»Se pitää lämpimämpänä toista huonetta, ja se on ollut kovin kauan kylmillään», sanoi hän, luoden Craveniin puhuvan silmäyksen ja kohauttaen olkapäitään. Mutta kun hän näki miehen kasvojen surkean ilmeen, lieventyi hänen jyrkkyytensä, ja hän alkoi tutunomaisesti puhua amerikkalaisen lääkärin taidosta; tohtori oli sulasta ihmisystävyydestä harjoittanut joitakin vuosia ammattiaan sellaisessa kaupunginosassa, jossa sai paljon kokemusta, mutta vähän tuloja.
Sitten hän taaskin jätti Cravenin odottamaan yksin.
Craven ei saanut luonnoltaan katselluksi alastomia seiniä vasten nojallaan olevia tauluja; ne olivat todistuksia Gillianin työstä, ehkä myöskin pettymyksistä, jotka olisivat koskeneet kipeämmin Craveniin kuin ne olivat koskeneet taiteilijattareen itseensä. Hän tiesi, kuinka näännyttävästi tuntemattoman taiteilijan täytyi ponnistella saavuttaakseen tunnustusta, ja Gillianin pettymykset olivat sen vuoksi hänestä sekä luonnollisia sekä ymmärrettäviä. Hän aavisti, että Gillian ylpeänä oli halveksinut taiteensuosijoitten apua ja tahtonut saavuttaa menestystä vain ansioittensa perusteella, mutta saanut oppia karvaan läksyn kuten aina ne, jotka taistelevat vanhoja sovinnaistapoja vastaan. Hän oli uhmaillut järjestelmää, ja järjestelmä oli rusentanut hänet. Hänen töistään saattoi ilmetä — niistä ilmeni — lahjakkuutta, mutta ilman reklaamia oli lahjakkuus jäänyt tunnustuksetta ja palkkiotta.
Mutta sen omituisen mallin muotokuvan eteen, jonka hän oli tavannut Gillianin seurassa, hän pysähtyi pitkäksi aikaa. Keskentekoisenakin se oli kerrassaan mainio. Kasvojen alaosa ei ilmeisestikään ollut tyydyttänyt taiteilijatarta, sillä se oli pyyhitty pois, mutta yläosa oli valmis, ja Craven katseli apashin syvälle painuneita silmiä, jotka tuijottivat häneen melkein elävän hehkuvasti — surullisia, uhkaavia, vaivaavia silmiä, — ja kummasteli taaskin, missä oloissa sellainen mies oli osunut Gillianin tielle. Hän muisti kuulemansa katkonaisen keskustelun, jossa oli mainittu viereisessä huoneessa Gillianin luona olevaa miestä, ja häneltä pusertui huokaus, kun hän tajusi, ettei hän tiennyt mitään siitä elämästä, jota Gillian hänen poissa» ollessaan oli viettänyt.
Oliko Gillian aikonut erota hänestä täydelleen, solminnut siteitä, jotka peruuttamattomasti sitoisivat hänet nykyiseen elämäänsä? Väsyneenä hän poistui kuvan luota. Kaikki oli sekavaa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja odottaessa kärsiä.
Hän meni ikkunan ääreen, josta näkyi naapuritalojen katoille, nojasi kyynärpäitään mitään näkemättä korkealla olevaan, kapeaan ikkunalautaan ja herkisti korviaan kuullakseen hiljaisimmatkin äänet sisemmästä huoneesta. Hänestä tuntui, että hän oli odottanut tuntikausia, kun ovi vihdoin kuulumattomasti avautui ja sulkeutui ja amerikkalainen tuli verkkaisesti hänen luokseen. Hän katsahti lääkäriin kysyvästi, mutta ei virkkanut mitään. Tohtori nyökkäsi, siirtyen uuniin päin.
»Enää hänellä ei ole hätää», alkoi hän kuivasti, »mutta en häpeile sanoessani, että säikähdin hyvin pahasti. Olen ihmetellen odottanut, milloin se sattuisi; olen jo kauan nähnyt sen olevan tulossa.» Hän pysähtyi ja silmäili otsa rypyssä Cravenia, lämmittäen samalla käsiään.
