntui lepäävän raskas, hyvin raskas paino.
Lapsiinkin ja palkollisiin tuvassa ei haltiaväen kammottava äänettömyys ollut vaikuttamatta. Palveliat olivat alakuloisia, mutta lapset silmäilivät pelkäävästi isän synkeätä muotoa ja äitipuolen tumman punaisia poskia ja kyräileviä silmäyksiä.
* * * * *
Aamu tuli. Eeva nousi ylös varsin aikaisin. Isäntä toivoi vielä että asiat kuitenkin ilman suurempia selkkauksia selviäisivät, ja koko joukon ollen toivollisempana kuin illalla, odotteli aamukahvia, jota hänelle tavattiin sänkyyn tuoda. Aika kului kuitenkin myöhälle ja hän rupesi jo käymään levottomaksi pitkästä makuusta. Ei tahtonut kuitenkaan nousta, koska pelkäsi hätimisellään vaimoansa loukkaavansa.
Emelia sattui kuitenkin käymään hänen huoneessaan.
"Eikö sieltä jo kahvia tuoda?" kysyi hän.
"Ei ole keitettykään kahvia."
Tyttö näytti kovin alakuloiselta.
"Jassoo…" Repponen nousi reimasti pukemaan.
"Mene nyt sinä keittämään kahvia," käski hän tytölle.
"En minä uskalla, kuin…"
"Sano, että minä käskin."
"Niin mutta…" Tyttö seisahtui menotiessä ja kyyneliä alkoi pisaroida poskille.
Isä katseli häntä säälien.
"No ei tarvitse … mene nyt vaan muuten tupaan."
Päivä alkoi sangen ikävillä tunteilla.
Repponen päätti niin paljon kuin mahdollista, olla muutamiin päiviin sekaantumatta vaimonsa asioihin, koetellaksensa kuinka kauan tuota kestäisi. Siihen tulikin sangen sopiva tilaisuus, sillä hän lähti kahden päivän matkalle.
Toisena päivänä hänen poissa olonsa aikana, rupesi Eeva kyllästymään ja väsymään tuohon ahkeraan työhön ja kiinteään puuhailemiseen talouden toimissa ja istui taas enimmän osan päivästä kamarissa. Mutta sydän oli levoton, vaikka ruumis täten saikin levätä.
Hän oli kiukuissaan itseksensä päättänyt, että miehensä kiusallakin raataisi kaikkialla niin kuin hevonen. Tiesi että Repponen ei tuota voisi kärsiä siitä pelosta että kylässä ruvettaisiin sanomaan: "Kovallapa pitää Repponen nuorta emäntäänsä…" vaan alistuisi vaatimuksissaan hänen suhteensa, … kun hän vaan olisi kestävä.
Aavistusta oli siitäkin, että Repposen vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja, mutta mahdotonta oli niitä niin järjestyksessä ja säännöllisessä muodossa tyydyttää kuin tämä vaati… Jospa ei Repponen olisikaan puhunut niin maltillisella, puolittain nöyrällä äänellä … mutta kuitenkin niin vaativaisena, niin olisihan tuota saattanut vähitellen ruveta totuttamaan itseänsä, koska se omastakin mielestä vähän tarpeelliselta tuntui… Jospa isäntä olisikin pyytänyt; mutta kun niin vaatimalla vaati ja vihoissaan oli varmaan, vaikka sitä niin peitti … viekasteli, niin se kiukutti siihen määrään, ettei mistään hinnasta tahtonut ruveta noita vaatimuksia täyttämään… Täytyisi miehen peräytyä, jos vanhat merkit tilansa pitävät … ja jos se hänestä pitää ja vähänkin sopuisaa ja rauhallista elämää rakastaa…
Sittenhän sen näkee kun koettaa… Alakynteen ei ainakaan millään tavalla sovi antautua, ei hän ollut sitä varten tullutkaan, eikä hän ikänä ollut ajatellut että avioliitossa tarvitsisi miehen mielen mukaan aina tehdä. Ja sitä varten hän oli Repposen ottanutkin, kun tiesi olevansa liiankomeavanhahkolle leskelle, että saisi enemmän olla niin kuin itse parhaaksi näkee, koska Repponen oli siksi varakas että hänen kannattaisi vaimonsa sillä lailla antaa olla.
Jos olisikin itseänsä parempain taikka sellaisten kanssa, joita kaltaisinansa piti, naimisiin joutunut, niin silloin olisi vähän enemmän täytynyt olevaisten olojen mukaan mukautua… Mutta Repponen sai kiittää onneansa että oli saanut hänen kaltaisensa nuoren ja komean tytön emännäksensä, tytön, jolla kyllä olisi ollut nuorempia ja … parempiakin kosioita.
Ja nyt tuolla lailla rupeaa vaatimaan…
Näin mietiskeli Eeva.
Hän käytti siis tilaisuutta miehensä poissa ollessa levähtääksensä, että taas olisi uusia voimia, kun tämä kotia saapuisi, että taas sopisi ruveta kiusalla … koska arvasi että mies siitä olisi pahoillaan.
Vaan kun hän istui kamarissa jotain tekemässä, ja oli lapset äreästi luotansa pois käskenyt, rupesi ajatuttamaan, että mitähän, jos ei Repponen antaisikaan perään kovin vähällä … jos pitäisi pitemmälle ruveta tuota raatamista jatkamaan…
Rupesi tuntumaan siltä, ettei voisi kestää pitemmälle tuossa velvollisuuksien orjallisessa täyttämisessä. Mieli kävi yhä raskaammaksi, kun muistui, muun muassa, niin elävästi mieleen ne mielikuvat, joita saavuttaaksensa hän oli tyttö-päivänsä elänyt.
Kun ei olisi edes noita lapsia tuommoista liutaa!… Ne tunkeevat joka paikkaan mihin vaan menee ja varmaan kantelevat isällensä minun päälleni, jos ei aina ole käsi niin hijaa myöden…
Into tuli sisään ja sormet suussa seisahtui tuoliin nojaamaan. Siitä hän kulmainsa alta salavihkaan äitipuolta katseli ja näytti epäilevän, josko oli lupa sisällä olla. Lapsi oli ensi aikoina kiintynyt äiti-puoleen, mutta nyt tämä oli muuttunut kovaksi ja kylmäksi.
"Mitä sinä nyt … siinä seisot noin? Ota sormet suustasi."
Into luultavasti ajatteli että nyt piti puollustukseksensa sanoa tärkeä syy sisään tuloonsa, koska äsken oli pois ajettu ja hän yhtä kaikki oli tullut.
"Mun on nälkä," sanoi lapsi matalalla äänellä ja totisesti yhä katsellen äiti-puolen kasvoihin.
"No mitä sinä sitä mullen tulet sanomaan, ei mulla täällä ruokaa ole…Mene tupaan."
Ovenraosta pilkisti sisään Maiju.
"Tule tänne Into," hän kuiskaamalla sanoi, hiipi hiljaa pojan luo ja veti sitä käsivarresta.
"Tule nyt pois … kuulitko!"
Poika lykki ja tyrkki pois puolestaan sisarensa käsiä ja katseli äitipuolta ikään kuin odottaen, että tämä käskisi Maijun mennä tupaan ja jättää Innon rauhaan.
"Kaa … tule nyt."
"No mitä se poika nyt siinä … häjynkurinen. Vie nyt se tupaan ja anna ruokaa sille, kun kehui nälän olevan."
