Mutta eilen illalla vei sattuma hänet — hän tahtoi käydä lähellä asuvien tuttaviensa luona — sen ravintolan ohitse, jossa Ladenbauerin seurue tavallisesti antoi näytäntönsä. Hän aikoi jo ajatuksissaan sivuuttaa ravintolan, mutta silloin näki hän keltaisen ilmoituslehden ja huomasi, missä hän oli, ja sydämessään tunsi hän pistoksen, ennenkuin hän oli sanaakaan lukenut. Mutta luettuaan mustilla ja punaisilla kirjaimilla painetun ilmoituksen: "Maria Ladenbauerin, niin kutsutun 'valkoisen mustanrastaan' ensimäinen esiintyminen parantumisensa jälkeen", jäi hän kuin halpautuneena seisomaan. Ja samassa hetkessä seisoi Rebay hänen vieressään aivan kuin maasta nousseena; valkoinen pörröpää paljaana, kulunut silinterihattu kädessä ja napinlävessä tuore kukka. Hän tervehti Karlea: "Herra Breiteneder — ihan omassa persoonassaan! Kunnioitatteko meitä tänään läsnäolollanne jälleen? Maria neiti ilostuu varmaan ihan ikihyväksi, kun hän kuulee, että entiset ystävänsä häntä vielä muistavat. Lapsi parka? Meillä on ollut hänen kanssaan kovat ajat, herra von Breiteneder; mutta nyt se on ohi." Rebay jutteli vielä yhtä ja toista ja Karl seisoi paikallaan, vaikka hän olisikin mieluimmin tahtonut olla kaukana poissa. Mutta äkkiä heräsi hänessä uusi toivo, ja hän kysyi Rebaylta, oliko Maria ihan sokea — eikö hän nähnyt vähääkään. "Nähnyt vähääkään?" vastasi toinen. "Mutta mitä te ajattelette herra von Breiteneder!" — — — iloisesti. "Koko maailma on pikimusta hänelle — — — Mutta Te tulette siitä vakuutetuksi, herra von Breiteneder, että kaikella on hyvätkin puolensa, jos niin saa sanoa — ja ihana ääni sillä tytöllä on, kauniimpi kuin koskaan ennen! — — — No niin,Tesaatte itse sen nähdä, herra von Breiteneder. — Ja hyvä hän on — ihmeen hyvä! Vielä paljoa ystävällisempi, kuin tätä ennen. No, no, Tehän tunnette hänet — ha, ha! — Niin, niin, tänään tulee sinne useampia sellaisia, jotka tuntevat hänet — luonnollisesti ei niin hyvin kuin Te, herra von Breiteneder, sillä nyt eivät sellaiset asiat luonnollisesti enää tule kysymykseen. Mutta ehkenpä se aika vielä taas tulee! Minä tunsin erään, joka oli sokea ja sai kaksoset — ha, ha! — Mutta katsokaapas, kuka tuolla on." sanoi hän äkkiä, sillä he seisoivat kassaluukun edessä, jonka takana istui rouva Ladenbauer. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja katsoi Karlea sanaakaan sanomatta. Hän antoi Karlelle lipun, jonka Karl maksoi oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Mutta äkkiä sanoi hän: "Elkää sanoko Marialle mitään, Jumalan tähden, elkää sanoko rouva Ladenbauer — — — ei sanaakaan Marialle siitä, että minä olen täällä! — — — Herra Rebay, ei sanaakaan Marialle!"
"Hyvä on," sanoi rouva Ladenbauer ja kääntyi toisten lippuja kysyvien puoleen.
"Minä en sano sanaakaan", sanoi Rebay. "Mutta jälestäpäin tulee yllätys! Tulettehan mukaan? Suuri juhla — hohoo! Sulkeudun suosioonne, herra von Breiteneder." Ja hän oli kadonnut. Karl kulki täpötäyden salin läpi ja istuutui salin yhteydessä olevan puutarhan perälle erään pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kaksi vanhaa ihmistä, mies ja vaimo. Nämä eivät puhuneet sanaakaan keskenään, katsoivat vaan ääneti uutta vierasta, ja nyökkäsivät surumielisinä toisilleen. Karl istui ja odotti. Esitys alkoi, ja Karl kuuli ikivanhat asiat uudelleen. Hänestä näytti kaikki vaan niin kummallisen muuttuneelta, sillä hän ei ollut koskaan ennen istunut näin etäällä näyttämöltä. Kapellimestari Rebay soitti ensin niin kutsutun uvertyyrin, josta Karl kuuli vain muutamia kovia akordeja, sitten esiintyi ensimäisenä unkaritar Ilka kirkkaanpunaisessa puvussa, kannukset jalassa ja lauloi unkarilaisia lauluja ja tanssi czardasta. Tämän jälkeen seurasi ilveilijä Wiegel-Wagelin humoristinen esitys; hän oli puettu viheriään hännystakkiin ja ilmoitti juuri saapuneensa Afrikasta sekä kertoi kaikenlaisia hullunkurisia seikkailujuttuja, jotka loppuivat hänen naimiskauppaansa erään vanhan lesken kanssa. Sitten lauloivat rouva ja herra Ladenbauer duetin; molemmat olivat tyroolilaispuvuissa. Heidän jälkeensä esiintyi likaiseen, valkoiseen klovnipukuun puettu hupsu pikku Jedek näytellen ensin taikatemppujaan, sitten harhaili hän silmät suurina väkijoukon keskellä, aivankuin hän olisi jotain etsinyt; sitten asetti hän lautasia eteensä riviin, ja takoi niitä puupalikalla soittaen marssia, järjesteli laseja ryhmiin ja soitti kosteilla sormillaan niitten reunoja kosketellen alakuloista valssin säveltä. Sitä tehdessään katsoi hän ylös kattoon ja hymyili autuaallisesti. Hän poistui ja Rebay hakkasi uudelleen soittokoneesta juhlallisia säveliä. Ympäri salia ja puutarhaa kuului kuisketta, ihmiset kurottivat päitään, ja äkkiä seisoi Maria näyttämöllä. Hänen isänsä, joka oli taluttanut hänet sinne, oli heti jälleen hävinnyt; ja Maria seisoi siinä yksin. Karl näki hänet siinä seisomassa — sammuneet silmät suloisissa, kalpeissa kasvoissa; hän näki aivan selvään, kuinka hän ensin liikutti vain huuliaan ja hieman hymyili. Karl oli huomaamattaan noussut ylös ja nojautui viheriää lyhtyä vasten ja oli vähällä parahtaa säälistä ja tuskasta. — Nyt alkoi Maria laulaa. Aivan oudolla äänellä, hiljaa, paljon hiljempaa kuin ennen. Se oli sama laulu, jota