Ihan oli Elli kuin pyörryksissä ollut koko illan ja nauru oli myötäänsä työksi tullut, ett'ei Tuuteronkaan Matleenalle ollut osannut paljo muuta kuin nauraa, vaikka se oli syrjään vetää koettanut, ja varotellut… Kaikki ne muka sitten kuin Matleenakin, joka itse poikain jälessä laukkasi ja tansseissa … liekö tuo asevelvollinen edes sulhasensakaan, vaikka muille luulotteli? Eikä Elli sen enempää hänestä ollut huolinut, vaan niskojaan heittänyt ja pois kääntynyt. Kyllä hän jo itsekin tiesi varansa pitää ja hävetköön se, joka semmoista konttoristista!…
Kun Elli maanantai-aamuna tehtaalle tuli unisena ja väsyneenä, niin muut tytöt niin pilkallisesti häneen katselivat ja keskenään supattivat ja silmää iskivät. Mikähän noilla nyt mahtoi mielessä olla? … mutta sama se Ellille oli, ei hän heistä ennenkään viittä veisannut eikä nytkään … naurakoot ja supattakoot melkeensä, sama se hänelle, ihan sama!…
Ja ylpeästi Elli heille selkänsä käänsi ja työhönsä ryhtyi ja olipa vielä hyräilevinään polkankin rallatusta, jota eilen oli kuullut. Vaan täytyi sitä kuitenkin toisella korvalla kuunnella, että jos erottais, mitä ne keskenään supattelivat. Kohta sen kyllä erottikin, sillä tahallaan ne kovemmasti alkoivat puhellakin, että Ellikin kuulisi, ja väliin aina nauraa tirskahuttivat, varsinkin Koiviston Anni.
Se, mitä Elli kuuli, oli semmoista, että hän suuttui ihan sydänpohjaa myöden ja punaistakin punaisemmaksi karahti, aivan korviin asti! Jos hän nyt olisi ollut mies, niin pitkin korvia hän olis rostinut mokomia ilkiöitä, jotka toista vaan luulivat itsensä kaltaisiksi! Vaan luulkoot, puhukoot, naurakoot, niin paljo kuin heitä halutti, ei Elli heistä sittenkään mitään pitänyt, ei enempää kuin tuosta tupakinlehdestä, jonka lattialle viiletti!
Oli kuin olis entinen uhka rinnassa taas syttynyt ja mieli teki näyttämään, ett'ei hän mitään pitäisi, vaikka tytöt ja muutkin ihmiset ja koko maailma nauraisi … ei kiventäkään! Luulkoot semmoiseksi, mikä sitten jos oliskin, mitä se heihin koski, jos pahempikin…
Mutta kotiin kun pääsi, niin paikalla piti sängyn päälle heittäytyä ja itkeä niin, niin hirveästi … niin katkerasti, että sydämmeen kipeästi kävi ja silmätkin turposivat Mitä oli hän tehnyt, että häntä aina pilkattiin ja hävästiin?… Eikö hän milloinkaan saanut ilota, hän, joka ikänsä oli semmoista elämää viettänyt ja ihmisten pieksettävänä ollut, eikä äitiä paljo ollut … eikä isää ollenkaan … eikä mitään!…
Ja sitten se taas niin hirveästi itketti, että kun hetken perästä helpotti ja Elli peiliin vilkasi, niin oikein hän säikähti ja kylmällä vedellä silmiään virutella alkoi, ett'eivät tytöt mitään huomaisi. Vaan itkun kanssa oli heikkouskin mennyt ja katkeraksi uhkamieleksi muuttunut, nyt hän ei välitä mistään, ei juoruista eikä nauruista … tekee niinkuin tahtoo! Ja jos konttoristi vastakin tanssiin tulee tahtomaan, niin silloin hän uhallakin menee, ett'eivät tytöt luulisi hänen heidän puheitaan pelänneen…
Eikä Elli sillä viikolla tytöille virkkanut halastua sanaakaan, vaan ylpeänä siitä, että yksin oli ja syyttömästi tuomittu, hän kenokaulana käveli ja antoi heidän selän takana puhua, mitä tahtoivat, —
Vaan kun parin viikon päästä taas tanssit olivat ja konttoristi häntä tahtomaan tuli, niin Elli itkusilmin hänelle kertoi, mitä tytöt olivat juorunneet ja varmaan kaupungillakin puhuneet. Mutta konttoristi se vaan nauroi, että "mitä se Elli heistä piittasi, kyllähän Elli itse asian paremmin tiesi ja hänetkin tunsi", ja sitten se rupesi leikkiä lyömään ja ilvehtimään, että Ellin piti nauruun purskahtaa ja itku itsestään tyrehtyi.
