— Niin, kaikki loppuu, — hän ajatteli. — Sitten emme enää kärsi.Miksi ihminen niin suuresti kiusaa itseään? Kaikki päättyy ja katoaa.Sielu yksin pysyy. Se on pelastettava.
Ja hän oli entistään vahvempi kiusausta ja pahaa vastustamaan. Sitten hän taas muisteli veljeänsä elävänä, heidän lapsuuttaan, nuoruuttaan, kuinka kuolettavasti hän oli tätä loukannut; ja hän tunsi itsensä aivan musertuneeksi. Nyyhkytykset kuristivat hänen kurkkuaan.
— Nyt kun hän on kuollut, — Elias ihmetteli itsekseen, — tietäneekö hän nyt, miten verisesti olen häntä loukannut. Ja voiko hän antaa minulle anteeksi?
Mutta nämä kysymykset johtivat hänet takaisin hänen muistoihinsa. Hän näki mielikuvituksessaan Maddalenan tässä samassa huoneessa, jossa vainaja lepäsi, ja salakavalasti hänen sydämeensä äkkiä hiipi suloinen ajatus, että hän nyt saattoi rakastaa tuota naista syntiä tekemättä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän karkoitti viettelyksen, kumartui uudelleen vainajan kasvojen yli ja vaipui katselemaan niitä. Näin yö kului.
Päivän sarastaessa Elias hetkiseksi nukahti. Hän näki unessa Pietron tulevan laidunmaille ilmielävänä; niinkuin aina unissa hän silloinkin oli yhä olevinansa paimen. Pietro tuli ratsastaen, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja luomet suljettuina, niinkuin ruumiilla.
— Mikä sinun on? — Elias kysyi säikähtyneenä.
— Lapsi on kuollut; tulin kertomaan sitä sinulle — Pietro vastasi. —Tule Nuoroon, sillä sinun velvollisuutesi on haudata se.
Elias oli niin kauhistunut, että ponnisteli herätäkseen. Ja herätessään hän vielä tunsi samaa kauhua kuin unessa. Oli täysi päivä. Hän kuuli lapsen itkevän, ja heti hän ajatteli murheellisena:
— Pitääkö senkin kuolla? Onko uni sen enteenä? Onnettomuus ei koskaan tule yksin; ja minä uskon uniin.
Hän luuli nyt, että mikä onnettomuus tahansa oli mahdollinen, lähellä, jopa välttämätön. Suuren alakuloisuuden vallassa hän meni katsomaan lasta.
Lapsi itki. Maddalena, jolla jo oli yllään leskenpuku — tuo musta puku sopi hänelle erinomaisesti kohottaen hänen nuorekasta kukoistavaa kauneuttaan — koetti tyynnyttää lasta puhellen sille hiljaa.
Useita sukulaisia oli jo saapunut. Ikkunaverhot olivat alhaalla, niin että koko talossa vallitsi hämärä.
Elias hiipi hiljaa, melkein arkaillen huoneen puolihämärään.
— Mikä sinua vaivaa? — hän kysyi kumartuen lapsen puoleen. — Miksi se itkee? — hän sitten kysyi Maddalenalta.
Lapsi tuijotti häneen suurilla kyyneleisillä silmillään ja rauhoittui hetkeksi, pieni suu auki ja huulet värähdellen. Sitten se taas alkoi itkeä. Maddalenakin katsoi Eliakseen, ja hänenkin huulensa vavahtelivat.
— Hiljaa, hiljaa, kullanmuruni, — - hän sanoi väräjävin äänin, tuudittaen pienokaista käsivarsillaan. — Ole nyt kiltti, kas tuossa on Elias setä, joka ei tahdo, että itket… — Mutta äkkiä hänkin painoi kasvonsa lapsen selkää vasten ja herahti toivottomaan itkuun.
— No, Maddalena, mitä tämä merkitsee? — Elias virkkoi, ollen suunniltaan.
Sitten hän poistui kuin näkymättömän käden ajamana. Kohtaus järkytti Eliasta. Hän vaistosi, ettei Maddalenan itku johtunut ainoastaan aviomiehen kuolemasta, sillä tämän yhä hellä ja hehkuva katse tunki hänen sielunsa sisimpään. — Voi, — hän ajatteli istuessaan sopessa sukulaistensa parissa, — pappi Porcheddu on oikeassa: lapsi yhdistää meitä aina! aina. Minä en saa nähdä sitä, en lähestyä sitä. Muuten syöksyn jälleen turmioon, ja entistä pahemmin.
Kaikki nuo ihmiset, jotka tulivat taloon ja poistuivat sanoen jokapäiväisiä asioita, ikävystyttivät häntä sanomattomasti. Hän toivoi palavasti, että kaikki päättyisi, että hautajaismenot olisivat lopussa ja tavanomaiset kolme surunvalituspäivää ohi, niin että hän taas olisi yksin surunsa ja kiusaustensa parissa.
— Voi minua, — hän ajatteli, — kun kiusaus on jo näin voimakas, veljeni ruumiin vielä ollessa täällä, melkein vielä lämpöisenä, niin miten käy sitten? — Ei, ei, ei, — hän taas raivokkaasti toisteli itsekseen. — Minä voitan, minun täytyy voittaa.
Mutta taistelu oli alkanut hirvittävänä. Nuo kolme päivää hautajaisineen ja valitteluineen, kaikkine sardinialaisine surumenoineen kulkivat ohi kuin paha uni.
Lopulta Elias taas oli kopissaan, vuodepahaisessaan, väsyneenä, masentuneena, yksin. Yhä hän muisti sitä yötä, jona luki Paavalin kirjettä, ja hänen epätoivoinen rukouksensa palasi mieleen kalvavana kuin tunnontuska.
— Onpa minua ankarasti rangaistu! — hän ajatteli. — Ja sentään, kuka tuntee Herran tiet? Entä jos hän onkin kuullut rukoukseni? Jos tämä onkin minun tieni? Miksi ei minulla olisi oikeutta maalliseen onneen? Enkö minä ole ihminen niinkuin kaikki muutkin?
