Pieni höyryvene, sunnuntain kunniaksi liputettuna, lähti salmeen. Veneitä souteli kaikkialla saarien lomissa. Ihmisiä tuli ja meni ja seisoksi. Tuntui virkistävälle ja elähyttävälle.
Hän ei ollut täällä käynyt kaualle aikaa ja kuinka kauan olikaan, kun hän oli nähnyt meren näin tyynenä ja kirkkaana, jolloin se hänestä oli kaunein.
Hän muisti mitä Tuira oli kirjoittanut, ja tuli samassa mieleen Riston kirjeestä: »Te ette arvaa, ette voi aavistaa te naiset, millä tunteilla me nuoret miehet jätämme kotirannat. Kukaan ei voi kuvailla sen nuorukaisen mielialaa, joka eroaa kotoisilta mailtaan säretyllä sydämellä, pettyneenä kauneimmissa toiveissaan…»
Minkälainen oli Tuiran mieliala?…
Kaipauksen ja sääliväisyyden tunteilla katsoi hän kauas ulapalle, mistä näkyi höyrylaivan savu. Olikohan se menevä tai tuleva? Hän päätteli, että se on tuleva ja että siinä on Tuira…
Häntä olisi haluttanut istua jossakin täällä ja katsella laivaa niin kauan kuin se tulisi satamaan ja laivapaatti soutaisi kaupungin rantaan. Mutta kun huomasi salmesta päin tulevan laivapaatin, tunsi hän omituista levottomuutta. Hän katseli sitä kiihtynein ja uteliain katsein, kun se lähestyi kiivasta vauhtia. Näytti hauskalle säännöllinen, reipas soutu, ja airojen yhtäaikainen vilahdus hytkäytti omituisesti mieltä. Hän toivoi ja pelkäsi, että siinä tulee Tuira, ja rauhattomana lähti hän pois ja palaili puistokäytäviä. Häntä halutti itkeä, minkä vuoksi, sitä hän ei tiennyt. Rauhaton tunne vaivasi, vaan samalla jotakin tyyntä ja rauhaisaa kangasti mielessä. Hän oli neuvoton, mihin hän oikeastaan menisi.
Kaupungille tultua joutui hän kulkemaan kirkkoon menevää väkivirtaa vastaan. Hän poikkesi toiselle kadulle ja lähti sitä takaisin kirkkoon päin. Kirkon portaille tultua ajatteli hän pyörähtää takaisin, sillä vaikka olikin viime aikoina ahkerasti käynyt kirkossa, melkein joka sunnuntai ja väliin kahdestikin yhtenä, tuntui hänestä vaikealle nyt sinne meno, kun oli rippilasten sunnuntai. Väkijoukko vei hänet mukanaan ja hän pyörähti istumaan ovensuupenkkiin alttaria vastassa. Hän ei uskaltanut kumartua tavanmukaiseen rukoukseen peläten, että itku työntyy väkistenkin. Vaan hän oli sitten kumartunut, niin ettei itse tiennytkään.
Kaikuva kirkko jymähteli ovien käydessä, ja hän kuuli sen, vaan ei muistanut kirkkoa ei ihmisiä. Hän itki haluaan ollakseen pieni kerjäläistyttö, resuisissa vaatteissa, joita istui kirkon portailla päiväpaisteessa… tahi niinkuin ennen oli silloin kun toisten kanssa kesät juoksi metsiä, hyppi Karjansillan takana hietikkotöyräillä ja talvisin kuunteli Nikkilän huvittavia kertomuksia ja opetuksia. Tuntui tuonne kaipuu, pakottava ikävä. Olisi haluttanut irtautua siitä mitä oli, juosta entisille leikkipaikoille, karistaa siellä nämä vaatteet kaikki pois ja muuttua pieneksi paitasillaan hyppiväksi lapseksi… enkeliksi…
Siellä kirkon ovensuussa eli hän omaa elämäänsä tietämättä mitään ympäristöstään. Hän eli uudelleen lapsuutensa, viattomuutensa ja unohtui kerrassaan siihen, sen onnellisuuden ihailuun. Hän oli pienenä lapsena, pienenä Mari, Liisa, Risto ja muut, hän rakasti heitä ja he häntä, hän rakasti Nikkilää, emäntää, Ristoa, Tolo Mikkoa, kaikkia ihmisiä…
Hän ei ollut kuullut saarnaa, ei huomannut rippilasten alttarille menoa. Seurakunnan noustessa seisomaan jäi hän yhä kumarruksiinsa. Ja siinä hän urkujen mahtavasti soidessa, johon yhtyi seurakunnan voimakas ääni, tunsi kuin olisi hän heittäytynyt johonkin, joka oli loistavan kirkasta, ei riemuisaa, mutta suloista, ei onnellista, mutta rauhallista, ja siinä hän oli kuin vähän koholla maasta — aivan kuin leväten liikkumatta minnekään, ajattelematta mitään…
Kotona oli äiti yksinään. Elsa huomasi, että äiti on itkenyt. Hänen sydäntään viilsi ja tuntui kuin olisi hän jotakin pahaa tehnyt äidille. Ja kun hän heittäysi äidin kaulaan, oli hän sanovinaan:
»Minä olen ollut paha. Olen rukoillut, että Yrjö ja minä kuolisimme, ajattelematta sinua, joka meitä olet rakastanut niin äärettömästi.»
Elsa sanoi vain:
»Antakaa, äiti, anteeksi.»
Äiti ei ymmärtänyt ensiksi mitä Elsa tarkoitti, vaan jätti kysymättä, jääden hetkiseksi miettimään ja huomasi sitten Elsan anteeksipyynnön koskevan sitä, että hän ei voi tehdä, minkä tiesi äidilleen olevan mieliksi: ottaa Tuiran.
Viion leski oli Elsan kituvaa elämää surressaan tyydyttänyt mieltään ajattelemalla Elsan uskollista ja syvää rakkautta rakastettuaan kohtaan, joka oli hänet hylännyt. Mutta Liisan kanssa nyt puheltuaan äsken oli hänkin ruvennut ajattelemaan, että Elsan itsensä kiduttaminen hylätyn rakkauden siteissä oli sairautta, vahingoksi itselleen ja lapselleen, ja oli tullut siihen luuloon ja toivoon, että Elsa nyt voi mielistyä Tuiraan, oppia häntä rakastamaan ja tuta uuden onnensa. Ei ollut ihme, jos Elsa ei voinut ajatella avioliittoa Tuiran kanssa, silloin kun Tuira sattui tulemaan juuri niin pahalla aikaa. Häpeä ja kunniantunto esti häntä siitä ja lienee ollut toivoa vielä vanhasta rakkaudestakin. Nyt ei ollut hän osannut ajatella mitään syyksi Elsan kieltäytymiselle. Ja hän kummastui sen vuoksi neuvottomuuteen saakka ja mieli, joka jo oli kirkastumaan yrittänyt, musteni entistä synkemmäksi. Tuli jatkumaan sama kituva elämä. Hän oli näkevä Elsan rukoilevan loppua pojalleen ja itselleen ajattelematta mitään muuta. Samalla Viion lesken kävi sääliksi Tuiraa. Levottomaksi tuli mieli ajatellessa Tuiran tuloa ja kohtausta Elsan kanssa, joka saattoi tapahtua kukatiesi jo huomenna. Mieleensä nousi uhkamielinen ajatus Elsaa vastaan ja aikoi sen purkaa ivallisiksi sanoiksi:
»Minäkin rupean rukoilemaan elämäni loppua, rukoilen ääneen kotona päivät ja yöt ja kulen kirkossa ainoastaan sitä rukoilemassa, ja minulla on siihen syytä!»
Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja hetken perästä katui koko ajatustakin, mietittyään, että Elsan voisi käydä samoin kuin Mari raukankin äidittömäksi tultua. Ennen hän itse kärsii vaikka mitä ja odottaa sitä, joka lopuksi hänen sydämensä pakahduttaa.
»Pitäkää, äiti, silmällä Yrjöä», sanoi Elsa ja heittäysi maata väsyneenä.
Vaan tunteensa olivat niin virkeässä liikkeessä, että ne eivät suoneet hänelle hetkenkään unta. Hän ei ollut voinut ajatella mitään eikä voinut nytkään, oli tunteittensa vallassa kuin höyhen tuulessa. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja rupesi järjestelemään huoneessa innolla ja kiireellä arvellen, että Tuira ehkä jo tulee tänään. Vaan kesken kaikkea istui hän lukemaan taas Riston kirjettä katsellen sieltä täältä sitä.
»Tuira, tämän kirjeen saatuasi, on ehkä jo siellä onneaan nauttimassa, vaan minä kuleksin täällä kuin sijaton sielu kaukana sieltä, levottomana, rauhattomana, toivon ja toivottomuuden kidutuksessa odotellessani sieltä jotakin tietoa Marista.»
Elsa jäi tuijottamaan kirjettä. Hän ei ollut nähnyt Maria Aapon häitten jälkeen kuin yhden kerran muutamana iltana alushameisillaan kartanolla reuhaavan kuin hurjistunut. Mihin lienee sitten joutunut? Elsa käänsi lehteä lukeakseen muuta ja unohuttaakseen tämän ikävän muiston Marista.
Hän luki taas Riston kirjeestä: »Niitä siteitä, joilla minun sydämeni on kiintynyt Mariin, pitäisi olla katkomaan suuri voima. Ne ovat punoutuneet tuhansista hienon hienoista säikeistä vahvaksi köydeksi.»