Into meni alakuloisena Maijun seurassa.
* * * * *
Tänä päivänä emäntä taas söi kamarissa ja palveliat kuiskailivat ja iskivät silmää toisilleen tuon johdosta.
Eeva aavisti jotain tuollaista siitä, että palveliat hänen mielestään käyttäytyivät vähän kavalasti hänen tuvassa ollessaan. Tuo oli hänestä ikävä seikka.
Miksi he noin katselevat?… Oudoksuvatko ehkä tätä oloa…? kukatiesi vielä pilkkaakin takanapäin laskevat?
… Oliskohan että palveliat ajattelevat minussa yksin syyn olevan siihen että näin ollaan?…
… Ei tämä ole hupaista… Täytyy koettaa lapsia taas hyvitellä että rupeaisi niiltä edes ystävyyden osoituksia saamaan…
Hän nouti puita, teki valkean kamarin pesään ja keitti kahvia.
… Palvelijoista ei muuten mitään, mitä heistä, mutta kun he niin salamyhkäisesti katselevat ja välinsä varmaankin ajattelevat ja puhuvat … mitä mahtanevatkaan puhua?…
Kahvin valmiiksi saatua, kutsui hän ensin Emelian sisään, ja sitten toiset.
Alussa hän puhui hiukan entiseen laatuun, sitten vähitellen lempeämmin ja ystävällisemmin, ettei olisi huomattu mitään äkkinäistä muutosta ja tarkoitusta.
Into pääsi kahvia juodessa syliin ja sai makiaisia. Illemmalla olivat lapset hyvin vapaalla mielellä; uskalsivatpa taas kamarissakin leikkiä ja ääntä pitää, Emelia istui työskennellen äitipuolen huoneessa niin kuin ensi viikoillakin tämän tulon jälkeen.
Ja hetkisen Eeva tunsi itsensä onnellisemmaksi ja vapaammaksi, niin ettei enää joka minuutilla ollut tuo pahasopu ja riita mielessä; mutta silloin se kohta johtui sinne kun mieskin mieleen muistui. Ja silloin kulki hienosti omituinen väre sydämessä. Melkein pelotti miehen kotiin tulo … ja se että taas pitäisi ryhtyä tuohon — kiusatyöhön, jos mielisi toiveitansa saada perille ja jos ei mies jo myöntynyt olisi.
Asia tuntui tukalalta, ensiksikin työn tähden, ja sitten sen tähden, että oli sydämeen ilmestynyt kummallinen tunne, jota ei Eeva voinut selittää. Se oli ikään kuin taistelevinaan tuota kiusanteon-ajatusta vastaan ja … taas se oli niin kuin puollustavinaan sitä.
Tässä mylläkässä muistui mieleen vielä entiset mielikuvituksetkin, joita täytyi ainakin saada toteutetuksi … ja sitten ajatus siitä, mitä ne palveliat ajattelevat ja puhuvat … ja taas pelonsekainen miehensä kotiin odottamisen tunne … sekä monta muuta, niin että lopuksi ajatukset ja tunteet ihan sekaantuivat.
Vaan kuinka olikaan, kun hän taas loi huomionsa nykyhetkeen, joka esiintyi hupaisena ja onnellisena, niin nuo ikävät mielijohteet haihtuivat ja hän voi hetkisen nauttia siitä ajatuksesta että oli tehnyt oikein siinä, kun leppyi lapsia kohtaan ja sai ainakin heidät puolellensa, etteivät he ainakaan hänestä nyt pahaa ajattele. Rauhoittavalta tuntui kun Emeliakin puhui ja nauroi taas kuten muutkin ihmiset.
… Kun ei vaan tuo isäntä olisi ruvennut tuolla lailla vaatimaan … kuka sitä niin äkkiä tottuu, kun en minäkään kotona tullut juuri mihinkään sellaisiin opetelleeksi… On niin paha tehdä silloin kun käsketään…
Taas menivät ajatukset sille tielle, jossa ne sekaantuivat.
"Eeva!"
Repponen oli hutikassa kotiin tullessaan ja huuteli pihalla emäntäänsä.
"Ee-va! … eikö passaa tulla äijää vastaan ottamaan, vai vieläkö huulet ovat pitkällänsä!?"
Hevosta riisuvan rengin suu oli hymyssä tuota kuullessaan, mutta hän vältti, ettei isäntä olisi sitä huomannut.
Repponen seisoi keski pihassa horjuen ja huudellen. Emelia tuli hänen luoksensa ja otti käsivarteen kiini.
"Tulkaa tupaan isä," pyysi hän nöyrästi.
Isä kääntyi kankeasti ja tuijotti tytärtänsä kohti muljottaen.
"Ee-va!" huusi hän.
"Tulkaa nyt, isä-kulta, tupaan, äiti on tuvassa," rukoili tyttö.
"Mene käskemään tänne!"
"Niin mutta…" Emelia oli neuvoton, sillä hän oli nähnyt äitipuolensa käytöksestä ettei se tulisi ulos, vaikka hän menisikin käskemään.
"Tulkaa nyt tupaan, isä," alkoi hän uudestaan.
"Mene käskemään Eevaa!… Onko se niin hyvä ettei sen sovi tulla … vai…?"
Emelia juoksi tupaan. Eeva kehräsi takkavalkean ääressä niin, että rukinpyörä surrasi.
"En minä saa häntä tupaan… Ettekö te menisi sinne, kun hän tahtoo?" pyysi Emelia.
Eevan posket punottivat niin, että se pani Emelian pahaa pelkäämään, koska isän huudot kuuluivat kyllä tupaan, eikä äitipuoli kuitenkaan mennyt.
"Jos ei tahdo päästä tupaan, niin olkoon pääsemättä, en minä ainakaan ole semmoisten…" Aikomus oli sanoa: "sikain passari," mutta hän ei kuitenkaan sanonut. Nousi kehräämästä, meni kohentelemaan takkavalkeata ja otti pois kahvipannun tulelta, pannen sen syrjään.
Itse oli hän äsken alkanut kahvia keittää isännän tuloksi, mutta mieli oli nyt muuttunut: tuommoinen ei tarvitse kahvia, ei kiusallakaan … ajatteli hän ja meni kamariin.
Pihalta kuului kiroilemista. Emelia juoksi sinne uudestaan itkien, rukoilemaan ja pyytämään.
"Isäkulta…"
"Eikö se tullut se … Eeva?"
"Tulkaa nyt, isä, tupaan jo, kun on näin kylmäkin."
Isä heitti tytön käsivarrestaan kauas, niin että se pyörien kaatui.
"Eikö se … se tule?"
Emelia itkeä pillitti. Ei uskaltanut sanoa ettei äitipuoli luvannut ulos tulla … eikä muutakaan saanut itkulta puhutuksi.
Maijukin tuli nyt Emelian luo.
"Älä itke," sanoi hän Emelialle hiljaa kuiskaten, mutta ei uskaltanut isälle mitään puhua; katseli vaan, miten tämä, kädet turkin-taskuissa horjuen seisoi, vuoroon tuijottaen maahan ja vuoroon heihin, sekä itsekseen hiljaa mutisi jotain, jota ei voinut selvään eroittaa. Joskus isä ärjähti vähän kovempaa ja silloin tytöt pelosta vavahtelivat. Muutenkin he vapisivat vilusta, niin että hampaat lotisivat suussa, vaan eivät uskaltaneet tupaan lähteä, kun ei isä käskenyt, eikä itsekään lähtenyt.
