"Ei suinkaan sitä ole pitemmältä, kuin että sen voi hyvin toimittaa tässäkin, missä nyt seisomme", vastasi Holmannin matami pistelevästi. — "Tule pois, Silla!"
"Ei, eipä niin, ei sitä niin kovin pitkältä kestä; mutta suvaitsette kait minun sentään selvitellä yhtä ja toista, joka kuuluu asiaan"…
Kun Holmannin matami yhä näytti puuhailevan porttia sulkeakseen ja myötäänsä viittoi tytärtään pois, tointui Silla hämmästyksestään ja kauhistuksestansa, ja alkoi hänkin pitää puoltansa. Ei ollut nyt muuta neuvoa kuin sulkea silmänsä ja turvautua Nikolaihin, ja hän tarttuikin uskaliaasti hänen käsivarteensa.
"Niin, matami! — Niin se on, miten näette. Me pidämme yhtä, niin kuin olemme tehneet varhaisesta lapsuudestamme saakka! Ja minä tulin tänä iltana pyytämään häntä ja kysymään: voisimmeko iloita matamin luvasta ja suostumuksesta? Minun kisällikirjani ja hyvien tulojeni nojalla… ja kun en milloinkaan ryypi, ja"…
Nyt epätoivon rohkeus valtasi Sillan; hän työnsi takaapäin Nikolaita, niin että he kaikin kolmisin — Holmannin matamin täytyi näet tahtomattaankin edellä väistyä — tulivat portista pihaan ja siitä tupaan, missä taistelua sitten jatkettiin!…
Sillä aikaa, kun Silla kädet kasvojen edessä venyi tuonnempana pimeässä lavitsalla, ja Nikolai tyynimielisellä hartaudella yhä ajoi asiatansa ja, kykynsä mukaan, koki saattaa uskottavaksi, että hänellä nyt oli toiveita päästä mestarisälliksi ja että hän sitten kyllä voisi hänestä huolta pitää, — pysyi Holmannin matami yhä mahtavan loukatun ja epäävän näköisenä. Hän käytti koko mahtivaltaansa; hän nyökytteli niskaansa ja oli katkeramielinen sekä mitä suurimmasti hämmästynyt! Näytti melkein siltä, kuin olisi Nikolai tarkoittanut kuitenkin voivansa häneltä tyttären viedä, joko hän puolestaan myöntäisi taikka kieltäisi! Ja muuten, mitä sitten olisikaan ijälliseksi joutuneen ihmisen elämisestä, kun mies on kuollut, ja tytär, joka häntä voisi elättää, vetäytyy kerrassaan siitä velvollisuudestaan, sentähden vaan, että hänen päähänsä on pällähtänyt mennä naimisiin sepänsällin kanssa, joka vielä päälliseksi on semmoinen heittiö, ettei voisi edes ilmoittaa isäänsä vihkimätilaisuudessa?
Hän oli juuri aikeissa nousta henkeen ja vereen saakka puollustamaan äidillisiä oikeuksiansa, kun yhtäkkiä valonsäde vilahti hänen aivoihinsa. Hänen silmänsä aikoivat tirkistellä tulevaisuuden taivaanrantaa… Jos Nikolai joskus voisi täyttää ne suuret lupaukset, mitkä hän nyt antoi, niin saattaisi hän pahimmassa tapauksessa, kun aika siksi olisi joutunut, yhdistää tavaravähänsä heidän kanssansa!
Tämä ajatus ei kuitenkaan estänyt häntä raskaasti huokaillen myymästä jokaista myöntymystään niin kalliista kuin suinkin mahdollista oli.
Hänen täytyi sanoa, että hän oli Sillalle tuuminut jotain varsin toista kuin tämä!… ja kävi sitten miten tahansa, — hän ei kuitenkaan aikonut suvaita mitään juoksuja eikä armasteluja heidän keskensä ennen kuin Nikolai voisi todistaa omaavansa puhdasta rahaa yhtä paljon kuin Holman!
Hänellä oli, näet, ollut sata taaleria ja hyvä palkkansa päällisiksi, ja kun Nikolai voisi lyödä pöytään yhtä paljon rahaa hänen omain silmänsä eteen, — niin silloin vasta olisi aika asiasta keskustella!
Sata taaleria… se nyt oli viimeinkin selvää puhetta. Sadalla taalerilla hän saisi Sillan ruuvipihtiinsä!…
Melkein sama tunne lämmitti hänen rintaansa vielä, kun hän hetkisen kuluttua matkaa lyhentääkseen laukkasi lumikinosten poikitse ja koputti Barbron ovea. Täytyipä hänen löytää joku, kenelle kertoisi, — jotta Holmannin matami nyt oli hyväksynyt sen, että Silla oli sillä tavalla itsensä hänelle luvannut!…
* * * * *
Ne olivat juuri hänen harkittua omaa etuansa tarkoittavia tuumia, mitä myöskin Barbrossa heräsi, kun hän jälkeenpäin yöllä maatessaan tätä uutista ajatteli. Hän hinasi raskaan ruumiinsa vuoteesen istumaan, keksittyään tämän valoisan aatteen:
"Mutta sittenpä minäkin voin asua Nikolain luona!"
Tämä kauppaliike se nyt söi ihan tyhjiin hänet! — Hän ei kyennyt milloinkaan saamaan päähänsä sitä seikkaa, että se oli juuri hän, joka söi tyhjiin kauppaliikkeen.
Kerrassaan selvisi hänelle nyt koko asemansa — miten olisi parasta sekä hänelle itselleen että Nikolaille, että hän aikanaan lopettaisi kauppansa, ja miten hän sitten sen sijaan voisi sanomattoman paljon tehdä hyötyä auttamalla tuota perin kokematonta Sillaa taloudenhoidossa kotona ja sen lisäksi vielä kentiesi ansaita muutaman killingin kylältäkin… Eikä hän sitä paitsi ollut muuta kuullutkaan, kuin että poika on velvollinen pitämään huolta äidistänsä!
Seuraavana sunnuntaina oli Holmannin matami kahvilla Barbron luona; mutta koska Holmannin matami ei lausunut sanaakaan siitä, mitä tapahtunut oli, ei Barbrokaan siitä mitään maininnut. Ainoastaan kerran hän johti keskustelun poikaansa Nikolaihin ja tuumaili, että hän, Barbro, luultavasti syksyllä, kun huoneitten vuokra-aika ensi kerran loppuu, muuttaisi sinne hänen luoksensa. Eikä se mitään liikaa saattaisi ollakaan, jos ottaa ajatellakseen, miten he aina ovat erillään olleet!
Minkä tähden Holmannin matami juuri samalla silmänräpäyksellä vaipui ajatuksiinsa, nirpisti suunsa kokoon ja kiitti, ettei hän voinut juoda enempää kahvia! — ja jotenkin odottamattomasti lyhensi vierailuansa, se kaikki jääköön tässä sanomatta. Sitä vaan voi varmana pitää, että siitä hetkestä ruveten hiljainen taistelu vedenpinnan alla alkoi heidän keskensä — ystävällisimmässä muodossa, on meidän lisääminen, jos ei juuri muutenkaan, niin ainakin Holmannin matamin tähden.
Kahvitervehdyksiä jatkettiin mahdollisuuden mukaan vieläkin useammin kuin ennen, ja Barbro samoin kuin Holmannin matamikin keskustelivat ja tuumiskelivat kaikkia mahdollisia asianhaaroja — paitsi sitä yhtä, mikä heidän kummankin sydämessään kyti — miten he kumpikin puolestaan Nikolain ja Sillan tulevaisuutta suunnittelivat. Tuossa yhdessä kohdassa he vaan vartioivat toinen toistansa oikein valtiomiehen hiljaisuudella, juuri kuin kaksi sakinpelajaa, jotka eivät uskalla liikahtaa, ennen kuin toinen on miettinyt, minne toinen pyrkii; — Holmannin matami — tämän tahi tuon sangen varovaisen arvelunsa aikana — vaanien kaikkia pienillä, tarkkuudesta jännittyneillä kasvoillaan ja kylmillä, siniharmailla silmillään, jotka kävivät niin kirkkaiksi ja niin pieniksi, kuin pienentävän olutlasin pohjan lävitse katsottuina; Barbro taas pyöreänä, vierasvaraisena, suurena ja lihavana, karkeiksi pöhistyneine muodonpiirteineen, myötäänsä sangen mieluisesti laverrellen siitä ajasta, jolloin hän pääkonsulilla palveluksessa oli.
Muttayhdessäasiassa vakaantui heille kummallekin yhä lujemmaksi tämä päätös; — jos itse ei millään ehdoilla voisi päästä heidän luonansa asumaan, niin olisi hän kaikessa tapauksessa se, joka panisi jyrkän esteen, ettei se toisellekaan tulisi onnistumaan!
Molemmat anopit kokivat taukoomatta parhaimpain voimainsa mukaan tehdä esteitä toinen toisensa toiveille. Mutta tuosta hiljaisesta, hyvin harkitusta taistelusta, jota syvyydessä heidän ympärillään käytiin, ei ollut Nikolailla eikä Sillalla aavistustakaan.
Kun Holmannin matami oli nähnyt, miten Silla saattaisi käyttäytyä — hän ihmetteli kuin pilvistä pudonneena omaa sokeuttaan! — oli hän alkanut oikein ankarasti pitää häntä silmällä — ja sitä paitsi hän koki vielä uutterammalla vaanimisella ja vakoilulla pitää Nikolaitakin tarpeellisen etäällä!
Toimettomuuden hedelmät olivat, paha kyllä, jo ilmaantuneet, eikä niitä vastaan ollut muuta neuvoa, kuin tunnollisesti pitää silmällä, että Silla myötäänsä pysyisi työssä. Hän saisi todellakin ryhtyä johonkin semmoiseen, jossa riittäisi tointa näiksi pitkiksi, valoisiksi kevätilloiksi ja josta jotain apuakin olisi, eikä vaan juosta maitoa noutamassa taikka rientää ulos joka ainoa kerta, kun vaan joku tulisi ja häntä vapauteen pyytäisi!