Seurasi sitten pitkä kertomus miten Ristossa rakkaus oli juurtunut Mariin siitä alkaen, kun hän pienenä poikana kantoi Marin keskikaupungilta, jonne Mari oli kulkeutunut yksinään ja eksynyt, istuen katuvierellä itkien. Itkien luki Elsa taas tätä kuvausta Riston tunteista Marin kasvaessa aikuiseksi, kauniiksi, viehättäväksi, ihailtavaksi, rakastettavaksi tytöksi, jona Risto häntä vielä muisteli ja jollaista hän ei voinut toista ajatella olevaksi.
Riston rakkaudessa Mariin kuvastui Elsalle Tuiran rakkaus häneen. Hän ei tiennyt sen syntyä eikä perusteita, hän tunsi sen suuruuden. Ja hän olisi tahtonut olla niinkuin oli Liisan häissä ja hautautua Tuiran syliin…
Elsa aukaisi silmänsä aamu-unesta ja katseli ympärilleen, huomaten että oli nähnyt unta. Hän muisteli sitä hetkisen ja vaipui uudestaan uneen. Pahalle tuntuva tunne väikkyi mielessä, kun hän nousi, ja teki olon painostavaksi. Hän ei ensin tiennyt mistä se oli, vaan päivemmällä johtui hänelle yht'äkkiä muistoon aamullinen unensa: Hän oli Tuiran sylissä ja Jori tuli hänen taakseen, pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi surullisesti häneen.
Se oli niin selvä ja mieleen uurtautunut, jotta kuvastihe melkein kuin tosi tapaus. Ja se vaivasi häntä toisen päivän ja kolmannenkin, pitäen alakuloisena ja aivan kuin katuvana. Hän rupesi selittämään itselleen, ettei Tuira hänestä välitä. Sitä hän ei ollut vielä tähän asti epäillyt, vaikka kesä oli kulunut syyspuolelleen ja Tuiran olisi pitänyt Riston kirjeen mukaan olla viimeistäänkin keskikesällä täällä. Ei hän nytkään sitä epäillyt ja oli varma, että Tuira tulee, mutta hän tahtoi niin luulla aivan kuin säälien Joria.
Tätä alakuloista mielialaansa ei hän saanutkaan enää irroitetuksi Riston kirjeelläkään, joka häntä tähän asti oli vireissä pitänyt. Hän joutui vain syvemmälle ristiriitaisissa tunteissaan: odotti Tuiraa ja sääli Joria, joka ei voinut olla onnellinen. Hän oli kuvaillut Tuiran tuloa kymmenillä eri tavoilla, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, ja aina itsensä reippaana ja iloisena vastaanottamassa Tuiran astuessa huoneeseen. Vaan kun Liisa tuli eräänä päivänä kertoen, että »Patria» oli tullut ja arvellen että siinä Tuirakin on ehkä tullut, sillä »Patriassa» tavallisesti tulivat kotia matkustavina passilla ulkona olevat merimiehet, niin valtasi Elsan ujous ja arkuus. Hän hommautui kiireellä ulos ja meni kävelemään maantielle, kääntyen Karjansillalle vievälle tielle, jota asteli, pysähtyen joskus levähdyksekseen ja katsellen sopivata asettumasijaa, jota löytämättä painui aina edemmäksi. Hän joutui tällä tavoin aina lähelle Montinin kaukavainiota ja kulki sitten perille asti, koivikkokunnaalle, missä uupuneena heittäytyi maata ja ratkesi itkemään. Itse hän ei ollut onneton, hänellä oli hyvä olo, vaan hän sääli Joria, joka tuntui hylätyltä ja yksin jääneeltä.
Ja kun hän lähti pois, tuntui että jää yksin tämä koivikkokunnas, kedot, niiden takana metsä ja sen sisässä joutsenlampi. Ne olivat kerran olleet onnellisia, nyt jäivät ne elottomina tuijottamaan. Ja hän sääli näitäkin.
Hän olisi halunnut, että Tuira ei olisi vielä tullut.
Hitaasti kulki hän takaisin ja ajatteli, että jos Jori sattuisi tulemaan vastaan! Jori astuisi alakuloisena, onnettomana, sanoisi hänelle: »Sinä, Elsa, olet hylännyt minut, vaikka minä en ole ketään toista rakastanut.» Mitä hän sanoisi Jorille? — Hän selittäisi Jorin tehneen väärin, itse onnettomuutensa luoneen onnensa sijaan, tienneen että kukaan muu ei häntä niin rakasta… He olisivat olleet niin onnellisia.
Tätä onnea kuvaillen nyt ajatuksissaan Jorille, jota oli satoja kertoja kuvaillut itselleen, tuli hän kotia ja huomasi itsensä vasta sisällä.
»Eikö Tuira ole tullutkaan?»
»Ei ole vielä näkynyt», vastasi äiti.
Aivan kuin Elsa olisi ollut varma Tuiran tulosta, rupesi järjestelemään huoneessa kuitenkin kuin salaten äidiltä sitä, minkä unohutti pian innostuen työhönsä mielessä, että Tuira tulee illalla, ja tässä varmassa luulossa huolehti hän omaakin somuuttaan.
Liisa tiesi illalla, että Tuira ei ollut »Patriassa» tullut, oli kuullut muutamalta merimieheltä, joka oli siinä saapunut kotia. Kysyvästi katselivat Viion leski ja Liisa toisiaan, ja huolestunut katse oli molemmilla vastauksena.
Hän on hukkunut? utelivat he äänettöminä toisiltaan.
Elsa liikuskeli levottomana toimien muka jotakin ja ylpeys ryhdissä, jota toiset kummastellen katselivat. Hän ei puhunut Tuirasta koko iltana mitään, vaan seotti muittenkin puheen siitä ladellen muita asioita mitä milloinkin. Ja hän ilveili ja nauroikin aivan kuin elämä olisi ollut keveä niinkuin ei mitään. Mutta omiin rauhoihinsa päästyään purkautui uhkamielisiä ajatuksia.
Tuira ei välittänyt hänestä. Vaan elköön! Ei hän ole sitä pyydellytkään, eikä ole ollut hänen rakkauttaan vailla, eikä tarjoillut hänelle rakkauttaan.
Hän oli suutuksissaan kuitenkin itselleen, että oli osoittautunut välittävänsä ollenkaan Tuirasta. Vaan siitäkin syytti hän Liisaa, joka oli höyvöttänyt ja hulmunnut. Mutta kun Liisa tuli seuraavana päivänä ja selitti, että joku tulleista merimiehistä oli nähnyt aivan äskeisin Tuiran, jotta se on siis hengissä, vaan ei ole joistakin muista syistä päässyt tulemaan, oli Elsalla jo uneuksissa vihansa Liisaa kohtaan. Liisahan oli ollut aina hyvä, ja hyväänsähän Liisa rukka nytkin tarkoitti. Nauraen sanoi Elsa hänelle:
»Sinä Liisa olet oikea hommantoosa!»
Liisa ymmärsi tarkoituksen, vaan löi leikiksi.
»Minun vahva puolenihan oli jo pienenä häitten hommaaminen.»
»Niin, mutta enemmän vielä hautajaisten», sanoi Elsa.
»Ei ne nyt enää huvita minua, mutta häät! Se on jotakin. Silloin minä juoksen jalat olalla vaikka päivät päästään», sanoi Liisa.
Siihen jäi keskustelu siitä, eikä Elsa ruvennut puhelemaan nyt muutakaan. Liisa katsoi häntä syrjäsilmällä ja huomasi hänen kasvoiltaan kadonneen tuon iloisen, hymyilevän ilmeen, joka oli tehnyt hänet nuorekkaaksi tyttöseksi, joka muistutti häntä entisestään ja vaikutti niin valtavasti. Se kaunisti Elsaa, ja Liisa oli monta kertaa ihaillut itsekseen Elsan kauneutta ja viehätysvoimaa, niin heikko ja kuihtuneen näköinen kuin Elsa olikin vielä. Nyt oli palautunut kasvoille taas tuo hymytön jäykkä vakavuus ja ainoastaan katseeseen oli jäänyt jotakin elähyttävää. Liisalle tuli hätä ja tuska, hän päivitteli itsekseen Tuiran viipymistä.
Miehensä tultua oli Liisan ensimäinen kysymys Tuirasta: onko hän nähnyt häntä, milloin viimeksi, ja puhuiko tulostaan tänne? Ja ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa uteli hän kaikki tarkoin, mutta mitään varmempia tietoja ei saanut. Tuira oli kysellyt Tepolta Elsasta ja Teppo oli kertonut, mitä oli hänelle täältä kotoa kirjoitettu. Tulostaan ei hän puhunut mitään Tepolle, vaan Kivinen oli sanonut hänen päättäneen lähteä käymään täällä tänä kesänä. He olivat olleet jossakin yksissä Kivisen kanssa, joka myöskin arveli, että jos hyvin sattuu, niin hänkin tulee käymään kotipuolessa. Muuta ei Liisa mieheltään tietoa saanut.
Elsa ei välittänyt kysyä asiasta Liisalta. Vaan siitä, että Liisa ei mitään Tuirasta kertonut nyt miehensä tultua, varmistui hän päätöksessään, että Tuira ei välitä hänestä, ja se oli hänestä vielä enemmän yhdentekevää kuin ennen. Hän pyyhkäsi kuin yhdellä kädenvedolla pois tunteensa, jotka hän oli ensi hetken innostuksessa elänyt, ne menivät niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Tuira oli hänelle vieras niinkuin ennenkin.