Maria oli aina laulanut ja jonka Karl oli kuullut vähintään viisikymmentä kertaa, mutta ääni oli hänestä sittenkin kummallisen vieras, ja vasta kun Maria lauloi loppukerron "Mua kutsuvat he valkoiseksi mustaksi rastaaksi kylässä ja kotonakin", luuli hän tuntevansa äänen samaksi jälleen. Maria lauloi kaikki kolme värssyä ja Rebay säesti häntä tapansa mukaan katsoen usein ankarasti Mariaan. Kun laulu oli lopussa, puhkesi kova ja myrskyävä suosionosotus. Maria hymyili ja kumarsi. Äiti nousi kolme rappusta näyttämölle, Maria tavoitteli kädellään ilmaa, aivankuin äitinsä käsiä etsiäkseen, mutta suosionosotus oli niin voimakas, että hänen täytyi heti laulaa toinen laulunsa, jonka Karl myöskin oli jo melkein viisikymmentä kertaa kuullut. Se alkoi näin: "Tänään menen minä kultani kera maalle — — —", ja Maria heitti päätään niin tyytyväisenä taaksepäin, keinutti ruumistaan kevyesti edes takaisin, aivankuin hän todellakin vielä voisi kultansa kanssa mennä maalle, voisi nähdä sinisen taivaan ja viheriät niityt ja voisi tanssia ulkona vapaassa luonnossa, niin kuin hän laulussa lauloi. Ja sitten lauloi hän kolmannen, uuden laulunsa. —
"Täällä olisi pieni puutarha", sanoi herra Rebay, ja Karl vavahti. Oli kirkas päivänpaiste; katu loisti auringonpaisteessa ja ympärillä oli valoisaa ja vilkasta. "Sinne voisi pistäytyä levähtämään", jatkoi Rebay "ja juoda lasin viiniä; minulla onkin jo kova jano — tänään tulee kuuma päivä."
"Kuuma päiväkö?" sanoi joku heidän takanaan. Breiteneder kääntyi katsomaan — — Kuinka, oliko tuokin nyt juossut hänen jälkeensä? — — — Mitä tuo sitten hänestä tahtoi? — — — Se oli hupsu Jedek; häntä ei oltu koskaan kutsuttu muulla nimellä, ja aivan varmaa olikin, että hän pian todellakin oli tuleva kokonaan hulluksi. Pari päivää sitten oli hän aikonut tappaa pitkän, kalpean vaimonsa, ja oli aivan ihmeellistä, että hänen annettiin käydä vapaana. Nyt hiipi hän kääpiömäisen pienenä Karlen rinnalla; kellertävistä kasvoista katselivat mulkoillen omituisen hassunkuriset silmät, päässä oli hänellä yleisesti tunnettu harmaa, pehmeä hattu, jossa oli kulunut sulka, ja kädessä ohut kävelykeppi. Ja nyt oli hän noitten toisten edellä pujahtanut pieneen ravintolapuistoon, istuutunut puupenkille, joka nojasi matalaa talonseinää vasten, ja löi kävelykepillään kiivaasti viheriäksi maalattua pöytää huutaen tarjoilijaa. Molemmat toiset seurasivat häntä. Valkoinen tie, jota reunusti viheriä puuaita jatkui pienten, surkeitten huvilain ohitse ylös vuorelle, ja katosi metsään.
Tarjoilija toi viiniä. Rebay asetti silinterinsä pöydälle, silitteli valkoista tukkaansa, hieroi molemmilla käsillään tapansa mukaan sileitä poskiansa, työnsi Jedekin lasin syrjään ja kumartui pöydän yli Karlen puoleen. "Enhän minä mikään pölkkypää ole, herra von Breiteneder! Tiedänhän minä, mitä minä teen! — — — Miksikä minä olisin siihen syypää? — — — Tiedättekö Te, kenelle minä nuoruudessani kirjoittelin kupletteja? — — — Kuuluisalle Matras'ille! Se ei ole mikään pikku asia! Ne herättivät huomiota! Sanat ja musiikki minun! Ja useita niistä sijoitettiin toisiin kappaleihin!"
"Antakaa lasin olla", sanoi Jedek hiljaa hihittäen.
"Hyvä herra von Breiteneder", jatkoi Rebay työntäen lasin uudestaan luotaan. "Tehän tunnette minut ja tiedätte, että minä olen kunniallinen mies! Eikä minun kupleteissani ole milloinkaan ollut mitään sopimatonta eikä rivoa! — — — Se kupletti, jonka vuoksi vanha Ladenbauer aikoinaan sai sakkoa, oli toisen tekemä! — — Ja tänään olen minä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, herra von Breiteneder — se merkitsee jo jotain! Tiedättekö Te, kuinka kauvan olen jo kuulunut Ladenbauerien seurueeseen? — — — Silloin eli vielä Eduard Ladenbauer, joka oli perustanut seurueen. Ja Marian tunnen minä syntymästään saakka. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen minä ollut Ladenbauerin seurueessa — ensi maaliskuussa on minun riemujuhlani — — — Enkä minä ole varastanut laulujeni säveleitä — kaikki olen itse tehnyt, ihan kaikki! Ja tiedättekö, miten monta niistä on aikoinaan esitetty? — — — Kahdeksantoista! Eikö totta, Jedek? — — —"
Jedek nauroi yhä edelleen äänetöntä nauruaan, silmät selällään. Hän oli kerännyt eteensä kaikki kolme lasia ja alkoi nyt sormellaan kevyesti silitellä lasien reunoja. Hänen soittonsa oli hienoa, hieman liikuttavaa, aivankuin kaukainen oboen tai klarinetin ääni. Breiteneder oli aina kovasti ihaillut tätä hänen taituruuttaan, mutta tällä hetkellä tuntui se hänestä sietämättömältä. Muissa pöydissä istuvat ihmiset kuuntelivat soittoa; muutamat nyökkäsivät päätään tyytyväisinä, eräs paksu herra paukutti käsiään. Äkkiä työnsi Jedek taasen kaikki lasit luotansa, pani kätensä ristiin rinnalle ja tuijotti valkoiselle tielle päin, joka yhä enemmän täyttyi metsään päin kävelevistä ihmisistä. Karlen silmät säkenöivät ja hänestä tuntui, että kaikki ihmiset tanssivat ja pyörivät hämähäkinverkon takana. Hän hieroi ohimoitaan ja silmäluomiaan, hän tahtoi päästä jälleen tajuihinsa. Eihän hän voinut sille mitään! Se oli kauhea onnettomuus — mutta eihän se ollut hänen syynsä! Ja äkkiä hän nousi ylös, sillä kun hän ajatteli loppua oli hänen rintansa pakahtua. "Mennään pois", sanoi hän.