Salakavala unelma sai hänet valtoihinsa; puhdas ja tuoksuva kevätilma nousi hänen koppiinsa, ja ikkunasta näkyi taivaan syvä sinitausta! Niin, eikö hän ollut ihminen niinkuin muutkin? Hän oli tehnyt syntiä, se oli totta. Mutta kuka ihminen on synnitön. Ja kenet siitä tuomitaan iäiseen rangaistukseen? — Keskeytänpä sittenkin seminaariopintoni. Veljeni kuolema oikeuttaa sen, minua tarvitaan nyt kotona. Ihmiset tosin alkavat juoruta, mutta mistä ihmiset eivät juoruaisi? Vuoden kuluttua ei kukaan enää sano mitään, ja silloin!… Kuinka suloista! Voiko mitään sen suloisempaa kuvitellakaan? Se on kuitenkin nyt mahdollista.
— Kuinka saatan hetkeäkään olla niin typerä, että epäröin? — hän kysyi itseltään oudoksuen itseään ja kärsimyksiä, joita hän oli sietänyt. Ja hän tunsi sydämensä olevan tulvillaan iloa. Mutta äkkiä hänen sydämensä taas tuntui tyhjältä, ja hän syöksyi jälleen epätoivon kuiluun. — Ei, ei, ei! Mitä hourin? Sillä tavallako voitat kiusauksen, Elias Portolu? Tällaisiako päätöksesi ovat? Ei, ei, ei. Minä pääsen voitolle. Mene, saatana, minä voitan sinut sittenkin.
Ja hän puristi kätensä nyrkkiin kuin valmiina todelliseen taisteluun.Ja näin kuluivat hetket, päivät, yöt, kokonaiset kuukaudet.
Eräänä päivänä hänelle ilmoitettiin, että hänet ennen pitkää vihittäisiin papiksi. Tämä ei häntä ilahduttanut, mutta ei liioin surettanutkaan. Hän luuli nyt jo saavuttaneensa sen verran varmaa kokemusta, ettei antaisi haaveiden viedä itseään harhaan. Hänen mieleensä johtuivat rakkautensa ensi ajat, jolloin hän petti itseään uskottelemalla itselleen, että Maddalenan naimisiinmeno riittäisi parantamaan hänet intohimostaan. Mutta sensijaan!
— En siis tahdo enää pettää itseäni, — hän ajatteli. — Pysynhän silti ihmisenä ja olen altis intohimoille, mutta pelastus ei ole löydettävissä niistä esteistä, jotka erottavat meitä synnistä, vaan meidän omasta voimastamme ja tahdostamme.
Mennessään kotiinsa kertomaan uutista hän tapasi onneksi koko perheen koolla. Siellä oli Mattiakin — Portolun perhe oli palkannut rengin, kun eivät Berte ja Mattia kahden suoriutuneet sekä viljelystöistä että lammastarhan hoidosta. Siellä oli myös sukulainen, Jacu Farre, joka oli Pietron kuoltua usein käynyt talossa.
Jacu Farre oli "isäntämies", s.o. hän omisti karjaa, laitumia, hevosia, mehiläispesiä, ja oli naimaton. Hän osoitti suurta hellyyttä Pietron pikku orpoa kohtaan, ja Portolun perhe koetti kaikin tavoin olla hänelle mieliksi toivoen, että hän jättäisi omaisuutensa perinnöksi pienokaiselle. Elias kohtasi siis hänet omaistensa keskuudessa. Jacu piti lasta polvellaan ja sanoi:
— Kas niin, nyt keikutaan hevosen selässä. Ratsastamme juhlille, kas noin, Berteddu!
Lapsi nauroi. Tämä pahoitti Eliasta. Hän katsoi Farreen, joka huolimatta lihavuudestaan oli pulska mies, hän katsoi pienokaiseen, katsoi Maddalenaan ja tunsi itsensä mustasukkaiseksi. Mutta hän hillitsi itsensä ja kertoi uutisen. Perheelle, varsinkin Annedda muorille, jonka Pietron kuolema näytti tehneen kymmentä vuotta vanhemmaksi, niin että hänen korvansa olivat käyneet entistään kuurommiksi, Eliaksen kertoma hyvä uutinen oli kuin auringon säde.
— P. Fransiskus olkoon ylistetty, — ukko Portolu virkkoi. — Tätä päivää olen odottanut; jollei minulla olisi ollut tätä toivoa, olisin toden totta hirttänyt itseni. Te hymyilette! Sinä naurat, Jacu Farre! Sinä et tunne ukko Portolun sydäntä.
Ja hän huokasi moneen kertaan. Elias synkistyi ajatellen itsekseen:
— Isä puhuu tosissaan. Jos viime hetkessä kieltäydyn rupeamasta papiksi, hän ei kestä sitä surua.
Maddalenaa yksin ei tieto näyttänyt ilahduttavan. Hänen raskaat puoliummessa olevat luomensa eivät hetkeksikään kohonneet — hän ei luonut Eliakseen ainoatakaan katsetta, mutta tämä oli koko ajan selvillä hänen tunteistaan.
— Hän rakastaa minua yhä, — Elias ajatteli lähtiessään kotoaan. Jacu Farre kosii häntä turhaan. Hän on minun, yksinomaan minun! Hän tulee minua tapaamaan, hän tekee vaikka mitä saadakseen puhua kanssani ja taivuttaakseen minut luopumaan pappisuralta, siitä olen varma. Mitä minun on tehtävä?
Sitä hän ei tiennyt, eikä liioin miten ja milloin Maddalena saisi tilaisuuden puhua hänen kanssaan. Silti hän odotti, ja tämä odotus valmisti häntä taisteluun tai ainakin karkaisi hänen heikkouttaan yllätyksen varalle. Aina kun hänelle sanottiin, että joku oli tullut häntä tapaamaan, hän tunsi sydämensä sykkivän ja ajatteli: — Se on hän! Kun hän huomasi, ettei niin ollutkaan laita, hän hengitti vapaammin, mutta tunsi samalla mielipahaa. Kun hän pistäytyi kodissaan, hän pelkäsi kohtaavansa Maddalenan yksin, astui sisään varovasti hiipien, mutta oli pahoillaan nähdessään, ettei Maddalena ollut yksin.
— Tästä täytyy tulla loppu! — hän ajatteli puolustuksekseen. Täytyy puhua ja kerta kaikkiaan tehdä tästä loppu.
Mutta kului pitkiä aikoja Maddalenan jättäessä hänet yksin täysin rauhaan.
