Me vaelsimme kohti etelää, päiväkausia kulkien suuren suon laitaa, mutta uskaltamatta koskaan pyrkiä sinne. Kerran poikkesimme länttä kohti, kulkien poikki vuorijonon, ja saavuimme alas rannikolle. Mutta eipä ollut se paikka meitä varten. Ei ollut siellä puita — vain kalpeita niemen polvekkeita, tyrskyävää kuohua ja ankarata tuulta, joka ei koskaan tuntunut puhaltamasta taukoavan. Käännyimme takaisin vuorten poikki, vaelsimme itään ja etelään, kunnes tulimme suuren suon laiteille uudelleen.
Pian pääsimme suon eteläiselle äärelle ja jatkoimme kulkuamme etelään ja itään. Siellä oli suloinen maa. Ilma oli lämmintä, ja taaskin olimme metsässä. Myöhemmin kuljimme matalan kukkulajonon poikki ja pääsimme vieläkin paremmalle metsämaalle. Mitä etäämmälle rannikolta tunkeusimme, sitä lämpimämmäksi havaitsimme ilman, ja niinpä kulkuamme jatkoimme, kunnes pääsimme suuren joen varteen, joka Nopsajalasta tuntui tutulta. Sinne hän lie joutunut ollessaan neljä vuotta laumalaisten tienoilta poissa. Tämän joen poikki meloimme tukkien niskalla ja laskimme maalle toiselle rannalle korkean kallioseinän juurelle. Korkealta seinämän latvoilta tapasimme uuden kotimme — luolan, jonne pääsy oli ylen vaikeata ja joka oli kokonaan kätkössä alhaalta tähysteleviltä katseilta.
Vähän on minulla enää sanomista. Täällä asuimme Nopsajalka ja minä ja perhettämme kasvattelimme. Ja tähän muistelmani päättyvät. Emme enää siirtomatkoille lähteneet. Milloinkaan en unia näe korkealla olevaa, vaikeapääsyistä luolaamme pitemmälle. Ja täällä on sen lapsen täytynyt syntyä, joka oli olemukseensa sulattava kaikki minun vaikutelmani elämästä — tai pikemmin Suurhampaan elämästä, joka on toinen minäni, ei todellinen minäni, mutta joka on minusta niin todellinen, että useasti en pysty sanomaan, mitä aikakautta oikeastaan elän.
Monasti ihmettelen tätä polveutumisjonoa. Minä, nykyaikainen, olen eittämättä ihminen: mutta minä Suurhammas, esiolento, en ole ihminen. Jossakin ja suoranaisessa polveutumisen jonossa nämä kaksi kaksoisolemukseni osaa ovat yhdistyneet. Olivatko laumalaiset ennen häviöön joutumistaan ihmiseksi kehittymisen tilassa? Ja olemmeko minä ja omaiseni läpäisseet tämän tilan? Taikka liekö joku minun jälkeläisistäni käynyt tulilaisten joukkoon ja muuttunut itse tulilaiseksi? En tiedä. Eikä ole keinoa, minkä avulla tietämään pääsisi. Yksi seikka vain on varma, ja se on, että Suurhammas painoi jonkun jälkeläisensä aivostorakenteeseen elämänsä vaikutelmat ja painoi ne niin häviämättömästi, että välillä eläneitten sukupolvien joukot eivät ole pystyneet niitä hävittämään.
Onpa vielä yksi asia, josta minun kertoa täytyy, ennenkuin lopetan. Se on uni, jonka usein olen nähnyt, ja todellisen tapauksen on täytynyt sattua sinä aikana, jolloin elelin korkealla vaikeapääsyisessä luolassa. Muistan kuljeksineeni metsässä kaukana idässäpäin. Siellä tapasin heimon puukansaa. Kyyristyin viidakkoon ja katselin heidän leikkejänsä. He pitivät nauruilojansa, hypellen ylös ja alas ja kirkuen alkuperäistä köörilauluansa.
Äkisti he ääntänsä pidättivät ja lopettivat kipakoimisensa. He kyyristyivät peloissaan alas ja levottomina etsien katselivat pakotietä. Sitten Punasilmä saapui heidän joukkoonsa. He väistyivät hänen tieltänsä. Kaikki olivat peloissansa. Mutta hän ei yrittänytkään heihin koskea. Hän oli heistä yksi. Hänen kintereillään jäntevän koukkuisilla jaloillaan ja rystysillään tukien itseänsä molemmin puolin maasta kulki vanha puukansaan kuuluva nainen hänen viimeisin vaimonsa. Punasilmä istuutui heidän piiriinsä. Saatan nytkin tätä kirjoittaessani nähdä hänen kulmat kurtussa ja silmät tulehtuneina tirkistelevän ympärilleen puukansan piiriä. Ja tirkistellessään hän koukistaa toista suunnatonta jalkaansa ja muhkuraisilla varpaillaan kynsii vatsaansa. Hän on Punasilmä, muinaisperimys.