Nikolai sai siis hyvinkin pian huomata, että asema tuli kaikeksi muuksi, vaan ei paremmaksi, sen jälkeen, kun hän kosijaksi oli itsensä ilmoittanut. Mutta huolimatta siitä, että hän sai ainoastaan silloin tällöin vaan vilahdukselta Sillaa nähdä, oli todenteolla kuitenkin pitkä askel eteenpäin menty. Hänen tarvitsi nyt vaan työskennellä ja olla uuttera, ja sitä hän tekikin miehen tavalla; vasara ja moukari liikkuivat hänen käsissään kuin höyryn voimalla vaan!
Erääsen asiaan nähden hän tunsi itsensä myöskin sangen rauhoittuneeksi; sillä kun Holmannin matami niin ankarasti vartioitsi häntä, joka kuitenkin oli julkinen sulhanen, niin oli kait hän yhtäläisesti varoillaan myöskin muita vastaan! Oli sangen hauska tietää, ettei Silla enää ollut tavattavana noiden kevytmielisten tyttöheitukkain seurassa siellä ylipäässä kaupunkia iltasilla…
— Kylmä hiki alkoi kuitenkin valua alaspäin hänen selkäänsä pitkin, kun hän eräänä päivänä tapasi nuoren Wejergangin, joka juuri astui ulos hänen äitinsä luota. Hän katseli tihrutteli vaan huolettomasti ovella Nikolaita päin naamaa, ikään kuin ei olisi oikein häntä enää muistanut, nyykäytti päätään häntä kohden, ja kysyi sitten mennessään Barbrolta, joka seisoi sisällä: — "Tuokos se on sulhasmies?"
"Mitä hän täällä on tehnyt, äiti?"
"Ei mitään!"
"Oletko sinä lainannut rahaa häneltä?" jatkoi hän terävästi.
"Vieläkös mitä!… En killinkiäkään — niin hyvin kuin sitä tarvitsisinkin!"
"Mitä hän puhui?"
"Hän tahtoi vaan sytyttää sikarinsa, niin kuin hän tekee usein tänne alaspäin kulkeissaan. Sehän ei suinkaan saata sinua millään tavalla vahingoittaa! — Enkä minäkään luule maksavan vaivaa siitä häntä kieltää… sinun tähtesi, enempää kuin omastakaan puolestani!" Tämän viimeisen lausui hän närkästyksestä tulipunaisena.
"Ei, minä kyllä en siitä saata häntä kieltää, äiti! — Mutta muista tarkoin se, — että jos sinä rahaa häneltä lainaat, silloin on kaikki mennyttä meidän välillämme!"
"Oh, Nikolai, sinä olet niin kiivas! — Ei, vieläkös mitä!… Kyllä minä en lainaa!" Hän kääntyi samassa poispäin ja pisti jotakin, mitä hänellä oli kädessään, alas poveensa! — "Vieläkös mitä!"
"Minä luulin kuulleeni, että hän puhui minusta!"
"Ei, vieläkös mitä!"
"Ihan varmaan, äiti!" väitti hän synkästi. "Sinustako?… No niin, minä hiukkasen kerroin hänelle, miten sinä päivät päästä päähän ponnistelet saadaksesi kokoon muutamia killinkivaivaisia, joita sinun täytyy viedä Holmannin matamille!"
Barbro puhui vähäsen sitä ja tätä, ja tuntui ikään kuin hänen olisi tarvinnut haeskella sanojansa.
"Ja luultavasti puhuit minun ja Sillan välisestä asiasta myöskin?" kysyi hän urkkien.
"Oh, enpä sentään! Sen hän tiesi niin hyvin muutenkin. Niitä on kyllä muitakin kuin minä täällä kielikellojen pesässä semmoisia, joilla on seikat selvillä… ja niin totta kuin elän, Nikolai, ei se juttu ole minulta lähtenyt — tänä päivänä!" lisäsi hän.
"Siinä tapauksessa olisit minun puolestani varsin hyvin saattanut sen sanoa; — saattaisi olla varsin hyvä tieto sille miehelle, että Silla on toisen miehen morsian!"
"Enköhän sitä liene sanonutkin? — Mutta ei hän sitä ottanut uskoaksensa!"
"E-heikö, sitäpä luulenkin!" Nikolai seisoi akkunan ääressä ja mietiskeli… "Nuo Wejergangin vierailut"…
— Hänellä oli kylliksi suuttumuksen ja harmin syytä ollut näinä päivinä pajassakin. Hän oli juuri pääsemäisillään mestarisälliksi. Vanha Ellingsenin matami oli tämän tähden useampia kertoja lähettänyt häntä luokseen kutsumaan, ja näytti siltä, kuin asia olisi jo ollut valmiiksi päätetty.
Sillä kannalla se sitten oli heidän keskensä ollut jonkun ajan; eikä se mitään kiireellistä päätöstä kaivannutkaan, koska puheena oli, että vasta syksyllä mies toimeen tarvittaisiin.
Mutta vihdoin alkoi Nikolai kuitenkin luulla, että Ellingsenin matamilla oli jotain erinomaista mielessään.
Hän huomasi myös, että pajassa juteltiin ja juorueltiin sangen ahkerasti. Mutta että Ellingsenin matamilla oli tarkoituksena kaupastansa erilleen pyrkiä, se pällähti hänen päähänsä vasta sitten, kun hän eräänä päivänä kuuli jonkun kisälleistä tokaisevan:
"Eihän liene pajassa ketään, joka tuumisi tehdä haittaa Olaville ja riistää leipää hänen suustansa? Jos uskaltaisi jokukaan niin tehdä, saisi kyllä olla varoillaan!… Sillä koko pajaväkihän pitää Olavin puolta!"
Kyllä Nikolai tiesi varsin hyvin, että he kaikki häntä sen tähden karsaasti katselivat, kun hän myötäänsä seisoi siellä ja taukoomatta teki työtä kuin orja, piti tarkalla rahansa eikä milloinkaan heidän olut- ja viinakemuihinsa osaa ottanut.
Kumppalittomaksi oli hän nyt kerrassaan jäänyt! — Ja siihen aikaan, kun oli kysymys mestarisällistä, huomasi hän, että kaikki hänen entiset kolttosensa kaiveltiin esille ja uudelleen puheeksi otettiin, niin että kaikki laitettiin sekaiseksi ja rupaiseksi kuin poro kahvikupissa, — tuosta vanhasta poliisi- ja tappelujutusta aina siihen saakka, kun hän lapsuutensa päivinä lautaristikoissa piileskeli!
Nämä vanhat jutut olivat vieläkin Nikolain kirveleviä haavoja. Aina hän luuli niiden jo unohduksiin jääneen, mutta kuitenkin ne aina jälleen esiin tulivat! — ja nyt ne kävivät jo tuskastuttaviksi! Hän ponnisteli voimiaan, jotta eivät muut sitä huomaisi hänen kasvoistansa, mutta lempeältä ei hän sentään näyttänyt siellä seistessään!
Parasta olisi saada asia selville Ellingsenin matamin kanssa, mitä pikemmin, sitä parempi!
Ja pian Nikolai seisoikin lakki kädessä hänen asunnossaan kuulustamassa, miten hänen oikeastaan olisi menetteleminen.
Monta kertaa siinä kuului "hm" ja kauan siinä rykimistäkin kesti, ennen kuin eukko sai lasit nenältään ja sitten taaskin säntilleen hiuksiinsa. Sitten viimeinkin alkoi tuo monenmoinen kiertely ja kaartelu: — ei hänellä ollut ensinkään tarkoitusta loukata. — Kyllä Ellingsenin matami tiesi, että hän oli kelpo seppä; mutta niitä oli monta, jotka tiesivät Olavista, että hän oli oikein rehellinen ja hyvä mies; ja hän oli nyt jo vanha eukko, joka tarvitsisi jonkun, keneen voisi oikein luottaa, — niin, millään tavalla tahtomatta Nikolaita loukata; mutta hän sai nyt sentään asiata vielä miettiä…
Tämmöinen se tieto oli, minkä hän sai, ja näin oli nyt sekin toivo umpilukkoon luiskahtanut, johon hän oli luottanut ja jota oli maininnut Holmannin matamille Sillaa pyytäessään.
Seuraavana aamuna pajaan tullessaan näyttivät kaikki semmoisilta kuin olisivat olleet ivanauruun purskahtamaisillaan. He tiesivät hänen siellä käyneen ja saaneen Ellingsenin matamilta semmoisen vastauksen!… Mutta jos he luulivat voivansa ärsyttää tahi peloittaa hänet sieltä, niin siinäpä he erehtyivät!
Olavi ei näyttänyt olevan millänsäkään, ja lyöttäytyipä hän vielä päälliseksi kohteliaaksi ystäväksikin, jotta sitten yhdessä olisi kankirautaa halkaistu.
Nikolai käänsi vaan selkänsä hänelle.
"Minä en milloinkaan ryhdy toisen miehen työhön, enkä myöskään suvaitse toisen, kavaluus mielessään, tunkevan omaani! — jos ei tahdo saada hyväkseen moista hitsausta, että kuumenee selkänsä kuin tuo punainen rauta!" — jupisi hän, luoden silmäyksen Olaviin.
Kaikki vaikenivat.
Mutta päivällislevolla syntyi paljo juttua ja pakinata siitä asiasta. Sillä kaikki olivat kuulleet, että hän oli sopimattomasti Olavia uhkaillut; — ja Olavi myöskin varovaisuuden vuoksi pyysi toisia pitämään muistissansa, mitä Nikolai oli hänelle lausunut.