— Hän on alistunut kohtaloonsa, sen parempi! Kuka tietää, ehkä olenkin erehtynyt, hän kenties ajattelee enemmän Jacu Farrea kuin minua! — näin hän tuumaili. Ja hän luuli olevansa siitä tyytyväinen, mutta tosiasiassa hän oli siitä suruissaan.
Mutta eräänä lokakuun iltapäivänä, paria kolmea päivää ennen papiksi vihkimistä, kun Elias oli lueskelemassa kopissaan, tultiin sanomaan, että joku kysyi häntä.
— Se onhän, — hän ajatteli levottomana. Tulija ei ollut Maddalena, vaan hänen lähettämänsä naapuritalon poika:
— Pastori Elias — näin häntä jo mainittiin — tulkaa viipymättä kotiin, kotiväellä on tärkeää puhuttavaa.
— Äitikö tahtoo?
— En tiedä.
— Onko lapsi sairastunut?
— En tiedä.
— No hyvä, tulen heti.
Ja hän lähti sydän raskaana pahoista aavistuksista. Maddalena oli yksin kotona. Äiti oli lähtenyt maalle, ja pienokainen nukkui. Tie oli ihmisistä tyhjä, talon ympärillä vallitsi syksyisen iltapäivän verhottu, salainen rauha.
Heti kun Maddalena näki Eliaksen hän joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan ja tunsi turhaan valmistaneensa pitkän puheen, joka oli täynnä vakuuttavia todisteluja. Mutta se aika, jolloin hän tuli lammaslaitumelle ja yhdellä suudelmalla voitti Eliaksen, oli jo kaukana. Nyt hän ujosteli ja ehkä pelkäsikin entisen rakastajansa kirkollista pukua, ja ehkä hänessä sinä hetkenä puhui voimakkaammin laskelma kuin intohimo. Joka tapauksessa hän joutui hämilleen. Hän pyysi Eliasta istumaan, tarjosi, niinkuin ennenkin, hänelle kahvia, ja kysyi sitten katsomatta häneen:
— Onko siis vihkimistilaisuus ensi sunnuntaina?
— Etkö tiennyt sitä?
— Niin, kyllähän sen tiesin.
Äänettömyys.
— Miksi siis lähetit minua noutamaan? Elias kysyi lopulta.
— Miksikö? — Maddalena kertasi ikäänkuin kysyen itseltään. — Ai, odotahan, lapsi herää. — No no, Bertedduni, rauhoitu, tulen, tulen. Katsos, setä Elias on täällä.
Hän nousi, otti lapsen syliinsä ja lähestyi Eliasta.
Elias pelästyi.
— Elias, — näin hän alkoi, — sinä kaiketi aavistat, mitä aion sanoa sinulle.
Elias pudisti päätään.
— Eikö tämä viaton olento sano sinulle mitään? Ja eikö omatuntosi sano sinulle mitään? Kuuntele sen ääntä. Sinulla on vielä aikaa. Eikö Jumala, joka näkee kaiken, ole tyytyväisempi, jos sinä sen sijaan, mitä nyt aiot tehdä, annat tälle viattomalle lapselle isän?
Hän vaikeni katsellen Eliasta ja odottaen vastausta. Elias laski vapisevan kätensä pienokaisen päälaelle hyväillen sitä vaistomaisesti.
— Mitä minun pitäisi sinulle sanoa? Se on nyt liian myöhäistä,Maddalena, — Elias soperteli.
— Ei, se ei ole liian myöhäistä!
— Se on liian myöhäistä. Siitä nousisi kauhea hälinä, minua sanottaisiin mielipuoleksi.
— Vai niin, — Maddalena virkkoi katkerasti — ja pahojen kielten pelosta et kuuntele omantuntosi ääntä.
— Omatuntoni juuri vaatii minua kulkemaan edelleen sitä tietä, jonka olen valinnut, Maddalena! — Elias sanoi vakavasti, kohottamatta katsettaan ja yhä hyväillen pikku Berteä. — Ja jos nyt riisuisinkin tämän puvun yltäni ja ottaisin sinut vaimokseni, niin voisimmeko koskaan sanoa ihmisille, että tämä poika on meidän?
— Emme kylläkään ihmisten edessä, Elias! Ihmisten edessä hän ei koskaan ole sinun poikasi, mutta sinä voisit silti suhtautua häneen kuin omaan poikaasi.
— Voinhan muutenkin rakastaa häntä yhtä suuresti ja huolehtia hänestä yhtä hyvin. Ei kukaan estä minua uudessa asemassani täyttämästä velvollisuuttani häntä kohtaan.
— Ei, ei, — Maddalena sanoi epätoivoissaan pudistaen päätään. — Se ei ole kuitenkaan samaa!
— Se on vallan samaa, sen sanon…
— Vaikka sanotkin niin, se ei ole samaa. — Ja lisäksi, — Maddalena huudahti kohottaen ylpeästi päätään. — Entä minä, Elias — etkö ollenkaan ajattele minua?
— En voi, — Elias mutisi.
— Etkö voi? Ja miksi et voi, Elias? Onhan yhä vielä aikaa. Etkö enää ollenkaan muista, mitä meidän välillämme on ollut?
— En saa sitä enää muistella. Sanon vielä kerran, nyt se on liian myöhäistä.
— Se ei ole myöhäistä… — Maddalena toisti väännellen käsiään epätoivoissaan, kun ei saanut puhutuksi niin kuin oli ajatellut.
Ja olihan hän tarpeeksi älykäs huomaamaan, että Elias oli liikutettu. Tämä oli valahtanut kalpeaksi, hänen kätensä värähteli lapsen päätä hyväillessään, niin että tarvittiin vain vähän rohkeutta, jotta hän olisi voitettu. Ja Maddalena tunsi halua nousta, kietoa kätensä hänen kaulaansa ja puhua samoin kuin silloin laidunmailla. Mutta korkeampi voima pidätti häntä paikoillaan eikä edes sallinut hänen katsoa Eliakseen. Hän tunsi itsensä ujoksi ja kömpelöksi kuin nuori tyttö ensi lemmenkeskustelussa. Tämä keskustelu jatkui nolosti ja päättyi nolosti.
