— Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita muka oli kaksi — ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.
— Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.
— Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. — Hahhah —, naurahti Laura katsellen kirjettä sieltä täältä, — kuulehan, kun se luulottelee, että hänelläkin on maailmankatsomus; — joka ei osaa muuta kuin puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen varjopuolista.
— Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.
— Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?
— Ei tiedä.
— Kyllä sen melkein tietää. — Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, — "minä pidän sinusta paljon", hyh — kaikkea vielä, on se sellainen ollut pitämistä — —. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.
— Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.
— Pyh — ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!
Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää, on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa. Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:
— Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?
— Ettäkö karkaisimme, sinä tarkoitat? kysyi Antero kuin ohimennen.
— Me lähdemme vain.
— Sellaista lähtöä sanotaan karkaamiseksi.
— Samapa se, miksi sitä sanottaneen.
— Samapa minunkin puolestani. Yksi tuttavistani pujahti viime viikolla.
— Kuka? kysyi Laura uteliaasti.
— Alfons af — — vieden erään rouvan mukanaan.
— Niinkö? Kenen rouvan?
— Erään agronoomin ja tilanomistajan.
— Onko hän kaunis?
— Rouvako vai — —?
— Niin, niin, rouva.
— Onpa hän sitäkin. He ovat jo kauan tuota matkaa valmistelleet.
— Oi kuinka onnellisia! äännähti Laura kuin itsekseen, tähystellen sinertäviä pilvenhattaroita, jotka tuulen kuljettelemina harhailivat taivaalla. — Meidän on myöskin lähdettävä! virkahti hän sitten kuin ääneen ajatellen.
— Mutta mistä saamme matkarahat? kysyi Antero.
— Ansaitsemme, annamme tusinan konsertteja, ellei muutoin, selittiLaura.
— Siihen kuluu koko elokuu.
— Kulukoon!
— Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla mahdollisesti saisimme runsaasti kuulijoita.
— Matkustetaan sinne.
— Samantekevä.
— Mutta me emme saa kenellekään ilmaista ulkomaanmatkaamme, sen täytyy sittenkin tapahtua salassa.
— Miten luulet pääseväsi konserttimatkalle, eikö Särkkä pane vastaan?
— Pankoon! Minä menen vaan.
— Mutta hänpä estää sinua saamasta passia ulkomaille. Sitä et saa ilman hänen suostumustaan.
Laura ei virkkanut mitään pitkiin aikoihin. Hän aprikoi ja pohti mielessään, miten hänen pitäisi passinsaantiin nähden menetellä. Kun hän ei näyttänyt sellaista keinoa keksivän, virkkoi hän:
— Kylläpähän sekin pulma selvenee aikanaan. Pääasia on se, että nyt päätämme, milloin konserttikierto aloitetaan.
— Siihen on ryhdyttävä heti, jos mieli Pariisiin tekee.
— Neljän, viiden päivän perästä olen minä puolestani kunnossa, virkkoi Laura päättävästi. — Minä pistäydyn Pilkkeessä ja selvitän siellä asiani.
Koko keskustelun ajan he olivat istuneet näkötornin juurella penkillä. Sitten he lähtivät illalliselle.
Samuli Särkkä ja Paavo Tuunainen olivat hyviä ystäviä ja työkumppaneita. Saatuaan lehtorin suunnitteleman ojan valmiiksi he kalastelivat ja ryhtyivät heinäntekoon. Iltarupeaman alkupuoli ja sadepäivät olivat varatut kirjoitustöitä varten. Kylpiessään saunassa tai uiskennellessaan olivat he ajan ratoksi selostelleet toisilleen elämäkertaansa ja elämänkokemuksiaan, joten luottamus oli tullut molemminpuoliseksi. Paavon elämänkokemuksista ei Särkkä tavannut mitään uutta, hän oli ne kaikki hurjasteluvuosinaan käsin kourin kosketellut. Tuhlaileminen juomingeissa, joita seurasi väsymys ja haluttomuus kaikkeen toimintaan, itsensä inhoaminen ja häpeä, johtanee jokaisen elämän samanlaiseen umpikujaan — hunningolle, josta on vaikea nousta.