Eikä Elli enää saattanut vastustellakaan, vaan nuttunsa päälleen puki ja mukaan lähti. Ja sitten he taas konttoristin kanssa rinnatusten kulkivat, ihan yksin askelin, ja puhelivat…
… Valoisa ja herttainen oli keväinen ilta ja lempeän vilpas tuo vähäinen tuulenhenki, joka haapojen lehdet lepattamaan sai ja koivun oksasia hennosti tuuditteli. Ja läntisellä taivaanrannalla helotti heleän punertava iltarusko ja lintusetkin jo yösijoillaan kyyköttivät, vaikka unenhorroksissa vielä jonkun sävelen liversivät.
Kirkkokatua pitkin astelivat Elli ja konttoristi ja kovin punottivat Ellillä posket. Eivät ne tavallisesti noin hohtaneet eivätkä silmätkään tuolla lailla säkenöineet, mutta tanssi se oli, joka Ellin oli elähyttänyt. Hän oli taaskin kuin huumeuksissa, ja jäsenetkin olivat niin kummalliset, että tuntui kuin jäntereitä olis temponut vai hermotko lie sillä keinoin vavahdelleet…
Kadun päähän kun pääsivät ja konttoristi hymyillen kysyi eivätkö he lähtisi tuonne "saarille" viivottelemaan ja kosken kohinaa kuulemaan, niin ei Elli vastustellutkaan. Sinne he hiljalleen kävelivät eivätkä paljo puhelleetkaan ja perille tultuaan ruohopenkereelle istuivat ja koskeen tuijottivat.
Ja niin oli paljo Ellillä miettimistä, mikä lie päänkin niin sekavaksi tehnyt, ett'ei ajatuksetkaan tahtoneet selvätä, eikä hän ennen herännyt, kuin konttoristin posken tunsi poskeensa hipuvan ja käden vyötäisilleen kietoutuvan. Silloin hän ylös yritti hypätä ja tahtoi väkistenkin pois päästä … ei hän tiennyt minne eikä miksikä, kunhan pois … kauas … kauas!…
Vaan kun konttoristi hänet hellästi takasin painoi ja kuiskatessaan tulikuumasti poskeen hengitti ja silmiin katsoi, niin … veri kerrassaan päähän syöksähti … ja hermot jäseniä niin kummasti tempoivat, että voimat vei … ja samalla tahdonkin…
Kirkkaasti paistoi päivä Ellin kammariin ja näytti oikein hymyilevän onnestansa. Auringon säteet tunkeusivat ensin vaan akkunan pieleen, siitä vähitellen sitten levesivät ja ympäri huonetta leikittelivät. Ja akkunan edessä tuomen oksalla viserteli laululintunen niin suloisesti, kuin laulusia olisi elänytkin, raukka! Olihan kevät ja päiväpaiste ja taivaskin seijas, niin miksipä se ei kerrankin oikein halustaan iloitsisi? Mitä se siitä huoli, jos kesän perästä taas vaivalloinen matka alkoi ja elämä muuttui, mitäpä se siitäkään huoli, että oli semmoiset taipaleet lentänyt ja tuhannet vaivat nähnyt, kunhan nyt sai sydämmestään nauttia ja riemuita ja entisyyden menneitä sekä tulevaisuuden vastaisia vaivoja sekä kärsimyksiä unhotella! Ei se tuommoisesta tavallisesta elämästä pitänyt, jossa kaikki on samallaista ja yhtä hiljaista ja kiihkotonta, niinkuin esimerkiksi tuo varpus-raukka eli närhenpoika. Sehän se juuri mielen lannisti ja välinpitämättömäksi teki, kun aina vaan ruokaansa ajatteli ja heinänsiemeniä etsiskeli. Erittäin se oli, kun oikein ilota sai ja huolensakin pois laulaa, jospahan sitten kärsimyksetkin seurasi; erittäin se sekin oli, kun maailmaa näki ja liikkua sai ja välistä ylemmäksi kohota ja sieltä maata kohti huikasuttaa! Silloin se jos vähän pelottikin, niin sen lystimpi se oli ja sehän se vasta hauskinta olikin, että sydäntä vihlasi ja veret kuohahti, silloin se siltä tuntui, että elossa sitä oli ja elämästä nautti!…
… Mutta vuoteellaan kammarissaan vääntelihe Elli eikä lintusen lauluja kuullut … eikähän se toki olis ymmärtänytkään, jos kuullutkin olisi! Siinä hän nukkui ja rauhatonna liikahteli ja toisinaan niin sydämmensä pohjasta huokasi, että oikein katkeralta tuntui.