"Tulkaa nyt, isä, kun on näin kylmä," Maiju sanoi vihdoin.
"Hä-äh? öh-öh-öh-ööh…"
Isäntää rupesi kovasti ryittämään ja hän alkoi vitkalleen hoiperrella tupaa kohden.
"Jumala, jos se kaatuisi," puhui Maiju hiljaa sisarellensa.
"Ole hiljaa, ettei kuule." Emelia tyrkkäsi nuhdellen sisartansa ja rupesi sitten taas hampaitansa lotistamaan.
Isäntä meni suoraan tuvan läpitse kamariin. Siellä ei ollut ketään, himmeästi valaiseva lamppu palaa kitisi pöydällä. Tuijottavat silmät liikkuivat hitaasti ympäri huonetta, luonnollisesti emäntää etsien. Kun hän vihdoin tuli vakuutetuksi siitä, ettei sitä tässä kamarissa ollut, — se tuntui vaan niin kolkolta, niin autiolta — niin hän pudisti ensin päätänsä ja vihdoin koko ruumistansa, sekä päästi huudon:
"Huu-u-u…!" Se kuului pitkään ja tuntui lopulta niin kuin eläimen valitus-huudolta.
Into heräsi viereisessä huoneessa ja alkoi kovasti itkeä. Hän sai itkeä kauan, eikä kukaan tuvassa olioista uskaltanut mennä kamarin läpi, jossa isäntä oli, lasta huolehtimaan.
Hetkisen etukamarin lattialla käntisteltyänsä meni Repponen yrittelemään vaimonsa huoneesen. Mutta avain oli poissa lukosta. Nyrkki jo nousi voimallista iskua varten, joka näkyi olevan aiottuna ovelle, mutta se taas laskeutui.
Elottomissa kasvoissa liikkui jonkillaisia väreitä ja hän näytti hetkisen aikaa selvenemisen merkkejä. Into itki yhä vielä ja ääni oli jo niin sorroksissa, että se vaan oudosti karisi. Nyt vasta se rupesi herättämään isän huomiota, sillä hän astui kiireellisesti siihen huoneesen, jossa Into oli. Siellä oli pilkkoisen pimeä. Isä näytti jo paremmin osaavan käyttää järkeänsä, sillä hän palasi ottamaan lamppua. Into makasi isän vuoteella ja sinne tämäkin kompuroi.
"Älä itke … Into." Hän kumarsi kasvonsa likelle pojan kasvoja. Katkera viinan löyhkä pakotti Innon kääntämään kasvonsa pois päin, mutta alkoi kuitenkin herjetä itkemästä.
Isä piti kasvonsa yhä lapsen kasvoin ääressä.
"Anna isälle suuta," sanoi hän hiljaa kuiskaamalla. "Mitä sinä itket?"
Hän suuteli monikertaan poikaa, joka jo oli lakannut itkemästä…
"Isä…" sanoi Into, kun oli suuteloista vapaaksi päässyt ja hieroi silmiänsä.
"Mitä?"
"Minä tulitin poit."
Isä alkoi nostamispuuhiin.
"Kyllä mä ittekin pääten," vakuutti Into, pyrki tulemaan ja tulikin. Mutta isä tahtoi kuitenkin ottaa hänet syliinsä kaikella muotoa, sillä hän oli tällä hetkellä kokonaan kiintynyt lapseen. "Noh, noh, noh," hoki hän pojalle, saikin hänet vihdoin syliinsä. Into oli ehtoolla jo riisuttu paitaselle ja häntä rupesi viluttamaan, kun isän turkeista huokui kylmää. Oudostellen hän katseli isää, sillä ei hän muistanut häntä ennen tuollaisena nähneensä. Isä tukki usein suuta, mutta Into kyllästyi siihen.
"Päättäkää tupaan, mun on vilu." Poika todella tutisi vilusta.
"Noh, noh…" Isä lähti pojan kanssa tupaan kopeloimaan. Mutta kun lamppu jäi tähän huoneesen, oli toisessa aivan pimeä ja kauan sai hän siellä koperoida, kun ei ovea löytänyt.
Sillä välin Into jo taas ehti itkua hynkkäämään.
Tuvassa olijat luultavasti aroin korvin seurasivat tapausten menoa kamarissa, sillä joku raotti ovea ja siten helpotti etsiöille sen löytämistä.
Isä meni lasta kantaen takkavalkean luo seisomaan. Into tahtoi sylistä lattiaan.
"Missä on meidän emäntä?" Repponen katseli vuorotellen jokaista tuvassa olijaa. Kukaan ei ollut halukas sanomaan.
"Eikö hän ollut kamarissa?" kysyi renki vihdoin.
"Ei … mene katsomaan Emelia."
Emelian täytyi mennä. Tukalalta tuntui, kun tiesi että äitipuoli oli piiloutunut kamariinsa … eikä uskaltanut ovelle koputtaa, eikä edes sieltä ulos pyytää tulemaan… Pelotti isälle sanoa, ettei siellä ole, kun tiesi olevan … olisi pian selkään saanut, jos isä olisi keksinyt.
"Oi Jumala…" hän itseänsä väännellen vaikeroitsi.
Maiju tuli sitten sisälle.
"Voi kumminkin… Etkö sinä uskalla mennä tuonne kamariin?… Isä käski minuakin etsimään," kertoi hän supisten.
"En minä uskalla," vaikeroi Emelia, "kun ei se tule tuolta pois… Ei suinkaan isä hänelle mitään tekisi, eipä se ennenkään tehnyt äiti vainajalle, kun se vaan hyvin passasi."
He olivat menneet isännän kamariin, jossa oli valkeata…
"Minä menen koputtamaan tuohon ovelle," kuiskasi Maiju.
"Älä … ei sitä uskalla…"
"Minä koputan." Maiju rohkaisi itseään ja meni hiljaa koputtamaan äitipuolen kamarin ovelle.
Taas kuului isän huuto.
"Ui!" Emelia oikein vavahti.
"Kuuletteko te?" uskalsi Maiju kysyä, kun ei äitipuolen kamarista mitään kuulunut.
"Tuki suus!… Laittakaa sieltä tupaan itsenne. Jos vaan sanotte että minä olen täällä, niin saatte selkäänne… En minä kuitenkaan tule, vaikka mikä olisi, ennen kuin tuo menee makaamaan."
Eeva puhui oven takaa hiljaa mutta vihaisesti.
Maijukin oli sitkeä.
"Kyllä isä sitten menisi maata, kun te tulisitte," arveli hän.
"Laitatko pois itsesi sieltä!"
"Tule nyt," sanoi Emelia, joka pelkonsa ohessa sai ihmetellä nuoremman sisarensa uskaliaisuutta.
Maiju oli vihastuneen näköinen ja puti nyrkkiä oveen päin.
Isäkin kuului taas tulevan kamariin.
"Oi kumminkin," vaikeroitsivat tytöt, peläten selkäsaunaa, joka uhkasi sekä isän että äidin puolelta.
"Voi'i!" Niin kauheasti pelotti. Emelia itkeä tihutti eikä ollut enää paljon toisin laita Maijunkaan. Kun olis saanut edes kovasti itkeä, niin se olisi ollut jonakin helpotuksena sydämelle. Mutta sitä täytyi kaikin voimin estää, ettei isän huomiota herättäisi. Muurin viereen tuolille he vierekkäin istuivat.