"Mennään vaan, raitis ilma on pääasia", vastasi Rebay.
Jedek oli äkkiä suuttunut, kukaan ei tiennyt, miksi. Hän asettui erään pöydän luo, jonka ääressä istui rauhallinen pari, hutki kävelykepillään ympärinsä ja huusi kovalla äänellä: "Hitto ruvetkoon lasinsoittajaksi, tuhat tulimmaista!" Molemmat rauhalliset ihmiset tulivat hämilleen ja koettivat tyynnyttää häntä; toiset nauroivat ja luulivat häntä juopuneeksi.
Breiteneder ja Rebay olivat jo saapuneet valkoiselle, kadulle, ja Jedek, jälleen rauhoittuneena, hyppelehti heidän jälessään. Hän otti harmaan hattunsa päästään ja ripusti sen kävelykeppinsä nenään ja piteli keppiä hattuineen olkapäillä niinkuin pyssyä, tehden toisella kädellään sillä aikaa suuria tervehdysliikkeitä taivasta kohden.
"Teidän ei pidä luulla, että niinä koetan itseäni puolustella," sanoi Rebay kalisevin hampain. "Ee-eh, minulla ei ole siihen mitään syytä! Ei ollenkaan! Minulla oli mitä paras tarkoitus, ja jokaisen täytyy se myöntää. Itsehän minä harjoittelin tuon laulun hänen kanssaan! — — — Vieläpä silloin kun hän istui huoneessaan silmät siteissä. Ja tiedättekö, miten tuo aihe johtui minulle mieleen? Tässä on nyt tapahtunut onnettomuus, sanoin itsekseni, mutta kaikki ei ole vielä hukassa. Hänellä on vielä kaunis äänensä ja kauniit kasvonsa — — — Minä sanoin sen äidillekin, joka oli ihan epätoivoissaan. Rouva Ladenbauer, sanoin minä hänelle, vielä ei ole mitään kadotettu — odottakaahan vaan! Nykyään, kun on noita sokeain laitoksiakin, jossa sokeat voivat vähitellen oppia lukemaan ja kirjoittamaankin — — — Minä tunsin erään — nuoren miehen, joka kahdenkymmenen vuoden vanhana tuli sokeaksi. Hän uneksi joka yö mitä ihanimmista ilotulituksista ja kaikenlaisista mahdollisista valaistuksista — — —"
Breiteneder naurahti. "Puhutteko Te tosissanne?" kysyi hän Rebaylta.
"Kuinkas muuten!" vastasi Rebay raa'asti, "mitä Te oikeastaan tahdotte? Pitäisikö minun tappaa itseni? — — — Ja miksi? — Hyvä Jumala, minä olen ollut kyllin onneton tässä maailmassa! — Tai luuletteko Te, herra von Breiteneder, että se on mitään elämää, kun nuorena on kirjoittanut kerran näytelmäkappaleen, niinkuin minäkin ja sitten kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana on lopuksi niin pitkällä, että parista kurjasta kreuzerista täytyy huonolla pianorähjällä säestää käheä-äänisiä retkaleita ja kirjoittaa heille kupletteja — — — Tiedättekö Te, paljonko minulle yhdestä kupletista maksetaan? — — — Teitä se varmaankin ihmetyttäisi, herra von Breiteneder!"
"Mutta niitähän lauletaan ravintoloissa", sanoi Jedek, joka käveli nyt heidän rinnallaan aivan totisena ja siivona, melkeinpä hienon miehen tavoin.
"Mitä Te oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Breiteneder. Hänestä tuntui äkkiä, että nuo molemmat vainosivat häntä, mutta hän ei tiennyt, minkä tähden. Mitä tekemistä hänellä oli noitten ihmisten kanssa? — — — Mutta Rebay vaan jatkoi: "Minä tahdoin hankkia tytölle toimeentulon! — — — Turvata hänen tulevaisuutensa, näettekös! — — — Ja juuri tuolla uudella laululla! — — Juuri sillä! — — — Eikö se sitten muka ole kaunis? — — Eikö se ole liikuttava? — — —"
Pikku Jedek tarttui äkkiä Breitenederin takin hihaan ja pidätti häntä, nosti vasemman kätensä etusormen ylös, huomaavaisuutta pyytäen, pani huulensa suppuun ja vihelsi uuden laulun säveltä, jota Maria Ladenbauer, jota myös kutsuttiin valkoiseksi "mustaksi rastaaksi", edellisenä yönä oli laulanut. Hän vihelsi sitä kerrassaan mestarillisesti; sillä viheltäminen kuului myös hänen taitoihinsa.
"Ei se ollut sävelen vika", sanoi Breiteneder.