"Näytti siltä, kuin saattaisi hän käyttää moukaria muuhunkin kuin kankien takomiseen, tuo mies, jos vaan pääsisi kahdenkesken!"
Nikolaille he saivat puhua niin paljon kuin tahtoivat vaan; hän teki työtään, hän, eikä kuullut, että Hägbergillä olisi ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Yhtä aavetta vastaan hän nyt vaan oli varoillaan!
Mutta erään työn tahtoi Nikolai tehdä ennen kuin kaikki hiiteen heittäisi — mennä suoraan Hägbergin luokse ja selvittää seikat hänelle; sitten saattaisi mestari antaa todistuslauseensa kenelle tahtoisi, jos häneltä kysyttäisiin.
Mutta Ellingsenin matamin ratkaiseva vastaus viipyi viipymistään viikosta viikkoon — kaksi kokonaista kuukautta.
Mitä mahtoi eukko tuumia? Koko pajaväki sitä ihmetteli — täytyihän hänen syksyksi saada mestarisälli.
Vihdoin — eräänä aamuna se ilmaantui sanantuojan muodossa.
* * * * *
Polttavan kuuma kesäpäivä oli iltapuoleen joutunut. Pihanperäisen harmaan puurakennuksen, jossa Holmannin matami asui, molempain kerrosten pieniruutuiset akkunat olivat auki ja imivät tuota viileyden mukaista, mitä ilmassa oli, asukkaiden siellä sisällä puuhaillessa, toinen toistaan keveämmissä vaatteissa. Ainoastaan silloin tällöin saattoi vieno tuulenhengähdys hiljaisesti häälymään nuo melkein lävitsenäkyvät, akkunain puolitiehen ulottuvat varjostimet sekä valkeat pesuvaatteet, jotka olivat pihaan nuorille kuivumaan levitellyt.
Ulkopuolella alakerroksen akkunan edessä lähellä maakerroksen käytävää seisoi hoikka, mustasilmäinen, nuori tyttö kierrellen vesijohdon hanaa, jonka alla hänellä oli astiassa pesuvaatteita. Hänen päänsä näkyi milloin akkunaverhojen yläpuolella, milloin niiden alapuolella, vesisuihkusta vilvastuneena ja virkistyneenä.
Yhtäkkiä hän jäi liikkumatta seisomaan perin hämmästyneenä.
Nikolai astui pihaan, matala lakki voittoriemuisesti kallelleen työnnettynä:
"Maailma on sentään kyllä hyvä, sanon minä sinulle, Silla! Pääasiana vaan on toimia niin, että säntillisyys ja rehellisyys on kaiken perusteena ja pohjana… Jolla ei isää ole, hän saapi itse olla omana isänään, näetkös!"
"Mutta, Nikolai… tiesitkö sinä äidin kotoa poissa olevan?"
"Sepä kysymys; mitäpä en minä tietäisi! — Äitini sanoi äsken juuri, että tähän aikaan ovat Antonisenin pesupäivät!… Mutta, näetkös, Silla, siksi se nyt käypi, — niin, jos tahdot tietää, niin minä olen saanut tänään kutsut mestarisälliksi Ellingsenin matamille… Ei se tee muuta kuin kymmenen taaleria kuukaudessa, se!"
"Mestarisälliksikö? Onko se totta, Nikolai!" Hän astui askeleen takaperin vesiastiansa äärestä ja loi epäilevän silmäyksen häneen… "Ja tulet tänne tuommoisena nokinaamana!" — Hän heitti kiireesti pesunsa astiasta. — "Sinähän olet oikein kamalan musta! — Mestarisälliksikö, niinkö sinä sanoit?… Ei, onko se oikein totta? — Hoh-hoh, saatpa luvan suvaita hiukkasen huuhtomista, enhän minä saata mestarisälliä nähdä tuommoisen noen lävitse! — — Ei hän siis kysynytkään ensin Olavia, se Ellingsenin matami?"
"Ei, sitä ei hän tehnyt!"
"Ja eikö ollut ketään, joka olisi sinua panetellut ja matamia peloitellut sinua ottamasta — niin kuin ennen?"
"Oh, Hägberg on kyllä saanut hänet uskomaan, ettei hänellä ole minkäänlaista haittaa minusta ollut."
"… Kunpa he eivät vaan taas olisi puuhissaan ja tekisi mitä voivat! Sillä kun sinä kuljet eteenpäin heidän edellänsä, se pistelee ja kaivelee ja kiusaa vähän heitä jokaista — aina siitä saakka, kun sinun täytyi tehdä rattaantapit Olavin puolesta. Ja sen tähden he kaivavat esiin kaikki ne vanhat kolttoset, mitkä vaan muistaa saattavat!"
"Joutavia! — Maailma on kyllä hyvä, sanon minä sinulle, ja Ellingsenin matami saapi ottaa semmoisen sepän, joka hänen liikettänsä parhaimmin hoitaa. Sitä paitsi se nyt pysyy jo sinänsä, ja välikirja tehtiin aamupäivällä. Ja se oli kyllä hyvään tarpeesenkin, sillä ne rahat, jotka äiti viimeksi taas lainaksi sai, ne… ne… huit!" — hän vihelsi tässä — "menevät samaa tietä kuin edellisetkin… Lamaantuvan näkyvät, lamaantuvan näkyvät hänen asiansa, näetkös! — Minun nähdäkseni hänen kauppansa kulkee takaperin eikä eteenpäin… ja voitot menevät minun luullakseni väärään kurkkuun!"
"Nythän sinä olet niin hieno ja kiillotettu, että naamasi oikein loistaa… Hiukset toiselle puolelle… muuten otsatukka rupee ylvästelemään…"
"Minä laukkasin suoraapäätä pajasta, näetkös, tullakseni tänne tuomaan sinulle tietoa siitä. Olin äidin luona ensin, ja siellä minä hänelle lupasin tänä iltana mennä rantaan makrilleja ostamaan… Sinne on tullut tänään kaksi jaalaa, sanovat!"
Sillan naamasta näkyi, että se oli kerrassaan innostava uutinen. Molemmat he olivat kaupungin lapsia, ja makrillien tulo johti muistiin tapauksia niiltä ajoilta, joina he vielä lähellä laivasiltaa asuivat.
Hän näytti hetkisen neuvottomalta.
"Uskaltaisinkohan ottaa huivin päähäni ja seurata sinua?" huudahti hän… "Varro vaan minua hiukkanen aikaa tuolla alempana, Nikolai, — niin ettemme täällä kaduilla vielä kulje yhdessä!"
Se oli ehdotus, jota ei ollut helppo vastustella — niin hartaana kuin hän sen lausui… Ja olihan Nikolai nyt tänään päässyt mestarisälliksi!
Eikä hän kauan kuhnaillutkaan, ennen kuin jo oli muuttanut ylleen siniraitaisen hameen ja kaapannut huivin päähänsä, ja sitten hän jo riensi hänen jälkeensä!
Yhdessä he kiirehtivät sitten satamaan päin. Silla pakisi tyytyväisenä niin kuin entisinäkin aikoina, kun he varkain retkilleen lähtivät; Nikolai sitä vastaan ei kerinnyt muuta kuin katselemaan ja kuuntelemaan häntä. Ja keskitietä he samosivat eteenpäin kaikella muulla tavalla, vaan ei varovaisesti; kokonaisia tomupilviä tuprusi joka askeleella. Nikolai näki ainoastaan Sillan mustasilmäisenä, hartaana ja rattoisana pölyn keskellä.
Alapäässä kaupunkia oli näin lämpimänä kesäiltana tavattoman paljo kansaa kalasillan läheisyydessä. Selvästi näkyi, että siellä oli jotain, mikä tavallisuutta enemmän synnytti elämää ja liikettä. Tuonnempana sillalla seisoi joukko ihmisiä, jotka kiikkuivat käsipuilla ja kurkistelivat kaikkia niitä, jotka siellä alhaalla tungeksivat meluten, kirkuen ja huutaen esiin, saadaksensa makrillin illallisekseen.
Tuo sinivehreä, kiiltävä kala, niin pyöreä, voimakas ja kiivas, luotu salaman nopeudella merta kulkemaan, pää muodostettu vedenhalkaisijaksi ja kimmoiseksi nuolipontimeksi juuri kuin lähes ihmetyttävän kaitaisen pyrstön kärki, — se oli nyt jo pari päivää loistanut kalasillan teljoilla.
Vielä eilen aamupäivällä oli se ollut harvinainen otus ja tavattu ainoastaan hienoimmilla pöydillä; mutta sitten iltapuoleen tuli vielä yksi jaala lisäksi — oli ollut hyvä kalaonni siellä ulkona Valassaarilla, — ja taaskin tänään kaksi täpö täysinäistä, niin että niitä oli ihan ylenmäärin.
Totta tosiaankin oli makrilleja tullut!… Se on, semmoisia makrilleja, joita työmies pystyy ostamaan. Nyt oli niitä saatavina viiteen tahi kuuteen killinkiin kappale sekä siellä kalasillalla että täällä joella. Keinottelevat myymäeukot kantoivat niitä kopissa kaupungin kaikkiin syrjäseutuihin.
Ja tiensä ne löysivät nyt kaikkialle, missä vaan oli ainoakaan reikä, mistä sopi alas luikua, pata taikka pannu, missä saattoi keitetyksi tahi paistetuksi tulla — kaikkiin laivakeittiöihin satamassa, suuresta, uljaasta höyryaluksesta ja fregattilaivasta noihin keitinuuneilla varustetuihin halkojahteihin ja pieniin kannellisiin jaaloihin saakka, joissa väki lepäili ja paistoi kesäillalla — kaikkiin takapihoihin ja pienille syrjäkaduille, aina maakerroksesta ylimmäiseen ullakkohuoneesen saakka. Työmiehet ja pienet käsityöläiset, miehet ja naiset kävelivät tänä helteisenä iltana yksi tahi kaksi taikka kolme makrillia kädessään, aina sen mukaan, miten heillä suita kotona oli. Paistetun makrillin hajua tuntui korttelittain kaupungissa!