»Saanko kysyä, oletteko rouva Cravenin läheisiä ystäviä — tunnetteko hänen omaisiaan? Voitteko saattaa minut yhteyteen heidän kanssaan? Hän ei ole sellaisessa tilassa, että voisi jäädä yksin. Hänellä pitäisi olla joku luonaan — joku hänen omaisensa nimittäin. Mikäli olen kuullut, on hänen puolisonsa jossakin ulkomailla — vaikka suoraan puhuen olen aina epäillyt miehen olemassaoloa — mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Tahtoisin jonkun, joka on täällä, heti nyt. Rouva Craven ei pidä sitä tarpeellisena. Mutta minä pidän. En koeta työntää vastuunalaisuutta niskoiltani. Hartioillani on ollut elämäni aikana aika paljon, enkä viero sitä nytkään — mutta tässä tapauksessa tarvitaan muutakin kuin lääkäriä. Olisin hyvilläni, jos voisitte millään tavoin auttaa minua.»
Pelko, jota Craven oli tuntenut pitäessään Gilliania sylissään, kouristi häntä uudelleen, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät harmaiksi.
»Mikä häntä vaivaa?»
Hänen äänensä sointu sai tohtorin silmäilemään häntä entistä tarkemmin.
»Se, hyvä herra», vastasi hän vältellen, »on jokseenkin suora kysymys».
»Minulla on oikeus tietää se», keskeytti Craven nopeasti.
»Suonette anteeksi, jos kysyn, — mikä oikeus?» oli yhtä kerkeä vastaus.
Taaskin lehahti Cravenin kasvoille kuuma puna.
»Sen miehen oikeus, jonka olemassaoloa olette varsin luonnollisesti epäillyt», virkkoi hän raskaasti.
Tohtori oikaisi vartalonsa äkkinykäisyllä.
»Olette rouva Cravenin puoliso! Sitten suonette anteeksi, jos ilmaisen teille, ettette tullut hetkeäkään liian aikaisin. Olen vaimonne tähden hyvilläni, että se puhe on totta», sanoi hän vakavasti.
Craven seisoi jäykän liikkumattomana, ja hänen sydämensä tuntui taukoavan sykkimästä.
»Tiedän, että vaimoni on heikko, etteivät hänen keuhkonsa ole vankat, mutta mikä on aiheuttanut tämän äkillisen — luhistumisen?» tiedusti hän hitaasti, ja hänen äänensä värisi tuskasta.
Hetkisen toinen empi ja kohautti olkapäitään ilmeisesti hämillään.
»On useita syitä — minun on vaikea sitä ratkaista — ei luonnollisestikaan saada tietää —»
Craven keskeytti hänen sanelunsa jyrkästi. »Teidän ei tarvitse sääliä minun tunteitani», huomautti hän käheästi. »Jumalan tähden, puhukaa suoraan!»
»Yhdellä sanalla siis — vaikka minusta on ikävä, että minun on se lausuttava — nälkiintyminen.»
Craveniin suunnattujen terävien silmien ilme pehmeni äkkiä myötätuntoiseksi, mutta Craven ei niitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään, sillä huone pyöri vinhasti hänen ympärillään, ja hän hoippui takaperin ikkunaa kohti ja tarttui takanaan olevaan puitteeseen.
»Voi, hyvä Jumala!» huoahti hän ja pyyhkäisi sumentavan kosteuden silmistään. Jos Gillianin lempeä luonto olisi sallinut hänen suunnitella kostoa, ei hän olisi osannut keksiä hirveämpää tapaa kuin tämä oli. Mutta sydämessään Craven oli varma, ettei se ollut kostoa. Vähään aikaan hän ei saanut sanaa suustaan, sitten hän ponnistautui itsensä herraksi. Hän ei voinut selittää mitään tälle ventovieraalle. Se oli yksinomaan hänen ja Gillianin välinen asia.