Mutta hänelle oli jäänyt jonkunmoinen rakkauden kaipuu. Hän tahtoi rakastaa, vaikka ei ollutkaan itse rakastettu. Hän halulla nautti taas tuota entisyyttä, muisteli noita äärettömän onnen suloisia kirkkaita aikoja, ja kaipauksen seassa tuntui jotakin kuin toivonsekaista. Hän ikävöi niitä paikkoja, joissa menneitten aikojen tapaukset liikkuivat, ne tuntuivat ikävöivän ja odottavan häntä.
Muutaman kerran huomasi hän olevansa menossa kaukavainiolle, juuri kun maantieltä kääntyi Kontinkankaan kuvetta menevälle tielle, sillä tässä rupesi hän nyt tarkkaamaan tuttuja seutuja. Kauhukseen huomasi hän kaikenlaista törkyä ja roskaa ympäriinsä hajallaan molemmin puolin tietä. Edemmäksi tullessa oli sitä korkeat kasat. Hän riensi kiivaasti päästäkseen ohi, vaan se lisäytyi vain. Tiepuolessa huomasi hän nyt tuon osoitustaulun, »rosgan ja saasdan» merkin. Näitä hän viime kerralla ei ollut huomannut ollenkaan, ei nähnyt vilahdukseltakaan.
Tähän kohtihan Vimpari kuoli, paleltui hankeen leipäpinkka niskassa!…
Elsa seisoi siinä hetkisen kuin kivettyneenä, kaikki ajatukset pysähdyksissä. Yht'äkkiä tempautui hän siitä sitten liikkeelle ja lähti kiireesti takaisin. Vähän matkaa tultuaan ilmestyi tien mutkassa vastaansa muuan nainen ja herra, joita hän luuli ensi silmäyksellä paremmin kummituksiksi kuin ihmisiksi kun nainen oli vaaleapohjaisessa karttuunipuvussa ja hyvin omituisesti koristeltu.
Naisen tunsi hän kohdalle tultuaan Vimparin Kristiinaksi.
»Oliko se Kristiina?» kysyi hän ääneen itseltään ja vastasi siihen:»Kristiina se oli.»
Elsa katsahti jälkeensäkin vielä ja häntä nauratti ja säälitti Kristiinan puku, joka oli niin pyntättyä ja rakenneltua, vaan aivan hassulle päin kaikki. Ja minnekkä he menivät? Kuka oli tuo herra?
Hän ihmetteli ja kummasteli koko matkan sitä. Tuntui olonsa kaikin puolin ilkeälle ja pahalle. Ja tuntui kammottavalle ajatus, että olisi sattunut menemään edemmäksi ja viipynyt iltaan asti! Hän tuli kotia aivan kuin takaa ajettuna.
Täällä oli Liisa juuri pois lähdössä, avaimessa käsi, kun Elsa oven aukaisi. Elsa huomasi, että Liisa ja äitinsä olivat puhelleet jotakin, josta keskustelu katkesi hänen tullessaan kesken sanan. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, vaan kun Yrjö sanoa toimitti hänelle, että täällä on käynyt vieraita, niin katsoi hän kysyvästi Liisaan ja äitiin, jotka näyttivät hämmentyneiltä, kun asia, jonka he olivat päättäneet salata, paljastui niin arvaamatta.
»Ketä täällä on käynyt?»
»Montinin Jori herra», vastasi äiti jonkun hetken mietittyään.
Elsa katsoi pitkään vuoroon Liisaa ja vuoroon äitiä. Mielessä kiersi silmänräpäyksen ajan joku vihainen kysymys näille, vaan se sammui samassa riemastukseen, joka valtasi hänet. Huoneeseen lemahti kirkkaus.
»Mitä hän täällä kävi?» kysyi Elsa sydän sykkien kiivaasti.
»Olivat jotakin tarkastusta pitämässä ja tulivat herrat tänne juomaa pyytämään», selitti Liisa.
»Oliko täällä juomaa?» tuli Elsalle hätä ja katseli karafiinia pöydällä.
»Olihan sitä vettä.»
»Oliko se edes raitista?» huolehti Elsa ja kysyi innostuneena sitten:»Sanoiko Jori mitään?»
»Ei sanonut», vastasi Liisa. »Ei välittänyt edes kiittää! Vaan minä ajattelin sanoa…»
Elsan katse katkaisi Liisan lauseen ja hetkisen aikaa katsoi Liisa Elsan ojennettua kättä ja sormea, joka viittasi oveen, ja viittausta noudattaen nöyrästi kuin arka lapsi astui hän kiireesti ulos.
Kaikki oli Elsasta nyt kuin valaistua, kirkastettua, kaikki saanut elämää ja henkeä. Elähyttävä juhlallisuus asui huoneessa, se oli kuin jäänyt tänne Jorin jälkeen ja sitä säteili juomalasi, vesi karafiinissa, jotka olivat kuin pyhitettyä tavaraa.
Elsaa olisi haluttanut kysyä yhtä asiaa äidiltä: näkikö Jori Yrjöä? Vaan häntä peloitti, että äiti sanoo jotakin pahaa Jorista, ja hän jätti kysymyksen ja rupesi itse arvelemaan kaikkia mahdollisuuksia. Ollessaan Yrjön kanssa kahden kyseli hän tältä, vaan Yrjö puhui toisesta herrasta ja toisesta. Toinen oli kätellyt ja kysynyt jotakin, taputtanut poskelle, vaan kumpi se oli?
Jos ei päässytkään siitä selville, oli hänellä kuitenkin siitä ilon aihetta. Ja hänelle välähteli taas tuo toivo, joka oli ollut kytemässä, nyt kirkkaana mielessä. Hän ei kuvaillut mitään tapahtuvaksi, vaan oli varma, että jotakin äärettömän iloista tapahtuu. Hän odotti joka päivä, viikon, toisenkin ja aina tuntui se mahdolliselle ja varmalle.
Äiti oli Yrjön kanssa Latulla muutamana sunnuntaina ja Elsa istui kotona lueskellen jotakin kirjaa ikkunan ääressä, vaan huolenaan oli pitää silmällä ohi kulkevia aivan kuin odottaen Joria. Koputettiin yht'äkkiä ovelle ja hän vavahti. Hän tiesi, että koputus on tapana herrasväessä. Päätä huumasi ja hän painoi kädellä rintaansa. Ehti ajatella, että Jori on tullut toisaalta päin, joten hän ei ole huomannut.
»Luulit kai paremmaksikin!» sanoi nauraen Mari huomattuaan että Elsa oli hämillään. »Terve, terve kotvasta ajasta! Helsningar från Helsingfors, siltä joka peräpenkillä istuu», ilvehti Mari koettaakseen peittää sen alle muuta mielenliikutusta ja estääkseen syntymästä vakavaa tapautumista. Mutta hän itse vakaantui ensiksi. Hän katsoi Elsaa pitkään ja vakavasti silmiin ja sanoi alakuloisena:
»Aiotko sinä kuolla!»
»Eei», vastasi Elsa naurahtaen.
»No sitähän minäkin, vaan sitten sinun pitää ruveta syömään», sanoi hän taas koettaen palautua keveämmälle jälelle. »Kuule, Elsa, onko minulle täällä joku kirje? Liisa minut tapasi ja puhui jotakin semmoisesta.»
Elsa arvasi, mistä oli kysymys, ja alkoi hakea Kivisen kirjettä. Hän ei heti muistanutkaan missä se oli, oli viime aikoina ollut siitä välinpitämätön.
»Sinullehan tämä on», sanoi Mari katsottuaan kirjeen alkua.
»Sinulle se oikeastaan on», vastasi Elsa.
»Sepä somaa», naurahti Mari ja katsahti kirjeen loppuun. »Risto! Ja virstan pituisen kirjeen. Oikeastaan pitäisi syödä näin pitkälle taipaleelle lähtiessä», sanoi Mari. »Onko tämä hyvin surullista?» kysyi hän vielä, ennenkuin alkoi lukea.
»Ei se surullista ole.»
Mari naurahteli lukiessaan, jota Elsa kummasteli itsekseen, ja nauraen pani hän pois kirjeen. Elsa katsoi häntä kysyvästi.
»En ole ollut milloinkaan puoleksikaan noin hyvä ja kaunis. Risto rukka erehtyy. Ja vielä enemmän erehtyy siinä, että minä vielä olisin muka jotakin!»
»Etkö aio vastata sitten?»
»Elsa kulta! Mitä minä vastaisin! Sen voisin vastata, että: Risto rakas, tule järkiisi! Minä voin sinulle varmasti sanoa, että ainakin kymmentä vertaa paremman saat, kun otat ensimäisen hameen, joka Englannin rantaan tullessa vastaan sattuu! Eei — Risto on liian hyvä mies. — Mutta kuule! Missä Tuira?»
»En tiedä suuntiakaan.»
»Milloin hän kävi täällä?»
»Ei hän ole käynyt.»
»On hukkunut varmaankin!»
»Ei ainakaan, jollei viime päivinä.»
»No mitä perhanaa! Onko tämä jotakin pilantekoa tämä kirje?»
»Tosiaankin!»
»Eei. — Tämä on Riston käsialaa ja Risto ei pilaa tee.»
»Niin no, olipa totta tahi leikkiä, sama se minulle on», sanoi Elsa välinpitämättömänä ja tahtomattaan lisäsi: »Jori on käynyt täällä.»
»Häihinsä kutsumassa?» kysyä tokasi Mari heti.
»Ei…»
»Minä luulin», sanoi Mari, »että hän olisi kohteliaampi kuin Aappo minulle, jotta olisi siis kutsunut ja käynyt päällepäätteeksi itse kutsumassa. Siellähän tulee suuret, komeat häät!»
Kun Elsa katsoi epäilevästi Maria, sanoi tämä:
»Joo, ja aivan kohta, kolmen viikon päästä! Tänään kuulutetaan Joria ensi kerta.»