Kalattäytyimyydä, ilma oli niin kamalan kuuma! —
"Niin, oikein siunatun lämmin ilma", vastasi Andersenin mummo huumaantuneena, — "joka kaupunkia siunaa kaikilla näillä makrilleilla!"
Tällä kalalla on myös ollut kammoluulonsa, joita vastaan on taistella täytynyt, vaikka se, sangen vaatimattomasti kyllä, ei ole pyytänytkään parempaa suosiota, kuin syötäväksi päästä! Sillä on ollut, näet, maineensa, että se on Pohjanmeren kannibali, oikein suora ihmistensyöjä, ja että sen lihan mustuus on tullut uponneista merimiehistä!
— Nikolai ja Silla olivat myös alhaalla veneiden luona saadakseen näppiinsä osansa illan herkuista. Ei ollut Silla turhan vuoksi koko lapsuutensa ikää laivasillan lähellä asunut, ja kaapata pois paras kala juuri eukkojen nenän edestä — se oli vaan turhan pieni temppu hänelle!… Hän seisoi hartaasti tinkien ja kurkotteli veneesen.
"Kiitoksia tuhansia, mummo; mutta älkää päivänpaahtamaa makrillinnahkaa minulle turkuttako! — Antakaa noita, jotka tuolla tuhdon alla loikovat — ne kaksi, — juuri ne, ne!"
Hän punnitsi niitä käsissään nähdäksensä, olivatko ne kiinteitä ja tanakoita.
Nikolai työnsi jo kätensä housunsataskuun; mutta Silla nakkasi halveksien makrillit alukseen jälleen.
"Nämähän ovat jo vanhoja kuin taivas… silmätkin himmit kuin sarvilyhty!"
"Nuo kauniit…"
"Ole sinä vaiti, Nikolai! — — Jos meidän täytyy tuollaisiin tyytyä, mummo, niin saatte luvan heittää pois killingin taikka pari…"
Ne pantiin todellakin viiteen killinkiin kappale. "Sinäpä olet todellakin mokoma kauppamies, Nikolai!" härnäsi Silla Nikolaita kotimatkalla. "Mutta, näetkös, miten suuria ja tuoreita nämä ovat?…"
Siellä ylempänä seisoi Barbro rapullaan, käsi otsalla tähystellen, eikö Nikolai kaloineen jo pian saapuisi.
Joka siivosti ja säädyllisesti kulki tietä eteenpäin, se oli Silla, ja hänen kanssaan pakinoi Barbro rapultaan, kunnes Nikolaikin viimein tallusteli ylös kantaen niitä kahta makrillia.
Niin, totta kait täytyi Sillan poiketa huoneesen ja koitella, miltä ne maistuisivat; — eihän milloinkaan saattanut kysymykseenkään tulla, että Barbron kunnia ja ylenpalttinen vieraanvaraisuus muuta suvaitsisi!
Siellä keittiön uunissa Barbron luona käristettiin ja paistettiin makrillit tänä valoisana iltana. Tuo omituinen, vähäisen kitkerä paistinhaju tunkeutui yhä tuntuvampana ja haluttavampana uunista ulos.
Sitten piti palaset kääntää, panna uutta rasvaa pannuun, — taas kirinätä!…
Haju tunkeutui avoimesta akkunasta kauaksi kadulle.
Barbro puuhaili siinä pyylevänä ja paksuna vaivaloisesti liikkuen, sillä aikaa kun Silla, ketteränä ja neuvokkaana, pisti hänelle käteen milloin yhtä milloin toista, kiirehti edes ja takaisin ja painoi naamaansa melkein paistuviin kaloihin asti ja pakinoi luulojansa niistä jo paljoa ennemmin kuin Barbro oli ehtinyt asiata ajatellakaan.
Nikolain leveä, tyytyväinen naama seurasi sangen hartaalla innostuksella tätä paistamismenettelyä.
"Semmoinen makrilli on mieskin, joka noin suvaitsee paistamista, niin on!"
Ja sitten viimeinkin sai ottaa palaset suoraapäätä pannusta pöydälle!
Illan viileys alkoi jo lauhdutella kuumuutta siellä lämpimäin seinäin sisäpuolella. Nuo kolme, jotka siellä makrillia ahmivat, tunsivat oikein juhla-illan tuulella olevansa.
Ja vielä mestarisälli!…
Neljän seinän sisäpuolelle suljettuna, niin kuin hänen täytyi istua työnsä ääressä pitkät illat päästä päähän, äidin alituisesti haukan tavalla häntä vaaniessa, ei Sillalla ollut muuta keinoa kuin sitten tehtaassa koettaa vahinkoansa korvata.
Siellä hänen vangittu halunsa yltyi semmoiseen hartauteen, että oikein hänen silmänsä loistivat, ja aina myötäänsä kesti juttua ja kuiskumista ja lavertelua noiden hänen erilaisten perikuvainsa — Kristofan ja Gundan, reipaskäyntisen ruotsalais-Leenan ja kielevän Jakobinen seurassa. Kun ei hän itse saattanut seuraan päästä, niin täytyi hänen kaikissa tapauksissa edes saada tiedokseen, miten muut olivat huvitelleet ja mitä heille muuten lienee tapahtunut. Sillä tavalla hän eli muiden mukana, vaikka vasta heitä jäljempänä.
Luonnollista oli, että se oli Kristofa, joka kaikki tapaukset osasi kuvailla jonkunlaisessa miellyttävän hurmaavassa valossa. Lyhyt kävelyretki, arveltu kihlaus, karkelo-iltama, — kaikki hänen vilkas mielikuvituksensa muodosteli niin kummallisiksi sattumisiksi, joista ei suinkaan sankaria puuttunut, — semmoista mieltäjännittävää, salaperäistä olentoa, jolla milloin oli sikari, milloin oli ilman sikaria, milloin ei ollut tuntevinaan heitä, milloin iski silmää heille taikka vaan hymyili! Tuommoinen kuvailtu henkilö saattoi olla joku keikari kaupungista taikka sieltä tehtaiden konttoreista, joka kuitenkin usein tuskin aavistikaan, että hänen tulonsa ja käyntinsä pantiin sellaiseen värivaloon taikka synnytti semmoisia kuvitelmia tyttötynkkäin sydämissä; — jolla ei kuitenkaan ole väitetty, ettei niitäkin olisi ollut, jotka sitä kyllä aavistivat ja kokivat juuri sillä tavalla tarkoitustensa perille päästäkin!
Kun Kristofalla oli sellainen taipumus lankojen kehräämiseen, kutoutui niistä suuria romaanipätkiä, jotka Silla, silmät selällään, korjasi talteensa ja joita hän sitten jälkeenpäin kotona vielä paremmin kehitteli.
Silla itse oli pieni romaani, niin kuin hän itse sitä ajatteli; — mutta ei hän millään muotoa uskaltanut sitä Nikolaille kertoa!
Hänen täytyi pitää varalla, mennessään päivällisaikana äidilleen jotakin Barbron puodista ostamaan, — ettei Wejergang taas tehtaalta palatessaan olisi poikennut sinne sikariansa virittämään!…
Edellisellä kerralla, kun hän taas oli hänet tavannut, oli Wejergang nauranut ja kysynyt, oliko tuo mustasilmäinenkin jo tottunut pakenemaan häntä? — ja sanonut, ettei hän sentään niin kauhistava ollut!… Olihan hän, Silla, ollut myötäänsä kadoksissa näinä viimeksi kuluneina aikoina! Oli semmoisia, jotka kertoivat, että hänen äitinsä säilytteli häntä häkissä jonkun vaarallisen sepänsällin tähden — oliko se totta, semmoinen?… Kun on nuorella tytöllä kaksi noin mustaa silmää, ei hänen sopisi niitä kätkössä pitää…
Ei Silla ollut vielä asettunut häntä kohtaan juuri varsinaiselle sotakannalle; — mutta kyllä tiesi hän, nuori Wejergang, varsin hyvin, että hän oli varoillaan ja vartoili siksi, miten kauan hyvänsä sitten olisi viipynytkin, kunnes hän lähti puodista pois!
Se oli ikään kuin päivänsiinne korkean, suljetun lauta-aidan lävitse!
Muuten kului aika, päivä yhtäläisesti kuin toinenkin, muutellessa tehtaan surinasta suoraapäätä kodin työhön, ja Holmannin matami oli sangen tyytyväinen siihen hyötyyn, mitä hänellä, totta sanoen, oli Sillasta tänä kesänä ollut! Että tytär siitä myötäänsä kelmeni, vaaleni ja laihtui, ei se hänen mielestään niin mitään huomiota ansainnut; se oli vaan todisteena siitä, ettei Silla ollut tottunut säännölliseen, uutteraan työhön.
Niillä muutamilla kerroilla, joina Nikolai sai tilaisuutta lausua sanasen hänelle, valitteli Silla surullisesti.
Hän kävi niin katkeraksi, että itki kertoessaan, mitä kaikkea ne muut — kaikki muut! — saivat hyväkseen käyttää, mutta hän vaan ei!… Ensin oli hän koko lapsuutensa ajan ja vuodet ollut kotonansa maakerrokseen suljettuna, ja nyt — kun hänen, taivas nähköön, pitäisi jo täysikasvuinen olla — oli hän suoraapäätä joutunut tämmöiseen pakkotyöhön!