"Kuinka?" huusi Rebay. — He kulkivat kaikki kiivaasti, melkein puolijuoksua, huolimatta tien jyrkästä noususta. "Kuinka herra von Breiteneder? — — — Sanatko siinä siis olivat sopimattomat? — — — Hyvä Jumala, eihän niissä sanoissa ole mitään muuta, kuin sellaista, minkä Maria itse tiesi? — — — Ja kun minä hänen omassa huoneessaan harjoittelin sitä hänen kanssaan, niin ei hän kertaakaan itkenyt. Hän sanoi vaan: Se on surullinen laulu, herra Rebay, mutta kaunis se on! —" "Kaunis se on", sanoi hän — — — "Niin, se on tosiaankin surullinen laulu, herra von Breiteneder — mutta onhan hänen kohtalonsakin surullinen. Olisinko minä silloin voinut kirjoittaa mitään iloista laulua hänelle? — — —"
Tie häipyi metsään. Aurinko kimalteli oksien lomista; pensaista kuului naurua ja huutoja. He kulkivat kaikki kolme vierekkäin, niin kiivaasti, aivankuin kukin olisi tahtonut juosta toistensa edelle. Äkkiä alkoi Rebay uudelleen: "ja yleisö — hitto soikoon — se paukutti käsiään kuin hulluna! — — — Arvasinhan minä sen jo ennakolta, että Maria sillä laululla saavuttaisi tavattoman menestyksen! — Ja Mariaa itseäänkin se ilahutti — — — hänen koko kasvonsa ihan loistivat ilosta ja viimeinen värssy hänen täytyi toistaa. Se onkin niin liikuttava värssy. Kun minä sitä tein, niin kohosivat kyyneleet minunkin silmiini — muistaessani sitä toista laulua, jota Maria aina laulaa — — —" Ja Rebay lauloi, tai paremminkin lausui painostaen ainoastaan loppusoinnut kuin urkuäänellä: "Kuin kaunista ennen oli_kaan_, — Kun päivä kultas metsän,maan, — ja kullan kanssa sunnun_tain_ — Ma kahden kuherrellasain— Nyt sammunut on multa päivä, — tähdetmyös, — Ma onnea ja kultaa vailla vaeltelenyöss!"
"Riittää jo!" huusi Breiteneder, "johan minä olen sen kuullut!"
"Eikö se sitten ole kaunis?" sanoi Rebay ja heilutti silinteriään. "Nykyään ei löydykkään monta, jotka tekevät tällaisia kupletteja. Vanha Ladenbauer antoi minulle siitä viisi guldenia — — — se oli minun palkkioni, herra von Breiteneder. Minä harjotin sen vielä samaan hintaan Marian kanssa."
Jedek nosti jälleen etusormensa ja lauloi hyvin hiljaa loppukerron: "Oi kuinka katkera mun kohtaloni on — Kun elo iäti on valoton — — —"
"Miksi,miksi, kysyn minä! — — —", huusi Rebay. "Miksi? — — — Heti laulunumeron jälkeen olin Marian luona — — — Eikö totta, Jedek? — — — Ja Maria istui siellä onnellisen näköisenä ja joi viiniänsä, ja minä silitin hänen tukkaansa ja sanoin hänelle: 'No, näetkös Maria miten se miellytti yleisöä. Nyt tulee tänne varmaan kaupunkilaisiakin meitä kuulemaan; laulu tulee herättämään huomiota — — — Ja sinä laulat sen kerrassaan loistavasti — — —' Ja niin edespäin, mitä sellaisessa tilaisuudessa yleensä sanotaan — — — Ravintolan isäntäkin tuli sisään ja onnitteli häntä. Ja hän sai kukkiakin — Teiltä ne eivät olleet, herra von Breiteneder — — — Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa — — — Miksi siis minun kuplettini olisi siihen syypää? Sehän on kerrassaan järjetöntä!"
Breiteneder pysähtyi äkkiä ja tarttui Rebayta olkapäihin. "Minkävuoksi sitten sanoitte hänelle, että minä olin siellä? — — — Minkävuoksi? — — — Pyysinhän minä Teitä, ettette sitä hänelle sanoisi?"
"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai sen hänelle sanoi!"
"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin rohkea, herra von Breiteneder — minä olin niin rohkea. Kun minä tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä — — — hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti kovasti nauttivan!'"
"Vai niin?" sanoi Breiteneder. Hänen kurkkuansa kouristi ja hänen täytyi kääntyä poispäin välttääkseen Jedekin jäykkää katsetta, jolla tämä häneen tuijotti. Väsyneenä heittäytyi hän eräälle penkille, jonka luo he olivat saapuneet, ja sulki silmänsä. Hän näki äkkiä itsensä jälleen puutarhassa istumassa, ja vanhan rouva Ladenbauerin ääni kaikui hänen korvissaan: "Maria lähetti paljon terveisiä ja käski kysyä, ettekö tahtoisi tulla seuraamme esityksen päätyttyä?" Breiteneder muisti, miten hänen yhtäkkiä oli tullut niin hyvä olla, aivankuin Maria olisi antanut hänelle kaikki anteeksi. Hän joi viininsä loppuun ja tilasi uutta parempaa. Hän joi niin paljon, että koko elämä tuntui hänestä paljon kevyemmältä. Hän katseli ja kuunteli tyytyväisenä seuraavia esityksiä, taputti käsiään niinkuin muutkin, ja kun esitys oli loppunut, meni hän hyväntuulisena puutarhan ja salin läpi ravintolan erikoishuoneeseen pyöreän nurkkapöydän luo, jonka