Elsa nauroi ja haki ompelurasiastaan napin ja pisti sen Marin kouraan.
»Etkö sinä sitä usko», sanoi Mari nauraen sille, kun Elsa luuli hänen laskeneen tahallisen valheen, josta napilla palkitaan.
Elsa ei vastannut mitään, vaan rupesi puhumaan muista asioista.
Hänestä Marin mentyä tuntui aivan mahdottomalle, että Joria olisi kuulutettu. Se oli vain jotakin Liisan keksimää juonta koko Marin puhe. Eipä ollut kuulunut Jorin kihlauksesta sen enempää kuin mitä Mari silloin sanoi. Hän oli ollut tyhmä, kun oli uskonut sitä ja tähän asti!
Hän kysäsi viikolla Liisalta kuin pilanpäiten, että tietääkö Liisa Joria kuulutetun. Liisa tiesi ja mainitsi morsiamen nimen. Elsa tunsi hänet. Hänestä tuntui siinä nyt olevan jotakin alkua, vaan että siinä on joku erehdys tahi muuta sellaista. Levottomana piti se kuitenkin häntä joka hetki.
Sunnuntaina meni hän kirkkoon istuen syrjäiseen paikkaan. Hän istui tunteettomana ja katseli ihmisiä huvikseen ja koetti keksiä kaikkea aikansa kuluksi, katuen että tuli sitten vielä niin varain, kun muutenkin jumalanpalvelus tuntui jo edeltäpäin pitkälle ja ikävälle. Kun veisattiin, rupesi hänkin veisaamaan, vaan heitti sen jo kesken ensi värssyä, luki kirjastaan muuta, väsyi siihenkin ja rupesi katselemaan ihmisiä. Hän näki Marinkin tulevan kirkkoon. Elsa rykäsi huomauttaen Maria, vaan mitä se kuului veisuussa ja urkujen soidessa, huomasi hän itsekin. Mari astui pystökkäänä käytävää, uljas ryhtinsä uljaampi kuin koskaan. Suoraa päätä meni hän muutamaan penkkiin saarnatuolin lähellä. Elsa ihmetteli. Suurin surminsa hän ei olisi rohennut noin näkyvälle paikalle mennä!
Vaan Mari se rohkeaa, nauroi Elsa mielessään muistaessaan kerran Marin sanoneen, että kun Aappo ensi kerran pappina saarnaa, niin hän menee istumaan punaisella veralla puettuun kuvernöörskan penkkiin! Tätä hän ajatteli ja kuvaili mielessään, kun kuuli papin äänen, jolloin kääntyi katsomaan saarnatuoliin. Siellä oli Aappo!
Elsan tunteet vaihtuivat alinomaa ilman mitään määrää ja irtonaisina kuvina liikkui mielessä tapauksia Marin elämästä ja muusta. Milloin näki hän Marin vanhana akkana kaukana jossakin sydänmaalla, jossa Aappo oli pappina, milloin Vimparin kuolleena hangessa, Marin Aapon hääiltana huutamassa, Aapon äidin kuihtuneen muodon, Marin alushameisillaan hurjistuneena räyhäävän kartanolla, Vimparin Kristiinan kävelemässä herran kanssa epäilyttävillä teillä, ja aina oli hän vaatimassa edesvastaukseen näistä tuota, joka pauhasi Jumalan vanhurskaudesta ja viimeisestä tuomiosta ojennellen käsiään. Ja Elsaa inhotti, kun se sitten alkoi puhella mairitella sävyisästi sanoen vähä väliä: »rakkaat sanankuulijani!»
Välinpitämättömänä kuunteli hän rukouksia, joissa ei tuntunut olevan mitään elähyttävää, mitään sydämeen menevää, vaan ainoastaan tyhjää ääntä. Kun Aappo rupesi lukemaan kuulutuksia, muisti Elsa taas oman asiansa, jonka hän oli unohtanut kerrassaan.
»Jumalan pyhän kolminaisuuden nimeen kuulutetaan toinen kerta kristillinen avioliitto, joka asianomaisten hyvällä suosiolla on aiottu päättää seuraavien välillä: kunniallinen ja toimellinen herra asioitsija Georg Gustaf Montin ja kunniallinen ja siveä neiti Hilma Sofia Eufrosyne Himmelros.»
Elsa lähti heti tämän jälkeen pois kirkosta, meni kotia tyynenä ja keventyneellä mielellä. Hän tunsi täyttä lohdutusta siitä, että hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Joria, eikä voi rakastaa. Rakkaudella hän uhrautuu, toivoo ja suo hänelle onnea. Hän tunsi samalla, että Jori muistelee häntä myös rakkaudella.
Tulisesti hyväili hän Yrjöä, josta tuntui olleensa kauan aikaa erillään ja olleen aivan kuin häneltä unohduksissa.
Tyyntä ja rauhaisaa mieltä hän ei jaksanut kuitenkaan kauan pitää. Väliin hän äkkiä tunsi itsensä onnettomaksi ja toisinaan kiihtyi kuvailemaan omaa hyvyyttään uhrautuessaan rakkaudella, hakien vertaa itselleen lukemiensa romaanien henkilöiden elämässä. Hän näki itsensä silloin ihailtavana, kunnioitettavana, jalona. Mielikuvitus loihti esiin tapauksia, jolloin tuli tekemisiin Jorin rouvan kanssa ja tämä kunnioitti häntä kuin sankaritarta.
Mutta kun hän hääiltana meni morsianta katsomaan, kaatuivat kaikki kauniit tuulentupansa, jalot tunteensa hävisivät kuin lumi liukkaalta jäältä tuulen puhaltaissa, heti kun hän näki häätalosta illan pimeään tulvivan valon. Hän pysähtyi etäällä, puristi rintaansa, yhteen puristettujen hampaitten välitse veti henkeä, pidätti sitä hetkisen ja pusersi sen sitten ulos omituisena sähisevänä äänenä. Se tapahtui tahtomattaan, tietämättään.
Morsianta! kuului huuto, jota kiskova tuuli pieksi ilmassa, niin että se kuului väliin hiljaa väliin kuin korvan juuressa. Elsa tempautui juoksemaan puskien vastatuuleen, mikä hameet painoi jalkoihin, niin että suurin ponnistuksin sai askeleen.
Nyrkit puristuksissa tuijotti hän morsianta, joka kauniissa puvussa seisoi kirkkaan salin ikkunassa nyökytellen päätään ja hymyellen onnellisena.
Eläköön! huusi suuri väkijoukko.
Kun morsian oli kadonnut ikkunasta, kulki Elsa väkijoukossa etsien Maria. Mutta hän ei löytänyt, vaikka haki kuin neulaa lattialta. Kun morsiuspari esiintyi toisen kerran, kuuli hän jonkun vieressään sanovan Jorista, että se on rumistunut, lihonut ja pullistunut, että on ilettävän näköinen. Se meni Elsalla toisesta korvasta sisään toisesta ulos, hän ei nytkään huomannut katsoa muuta kuin morsianta. Ja hän nauroi itsekseen.
Kunniallinen ja siveä! Tuommoiset silmät, ja vartalo kuin jauhosäkki! Ei ole valittu! Kun eläköön huudettiin, nosti hän sateensuojansa pystöön vahvistaakseen omaansa ja väkijoukon huutoa.
Joka kerta oli hänellä uusia muistutuksia morsiamesta, kun hän esiintyi. Vaan ne tuntuivat hänestä itsestään terättömiltä, kun ei ollut kenelle sanoa. Tehottomammiksi kävivät aina joka kerta, ja väkijoukon eläköönhuuto, joka oli hänen mielestään ollut ivaa ja pahansuopaa, muuttui enemmän ja enemmän suosiolliseksi. Hänen kätensä ei enää kohonnut, ja voitettuna, masennettuna nojautui hän seisomaan seinää vasten.
Siinä hän seisoi vielä, kun koko muu joukko oli mennyt tuulen ja sateen ajamana jo aikoja sitten. Ypö yksin seisoi hän sateisen tuulen pieksäessä, musta synkkyys yllään ja sivuillaan, edessään kirkas häätalo. Hän ei huomannut itseään aivan kuin ei olisi ollut häntä olemassakaan. Ajatukseton katseensa asui kauniissa salissa, jonka hekkumallisessa valossa hienopukuiset naiset liitelivät kuin satujen keijukaiset.
Hän säpsähti niin että äänsi, kun joku kosketti häneen mainiten hänen nimeään.
»Äiti! Tekö? Olisinhan minä tullut…»
»Olisihan ollut aika jo tullakin.»
Latun emäntä istui sängyn ääressä, Viion leski ulompana Yrjö sylissään, Mari istui matalalla pallituolilla sängyn päässä, johon otsallaan nojaten itki äänetöntä itkua. Viion leski tuijotti kuivin silmin eteensä ja Latun emäntä katseli sairasta pyyhkästen silloin tällöin poskilleen vierähtävän kyyneleen.
Elsa avasi silmänsä ja heikolla äänellä käski nostaa ylös ikkunaverhon, joka oli laskettu auringon paisteen estämiseksi huoneelle.
»Missä Yrjö?»
Viion leski laski sylistään Yrjön, joka heti lähti äitinsä luo painaen päänsä ojennetulle käsivarrelle.
»Nouse, äiti kulta!»
»Äiti kultasi on pian multa…» Hän katsoi poikaansa hymyilevällä katseella ja vaipui taas uneen hymy suupielissä. Hetkisen perästä heräsi hän, katsoi äitiinsä, joka seisoi nyt sängyn ääressä, ja käski ottaa Yrjön pois.
»Missä Mari?»
Mari nousi näkyviin.