Vaan kun auringon säteet sitten silmiin alkoivat paistaa ja kasvoja kuumentaa, niin silloin hän kädenselkämillä silmiään nujersi ja syvästi huoahtaen heräsi. Käsillä piti päivää varjota ennen, kuin ympärilleen erottaa alkoi ja katseillaan huonetta tutkia saattoi; tuossa oli ovi ja kaappi, tuossa tuoli, jolle vaatteensa tavallisesti pani riisuessaan … mutta tyhjähän se olikin!
Siitä ne silmät itseä kohti siirtyivät ja päällähän ne vaatteet olivatkin! Nyt vasta se muistossa selviävän näytti ja itku kurkusta töytäsi, niin voimakas ja raju, että henkeen meni ja läkähtyä oli ja ry'itti. Ja kun siitä taas pääsi ja ajatukset muistossa selvesivät, niin yhä uhemmasti itketti ja sydäntäkin ahdisti…
Kovin oli surkean näköinen Elli, kun sinä aamuna tehtaalle tuli eivätkä silmätkään ottaneet kirkastuakseen, vaikka vedelläkin oli huuhtonut ja vaikka mitä tehnyt. Nauruntirskahuksia nytkin ensin kuului ovesta tullessa, kun vielä oli myöhästynytkin, mutta herkesivät ne naurustaankin, kun Ellin näkivät. Noissa suurissa sinisilmissä oli taaskin tuo katkeran surumielinen katse, joka Pehkolan kylän pojatkin oli sanattomiksi pannut ja pilkkapuheetkin kuivattanut.
Eikä Elli enää saattanut niin ylpeänä ollakaan eikä niin kylmällä ylenkatseella heidän silmäyksiään kohdata, kuin ennen oli tehnyt. Oli kuin rohkeuskin olisi mennyt ja silmätkin ijäksi alaspäin naulauneet. Ja rinnassa se niin ilkeästi karvasteli ja työssäkin ollessa ajatusten lentäessä välistä siltä tuntui, että nyt se itku syöksähtää ja oikein vedet silmiin kihosivat, kun niin vastaan piti ponnistella.
Siinä se kumminkin rupeama meni ja päivällislomalle päästiin. Vaan niin oli Ellillä vaikea olla ja päätä pakotti ja suonet tykytti, ett'ei saattanut enää iltarupeamaksi mennäkään, kotiin täytyi jäädä ja makaamaan heittäytyä, vaikk'ei untakaan saanut eikä ajatuksiltaan rauhaa. — —
Oli jo ilta ja päivä mailleen menossa, kun Elli yht'äkkiä ovellensa koputettavan kuuli. Hui, kuin hän säikähti ja veri päähän hyökäsi; olikohan se hän? Eikä Elli aukasemaankaan tointunut, vaan vavahdellen vuoteensa laidalla istui ja kuunteli. Vasta sitten, kun toisen kerran ovea rynkytettiin, sai hän hiljaa kysytyksi:
"Kuka siellä?"
"Vanha tuttu!" vastattiin ulkopuolelta.
Ei se hän ollut, sillä ääni oli karkeampi, vaan kukahan se oli, koska se niin tutulta kuulusti. Mieli Elliä vähän pelottamaan, kun oven avasi ja kookas mies sisään astui eikä hämärässä heti kasvojakaan nähnyt.
"Etkö sinä enää tunnekaan minua, Elli?" ja mies otti lakkinsa päästä ja ruskeat, tasaleikatut hiuksensa paljasti. Iltaruskon kajastuskin pääsi nyt paremmin kasvoihin käymään ja Elli erotti leveät posket, pyöreän nenän ja harmajat, uskolliset silmät.
"Kah Jannehan se on, Mattilan Janne … ja sieltä asti … näin keväällä! Et suinkaan sinä tervoja toki vielä ole tuonut?"
