Eräänä päivänä tapahtui nyt ihme. Herra mestari Oskari Ananiasson astui omassa persoonassaan yhdistyksen kynnyksen yli. Kohtelias oli hän kaikille. Jokaista lakkokomitean jäsentä vallan kädestä tervehti, sekä kuulumisia tiedusteli. Saapuvilla olevat lakkolaiset vilkaisivat hymyillen toisiinsa heti aavistaen mistä oli kysymys. Järvinen kuiskasi Haatajan korvaan: — Nyt on rautanaulat ruostuneet Oskarin ovessa!
— Ja vallan poikki! — vastasi Haataja tunnetulla tyyneydellään.
Kun ei Ananiasson näyttänyt pääsevän oikean puheen alkuun, kysäsi nytJärvinen: — Mestarilla taitaa olla paljonkin touhuja?
— Tietäähän ne pikkumestarin puuhat! — vastasi alakuloisella äänelläAnaniasson.
— No mitäpä turhia nyt… alkoi Järvinen. — Toista se on meidän kanssamme! — Ei tuloja mitään!
— Eipä ne rahat ja varat tässä taivaasta kenellekään tulle! —Ajattelin jos olisi…. Turhaa lienee kuitenkin sitä enään pitemmällejatkaa… Itse asiassa en minä alkujaankaan ollut niitä pahempia…Mutta täytyihän sitä seurata toisten mukana… tavaili nyt Ananiasson.
— Se on tiettykin! — vastasi Järvinen. — Jokaisen täytyy koettaa pysytellä samanmielistensä mukana viimeiseen saakka! — Vaikka kyllähän me sen tiesimme ettei mestari alussakaan ollut niitä tiukempia! —…
— En se on tosi! Mutta kas kun minulla on niin tulinen luonne! —Vastasi jo Ananiasson reippaammin.
— Varmaankin saamme tuoda nyt sen sopimuskirjan allekirjoitettavaksenne? kysyi nyt leikillisesti Järvinen.
— Mitäpä tuossa lienee vastuksena! — ja Ananiasson kirjoitti nimensä hermostuneeseen tapaansa.
Koetteli hän vielä tinkiä alimman tuntipalkan suhteen, mutta huomattuaan sen mahdottomaksi, tyytyi hän kaikkeen.
Haataja lausui nyt tyynenä. — Semmoistahan se on pikkumestarin ja meidän työläisten kanssa! Suurteollisuus uhkaa polkea meidät kokonaan jalkoihinsa. Siksipä olisikin paras meidän turvattomien yhtyä keskenämme!
Tämä huomautus sai heti Ananiassonin hyvälle tuulelle. Täydellä tarmollaan alkoi hän nyt selitellä miten suurteollisuus tekee lopun kokonaan käsiteollisuudesta. Kaikki vanhat ja kauniit hyvät tavat se tuhoaa, ja liikkeenharjoittajaksi voi ryhtyä ken hyvänsä poropeukalo! Lopulta oli hän samaa mieltä kaikessa lakkolaisten kanssa. Poistuessaan hän hyvästeli hattu kädessä: — Jumalan haltuun!
— Samaa kanssanne, herra mestari! vastaili yhtä kohteliaasti Järvinen.
— Saisiko tulla jäseneksi yhdistykseenne?
— Eiköhän, herra mestari!
Tieto Ananiassonnin suostumuksesta levisi kulon nopeudella kaikkialle.Lakkolaisissa herätti se toiveita lakon onnellisesta päättymisestä.Mestarit kiiruhtivat heti kokoontumaan Ananiassonin teon johdosta.
Hän oli yleensä tunnettu itsepäisyydestään, mutta näin suurta harppausta eivät he olisi voineet aavistaakaan. Ne mestareista, joilla oli ollut lakkoaikana työntekijöitä, voimalla näin suorittaa jonkinlaisia tilauksia, olivat suuriäänisempiä Ananiassonnin tuomitsijoista. Heidän mielestään olisi edelleenkin vastustusta pitkitettävä siksi, kunnes työntekijät lannistuisivat. Köyhimmät ja miehiä saamattomimmat taas alkoivat tuntea yhä suurempaa epäröimistä toisiansa kohtaan siitä kuka taas ehkä ensitilaisuudessa olisi ensimäisenä kavaltamassa.
Mutta kaikille yhteisenä pelkona ja kauhuna ilmeni heti että Ananiasson tulisi nyt saamaan paljon töitä, kooten samalla taskuunsa hyvät voitot. Tämä kateus se kaikkein suurimmassa määrässä alkoi vaikuttaa hajaannusta mestarien keskuudessa. Suurta vahinkoa olivat ne mestarit, joilla oli ulkolaisia työntekijöitä, saaneet myöskin niiden puutteellisen ja hosuvan työtaidon takia kärsiä. Aineita pilaantui täten määrättömästi, eikä työt tulleet lähimainkaan kelvollisia. Senpä vuoksi, vaikkapa kokouksessaan edelleenkin päättivät seisoa lujina, menivät kuitenkin jokainen kotiinsa täynnä epäluuloa ja kateutta toisiansa kohtaan. Eikä tämä epäluulo ollutkaan turha. Ei aikaakaan, kun alkoi taaskin kuulua ääniä että muutamat mestareista haluaisivat tulla kyllä kirjoittamaan sopimuskirjojen alle, mutta eivät sitä vielä hentoaisi tehdä toistensa pelosta. — Sanoivathan vaan jos se ja se suostuu, tulen minäkin sen tekemään.
Kuluipa taaskin pari viikkoa, mutta ei vielä ketään kuulunut yhdistykseen sopimuskirjoja allekirjoittamaan. Taas kuolivat toiveet, taaskin epätoivo yhä enempi mieliä painoi.
Mutta sen seurauksena oli taaskin uusi iloinen yllätys. Taaskin tuli muutamia pienemmistä mestareista kirjoittamaan.
Lopullisesti mahdollisen voiton toivo alkoi yhä enempi elähyttää nyt lakkolaisia.
Ja täyteen mittaansa elpyi usko ja luottamus Torvisen tultua, samalla kuin se oli suurempia loukkauskiviä mestarien vastukselle. Sitten seurasi lopulta Sundberg, valitellen muuten täytyvänsä lopettaa liikkeensä. Harala tuo tunnettu konkurssien tekijä, tuli yhtä liukaskielisenä ja ystävällisenä kuin ennen työpajaansa. Leveästi hän nytkin selvitteli etteihän hänellä pakkoa olisi, mutta ihmisystävällisenä ei hän viitsinyt pysyä enään riidassa. Jos kenellä niin oli juuri hänellä varoja ja keinoja; mutta täytyihän suostua työmiestensä kanssa kun oli itsekin ollutennentyömiehenä sekä tunsi niiden tarpeet ja puutteet ja kun toisetkin alkoivat suostua.
Jopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina antamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin ei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen välillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan ovelle, aikeessa poistua samaa tietä.
Järvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien silmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen kanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut sinne ensinkään.
Vihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman asioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin sivumennen sanoi: — Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa minullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.
Lakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.
— Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. — Kyllä minä kirjoitan!Missä on kynä ja paperi?
Aarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.Vihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.
— Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi suostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia näkökantoja…
— Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. — Nyt en minä oikein ymmärrä!
— Niin, jatkoi Aarnio, — muutamia näkökantoja. Viimeisessä lakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi etteivät liioin välitäkään suostumuksestanne…
Vihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan. Sitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin hymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen:
— Ja millä oikeudella?
Aarnio otti nyt taskustaan yleisen kokouksen pöytäkirjan lukien sieltä: yksimielisesti päätettiin asettaa Vihavaisen liike ainaiseen lakkotilaan, syystä…
— Uh! uh! äännähteli Vihavainen. — Mitä mi-itä se on? Uh!
— Syystä kun Vihavainen on juonittelullaan yksin saanut aikaan mestareissa päätöksen vierasmaalaisen työväen lakkopetturiksi tuomisen, sekä nostanut aiheettomasti tekosyyllä oikeusjutun Järvistä vastaan, saamalla hänet kärsimään vääriin ja valheellisiin ilmiantoihin nojautumalla!
Vihavainen, kuultuaan viimeisen sanan tempasi kiireesti hattunsa pöydältä, hyökäten ovelle liikkeillä kuin olisi häntä hyvintähdätyllä iskulla lyöty korvalle. Toinen käsi ovenkädensijassa ja toisella nyrkkiä puiden hän sitten alkoi, sitä mukaa kuin tulistui, yhä kiivaammin:
— Kyllä minä opetan teitä tuomioita tekemään. Konnat laiskurit ja roistot! Elätte toisten kustannuksella, te kaikenmaailman kerjäläiset! — Hullut! Teille penteleille kootaan rahoja, kaikilta maan kulmilta, juuri siitä kun ette viitsi tehdä työtä! Pthyi siat! Pthyi! Hän syljeksi minkä ehti eteensä, ympärilleen, sitten lopulta kiireesti poistuen kadulle, josta vielä vihaisena muljahutteli ikkunoihin. Kaikuva naurunrähäkkä kaikui hänen korviinsa ilkeänä painajaisena asuntoonsa asti.
Mutta voitonvarmuus elpyi lakkolaisissa täydessä mitassaan. Sitä täydensi lopullisesti, kun Tolvanen tuo tukipylväs Jumalan ja ihmisten edessä saapui raskaalla kädellä piirtämään nimensä papereihin. Muutamia pienempiä mestareita lukuunottamatta voitiin lakko pitää näinollen nyt loppuneena, rautatyöntekijäin voitolla.
Yleinen työläisten lakonpäättäjäiskokous käskettiin. Sinne saapuivat joukolla taaskin pitkästä ajasta kaikki Kovanenkin, jota ei oltu viikkokausiin viimeaikoina nähty tuli iloisena naureskellen ja jokaista onnittelevana.
Puheenjohtajakin saapuu paikalleen, kuiskaili yksi ja toinen, toiset samalla silmää iskien ja naureskellen Kovasen viimeaikaiselle käyttäymiselle. Toiset olivat valmiit uskomaan hänen pysyneen poissa paikkansa menettämisen pelosta, toiset jotka aina hyvää ihmisistä uskoivat, pelosta lakon lopulliseen menestykseen. Ennen kokouksen avausta kiiruhti hän tuolle tunnetulle ja rakkaalle yhdistyksen kaapille. Niin, niin! — Siellähän ne edelleenkin yhdessä nurkassa lojuivat nuo rakkaaksi käyneet paperit! Tunnetun vasaran pöytään pamahtaissa hän nyt muutamin sanoin lausui ilmi iki-ilonsa ja ihastuksensa lakon onnellisesta päättymisestä. Sitten hän esitti:
— Kun nyt lakko niin onnellisesti päättyi, yli rohkeimpien toiveitten, pyydän esittää kokoukselle eräät Rautatyöntekijäin tehdasosakeyhtiön säännöt…
Tässä hänet keskeytti naurun rähähtykset sieltä täältä lakkolaisten joukosta.
Kovanen jatkoi:
— Nyt kun joka mies alkaa ansaita yhä parempia tuloja, voinemme lyödä vihdoinkin pystyyn tämän suuren yrityksen, yrityksen joka jauhaa hyvinvointia jokaiselle niinkuin ennen Sampo Pohjolan kivimäessä…
Seurasi nyt uusi keskeytys entistä voimakkaampi. Huusipa eräs jo: — asiaan!
Mutta Kovanen ei ollut mitään hätäpoikia. Hän korotti äänensä ja kysyi:
— Tahtovatko toverit siltä varalta jos joukossa on näistä säännöistä tietämättömiä, että ne luetaan pykälä pykälältä?
— Ei ei! Alas! Asiaan! kuului nyt jo kaikilta puolin. Aarnio huomautti että keskusteltaisi päättyneen lakon johdosta, johon yleisesti yhdyttiin. Kovanen istahti nolona puhetta johtamaan.
Yleisenä mielipiteenä nyt ilmeni ja tuli myöskin päätökseksi, että painetaan lakkopettureista erityinen lista, johon loppuun ainaiseen lakkotilaan julistettu Vihavainen. Tämä kaikki varovaisuuskeinoksi että tovereinsa pettäneitä voitaisi vieroa kaikkialla yli maan siksi kuin tulevat pyytämään ja saavat mustan tekonsa anteeksi yhteisellä suostumuksella. Näin joutui myöskin tähän mustaankirjaan Edvard Berg.
Sitten nousi puhumaan Aarnio, innokkaalla puheella kuvaten miten n. s. uusi suunta oli alkanut alussa toimintansa kaikkien vanhempien ammattilaisten ivaamana. Miten heitä oli alussa ollut vaan kourallinen ja miten lopulta oli päästy tälle ensimmäiselle tulikoetuksen loppuasteelle. Tämä olikin vaan ollut vasta ensimäinen etuvartiokahakka maassamme työn taistelussa pääomaa vastaan, sorretun ensimäinen voimapyrkimys monirenkaisesta kahlehtivasta kapitalismin kahleista. Mutta sittenkin jos tässä ensimäisessä ryntäyksessä voittajana suoriuduimme, emme saa tuudittaa itseämme siihen uneliaasen uskoon, että tämä voitto oli todellisesti ja yksinomaan omien ponnistustemme yksinomaisena tuloksena. Voisimmepa sanoa tätä melkein onneksi.