»Liisa?»
»Meni hakemaan pappia.»
»Rovastia?»
»Niin.»
»Ei tarvitsekaan…» Hän nukahti taas siihen.
»Joko Elsa on kuollut?» kysyi kuiskaten Liisa tultuaan asialta ja katsottuaan Elsaa, joka nukkui.
»Ei ole vielä, vaan kaukanakaan ei ole», vastasi Latun emäntä.
»Ajatelkaa mikä harmi!» sanoi Liisa. »Ei saatukaan rovastia. Ei sopinut hänen itsensä tulla, vaan sanoi toimittavansa apulaisensa. Enhän minä olisi halunnut, vaan enhän kieltääkään voinut.»
He huomasivat ikkunan ohi tulevan pastori Vimparin ja Mari riensi kiireimmän kautta ulos.
Elsa nukkui pitkään ja pastori istui odottamaan, ruveten kovalla äänellä puhelemaan, selittäen tämänkin, että Jumala kutsuu tässä ihmisen nuoressa iässä pois täältä, osoittavan Jumalan suurta rakkautta ja armoa, samalla kuin se on vakava muistutus, että tulisi kunkin olla valmis.
Hän olisi puhellut pitkäänkin tavallista ulkolukua, joka häiritsi kaikkien mieliä, vaan Yrjö keskeytti viitaten sormellaan pastoria ja ääneen kysyen:
»Mikä tuo on?»
Pastori naurahti.
»Yrjö raukka!» sanoi Liisa. »Poika raukka jää aivan orvoksi, äidittömäksikin.»
»Kyllä Jumala hänestä huolen pitää», ehätti pastori sanomaan, kaivaen taskustaan hopeaisen paperossikotelon, joka lupsahti äänekkäästi avatessa ja kiinni pannessa, mitä Yrjö ihmetteli. »Jumala on lasten niinkuin kaikkein meidän turvamme», vakuutti vielä pastori saatuaan paperossinsa palamaan.
»Lieneekö siitä kaikille sitä turvaa kuin pastorille on ollut», sanoiLiisa terävästi saadakseen jotenkin keskeytetyksi alkavan saarnan.
»Omasta kokemuksestanipa minä tiedänkin…»
Elsa heräsi ja Aappo astui sängyn ääreen.
»Menkää pois!»
»Se on pastori», sanoi Latun emäntä, vaan Elsan katseessa ilmestyi kiivas viha.
»Viettelijä!»
Elsa kuiskasi sen vihaisella äänellä, vaan heikosti, että sitä ei muut kuulleet kuin Latun emäntä.
»Teillä taitaa olla vanhoja välejä, näyttää ja kuulostaa siltä, me muut menemme pois, että saatte tehdä sovinnon», sanoi Latun emäntä.
»Ei meillä ole eikä ole ollutkaan», ehätti pastori sanomaan.
»Elkää menkö!» karjasi Elsa, kun Latun emäntä nousi seisomaan. Houreinen katse silmissä ja käsillään tehden poistavia liikkeitä huusi Elsa:
»Hän suutelee minua, auttakaa!»
»Houraa», naurahti pastori.
»Liisa!» kiljasi Elsa niin kovaa, että kaikki säikähtivät. »Ota kiinni Vimparin Aappo. Se nakkasi Marin nuken kaivoon ja Mari itkee. Nyt se pudottaa suuren kiven minun päälleni.»
»Houraa», sanoi taas pastori yksitoikkoisesti.
»Houriossa on raukkani taas», sanoi Latun emäntä ja mietti, miten hän huomauttaisi pastorille, että hän lähtisi, koska läsnäolonsa näkyi vain häiritsevän sairaan rauhaa.
»Minulla on kiire ja tuskin hän siitä tointuu pitkiin aikoihin. Mutta jos hän kaipaa minua tuntien viimeisen lohdutuksen tarvetta, niin pankaa minua käskemään», ja hyvästellen kaikkia lähti pastori taputellen Yrjöä viimeiseksi poskelle ja lausuen sitten kaikille:
»Jääkää Herran armoon ja turviin.»
Lepoon päästyään nukkui Elsa kauan, eikä tietty elääkö vielä vai kuollutko oli.
Herättyään oli Elsa taas virkeämmän näköinen ja levollinen, kutsui kaikki lähelleen, katsoi hetkisen poikaansa, joka oli Viion lesken sylissä. Kätensä ojensi sitten äidilleen, katsoi muita, jokaista silmiin vuoroonsa kutakin ja vaipui uneen. Odotettiin jännityksellä viimeistä henkäystä. Se viipyi vielä. Huulet rupesivat sitten vähän liikkumaan ja hän avasi silmänsä vielä katsoen äitiin.
»Lukekaa… Jeesus… lapsia… syliinsä…»
Ennenkuin ehdittiin mitään hänen pyyntönsä johdosta tehdä, ummisti hän silmänsä ja hetkisen perästä kohosi rinta korkealle, laskeutui sitten alas ja henki pusertautui pois korinalla.
Hetken äänettömyyden jälkeen, joka oli kuin vielä viimeinen odotus, lausui Latun emäntä hiljaisella äänellä:
»Elsa on poissa. Nuori sydän on päässyt rauhaan kärsimyksistään. Me kaipaamme sinua, vaan iloitsemme onnestasi, jota nyt enää ei mikään häiritse…»
Tuira seisoi ja katsoi ruumista, joka hankituksissaan makasi arkussa, mikä oli asetettu keskilattialle tuolien päälle. Hän seisoi liikahtamatta, katsoi silmää räpäyttämättä. Tiesi kuinka kauan olisi seisonut!
»Siinä jäykistyneenä lepää maallisen onnesi enkeli!» sanoi Liisa hänelle, kun hänestä alkoi pitkälle ja mieltä liian rasittavalle tuntua Tuiran tuijottaminen. »Avoin sydän olisi hänellä ollut sinulle, että ei muuta kuin sulkea syliisi, ja se syleily olisi ollut teidän molempien onni tänäkin päivänä.»
Tuira istahti tuolille takanaan ja vaipui kumarruksiin kasvot käsiin peitettyinä. Huoneessa, jossa ei ollut muita kuin hän ja Liisa, ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Kello seinällä oli vaiennut vedon puutteessa. Tätä haudan hiljaisuutta kesti kauan, se tuntui Liisasta jo pitkältä kuin iankaikkisuus ja että mitään loppua siitä ei tule. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa ja hän istui kuin kytkettynä tuoliinsa, että ei voinut liikahtaa, syvä äänettömyys painoi joka jäsentä ja sen vaikutus kävi yhä voimakkaammaksi. Hänen silmänsä olivat kiintyneet Tuiraan, joka ryhmötti tuolillaan luonnottomana läjänä, ja siitä hän ei saanut silmiään irti. Hän koetti kiskoutua irralleen tästä piinaavasta olosta, ääntää jotakin, vaan ei nyt tuntunut kulkevan äänikään. Tuntui pahalle ja pyörryttävälle. Huone musteni silmissä.
Ovi aukeni, ja Liisa oikasihe suoraksi kumaraisesta asennostaan, johonka hänkin oli vaipunut. Ääni ovea aukaistessa kuulusti kovalle jysähdykselle, vaan oli kuin olisi hauta auvennut, jonne elävänä on joutunut. Ilahtuneena hypähti hän pystyyn.
»Tännekö jäitte asumaankin?» sanoi Latun emäntä.
Tuira ei hievahtanutkaan ja Latun emäntä jäi häntä katsomaan hetken aikaa pitkään. Liisaa rupesi peloittamaan.
»Tuira!» lausui Latun emäntä kovalla äänellä ja puisti olkapäistäTuiraa.
Häntä sai toinnutella pitkään, ennenkuin hän nousi. Katsomatta ympärilleen lähti hän huoneesta ja sanaa puhumatta erosi kadulla Latun emännästä ja Liisasta astuen tietään allapäin.
Muuan syksyinen, usvainen ilta pimeni, kun hän istui laivan kannella lynkäpäisillään tuijottaen eteensä mielessä kuva, joka ei ollut irtautunut siitä saakka, kuin hän sen silmiinsä sai Viion lesken tuvassa. Hänet havautti joku jysähtävä ääni, jota hän pörhistäysi katsomaan. Mikä se oli, ei hän saanut selville, vaan hän tapaili katseellaan Latun emäntää, Liisaa ja ruumista. Hän nousi seisomaan ja katseli tutkivasti ja tarkasteli oloaan kaikin puolin ja pääsi vähitellen selville.
Laiva keikkui loikan käydessä ja koneiston jyske kuului jalkain alta. Jälessäpäin näkyi majakan tuli, joka tunki sumun sekaan neljänä pitkänä valosiipenä, mitkä pyörien kuin tuulimylly, vaan vaakasuorassa ja hiljalleen, näyttivät kuolevan hapuilemiselta.
Hän istahti uudelleen jääden sinne katsomaan. Hän istui ja katsoi vielä, kun pimeys oli joka taholla ympärillään, niin ettei yhtään ainoata valonsädettä näkynyt.
15
Viion lesken oli Liisa saanut hommatuksi jonkun toisen vanhan ihmisen kanssa asuinkumppaniksi ja köyhäinhoidon apuun, niin että hänen olonsa oli nyt kutakuinkin turvattu.
Mutta Yrjö raukka?
Pitkiä neuvotteluja oli ollut Liisalla ja äidillään Yrjöstä. Koetettiin tuumata jos johonkin suuntaan, mietittiin ja etsittiin neuvoa. Mahdottomuus oli heidän ottaa hoitoonsa, niin mielellään kuin olisivat lapsi raukan pitäneetkin luonaan. Vaan heillä oli tupa täynnä väkeä, Jannet, Iikat kotona ja vanhan Teponkin piti saada siellä vielä sijansa. Miehilläkään ei ollut vielä työtä tiedossa ja aika kova, niin että omakin toimeentulo oli laihaa.