Ei Janne tervoja ollut tuonut, kukapa niitä näin aikaiseen… Muuten hän oli lähtenyt astumaan ja tätäkin puolta katsastamaan, eikö työmies täälläkin työllään eläisi … ja oli hänellä ollut vähän muutakin asiaa.
No mutta olihan Janne Mattilan vanhin poika, eikös häntä työssä tarvittu, ja kyllähän talo leivän antaa, … ja mitäpä hänellä juuri muutakaan niin tärkeää?…
Kyllähän sitä Mattilassakin aina elänyt olisi ja toimeen tullut, eipä sillä, vaan muuten oli aika pitkäksi käynyt ja maailmalle haluttamaan ruvennut. Vähän oli rahaa mukaansa ottanut ja hintteitä laukkuun ja niin lähtenyt astumaan tänne päin ja tänä päivänä perille saapunut. Tuuteron Matleenan luona hän oli käynyt ja se se oli hänelle Ellin asunnon neuvonut ja minkä mitäkin Ellistä puhunut, muun muassa semmoistakin, jota Janne ei uskoakseen ottanut ennen, kuin Elliltä itseltään kuuli omasta suusta — mistä lie hän puhunutkin patruunan pojista ja konttoristeista valehdellut!… Ei Janne sitä kyliä Ellistä uskonut, vaan kumminkin kysyä tahtoi, koska ne tuommoista puhua ilkesivät… Matleenakin, joka oli Ellin lapsuuden ystävä ja ennen aina ollut niin hyvä!…
Janne seisoi siinä niin rehellisenä ja avosilmäisenä ja katseli Elliä niin suurella luottamuksella, että Elli ensin hämilleen joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa. Mutta pian kuohahti luonto ja entinen uhka jälleen palasi; ylpeästi hän paksuja, ruskeita suortuviansa heilautti ja Janneen ylenkatseellisen uhkamielisesti silmäili.
Mikä se hänkin muka oli toisen holhoja ja peräänkysyjä? Pitäköönhän Janne huolen itsestään ja omista tavoistaan, Elli ei apumiestä tarvinnut, kyllä hän eteensä jo itse katsoi. Puhukootpa kaupunkilaiset ja Matleenat ja muut hänestä mitä tahansa, se ei häneen koskenut eikä häntä liikuttanut. Ja jos niinkin olisi, että heidän puheensa totta olivat, niin ei sittenkään siihen muilla asiata ollut. Mitä se heitä liikutti, mitä Elli teki ja toimi, mitä se Janneenkaan kuului ja muihin? Itse hän jo itsensä elätti eikä enää Mattilan ruotilainen ollut, vai luuliko Janne vieläkin saavansa häntä komentaa ja käskeä ja mieliään myöden pyöräytellä? E-ei, se aika oli jo ollut ja mennyt eikä muilla hänen kanssaan ollut tekemistä mitään.
Ellin suuret silmät oikein tulta löivät ja vaaleille poskille punat karahtivat. Hän oli sydämmensä purkanut ja syytänyt uhkansa Jannelle vasten silmiä, Kunpahan olisi muutkin kuulleet, sitä hän vaan olisi tahtonut, sillä nyt tunsi hän itsensä muusta maailmasta erotetuksi, sysätyksi ja nyt teki mieli sitä uhitella ja näyttää, että tulipa tuota ilman sitäkin toimeen ja saattoipahan elää, vaikka ihmiset ylenkatseella ja kammolla edestä väistyivät, saattoi jos kuin, kunhan välinpitämättömäksi heittäysi ja halveksi heitä vuorostaan ja pystyssä päin ja kenossa kauloin käveli.
Antoi niiden katsoa ja katsoi heitä silmiin yhtä rohkeasti, niin minkäpähän voivat, vaikka yhdestäkin puolin olivat.
Janne seisoi kuin puusta olis seisoalleen pudonnut. Hän ei uskonut korviansa eikä silmiänsä, eikä hän oikein käsittänytkään tuota sanatulvaa. Se se kuitenkin hänen mieleensä jäi, että Elli ei sanonut mitään piittaavansa, jos Matleena oikeassakin olisi, ei ihan mitään!… Herra Jumala siunatkoon tyttöä, se oli käynyt niin kummalliseksi ja rohkeaksi, ett'eihän tuota enää samaksi ihmiseksi tuntenutkaan, kuin ennen siellä Mattilassa ollessa. Ennen niin hiljainen, siivo ja nöyrä, ett'ei vastaan koskaan sanonut, ja nyt tuommoinen suukko, että pörhöllä korvin kuunnella sai ja itse huutia tietää!…
Ei tätä Janne oikein tajunnut ja epäröiden hän niskantaustaansa ruopasi ennen, kuin mitään sanoa uskalsi.