Maddalena toisti jo moneen kertaan sanomansa asiat: hän muistutti Eliakselle menneisyyttä, sanoi rakastavansa häntä yhä, tahtovansa elää ja kuolla häntä varten. Mutta hänen äänessään ei enää ollut intohimon hehkua, eikä hänen sanoillaan ja perusteillaan ollut samaa voimaa kuin sillä katseella, joka oli voittanut Eliaksen lammastarhassa. Elias tunsi kaiken tämän ja jaksoi pysyä lujana.
He erosivat edes puristamatta toistensa kättä. Kun Elias oli yksin, hän tunsi, että hänen voittonsa oli ollut hyvin helppo.
— Jos hän olisi houkutellut minua, olisin ehkä vielä langennut, — hän ajatteli. Mutta kun hän pysyi hillittynä, minäkin saatoin hillitä itseni. Mutta ehkä hän nyt, kun kerran on aloittanut, uudistaa hyökkäyksensä, sillä hän rakastaa minua, eikä hän yritä taivuttaa minua ainoastaan sentähden, että tahtoo lapselleen isän, vaan omistaakseen jälleen rakkauteni.
Ja Elias oli murheellinen, heikko, masentunut. Hän ei silti epäillyt Jumalan armoa, vaan tunsi sellaista katkeraa hekumaa, jonka valtaamina uskonkiihkoilijat kiduttavat ruumistaan. Hän toivoi, että Maddalena vielä ahdistaisi ja houkuttelisi häntä, jotta hän tuntisi tuota kidutusta ja saisi osoittaa vastustusvoimaansa.
Mutta Maddalena ei enää yrittänyt häntä houkutella. Elias vihittiin papiksi; hän jatkoi opintojaan ja oli ennen pitkää oikeutettu toimittamaan ensimmäisen jumalanpalveluksensa. Sinä päivänä hänen kotonaan tehtiin valmistuksia kuin häitä varten. Sukulaiset ja ystävät toivat hänelle lahjoja kuin sulhaselle. Teurastettiin lampaita ja vuonia, vietettiin kemuja ja laulettiin tilaisuuteen sepitettyjä runoja nuoren papin kunniaksi. Ukko Portolu komeili ihka uudessa puvussa, oli voidellut öljyllä hiuksensa ja punonut tukkaansa pienet palmikot. Hän kuunteli tarkkaavaisesti tilapäisrunoilijoita pidellen polvillaan pikku Berteä, joka surumielisenä painoi päätään hänen povelleen.
— Mikä sinua vaivaa, karitsani? — Annedda muori kysyi kumartuen pienokaisen puoleen. — Onko sinun uni?
Lapsi pudisti päätään. Hänen sinivihreät silmänsä olivat alakuloiset. Annedda muori otti hunajataikinasta tehdyn linnunmuotoisen makeisen ja ojensi sen pienelle pojanpojalleen.
— Ota tämä lintunen; älä vain nukahda. Päätään kohottamatta isoisänsä povelta pienokainen vastenmielisesti otti tarjotun namun, painoi makeislinnun nokkaa huulilleen, mutta ei syönyt sitä.
— Oletko uninen? — ukko Portolu kysyi ja katsoi poikaan. — Etkö nukkunut hyvin viime yönä, linnunpoikaseni? No, rohkaise mielesi ja kuuntele noita kauniita lauluja. Kun kasvat isoksi, sinäkin laulat noin. Vien sinut lammastarhaan hevosen selässä, ja silloin laulamme yhdessä.
Mutta pienokainen, joka muulloin olisi ollut ilmi ihastunut kuullessaan, että pääsisi ratsastamaan maalle, oli nyt vallan välinpitämätön. Päivälliseksi hän ei huolinut ruoasta eikä hievahtanut isoisänsä luota, jonka poveen hän yhä nojasi päätään.
— Minusta poikasi näyttää sairaalta, — Jacu Farre huusi Maddalenalle.
Elias säpsähti, katsoi lapseen ja muisti oitis unen, jonka hän oli nähnyt valvoessaan yön veljensä Pietron ruumiin ääressä. Maddalena hyväili lasta, kysyi sen vointia, otti sen syliinsä ja vei sen vuoteeseen, jossa Elias aikoinaan oli nukkunut.
— Sen oli uni, ja nyt se nukkuu, — hän sanoi palatessaan toisten luo. Elias ei rauhoittunut. Hän olisi tahtonut nousta, mennä pojan luo ja tarkastaa sitä. Mutta hän ei voinut lähteä liikkeelle, ja hän salasi levottomuutensa.
Hän kuunteli laulajia ja hymyili hiukan kuullessaan erityisen onnistuneita säkeitä, mutta ei puhunut, ei nauranut. Hän pani merkille, miten Farre, tuo rikas ja pyylevä sukulainen, joka puhui huohottaen, hääri edestakaisin antaen määräyksiä ja sekaantuen kaikkeen, ikäänkuin olisi ollut isäntä talossa. Hän puhui usein Maddalenan kanssa, ja Elias oli siitä mustasukkainen. Ja huomatessaan tämän mustasukkaisuutensa hän hermostui, mutta oli ääneti.
Päivällisen jälkeen hän melkein salaa meni lapsen luo, kumartui ja katseli sitä kauan, ja nähdessään sen nukkuvan makeasti, pieni suu puoliavoinna, makeislintu kätösissään, hän tunsi rinnassaan sanomatonta hellyyttä ja suuteli pienokaista pyhällä hartaudella. Kohotessaan pystyyn hän muisti Maddalenan hääpäivän ja -yön, taudin ja surun, jotka Maddalena oli kärsinyt tuossa vuoteessa.
— Voi tämän maailman menoa! — hän ajatteli. Kuka olisi voinut aavistaa, että tällaista tapahtuisi?
Palatessaan keittiöön hän kuuli Farren keskustelevan lapsestaMaddalenan kanssa, joka keitti kahvia.
— Sinä et hoida lasta hyvin, — mies puhui soimaten. — Etkö huomaa, että pienokainen on lopen sairas? Ovatko terveen lapsen kasvot tuollaiset? Eivät suinkaan. Minäpä noudan tänne lääkärin, ja saat nähdä, että olen oikeassa.
— Mitä se häntä liikuttaa? — Elias ajatteli katkerasti ja kateellisena. —Minuntehtäväni on hoitaa lasta, eikä hänen.