Isä tuli jotain laulua mölisten. Tyttöjä huomaamatta meni hän sen kamarin ovelle missä Eeva oli. Lujasti löi hän nyrkillään siihen puhumatta kuitenkaan mitään.
Tytöt pelkäsivät kauheasti. Toisenkin kerran jo isän nyrkki oveen jyrähti.
Maiju oli rohkeampi vanhempaa sisartaan.
"Ettekö riisu turkkeja päältänne?" hän kysyi isänsä tykö mennen.
Vasta nyt mahtoi isä huomata, että lapset olivat sisällä. Hän vähän sävähti, kun kuuli puhetta.
"Hääh?… Mitä te täällä teette, menkää tupaan," hän ärähtäen käski, eikä enää näyttänyt muistavankaan mitä varten oli tytöt kamariin käskenyt. Tytöt menivätkin mieluisasti. — —
"Saiko isänne käsiinsä emäntää?" kysyi renki Erkki tytöiltä, suu ivanaurussa, kun he tupaan menivät.
Tytöt eivät vastanneet mitään, koska ymmärsivät Erkin pilkalla puhuneen.
"Missä Into on?" Emelia kysyi.
"Makaa tuolla Helmin kanssa."
"Sepä on kumma, kun ei jo särje ovea, tuo isäntä, niin minä jo löisin että säläjäisi," tuumaili Matti.
"Jokseenkin kamala tuo emäntä," virkkoi Tiina, "kun ei tule pois tuolta ja isäntä ei ole hänen ajallaan ollut vielä ennen juuri ollenkaan juovuksissa … eikä tuota tarvitsisi pelätäkään, kun ei näy erittäin raivokaan olevan. Tuollaisella kiusan teolla saa pahaksi hyvänkin miehen."
"Se on tietty, ainakin jos minä saan vaimon, niin pois pitää olla kiusan teko," sanoi Erkki.
"Jopa se nyt on siellä hiljaa," huomautti Matti. "Meneppä katsomaan,Maiju, joko pääsi äitis kamariin."
Maiju meni; kuitenkin enemmän omaa uteliaisuuttansa tyydyttääkseen, kuin rengin kehoituksesta.
Takaisin tultuaan kertoi hän, että isä oli pannut sänkyyn makaamaan, turkkejakaan pois riisumatta.
Pian sitten Eevakin taas toisesta ovesta ilmestyi tupaan, naurahdellen.
"Nukkuukohan se siellä?" hän kyseli ja oli olevinaan hyvin hiljaa, ettei herättäisi.
"Nukkuu se, eikä ole riisunutkaan," ilmoitti Maiju. Emelia meni äitipuolen luo ja kuiskasi:
"Eiköhän pitäisi mennä sitä isää riisumaan, kun ei ole turkkejakaan päältään pois ottanut?"
"En minä ainakaan … olispa siinäkin … vai riisumaan…"
Eeva puhui erityisesti halveksivalla äänellä ja nauroikin vähän.Tarkoitus oli, että muutkin isännän käytöstä moittisivat.
"Laittakaa siitä makuulle itsenne, tekin mukulat, ääntä pitämästä, ettei herää," komensi hän vähän ajan päästä. Sanoi sitten saman käskyn palvelioille ja käski puuroa pöytään kiiruhtaa. — —
Makuulle mennessään Eeva itki, mutta ei itsekään oikein tietänyt syytä tuohon, mikä häntä itketti. Ensin oli, niin kuin itkua olisi tullut sen tähden, että mies juovuksissa kotiin tuli. Mutta sitten alkoi tuntua kohtuuttomalta tuosta itkeminen, koska se oli tapahtunut vasta ensi kerran hänen aikanaan. Rupesipa päätänsä nostamaan sekin ajatus, että olisi ollut melkein oikeammin, jos olisi ollut kohteliaasti miestänsä vastaan ottamassa… Ei hänellä selvittyään olisi ollut ainakaan mitään härnäämisen syytä. Nyt, sitä vastoin, ymmärsi Eeva hänellä sitä olevan… Kun olisi edes särkenyt jotain astioita ja tuon kamarin oven, niin sepä jotain olisi ollut… Olisi kohta palveliain kautta levinnyt kylään huhu ja sitte olisi hän itse näyttänyt viattomalta, ilman omaa syyttänsä kärsivältä.
Tuolla keinolla olisi saanut Repposen oikein itkemään ja anteeksi pyytämään ja häpeemään… Sitten ei Repposen olisi pitkään aikaan taas sopinut järjestyksen pidosta häntä torua ja sitä vaatia…
Tämän johdosta olikin niin hirmuisen paha, kun ei ollut niin käynyt… Muutaman kerran oli tuo tosin nyrkillänsä ovea kolahuttanut ja ärjynytkin, mutta mitä se oli … ei semmoista kukaan niin suureksi ilkeydeksi katsoisi, koska ei nuo palveliatkaan tuvassa mitään pahaa näyttäneet isännästä ajattelevan, eivätkä puhuneet pahoin päin, vaikka hän sen kyllä olisi suonut.
Olisihan tuollainenkin rähinä nyt jotain ollut, jos ei hän olisi sattunut piiloon menemään ja odottanut suurempaa… Mutta kun nyt vaan rauhallisesti makuulle meni, vaatteita päältäänkään ottamatta.
… Voi'i, kun elämä on raskasta, kun ei saa olla niin kuin itse tahtoo… Kun saisi olla edes porvarin[8] emäntä, jolla ei olisi suurta karjaa ja monta palveliata, eikä mitään sellaisia töitä, kuin talon emännillä … saavat olla niin kuin herrat…
Kyllähän ne saavat olla sellaisten, komiain ja aika talojenkin emännät, joissa isännätkin ovat vähän tämänaikaisia… Ei niiden tarvitse sellaisia roska-töitä tehdä, joita piiat tekevät, käskeä vaan saavat ja huutaa…
Nuo meidän piiat ovatkin … mistä he sattuivatkaan mullen kohta tuollaiset… Tiinakin on tyhmä kuin peruna ja huolimaton … pitäisi aina olla nenästä vetämässä joka työssä.
Ja muutenkin… Ei suinkaan tuo meidän hyväkäs antaisi mun olla niin kuin muiden komiain emännät ovat, vaikka minä kuinka olisin… Kyllä silloin oli miestä lupaamaan kaikkea, kun mun sai, ja kehui ettei mitään tehdä tarvitse… Vaikka mitähän täällä olisi sittenkään iloa, kun ei se näy olevan kenenkään parempain tuttukaan, kitsas vaan näkyy olevan kuin mikä…
Katkeran katkeralta tuntui elämä ja niin tuiki ikävältä, kun viimeisetkin nuoruuden unelmat näin surkeasti haihtuivat tuollaisen tavallisen järjestetyn arkielämän tieltä… Kun ei täällä pääse edes komiain ystäväksi!… Uni kultainen kuitenkin pelasti kärsivän sielun tällä kertaa pitemmälle valittamasta. — — —
Aamupuolella yötä heräsi Repponen. Vilu oli niin että hampaat suussa kalisivat, sillä huoneessa ei koko eilispäivänä ollut valkeata pidetty.
"Hyh … hyh, kun on vilu."