Kun hän sitten hetkisen aikaa oli synkkänä ja ikävystyneenä tätä itkeskellyt, kävivät hänen tarkastelunsa toiseen suuntaan, ja hän alkoi varsin kiihkeänä jo ennakolta ajatuksissaan kuvailla, miten he sitten huvitteleisivat, — hän ja Nikolai, — kun hän kerran kotoansa selviäisi. Hän pitäisi hauskaa, samoin kuin kaikki muutkin nuoret; sitten saattaisivat he pitää hyppyjä omassa tuvassaan! — ja veneellä soutaa merelle iltasilla ja kalastaa, ja sunnuntaisin mennä ruokakoppineen metsään ja huutaa ja hoilata niin kovasti, että vuoret kaikuisivat…
Hän oli melkein hurjistunut, ja hänen silmänsä oikein säkenöivät, kun hän ajatteli kaikkea sitä pakkoa ja työtä, jota hänen täytyi kestää.
Mutta jos ei hän jutellen sitä tyhjentänyt, mikä hänen sydäntänsä täytti, näytti hän sortuneelta — aina sortuneemmalta joka kerralla, Nikolain mielestä. Hänen kasvoistaan kuvasteli, hänen nähdäkseen, niin surullisen valittavainen muoto.
Ei ollut mitään muuta keinoa kuin purra hampaitaan yhteen ja takoa — ja toivoa vapautuksen aikaa talveksi!…
Jörgine Korneliussen, joka asui lähimmässä naapuritalossa, sama, joka neuloi suutareille — hän oli sellainen hiljainen, siivo tyttö! Hänen kanssaan saisi Silla seurustella, tuumi Holmannin matami; hän alkoi, näet, tulla käsittämään, että silläkin asialla, nimittäin velvollisuuksiinsa totuttamisella, myöskin saattaa olla rajansa! Sunnuntaisin he voisivat vuorottain hyvin käydä toisiansa tervehtimässä, sillä tavalla he olisivat heidän silmäinsä alla sekä siellä että täällä!
Ja Holmannin matami salli vielä senkin lisäksi, että Silla eräänä sunnuntaina saisi mennä kävelyretkelle alas kaupunkiin. Täytyihän toki jotain huvia nuorilla ihmisillä silloin tällöin olla!
Silla oli koko viikon odotellut tätä sunnuntaita oikein kärsimättömän hartaasti, juuri kuin lintu, joka on häkistä laskettava, ja sen aamun koite valaisi suuria toiveita, mitä päivä mukanansa toisi…
Muhennus ja kaalikset eivät tuntuneet tänään ensinkään valmistuvan, niin että olisi saattanut päivällistä syödä. Ja sitten vielä piti sen jälkeen niin tuskastuttavan kauan odotella Jörgineä, jonka vaatetus ei ottanut valmiiksi joutuakseen.
Vihdoinkin hän tuli, vyötäisiltä kurottuna ja virkattu rimssu kaulassaan. Mitä laatua öljyä tahi rasva-ainetta se oli, jolla hän oli hiuksiansa tahrannut, jääköön tässä mainitsematta. Kuitenkin tunsi Silla itsensä ruskeassa olkihatussaan ja sileässä, valkeassa kauluksessaan sillä hetkellä mitättömän arvoiseksi hänen rinnallansa. Mutta siitä huolimatta hän kuitenkin kiirehti käsikoukkuun ystävättärensä kanssa; — nyt oli heidän lähteminen ulos huvitteilemaan!…
Ja alaspäin kaupunkiin nyt mentiin, — ja Silla pureksi kärsimätönnä suitsiansa päästäkseen kylliksi aikaiseen, jotta voisi kaikkiin päivän huvituksiin osalliseksi käydä.
Kaduilla ja puistoissa kuljeksi näin ylhäisten aikana, sunnuntain iltapäivällä, suuri yleisö komeissa vaatteissaan edes ja takaisin toinen toistaan katsellen; ja Sillalla ja Jörginellä oli kylliksi aikaa toiselleen huomauttaa hienoimpia kuosivaatteuksia, — erittäinkin noita leuan alla irrallaan kierteleviä ja sitten selän taakse jälleen viskattuja pitkiä, valkeita, häilyviä huntuja! Tämän lisäksi vielä valkeat olkihatut vaaleansinisine tahi vaaleanpunaisine nauhoineen ja ruususolmuineen tulivat sitten heidän hartaimman ihmettelynsä esineiksi.
He kävelivät ylöspäin, ja he kävelivät alaspäin, kadottivat nähtävistään ja tapasivat uudestaan samat puvut ja samat jäykät, tyynet sunnuntainaamat…
Tätä oli nyt jo niin kauan kestänyt ja kyllästyttävän moneen kertaan nähty, ja Silla vaati, että mentäisiin johonkin muualle, jonka tähden siis Jörginen johdolla tehtiinkin kävelyretki linnoituksen ympäritse.
Luonnosta he eivät välittäneet; he tapasivat vaan siellä ja täällä jonkun väsyneen, kaikkeen kyllästyneen olennon, joka silminnähden ei tiennyt, millä kuluttelisi tämmöisen sunnuntai-iltansa, ja sen tähden aina toisinaan seisahtui ja tirkisteli ylös puihin.
Päivystäjä huusi pitkäveteisen komennussanansa. Se lähti juuri kuin leveä haukotus hänen suustaan päivällislevon jälkeen. — Tyynellä, kirkkaalla vuonolla oli veneitä ja laivoja, jotka ajelehtivat veden pinnalla päivän helteessä ilman tuulta…
Täällä ei ollut mitään nähtävää; ja sitten lähdettiin taas alaspäin satamaa kohden.
Tyhjää oli sielläkin; sunnuntailepo vallitsi… Laivatkin olivat tipo tiessään!
Taaskin retki ylöspäin kaduille!
Torilla oli koolla muutamia joutilaita voimia, jotka olivat keksineet erityisen huvitilaisuuden sunnuntaikseen "nakkien kelloja" juuri heidän takanansa kirkkoon soitettaessa, ja sinne kansaa kulkikin iltasaarnaa kuulemaan. Väsyneinä, kyllästyneinä ja janoisina he jatkoivat kävelyänsä pitkin katuja, kunnes ennättivät tuohon kirjavaan ihmisvirtaan, joka pyrki alaspäin rantasillalle, missä höyrylaiva herkeämättä tuli ja meni saatellen ihmisiä vuonon ylitse saarille.
Tässä syntyi erimielisyyttä.
Jörginen mielestä oli siinä niin liian paljo väkeä, ja kentiesi oli muutenkin sopimatonta mennä laivaan nyt, kun jo alkoi olla myöhäistäkin.
Mutta Silla arveli, että he olivat nielleet tomua jo kylliksi kauan kaduilla, ja että heidän kyllä sopisi käyttää hyväkseen se lyhyt aika, mitä vielä oli jäljellä. Vai haluttiko kentiesi Jörgineä palata kotiin tyytyväisenä siihen huviin, mitä hänellä oli ollut?
Vilvakalta ja raittiilta tuntui istua ilmanvirrassa siellä höyrylaivan kokassa ja lepäillä hiukkasen turhanpäiten kierreltyään ympäriinsä helteisessä ilmassa!
Sitten astuttiin tästä täyteen tungetusta höyrylaivasta maalle saareen, missä väki jälkeenpäin katosi moniin varjokkaisin lehtikujiin.
Heti maalle tullessa viittoi suuri huvipaikka, joka siinä koko lahdelmaa vallitsi, tulijoita luokseen houkutellen, kaikki portit selkko selällään, ja hyppysoiton säveleet virtasivat sieltä menijätä vastaan. Siellä sisäpuolella oli iloa ja elämää!
Silla seisahtui kurkistellakseen sinne ja soittoa kuunnellakseen, mutta pahasti suuttuneena tempasi Jörgine hänet mukaansa.
Että säädyllinen tyttö pysähtyy semmoiseen paikkaan!…
Silla astuskeli hitaasti mukana; he kuulivat hyppysoiton ilahduttavia ja kiihdyttäviä säveleitä koko matkan kulkeissaan lauta-aidan vierustaa, ja Silla ahmi niitä molemmin korvin, ja veri aaltoili tahdin mukaan hänen suonissaan.
Vähäistä ylemmäksi, missä polku poikkesi toisaalle päin, jäi hän taas seisomaan; ei hän voinut jättää kuuntelematta soitantoa, ja suututti Jörgineä vielä silläkin, että meni ihan lauta-aidan viereen saakka ja yritteli sisäpuolelle tirkistellä.
Jörgine uhkasi heti paikalla hänet jättää!… Hänen täytyisi kuitenkin säilyttää kunniatansa eikä seistä siellä! Hän puolestansa pitäisi itseänsä liiaksi hyvänä ja olisi liian arka kunniastansa edes kuunnellaksensakaan tuommoista elämätä ja menisi mieluummin siitä niin etäälle kuin mahdollista olisi!…
Hän oli sanomattoman katkera.
Mutta ei Silla todellakaan voinut käsittää sen hiukkaistakaan heidän kunniansa kirkkautta himmentävän, jos he siinä hetkisen seisoisivat ja kuuntelisivat!… eikä senkään, millä retkillä he olivat!… Missä oli hiukkanenkaan iloa ja elämää, siinä piti heidän kait sulkea silmänsä ja pistää sormet korviinsa! Mutta missä oli niin "sopivaa ja säädyllistä", siellä heillä myöskin oli huvia ollut niin sangen niukalta!…
Ja hän tahtoi heti antaa kiiltävän kaksitoistaisen, jos Jörgine saattaisi mainita hänelle soveliasta huvia, kun he saivat vapaan päivän — he olivat nyt hakeneet semmoista sekä kauan että uutterasti!
Hän meni etemmäksi…
Jörginen laskun mukaan oli vielä hyvää aikaa, ennen kuin iltaliike huvipaikoille alkaisi — ja he käyttivät sen tehdäkseen muutamia kävelyretkiä tiellä, menemättä kuitenkaan kauemmaksi, kuin että he aina saattoivat pitää höyrylaivan nähtävissään ja ajoissa ennättää tuohon suureen väkijoukkoon, joka väsymättömän kärsiväisenä seisoi ja odotteli rantasillalla.