»Se ei olisi ollut mitenkään tarpeellista», virkkoi hän vihdoin kumeasti, saaden sanat vaivoin lausutuksi. »Hän on käsittänyt väärin — en voi selittää. Mutta selittäkää, mitä voin tehdä — mitä hyvänsä, kunhan se vain parantaa hänet! Eihän se ole mitään pysyväistä vammaa, vai onko — enhän sittenkään ole tullut liian myöhään?» tuskaili hän vetoavasti.
Amerikkalainen pudisti päätänsä.
»Kovin täpärällä se oli», myönsi hän hieno hymy huulillaan, »mutta luullakseni ehditte ajoissa, juuri parhaiksi. Eihän ole mitään, mitä ei rahalla voida parantaa. Hänen keuhkonsa eivät ole varsin vahvat, hänen sydämensä on tällä hetkellä rasittunut, ja hänen hermonsa ovat riekaleina. Mutta jos voitte viedä hänet etelään — tai vieläkin parempi, Egyptiin —» Hän empi kysyvän näköisenä, mutta kun Craven nyökkäsi, jatkoi hän varmemmin: »No hyvä! Sitten en jaksa käsittää, miksi hänestä ei tulisi terve aikanaan. Hänen ruumiinrakenteensa on heikko, mutta mitään elimellistä vikaa ei hänessä ole. Viekää hänet pois mahdollisimman pian, ruokkikaa häntä hyvin — ja pitäkää häntä onnellisena! Muuta hän ei kaipaa. Käyn uudelleen täällä katsomassa vielä tänä iltana.» Vielä rauhoittava hymy ja luja kädenpuristus, ja hän oli poissa.
Hänen askeltensa äänten häivyttyä Craven asteli hitaasti viereisen huoneen ovelle oudon ristiriitaisten tunteiden vallassa, »… pitäkää hänet onnellisena!» Niiden sanojen katkera iva viilsi hänen mieltään, kun hän meni ovelle, naputti hiljaa ja astui sisään.
Gillian odotti häntä, viruen melkein pystyssä pielusten varassa, jotka eivät olleet valkeammat kuin hänen kasvonsa, ja hypistellen hermostuneesti melkein vyötäisille ulottuvasta pehmeästä, ruskeasta tukasta punotun paksun palmikon kiharaista latvaa. Hänen silmänsä olivat vetoavasti suunnatut Craveniin, ja kun tämä lähestyi häntä, värähtivät hänen kasvonsa äkkiä, ja taaskin mies näki saman pelokkaan ilmeen, joka oli aikaisemmin kiduttanut häntä.
»Oi, Barry», valitti Gillian, »älä ole minulle vihainen!»
Cravenin oli ponnistettava kaikki voimansa estääkseen käsivartensa kiihkeästi kiertymästä hänen ympärilleen ja pidättääkseen huulilleen syöksynyttä intohimoisen rakkauden vakuutustulvaa. Mutta hän ei uskaltanut antaa perään viekoittelevalle heikkoudelle. Jännittämällä tahtoaan hän sai itsensä hillityksi, istuutui vuoteen laidalle ja peitti Gillianin vavahtelevat sormet laihoilla, jäntevillä käsillään.
»En ole vihainen, rakas. Jumala tietää, ettei minulla ole oikeutta olla», vakuutti hän hellästi. »Mutta minä en ymmärrä. En ole osannut uneksiakaan mistään tämäntapaisesta. Etkö voisi puhua minulle — selittää — auttaa minua käsittämään?»
Gillian veti kätensä irti, vei ne kasvoilleen ja purskahti haikeaan itkuun. Hänen kyyneleensä polttivat Cravenia, ja hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan hänen niitä katsellessaan.
»Gillian, sääli minua hiukkasen», pyysi hän. »Luuletko, että olen kivestä jaksaakseni kestää nähdessäni sinun itkevän?»