Hän kömpi ylös, ensin sängyn laidalle istumaan ja kohmeloista päätänsä käsin pusertelemaan ja ajattelemaan. Turkkinsa taskusta hän löysi tulitikkuja ja valkeata raapaistuaan katseli sameasti ympäri huonetta. Näkyi sitten levoittuvan, kun paikat tunsi. Hän pisti valkean lamppuun.
"Hyh, hyh, hyh…"
Hän pudisteli turkkeja päältään ottaessa. Koetteli muuria kädellänsä, mutta se oli kylmä. Ikään kuin totutusta tavasta hän kuitenkin käänsi selkänsä muuriin päin, asetti kätensä selän taakse ja seisoi siinä niin kuin lämmitellen.
Silmät harhailivat emännän kamarin ovelle ja jäivät siihen avaimen sijaan tirkistelemään. Ei eroittanut oikein hyvästi, josko siinä oli avain, vai eikö. Oikein sinnepäin kumaraan hän kumartui tirkistelemään … ei saanut varmaa selvää; käsin täytyi lähteä koettelemaan.
"Ee-i." Sormet hipaisivat avaimen paikkaa ja pettyneenä toiveissaan meni hän pöydän tykö. Lähti siitä vähän ajan päästä lamppu kädessä etukamariin, jossa Emelia ja Helmi makasivat.
Hän katseli hetken lamppu kädessä nukkuvia lapsia. Lämpöinen näytti heidän olevan. Lämmintä tunsi isäkin ja sitä seurasi hyvää tekevä pudistus ja tuntui siltä kuin kylmyyttä olisi sisästä pois paennut lämmön edestä. Hän rupesi riisuutumaan ja aikoi panna makaamaan lasten äärelle. Sohva oli soukalla ja sitä hän aikoi leveämmälle vetää hiljaa … hiljaa, ettei lapset heräisi.
"Kuinka et sinä tänne tule?"
Eeva seisoi unisin silmin kamarin ovella. Mies säpsähti ensin ja katsoi taaksensa. Ei puhunut kuitenkaan mitään, rupesi vaan tasoittamaan vuoteen syrjää. Vähän ajan päästä hän sanoi:
"Kyllähän minä täälläkin pysyn."
Vastaus oli hiljainen, mutta Eevassa se kuitenkin vaikutti värisyttäviä tunteita.
"Niin… Mitä tuo tietää tuollainen…"
"Eihän siellä ole ollut avainta suullakaan?"
"Onpa."
"Vai niin. No mennään nyt sitten."
Isäntä meni hyvin myrryisen näköisenä. Eeva teetteli itkua ja pyyhkieli silmiään mitään puhumatta.
"Mikä itkettää?" Repponen istui ja katsoi vakavasti vaimonsa silmiin; ääni oli kuitenkin ankarallainen, jolla kysymys tehtiin. Eeva ei vastannut, pyyhki vaan yhä silmiään.
Into ja Maiju makasivat samassa huoneessa ja olivat potkineet peiton pois päältänsä.
"Pane peite lasten päälle."
Eeva totteli kohta. Repi peitteen ensinnä heidän altansa ja heitti sen sitten huolettomasti päälle.
"Älä tee enää sitä, kuule, toista kertaa, älä!"
Repponen heitti itsensä kovasti vuoteelle.
"Mitä … mitä Jumalan tähden minä nyt olen tehnyt?" Eeva katseli lasten sänkyyn, ikään kuin näyttääksensä luulevansa, että puhe oli lasten peiton panemisesta.
"Sitä illallista," sanoi Repponen.
"Mitä … mitä ill…"
"Suu kiini!"
Nyt sai Eeva todella vapista ja totta syytä itkeä. Hän istui tuolille niin tekemään.
"Tule makaamaan ja kohta!"
Käskyä täytyi seurata ja kohta täytyikin. Ajatuksiinkaan ei johtunut että sitä uskaltaisi vastustaa istumista jatkamalla.
"Siunaa nyt," käski mies, kun valkea oli sammutettu, mutta ei hän puhunut enää yhtä kovalla äänellä kuin äsken.
Eeva koetti olla niin hiljaa ettei hengitystäkään olisi kuulunut.
"Kuulitko?" Nyt oli ääni jo koko joukon heleempi.
"Lakkaa nyt jo … äläkä niin kovin kiusaa," puhui Eeva itkun äänellä.
Mies käänsi itsensä ja nukkui pian.
Eeva voihkasi ja käänteli itseänsä taas, mutta ei siunannut … ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Repponen olisi tahtonut ja sitä ajatteli.
Kaksi vuotta on kulunut.
Hajalla hiuksin ja kovin likaisissa, vaikka muodin mukaisissa vaatteissa imettää Eeva nuorta lastansa kätkyessä tuvan lattialla. Into odottaa vieressä hiljaisena ja nöyränä, valmiina soutamaan.
Huomaamatta on pihaan tullut vieraita; huomaamatta ne tulevat tupaan asti.
"Hyvää päivää."
Tuliat olivat entiset tuttavamme, Kaupanhoitaja ja ylioppilas Pekkanen.
Eevan oli selkä oveen päin. Hän käänsi päätään; vavahti kun tunsi tulijat. Veri nousi kasvoihin ja hätäisen silmäyksen loi hän vaatteisinsa ennen kuin tervehtimään nousi.
Täytyi kuitenkin nousta kättelemään… Silmiään ei voinut nostaa, vieraita kasvoihin katsoakseen tervehtiessään.
Vieraatkin näyttivät hämmästyneiltä ja hapuilemiselta tuntui kyselemisien etsintä.
Kamariin Eeva pujahti, kun oli saanut kätellyksi vieraita ja ilmoitetuksi ettei Repponen ole kotona.
"Voi!" hän niin kuin tuskan perästä äännähti kamariin päästyänsä ja alkoi tulisella hopulla koota sinne tänne heitetyitä vaatteita tuoleilta, sängyiltä ja lattialta. Kovin olivat matotkin likaiset ja läjätyt; täytyi niitä heittää suoriksi ja sitten luudalla enintä rikkaa päältä pois käväistä. Ja vaaterievulla tomua hoivia pöydiltä ja tuoleilta. Hyvää ei tullut, ei Eevan omastakaan mielestä tyydyttävää, sillä kaikkialla oli istuvaa likaa.
Mutta mitä siihen nyt teki.
Toisesta kamarista hän kävi siistimpiä vaatteita päällensä panemassa ja sitten tuvasta vieraita käskemään. Ne olivat jo menneet ulos.
"Herrajee!" Hän ei ollut äsken huomannut heitä edes istumaan käskeä.
"Älkäähän nyt noin menkö… Tulkaa nyt vielä tupaan," huusi Eeva portailta, kun vieraat hevostansa irti kirvottelivat, He katselivat toisiaan, suu vähän omituisessa hymyssä.
"Olisi kiirettäkin vähän, ja kun ei Repponenkaan sattunut kotona olemaan," virkkoi Kaupanhoitaja.
"No tehkää nyt niin hyvin ja tulkaa sisään, älkää nyt noin…" Tarkoitus oli sanoa "komeita olko," mutta ei hän sanonutkaan. Vieraat sen kuitenkin ymmärsivät.
"No jospahan tuota nyt…"
"Niin, eihän tässä nyt niin tulinen kiire ole."