ympärille seurue esityksen jälkeen tavallisesti kokoontui. Muutamia oli sinne jo saapunutkin: Wiegel-Wagel, Jedek rouvineen ja eräs rilliniekka herra, jota Breiteneder ei tuntenut — kaikki tervehtivät häntä eivätkä ollenkaan olleet erityisesti ihmeissään hänen saapumisestaan. Äkkiä kuuli hän Marian äänen sanovan takanaan: "Kyllä minä osaan sinne äiti, tunnenhan minä tien." Breiteneder ei uskaltanut kääntyä, mutta samassa istuikin Maria jo hänen vieressään ja sanoi: "Hyvää iltaa, herra Breiteneder — mitenkä Te voitte?" Samassa hetkessä muisti Breiteneder myös, että Maria oli aina teititellyt erästä nuorta miestä, joka kerran aikaisemmin oli ollut hänen rakastajansa. Sitten söi Maria illallisensa; kaikki oli valmiiksi leikattuna asetettu hänen eteensä, ja koko seurue oli iloinen ja hilpeä, aivankuin mitään ei olisi muuttunut. "Se onnistui hyvin", sanoi vanha Ladenbauer. "Nyt tulee taasen paremmat ajat." Rouva Jedek kertoi, että kaikki olivat pitäneet Marian ääntä kauniimpana kuin ennen, ja herra Wiegel-Wagel kohotti lasinsa ja huusi: "Parantuneen malja!" Maria nosti lasinsa korkealle ilmaan ja kaikki kilistivät hänen kanssaan, Karlekin kosketti lasillaan Marian lasia. Silloin tuntui Karlesta, aivankuin Maria olisi tahtonut upottaa kuolleet silmänsä hänen silmiinsä ja kuin voisi hän katsoa syvälle hänen sieluunsa. Marian velikin oli siellä hyvin hienosti puettuna ja hän tarjosi Karlelle sikaarin. Mutta Ilka oli kaikista iloisin; hänen ihailijansa, eräs nuori, paksu mies, istui vastapäätä häntä ja keskusteli innokkaasti herra Ladenbauerin kanssa. Rouva Jedek ei ollut riisunut keltaista sadenuttuaan yltään ja tuijotti erääseen nurkkaan, missä ei ollut mitään nähtävää. Pari kolme kertaa tuli naapuripöydistä ihmisiä onnittelemaan Mariata; hän vastasi entisellä hiljaisella tavallaan, aivankuin kaikki asiat olisivat ennallaan. Äkkiä sanoi Maria Karlelle: "Mutta miksi Te olette niin ääneti?" Nyt vasta huomasi Karl koko ajan istuneensa suutansa avaamatta. Mutta nyt muuttuikin hän vilkkaammaksi kuin muut ja otti osaa keskusteluun; Marialle vain hän ei sanonut sanaakaan. Rebay kertoi siitä ihanasta ajasta, jolloin hän oli kirjoittanut kupletteja Matras'elle, esitti erään kolmekymmentaviisi vuotta sitten valmistamansa ilveilyn näytellen itse tavallaan kaikki osat. Eritoten herätti hänen esityksensä böömiläisenä soittoniekkana suurta hilpeyttä. Kello yksi poistuttiin. Rouva Ladenbauer talutti tytärtään. Kaikki nauroivat ja huusivat — — — se oli aivan kummallista; kukaan ei pitänyt sitä enää minään ihmeellisenä, että Marialle oli koko maailma nyt aivan pimeä. Karl käveli hänen vierellään. Äiti kysyi Karlelta huolettomasti kaikenlaista: Mitenkä kotona jaksettiin, oliko Karlella ollut hauskaa matkallaan ja Karl kertoi kiireesti kaikenlaisista asioista, mitä hän matkallaan oli nähnyt, varsinkin kertoi hän teattereista ja varieteista, joissa hän oli käynyt, ja ihmetteli vain yhä, miten varmana Maria käveli äitinsä vierellä ja miten rauhallisena ja iloisena Maria kuunteli häntä. Sitten istuivat he kaikki kahvilassa, vanhassa, savuisessa huoneessa, joka tähän aikaan oli jo aivan tyhjä; unkarilaisen Ilkan paksu ystävä kestitsi seuruetta. Ympärillä vallitsevan melun ja rähinän aikana oli Maria painautunut aivan lähelle Karlea, niinkuin usein ennenkin, niin että Karl tunsi hänen ruumiinsa lämmön. Ja äkkiä tunsi hän Marian koskettavan ja silittävän kättään sanaakaan sanomatta. Karl olisi niin mielellään tahtonut sanoa hänelle jotain — jotain herttaista, lohduttavaa — mutta hän ei voinut — — —. Hän katsoi Mariata sivustapäin ja hänestä tuntui jälleen kuin Marian silmät katsoisivat häneen; mutta se katse ei ollut ihmisen katseen kaltainen, vaan siinä oli jotain kamalaa, outoa, josta hän ei ollut ennen tiennyt — ja häntä rupesi kauhistuttamaan, aivankuin hänen vieressään olisi istunut kummitus — — — Marian käsi vapisi ja hän veti sen hiljaa pois ja kuiskasi: "Miksi sinä pelkäät? Minähän olen vielä entinen sama Maria." Karl ei taaskaan voinut vastata, vaan puheli muitten kanssa. Jonkun ajan perästä huusi äkkiä joku: "Mutta missä on Maria?" Se oli rouva Ladenbauer. Nyt vasta huomasivat kaikki, että Maria oli kadonnut. "Missä on Maria?" huusivat toisetkin. Muutamat nousivat ylös, vanha Ladenbauer seisoi kahvilan ovella ja huusi ulos kadulle: "Maria!" Kaikki olivat kiihtyneitä, yleinen sekasorto vallitsi. Joku sanoi: "Kuinka saatetaankaan antaa sellaisen olennon nousta ja poistua yksin?"
