On jo edellä viitattu siihen positiiviseen katsantokantaan, jolle tässä esityksessä on koetettu asettua Eino Leinon lyriikkaan nähden. On koetettu antaa välitön luonnekuvaus runoilijasta sellaisena kuin hän esiintyy luomistyönsä parhaina hetkinä. Ei ole etupäässä pyritty vertaileviin kirjallishistoriallisiin määrityksiin eikä ulkoisista vaikutteista tai esikuvista — joita epäilemättä on enempi kuin mitä tässä on ollut syytä esittää — huomautettu muuta kuin toisarvoisena seikkana, sivumennen siellä täällä. Eino Leino on luonnonkyky, jolla kyllä on ollut kulttuuri-ihmisen erinomainen alttius vaikutuksille, mutta joka kuitenkin ratkaisevina hetkinä on pudistanut päältään sen, mitä hänen luontonsa ei ole sulattanut itseensä. Ulkoiset vaikutteet ovat aina olleet satunnaisuuksia hänen runoudessaan, ne eivät kule siinä minkään periaatteen johtavana lankana. Ainoat läpikäyvät vaikutteet ovat kansanrunoutemme, mutta ne eivät ole ulkoiset, vaan sisäiset: ne liittyvät jo syntyperin runoilijan olemuksen elinehtoihin. — Ei ole myöskään ollut tarkoituksena selitellä Eino Leinon vaikutusta muihin, joka vaikutus on ollut laajempi kuin kenenkään toisen suomenkielisen lyyrikon, ja näyttää tapahtuneen etupäässä hänen runouteemme tuomiensa uusien rytmien voimalla.
Synnynnäiset rytmitaipumukset ennen muuta liittävät Eino Leinon Aleksis Kiveen, jonka lähin runoilijasukulainen hän on. Heille yhteisiä luonteenpiirteitä on myös laaja inhimillisyys, liikuntavapaus, joka ei muissa runoilijoissamme ole ilmestynyt niin voimakkaana. Kramsukin on enemmän paikallaan pysyvä, omia subjektiivisia tuntojaan hautova. Yli kaiken ratsionalismin tulvehtiva lyyrillisyys eroittaa Eino Leinon runouden edullisesti J.H. Erkon myöhemmästä mietiskelevästä sekä Kasimir Leinon kuivahkon artistisesta tuotannosta. Eräät viime aikojen runoilijoista voivat vaikuttaa syvemmällä intiimisyydellä, ovat keskitetympiä kuin Eino Leino, mutta yhdenkään runoudessa ei läiky se elämän intohimo, joka hänen.
Nuorekkaisuus on hänen runoutensa pääperiaate: hän on usein käynyt siinä tilille elämänsä kanssa, mutta ei koskaan tehnyt sellaista tilinpäätöstä, joka rajoittaisi hänen liikuntavapauttaan. »Eespäin, vaikka kuolon kautta!» on hänen viimeisiä ponsilauseitaan. Hän jaksaa tarpoa umpipolkuja, ei koskaan jää umpikujaan. Hänen elämänkatsomuksensa on — Goethen sanoilla määritellen — »oft geründet, nie geschlossen» —, usein pyöristelty, ei koskaan päätetty. Se pysyy aina elimellisessä yhteydessä elämän kanssa, se on aina valmis sulattamaan itseensä uudet, loppumattomat elämykset. — Mutta jos tahtoo merkitä luonteenomaisimman piirteen tästä elämänkatsomuksesta, sikäli kuin se kuvastuu hänen runoudessaan, niin se on: yksilöllisyyden vapauttaminen ja tehostaminen. Senkin vuoksi Eino Leino on nuorison runoilija sanan parhaassa merkityksessä, — sen nuorison, jossa ovat idulla inhimillisyyden kaikki todelliset tarpeet. Hän ei päästä meitä kaikista sisäisistä pulmista, mutta hän voi vapauttaa meidät elämän pienuuden ahdistuksesta. — Eino Leino tulee likemmäs maailmankirjallisuuden suuria runoilijatyyppejä kuin kukaan Kiven jälkeisistä runoilijoistamme.
»Au destin!» — salliman varaan —, Napoleonin kilpilause, voisi olla Eino Leinonkin tunnus. Hänen sallimansa, johon hän onnellisimpina hetkinään on osannut turvata, on hänen suomalainen runoilijavaistonsa. Hänen mielikuvituksensa on imenyt ydinvoimansa kotoisesta maaperästä, hänen runoutensa varsinaiset psykoloogiset tuntomerkit ovat suomalaiset, hänen kaikkivaltias sanainen mahtinsa on kotiperua. Tämä vaisto on ohjannut häntä hänen moniin kestäviin saavutuksiinsa läpi niiden vaikutusten ja houkutusten, joita hänen vuolas lyyrillinen inspiratsionsa on tuonut mukanaan.
Yksi perin suomalainen ominaisuus kuultaa vain heikosti Eino Leinon runoudessa: huumori. Taipumuksia siihenkin suuntaan runoilijalta ei suinkaan puutu, mutta niiden kärjistyminen etupäässä satiiriksi johtuu kai siitä, että hän on luonut parhaan osan runouttaan sangen nuorella iällä. Alituisten, monien virtausten ristiaallokossa hänen mieleensä on jäänyt jonkunlainen ankaran kilvoittelun jännitys, jonkunlainen oman individualiteetin tehostamisen paatos, josta puuttuu eepillisen elämäntarkastelijan hymy. Ehkäpä sentään sekin tulee aikanaan.
Mutta Eino Leinolla on sitä, jota J.L. Runebergilla on sanottu olevan ja josta hänenkin suomalaisuutensa on saanut oikean maun ja värityksen: »rautaa veressä».