Vieraat menivät sisään ja vietiin kamariin. Eeva löysi ja tarjosi isännän papyrosseja. Meni sitten tupaan kahvia laittamaan. Missä lienevät talon muut olijat olleet, kun Into vaan yksin kätkyttä souteli isossa tuvassa. Vapauteen paloi kai lapsen mieli ja olo kävi ikäväksi yksin olla ja vielä hankalallaisessa toimessa. Ei huomannutkaan, kun kätkyt toisinaan unohtui ja soutamatta jäi.
"Souda!"
Märkä vaate läjähti; kietoutui pään ympäri, otti kipeää ja tuntui muutenkin ilkeältä. Into säikähti niin että ylöspäin hypähti ja alkoi itkeä.
"Huuda nyt … muutama, ja herätä se lapsi vielä…"
Eevaa kiukutti vieraiden odottamaton tulo, kun kaikki paikat oli niin…
Täytyi edes johonkin vihansa ajaa.
Kovin kuitenkin Innolta itku pakkasi, kun kipeä jälki kirveli poskella ja korvan lehdissä … ja muutenkin tuntui niin katkeralta.
"Jos et sinä tuki nyt suutasi, niin saat uudestaan … kun vieraitakin on kamarissa."
Ei lapsi ymmärtänyt mitä se häneen koski, että vieraita kamarissa oli, mutta pelosta täytyi kuitenkin koettaa lakata. Itsepintaisesti nikotus toisinaan hytkäytti, silloin aina sydän vavahti ja silmät äitipuoleen päin arasti lensivät.
Eeva meni kamarissa käymään.
"Souda nyt, että se nukkuu." Nyrkki tutisi ilmassa uhaten … sanoja vahvistaen.
Into koetti kahden käden soutaa, varovaisesti … varovaisemmin, ettei enempää kallistuisi toiselle, kun toisellekaan puolelle, ja velipuoli heräisi.
Sokerinpalan toi Eeva hyvitteeksi.
"Kas niin pitää soutaa."
Hyvältä tuntui tuo … saattoi unohtaa koko lailla paljon, mutta kuitenkin jäi vielä karvasta mieleen… —
Eeva tarjosi kahvia vieraille.
"No, mitenkä se emäntä nyt jaksaa?" alkoi Kaupanhoitaja kysellä.
"Tuossahan menee päivästä toiseen."
"Varmaankin kuluu aika täällä hyvin?"
"Noo, kuluuhan se, puuhat vievät niin paljon aikaa, ettei jouda ikävöimään."
"Hm… Onko emäntä saanut täällä paljon uusia hyviä tuttavia?"
"Ei paljon," Eeva vitkaan vastasi. Jatkoi sitte puolittain surumielisesti: "Kun näihin oloihin tullaan, niin ei sitä paljoa jouda ystävistä huolia. On niin paha," hän silmäili moittien ympärilleen, "kun on niin paljon touhua ja puuhaa, ettei ehdi edes huoneita siivota. Meilläkin niin harvoin käy herraisia vieraita, ettei aina tule siivosta niin lukua pidetyksi… No käy niitä nyt sentään joskus ja saa väliin oikein hävetä, mutta mitäs tähän tekee." Sitten hän vielä lisäsi ikään kuin innostuneena:
"Ei sitä tyttönä tiedetä, mitä eteen tulee, kun akaksi tullaan."
"Semmoisenko kokemuksen Eevakin on saanut?" kysyi Kaupanhoitaja katsellen häntä.
"Sellaisen. Kyllä sitä tyttönä ollaan niin kiltejä[9] että pois tieltä, kun ei tiedetä vielä mitään maailman menosta. Sitä puuhaillaan yhtä ja toista maailman hulluudessa ja ajatellaan että sillä ja sillä lailla minä teen, kun miehen saan. Mutta kaiketi toisin sitä asiat käyvät kun luullaan."
"Minusta nähden," sanoi Pekkanen, "ei avioliitto kaikissa tapauksissa tule sortamaan nuoruuden mielikuvituksia. Kyllä silloin sortaa, jos mielikuvitukset ovat liian korkealle lennelleet ja jos ei jo silloin tule lukuun ottaneeksi avioliiton vakavia puolia ja mieltänsä niitäkin myöten muodostaneeksi. Mutta avioliiton taipaleelle lähtiessä tarvitsee varustaa mukaansa evääksi hyvä vakallinen siveellisyyden voimaa voidakseen tulevia vaiheita vastaanottaa."
"Ei kukaan silloin niin pitkälle ajattele, eikä sillälailla!" huudahtiEeva.
"Niin, mutta minä sanoin että sivistyneen ihmisen pitäisi sillä tavalla tehdä."
"Jopahan se niin taitaisi olla, mutta ei suinkaan ne herratkaan, ainakaan kaikki, niin tarkoin ajattele, vaikka ainakin ovat sivistyneitä," arveli Eeva.
Pekkanen naurahti.
"Ei suinkaan."
Pekkanen ymmärsi, että Eeva käsitti asiaa osaksi oikein, osaksi väärin, yleensä sangen pintapuolisella tavalla. Teki mieli ruveta selvittämään sitä, jota hän katsoi erehdykseksi, sitä nimittäin, kun kansa katsoo ja pitää herras-sivistystä semmoisena täydellisyyden mallina, jonka aivan kelvollisena ja muuttamattomana tulisi siirtää kansan omaksi. Mutta hän hillitsi itsensä, kun huomasi kuulijansa liian pintapuoliseksi, käsittämään ollenkaan sivistyksen asiaa.
"Kun sellaiseen lapsijoukkoon joutuu, kun meilläkin, niin kyllä siinä tarkenee."
"Kyllä kai, kyllä," myönsi Kaupanhoitaja.
Eeva toi toiset kupit kahvia. Kupit hän todella oli välillä pessyt, mutta pyyhin-vaatteesta oli niihin jäänyt hienoa nöyhtää, joka inhoittavasti törrötti ja teki herroille vastenmieliseksi koskea koko kuppeihin niistä juodakseen. Sitten vielä sattui silmät Eevan hajanaisiin hiuksiin, joita ei huivi kyennyt kylläksi ohjissa pitämään. Tuon hätäisesti päälle heitetyn röijyn hijain alta tunkivat itsepintaisesti näkyviin toisen, likaisemman röijyn hijat, tehden sitä inhoittavamman vaikutuksen, kuin jos ei ensinkään olisi tahdottu tuota peitellä.
Ja tämä nyt oli se entinen itsestänsä paljon pitävä Latva-Kuntin Eeva.Mikä on hänestä tehnyt tuommoisen?
Eipä juuri mikään. Kiiltävällä kultauksella ei ole pysyväisyyttä. Se hivuu pois, aina vähitellen. Ennemmin tahi myöhemmin tulee oikea aine näkyviin. —
Kaupanhoitaja ja Pekkanen istuivat taas reessä matkalla.
"Mitä sinä nyt ajattelet tuosta Eevasta?" kysyi Kaupanhoitaja, kun he olivat ajaneet ulos Repposen pihasta.
"Ajattelen, että hänestä, joka oli ennen Riikinkukko, on nyt tullut porsas," sanoi Pekkanen totisesti.
Kaupanhoitaja nauroi niin, että oli vähältä katketa.