Olimmehan aivan varustautumattomia, ei ollut lakkorahastoa, eikä montakaan meistä, joita vielä todellinen perehtyminen suureen aatteesemme olisi kannustanut taistelussa viimeiseen saakka. Suureksi osaksi saamme kiittää tästä voitosta mestarien keskinäistä kateutta ja voitonhimoa.
Ottakaamme huomioon siis, että tästä ensimäisestä tappiostansa tulevat he vastaisen varalta liittymään yhteen, joten meidänkin on pantava suurin paino tulevaisuudessa keskinäiselle kehityksellemme aatteemme oikein ymmärtämisessä. On perustettava rahastoja työttömien aikojen varalta, on valaistava esitelmillä jokaista työläistä sekä työväenkirjallisuutta levitettävä pienimpäänkin mökkiin. Ja kun näin työtä teemme, siksi kuin koko köyhälistö on hereillä, silloin aukasemme, murramme ne sulut, jotka pitävät köyhälistöä syvässä aineellisen ja henkisen kurjuuden kuilussa. Sen jälkeen on kuin itsestään aukeneva uudet muodot uudelle onnellisemmalle aikakaudelle, yhteiskunnalle jossa on leipää ja oikeutta kaikille.
Kokouksen loputtua Kovanen yksityisessä keskustelussa ei voinut olla kylliksi ihmettelemättä miten rautatyöntekijät todellakin voivat olla niin yksinkertaisia, etteivät ymmärtäneet sitä suurta edistyksen askelta joka otettaisiin, jos tuo suuri hänen ehdottamansa tehdasosakeyhtiö perustettaisiin. Kun useat kuitenkin tälle vaan nauroivat, poistui hän suuttuneena mutisten sitä miten tämä n. s. uusi suunta tahtoo sittenkin kulkea sokeana, kuin korpeen eksynyt matkamies, syksyisessä pimeässä yössä.
Lakkopetturien joukossa sai myöskin Berg poistua Tolvasen töistä.
Niissä punaselle paperille painetuissa listoissa, joita ilmestyi kaupungille sekä työhuoneisiin, loisti Edvard Berg'in nimi ensimäisenä lakkopetturien joukossa.
Lakon loputtua ei Aarnio kuitenkaan saanut enään missään pysyväistä työpaikkaa. Torvisella oli muutamia viikkoja, mutta tämäpä osasi asettaa asiat niin että Aarnion täytyi riidan kautta erota. Sen jälkeen käytyään useimmissa työpaikoissa sanottiinhan vain: — meillä on jo tarpeeksi nyt työväkeä, tulkaa toisen kerran! — Tämmöiseen kohteluun täytyi väkisinkin tyytyä, sillä keinoja ei löytynyt saada mestareita pakoitetuksi. — Ei auttanut liioin sen vuoksi näin äkkiä uuteenkaan lakkoon ryhtyä! — Se toverien turvaaminen, paljonpa siihen vaadittaisiin vielä, oli Aarnion ainoana ajatuksena moisiin huomioihin päästyään.
Oli myöhäinen syksy. Lehdet lentelivät puista ja sumunsekainen ilma, joka oli jokapäiväisenä ilmiönä, vaikutti mieliin raskaana, painostavana. Kesäisessä valossa värjyilevä, kuumuutta hehkuva kaupunki oli parissa viikossa muuttunut likasen tympäseväksi kolkoksi ja kuin tuskanhikeä tihkuvaksi. Kaduilla, alavimmilla paikoilla tahmeata harmaata liejua ja rakennuksien seinämissä kuin olisi ollut huomattavissa ilmaston vaikuttama silmää vaivaava yöllisten myrskyjen saastuttama väri.
Aarnio oli asemalla vastaanottamassa Juliata, joka vasta saapui kaupunkiin, käytyään herrasväkensä kesäasunnosta mailla, kotipitäjässään, vanhan äitinsä luona. Siellä oli hän viipynyt kuukauden ajan.
Junasta astuessaan loi Julia heti kiinteästi katseensa Aarnioon. Ja heti hävisi hymyily hänen huuliltaan sekä katseensa kävi sameaksi. Aarniokin tämän äkkinäisen muutoksen heti huomasi sekä miten Julia koetti näyttää mitä kylmemmältä ja välinpitämättömältä. Sen mukainen se sitten oli tervehdyskin, kylmä ja virallinen. Se että Aarnio tunsi syyn kaikkeen johtuvan oman sieluntilansa lamaantuneesta raskasmielisyydestä kiusasi häntä vielä enemmän. — Mutta siihen sekottui vielä toinenkin tunne, jota ei hän ennemmin ollut huomannut koskaan niin suuressa määrässä. Se oli epäilys siitä ettei Julia pitäisi hänestä kuten entisinä aikoina. Ja kun se epäilys syntyi muistui samalla mieleensä taas uudelleen se lasisilmä, jonka kerran ennemmin keväällä oli huomannut Juliata tapaamassa ja josta hänellä oli ollut niin suuria kärsimyksiä.
Asemalta poistuessaan tuskinpa he sanaa vaihtoivat. Julia sanoi olevan itsellään tavattoman kiiruun ja kun Aarnio häneltä kysyi josko ensi pyhänä menisivät mihin huveihin ei Julia antanut mitään varmaa vastausta.
Seuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten kaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.
Seuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian Palokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin hetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri muutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua että synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo vallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.
Palokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.Sama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.
Aarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti tunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan Julian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän liehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian entisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa nyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.
Uuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit nenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se mokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät molemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti vilaistua ovelta Aarnioon.
Heti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli hetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat. Eikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa eripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä korvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta voitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen tanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken kuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne olleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän ylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla kohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten kiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti hymyillessä.
Aarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten hän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut kauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä suuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen kuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien Julian asuntoa kohti.
Pihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös rappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen. Siellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa kuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei mitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin olisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia ilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan katseen, hän säpsähti:
— Mitä sinä nyt…!
— Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.
Julia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni tullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi nyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: — Että sinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla, vaikka sinulla on toisiakin tuttavia! — Mutta nehän ovat herroja ja kannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! — Mutta luuletko minun moisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja ihmisarvostaan. Ei ei! — Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! —
Julia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako vai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion täydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:
— Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään erityistä…! Rauhoitu hyvä ystävä!
— Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa, eikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut….
— Mutta Kaarlo! — Ethän vaan…? Voitko ajatella minusta mitään semmoista…!
Aarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla äänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion kaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran vielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian selityksiä.
— Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! — Kun hän tahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!
— Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? — tiuski Aarnio yhä edelleen.
— Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?
— Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!
— Mutta nythän sinä jo esiinnyt itseäsi vastaan! huomautti Julia. Muistatko mitä kerran sanoit, että suurin rakkaus on voida olla ketään kaipaamatta, sekä kadehtimatta jos huomaa sen vaikka olevaksi toisenkin rakkauden esineenä! — Siis jos sinä minua rakastat todellisesti, ei sinulla ole oikeus tuomita eikä vihata minua, jos toisen kanssa tulin kotia! — Muistatko!
Aarnio ei osannut tähän mitään vastata.
— Myönnätkö sen?
— Myönnän! vastasi Aarnio hitaasti.
— Ja samalla uskot minua jos sinulle nyt selvitän asian kokonaisuudessaan?
— Uskon!
— No kuule siis! Se mies, maisteri arvoltaan, on meidän herran hyviä ystäviä. Useasti meillä käydessään on myöskin nähnyt minut. Kerran oli tuolla tilaisuus kanssani puheisiin, jolloin tein tilauksen lähteä mukanansa ulos…!
— Viime keväänäkö?
— Niinpä juuri! Ja me olimme myöskin yhdessä kaupungilla! Mutta ainoastaan sen kerran!
— Senkö kerran?…
— En ollut useimmin, sillä minua ei huvittanut! Nyt sitten täällä kohdatessaan oli se heti taaskin kuin takkiainen kimpussani!
— Miksi et kieltäytynyt?
— Minua huvitti kerrankin kokeilla mitä hänellä oikein olisi mielessään. Päätin siis seurata ravintolan puolelle, jatkoi Julia avomielisestä, joten Aarnio lopulta kokonaan jo rauhottui.
— Siellä tarjosi hän heti viiniä. Ja vaikkapa kuinka paljon olisi hän ostanut, mutta en suostunut tarjoukseensa. Mutta sittenkin olin kuin jonkunlaisessa huumeessa…!
— Taidatpa sittenkin olla siihen rakastunut? epäili Aarnio.
— Ja'ah! korviani myöten! nauroi Julia nyt veitikkamaisesti. — Ja se hullu työnsi lopulta minulle käteeni kultakellonsa, alkaen pyydellä mukaansa ja minä läksin. Se lähtö oli sitten semmoista touhua että oikein! Ajuriin vaan ja sitten maisteri käski ajamaan kotiinsa!
— Kotiinsako!…
— Niin juuri! Ja silloin alkoi minua jo peloittaa! Mutta minä sanoin ajurille myöskin osoitteeni, johon sain myöskin sen ajamaan herra maisterin vastaväitteistä huolimatta. Tultuamme pihalle piti sen tarttua minuun kiinni rappukäytävään astuessamme mutta survasin hänet luotani! Kun ei hän tahtonut hellittää löin sateenvarjolla päähän että silkkihattu lensi keskelle pihaa!
— Oikeinko totta? Aarnio nauroi jo tyytyväisyydestä.
— Mutta se hyökkäsi yhä uudelleen ja uudelleen kimppuuni, joten lopulta sukeutui aimo tappelu. Juoksemalla pääsin lopulta kyökin ovesta sisälle, saaden oven säppiin! — Ja nyt olen tässä!
Aarnio ei voinut enään muuta kuin nauraa koko jutulle, huomaten samalla kuinka pikkumainen hän oli sittenkin ollut. — He lankesivat nyt toistensa kaulaan vuoroin itkien ja nauraen.
Mutta vaikka Aarnio voikin nyt täydellisesti taaskin luottaa Julian vakuutuksiin, niin jo huomenna laskeutui epäluulon tummia varjoja taaskin sydämeensä. Eikä hän niistä tahtonut päästä vaikka kuinka olisi koettanut.
Ensikerran taas mennessään yhdessä ulos oli Julia entistä umpimielisempi. Aarnion häntä pyytäessä viipymään kauvemminkin ulkona, epäröi Julia, sanoen sen ihan tarpeettomaksi, kun ei siitä sen parempaa kuitenkaan seuraisi. Ihmiset vaan alkaisivat puhumaan kaikkea roskaa!
— Mutta herran nimessä! mitä niillä voisi sitten olla puhumista! ihmetteli tähän Aarnio.
— Sehän on aina tavallista!
— Mutta jospa ihmiset puhuisivatkin mitä hyvänsä, itsehän tiedämme kuitenkin paremmin! jatkoi Aarnio.
— Mutta sitä ei uskota!
— Eikö?
Vähään aikaan eivät he nyt puhuneet sanaakaan, äänettöminä ajatuksissaan astuen kaupungin puistossa loan tahmentamaa leveämpää käytävää peremmälle merenrantaan, jossa oli yksinäisiä istuimia pensaikkojen keskellä. Aarnio katsoi sivusta salaa Juliaan ja mitä enempi hän jatkoi tätä, yhä silmänsä hellemmiksi kirkastuivat.
Muistoonsa elpyivät nyt monet hauskat yhdessäolo hetket. Aarnio muisti niin elävästi muutamat erityiset sanatkin, joita Julia oli lausunut ja joista hän oli niin paljon nauttinut juuri senvuoksi, että oli niissä huomaavinaan Julian, vaikkapa tahtomattaankin, hetken riemastuksessa tuoneen ilmi sydämensä salaisimman toivon heidän yhtymisestään. Yhä syvemmälle näissä muistoissa uinaillessaan, hän näin ollen tuskin huomasikaan sanoessaan Julialle:
— Mutta jospahan menisimmekin sitten kihloihin!
— Kihloihinko!? Julia heräsi kuin unesta. Sitten äkkiä vilkaistessaan Aarnioon, hän punastui korviaan myöten, katseensa kohdattua Aarnion hellivän silmien välkkeen. He kulkivat nyt taaskin äänettöminä kauvan, istuutuen lopulta läheisimmälle penkille.
Meri vyöryi kuutamoyössä tasaisissa aalloissa rannalle. Mutta he eivät sitä kuulleet, niin olivat vaipuneet sielujensa sisäiseen elämään. Ja taaskin pitkistä ajoista leijaili Aarnion mielikuvitus ehyenä tulevaisuudessa, samalla tuntien Julian kuvan uudistuneena entisessä hurmaavassa suloudessaan. Seuraavana pyhänä päättivät he mennä kihloihin, siitä ennemmin kenellekään puhumatta.