Äkkiä kuului talon pihalta huuto: "Tuokaa kynttilöitä! — — — Tuokaa lyhtyjä!" Ja joku huusi: "Jesus Maria!" Se oli jälleen vanhan rouva Ladenbauerin ääni. Kaikki syöksyivät kahvilan pienen kyökin kautta pihalle. Oli jo ruvennut hämärtämään. Vanhan, yksikerroksisen talon pihaa ympäröi puukäytävä, eräs mies paitahihasillaan nojasi käsipuuta vasten pitäen palavaa kynttilää kädessään ja katsoi alas. Kaksi yöpuvussa olevaa naista ilmestyi hänen taakseen, eräs mies juoksi narisevia portaita alas. Tämän vain Karl ensin näki. Sitten näki hän jotain kimaltavaa silmiensä edessä, joku kohotti valkoista pitsihuivia ja pudotti sen jälleen. Hän kuuli vierellään sanottavan: "Ei siinä enää mikään auta — — — ei hän siitä enää nouse — — — Hakekaa toki lääkäri! — — — Missähän ne pelastusyhdistyksenkin toimihenkilöt ovat? — — — Apua! Apua! — — —". Kaikki kuiskailivat keskenään, muutamat kiiruhtivat kadulle, Karl seurasi tahtomattaan silmillään erästä olentoa; se oli keltaiseen viittaan puettu pitkä rouva Jedek, joka epätoivoisena piteli molemmilla käsillään otsaansa ja juoksi pois eikä enää tullut takaisin — — — Karlen takana tunkeili ihmisiä. Hänen täytyi työkkiä kyynäspäillään taaksepäin voidakseen estää itsensä syöksymästä rouva Ladenbauerin päälle, joka makasi polvillaan maassa pitäen Marian molempia käsiä omissaan, keinutellen niitä edestakaisin ja huutaen: "Puhu nyt toki, lapseni! — — — puhu, puhu! — — —!" Vihdoinkin tuli joku lyhdyn kanssa, se oli talonmies, ruskeassa yönutussa, tohvelit jalassa; hän valaisi makaavan kasvoja. Sitten hän sanoi: "Mikä onnettomuus! Hän on varmaankin pudonnut pää edellä tuohon kaivon viereen." Karl näki nyt, että Maria makasi kaivon rautakehän vieressä. Äkkiä sanoi käytävällä seisova paitahihaisillaan oleva mies: "Minä kuulin jotain kolinaa, siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia!" Kaikki katsoivat häneen ylös, mutta hän vaan kertasi uudelleen: "Siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia, kun minä kuulin kolinaa" — — — "Mutta mitenkä hän osasi sinne ylös?" kuiskasi joku Karlen takana. "No, mutta hänhän tunsi talon", vastasi joku toinen; "hän tietystikin hapuili kyökin läpi, nousi sitten puuportaita ylös, ja hyppäsi sitten kaiteen yli — eihän se mitä vaikeaa ollut!" Tällaista kuiskailua kuuli Karl ympärillään, mutta hän ei tuntenut edes puhuvien ääniä, vaikka kaikki varmaankin olivat pelkkiä tuttavia; eikä hän kääntynyt katsomaankaan. Jossakin lähellä kiekui kukko. Karlesta tuntui kaikki unennäöltä. Talonmies asetti lyhdyn kaivon kehykselle; äiti huusi: "Eikö lääkäri jo kohta tule?" Vanha Ladenbauer nosti Marian pään, niin että lyhdyn valo valaisi suoraan tämän kasvoja. Karl näki nyt aivan selvästi, miten sieramet ja huulet liikkuivat ja miten hänen kuolleet silmänsä tuijottivat häneen juuri samalla tavalla kuin aikaisemmin. Hän näki myöskin, että se paikka maasta, josta Marian pää oli nostettu ylös, oli punainen ja märkä. Hän huudahti: "Maria! Maria!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ei edes hän itsekään. Käytävällä oleva mies seisoi yhä paikallaan nojaten kaiteeseen, ja molemmat naiset hänen vieressään, aivankuin he olisivat olleet katsomassa jotain esitystä. Kynttilä oli sammunut. Sinipunainen aamuhämärä peitti ilman. Rouva Ladenbauer oli käärinyt Marian pään valkoiseen pitsihuiviin; Karl seisoi liikahtamatta ja tuijotti alas. Yht'äkkiä valkeni. Hän näki, että Marian kasvot olivat aivan rauhalliset eikä mikään muu liikkunut kuin veripisarat, jotka tukasta otsalta valuivat hiljaa poskille ja kaulaa myöten alas märälle kivitykselle; ja hän tiesi nyt, että Maria oli kuollut — — —
Karl aukaisi silmänsä, aivankuin pahaa unta pois karkoittaakseen. Hän istui yksin tien vieressä olevalla penkillä, ja hän näki kapellimestari Rebayn ja hupsun Jedekin kiiruhtavan samaa tietä alas, jota he kaikki yhdessä olivat tulleet ylös. Molemmat näyttivät puhelevan kiivaasti keskenään, huitoen käsillään ja suuria liikkeitä tehden, Jedekin kävelykeppi kuvastui taivaanrantaa vasten kuin hieno viiva; he kulkivat yhä kiivaammin kevyen pölypilven heitä ympäröidessä, mutta sanat haihtuivat tuuleen. Koko maisema oli hohtavan valoisa ja alhaalla laaksossa sydänpäivän helteessä liikehti ja väikkyi kaupunki.
Gabriel vainaa.
Irene tanssi Ferdinandin ohitse erään herran kanssa, jota Ferdinand ei tuntenut, nyökäytti päätään aivan hiljaa ja hymyili. Ferdinand Neumann kumarsi syvempään, kuin hänen tapansa oli. Irenekin on näemmä täällä, ajatteli hän ihmeissään ja tunsi itsensä yhtäkkiä entistään vapaammaksi. Jos Irene kerran saattoi jo neljän viikon perästä Gabrielin kuoleman jälkeen liidellä valkoisessa puvussa jonkun tuntemattoman herran kanssa valaistussa salissa, niin ei hänenkään, Ferdinandin, enää tarvinnut olla tunnon tuskissa tähän remuavaan huvitilaisuuteen tulostaan. Tänä iltana oli Ferdinand ensi kertaa neljän viikon hiljaisen eristäytymisen jälkeen tuntenut halua tavata jälleen ihmisiä. Vanhempiensa odottamattomaksi iloksi, jotka tuskin osasivat käsittää poikansa syvää surua sangen vieraan tuttavan kuoleman johdosta, oli Ferdinand ilmestynyt illalliselle hännystakkiin puettuna ja ilmoittanut menevänsä juristien tanssiaisiin ja pian oli hän poistunut hyvillään siitä, että oli tuottanut kunnon vanhemmilleen pienen ilon ilman erikoista vaivaa.
Ajurissa ajaessaan Sofiansaleja kohti tuli hänen jälleen vähän paha olla. Hän muisteli sitä yötä, jona hän Vilhelmiinan akkunasta oli nähnyt erään olennon kävelevän edes takaisin kaupunginpuiston aidan vierustaa; muisti aamun, jona hän vielä vuoteessa maatessaan, oli nähnyt sanomalehdessä uutisen Gabrielin itsemurhasta, muisti sen hetken, jolloin Vilhelmiina oli antanut hänelle luettavaksi sen järkyttävän kirjeen, jossa Gabriel heitti viimeiset jäähyväiset tälle moitteen sanaa sanomatta. Vielä portaita ylös noustessaan ja itse salissakin musiikin soidessa oli hän yhä alakuloinen; vasta Irenen nähtyään tuli hän iloisemmaksi.