"Älä nyt naura; minusta ei ole asia niinkään leikillinen. Ei saata vaatiakaan, että Eeva tähän tapaan kehittyneenä pystyisi velvollisuuksiansa täyttämään, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei häntä milloinkaan liene semmoisia varten kasvatettu. — Sinä myös saat ottaa tästä itsellesi esimerkkiä, koska aina sitä puollustat, että kansan nuorisoon on ennen kaikkea tyrkytettäväkäytöspuolistasivistystä."
"Niin noh, mutta mitä hittoa se tähän kuuluu ja millä tavalla sinä nyt tällä esimerkillä aiot sitä mielipidettä kumota? Onko Eeva sitten mielestäsi käytännöllisesti sivistynyt?"
Kaupanhoitaja nauroi taas ja Pekkanenkin.
"Sinä tahdot pysytellä yhä vaan pintapuolella," sanoi viimemainittu. "Mutta silloin kun Eeva oli tyttönä, ettekö pitäneet häntä hienoimpana kaikista talonpoikaistytöistä, jotka yhteen aikaan olivat siinä ompelu-seurassanne?"
"No, kyllä … ja hän olikin."
"Kuori petti."
"Hm … kyllähän hänen taitamattomuutensa jo monasti huomattiin ja saatiin sillä nauraakin. Mutta mitä siitä, en minä ole Eevaa koskaan semmoisena pitänyt, jommoiseksi yleensä toivoisin kansan naiset tulevan."
"Vai niin, se on hyvä ettet niin kovasti ole pettynyt tässä asiassa. Mutta sanoppas nyt veikkonen, minkälaiseen sivistystilaan sinä yleensä toivoisit kansan naisten kehittyvän?"
"Semmoisiksi että he nyt yleensä osaisivat käyttäytyä sivistyneitten tavalla ja ihmisittäin."
"Mutta mitenkä sinä saat heitä tuohon tilaan, jos et anna heille sitä oppia, että he tulisivat vakuutetuiksi tuolla tavalla käyttäytymisen paremmuudesta?"
"Tuo vakuutus kasvaa heihin itsestään ilman mitään sivuvaikuttimia, kun he vaan oppivat käytös-tavat."
"Totta puhut, mies hyvä, kas sinäpä vasta puhutkin totta! Ylpeys ja loisteliaisuuden-himo kasvaa heihin itsestään, sitä mukaa kuin he saavat siihen tilaisuutta ja taitoa. Mutta onko tämä sivistystä? Minä sanon ettei se ole sukuakaan sille. Vahinko, hirmuinen vahinko, että tuollainen käsite jo on hyvin suuressa määrässä levinnyt kansamme tyttäriin. Iso osa heistä on eksytetty uskomaan, että he ovat silloin sivistyneitä, kun osaavat koreasti kiekkaella ja vaatettaa itsensä uusimman muodin mukaan. Mutta jos kysyt sellaiselta naiselta, 'mitä tarkoitusperää kohden hän aikoo elämässä pyrkiä?' niin hän epäilemättä vastaa sinulle tuon viattoman: 'en tiedä'. Mutta sydämessään hän ajattelee: 'saadakseni rikkaan ja hyvän miehen.' Rupea tällaiselle sitten tarjoomaan sivistyttäviä oppeja, niin hän nauraa, sillä hän tietää olevansa sivistynyt, koska hänen vaatteensa on muodin mukaan laitetut. Opillinen sivistys tuottaa velvollisuuksia, mutta se tuottaa myöskinvelvollisuuden tunnon. Opillinen sivistys tekee omaajastaan käytöspuolisestikin sivistyneen. Mutta paljas käytöksellään koreilia — sillä en saata sanoa näitä muiksi kun koreilioiksi — ei voi enää itse hyvyyden tunnossaan ottaa vastaan ulkoapäin tulevia sivistäviä vaikuttimia ja itsessä ei semmoisessa niitä löydy."
"Älä nyt enää, kyllä minä nyt jo toistaiseksi uskon," nauroiKaupanhoitaja.
"Usko jos tahdot, mutta niin se on."
"Mutta mikähän oikein totuudessa sai sen Heikin tuosta Eevasta luopumaan?" kysyi Kaupanhoitaja.
"Äitinsä."
"Tottako? vai akat… No onneksi se oli."
"Mutta se onkin nainen, se muija! Toista en sinulle tiedä osoittaa niin kelvollista perheen-äidin perikuvaa. Mitä muuten tulee Eevaan, niin luulen, että jos hän olisi Heikin vaimoksi tullut ja Lahtisen emännän kasvatuksen alle, niin hänestä olisi voinut tulla kelpo nainen.
"Kukapa tietää," epäili Kaupanhoitaja.
"Minä tiedän sen, sillä tuolla muijalla on jonkullainen salainen voima, jolla hän ehdottomasti voi valloittaa mielet puoleensa. Sitä paitsi käy hän itse aina hyvänä esikuvana edellä. Pois on hänestä ulkonainen kiilto ja pois koko perheestä. Minä luulen että Eeva ei voinut sisällistä ihmistänsä peittää ollessansa siellä Heikin kanssa ja tuota ei muija voinut hyväksyä."
"Vaan käski Heikin antaa rukkaset."
"Minä luulen että hän on niin tehnyt, ja Heikki oli siksi heikkoluontoinen ettei hän voinut vastustaa, kun hänelle Eevan sisällinen kuva näytettiin, vaan oli valmis antamaan rukkaset… Kas tässä näkee kuinka lujaa se rakkaus on, joka perustuu ainoastaan vaatteiden ja kasvojen katselemiseen!"
"Heikkoluontoiseksiko sanot Heikkiä, kun hän kykeni luopumaan Eevasta?"
"Niin. Vahvat luonteet ensiksikin eivät tuulahda tekemään tuollaisia hullun-äkkinäisiä rakkaus-liittoja. Mutta sitten kun he kerran rakastuvat, niin he eivät ulkoapäin tulevain vaikutusten kautta niin hevin omasta kannastaan luovu."
Repponen oli käymässä Latva-Kuntissa. Appensa kanssa hän istui kamarissa tupakoiden ja tarinoiden. Vilkasta ei keskustelu ollut, mikä lieneekin kieliä salvannut.
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi Repponen vihdoin äkkiä ja katsahti ikään kuin hätäytyneenä appiukkoonsa. Itsekin hämmästyi lausettaan. Kauan oli sanat jo suussa pakottanut; kauan oli tehnyt jo mieli siitä puhua. Nyt se tapahtui.
Appi käänsi kasvonsa lattiaan.
"Vai niin." Ääni vavahti hiukan.
"Se on raskasta … ei tahdo jaksaa kaikin ajoin kantaa." Repposen ääni vavahteli ja hän katseli lattiaan.
"Vai niin."
Mutta Repponen kun oli päässyt alkuun, halusi puhua enemmän, purkaa sydäntänsä, jossa nuo asiat karvastelivat.