Mutta Paavon sielun täytti nykyään useammin kuin kerran päivässä työn tuottama raitis ilo. Empimättä hän ryhtyi mihin tehtävään tahansa, olipa se sitten ruumiillista tai henkistä. Milloin vain aika antoi tarttui hän kirjoihin, ja Paavon kyvyillä kyllä selvä tuli siitä, mitä hän luki. Välistä, kun hän surumielin muisteli turhaan kuluneita aikoja ja soimasi itseään kevytmielisyydestä, lohdutti Särkkä häntä.
— Elä ole milläsikään, Paavo! virkkoi hän olalle taputtaen. — Kyllä sinä pian aikasi kiinni saat, kunhan vain pidät itsesi kurissa. Sinulla on nyt kokemusta. Vahva luonne tarvitsee kuria, paljon kuria!
Paavo ei ollut käynyt kotonansa kahteen vuoteen; siteet hänen ja kodin välillä näyttivät kokonaan katkenneen. Särkkä punoi ne jälleen kuntoon. Hän kirjoitti Paavon vanhalle isälle niin tuttavallisen ja selventävän kirjeen — Paavon luvalla —, että kun siihen vastaus saapui, niin näki selvään paperin tunnustelleen kaikkea muuta kuin vihanpurkauksia. Ja sitten Paavo itse vastasi isänsä kirjeeseen: isän ja pojan välit olivat nyt avomieliset ja luottavaiset. Heinäkuun lopulla piti pojan sitten kuukaudeksi, puoleksitoista mennä kotiinsa ja syksyllä Helsinkiin uutena ihmisenä, työhön, tosi taisteluun, elämään entisen kuoleman sijasta, nauttimaan siitä, mikä oli nautinnon arvoista.
Joku päivä ennen kuin Paavon oli määrä lähteä kotiinsa, saapui myllärin emäntä Särkän luo ja ilmoitti Anna-Maijan pyytäneen lehtoria luokseen. Kun lehtori tuli pieneen pirttiin, missä kupparimuori vanhuutensa oli viettänyt, huomasi hän heti tämän viimeisten hetkien olevan käsissä. Pappi oli jo aamupäivällä käynyt antamassa viimeisen lohdutuksen, ja Anna-Maija näytti vain odottavan kutsua.
— Minulla on jo kauan ollut mielessäni puhua lehtorille joku kiitoksen sana kaikesta hyvyydestä, mutta en sitä aamullakaan, kun työhön mennessä täällä kävitte, ilennyt tehdä, kun se vieras herra oli mukana.
— Elä hyvä muori puhu kiitoksista mitään. Niitä me saisimme ladella kai kummaltakin puolelta kuinka pitkältä hyvänsä, kun meillä kummallakin on kiitollinen ja tyytyväinen mieli, sanoi lehtori torjuen Anna-Maijan tunteellisuutta.
— Mutta antakaahan nyt kätenne, pyyteli vanhus. Ja sen saatuaan jatkoi: — On niin hyvä, kun saan vielä tuntea tämän käden lämmön. Se on ollut vasta lämmin käsi köyhää ja vaivaista kohtaan.
— Anna-Maija, virkkoi lehtori, se on niin, että hyvistä ihmisistä tuntuu kaikki, minkä he saavat, kuin ilmaiseksi ja toisten hyvyydestä saadulta eikä ansaitulta. Niitä ahertajia olet sinä, vanha ystäväni, ollut.
— Ja sitten, soperteli Anna-Maija, minulla on tuolla kaapissa nestuukki, jossa on rahaa, se olisi minun hautaisiani varten… Ehkä lehtori…
Lehtori arvasi puolistakin sanoista vanhuksen tarkoituksen. Hän otti avaimen hänen vapisevasta kädestään, aukaisi kaapin ja kaivoi kaiken romun keskeltä esiin tarkoitetun nenäliinan sekä laski aarteen.
— En muista, paljonko…
— On tässä yli kaksikymmentä…
— Pääsenhän omilla lepoon…
— Oihan toki, kyllä, ei siitä pidä hätäillä.
Myllärin emäntä, joka sairasta oli hoitanut useita päiviä, saapui pirttiin kuuma kahvipannu kädessä.
— Anna-Maija on hokenut koko päivän ja huolehtinut siitä, että hän vielä lehtorille saisi kahvit tarjota. Nyt on kahvi valmista, ei muuta kuin juoda, selitti emäntä.
— Vai vielä se on jaksanut sellaisistakin huolehtia, ihmetteliSärkkä.