"Elli kuulehan, en minä siitä oiki-tolkkua saanut tuosta sinun puheestasi äsken. Sanoitko sinä, että se sinusta oli aivan sama, jos Matleenan puheet tosiakin olisivat vai — —?"
"Sanoin kyllä, ja saatan minä sen sanoa toisenkin kerran ja muillekin, ett'en minä heidän puheistaan piittaa … en hölyn pölyä, ja sillä hyvä!…" Elli otti hiuspalmikkonsa selkänsä takaa ja leikitteli niillä polveaan vasten rapsahutellen.
Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa. Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt viiliä … ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!… Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla, jos — — — ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.
"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli…"
"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti, "kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"
"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi ollut…"
"… Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten tuntea annettiin … ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa … ha, ha, haa … ja ottihan se toki emäntä kulta!…" Elli nauroi niin kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi selkärankaa viiltänyt.
"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon. Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä muistanet, niin — — ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen, niin — — — enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä tuo sanoisi.
Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan … liekö oikein kuullut? Kotvasen hän sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.
"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun … ei ensinkään ja tuskinpa minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä, Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä eikä kaivata … ja se se parasta — meikäläisille!"
"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä… Ehkä sinä kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa … eihän minulla kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.
Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot entiselleen jäykistyivät.
"Kuulithan mitä jo sanoin … ei milloinkaan tule puhettakaan meidän välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen uskoa!"
Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.
"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin…"
Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei milloinkaan! Pane se mieleesi ja — heitä minut jo rauhaan!"
Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä virkkoi:
"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla — tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin elä ole milläsikään … kyllä se tietää, mitä tekee! … hyvästi, Elli!"
Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen kanssa … menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!…
Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. — — —
Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän oli matkustanut kauas, kauas… Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta hymyilivät!…
Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin näki, että ne tiesivät…
Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa, entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.
Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui, niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin onneton, ett'ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos kuinkin hakisi … niin ei!…
Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett'ei mistään olis huolinut, ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt … ei vaikka! ja vähitellen se yhä kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt, ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!… Mitähän jos itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin mitähän sitten sanoisivat?…
Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi, niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen … tuhanneksi muruksi … ympäri huonetta…!
Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika kului eikä tulla alkanut, niin — yhä tummemmaksi muuttui toivo ja tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! —
Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen ensin illaksi ja sitten koko yöksi … ja sinä yönäkös puheltiin ja selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.
Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt … ei se kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä rupesikaan silmiään päästänsä suremaan … heittäysi muiden mukaan ja semmoiseksi kuin luultiin, ett'ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa. Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka käyttäytyä osasi! — — —
Eräänä iltapäivänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana … tuonne torin laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä tarvinnut, ett'ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.
Tuuteron Matleenasta ei Elli mitään ollut pitkään aikaan kuullut … poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt sekin Mattilan Janne, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!
Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.
"Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?" kysäsi Koiviston Anni vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa seurasi.
"Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli lyönyt." Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt, jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.
"Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?" Anni kääntyi Elliin päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.
Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi hätäillä että "mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla katsot?" niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.
"Ei minulla mitään hätää, ei mitään … tuli vaan semmoinen kumma kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin … minä en voi oikein hyvästi!…"
Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan rupeavan, ett' ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän tunnusti.
Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan Jannen pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat — ja kun avaimen vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne kuulumattomiin kadonnut…
— — — Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä, ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli eikä ajatella saattanut … eikä joutanutkaan!
Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät … rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat ja iloista leikkiä nauraen löivät.
Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann'in puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin … joi niin, että syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja osoteltiin.
Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä tanssistakaan ei tau'ota olis tahtonut … ei hetkeksikään, vaan myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle — kuollut!
Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto hävisi … saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi … ja kukapa se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!…
Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi … ja siitä kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti poskia poltti.
Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett'ei mistään mitään tiennyt … ja siihen nukkui … niin raskaasti, niin raskaasti, ett'ei untakaan edes nähnyt!…
Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti … ja todellakin! olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja pajupensaston sisästä.
Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.
"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.
Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.