Koko viikon tunsi Aarnio jonkinlaista suurempaa jännitystä tuota mielestään ratkaisevaa hetkeä odotellessa.
Saapui sitten tuo hänenkin mielestänsä elämässään tiellensä sattunut merkkipäivä. Mutta jo aamusta alkaen tunsi hän olevansa toisenlaisella mielialalla, kuin oli luulotellut. Edellyttihän kihloihin meno, jo yksistään käsitettä elämänsä onnellisemmasta hetkestä! Asettihan sille kaikki ihmiset mitä suurimman painon, olihan se kuin rajaviivana entisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nuoruuden kevyitten huvien ja saapuvan vakaantuneemman ajan, naineen miehen aseman jyrkkänä taitteena. Mutta sittenkin tunsi hän itsensä raskasmieliseksi ja haluttomaksi, kuin useasti viime aikoina, elämään. Mikä sen vaikutti? Eikö sittenkään tuo hetki ollut kylliksi voimakas mielialoja määräämään?
Eikö se sittenkään ollut se voima, joka kuin rakkauden siivillä voisi kohottaa elämän, nauttimaan yksinomaan onnesta ja autuudesta? Mutta jospahan hän toisekseen ei todellisesti rakastaisikaan? Ehkäpä ei osaisi kuten muut ihmiset? Paljastaan tuo ajatus jo häntä peloitti. Vai oliko onnen tappajana pelko ja epävarmuus aineellisesta toimeentulosta? Olihan hän paikaton, turvaton kuin taivaan lintu. Ilman uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen. Oliko se leivän nälkä? Mutta sehän oli liiaksi aineellinen ajatus! Inhoittava!
He tapasivat toisensa sunnuntaina. Poistuvat ensiksi kaupungille ja sieltä taaskin kaupunginpuistoon entiseen mieluiseen kävelypaikkaansa. Ottaessaan toisiltaan sormukset katsoi Julia Aarnioon niin pitkään ja kysyvästi, että hän loi katseensa alas. Kuin olisi tuo nainen tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, olisiko tämä kaikki totta? Ja ikäänkuin ei olisi hän tyydyttävää vastausta saanut, sillä kasvoillensa laskeutui haikea surumielinen ilme.
Mutta minkäpä hän sille voi! Mieli oli ja pysyi raskaana, eikä voinut edes hetkeksikään muuttua tämmöisenäkään tärkeänä hetkenä! — Omituista! He huokailivat kumpikin, kun olisi pitänyt iloita, tunsivat epäluottamusta toisiansa kohtaan kun olisi pitänyt vallita välillä keskinäinen luja usko ja sopusointu!
Tullessaan takaisin kaupungille, seurasi Aarnio koko ajan Juliata katseillaan. Tuommoinenko se sitten oli hänen lopullinen ihanteensa? Toisenlaiseksi oli hän sen kuitenkin aina kuvitellut! Mutta sehän olikin ihan tavallinen ihminen. Tuskinpa sitäkään! Ja entistä raskaampi tyhjyyden tunne laskeutui hänen sieluunsa, tänä suurena ratkaisevana hetkenä!
Sekamelskaisen lakon jälkeen, jossa rautatyöntekijäin ammattikunta oli saanut keikkua kuin punnituskoukussa tappion ja voiton välillä, seurasi yhdistyksessä vakaantuneempi toiminta uusia ihanteita ja päämääriä kohti. Enin osa ammattilaisista liittyi pysyväisesti jäseniksi. Työttömyyskassan perustaminen oli ensimäisiä toimenpiteitä tulevien aikain varalta. Sitten asetettiin erityinen pysyväinen komitea valvomaan sitoumusten täyttöä mestarien puolelta. Kokouksissa asiain käsittely sai eloisamman värityksen. Niissä tuotiin esille kaikensuuntaisia työväentilan parantamista koskevia kysymyksiä. M. m. oma keskustelu- ja puhujaseura perustettiin.
Muodostuipa näyttelyseurakin, jossa sille alalle innostuneet saivat tuoda esille taitoaan ja taipumuksiaan yhteiseksi nautinnoksi. Kaikkien pienempien uudistuspyrintöjen yläpuolella loisti kuitenkin ohjelmassa äänioikeuskysymys. Keskustelut siitä saivat vähä kerrassaan yhä suurempaa kannatusta. Lopulta joukkojen kehityttyä alettiin sitä työntää vähä kerrassaan vaatimuksena vallassaoleville luokille. Monenlaisten ristitulien lomitse sai tuo työväenelinehdoille tärkein asia tunkeilla, päästääkseen lopulta aukeimmalle ulapalle yleiseen yhtäläiseen ja välittömään äänioikeus vaatimukseen. Sen kehitys yhä kansanvaltaisempaan suuntaan oli samalla mittapuuna laskettaissa työväen sankkojen joukkojen kehitystä. Kuten ero on yöllä ja päivällä oli eroavaisuus alkuperäisten vaatimusten ja nykyisten välillä. Me voimme naurahdella sen aikaisten pyyteitten vaatimattomuudelle. Mutta moraalista oikeutta ei meillä siihen ole. Kaikki ovat aikansa lapsia, kehitys on yksin yhä eteenpäin rientävä kolmivaljakko! — Seuratkaamme sen rientoa jokaisena elämämme hetkenä ja perinpohjainen uudistus on kerrankin saavutettavissa!
Näinä aikoina lakkasi Kovanen lopulta kokonaan yhdistyksessä käymästä. Hänen jälkiänsä seurasivat useammat vanhemmista. Kovanen luopui koko yhdistyksestä, kun ei häntä vuosikokouksessa valittu enään uudelleen puheenjohtajaksi. Niin ajateltiin, mutta syyt olivat sentäänkin syvemmällä. Hänet todellisuudessa ajoi pois työpaikan menettämisen pelko. — Muistona häneltä jäivät yhdistyksen kaappiin tuon suuren Rautatyöntekijäin teollisuusosakeyhtiön säännöt! Siellä ne viruvat, yhdessä nurkassa vielä tänäkin päivänä, eikä yhdistyksen tähänastinen toiminta ole antanut mitään toivomisen varaa niiden uudelleen päivänvaloon tulemisesta. Perustetaanko tulevaisuudessa museo sen tapaisten säilyttämiseksi, ei olla vielä selvillä!