Hän meni pihalle, jossa runoilijat jälleen alkoivat laulaa, ja istuutui isänsä viereen. Hän näytti kuuntelevan laulukilpailua, mutta ajattelikin sensijaan Farrea, Maddalenaa ja lasta; hän kävi murheelliseksi ja ärtyisäksi sekä huomasi, että hänellä oli uusi toivomus: että Maddalena pysyisi leskenä. Hän ei ollut ennen ajatellut, että jos Maddalena menisi uusiin naimisiin, hän, Elias, menettäisi kaiken määräämisvallan lapseen nähden.
— Hän menee vaimoksi Farrelle, — hän ajatteli, enkä minä enää saa rakastaa poikaani. Ne suudelmat ja hyväilyt ovat luetut, jotka saan hänelle antaa. — Ja hänen ajatuksensa eksyi tulevaisuuteen, asioihin, jotka olivat kerrassaan vieraita sille viralle, johon hän sinä päivänä oli astunut.
Juhlan loputtua hän palasi seminaariin, jossa hänen oli määrä oleskella vielä jonkin aikaa, ja nyt hänen tajuntaansa palasivat selvinä kaikki turhat ajatukset, kaikki mustasukkaisuuden ja surumielisyyden tunteet, joita hän sinä päivänä oli kokenut, ja hänet valtasi suuri tyytymättömyys itseensä.
— Kaikki on turhaa, — hän ajatteli kääntyessään vuoteessaan kyljeltä toiselle. — Liha on kiinni luissa, enkä minä koskaan voi vapautua tämän maailman asioista. Minusta tulee huono pappi, samoin kuin olen ollut huono maallikko, siksi etten ole hyvä kristitty. Siinä kaikki!
Sitten tapahtui, mitä Elias oli aavistanut. Farre kosi Maddalenaa ja alkoi oitis huolehtia pienokaisesta kuin omasta lapsestaan. Hän kutsutti lääkärin, ja kun tämä oli selittänyt, että lasta vaivasi verenvähyys, tuo lihava mies osti lääkkeitä ja mitä vain tarvittiin pikku Berten sairaanhoitoon. Elias näki kaiken tämän, ja mustasukkaisuus raateli häntä. Monesti yksin ollessaan, jopa kirkossakin, hän yllätti itsensä ajattelemasta tuota lihavanaamaista punakkaa ja tervettä miestä, joka puhui hitaasti ja huohottaen, ja tunsi vihaavansa häntä.
Eräänä päivänä Farre pyysi häntä käymään karjatarhassaan.
— Ukko Portolu tulee myös, — hän sanoi — otamme palleroisen mukaan, se tekee sille hyvää, ja pidämme hauskaa.
Ensin Elias aikoi jyrkästi kieltäytyä, mutta sai sitten itsensä hillityksi ja suostui.
Mutta tämä huviretki tuotti hänelle suurta mielipahaa. Farre piteli Berteddua edessään satulassa, ja lapsi nojasi päätään hänen poveensa tehden hänelle satoja kysymyksiä nähdessään korppien vaakkuen lentävän, varpusen pyrähtävän oksalta lentoon, pensaan marjoja punaisenaan tai tammen täynnä terhoja. Farre selitti pojalle kärsivällisesti kaiken suudellen häntä tämäntästä.
— Katsohan, tuo tuossa on metsäpäärynäpuu; katso, katso, siinä on enemmän päärynöitä kuin lehtiä. Pidätkö noista metsäpäärynöistä, pikku porsaani? Ja nuo pitkät harmaat pötkyt, jotka näyttävät kynttilänjaloilta! Tiedätkö mitä ne ovat? Näetkös, ne ovat ruokoja, joista voi tehdä pillejä. Niistä paimenet leikkaavat itselleen pillejä. Kas paimenet eivät ole niinkuin herrat, jotka menevät kauppaan ostamaan kaikkea valmiina. Paimenet tulevat omillaan toimeen. Aiotko sinäkin ruveta paimeneksi?
— Kyllä minä rupean paimeneksi, — lapsi virkkoi välinpitämättömästi, — ja teen pillejä noista ruo'oista.
— No älähän, älähän! Kuuletteko, isä Portolu, pienokainen aikoo ruveta paimeneksi! Ja me kun tahdomme tehdä hänestä lääkärin.
Olihan kaikki tuo niin vähäpätöistä, mutta Elias, joka ratsasti Farren vieressä, kärsi lapsellisesti sitä kuunnellessaan. Mitä tuolla vieraalla miehellä oli tekemistä lapsen tulevaisuuden kanssa? Ei, hän ei koskaan kärsisi sitä, että tuo karkea mies sekaantuisi hänen poikansa elämään ja kohtaloon. Mutta tämäkin oli unelma, todellisuus kouristi häntä hänen isänsä sanojen muodossa, joka sanoi pikku Bertelle:
— Vai tahdot sinä ruveta paimeneksi! Etkö tiedä, että paimenet usein nukkuvat taivasalla ja kärsivät kovasti kylmästä? Katsohan setä Eliasta. Hän rupesi papiksi, sillä jos hän olisi pysynyt paimenena, hän olisi kuollut viluun. Ei, me teemme sinusta tohtorin, emmekä paimenta. Muutoin sinä et ole se, joka määrää. Setä Farre sanoo, mitä sinun pitää tehdä, ja jollet ole kiltti, saat nähdä, ettei ole hyvä laskea leikkiä hänen kanssaan.
— Mikä tuo on? — Berteddu kysyi osoittaen kädellä puuta ja kiinnittämättä huomiota isoisän sanoihin.
Mutta Elias oli kuullut nuo pontevat sanat ja tunsi niistä sielussaan terävän piston. Siitä päivästä alkaen hänen mustasukkaisuutensa yltyi sairaalloiseksi. Turhaan hän koetti hillitä itseään, turhaan ajatella:
— Jacu Farre saa itse lapsia, ja silloin hän unohtaa minun lapseni ja alkaa ehkä vihata sitä. Silloin minä otan hänet kotiini, johdan hänet oikealle tielle, teen hänet onnelliseksi.