Väsyneinä, tuskaantuneina ja perin rasiintuneina he viimeinkin illan kuluessa saapuivat kotiin, jossa sitten tapahtui niin, että Silla, juuri kun hän teki äidilleen tiliä kaikista niistä paikoista, joissa he olivat olleet ja huvitelleet — uinahti tuolille, jolla hän istui.
Hän tunsi taaskin verensä aaltoilevan soitannon mukaan, ja hän uneksi tanssijaisissa olevansa…
* * * * *
Tuli oli hulmuellut niin mainion rattoisasti Barbron asunnon uunissa jo kaiken ajan syyskylmien kestäessä, vaikka muut ihmiset, kun ei heillä enää ollut parempaa neuvoa, vasta nyt olivat aikeissa lämmitykseen ryhtyä.
Senpä vuoksi siellä tuntuikin niin herttaiselta seistä ja kiikkua ja laverrella myymäpöydän ääressä, ja vieläkin herttaisemmalta se tuntui niille valituille, jotka olivat siksi onnellisia, että heitä kutsuttiin ryyppimään kuppinen kahvia.
Mutta viime aikoina ei Barbro lähimainkaan ollut niin tasaisella tuulella kuin ennen. Myötäänsä vaihteli hänen mielialansa; milloin hän oli luonnottoman saita, niin että siltä näytti, kuin olisi tahtonut joka suurimon ja kahvipavunkin lukea, ja toisina päivinä taas, hyvällä tuulella ollessaan, hän oli oikein määrättömän runsaskätinen ja aulis sekä vieraita että ostajia kohtaan.
Syynä lienee ollut mikä tahansa; mutta varmaa vaan on, että hän aina toisinaan yksin ollessansa vaipui mietteisiinsä… Sokeri-, suurimo-, jauho- ja kahvilaskut olivat jo taas ovelle ennättäneet.
Raha-arkku kuitenkin oli soveliaampi kaikkeen muuhun kuin tuommoiseen suoritukseen; se rutisi ja narisi joka kerta; kun hän päivän kuluessa sen auki veti tahi kiinni sulki.
Mutta aika kiirehti herkeämättä eteenpäin; — ja tuvan uunissa tuli hulmusi myötäänsä niin rattoisasti, näyttäen siltä, kuin ei olisi asujalla hätäpäivääkään ollut.
Ja niin pitkälle oli jo menty, että ylihuomen oli maksupäivä!
Barbro oli hänen luonteelleen vallan tavattoman kiihkeä. Hän oli toivonut voivansa saada vielä kaikkein viimeisintä maksuajan pitennystä ja oli sen tähden pannut toimeen jo kauan tuumitun hyökkäyksensä kauppiasta vastaan siellä kotona hänen omassa konttoorissaan, mutta oli kärsinyt perinpohjaisen tappion. Jos ei hän nyt suorittaisi lupauksiensa mukaan, joita hän jo useampiakin oli antanut, niin! — no niin, siltä se nyt näytti, siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, että pyörä oli kerrassaan pysähtyvä!
Juuri tämä asia se oli, jota Barbro, levotonna kuin kuumesairas ja kylähattu vielä päässään, nauhat solmusta irroilleen laskettuina, edes ja takaisin ovessa käyden selitteli Nikolaille, joka istui keittiössä.
Nikolain naamasta ei juuri voinut huomata, että hän mitään keinoa tietäisi. Päin vastoin, hän istui kumarruksissaan, huulet yhteen puristettuina, ja tirkisteli lattiaan sekä viipotteli peukaloitaan toisensa ympäri. Otsatukka samoin kuin olkapäiden asemakin sekä koko muoto näytti vastahakoiselta.
Barbro istui keitin-uunin ääreen; hän hengitti raskaasti ja huokaili sydämen ahdistuksessa…
Pakko-otto tästä seuraisi, niin totta kuin hän eli!… ja kahdeksanneljättä taaleria se summa vaan oli!
Nikolai tiesi kyllä hyvin, minne äiti nyt tähtäili, ja että hän vaan odotteli, — jotta hän, Nikolai, lausuisi sanasen, johon kävisi kiinni iskeminen. — Mutta ne rahat, mitkä hän oli kokoon haalinut, nepä nyt eivät ottaisikaan irtautuakseen! Kyllä hän tiesi, mitä tahtoi, — tuo liike menisi sillä tavalla vaan enemmän ja enemmän takaperin vielä sittenkin!
Barbro huokasi raskaasti… Hän saattaisi yhtä mielellään madella kerrassaan maan mustaan multaan!
Nikolai vaan naputteli sormiaan ja tirkisteli oikein järkähtämättömän päättäväisenä permannon rakoon.
Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo kärsimättömän kauan, niin että Barbro oli siitä varma, ettei vastausta tulisi, alkoi hän hiljaa itkeä.
Hän oli sentään ajatellut, nyyhkytti hän, että kun hänellä oli poika, joka oli mestarisälli, niin ei hänen tarvitsisi kuitenkaan olla varsin turvatonna maailmassa!
"Tiedäthän sinä, äiti, miten surkeasti itse tarvitsen killinkini!"
Ja taaskin vastahakoista hiljaisuutta, ja Barbron puolelta nyyhkimistä ja silmäin kuivailua.
"Olisi kentiesi syytä ottaa punnitakseen, kannattaako tuo kauppa!" virkahti viimeinkin Nikolai varovaisesti.
Tahtoisiko sitten Nikolai, että hänen pitäisi heittäytyä nurin niskoin kuin lehmä, joka jouluksi teurastettiin? huudahti hän sortuneella äänellä. — "Eikä rahaa tätä enempää!"
"Minä vaan tarkoitin, että parasta olisi ajoissa lakata!"
Mutta nämä sanat sattuivat kuin tulikipinä ruutiin; Barbro nousi, punaisena kuin tiilikivi… Vai niin! Siis vaatihänkin,että hänen pitäisi ovensa sulkea!
Jotenkin samaan tapaan kuin hänen äsken mainitsemansa hyödyllinen eläin, kun se itsensä irti riuhtaisee ja tiehensä laukkaa, ryntäsi hän huoneesensa ja sieltä sitten samaa tietä keittiöön takaisin…
Mutta jos Nikolai luuli hänen aikovan masentua ja lyövän rukkaset pöytään kaikkein ihmisten pilkaksi ja ilveeksi, niin kauan kuin hänen tarvitsi ainoastaan mennä ja ottaa omalta Ludvigiltansa lainaksi niin paljon kuin halutti vaan, — niin siinä hän suuresti erehtyi!…
Barbro oli nyt varsin hurjalla päällä. Ei hän tahtonut enää toista kertaa suorastaan häviöön joutua Nikolain tähden! Siinä oli kyllä jo riittämään saakka, kun Nikolai jo kerran maailmassa oli hänet puulle paljaalle saattanut. — Nii-in, ei tarvinnut ensinkään Nikolain siinä istua suu auki eikä ammotella häntä kuin härkä uutta porttia!… Minkä tähden hän joutui karkoitetuksi Wejergangin perheestä, jossa hän niin mainiosti eli, eikö juuri sen vuoksi, että Nikolai oli iskenyt nyrkkinsä pääkonsulin Ludvigiin?… Nii-in, hän sai ihmetellä niin paljon kuin tahtoi, mutta juuri sen tähden hän onnellisesta olostansa avaraan maailmaan turvatonna karkoitettiin… Ja kun sitten viimein siksi tuli, että Nikolai olisi kyllä saattanut häntä hiukkasen holhota ja auttaa, — silloin oli hänellä jo toinen, kenen hyväksi rahansa uhrasi!
Mutta se oli tässä kiusallisinta, että Nikolai vielä tahtoi kieltää häntä sen luokse pakenemasta, joka oli yhtä hyvä kuin hänen oma lapsensa, kun nyt hätä päälle pakkasi!
Siitä ei kuitenkaan mitään tulisi! Jos eiNikolaitahtonut häntä auttaa, niin saisi tyytyä siihen, että hän turvautuisi häneen, joka voisi, nyt, kun on ratkaistavana, oliko puoti ja tulonlähde suljettava!…
Ei… sielunsa ja elämänsä kautta, konkurssia ei hän tahtonut tehdä, ei! — Hän löi nyrkkiänsä pöytään, niin että vaskirahat kassalaatikossa hyppivät.
… Hyvä oli sentään, että tämä tapahtui tällä viikolla, sillä seuraavalla lähtisi Ludvig ulkomaille pariksi kuukaudeksi, niin hän oli itse sanonut siellä Barbron luona ollessaan toispäivänä, niin että hän ja Sillakin sen kuulivat.
Nikolai oli kovin vaalea. Hänen suupieluksensa vavahtelivat, ikään kuin olisivat värisseet, ja hän pyyhkäsi pari kertaa otsaansa kädellään…
Pitkäveteinen silmäys kohtasi äitiä; tuntui siltä, kuin Nikolai olisi pelännyt alkavansa kammota häntä!
"Sinä saat rahat!"
Nikolai tunsi, että itku tinki ylös hänen kurkustaan, ja hänen täytyi olla varoillansa päästäkseen tiehensä, ennen kuin se ilmoille purkautuisi!
Siinä oli taaskin viivytystä hänelle ja Sillalle kevääsen saakka! —Ja kuka tiesi, mikä siitä lopuksi tulisi?…
Hänen kätensä vapisi ja hapuili oven ripaa tavoitellen.
* * * * *
Tuo uusi selvitys, minkä hänen äitinsä niin odottamatta oli ilmoille tuonut, että nimittäin se oli hän, joka hänen koko menestyksensä oli nurin keikahuttanut, tuli vielä painavaksi kiveksi hänen kuormansa päälle.
Siveellisenä tappiona se häntä masensi. Hän ei voinut poistaa mielestään sitä ajatusta, että siinä oli jotakin todenperäistä. Hän tunsi itsensä nulomieliseksi ja käveli ympäriinsä alakuloisena.