Vihavainen koetti jatkaa yhä edelleen liikettään ulkomaalaisella työväellä, kotimaisia saamatta, mutta kun ulkomaalaiset poistuivat talven lähetessä täytyi hänen lopulta lopettaa kaupungissa liikkeensä. Hän muutti maaseuduille, saaden siellä kokoon pienemmän liikkeen, jossa hän vieläkin on.
Mestari Ananiasson oli saanut kuin jonkinlaisen taudin, pistäytyä joskus yhdistyksen kokouksissa. Hänen mielilauseensa oli nykyään työläisilleen: joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee! Tuon syvämietteisen lauseen sisältöä ei ole kukaan kyennyt vielä näihin päiviin ratkaisemaan!
Haataja, joka ilmestyi yhdistykseen lakkoaikana, kuin toimintatavan neuvonantajana, jossa hän huomattavasti suorittikin osansa, on nykyään kulkevana työväen agitaattorina maaseuduilla. Hänen tyyniä ja samalla asiallisia esitelmiään työväenasiasta saamme kiittää sen huomattavan järjestymisen avuksi, joka viime vuosina on ollut maassamme työväen kesken huomattavissa.
Karjalainen, lakkokomitean innokkaimpia jäseniä kuoli alkupuolella talvea keuhkotautiin. Viimeiseen saakka oli hänelle ammattikuntansa edistys sydämenasiana.
Heti hänen kuolemansa jälkeen sai lakkokomitea haasteen raastupaan.
Lakkopetturit, kahdeksan luvultaan, kysyivät kunniastaan sen vuoksi kun heistä oli levitetty listoja kaupungille ja ympäri maata.
Puuhan etunenässä oli Edvard Berg.
Joskin Aarnio oli tuota jo kauvan aavistanut, juolahti nyt samalla heti mieleensä, mitä Julia tästä sanoisi.
Se sai hänen hermostonsa enempi kiihdyksiin, vaikkapa hän itse asian vuoksi voikin pysyä mitä levollisempana. Olihan kysymys yhteisistä teoista, eikä näin ollen olisi voinut uskoa mistään seurauksista yksilöitä kohtaan. Julian vuoksi se kaiken enemmin harmitti. Vieläkin suuremmalla syyllä, kun hän heti kihloihin menon jälkeen oli huomaavinaan, Julian esiintyvän vallan uudella tavalla. Tyttö, hänen mielestään, oli käynyt entistä vaativammaksi, tahtoen aina ajaa mielipiteensä lävitse oli asia mikä hyvänsä.
Tämä oli myöskin omiansa vaikuttamaan kuin kahleihin sitovasti, jota Aarnio ei ollut suuremmin huomannut. Se vaikutti niin valtavasti, että hän alkoi menettää loputkin entisestä vielä jälellä olevasta luontevuudestaan. Täytyi aina harkita ja punnita joka käänteessä, mitä puhuisi ja miten käyttäytyisi. Ja tuostakos hänen vapautta janoava henkensä kaikkein enemmin kärsi.
Näissä mietteissään hän nyt kulki Juliata tapaamaan. Julian kasvoissa, hänen tervehtiessään, voi jo heti huomata entistä vakavamman, jopa uhkaavan ilmeen. Sanaa sanomatta hän läksi astumaan katua pitkin, kuin välittämättä siitä josko Aarnio tahtoi seurata eli ei.
— Mihinkä nyt menemme? kysyi Aarnio, hiukan kuin arastellen. Hän aavisti heti jotakin tuossa Julian käytöksessä piileväksi. Se oli kuin myrskyn edellä.
— Minä menen ainakin kirkkoon, oli tympeä vastaus.
— Minä ajattelin jos…!
— Seuraa mukana jos tahdot! jatkoi tylynä Julia.
Aarnio ei enään vastannut, vaan koetti pysytellä Julian rinnalla, joka kulki kiivain askelin.
— Ei sinun tarvitse seurata minua! tiuskasi lopulta Julia.
— Mutta herran nimessä…!
Taaskin kulkivat he hetkisen äänettöminä. Lopulta ei Julia voinut enään itseänsä pidättää:
— Sepä nyt on ihmeellistä ettei tuosta miehestä pääse eroon! Mene nyt jo hiiteen! Kun kiusaakin aina vaan, kuin piru kintereillä! Anna minua olla rauhassa! Julian katse oli muuttunut tuskaisen raivosaksi, posket hehkuivat sekä koko ruumiinsa nytkähteli sisäisen uhmailun vaikutuksesta.
Aarnio oli koettanut koko ajan pysytellä levollisena, mutta nytpä hänkin jo lopulta tuimistui:
— Mitä sinä oikein siinä koukuttelet! Olenko minä sinun koirasi! Jos tämä olisi vielä ensimäinen kerta! — Mutta….
Äkkiä kiepsahti nyt Julia ympäri uhkaavana seisahtuen kädet lanteilla hänen eteensä:
— Oli se ensimäinen taikka viimeinen kerta, muista se! Mutta muistatko mitä olen jo ennemmin sinulle sanonut! — Ainahan vakuutin ettei siitä hyvä seuraa, että siellä yhdistyksessä juokset, mutta sitäpä et sinä vaan saanut päähäsi! — Joko nyt uskot! Oikeusjutut ovat palkkanasi, sen jälkeen sakot ja vankila! Voi minua hullua naista kun mokoman miehen kanssa ryhdyinkään tekemisiin!
— Mutta eihän se ole minun syyni, ehätti Aarnio sanomaan puolustuksekseen.
— Pidätkö minua mielipuolena, tai pöllönä! jatkoi Julia. — Ei suinkaan ketään syyttömästi oikeuteen haasteta!
— Siihenhän on jokaisella oikeus…!
— Mutta kukaan ihminen ei ole niin tyhmä liioin, että ilman asiatta semmoisiin ryhtyisi!
Aarnio koetti lieventää Julian kiukkua nauramalla ja selvittelyillä, mutta siinä ei hän onnistunut.
— Älä koetakaan selitellä viattomuuttasi, tiuskasi Julia. Syyllinen sinä olet, siitä nyt ei päästä mihinkään! Sitten pyörähti hän ympäri mennen omia teitänsä.
Aarnio sai mennä niine hyvinensä asuntoonsa, ihmetellen mitä tästä lopuksi tulleekaan. Hassu se sittenkin on tuo nainen, hän ajatteli.