"Vai niin, vai ylpeäkin tämä vielä on, heh, heh, heh, hee, vai ylpeä! Vaan eipä näyttänyt mennä yönä kovin hääviltä, kun issikalla tänne taljettiin heh, heh, heh, hee, ei näyttänyt hääviltä silloin!"
Häntä nauratti niin ilkeästi ja ry'itti, Mutta kun sittenkään ei vastausta tullut, aukasi hän oven ja ulos viittasi.
"Tyttö on hyvä ja astuu ulos tuosta, ei täällä syöttiläitä turhanpäiviten syötetä, heh, heh, heh, hee, ei ole valtiolla varoja eikä kaupungilla rahoja, heh, heh, heh, hee!"
Kauhealta tuntui Ellistä ylösnousu eikä se oikein varmaakaan ollut, mutta ylöshän sitä täytyi ja mielelläänhän täältä toki lähtikin. Ei hän hyvästiä sanonut eikä mitään poliisimiehen ivanaurusta piitannut, astui vaan ulos ja tehtaalle suoraa päätä lähti, ett'ei myöhästyisi.
Kussa Elli oven aukasi ja sisään astui, näki hän heti, ett'ei asianlaita oikeassa ollut; tyttöjen juhlallinen katsanto ja kaikki sen osotti. Ja syrjähuoneesta tulikin samassa työnjohtaja entistä kärttyisemmän ja kuivemman näköisenä, ja Elliin kohta kääntyi.
"Neitsy Elli Emman tytär on tästä lähtien erotettu tehtaan työstä syystä, että on kaupungilla sopimattomasti käyttäynyt, eikä sellaista täällä siedetä."
Siinä kaikki, mitä sanottiin. Työnjohtaja pyörähti kantapäillään ja kammariinsa takaisin meni.
Hetkisen seisoi Elli ällistyneenä ja johtajan jälkeen tuijotti. Sitten hän ympärilleen silmäsi oliko Koiviston Anni saapuvilla. Ei häntä näkynyt, ulosko lie sattunut menemään, vai kotonaanko oli. Mutta toisten tyttöjen kasvoista loisti halveksimisen ja koston-tunnon tyytyväinen katse ja sehän se enin suututti. Tuokiossa oli Elli ulkona kadulla ja kotiinsa päin riensi väsyneenä edellisen illan riehunnoista ja sortuneena häpeästä. Hänestä tuntui kuin hän nyt olisi viimeisenkin hitusen arvostaan menettänyt omissakin silmissään ja yhä syvemmälle mutaan, likaan, rikokseen ja häpeään vajonnut, ett'ei kohota enää voinutkaan … ei milloinkaan!…
* * * * *
Muurarin lesken luo tuonne "Vaaralle" päin oli Elli jälleen muuttanut, kun tulolähteet kuivivat eikä paremmassa kaupungin-osassa asua kannattanut. Täällä sai hän asunnon melkein ilmaiseksi, elatuksestaan kun vaan huolen piti.
Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.
Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja vaatteita paukutteli.
Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa lokattivat.
Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.
Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.
Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja leukoja lokatti.
Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.
Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.
Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.
Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille nauroivat.
Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen … ja kaksikin ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan. Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. — —
Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta olla.
Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet. Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni — kun ei ajatellut! Eikä hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!…
Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä, köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.
Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja yhteiskunnan silmissä.
Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt. Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä, jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.
Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön, viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan hylkyläiseksi.
Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi, ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.
Ja tulevan se näyttikin.
Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja usvaisemmaksi. — —
Oli kolkko ja pimeä syksyinen iltayö. Valot kaupungissa olivat jo sammuneet. Ainoastaan kirkontornin huipusta tuolta kaukaa tuijotti valonsilmä, muu oli pimeää. Tuolla kaupungin pohjoispuolella pauhasi koski niinkuin ennenkin ja pimeässäkin uransa löysi ja — vastuksensa. Etäinen humina ilmotti, ettei meri ollut kovin kaukana, vaikka ei aivan likelläkään.
Pesulaituri tuolla lasaretin luona oli tyhjä ja rahitkin oli poiskorjattu. Mutta likaisen keltainen lautahökkelin ovi oli auki ja tuuli sitä tuon tuostaan seinää vasten lonkutteli.
Hökkeli ei ollut autio. Pilkkosen pimeässä istui akkunarahilla nainen. Emmalan Elli se oli. Hervottomana ja näöltään tajuttomana hän siinä istui eikä jäsentäkään järkähyttänyt … istui vaan ja helmassaan jotakin vaatemyttyä piteli.