»Mitä voisin puhua?» kuiskasi Gillian nyyhkyttäen. »Sinä et ymmärtäisi. Et ole koskaan ymmärtänyt. Miten voisitkaan? Olet ollut liian ylevämielinen. Annoit minulle nimesi, varallisuutesi, uhrasit vapautesi, jotta minun ei tarvitsisi oppia tuntemaan maailman tylyyttä ja julmuutta. Näit kauemmaksi kuin minä. Tiesit, että minua odottaisi pettymys — kuten kävikin. Ja senvuoksi menit säälistä kanssani avioliittoon. Luulitko, etten koskaan sitä arvaisi? Aluksi en sitä aavistanutkaan. Olin typerä, tietämätön lapsi, en käsittänyt, mitä meidän avioliittomme tapainen liitto merkitsisi. Mutta kun sen tajusin — oi, niin pian — ja kun tiesin, etten milloinkaan voisi korvata sinulle — olin kuolemaisillani häpeästä. Kun pyysin sinulta lupaa tulla Pariisiin, en tehnyt sitä viettääkseni täällä sinun tarkoittamaasi elämää, vaan sen tähden, että velkataakkani oli käynyt sietämättömäksi. Arvelin, että jos tekisin täällä työtä, hankkisin itse elatukseni ja saisin takaisin itsekunnioitukseni, olisi sen kestäminen helpompaa. Kun vuokrasit huoneiston, koetin saada sinua ymmärtämään, mutta sinä et tahtonut kuunnella, enkä minä voinut vaivata sinua, kun sinä olit lähdössä. Ja kun sitten myöhemmin minulle luostarissa kerrottiin, mitä olit tehnyt, kun sain tietää, kuinka paljoa suurempi velkani oli kuin olin koskaan aavistanutkaan, ja kun kuulin, kuinka paljon rahaa olit antanut sinne — ja annat vieläkin joka vuosi — rahaa, jota he nimittävät Gillian Cravenin rahastoksi —»
»Heillä ei ollut oikeutta; panin ehdoksi —»
»He eivät käsittäneet sitä, vaan luulivat minun varmasti tietävän sen, koska olimme naimisissa. En voinut asua siinä huoneistossa enkä ottaa vastaan elantorahoja, joita tuhlaavasti tarjosit. Lahjojasi — tekojasi — ylevyyttäsi — en jaksanut kestää sitä! Oi, etkö ymmärrä — rahasitukehduttivatminua!» valitti hän itkun puistattamana.
Craven säikähti, tarttui uudelleen hänen käsiinsä ja piti niitä lujasti.
»Sinun rahasi yhtä hyvin kuin minunkin, Gillian. Olen aina koettanut selvittää sinulle sitä. Mikä on minun, se on sinun. Olet vaimoni —»
»En ole, en ole», sopersi Gillian, rajusti nyyhkyttäen. »Olen vain hartioillesi työnnetty taakka.»
Miehen huulilta tunkeutui huudahdus. »Taakka, hyvä Jumala, taakka!» ähkyi hän. Ja äkkiä hänen kestämiskykynsä loppui. Kuolemantuskainen ilme silmissään hän sieppasi Gillian syliinsä, pusertaen häntä itseään vasten intohimoisen voimakkaasti ja painaen huuliaan hänen tuoksuavaan tukkaansa. »Oi, rakas, rakas», sopersi hän katkonaisesti. »En ole kelvollinen koskemaan sinuun, mutta olen aina rakastanut sinua, palvonut sinua, kaivannut sinua, kunnes kaipaus kasvoi ylivoimaiseksi ja minä lähdin luotasi, koska tiesin, ettei minulla olisi ollut voimaa antaa sinun olla vapaana, jos olisin jäänyt luoksesi. Menin kanssasi avioliittoon, koska rakastin sinua, koska tämä kirottu avioliiton irvikuvakin oli parempi kuin se, että sinä olisit poistunut elämästäni — olin kyllin halpamainen pitääkseni sinut, vaikka tiesin, etten saisi ottaa sinua. Ja minä olen kaivannut sinua; Jumala tietää, kuinka olen kaivannut sinua kaikkina näinä kaameina vuosina. Kaipaan sinua nytkin, luopuisin sieluni autuuden toivosta voittaakseni rakkautesi; saadakseni pitää sinua sylissäni vaimonani, olla puolisosi, ei vain nimellisesti — mutta minä en ole kelvollinen siihen. Et tiedä mitä olen tehnyt — millainen olen ollut. Minulla ei ollut oikeutta mennä avioliittoon kanssasi, tahrata puhtauttasi omalla synnilläni, sitoa sinua näin katalaan olentoon kuin minä olen. Jos tietäisit, et enää ikinä katsoisi minuun päinkään.»