Kului aika talvea pitkin. Asia oli jo ollut kerran esillä raastuvassa, mutta oli lykätty, kun kantajain asiamies sitä vaati, lisätodistuksia hankkiakseen. Lakkokomitean puolesta oli selvitetty, että nimiilmoitukset painetussa muodossaan olivat yleisen kokouksen hyväksymät, eikä siis komitea voinut olla niistä missään edesvastuussa. Nyt turvautuivat kantajat toiseen keinoon, koettamalla hankkia todisteita missä listat olivat painettuja. Siitä eivät kuitenkaan päässeet mihinkään selvyyteen, eikä liioin ken ne olisi toimittanut painettavaksi.
Oikeutta etsivät ja oikeutta polkeneet olivat kokoontuneet toisen kerran raastuvan eteiseen. Kantajat olivat siellä myöskin kaikki, Edvard Berg etumiehenä. Heidän asianajajansa oli punakka, hyvin kivakka ja tulinen herrasmies. Hänen silmissään leimusi melkeinpä kiihkoisa viha vastapuolueen miehiä kohtaan. Eikä hän voinut olla yksityisessäkään keskustelussa tuomatta vihamielisyyttään esille. Vankilalla ja suurilla sakoilla hän uhkaili, samalla koko työväenliikettä parjaten.
Astuessa oikeussaliin istui entinen tuomari, lihava ja murakan näköinen pöydänpäässä. Katseensa oli kuin mulkoilevalla härällä, joka aina vainuu vaaroja ja yllätyksiä ympärillään. Jo tätä edellisessä istunnossa oli hän osoittanut enempi huomattavaa puolueellisuutta vastaajia kohtaan. Muun muassa keskeytti hän aina tavantakaa heidän puheensa, vaikkakin parhaansa mukaan koettivat pysytellä asiassa. Hänestä kuiskailtiin hänen muuttelevan pöytäkirjoissa useasti todistajain lausuntoja, sitä mukaa kuin tahtoi millekin puolelle asettua. Mutta onhan sitä ilkeillä ihmisillä aina jotain sanomista itseänsä yläpuolella olevista etevistä kansalaisista!
Syytetyt olivat kuitenkin hyvässä toivossa. Heidän terävä asiamiehensä, nuori varatuomari, oli sanonut kanteen ainakin mitä edellisessä istunnossa ilmeni, voivan kuivuvan kokoon. Mitään painavia todistuksia eivät olleet saaneet.
Todistajina astuivat nyt sisälle Rimpinen ja Larvinen, jonka vuoksi Järvinen oli joutunut rettelöihin lakkoaikoina mestari Vihavaisen kanssa. Ensi katsauksella voitiin jo heti huomata mistä nämä miehet kävivät.
Rimpinen todisti, ollessaan Pietarsaaressa työssä, saaneensa sinne lakkopetturi listoja Aarnion lähettämänä. Aarnion huomautus, ettei ollut koskaan ollut Rimpisen kanssa tekemisissä, ei luonnollisestikaan mitään auttanut. Vala piti paikkansa, kun kerran Rimpinen oli todistajaksi päässyt. Tämän todistuksen johdosta olkoon kuitenkin sivumennen mainittuna että noin puoli vuotta jälkeenpäin tuli Oulusta kaupunkiin eräs rautaseppä Tuomisto, joka ennemmin myöskin lakkoon osaaottaneena oli Oulusta lähettänyt juuri Rimpiselle yhden näistä listoista, jossa Rimpisen arvokas nimi oli myöskin loistanut.
Larvinen taas toi esille yhdistyksessä käydessään kuulleensa miten Aarnio ja Järvinen eräässä sivuhuoneessa olivat keskustelleet listojen painattamisesta ja miten Aarnio oli luvannut tuon työn suorittaakseen. Yksikään lakkokomitean jäsenistä eivät kuitenkaan kuolemakseenkan muistaneet Larvisen koskaan käyneeksi yhdistyksessä, vielä vähemmin siis voineen siellä urkkijana liikuskella, etenkin semmoisena aikana, jolloin aamusta iltaan oli huoneistossa ollut lakkolaisia.
Tuomio tuli kuulumaan: vuosi ja kaksikuukautta vankeutta, syystä kun Aarnio kaiken muun lisäksi Rimpisen todistuksella katsottiin hyökänneen mestari Sundbergin kimppuun tämän työhuoneessa. Tämä asia, jonka lakkorikkurit olivat saaneet sotkeutumaan jälestäpäin alkuperäiseen syytökseen, Sundbergin kanteena, oli itse asiassa kuitenkin paljoa lievempi. Tavallisissa oloissa, ilman lisäselvityksiä, olisi tuota kohtausta voitu sanoa vaan kiivaanpuoliseksi kinastukseksi siitä, kun Sundberg ei ollut tahtonut suosiolla täyttää työmiehilleen sitoumuksiaan.
Oikeussalista poistuessa nauraa virnaili Rimpinen tyytyväisyydestä, sekä Berg poistui voittajan ylväällä katseella. Olihan tässä ollut kysymys hänen kunnianloukkauksestaan, miehen, joka oli ollut yhtenä tuon yhdistyksen perustamisessa!
Kantajien sivistynyt asiamies ei voinut myöskään olla tuomatta esille äänekästä voitonriemuaan. Olihan hän tehnyt huomattavan suuren palveluksen yhteiskuntamme onnen ja rauhan säilyttämiseksi!
Paria päivää myöhemmin, illalla, Aarnion istuessa asunnossaan koputettiin ovelle. Sisään astui Julia, tuomitseva armoton katse leimuavissa silmissään:
— Joko nyt lopultakin olet saanut osasi, Kaarlo!
Aarnio odotteli äänettömänä ja tyynenä mitä seuraisi. Ratkaisua varten varmaankin oli saapunut!
— Annatko jo arvoa varoituksilleni? jatkoi Julia painolla. — Eikö olisi sittenkin ollut parempi tehdä rauhallisena työtänsä, Jumalaan luottaen ja vaatimattomana, kuin antautua villitsijäin joukkoon, josta nyt ainainen häpeä rikoksellisuutesi rangaistuksena tulee sinua painamaan!… Sinä et uskonut! — Mutta tuosta ylimielisestä menettelystäsi rankaiseekin sinua nyt Jumala!
— Ei minun Jumalani — huomautti Kaarlo hellästi — sillä se on paljastaan anteeksiantamus! Ja jospa se olisi kostonkin janoinen, kuten sinun Herrasi, ei se voisi sittenkään sitä tehdä, syystä, kun en ole ketään vastaan rikkonut, olenhan vaan täyttänyt velvollisuuteni!
— Älä enään ivaile ansaitun kohtalosi johdosta, tiuskasi Julia. — Jospa tietäisit miten elämä tuntuukin minusta raskaalle, ontolle ja tyhjälle! Oih!