Äkkiä liikahti vaatemytty ja heikko kitinä kuului. Silloin Ellikin havausi, nosti lapsen — sillä lapsi se oli, hänen rikoksensa hedelmä — rinnoilleen ja siihen sitä rajusti painoi. Kerran kirahti se vielä, sitten oli kaikki hiljaa … ei ovikaan lonkahtanut.
Kuin käärme olis pistänyt, hyppäsi Elli sijaltaan ja tulitikkuja uuninsyrjästä kopeloi, jossa niitä tavallisesti pidettiin. Pian seisoi hän palavan päreen kanssa lattialla ja käärönsä sisällystä paljasteli. Ei auennut hänellä huulet eikä vierähtänyt kyynel, kun hän pärevalollansa pikkuisen, kytyräselkäisen raukan näki, jonka huulet mustansinerviksi oli karahtaneet ja sydän sykkimästä herennyt. Mutta nuo suuret sinisilmät olivat avoimiksi jääneet ja eteensä surkeasti katselivat.
Hän, Elli, oli siis lapsensa murhannut! Heikko se oli ollut ja kytyräselkäinen raukka, eikä siitä ikinä oikeaa eläjää olisi tullut. Mutta murha se oli sittenkin ja kauhea rikos sekä ihmisten että Jumalan edessä!…
Vielä kerran hän tempasi pienokaisen syliinsä ja suuteli ja lämmitti sitä, vaan se ei ääntänyt, se oli kuollut. Kun tämä oikein Ellille selvesi, kun hän huomasi, että hän tuolta raukalta oli elämän riistänyt, silloin tuntui taas kuin verisuonet toinen toisensa perästä olis ratkenneet ja päälakea kohti tulvanneet ja viimeisenkin jären kipinän huuhtoneet, että kaikki meni niin sekasin … ja harmajaksi … eikä tekojaan hillitä voinut eikä sanojaan…
Hurjana paiskasi hän päreen lattiaan, ja polki jalallaan karstan tuhanneksi muruksi ja lapsen syliinsä sivalsi ja ulos laiturille syöksähti.
Laiturin päässä hän vielä hetkeksi pysähtyi ja raivoisasti, älyttömästi ympärilleen tirrotti. Sitten hän pienokaisensa kämmenilleen siirti ja laiturin päästä tuonne mustaan lorisevaan virtaan viiletti, että vesi porskahtavan pimeässä kuului.
Laiturin päähän istualleen lyhnistyi onneton äiti ja synkkänä lapsensa perään tuijotti. Ei muistanut hän enää missä hän oli eikä mitään tajunnutkaan… Kaikki oli niin sekavaa … ja raskasta … ja harmajaa … ja mielipuolen eloton katse paloi silmissä niin kolkosti ja surkeasti…
Kevät oli tullut, lumi sulanut. Linnut lauloi ja luonto loisti. Ei näkynyt noista syksyn kellertävistä lehdistä jälkeäkään, uudet, raittiit viheriöitsivät entisten sijalla ja suruttomasta elämästään aikansa nauttivan näyttivät. Ja tuo vähäinen puronen, joka kaupungin halki juoksevinaan oli, oli taas talven kylmästä toipunut ja hyppien ja loiskien virkoamisestaan iloitsi.
Tuolta Wikholm'in patruunan muhkeasta kivirakennuksesta tulvasi häikäisevä valovirta. Kaikki akkunat loisti ja joka likemmäksi tuli, kuuli kumean, tahdikkaan soiton. Pataljonan soittokunta se oli, joka siellä miehissä iloa lietsoi ja virkeyttä veltostuneihin ylimyksiin.
Lieskasi siellä monen säädyllisen ylimysneidonkin silmät, kun kepeänä kuin höyhen salin ympäri mennä huikasi valssin pyörteessä. Mielellään silloin poskensa nuoren herran olkapäälle laski ja tulikuumaa henkeä hengitti ja — nautti, vaikka hienommasti.
Nuo lumivalkoiset kätöset, joita kainaloihin asti täällä tanssisalissa nähdä sai, ne ne niin viehättävästi viittailivat ja osottelivat. Ja rinta, joka väkisten oli kahleihin pakotettu ja lujalle köytetty, se se sittenkin kapinoida uskalsi ja tunteista aaltoili ja vapauteen pyrki. Mutta ahtaalle oli se nyöreillä ahdistettu ja yhtä ahtaalle muukin käytös ja puheet rajotettu. Iloitsevinaan sitä kumminkin oltiin ja hurmauksissa hyppivinään ja nauravinaan ja nauttivinaan!