Taaskin oli häitten toivo luiskahtanut vuosineljänneksen tuonnemmaksi!… ja jos äiti vieläkin pyytäisi, taikka oikeammin kiristäisi häneltä rahoja tuohon lamaantuvaan kauppaliikkeesensä, — mitä hän silloin tekisi?
Tämä tuntui ihan toivottomalta työltä, ja epätoivo alkoi hänet valtaansa saada.
Kun hän korjasi killinkejään läkkilaatikkoon sunnuntaisina, tapahtui se sangen katkeralla mielellä. Saattoi pian sattua niin, että äiti tulisi ja nielaisisi koko summan — johon hänellä kait oli oikeus, koska hän kerran aikoinaan oli äidin onnen hävittänyt!
Nikolai oli aina ajatellut, että kun siksi tulisi, niin olisi kait hän se, jolle äidin olisi siitä lasku suoritettavana, että oli hänet semmoisena maailmaan tuottanut, ettei käynyt edes isää hänelle osoittaminen, ja sen lisäksi vielä sillä tavalla hänet hyljännyt.
Mutta nyt se asia näyttikin ihan päinvastaiselta! Hänen äitinsä ynnä hänen kaikkinielevä kauppansa oli se pohjaton kita, joka säälimättä, oikeuteensa nojaten, koko hänen elämänsä onnen ahmi.
Hän alkoi jo varsin tuskastua elämäänsä!
Samalla aikaa hehkui ja kyti hiljainen kapinallisuuden tuli hänessä, vaikka se, kun hän rehellisesti työskenteli totuuden perille päästäkseen, kestikin kotvan aikaa, ennen kuin se ilmoille leimahti.
Pitäisikö hänen sallia, että Sillakin samaan kitaan hinattaisiin?
Vastaus leimahti heti selvänä esiin, niin että liekit sekä loistivat että liipoivat: —
Ei, niin kauan kuin oli repalekaan jäljellä siitä, jota Nikolaiksi nimitettiin!
Ja mitä hänen äitiinsä tuli, että hän, Nikolai, kentiesi olisi ollut syypää hänen onnettomuuteensa… Eikö hän sitten olisi saanut pitää puoliansa; pitikö hänen vaan olla syljettävänä ja poljettavana, niin kuin nyt taas oli käymäisillään? Hänen äitinsä, suuri ja karkea, niin kuin hän oli, tulisi tuolla kaupallaan vaan istumaan kuolijaaksi heidät, sekä hänet että Sillan… Heillä ei olisi edes lupaa eikä oikeutta valittaakaan!
Mutta sitäpä ei nyt sentään suvaittaisi!
Hän oli Wejergangia kurittanut, ja nyt hän vaan katui, ettei ollut sitä tuntuvammin tehnyt. Kun hän oli kerran maailmaan joutunut, tahtoi hän myös ihminen olla — vaikkapa sitten jäljestäpäin häneltä pään veisivät! Eikä tuon lamaantuvan kaupan kannattamiseksi enää killinkiäkään hänen läkkilaatikostaan ripoisi! Jos äiti joskus maailmassa tulisi muuten ravinnon ja holhouksen puutteesen, niin suotaisiin hänelle kyllä sija hänen omassa majassaan; mutta ettäkö hän saisi estää häntä saamasta omaa majaa, — ei, kiitoksia!
Hänestä oli sukeunut toisellainen mies, sitten kun viimeinkin oli tästä selville päässyt: niin, häntä nimitettiin Nikolaiksi, ja hän oli Ellingsenin matamin mestarisälli!
Talvi oli kulumassa.
Oli Helmikuun alkupuoli ja markkinat. Kaduilla vilisi ihmisiä, ja leudolla ilmalla oli lumi kulkevain jaloissa tuhkajauhon kaltaiseksi muuttunut.
Kirjava rivi markkinakojuja ulottui torilta torille. Torvet räikkyivät, ilvehtijät huusivat, arpapeli kävi kulkuaan, huutajat ulvoivat, soiton törähdykset hyökyaaltoina ilmassa rämisivät — ja kaiken tämän lisäksi ympäri kaupunkia juhlailuja, tanssia ja iloa myöhäiseen yöhön saakka!
Soiton ja metelin humu kuului etäälle tehtaan seuduille saakka…Iltasilla loisti kaupunki erityisesti lisätyssä valossaan.
Koko ilma tuntui oikein hurmaavalta — ja moni kärsimättömästi ikävöivä sielu, jota ankarasti silmällä pidettiin, kuljeksi siellä ylempänä sillä aikaa, kun yllin kyllin irtonaista joukkoa sieltä alaspäin virtaili.
Vuosi vuodelta tiesi huhu aina enemmän kertoa noista suurista markkinatansseista, torvisoitosta, puutarhain värillisistä lyhdyistä ja keikaripohatoista, jotka suunavauksista huolta pitivät. Se kiusasi ja vietteli…
Jo toisena markkinapäivänä tuli Kristofa, intoa täynnänsä, ja hänellä oli pääsymaksu sekä itseänsä että Gundaa ja Sillaa varten — rahaa sekä pääsylippuun että makeisiin! — kaikille kolmelle!
Hän tekeytyi sangen salaperäiseksi… laverteli koko ajan eräästä henkilöstä, jota ei hän — ei milloinkaan! — uskaltaisi ilmaista.
Silla ei ollut vielä koskaan missään sellaisessa ollut, oli korkeintaan seisonut ulkopuolella niitten hartaitten mielittelijäin joukossa, joitten täytyi tyytyä vaan katselemaan noita värillisiä lyhtyjä ja kuuntelemaan soittoa. Nyt oli viimein hänellekin tilaisuus tullut.
Oi! — kunpa vaan uskaltaisi!…
Hän oli koko aamupäivän levoton ja kaksi punaista pyöreätä täplää poskillaan.
Päivällisaikana tuli hänen äitinsä väsyneenä ja hengästyneenä alhaalta kaupungista.
Hänen oli täytynyt Antonisenille luvata markkinaviikon seistä leivospöydän ääressä torilla ja olla avullisena myynnissä! — Kyllä ne olivat kalliita rahoja, joita täytyi ansaita tuollaisessa hälinässä ja melussa; mutta hän täyttäisi sentään velvollisuutensa! — ei ollut hänellä tapana uupua, kun killinkikään oli ansaittavana! Koju suljettaisiin ja leivokset korjattaisiin vasta kahdeltatoista yöllä, niin että hänen täytyisi nyt pariksi yöksi sinne alhaalle jäädä…
Sillan korvat alkoivat soida ja suhista; — näytti siltä, kuin olisivat ovet itsellään hänen eteensä auenneet! Nyt saattaisi hän, jos haluttaisi…
Jo rupesi melkein peloittamaan…
Juuri kun hän iltapäivällä, kori käsivarressaan, meni kadun poikitse, astui Wejergang yhtäkkiä ihan läheltä hänen ohitsensa.
Silla oli vähällä säikähdyksestä parahtaa. Hän oli siis jo palannut!…
Ei hän uskaltanut vilkaistakaan ylöspäin, uskoi vaan punastuvansa ja tunsi ohitse mennessään, että Wejergang hymyili ja terävästi häntä tirkistelijä sitten nyykäytti päätään.
Hän tunsi hienon sikarin hajua ja luuli huomanneensa, että hänen vaatteensa ikään kuin narisivat hänen liikkuessaan, joka kaikki hyvin liittyi siihen, millaisiksi hän Kristofan kummallisten kertomusten mukaan oli hienot herrat kuvaillut…
Se oli hän, joka pääsyliput heille oli antanut, siitä hän oli nyt ihka varma!
Hänen sydämensä löi ja hypähteli, ja ihan täyteen se jo tuli kaikenmoisia tuumia ja aikomuksia sekä sinne että tänne päin…
Kotiin hän tuli niin hajamielisenä, että Holmannin matamin täytyi vihdoinkin kysyä, oliko hän jo kokonaan tauonnut järkeänsä viljelemästä.
Hän luikahti seisomaan ja tirkistelemään pesukaapin ylitse kuvastimeen…
Hänen silmänsä, olivatko ne noin hirveän mustat?… Pisamia tuossa kyllä oli. Oli tosin keinoja pisamia vastaan… mutta noin paljolle kuin niitä näytti olevan, mitäpä niille nyt voi… Vanha kuvastimen lasi oli niin täynnä pilkkuja ja koloja elohopeassa!…
Holmannin matami näki ihmeekseen Sillan seisovan ja hankaavan ja henkivän ja puhdistavan kuvastinta. Uusi into oli kait tyttären sydämessä herännyt!
* * * * *
Kolmannen markkinapäivän iltana astuskeli Nikolai lyhtyjen valossa ylös tehtaalle päin. Hän oli pitänyt omia markkinajuhliansa, ostanut neuloma-arkkusen, jolla aikoi odottamatta Sillaa ilahduttaa — kuvastinkin oli siinä kannessa — ja iltapäivällä hän oli sen kiskoittanut ja vielä hienon lukunkin siihen sovittanut.
Tottapa onnistuisi jollakin keinolla häntä tavata ja näyttää se hänelle; — niin helposti se aukesi ja sulkeutui kuin rasvattu, ja säntilleen kävi lukkokin!…
Ja sakset ja neulasäiliön hän oli sinne sisään pannut. Itse saisiSilla avaimen talteensa, mutta arkkusen ottaisi hän säilyttääkseen.
Nenäliinaan hän oli sen käärinyt ja pannut vielä kaksi leivosta päällepäin, niin että tarvitsisi olla viisasta älykkäämpi, joka saattaisi keksiä, että se olisi mikään muu kuin työkalu-mytty, jota hän kanniskeli!…
Hän meni varsin lähelle äitinsä akkunaa, josta valo toisti, ja koki tirkistellä, olisiko Silla kentiesi sattumalta siellä myymäpöydän ääressä, ja kuljeskeli sitten huoletonna ympäriinsä ylös ja alas katuja pitkin.