Liisa kävi pyytelemässä sellaisia, joilla oli väljät asunnot ja vähän lapsia tahi aivan lapsettomia, että ottaisivat Yrjön hoitoonsa, jotta ei raukka joutuisi mihin sattui. Vaan itkien palasi hän aina takaisin.
Mitä se olisi ollut, jos olisivat sanoneet, että heidän ei sovellu ottaa, vaan selitettiin, että jos sopisikin, niin ottaisivat jonkun oikean ja kunniallisen ihmisen lapsen. Kun hän selitti, että Elsa ei ollut mikään huono ihminen, niin naurettiin täyttä kurkkua sille.
»Kyllähän tuo tunnettiin. Sellaisiapa ystäviäkin oli kuin Ojanniemen Mari! Merkkipä on jäänyt hänen hyvyydestään: äpärälapsi! Ja sen tehtyään kelpasi sitten vieläkin herrain seura.»
»On köyhäin huutokaupassa ottajia!» neuvottiin lopuksi.
»Vaan sääli olisi sinne panna.»
»Sinne täytyy monta yhtä hyvien ja parempienkin ihmisten lasta viedä. Sillä jos Elsa olikin korea ja ylhäinen kuin fröökynä, niin suurempi sääli kuitenkin on tosi köyhiä ja kunniallisia ihmisiä!»
Sellaista pistävää ivaa kuuli Liisa joka paikassa. Eikä mitään neuvoa jäänyt. Täytymys oli Yrjö viedä ja jättää kohtalonsa vasaran varaan.
»Olisipa se Vimparin pastori tässä, niin minä kysäisisin, että tämäkö se on se Jumalan huolenpito orvoista lapsista!» itki Liisa hommautuessaan Yrjöä viemään huutokauppaan, joka oli tänään ja jota pidettiin kansakoululla. Hän koetti pidättää itkuansa, kun rupesi pukemaan Yrjöä.
Lapsi raukka ei tiennyt mihin häntä viedään. Hän kyseli ja uteli, että mennäänkö mummon luo, ja kärtti aina innokkaammin sinne, kun Liisa ei vastannut hänen kysymyksiinsä.
Kansakoulukartanolla oli hevosia vieri vieressään aitovierillä. Ja niitä uusia tuli, ja toisia meni, menevä vieden, tuleva tuoden köyhän vaivaisen tahi kaksi, joku useammankin, lapsia tahi aikaisia.
»Missä hinnassa tuntuvat olevan?» — »Kohtuhinnoissa.» — »Ei lähde isoja rahoja, vaan hyvähän tuo on, mistä penninkään saa näin huonona aikana.» — »Sen verran hyötyy, että suoloiksi ja tupakaksi.» — »No kun ei ruualle arvoa pane, vaan jos panee, niin ei jää kirkonviinarahoiksikaan.» Tällaista keskustelua kuului kartanolla.
»Joko muori on myyty?» kysyttiin muuatta vanhaa eukkoa, jota eräs isäntä talutteli rekeensä.
»Myyty on», vastasi isäntä.
»Paljonko tuommoinen maksaa?»
»Ei kuin sata.»
»Onko se sokea?»
»Ei juuri tuppisokea, vaan eipä paljon muutenkaan: päivän valo taitaa vähän kuumottaa.»
»Ei tuo kovin vanhalta näytä.»
»Ei, vaikka ei se eilisenpäiväinenkään ole.»
»Nikkilän emäntähän se on?» sanoi Liisa ja pysähtyi puhutellakseen muoria.
»Nikkilöitähän se on muori sukujaan», vastasi isäntä ja alkoi laitella rekeään.
»Hyvää päivää!» sanoi Liisa ja tarjosi kättään. Vaan Nikkilän emäntä ei näyttänyt olevan tietävinäänkään.
»Se on vähäkuuloinen», selitteli isäntä ja huusi holhotilleen.
»Tässä on muuan, joka teitä tunnustelee.»
»Hyvää päivää!» huusi Liisa.
»Päivää, päivää! Kuka se on?»
»Ettekö tunne?»
»En tunne, kun minulla on vähän hämärä näkö», selitti muori naurusuin, ääni vapisi ja silmäkullat räpättivät. »Kuka se on?» kysyi hän uteliaana, ja silmiä räpytti yhä tiheämpään, kun koetti niillä tavoitella tuttavaa, ja suu pyrki hymyyn.
»No istukaapa muori rekeen!» toimitti isäntä.
Muori hapuili ja kontturoi rekeen, ja sinne kupsahti kylelleen, vaan kun pääsi istualleen, niin alkoi tiedustella, että kuka se oli.
»Latun Liisa.»
»Hyvänen aika! No terve, terve. Tunnenhan minä. Äitisi kanssa kuin hyvät sisarukset oltiin. Vieläkö se elää, Liisa, äitisi?»
Muori oli kuin haltioissaan, kasvot somissa juovissa, silmäkullat kiilsivät vesissä. Ja yhä enemmän kiihtyi puhellessaan Liisan kanssa.
»No lähdemme ajamaan», sanoi isäntä.
»Eikö teidän sopisi käydä siellä äidin luona? Somahan se olisi teidän kahden vanhan tavata toisianne.»
»Mitä?»
»Ei siitä ole muorista kylänkävijäksi», ehätti isäntä sanomaan, niin ettei muori kuullut. »Ja on meillä kiirekin, pitäisi illaksi joutua kotia.»
»Ei taitaisi olla monta tuttavaa enää minulla koko kaupungissa, se on nuori suku nousemassa, vanha maahan vaipumassa. Elääkö Viioska?»
»Elää.»
»No entä Elsa, johan se on rippikoulun käynyt?»
»Johan toki, kun muistelen paremmin, jo on naimisissakin?»
Hevonen tempasi reen liikkeelle, joka pakkaslumessa kirkui pahasti.
Kun se oli portista päässyt, ajoi toinen kartanoon portaitten eteen suoraan. Reestä nousi puujalka mies, parrakas ja julmakatsantoinen.
»Onko köyhän köyhyys, vaivaisen vajavuus nyt hyvässä hinnassa?» ärjäsi mies ja katseli ympärilleen.
»Vieläpäs Jaakkokin elää», sanoi joku lähellä olija ja tervehti: »Hyvää päivää!»
»En ole vielä sitä nähnyt», vastasi Jaakko jyrkällä äänellä ja läksi käydä kolkkasemaan rappusia ylös.
Suurenlainen sali oli, ja sen peräseinällä istui pöydän takana esimies, pöydän päässä sihteeri ja piirimiehet istuivat vähän ulompana kehässä. Ympärillä oli ihmistä kylki kylessään kiinni ja takimmaiset seisoivat penkillä nähdäkseen hekin, mimmoinen vaivainen milloinkin myytiin ja paljostako sen kannattaisi ottaa. Salin laiteilla oli väljempää tilaa ja siellä oleskelivat emäntäihmiset odotellen, milloin pääsisivät esiin huutolaisineen, kun ei ollut voimia rynnätä sakean joukon läpi esille. Ja siellä istuksivat huutolaisetkin penkeillä tahi lattialla tahi seisoksivat seinään nojaten, odotellen kukin, milloin häntä esiin viedään tahi jos jo oli ollut, niin isäntäänsä, joka oli toisia huutolaisia saadakseen. Aikansa kuluksi puhelivat huutolaiset odotellessaan. Eikä tuo odottelu tainnut hyvin ikävää ollakaan niistä ainakaan, jotka tapasivat taas vanhoja tuttuja, joitten kanssa saivat vaihtaa jonkun sanan, muistella menneisyyttä, jos siinä oli jotakin muistettavaa, tahi kysellä toistensa toimeentuloa ja muita asioita — olihan sitä heilläkin yhtä ja toista.
»Paljoko maksetaan sinusta?»
»Ei kuin viisikymmentä.»
»Pitääkö työtä tehdä?»
»Ei nuo ole kovin ankarasti ajelleet työllekään. Ainahan sitä omastakin halustaan jotakin tekisikin, kun olisi terveyttä. Eihän se aika kulu työtönnä.»
»Eihän se oikein kulu.»
»Onko muita siinä talossa?»
»On toinenkin, mielipuoli. Sen paimennapa olen parhaastaan ollutkin.»
»Onko pahastikin hullu?»
»Aikatavasta höpsii runsaastikin.»
»Ei ole raivo?»
»Ei ole vielä ollut.»
»Miehenpuoliko se on?»
»Vaimo on, Kähkös-Maija. Taalmannin rouvaksi hokee itseään.»
»Senkö kommersrootin?»
»Sitä tuo tuntuu meinaavan herrakseen.»
»Pävää, pävää!» toivotti Änkkä-Aatami. Hän ei ollut huutolainen, vaan oli tullut taas tapansa mukaan tervehtimään tänne tuttaviaan.
Miehet tervehtivät ilomielellä Aatamia, kätellen.
»Vielä sitä sinä Aatami jaksat riehkasta?»
Aatami alkoi molittaa ja sen miehet ymmärsivät, että on työnään verottomia koiria koppiin kuletella ja tappaa, nylkeä ja nahkoja sitten kaupita. Ja elää niin, että ruoka aina kelpaa.
»Vua tu Vill se elää 'u herla!» tolitti Aatami nauraen makeasti katsellessaan vuoroon miehiä ja vuoroon Villeä, joka siihen juuri oli tullut ja tervehtinyt tuttaviaan.