Ja isäntä, tuo vasta Helsingistä koteutunut nuori patruuna, joka nyt taloa hallitsi, se se vasta iloinen oli ja kaikkein mieleen. Sirona ja sorjana hän pyörähteli pikimustassa juhlatakissaan ja morsiantaan hyväillen puhutteli ja vieraille hymyili. Heti hänelle tie aukesi, jos sakeimpaankin herrajoukkoon yhtymään sattui, sillä kaikkihan toki pohatan tieltä väistyivät ja häntä kohtaan kohteliaisuuttaan osottaa halusivat. Ei sitä tiennyt, milloin apua tarvitsi ja hyvä se silloin oli, että hyvissä kirjoissa oli rahamiesten luona!
Eikä ollut morsiankaan sulhastaan huonompi. Hieno kuin suvenkorento ja vaalea ja sievoiset punapilkut poskipäillä, semmoinen hän oli, kun hän valkeassa, muodikkaasti pönkitetyssä harsohameessaan hentona ja kevyenä lattialla väikkyi. Ja hyvillään se hänkin olevan näytti ja sydämmestään riemuitsevinaan ja hurmauneena olevinaan oli, mutta teeskellyltä ja kivulloiselta se näytti ja niin heikkohermoiselta.
Mahtavana seisoi soittokunnan johtaja ja valkohansikkaisella kädellään alammaisilleen viittasi. Ja voimakkaasti helähti torven sävelet ja laimenneita mieliä kannusti ja hermoja kutkutti. Eikä kauan viipynyt ennenkuin riemu ylimmilleen nousi ja leikki ja nauru tulvaili viinin, samppanjan ja soiton yllytyksestä.
Puheita pidettiin, maljoja juotiin, eläköötä huudettiin; ja syytähän toki olikin, sillä sorjempaa ja luontevampaa (ja onnellisempaa?) pariskuntaa, kuin Wikholm'ln nuori patruuna morsiamineen lienee harvoin tavattu. —
* * * * *
Mutta houruhuoneessa lasaretin luona istui kolkossa, kivisessä kammiossaan Emmalan Elli eikä muun maailman menosta mitään tajunnut.
Vuoteellaan hän istui kyynärpäinsä varassa ja ajatuksissaan käsiselkiään katsasteli. Näinpä hän enimmän aikansa vietti ja elämäähän se sekin oli olevinaan. Usein hän lapsestaankin hourasi ja ensimmäisestä unelmastaan, konttoristista, ja siinä luulossa elävän näytti, että vielä se tulee, vaikka odotuttaa … vielä se tulee … ehkä jo huomenna … nyt yhden nukunnan jälkeen tai ylihuomenna…
Ja kun puita sisään tuotiin ja uuni lämmitä pantiin, silloin hän aina yhden kasahalon valtasi ja sitä polvillaan liekutti ja lauloi:
Elä yksin äitiäsiSyytä lapsi-kulta,Vaikka piennä elämäsiRiistikin hän sulta.Syytä siitä maailmata,Onnen suosituita,Isättömän, jotka säätiHuonommaksi muita.
Sitten hän taas laulamasta herkesi ja kasahalkoa käsissään hypitteli. Mutta äkkiä hänelle jotakin mieleen johtui ja silloin hänen silmänsä tulta löivät ja halko romahtaen nurkkaan lensi.
Raivoisasti, älyttömästi hän sen perään katsoi ja katkerasti huoahtaen takasin vuoteellen vaipui. Ja taas istui hän entisessä asemassaan, pää käsien varassa ja hajanaisia jalkineitaan tarkasteli…
Ei oo aina kohtaloonsaIhmis raukka syynä,Usein viat vanhemmitten,Köyhän olot syynä,
kuului hän itsekseen hyräjävän. Yhä syvemmälle painui pää ja vihdoin kämmeniltä alas luiskahti ja silmälleen oli viedä. Ei se kumminkaan vienyt, vaan entisessä asemassaan Elli taas kohta nuokkui … ja välistä itki, kun jotakin surullista oli muistavinaan … ja toisekseen nauruun pärähti, kun tanssit muisti … ja Koiviston Annin … ja konttoristin!…