Täällä oli niin ihmetyttävän tyhjää, tuskin ihmistä näkyvissä tänä iltana!…
Ja — kuinka tarkasti hän tirkistelikään portin ja aidan raoista — ei ollut hänessä miestä keksimään valoa Holmannin matamin asunnossa!
Kun hän oli kaikki keinonsa koitellut, asettui hän sitten kokonaiseksi pitkäksi tunniksi vartioimaan siihen, missä tiet yhteen kävivät ja siitä jatkuivat karjakartanoon.
Mutta tänä iltana ei ollut onnea pahaakaan, — siinä hän sai kävellä neuloma-arkkuineen!
Koko katu oli pimeä, paitsi vähäistä alaa lyhtypatsaan ympärillä.
Siellä meni joku… se oli hän!
Nikolai kiirehti.
Ei; se oli vaan tuo Jakobine, jonka kanssa Silla suvella niin usein kuljeksi!
Eipä missään tapauksessa olisi haitaksi, jos kysyisi häneltä.
"Eiköhän Holmannin matami liene kotona tänä iltana?" kysyi hän tervehtien.
"Ei; hän istuu markkinoilla myymässä."
Nikolai tuli oikein iloiseksi tuosta hauskasta uutimesta; — hän saattaisi siis huoletta mennä majaan ja tavata Sillaa!
"… Ja kun kissa on poissa, hyppivät hiiret pöydällä!" jatkoi Jakobine. — Että sepänsälli siellä Sillaa vaaniskeli, se oli nyt yleensä tunnettu asia, ja Jakobinen suuttumus siitä, että hänen kolme ystävätärtänsä oli saanut pääsöliput, eikä hän, puhkesi nyt ilkikuriseksi pilaksi: — "Ja Silla on myöskin mennyt kävelyretkelle kaupunkiin," sanoi hän.
"Sillako?"
"Miks'ei? Istuuhan Holmannin matami pakkasessa ja polkee ja tömiskelee jalkojaan tuolla alhaalla kojussa; miks'eikäs tytär tekisi samoin markkinatansseissa?" — Jakobinen täytyi nyt sukkeluuksiakin tavoitella.
"… Varsinkin kun hänellä luultavasti on semmoinen, joka tahtoo sekä hänen kanssaan tanssia että suorittaa kulut!" singahutti hän vielä Nikolaille, joka seisoi siinä ihan ällistyneenä.
"Kuka sinulle sellaisia valheita on ladellut, tyttö hupakko?"
"Jos minä valehtelen, niin tekee Kristofa samoin! — Ja että Silla meni alaspäin hänen ja Gundan seurassa pari tuntia sitten, sen minä näin itse omin silmin… Ja hänellä, jota minä tarkoitan, on kyllä varaa laittaa markkinahuvia sekä kolmelle että kuudelle… Mutta ehkäpä he menivätkin raamatunselitykseen!" lisäsi hän ja vilkutti toista silmäänsä.
"Mitä sinä lavertelet? Punnitse tarkoin sanasi!" huudahti Nikolai kiivaasti.
"Oh-hoh" nauroi hän; "etpä tosiaankaan ole niin vieras hänelle — olettepa melkein sukulaisia… Ja suurellisiapa sitä ollaankin! — sen saimme kyllä silloin suvella äidiltäsi kuulla, kun hän sai hänen maksamaan sen hienon mustan hameen, eivätkä he enää tahtoneet ta'ata hänelle neulomatarpeita kaupaksi"…
Nikolai oli kylliksi kuullut. Hänen äitinsä oli hänestä melkein verenkin imenyt… ja sitten — kuitenkin hänet pettänyt!
Tästä hetkestä ruveten hän alkoi katsella häntä välinpitämättömyyden kylmässä valossa.
Ei hän ollut koskaan hänelle mikään äiti ollutkaan — ei milloinkaan hänestä rahtuakaan välittänyt!… Mitä hän oli äidin hellyyttä tuntenut ja siitä ajatellut, se oli vaan pelkkää luulottelua ollut!
Ei hän tiennyt, oliko itse tullut ajatelleeksi tuota nimeä, vai Jakobineko sen olisi maininnut, mutta se soi hänen korvissaan kuin tyhjä alasin vasaran alla hänen kiirehtiessään alaspäin:
"Ludvig Wejergang!"
Äidin hän oli ryöstänyt häneltä jo hänen varhaisimmassa lapsuudessaan… riistäisikö hän nyt vielä Sillankin?
Asia rupesi jo viimein hänestä tuntumaan mahdottomalta, ja hän hiljensi vauhtiansa.
Tuo Jakobine oli aina ollut niin täynnä juttuja ja valheita! Puhe Sillasta oli vaan pelkkää juorua ja hölynpölyä!… Että nuo kolme tyttöä olivat lähteneet kävelyretkelle vähäsen markkinoita katsellakseen, siinä nyt ei sentään niin mitään moitittavaa ollut! — ja sitten luulotteli tuo suulas Jakobine, jota he eivät seuraansa huolineet, että he olisivat kaikin kolmisin markkinatansseissa!
Hi-hi-hi! Kait se oli Silla, joka sen oli keksinyt! — Kyllä hän kertoisi vielä Sillalle sen oikein oivaltaneensa heti samassa, kun Jakobine sitä hänelle juorusi!
Hän pudisti päätänsä; hetkisen aikaa hän tunsi olevansa niin sanomattoman rauhallisella tuulella, ja sitten hänen ajatuksensa jälleen katkerina äitiin palautuivat. Mutta — eipä saattaisi olla haitaksi, jos menisi sinne ja vähäsen kurkistelisi ympärilleen; — lienevät piankin pistäytyneet ulkopuolelle soittoa kuuntelemaan! —
Patarummut jymisyttivät ulkona huvipaikalla iloa ilmoille pitkäin matkain päähän. Viereisessä eläintarhassa räikkyi korvia särkevä vaskitorvi ja ulkopuolella seisoi kansaa katu mustana.
Ei ollut helppoa arvata, minkä tähden se häneen sillä tavalla vaikutti; mutta sangen levottomaksi hän tuli jälleen.
Valaistulla portilla levittivät lekkuvat lyhtyrivit ja muut tulitusneuvot epävakaista valoansa rankassa, tuulisessa ilta-ilmassa; niitä näytti himmentyvän ja sammuvan milloin puoli riviä, milloin kokonainen, ja leiskahtavan jälleen ja luovan lisääntyvää valoansa hangelle ja ihmisjoukkoon, jota taukoomatta sisään virtaili.
Täällä pääsi liikkumaan ainoastaan askel askeleelta; mutta vitkalleen eteenpäin pujotellessaan hän katseli ympärilleen ja urkki silmillään. Tunteakseen sen olennon, jota hän vaaniskeli, tarvitsi hänen nähdä vaan vilahdukselta.
Ei ollut häntä ainakaan noitten joukossa, jotka tuolla ulkona seisoskelivat!…
Oli melkein ikävätä nyt, kun kerran oli toivonut häntä tapaavansa!
Hän alkoi jo tuumia kääntyvänsä ylöspäin markkinakojuille etsiäkseen häntä sieltä, ja hänen silmäyksensä liitelivät nyt vaan huolettomasti sinne ja tänne.
Tuo?… tuo, joka noin nauroi ja punotti tuolla puutarhan puolella, jolla oli pyöreä hattu ja sieppuranpätkä kaulassa ohuen nutun päälle — se ei ollut kukaan muu kuin Gunda!…
Hän pidätteli hengitystään ikään kuin varroten heti samaa tietä näkevänsä muitakin jossakin tuolla pyörteessä lamppujen välillä!
"Onko teillä pääsylippua? — Puutarhaanko vai tanssihuoneesen?" kysyttiin portilla.
Nikolai olisi mieluummin ottanut pääsyliput kumpaankin, mutta ne killingit, mitä hänellä oli mukanansa, riittivät vaan puutarhaan. —
Lamppurivit loistivat kahden puolen lumeen luotuja polkuja aina täyteen ahdetun ravintolan edustalle saakka, ja sen toisen kerroksen akkunasta kaikui naisen kirkuva sopraano-ääni, jota silloin tällöin raivoisat kättentaputukset säestivät!
Tuonnempana puutarhassa valaistun katoksen alla kiehtoi täyteen ahdettu hoijakka ympäriinsä korvia pistelevän soiton räikkyessä.
Molemmilla puolin kuhisi, ainakin sivultapäin katsellen, varsin erilaatuista ja sekalaista markkinakansaa.
Hän etsi puutarhan läpikotaisin; mutta noilla pimeimmillä poluilla pääkäytäväin ulkopuolella liikkui vaan joitakuita ympäriinsä kuljeksivia, paleltuvia olentoja, jotka näkyivät siellä mielitteleväisinä kiertelevän kuin koi kynttilän ympärillä…
Tuonne alista rakennusta kohden, mistä soiton säveleitä kuului, sinne pyrkivät kaikki ihmiset ja seisoivat siellä tiheissä joukoissa, — sillä siellä parhaallaan tanssittiin.
Tuntui kuin olisi kaikki veri kerrassaan pysähtynyt hänen suonissaan, ja hän läheni hitaasti ja verkalleen, tuskasta harmaana…
Kauan hän seisoi ulkopuolella ja tirkisteli suuriin, valoisiin akkunoihin. Himmeitä varjoja liikkui akkunaverhojen takana — päitä ja niskoja meni myötäänsä, ja toisia tuli aina sijaan.
Tuolla… tuolla, missä verho oli vähän syrjään siirrettynä, hän näki taaskin tuon keropäisen Gundan. Niin lähellä oli hänen niskansa, että Nikolaita melkein halutti painaa suunsa akkunaruutuun ja huutaa hänelle: "missä Silla on?"