Ferdinand oli jo tuntenut Irenen muutamia vuosia, suurempaa huomiota häneen kiinnittämättä, ja yhtä vähän kuin perheen muillekaan tuttaville oli Irenen mieltymys Gabrieliin Ferdinandillekaan mikään salaisuus. Kun Ferdinand pari päivää ennen joulua oli käymässä Irenen vanhempien luona, oli Irene laulanut miellyttävällä tummalla äänellään pari laulua. Gabriel oli häntä säestänyt, ja Ferdinand muisti selvään itsekseen ihmetelleensä: Miksi tuo kunnon poika ei mene naimisiin tuon herttaisen, koruttoman tytön kanssa, vaan juoksentelee tuon suurellisen Vilhelmiinan perässä, joka hänet varmaankin pian pettää? Ferdinand ei tosin sinä päivänä voinut aavistaa että kohtalo oli valinnut juuri hänet tämän ennustuksen toteuttajaksi. Mutta mitä hänen todelliseen syyllisyyteensä Gabrielin kuolemaan nähden tulee, niin oli Anastasius Treuenhof, kaikkien maallisten ja jumalallisten asioitten ymmärtäjä, heti selittänyt, että Ferdinand ei ollut tässä asiassa edustanut omaa yksilöllistä itseään, vaan yleistä periaatetta, minkä vuoksi hänellä kyllä saattoi olla aihetta lievään kaihomielisyyteen, mutta ei mihinkään vakavaan katumukseen. Siitä huolimatta oli Ferdinandista tuntunut tuskalliselta, kun Vilhelmiina heidän seistessään Gabrielin haudalla, jolla kuihtuvat hautaseppeleet vielä makasivat, yhtäkkiä oli sanonut hänelle, jonka poskella vielä kuumat kyyneleet kierivät, äänenpainolla, jonka Ferdinand niin hyvin tunsi näyttämöltä: "Niin, sinä heittiö, saat sitä nyt itkeä." Tuntia myöhemmin vannoi Vilhelmiina kuitenkin, että hän olisi Ferdinandin tähden uhrannut paremmankin kuin Gabrielin, ja viime aikoina näytti Ferdinandista usein siltä kuin olisi Vilhelmiina yksinkertaisesti unohtanut kaiken surullisen, mitä oli tapahtunut. Treuenhof osasi selittää tämänkin kummallisen asian siten, että naiset luonnon alkuvoimia lähempänä olevina kuin miehet alunpitäin olivat luodut rauhallisesti mukaantumaan välttämättömyyteen.
Irene tanssi toisen kerran Ferdinandin ohitse ja hymyili jälleen. Mutta hänen hymyilynsä oli nyt toisellainen kuin ensi kerralla; kiehtovampi, tervehtivämpi ja hänen katseensa seurasi Ferdinandia liidellessään jälleen eteenpäin ja kadotessaan tanssittajansa kanssa ihmisjoukkoon. Valssin loputtua käveli Ferdinand ympäri salia tuumien itsekseen, mikä hänet oli oikeastaan tänne houkutellut, ja oliko vaivan arvoista antaa tällaisen ala-arvoisen hälisevän tanssi-illatsun häiritä hänen elämänsä ylevää surumielisyyttä, joka viime aikoina Vilhelmiinan seurassa intohimon hetkinä sai synkän ihanuuden hohteen. Ja hän sai äkkiä halun lähteä pois, ei ainoastaan tanssiaisista, vaan lähimmässä tulevaisuudessa, ehken jo huomenna koko kaupungista ja matkustaa etelään Sisiliaan tai Egyptiin. Hänen siinä juuri tuumiessaan, sanoisiko hän ennen lähtöänsä jäähyväiset Vilhelmiinalle — seisoi Irene äkkiä hänen edessään. Irene nyökäytti kevyesti päätään vastaten Ferdinandin tervehdykseen; Ferdinand tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet tungoksen läpi salista johtavia mataloita portaita myöten tanssisalin ympäri kiertävälle katetuilla pöydillä varustetulle leveälle käytävälle. Musiikki alkoi soittaa ja ensimäisten sävelten kaikuessa sanoi Irene hiljaa: "Hän on kuollut — ja me molemmat olemme nyt täällä." Ferdinand pelästyi hieman, kiiruhti tahtomattaan kulkuaan ja huomautti vihdoin: "Tänään olen ensi kertaa sen jälkeen suuremmassa seurassa."
"Minä olen tänään jo kolmatta kertaa huveissa", vastasi Irene kirkkaalla äänellä. "Kerran olin teatterissa ja toisen kerran eräässä iltamassa."
"Oliko hauskaa?" kysyi Ferdinand.
"En tiedä. Joku soitti pianoa, joku toinen esitti hullunkurisia juttuja, ja sitten tanssittiin."
"Niin, se on aina samallaista", huomautti Ferdinand. He seisoivat erään oven edessä. "Minut on pyydetty katrilliin", sanoi Irene, "mutta minä en halua sitä tanssia. Paetaan me parvelle." Ferdinand vei Irenen kapeaa, kylmää kiertoporrasta myöten ylös. Hän näki hienoa ihojauhoa Irenen olkapäillä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana solmuna syvällä niskassa. Hänen kätensä lepäsi kevyesti Ferdinandin käsivarrella. Parven ovi oli auki, ensimäisessä aitiossa istui viinuri, joka heti nousi ylös.
"Tahdon juoda lasin samppanjaa", sanoi Irene.
Ohoh! ajatteli Ferdinand — oliko tuo nainen mielenkiintoisempi kuin mitä luulin? Vai teeskentelikö hän?
Ferdinand tilasi viiniä ja laittoi Irenelle istuimen siten, ettei häntä voinut alhaalta nähdä.
"Tehän olitte hänen ystävänsä?" sanoi Irene katsoen Ferdinandia suoraan silmiin.