— Onko kahvia? kysyi sairas. — Juokaa nyt, hyvä lehtori!
— Kyllä, kyllä. Ja muori juo myöskin, vastasi lehtori.
Hänelle kaadettiin haaleata kahvia suuhun, mutta eipä hän näyttänyt enää tuntevan sen makua. Vanha, kurttuinen naama oli vallan keltainen, ja pienet silmät kiilsivät lasimaisesti.
— Oi, huokasi hän. — Tule, Herra Jeesus! Hänet laskettiin vuoteeseensa. Pari syvää, katkonaista hengähdystä… ja lehtori sulki hänen puoliavoimet silmänsä.
— Anna-Maija on saavuttanut iäisen levon, virkkoi hän.
Eikä Särkällekään enää kahvi maistunut. Hän lähti raskain askelin kotiinsa. Niin hävisivät vähitellen hänen ympäriltään ne vanhukset, joiden keskuudessa hän oli kasvanut ja joita hän niin hyvin oli ymmärtänyt.
Sunnuntaina vietiin Anna-Maijan mökistä musta ruumisarkku kirkkoveneeseen ja kannettiin sitten hautausmaalle. Lehtori ja hänen nuori ystävänsä Paavo olivat myöskin kantamassa. Myllärin emännän olalla oli musta puinen risti, jonka lehtori oli valmistanut ja johon oli piirretty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Kotoisilta pelloilta kerätyistä kukkasista oli valmistettu kiehkura, joka ripustettiin pystytettyyn ristiin Anna-Maijan nimen ympärille. Kotirantaan kirkolta palattua kutsui Särkkä saattojoukon luokseen kahville. Vainajaa muistellessaan virkkoi hän usein:
— Sen ihmisen minä tunsin kolme- ja puolivuotiaasta alkaen.
Ja hän kertoi sitten tapauksen kärryjen ja hevosen kaatumisesta heinämatkalla.
Paavo Tuunaisen lähdettyä Särkkä jäi Pilkkeeseen kuin orvoksi. Hän etsi viihdykettä entistä enemmän lastensa seurasta. Onhan minulla Mylläri-Matti — se on pikku Samulini; onhan minulla Anna-Maija — se on pikku Helvini! ajatteli hän.
Hänen vaimoltaan ei tullut mitään vastausta kirjeisiin. Ainoastaan silloin tällöin oli postin mukana kortti, joka oli osoitettu joko "pikku neiti Helvi Särkälle" tai "väkevälle Simson Särkälle". Lehtori ajatteli paljonkin näiden asiain johdosta, ja mitä enemmän hän niitä mietti, sitä sekavammilta ne hänestä tuntuivat. Mutta ratkaisu tuli pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.
Eräänä päivänä Laura saapui kotiin. Lehtori oli juuri noussut uimasta pienokaisten kera, kuivannut itsensä ja lapsensa sekä saanut vaatteet päällensä, kun vene laski lahdelmaan. Laura riensi lapsia vastaan, suuteli heitä ja näytti sangen ihastuneelta jälleen heidät nähdessään. Särkkä hymyili onnellisena kaikkea tuota katsellessaan.
— No sanoppa nyt päivää kolmannellekin "lapsellesi", huomautti hän leikillisesti.
— Kuka se on? kysyi Laura vieraksuen.
— Ka minä, vastasi Särkkä.
— Mikä sinut nyt on niin lapseksi tehnyt? kysyi Laura jotain sanoakseen.
Lehtori koetti lähennellä häntä, mutta hänen oli tyydyttävä vain lyhyeen kättelyyn, sillä Laurasta olivat muka lapset nyt niin tärkeitä tekijöitä, että niiden piti olla hänen sylissään. Mutta Särkkä tarttui vielä vaimonsa käteen ja aikoi häntä suudella.
— Kaikkea tässä nyt vielä, hymähti Laura, vanhat ihmiset! Ei sitä nuorempinakaan ole oltu sellaiseen kovin tottuneita. Eikä se ole tarpeellistakaan.
Särkkä jätti vaimonsa käden häpeissään ja virkkoi peittääkseen outoa olotilaansa:
— Eipä liene oltu, eipä liene oltu. Päivälliseen saakka Laura puuhaili omissa touhuissaan, tarkastellen tavaroitaan, Särkästä vähääkään välittämättä. Lapset saivat olla hänen ympärillään. Ruokaillessa hän virkkoi:
— Minun on taas pian lähdettävä.