Ei, ei! Nuo olivat pelkkiä unia. Todellisuus oli ankara. Elias kärsi. Tämä kärsimys erosi kaikista edellisistä ollen silti yhtä ankara. Taas hän vaipui epätoivoon ja toisteli tavallisia valituksiaan:
— En koskaan saa rauhaa. Olen kadotettu. Mitä tahansa teenkin, se on erehdys. Ehkä tein väärin, kun en kuunnellut Maddalenaa. Ehkä Jumala olisi tahtonut, että sillä tavoin olisin sovittanut rikkomukseni, sensijaan että nyt onnettomana antaudun hänen palvelijakseen. Pastori Porcheddu oli kyllä oikeassa. Synti on kivi, jota emme koskaan saa vieritetyksi selästämme. Ja minä olen tuomittu kantamaan iankaikkista taakkaa, koska olen tehnyt suuren synnin.
Näin hänen päivänsä kuluivat edelleen täynnä surua ja ristiriitoja. Eipä tämä totisesti ollut sellaista rauhallista ja pyhää elämää, jommoisesta hän oli uneksinut. Odotettiin joka päivä vapaata paikkaa jossakin naapurikylän seurakunnassa, jotta Elias Portolu olisi voitu lähettää sinne. Hän tiesi sen ja kärsi ajatellessaan eroa Nuorosta. Hänen poissaollessaan Farre tietysti menisi naimisiin Maddalenan kanssa ja ottaisi lapsen kokonaan huostaansa. Silloin kaikki olisi lopussa. Mutta ei, kaikki ei sentään olisi lopussa. Hän tunsi, että pojastaan erossakin hän alati ajattelisi pienokaista riutuen hellyydestä, kaihosta ja mustasukkaisuudesta, ja että häntä odotti intohimon ja surujen täyttämä elämä, joka olisi perin erilainen kuin se, jota velvollisuus häneltä vaati. Joka päivä hän kävi vanhempiensa kodissa ja koetti — mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt — voittaa pojan sydämen antamalla hänelle makeisia, leikkimällä hänen kanssaan ja hemmoittelemalla häntä kaikin tavoin. Hän älysi kyllä, että tämä oli heikkoutta, jopa pikkumaisuutta, sillä eihän hän tehnyt sitä niinkään rakkaudesta poikaansa kohtaan kuin estääkseen tätä kiintymästä Farreen, mutta hän ei voinut menetellä toisinkaan.
Hän näki kuitenkin mielipahakseen, että Berte enimmäkseen oli välinpitämätön ja vaitelias niinkuin ennenkin. Makeisia hän ei juuri koskaan syönyt, kyllästyi leikkeihin ja leluihin ja kävi ärtyisäksi vähimmästäkin, jollei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan. Hän oli muutoin samanlainen kaikille. Elias huomasi, että lapsi oli sairas ja riutui hiljalleen. Hän kärsi nähdessään pienokaisen tässä tilassa voimatta auttaa sitä. Hän kutsutti lääkärin — ei samaa, jonka puoleen Farre oli kääntynyt — ja lapsellista, melkeinpä ilkeää tyydytystä tuntien hän kuuli tämän lääkärin selittävän, että lapsessa oli hivuttava tauti, joka ei ollut vähäverisyyttä ja johon lääkäri määräsi toista lääkettä.
— Näetkö nyt? — hän sanoi Maddalenalle ilkeä vahingonilo silmissään.
— Näen kyllä, — Maddalena vastasi alakuloisesti kiinnittäen kaiken huomionsa lapsen tilaan.
Uusi lääkäri ja uusi lääke eivät kuitenkaan voineet estää lapsen tautia yltymästä. Eräänä päivänä Elias näki lapsen lepäävän alakerran pienen huoneen vuoteessa. Poloisessa oli kova kuume, ja se houraili; sen silmiä peitti kuin usva, ja kasvot olivat polttavan kuumat. Maddalena hoiti sitä neuvottomana ja epätoivoisena, ja Annedda muori oli jo turvautunut parannuskeinoihinsa, jotka ehkä olivat pyhiä, mutta silti täysin tehottomia.
Hänellä oli erikoinen pyhäinjäännös kuumeen parantamiseksi. Sillä hän siveli lapsen ruumista rukoillen palavasti Jumalaa, Pyhää Henkeä, Rimedian Neitsyttä, Misericordian Neitsyttä, Miracolon Mariaa, Pyhiä sieluja, Pyhää Basiliusta, Santa Luciaa, Pyhää Verta, Viattomia lapsia. Mutta silti kuume vain kiihtyi.
Silloin noudettiin taloon lääkäri. Hän selitti, että lapsen tila oli erittäin vakava, mutta ei sentään toivoton, jollei lavantauti vain puhjennut pahentamaan sitä. Elias, joka seisoi kalpeana ikkunan ääressä, näki Farren kiipeävän hiekkapolkua, ja vaistomaisesti hän puristi kätensä nyrkkiin.
— Tuossa hän taas on! — hän ajatteli. — Hän tulee lisäämään kärsimystäni. Ehkä poika kuolee, enkä minä edes pääse lähelle hänen vuodettaan antaakseni hänelle viimeiset hyväilyni, viimeisen huolenpitoni, jotavastoin se kaikki on sallittua tuolle miehelle. Lähden siis tieheni, sillä jos hän tulee tänne ja lähestyy lastani, en enää vastaa teoistani.
Hän poistui huoneesta lääkärin seurassa. Pihalla he kohtasivat Farren, joka näytti olevan huolissaan ja tiedusteli lapsen tilaa.
— Lapsen tila on kovin huono, antakaa sen olla rauhassa äitinsä kanssa! — Elias sanoi karskisti.
Farre katsoi häneen hiukan ihmeissään, mutta ei sanonut mitään.
Lääkäri ehdotti Eliakselle, että he lähtisivät kävelemään maantielle, ja nuori pappi suostui siihen kernaasti. Mutta toisen puhuessa hänen katseensa harhaili etäällä laakson pohjukassa. Ja hän luuli kuin unessa näkevänsä Farren istuvan lapsen vuoteen ääressä ja Maddalenan kalpeana ja murheellisena kumartuvan pienen potilaan puoleen tarkaten taudin kehittymistä. Lihava sulhasmies lohdutteli, ojensi kätensä hyväilläkseen pienokaista ja puhui sille helliä sanoja.
Sillä välin lääkäri käveli Eliaksen rinnalla lörpötellen pulleasta punakasta tytöstä, jonka he olivat tavanneet lähteellä.
— Puhutaan, että tyttö on erään herrasmiehen rakastajatar. Onpa sillätytöllä lanteet! Mutta muuten hänellä ei ole erikoisen kaunis vartalo.Onkohan tuo letukka todella jo jonkun herrasmiehen rakastajatar?Oletteko kuullut puhuttavan siitä?