»Etkö sinä Ville enää olekaan huutolaisena?»
Aatami ehti siihen sopertamaan että eihän se, joka kohta on konsuli.
»Sinä karkasit?» muisteli joku.
»En minä karannut, lähdin vain muuten pois», selitti Ville ja iskien silmää lisäsi: »Minäkös elämään köyhän lailla, kun on rikas pappa.»
»Niinpä vainkin», vakuuttivat miehet.
»Se on herrassukua tämä Ville», selitti Änkkä-Aatami.
»Hyvähän se on ihmisen elää, kun on herrat heimolaisia, vaan sittenkin pitää osata vähän pelata», arveli Ville ja iski silmää.
»Paljonko tämmöisestä tarjotaan?» kysyä röyhkäsi Jaakko kiskastuaan oven auki ja astua kolutti perälle. »Pois edestä ja tie auki armopöydän eteen.»
Koko väkijoukko kääntyi katsomaan ja hajausi Jaakon edestä kujaksi, jotaJaakko pöyhkeästi kolkkasi eteen.
»Hyvää päivää, Jaakko!» lausui esimies.
»Pidä, kun olet saanut!» vastasi Jaakko kolealla äänellään. »Pitääkö nousta tuolille, vai nähdäänkö tästä?»
»Paljonko siitä Jaakon ruokosta tahdotaan?» kysyi esimies.
»Naurattaa, kun herrat ruuan maksaa. Vaan tuota kysykääpä paljonko tahtovat, kun kerrassaan hengen ottavat», myrisi Jaakko. »Se tulisi huokeammaksi elättäjälle ja elätille.»
»Kun annettaneen sama kuin tähän asti, niin otan edelleen», sanoi Jaakon holhooja. Ja hän saikin holhottinsa, sillä asianomaiset kiittivät, kun pääsivät.
Jaakko lähti astua kolkkasemaan ja murahteli jotakin mennessään.
Hiljaisuus, joka koko ajan oli vallinnut, laukesi, kun Jaakko räväytti jälkeensä »armon temppelin» oven. Pelolla olivat lapset seisseet, tytöt emäntiensä hameissa kiinni, pojat nurkkiin vetäytyneet. Nyt uskalsivat taas liikkua.
Tytöt olivat karttuunivaatteissa ja korput useallakin kädessä. Katselivat toistensa vaatteita, olivat olevinaan ja mittelivät korppuja, että kenen suurin. Pojilla oli millä uudet saappaat, millä korea kaulahuivi, millä uusi lakki ja jollakin koko puku ensi kertaa yllään. Jolla oli uudet kengät, ei tahtonut osata ensimmältä kävellä eikä saada silmää irti kengistä; jolla oli huivi, ei osannut päätään kääntää, vaan koko ruumis kääntyi mukana, ja jolla koko puku oli, se oli kaikin puolin vaivanen. Tuossapa kuitenkin, kun vähän aikaa oli syrjäsilmällä toisiaan katseltu ja hiljakseen lähestytty ja joku sanakin vaihdettu, heräsi leikin halu. Ja silloin ne unehtuivat uudet riekaleet. Lakilla kapsittiin toisiaan ja pujahdettiin lymyyn väkijoukkoon. Ja oikein helakka nauru pääsi väliin, kun siellä tavattiin toisiaan ja tyrkättiin.
Emännät seisoivat kädet ristissä rinnan yli ja puhelivat hoidokkaistaan.
»Tuo poika meille tullessaan oli niin huono, ettei siitä luullut eläjää tulevan, vaan minä sitä hoidin ja vaalin ja riski se nyt on.»
»Samoin se oli tämäkin aivan raihnas. Ei ollut kuin luu ja nahka. Monen markan edestä kun opoteltokkia syötin ja mallashauteessa haudoin senkin seitsemät kerrat, niin eläjä tuli.»
»Muokan niitten kanssa näkee, ei niitä voitokseen pidä.»
»Sanokaa. Ja se kun on toisen lapsi, niin pitää koettaa kaikkia ja pitäähän sitä vaikka omakin olisi, vaan varsinkin toisen lasta, etteivät voisi sanoa: ei tule vieraan lapsi hoidetuksi, vaikka raha maksetaan.»
»Niin. Vaivaloisempaa se on vieraan lapsen hoito.»
»Vaan se on hoitoa ollut siinä toisessa talossa, jossa tämä oli ennen! Hyvä isä siunatkoon! Siellä ajeli lapsikulta liassa ja nälissään päiväkaudet lattialla, eikä ryysyä selässä kuin pahanen paita repale!»
»Sanokaa te! Niinhän se oli tämänkin tytön hoito ennen ollut. Kun ne ottavatkin semmoiset elättääkseen, joilla ei ole itselläänkään taivaankäpyä suuhun panna.»
Liisa oli aivan pakahtua ja uupua. Hänen oli pitänyt ottaa Yrjö syliinsä, josta se ei sitten luopunut lattialle siunaamaksi hetkeksikään. Kaulasta vain piteli ja oudoin silmin katseli ympärilleen. Sydäntä kalvoi Liisalla, itku oli ihan kurkussa ja aivan väkistenkin oli monta kertaa tuupata vedet silmiin, vaan koetti estää, ettei Yrjö huomaisi, raukka. Huokaustakin esti monet kerrat, vaan aina tuon tuostakin tuli se, kuin ei huomannutkaan.
Yrjö alkoi tulla levottomaksi, jonka vuoksi hän siirtyi peräseinälle, missä väkijoukon takana oli väljempi tila ja josta toivoi voivansa päästä esiin pikemmin.
Siellä istui seinän vierellä lattialla kaksi poikaa, jotka hän tunsiVimparin Villeksi ja Teutoriksi. Veljekset istuivat siinä tuumimassa.
Ville oli jo yli-ikäinen ja hän oli kaupungissa, muutamalla ajurilla palveluksessa, jolla oli urakalla hollinteko ja Ville oli hollipoikana. Vaan hän oli tullut tapaamaan veljiään ja äitiään. Teutorin oli hän nyt tavannut ja he yhdessä odottelivat muita siinä puhellen. Liisakin pysähtyi siihen heidän kanssaan juttelemaan.
Ville selitti että hän oli käynyt esimiehen luona puhumassa ja pyytämässä, että äitiä avustettaisiin muuten, jotta saisi olla kaupungissa. Hänen isäntänsä oli luvannut äidin asua hänen kanssaan pirtissä ja esimies oli luvannut tuumia asiata. Villellä oli tieto, missä talossa maalla äiti oli, vaan ei ollut kuullut hänestä mitään. Assarista ja muista siskoista, jotka vielä olivat köyhäinhoidossa, ei kumpainenkaan tiennyt, missä he ovat.
»Minkälainen olo sinulla on?» kysyi Liisa Teutorilta.
»Meneehän tuo, kun ei ajattele», vastasi tämä vakavasti ja ajattelevan tavalla.
»Eikö sinulla ollut ikävä äitiä alussa?»
»Onpa tuo vieläkin joskus, vaan minkä sille tekee.»
Liisa siirtyi pois antaakseen veljesten keskenään puhella rauhassa. Hän työntyi lähemmäksi toimituspaikkaa. Siellä oli kysymyksessä joku hoidokas, josta holhojansa kertoi, että siitä on sellainen vaiva sen hoidosta, kun ei kykene kääntymään omin voiminsa ja pitää hoitaa siihen vuoteelle kaikinpuolin.
»En ottaisi vähällä en paljolla, vaan mihinkäpä sen siitä kulettaa.Mielelläni luopuisin koko olennosta, joka on vain syöpäläispesä.»
»Ette pidä puhtaana», sanoi esimies.
»Sen syytä siihen ei ole, vaan se on sellainen pahaverinen, mikä tuo onneton lie.»
Johtokunnan neuvoteltua myönnettiin holhojalle pyytämänsä rahamäärä, merkittiin kirjoihin, jolloin siitä päästiin. Korkealle tuolille pöydän luona nostettiin tytär. Hän seisoi siinä korppu kädessä, katseli väliin uutta karttuunihamettaan ja vähin viranomaisia ja oli niin olevinaan että oikein.
Sihteeri kääntyi ja kuiskasi sinne piirimiesten puoleen:
»Fröken Lundgrén.»
Muutamien piirimiesten suu vetäysi hymyyn. Joku sanoi:
»Isänsä näköinen!»
»Otatteko vielä samasta?» kysyi esimies.
»No otamma hänet, niin on jo kerennyt siihen mieltyä ja ikävä taitaisi tulla tytöllekin!»
Siitä päästyä ilmoitettiin leskivaimo Maria Vimpari. Esimies muisteli jotakin ja alkoi puhella johtokunnan jäsenien kanssa. Niistä muuan sanoi korkealla äänellä, että onhan hänellä elättämään kykenevä poika, joka on pappina. Hän on velvollinen huolen pitämään äidistään.
»Jaa, jaa», sanoi esimies. Hän sen tietysti kernaasti tekeekin. »OnkoMaria Vimpari täällä?» kysyi esimies holhojalta.
»Ei ole. Hän oli sairaana, niin ettei voitu lähteä kulettamaan, ja minä ajattelin, että jos sama maksetaan, niin pidän entisellään», sanoi mies.
Johtokunnan kanssa neuvoteltua päätettiin, että maksetaan sama maksu, minkä tulee suorittaa köyhäinhoidolle hänen poikansa, jolle asia ilmoitetaan ja saa itse järjestää sen sitten miten haluaa.
Liisa sai nyt Yrjön tuolille.
»Jassoo!» sanoi esimies. »Kenen se olikaan tämä poika?»