"Hänen ystävänsäkö? Niin ei oikeastaan voi sanoa. Kaikessa tapauksessa oli meidän suhteemme viime vuosina hyvin höllä." Ja hän ajatteli: Kuinka kummallisesti hän katsoo minua. Aavistaakohan häh, että minä — — — Hän jatkoi kuitenkin: "Noin viisi tai kuusi vuotta sitten kuuntelimme me yhtaikaa muutamia luentoja yliopistossa. Me opiskelimme molemmat nimittäin lakitiedettä, — joutessamme. Ja noin kolme vuotta sitten, syksyllä, teimme me yhdessä polkupyörämatkan Innsbruckista, jossa me aivan sattumalta tapasimme toisemme. Matkamme kävi Brennerin yli. Veronassa erosimme taasen. Minä matkustin kotiani, hän Roomaan."
Irene nyökkäsi ehtimiseen, aivankuin hän kuulisi pelkästään tuttuja asioita. Ferdinand jatkoi: "Roomassa kirjoitti hän ensimäisen kappaleensa, taikka paremminkin ensimäisen, mikä esitettiin."
"Niin", sanoi Irene.
"Hänellä ei ollut paljon onnea", huomautti Ferdinand. Samppanjapullo seisoi pöydällä. Ferdinand täytti lasit. He kilistelivät lasejaan, ja juodessaan katsoivat he vakavina toistensa silmiin, aivankuin he olisivat juoneet ensimäisen lasin vainajan muistoksi. Sitten laski Irene lasinsa pöydälle ja sanoi rauhallisesti: "Hän tappoi itsensä sen Bischofin tähden."
"Niin väitetään", vastasi Ferdinand koruttomasti ja tunsi tyytyväisyyttä siitä, ettei hän pienimmälläkään ilmeellä ilmaissut itseänsä.
Katrillin johtosäveleet kaikuivat niin voimakkaasti, että samppanjalasit hiljaa tärisivät.
"Tunnetteko Te neiti Bischofin persoonallisesti?" kysyi Irene.
"Kyllä", vastasi Ferdinand. Hän ei siis aavista mitään, ajatteli Ferdinand. Jos hän sen aavistaisi, niin ei hän varmaankaan joisi kanssani samppanjaa täällä ylhäällä. Taikka ehken hän juuri sentähden — — —?
"Minä näin neiti Bischofin äskettäin Medeana", sanoi Irene. "Menin aivan hänen tähtensä teatteriin. Gabrielin kappaleen ensi-illan jälkeen viime vuonna en ole häntä lavalla nähnyt. Silloin kai heidän suhteensa alkoi?"
Ferdinand kohautti olkapäitään, hän ei tiennyt mitään. Hän vain vahvisti: "Neiti Bischof on suuri taiteilijatar."
"Se on kyllä mahdollista", vastasi Irene, "mutta minä en luule, että hänellä senvuoksi on oikeutta — — —"
"Mitä oikeutta?" kysyi Ferdinand täyttäessään lasit uudelleen.
"Oikeus syöstä ihminen kuolemaan", lopetti Irene katsoen ilmaan.
"Mutta, neitiseni", sanoi Ferdinand varovaisesti, "tässä on kovin vaikea ratkaista, missä toiselta puolen oikeus ja toiselta vastuunalaisuus alkaa. Ja kun ei tunne kaikkia asian haaroja, niin kuinka voi silloin — — — Neiti Bischof kuuluu jokatapauksessa sellaisiin ihmisiin, jotka, miten minä sen nyt sanoisinkaan, ovat lähempää sukua alkuhenkien kanssa kuin me muut ihmiset, ja sellaisia olentoja ei nähtävästi saa mitata samalla mittapuulla kuin meikäläisiä."
Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan — no niin, sen voi ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista, erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan se ei olisi häntä vienyt."
"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.
"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain — — —" Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän vaikeni.
Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut Gabrielin kanssa viime vuosina?"
"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä. [Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.] Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä — kerran — tai pari itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään". Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.
"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."
"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.
Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös, aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista sanoista.
"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta — ajatelkaas kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."
"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.
"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."
Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen takaisin ja tuijottivat Ireneen.
Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri, kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.
"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.
"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",
"Mennä neiti Bischofin luo — — nytkö —?"
"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään soiton tahdin mukaan.
"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"
"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.
"Eikö se ole kummallista", sanoi Irene silmät iloisina. "Onko mikään muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli — tahi jostakin tornista alas. Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."
"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, — — —" sanoi Ferdinand kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.
Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo kauvan olen ikävöinyt — — — jo kauvan olen halunnut — — — tuohon tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset, eikö niin?"
"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.
"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen — — — Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä — — — niin — kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt — — — Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette, neiti Bischof'."
Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio se Gabriel olikaan.
Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse, he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet kaikuivat huoneessa.
"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.
"Nytkö?"
"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"
"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.
"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."
"Tiedättekö sen?"
"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia? Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista, haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella jumalallista kättänne — — ja niin edespäin. — Sillä aikaa odottavat vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."
"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand, "niin sallinette minun tulla mukaan."
Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta."Ettehän toki luule, että minä todellakin — — —"
"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi rohkeutta? — — —"
Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.
Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.
Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.
"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."
Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan, loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä, jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan? Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes tuntenut.
Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä. Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän, Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon — silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi portaita alas.
"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle. "Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen, jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään, otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi "suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.
Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko. "Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään kokonaan — — —" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi kaikui hänen korvissaan.
"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.
Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.
Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.
"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyiFerdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"
"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.
Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neitiBischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."
"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.
Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin milloinkaan ennen.
"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti appelsiininviipaleen suuhunsa.
Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa murhaajaksi — — —? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa — — —?
"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina, "oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"
Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan taipumusta siihen."
"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."
Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi, kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.
Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.
"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.
"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa nauttia seurastanne."
Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.
"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.
"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."
Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin." Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen viittauksen edelliseen yöhön.
Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä jaVilhelmiinaa samalla synkällä katseella.
Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen sovitun vedon.
Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.
"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää sen minun sydämeeni — — —? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon kädessä — — — Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.
Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen; eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.
"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. —
Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan nähden.
"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi, välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus tuleva."
"Te luulette siis", sanoi Ferdinand — — —
"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.
Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin — — — Kolmen päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla toivottomasta rakkaudesta — — — toiset ihmiset nimittäin — — — toiset.