Elias katsoi häneen vihaisesti. Että lääkäri saattoikin tehdä hänelle mokomia kysymyksiä, kun hänen poikansa makasi henkitoreissaan ja Farre istui kuolinvuoteen ääressä kuin isä ainakin?
— Mitä sanotte? — hän huudahti. Miksi teette minulle tuollaisia kysymyksiä!
— Eikö tällaisia kysymyksiä voi tehdä miehille, jotka ovat lihaa ja verta? Ettekö tekin ole ihminen, niinkuin muutkin?
Se oli totta! Eliaskin tunsi olevansa "ihminen niinkuin muutkin", valitettavasti liiaksikin ihminen. Senvuoksi häntä raatelivat suru, katkeruus ja mustasukkaisuus.
Illan suussa Elias palasi Maddalenan luo ja huomasi tämän olevan epätoivoissaan, sillä lapsen tila paheni pahenemistaan. Maddalena oli keittiössä valmistamassa jotakin ruokaa lieden ääressä.
— Onko äiti tuolla sisällä? — Elias kysyi astuen huonetta kohti, jossa lapsi makasi.
— On kyllä.
Hän olisi tahtonut lisäksi kysyä, oliko Farrekin siellä, mutta ei voinut. Elias tunsi kuitenkin, ettähänoli siellä sisällä vuoteen ääressä. Hän näki mielikuvituksessaan selvästi tuon miehen lihavan olemuksen ja kuuli hänen huohottavan hengityksensä. Tämä herätti hänessä melkein sairaalloista ahdistusta. Ja silti hän avatessaan oven ja nähdessään Farren pyylevän ruhon kumarassa vuoteen ääressä jäi seisomaan vaieten ja huohottavana ikäänkuin säikähtyneenä odottamattomasta vastenmielisestä näystä.
— Lapsi kuolee, ja tuo mies on tuossa eikä päästä minua lähelle, ei anna minun sitä katsella eikä hyväillä — hän ajatteli katkerasti. Hän jäikin seisomaan vuoteen jalkopäähän, katsellen pientä sairasta melkein pelokkaasti:
— Hän on hyvin sairas, hyvin sairas, — Farre mutisi murheellisena, melkein kuin itsekseen.
Elias seisoi siinä hetken. Sitten hän poistui sanomatta ainoatakaan sanaa. Hän vietti kauhean yön ja palasi taas varhain seuraavana aamuna. Kiivetessään polkua taloon hän kuvitteli pienokaisen tilan parantuneen, ja toivo kirkasti hänen kasvonsa. Hän kulki nopein askelin pihan poikki, keittiön läpi ja työnsi oven auki. Hänen kasvonsa kävivät heti kalpeiksi. Farre oli taas siellä istumassa pienokaisen vuoteen ääressä, lihava vartalo kumarassa, hengittäen raskaasti ja huohottaen.
Maddalena itki. Heti nähtyään Eliaksen hän riensi tätä vastaan, kuivasi kyyneleensä esiliinaansa ja sanoi nyyhkyttäen lapsen olevan kuolemaisillaan. Elias katsoi häneen kelmeänä, synkkänä. Hän ei astunut lähemmäksi, ei puhunut yhtään sanaa. Hetken kuluttua hän poistui huoneesta. Annedda muori saattoi hänet pihalle kysyen siellä:
— Elias, poikani, mikä sinun on? Oletko sinäkin sairas?
Elias pysähtyi portin pieleen, kääntyi, ja tunsi huulilleen nousevan katkeria sanoja Farresta ja Maddalenastakin, joka salli sulhasensa lakkaamatta olla sairasta pienokaista lähellä. Mutta nähdessään äitinsä pienet kasvot niin kalpeina ja täynnä ahdistusta, hän mutisi:
— En, en; en minä ole sairas.
Ja hän poistui.
— Mitä hän mahtoi sanoa? En oikein kuullut, — Annedda ajatteli.Olikohan hänkin sairas? Mikä häntäkin vaivannee? Auta meitä, rakas PyhäFransiskukseni.
Tästä hetkestä alkaen Eliasta vaivasi aivan kuin päähänpiintymä. Heti kun hänen työnsä oli päättynyt, hän melkein huomaamattaan riensi kotiin. Jo ennenkuin hän ehti kotitalon polulle, hän tunsi, että Farre oli siellä vanhalla paikallaan. Silti hän itsepäisesti toivoi, ettei niin olisi, ja meni sisälle. Mutta tuo vihattu olento oli aina siellä.
Vähitellen hän joutui kuin kuumehoureisiin. Hän tuli haluten kiihkeästi kumartua lapsen puoleen, suudella sitä, hoidella sitä omin käsin ja kuiskia sen korvaan helliä sanoja. Hänestä tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi riittänyt parantamaan pienokaisen. Mutta kun hän saapuessaan näki Farren, hän jähmettyi toimettomaksi. Hän ei edes rohjennut laskea kättään kuolevan pienokaisen otsalle, vaikka hänen rinnassaan riehui suru ja raivo.
Pikku Berten sairauden seitsemännen päivän iltana Annedda muori tuli itkien Eliasta vastaan.
— Hän ei enää elä ensi yön yli.
— Onko Farre yhä siellä, äiti?
— Ei ole.
Elias riensi huoneeseen, meni Maddalenan ohi, joka itki hiljaa vuoteen ääressä, ja kumartui levottomana lapsen puoleen. Pienokainen näytti kuolevalta. Nuo ennen niin sievät ja pulleat pienet kasvot olivat nyt kalpeat, laihat, ylenmääräisten kärsimysten riuduttamat. Ne näyttivät kuolevan vanhuksen kasvoilta. Elias ei uskaltanut kajota lapseen eikä suudella sitä, hän oli niin tyrmistynyt. Niinkuin aikaisemmin Pietron ruumiin ääressä, niin nytkin kuoleman majesteetti vaikutti häneen voimakkaasti, ja hän huomasi, että hän oli siihen hetkeen asti pitänyt mahdottomana, että pikku Berte kuolisi. Miksi hän kuolisi? Miten hän kuolisi? Mitä oli kuolema? Oliko se kaiken loppu, kaiken intohimon raukeaminen? Miksi hän siis vihasi Farrea? Miksi hän kärsi?