Kauheasti nyyhkyttäen hän laski Gillianin takaisin pieluksille ja vaipui polvilleen hänen viereensä. Naisen kyynelten kostuttamiin silmiin tuli äkkiä melkein taivaallinen hohde, hänen värähtelevät kasvonsa kirkastuivat liikuttavasta rakkaudesta. Vapisten hän kallistui Cravenin puoleen, ja myötätuntoisesti hän hennoilla käsillään veti Barryn häpeästä painuneen pään hellää rintaansa vasten.
»Kerro minulle kaikki!» kuiskasi hän.
Ja hänen pehmeitten käsivarsiensa syleilyssä Craven kertoi, epätoivoisena odottaen, milloin Gillian väistyisi kauemmaksi hänestä, torjuen hänet luotaan kauhun ja inhon vallassa. Mutta ihan hiljaa Gillian kuunteli hänen kertomuksensa lopun, vaikka kerran tai pari häntä puistatti, ja Craven tunsi hänen sydämensä sykkivän kiivaammin. Ja kauan senjälkeen, kun miehen hiljainen ääni oli vaimennut, pysyi hän ääneti. Sitten hänen laiha kätensä siirtyi vapisten Cravenin hiuksiin, hipaisten niitä arasti, ja kaksi suurta kyyneltä kierähti hänen poskilleen.
»Barry, olen ollut niin yksinäinen» — se oli pelästyneen lohduttoman lapsen valitusta — »jollet säälikään itseäsi, niin etkö tahdo sääliä minua?»
»Gillian!» Craven nosti rajusti päänsä pystyyn ja tuijotti häneen epätoivoisin, epäilevin silmin. »Rakastatkominua?»
»Rakastanko?» Gillianilta pääsi hiljainen, nyyhkytyksentapainen naurahdus. »Kuinka muuten voisin! Olen rakastanut siitä päivästä alkaen, jona tulit tapaamaan minua luostarin vierashuoneessa. Sinä olet kaikkeni, ja jos nyt jätät minut yksin» — hän takertui äkkiä tiukasti kiinni Craveniin — »Barry, Barry, en jaksa kestää enää. Minulla ei ole enää voimia eikä rohkeutta. Minua peloittaa! En jaksa olla maailmassa yksin — se on julma — säälimätön. Rakastan sinua, kaipaan sinua, en voi elää ilman sinua.» Surkeasti nyyhkyttäen hän veti Barryä lähemmäksi itseään ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten, rukoilevana ja levottomana.
Cravenin huulet vavahtelivat, hän otti pienen, värisevän tytön tiukasti syliinsä, mutta empi sittenkin vielä.
»Ajattele, rakas, ajattele!» jupisi hän käheästi. »En ole kelvollinen olemaan luonasi. Olen tehnyt anteeksiantamattoman teon.»
»Olen vaimosi, minulla on oikeus kantaa osa taakastasi», huudahti Gillian kiihkeästi. »Et ollut tietoinen, et voinut olla tietoinen tehdessäsi sen hirveän teon. Ja jos Jumala rankaisee sinua, niin rangaiskoon myöskin minua! Mutta Jumala on rakkaus, Hän tietää, kuinka olet kärsinyt, ja niille, jotka katuvat, hänen rangaistuksensa on anteeksiantamus.»
»Mutta voitkosinäantaa minulle anteeksi — voitko tulla minun omakseni?» sopersi Barry, vieläkin vain puolittain uskoen.
»Minä rakastan sinua», vastasi Gillian koruttomasti, »ja elämä ilman sinua on kuolemaa». Ja kohottaen kasvojaan Barryyn päin hän antoi miehelleen suudelman, jota mies et ollut rohjennut ottaa.