»Elsa Viion.»
Montin, joka oli piirimiesten seassa, vaan istui vähän syrjässä, hypähti istualtaan ja meni akkunasta kadulle katsomaan. Sihteeri iski silmää jollekin piirimiehelle ilkkuva hymy suupielissä.
»Siinäpä on kaunis poika!» arveli joku väkijoukosta.
»Taitaa olla herrasrotua», arveli toinen.
»Oikein kauniissa puvussakin!»
»Paljollako otetaan tämä poika?» kysyi esimies.
»Seitsemänkymmentä viisi markkaa», huudettiin.
»Seitsemänkymmentä.»
»Kuusikymmentä yhdeksän.»
»Viisikymmentä.»
Ei kuulunut enää huutoa ja vasara naksahti pöytään.
Vapisten oli Yrjö seisonut tuolilla, silmäillyt vuoroon sitä herraa, jolla vasara oli, ja vuoroon Liisaa silmiin ja hellittämättä pitänyt hameesta. Nyt tuli iso mies, mustapartainen, suu somasti naurussa ja kädet ojeissa.
»Tule tyliin, tule tyliin…» Yrjö katsoi pitkään ja parahti huutamaan. Hän huusi niin, että vihloi korvia, ja hän puristausi kiinni Liisaan, joka otti pojan syliinsä ja syrjäytyi.
»Kotiin, kotiin, kotiin, kotiin!» huusi Yrjö, puristi kaulasta Liisaa kuin suoni olisi käsiä vetänyt ja painoi päätään olkapäähän.
»Lapsi raukka, eihän sinulla ole kotia», valitteli Liisa itkien ja puristi poikaa rintoihinsa.
Väki katseli heitä, miehet vakavina, vaimot kyynelsilmin ja toiset lapset rupesivat itkemään. Toimitus keskeytyi.
»Viekää ulos se lapsi!» toimitti esimies.
»Yrjö, elä itke, elä itke, Yrjö kultani», lohdutteli Liisa, vaan hän itki itsekin.
»Kotiin, kotiin, kotiin…»
Ulos tultua Yrjö vähän herkesi ja nosti päätään, vaan kun näki taas sen miehen, niin ratkesi kimeään huutoon, painoi päänsä kantajansa olkapäähän ja puristi yhä lujemmin kaulasta.
»Onko teillä hevosta?» kysyi Liisa mieheltä.
»On hevonen. Pidelkäähän sitä poikaa, että tuon ukon ensin laitan, niin pistetään sitten poika rekeen, tottapahan asettuu ajan ollen.»
Mies talutti rekeen vanhan ukon, laihan ja harmajanaamaisen, jolla silmät olivat syvällä päässä ja alahuuli lerpalla, että näkyi mustanpuhuvat hampaattomat ikenet. Rinta sillä korisi hengittäessä pitäen alituisen kamalaa örinää. Reen perään istutti mies holhottavansa, peitti jalat heiniin ja kääri hartiat, rinnan ja pään loimeen. Väkinäisesti irroitti mies Yrjön Liisan kaulasta, istutti korisevan loimikääryn viereen, kääri turkkiin, tukki heiniä ympärille ja pani vielä likaisen loimen peitteeksi. Uuvuksiin oli poika huutanut, vaan vielä ponnistaa koetti. Mies käänsi hevosensa ja läksi ajamaan.
Kuin seinän takaa kuului sydäntä särkevä huuto:
»Äiti, äiti, äiti…»
Sisällä salissa jysähti äkkiä nyrkki pöytään esimiehen edessä, niin että sihteerin kirjoitusneuvot helähtivät pöydällä, esimies tyrmistyi ja piirimiehet hypähtivät istuallaan.
»Vaan voi niitä, joitten tähden pahennukset tulevat!» kuului voimakas ääni ja viranomaiset näkivät hetken aikaa pöydän edessä seisovan nuoren naisen katseen, joka tunki luihin ja ytimiin.
Liisa ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt. Hän tapasi itsensä vasta kotona itkemässä lapset sylissään.
16
Ensimäistä päivää oli Viion leski virassaan vahtina maantien häkillä. Toimiensa loputtua istui hän vahtikopperonsa kynnykselle sukankudin kädessä.
Poutaisen kesäpäivän aurinko oli juuri laskenut. Taivas oli haalakan sininen ja pohjoisella kulmalla oli punertavan kellertävä kajastus. Väkevä koivun tuoksu lemusi viileässä ilmassa. Kaupungista kuului etäistä kärrynjyminää, joka väliin kiihtyi ja väliin hetkiseksi kuoleutui. Muualla oli yön hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin skailettikellon raksahteleva naksutus vahtikopperon seinällä ja yörastaan yksinäiset säveleet jostakin etäältä metsästä.
Vikkelin sormin kutoi Viion leski sukkaa. Mieli pyrki alakuloiseksi ja silmät vettymään. Hän koetti jouduttaa työtään aivan kuin kiirehtien toteuttamaan iloista toivettaan: saada Yrjö luokseen. Uudelleen kertasi hän kaikki mahdollisuudet siihen ja varmisti niillä toivettaan. Ja varmana piti hän, että muutamien kuukausien kuluttua saa nähdä Yrjön. Hän olikin päässyt niin tämän ilon valtaan, että kutoessaan ja katsellessaan kaupunkiin päin ei huomannutkaan maaltapäin tulevaa hevosella ajajaa, ennenkuin kärryt kolkkasivat aivan lähellä.
Siinä ajeli pieni kyssäselkä poika, joka päivällä oli kyydinnyt muuatta herraa ja oli nyt palaamassa yksinään. Silloin jo oli hän poikaa tunnustellut tunteakseen ja nyt näöstä muisti hänet Vimparin Villeksi ja kysäsi varmuudeksi.
»Missä äitisi on?» kysyi hän sitten.
»Äiti on huudolla, missä lienee. Minä viime talvena kävin pyytelemässä köyhäinhoidon esimieheltä, että äiti saisi jäädä minun luokseni, ja esimies lupaili, vaan eipä sitä sitten toteutettu. En ole kuullut mitään sitten äidistä, eläneekö vai liekö kuollut», selitti poika itkien. Vaan jatkoi sitten: »Mutta meidän isäntä aikoi tulla tulevana talvena huutokauppaan ja sanoa vedettömät sanat! Jos ei muu auta, niin hän huutaa äidin hoitoonsa, vaikka pitäisi siitä köyhäinhoidolle maksaa.»
»Missä veljesi ja sisaresi ovat?»
»En tiedä muita kuin Teutorin. Hän pääsee jo ensi talvena pois auksuunista.»
»Aappo, pastori, hänhän on täällä?»
»On, vaan hän kuuluu muuttavan pois, kun on ortineerattu rovastin sijalle johonkin.»
»Entä Kristiina?»
»Täällä kai se on Kristiinakin, vaan en minä ole nähnyt häntä kaualle aikaa.»
Surulliseksi painui Viion lesken mieli. Huoaten istahti hän kopperon kynnykselle ja jäi katselemaan ajelevan pojan jälkeen. Oli aivan kuin armoton käsi olisi syytänyt tuonkin perheen hajalleen, niin että ei toinen toisestaan tiennyt.
Katseensa kulkeutui Kontinkankaalle päin ja mieleen jysähti elävänä kuvaVimparin kuolemasta.
Uskoihan Vimpari raukkakin ja uskoi vahvasti! Vanhurskas Jumala, mikäSinulle kelpaa?
Pitkään tuijotti hän sinne, ja kun siitä heräsi, oli mieli arka ja levoton. Hän työntyi kopperoon, pani säppiin oven ja heittäytyi vuoteelleen ensi yökseen tässä uudessa ja oudossa asunnossaan.
Kello naksutti kovalla äänellä, se raksahteli huolettomasti ja aivan kuin välinpitämättömänä olostaan ja kaikesta muusta. Vaan sen kova ääni valtasi kokonaan Viion lesken huomion, ja kun hän sitä kuunteli, alkoi se puhella ja kertoa. Se kertoi Viiosta, puheli Elsasta, pilpatteli pienestä Yrjöstä, jotka kova kohtalo oli temmannut armottomiin käsiinsä. Alusta loppuun kertoi se surullisen elämän tarinan. Se kertoi toiveista, joita oli ollut ja joitten toteuttua elämä olisi todellisuudessa ollut kuin ihana satu.
Mitä oli elämä nyt? Se oli hajonnut kuin haaksi myrskyssä karille ja sirpaleet olivat sirottuneet sinne tänne. Viio oli merenpohjassa, Elsa kaikkien hyleksimänä päässyt päiviltä, nukkui nurmen alla hänen takanaan, jotta näki hautakummun luona olevan koivun maantieltä, Yrjö oli maailman jaloissa turvatonna, ja hän tässä yksin kuin autiolla rannalla.
»Jumala, Jumala, millä olen niin mielesi rikkonut, että minun tähteni kaikki tämä? Jos voisin käsittää, ymmärtää… Vaan en voi, en voi…»
Hän itki katkerasti ja ääneen. Kun hän kykeni ajatuksiaan hallitsemaan, joutui hän ajattelemaan, että hän ei yksin ollut raskautettu. Tolpan Annan äiti, Nikkilän äiti, olihan niitten kuorma vielä raskaampi, ja Nikkilät, Vimparit ja monet sadat köyhät, hän oli ennen päättänyt varmasti niiden rikkoneen jotenkin Jumalaa vastaan, niin että tarvitsivat niin kovaa Jumalan ruoskimista. Nyt oli itse samalla kohdalla, vaan ei hän ymmärtänyt, ei päässyt selville. Ovatkohan muutkaan selville siitä päässeet?