— Poikani, pikku poikani! — hän vaikeroi itsekseen. — Sinä kuolet, enkä minä ole rakastanut sinua oikealla tavalla. Sensijaan että olisin sinua rakastanut, olen eksynyt turhanpäiväiseen vihankaunaan, joutavaan mustasukkaisuuteen… Ja nyt kaikki loppuu eikä enää ole aikaa, ei enää ole aikaa mihinkään …
Hänet valtasi raju halu ottaa pienokainen syliinsä, viedä se pois täältä, pelastaa se. Pelastaa? Miten? Hän ei tiennyt, miten, mutta hänestä tuntui, että riitti, jos hän vain ojentaisi käsivartensa, jos hän kumartuisi lapsukaisen pienen vartalon yli karkoittaakseen kuoleman. Sinä hetkenä Farre astui sisään ja lähestyi hitaasti vuodetta. Elias kuuli nuo raskaat askelet, tuon läähättävän hengityksen, ja poistui vaistomaisesti vuoteen äärestä.
Farre istuutui paikalleen. Elias tunsi, että hänen ja hänen manalle muuttavan lapsensa välillä oli voittamaton este. Hän asettui huoneen perälle, ikkunan ääreen, ja hänen silmissään kiilteli tumma, vihreä välke. Hän ajatteli kuin pyörrytyksen valtaamana:
— Miksi tuo mies on täällä. Miksi hän on karkoittanut minut lapseni luota? Hän on sysännyt minut syrjään. Millä oikeudella? Onko pienokainen hänen lapsensa? Se on minun, minun eikä hänen. Nyt lyön häntä korvalle, tuota ihramahaa, ajan hänet pois tuosta, sillä siinä on minun paikkani eikä hänen. Lyön häntä korvalle, tapan hänet, juon hänen vertansa, sillä vihaan häntä, hän kun on riistänyt minulta kaiken, kaiken, kaiken; kun hän on täällä, alan, niin alan jo toivoa lapseni kuolevan.
Mutta hän ei silti liikahtanut paikaltaan. Sitten hän meni keittiöön ja sanoi äidilleen:
— Tulen pian takaisin. — Ja hän poistui nopeasti.
Palatessaan seminaariin kammioonsa hän luuli heräävänsä unesta. Ja hänen elämänsä, tilansa ja velvollisuutensa esiintyivät selvinä hänen sisäisen silmänsä edessä. Hän polvistui ja alkoi rukoilla Jumalalta anteeksi mieletöntä raivoaan.
— Herra, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi iäisessä elämässä, sillä tässä elämässä en ansaitse anteeksiantoa. En koskaan saa lepoa. Olen tuomittu kärsimään, mutta jokainen rangaistus on vähäinen siitä rikoksesta, jonka olen tehnyt. Niin, anna minun kärsiä niinkuin ansaitsen, mutta anna minulle voimaa täyttää velvollisuuteni, kitke sydämestäni kaikki turha intohimo. Omasta puolestani lupaan tehdä kaiken voittaakseni itseni. Jääpä lapsi eloon tai kuolee, käyn sitä katsomassa niin vähän kuin suinkin. Onko se minun lapseni? Ei ole. Minulla ei saa olla mitään tässä maailmassa; ei lapsia, ei vanhempia, ei omaisuutta, ei intohimoja. Minun täytyy olla yksin, yksin sinun edessäsi, Jumalani, sinä suuri ja laupias Herra.
Mutta tuntia myöhemmin hänen kotoaan tuli sana, että hän joutuin rientäisi sinne. Ja hän lähti sinne juoksujalkaa, kasvot vaaleina ja sydän rajusti pamppaillen. Oli yö, himmeä, hiljainen syysyö. Kuu souteli hitaasti ohuissa usvissa, ja sitä ympäröi suunnattoman suuri kullanhohtoinen vaalea kehä. Ilmassa oli jotain salaperäisen hiljaista, pysähtynyttä.
Eliaksella oli tunne, että lapsi oli kuollut, ja astuessaan keittiöön hän näki Maddalenan istuvan lieden ääressä katkerasti itkien ja tavantakaa puristaen päätään käsillään. Hän näytti orjattarelta, jolta on riistetty kaikki, vapaus, isänmaa, jumalat, omaiset. Elias vaistosi hänen äärettömän surunsa ja ajatteli:
— Tänä hetkenä hän ehkä luulee, että lapsen menettäminen on rangaistus hänen hairahduksestaan. Eikä hän tiedä, että hän päinvastoin kohoaa tästä surusta puhdistuneena ja löytää oikean tien. — Mutta näin ajatellessaan hän katseli ympärilleen keittiön puolihämärässä, ja kun ei siellä olevien harvojen henkilöiden joukossa näkynyt Farrea, hän murheellisena ajatteli, että tuo mies ehkä vielä oli siellä, kuolleen lapsen vuoteen ääressä.
Hän meni huoneeseen. Farrea ei ollut siellä. Annedda muori, joka oli hyvin kalpea, pesi ja puki pientä ruumista. Elias avusti häntä. Hän otti arkusta lapsen pienet sukat ja kengät, ja vetäessään niitä sen jalkoihin hän tunsi, että nuo laihtuneet hennot raajat vielä olivat pehmeät ja lämpöiset.
Siihen saakka kunnes pieni vainaja oli kääritty liinoihin ja asetettu patjoille lepäämään ja niinkauan kuin Annedda oli huoneessa, Elias pysyi levollisena. Mutta heti jäätyään yksikseen hän tunsi koko ruumiinsa vapisevan, tunsi kasvojensa ja käsiensä kylmenevän, ja hän polvistui kätkien kasvonsa vuodeliinoihin.
Vihdoin viimein hän oli yksin lapsensa kanssa. Ei kukaan voinut enää riistää sitä häneltä, ei kukaan enää voinut asettua heidän väliinsä. Ja äärettömän surunsa ylle hän tunsi laskeutuvan ohuen rauhan, melkeinpä ilon verhon — joka oli ulkona vallitsevan salaperäisen syysyön utuverhon kaltainen. Olihan hänen sielunsa lopultakin yksin, surun puhdistamana, yksin ja vapaana kaikesta inhimillisestä intohimosta, Herran edessä, joka on suuri ja laupias.