"Ensin kun hän tuli meille," jatkoi hän vähän ajan päästä, "en minä tuntenut häntä, taikka oikeammin, hänen taipumuksiansa; minä vaan pidin hänestä niin paljon … tykkäsin niin kovin, etten katsonut sopivaksi häneltä mitään vaatia. Mutta en minä tiennyt että se oli niin taitamaton, ettei nyt itsestänsä vähää edes ymmärtäisi talouden hoitoa… Kyllä tuon huomasin pian, mutta en puhunut mitään, ajattelin ja toivoin että kyllähän oppii…
"Mutta kun rupesi käymään aina vaan huonommasti ja huonommasti, niin täytyi minun vihdoin ruveta puhumaan ja kauniisti neuvomaan…
"Silloin vasta tulin häntä tuntemaan … suuttui kun tärpätti[10] … ei muka tarvinnut mun neuvojani. Sitten sain minä kuulla ettei hän ollut itseänsä minulle kauppaamassa ollut ja että, mitä varten minä olin häntä vetänyt meille…
"Voi herra Jumala, kun tuo leikkasi sydäntäni!…
"Minä rupesin sitten ajattelemaan, että ei sitä pitäisi vanhana nuorta naida ja … kun on lapsiakin. Kun minä kuitenkin koetin — sillä minua vaati pakko siihen — neuvoa ja pyytää häntä paremmin huolta pitämään taloudenasioista, niin sitte hän, minun kiusallani, rupesi itse tekemään työtä niin kuin hullu, kun tiesi että tuo pisti minun vihakseni.
"Pian hän kuitenkin siihen kyllästyi, kun en minä kieltänyt, vaan annoin hosua. Mutta siitä asti rupesi hänellä olemaan merkillinen taipumus keksiä kaikissa minun puheissani jotain pistoja ja kiusantekoja itseänsä vastaan.
"Jos milloin pyysin hänen jotain tekemään, niin näin että hän aina enemmän taikka vähemmän suuttui… Minä huomasin että hän oli ruvennut sydämestänsä halveksimaan minua.
"Lapsi-raukkani! … heille ei hän ole äiti. No ei sitä sovi sanoa, että hän olisi pahinta laatua äitipuolia, on niitä huonompiakin, mutta kun minä rakastan lapsiani ja näen ettei hän rakasta ollenkaan, ei edes täysin suvaitse heitä, niin käy niin harmiksi monasti, kun ajattelee, että mitä heistä tuollaisessa hoidossa tulee."
Repponen nojasi poskea kättä vasten pöydän nurkalla ja kärsi huolettavien ajatusten sortoa. Latva-Kunti oli toisessa päässä pöytää samallaisessa asemassa.
"Anna selkään," sanoi hän vihdoin, "tottahan tuollainen mies nyt akkansa saa taipumaan."
Repponen katsahti hämmästyneenä appeansa, ikään kuin tullaksensa vakuutetuksi että oli kuullut oikein.
"Ei!" sanoi hän vihdoin pontevasti, "minä en lyö vaimoani, minä kuritan ainoastaan lapsiani ja teidän olisi tullut tehdä samoin."
"Hm… En minä ole paljon huolinut koko tytön kasvatuksesta … äitinsä hallussa tuo paraiten oli. Jos ei lie kylläksi kurittanut ja opettanut, niin hänen syynsä se on, eikä minun … ei siitä minua tarvitse syyttää."
"Vai niin se onkin… Ilmankos…"
"Mitä, ilmankos?"
"Hänen kasvatuksestansa ei ole sitten kukaan pitänyt huolta."
"Hmm," pani Latva-Kunti, mutta ei puhunut muuta mitään.
Repponen jatkoi taas vähän ajan kuluttua:
"Ensi-aikoina oli se edes hyvä asia, että hän piti huoneissa jonkullaista puhtautta, mutta nyt on hän muuttunut, niin ettei hän puhtaudestakaan välitä mitään… Suoraan sanoen, on toisinaan oikein — sikamaista. Hän on nyt aina jossain työn puuhassa, niin ettei muka ole aikaa edes itseänsä ja huoneita siivota. Mutta mitäpä siitä työntouhustakaan, kun hän tekee kaikki niin poikkipuolin kuin huonoimmat piiat."
"Hm."
"Menee se nyt jo sentään kun minäkin olen jo paremmin tuollaiseen tottunut, eikä hän nyt enää aina vihastu, jos jotain vaatimuksiakin teen, mutta ei hän paljoa minun puheestani välitäkään."
"Hmh, sepä nyt kummaa, kuinka hänestä sellainen on tullut."
"Niin on, mutta minä ajattelen ainakin että siihen on se syynä, että häntä on kokonaan kasvatettu turhamaiseen koreiluun, niin että hän täysikasvuiseksi tultuaan ei muuta toivonut kuin päästä jonkillaiseen herraselämään, nauttimaan vaan huvista ja laiskuudesta. Jälestä päin olen ajatellut että hän ottikin minut vaan sen tähden, kun minulla oli varoja enemmän kun useilla poikamiehillä. Hän kukaties ajatteli meillä saavansa viettää herraselämää… Mutta ei se sopinut, eikä sovi vastakaan. Kun hän tuon tuli huomaamaan, ja … kun ei hän mitään minusta välittänyt, niin hän vajosi sellaiseksi kuin hän nyt on… Tämä on minulle katkeraa!"
Hän ärjäsi viimeisen lauseen äänellä, joka todisti sanain sisältöä.
"Hm."
Ei Latva-Kunti muuta tuohon tainnut sanoa. Hän yhä vaan tirkisteli lattiaan.
"Ja kun minä nyt kerran sanomaan olen ruvennut, niin sanon teille kaikki," jatkoi Repponen taas. "Ainoastaanteilletästä puhun, eikä kellekään muille … sillä sydän pakottaa sitä jollekin avaamaan. — Sanon sen vielä, etten minä pidä tätä Eevan syynä, että hän on sellainen kuin hän on. Se onteidän, vanhempain syy, jotka ette ole lapsellenne jo aikaisemmin opettaneet semmoista maailman katselemis-oppia, ettei hänessä olisi päässyt kasvamaan semmoiset pilventakaiset toiveet. — Näette nyt, mikä siitä on seuraus ollut."
"Hmm… Kuka sen tietää, mitä ne mukulat kulloinkin toivovat."
"Niin no, eipähän tiedäkään, mutta se pitää tietää että heitä pitää estää semmoisia turhia toivomasta, jotka eivät kuitenkaan koskaan voi toteutua… Sitä minä kuitenkin toivon, että hän vähitellen tasautuu kun vanhenee ja että sitä sitten jotakuinkin mennään." — —
Latva-Kuntin emäntä kuunteli toisessa kamarissa oven takana tätä tarinaa; ja hän itki, itki niin että kyyneleet virtana vuotivat.
Ei hän ollutkaan päässyt vielä Eevaa murehtimasta, vaikka luuli jo silloin kaikista huolista päässeensä, kun Eeva kotoa pois vietiin emännäksi Repposeen.
Olikohan se "suru" Eevan tähden ennen niin todelliselta tuntunutkaan? Kukapa sen tietää. Mutta karvaammalta se nyt tuntui ja syyllisemmältä kuin koskaan ennen.
Kun Repponen pois lähti, niin pojat kummastelivat, miksi hän nyt noin vakainen ja harvasanainen oli, ja isäkin koko illan tavallista kärtyisemmältä näytti, sekä äiti toisinaan itkuisia silmiänsä pyyhki.
Repponen ajoi kotiinsa ja mietiskeli matkalla, oliko se ollut oikein, ettätuostaoli apellensa puhunut. Katumaan ei hän ruvennut. Kummasteli vaan, kun ei apella ollut paljon mitään sanomista, ja sitten nauraa hytkähti surullisesti, kun muisti että se tytärtänsä lyömään oli käskenyt. "Ei ole kummallista, jos Eeva on sellainen," hän itsekseen mutisi. Mutta Eevalle voi hän sen johdosta paljon anteeksi antaa.