Aarnio nousi seisomaan: — Luulen käsittäväni mikä sinua painostaa! Meidän täytyy erota! Syystä, ettemme sovi toisillemme ja että ainoastaan sinä juuri voisit tulla onnelliseksi erottuamme. Sinun vapautesi ja tulevaisuutesi vuoksi voimme mielestäni purkaakin kihlauksemme! — Eikö niin, Julia?
— Samaa ajattelin minäkin — oli Julian tyyni vastaus. — Erotkaamme!
Kumpikin nyt sai takaisin tuon rakkauden suuren symboolin, kultaisen sormuksensa!
— Hyvästi Kaarlo!
— Hyvästi Julia!
— Älkäämme vihatko toisiamme!
— Olemmehan järkeviä ihmisiä — hyvästi!
Julian poistuttua ihmetteli Kaarlo itsekin, miten hän koko ajan voi pysyä niin levollisena ja tyynenä!
Mutta tuo tyyneytensä häntä toisekseen harmitti. Jopa se olisikin ollut jäistä kylmyyttä, semmoista, joka on kasvanut ja kehittynyt sielunvoimien heiketessä, jossa hellemmille tunteille ei ollut enään hituistakaan tilaa. Olihan tämä ainaiseksi eroamisensa tapahtunut niin sydämettömällä tavalla, jossa kummankin kylmä järki oli anastanut etusijassa määräämisvallan? Mutta toisekseen, eikö juuri järjen tule ollakin kaiken toimintamme määrääjänä?
Samana iltana myöhemmin valtasi hänet taas kuitenkin haikea mieliala, epätoivon katkeroittama yllätys, jonka vaikutuksesta hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneliä! — Olihan kaikki sittenkin menetetty, vuosikautiset unelmat rauenneet, onni mennyt, suurin mitä olisi, rakkaus! — Tällä hetkellä tunsi hän taaskin mitä suurinta rakkauden kaipausta, jota hän oli koko ikänsä etsinyt koskaan saavuttamatta — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — — —
Seuraavina viikkoina heräsi Aarniossa halu uusia rikkoutunut väli eheäksi. Tähän kiihdytti häntä vielä tieto siitä, että Julia seurustelisi lasisilmämaisterin kanssa. Epäluuloisuus sai myöskin uutta virikettä lisäten haikeamielistä kaihoa ja itsessään huonommuuden tunnetta. Kuva Juliasta väihkyi kirkkaampana, niiltä ajoilta, jolloin ystävyys oli vielä rikkomattomana.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Julialle. Ne kirjeet sisälsivät tunteekkaita, hulluuden huippuun kimpoilevia rakkauden purkauksia, toisinaan täynnä vihaa ja katkeruutta, toisinaan taaskin melkeinpä anteeksipyyntöjä. Mutta yhteenkään kirjeesen ei hän saanut vastausta. Pyysi tavatakin, mutta mennessään Juliata esittämässään paikassa tapaamaan ei tämä koskaan tullut. Sitten alkoi hän turvata sattuman varaan kohdataksensa edes joskus kadulla, mutta eipä sitä näkynyt. — Oli hävinnyt kuin tina tuhkaan.
Kuukausien kuluttua tuli kuitenkin vähä kerrassaan unhoitus kärsimysten tilalle. Mutta sekin muutos tapahtui kiduttavan hitaasti. Muisto tuosta iloisesta ja reippaasta naisesta jäi yhä mieleen, kuin utuisen verhon takaa loistavana, vaikkakin päivä päivältä heikosti himmenevänä valona….
Oli sunnuntai aamu helmikuun lopulla. Aurinko teki verkkaan nousuaan, haalevansinervälle taivaalle, kuin hyisen pakkasen tahmetuttamana, joka huokui kylmyyttä kaikkialla.
Kaupunki uinui vielä hiljaisuudessaan. Siellä täällä jo tosin kuului yksinäisten kulkijain askelten kaikua, jossakin kauvemmalla ajurin re'en ritinää niljakoilla kaduilla, mutta se tuntui siltä, kuin liike ja elämä vasta raottaisi silmiään, pyyhiskellen niistä öisen unen tuomia jätteitä, voidaksensa avoimin katsein alkaa uutta päivää entiseen totuttuun tapaansa.
Lääninvankila jylhine seinämineen kaupungin laidassa, oli vaan omiansa vaikuttamaan vakavia tunteita, etenkin sen kaupungin osan asukkaissa, jossa sijaitsi, siitä, mitä heidän rauhaansa tämän hyvin järjestetyn yhteiskunnan jäseninä sopi.
Samaisena sunnuntaiaamuna narahti avain äkkiä vankilan portin suuressa ruosteisessa lukossa. Portti aukeni naristen ja sieltä astui ulos nuori solakka mies, seisattuen kuin unissakävijä hetkeksi seisomaan, huomatessaan edessään yhdellä kerralla pitkästä ajasta tarpeeksi valoa ja raitista ilmaa, jota ahnain siemauksin hengitti.
Nuorimies hierasi silmiään, vielä kerran, toisenkin, mutta sitten yht'äkkiä levisi onnekas ilme hänen kasvoilleen huulensa hymähtivät ja silmissään leimahteli sisäisen hehkun synnyttämä salamoiva väike.
Hän oli taaskin vapaa, oikeutettuna astumaan pystyssä päin omia teitänsä, työhön ja elämään! Eläköön vapaus!
Reippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti kaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi vaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä ympäröivästä aineellisuudesta.
Kuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat mieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin hänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.
Ensin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut hänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän oli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä miehenä toimittamaan hänet vankilaan. — Opiksi se vaan oli ollut, voidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan katseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.
Suuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon korkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli kaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan hartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka voitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen kansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle jokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa hyvinvoinnissa.
Mikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi mahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla ajatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään, hyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut: tunne itsesi!? — Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin käsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä tarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus! Siihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä, elämässä!
Näin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä mukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman merkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.
Oliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen käsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu rakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä mukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään ilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin pitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan…?
Hän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli lukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.
Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa löytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain toista! Hänen silmänsä olivat auenneet.
Rakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa kuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä häipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan naisena, eikä ihmisenä!
Se oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo todellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun ei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle kehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi ollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on velvollisuutemme! — Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan käsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle kannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja ahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!
Kaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta voidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen kaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai pojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja toinen, että — täytyy osata vihata!…
Se voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme voi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se on korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä ihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena, uskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä, rohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän taisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. — Sinne missä edistyksen lippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran uudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta uhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.