— Mihin? kysyi Särkkä.
— Lähden pitkälle konserttimatkalle.
— Minkä hyväksi?
— Omaksi hyväkseni.
— Mutta se on tarpeetonta, ihan tarpeetonta!
— Kas niin! huudahti Laura. — Siinä se nyt on se sinun ainainen ruikutuksesi, mistä kirjeessäsikin niin kauniisti puhuit: minä koetan sovelluttaa asioita, minä koetan parantaa itseäni, mukautua, ja mitä kaikkea. Mutta sitten heti asian ollen kyselemään: minkä hyväksi? Se on tarpeetonta!
— Tämä ei ole ruikutusta, vaan se matka on tarpeeton! virkkoi Särkkä tiukemmin kuin koskaan ennen.
— Se voi olla sinun mielestäsi tarpeeton, mutta minun mielestäni se on tarpeellinen.
— Elä nyt, hyvä ihminen, hulluttele…
— Hulluttele, kuulepas vain!
— Niin juuri, hulluttele, vaan tule nyt vihdoinkin järkiisi. Jää kotiin, hoida lapsia, lasten on mahdoton tulla toimeen ilman äitiä.
— Nyt sinä olet taas puhuvinasi kauniisti ja kumminkin haluat häpäistä minua, etten muka hoida lapsiani. Sinäkö ne sitten olet hoitanut?
Lehtori lähetti lapset palvelijan kanssa ulos.
— Laura, minä en pystykään niitä hoitamaan sillä tavalla kuin niiden äidille kuuluu, sillä äiti on lapsille ensi sijassa välttämätön; mutta minä olen koettanut parastani.
— Kuulepas vain, enkö minä sitten ole koettanut parastani?
— Olet, olethan toki! Mutta minusta sinä voisit, jos tahtoisit, paljon enemmän lapsiraukoille antaa.
— Vai ovat ne nyt jo raukkoja? No olkoot! Mutta minä en voi niille mitään antaa, ellen saa toteuttaa taidettani ja sen mukana itseäni.
— Toteuta, hyvä ihminen, taidettasi täällä kotona ja kotiseudulla.
— Sinun tuhmille Anna-Maijoillesi ja mylläreillesi.
— Rauha Anna-Maijan tomulle, hän makaa maan povessa.
— Samanlaisia ne täällä kaikki ovat, olkootpa sitten nimeltään mitä hyvänsä. Minä tahdon sivistyneen kuulijakunnan, joka minua ymmärtää.
— Mutta kylläpä sinä minun mielestäni olet tänä kesänä jo kylliksi laulanut.
— En läheskään, nyt se vasta alkaakin!
— Elä nyt aloita enää. Minua pyrkii hävettämään jo liiaksi…
— Vai hävettämään — hävettämään, minun tähteni…? Hyvä, sinä pääset minusta — ja pääset iäksi. Mutta estää sinä et minua saata!
Lehtori ei vastannut mitään, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt hän sen tiesi. Jopa se mahdollisuus oli hänen ajatuksiinsa ennenkin vilahtanut joskus sen jälkeen kuin hän oli nähnyt vaimonsa Kaivohuoneella Antero Kosken seurassa, vaikkapa hän ei mitään erikoisen merkillistä uskonut heidän kesken olevankaan. Saattoihan taide sellaisenaan yhdistää heidät keskinäisellä ymmärtämyksellä. Vaikeata oli sellaisen miehen kuin Särkän ajatella pahaa ihmisistä, varsinkaan vaimostaan, joka oli hänen lastensa äiti.
Vaikka hän jättikin sen häpeän, minkä avioero hänessä synnytti, lukuunottamatta, teki jo yksi ainoa seikka hänen mielestään eron mahdottomaksi. Lapset! Ne eivät tulleet — jollei se ollut pakollista — toimeen ilman äitiä. Miten oli käyvä hänen lastensa — ellei äiti haluaisi uhrautua niiden hyväksi? Mutta jos taas äiti otti pienokaiset, oliko isä sitten tarpeeton, eikö hänelle oltu suotu mitään osuutta tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa?
Särkkä käveli kauan rannalta maantielle ja päinvastoin, pääsemättä mihinkään lopulliseen tulokseen. Hän oli näkevinään edessään suuren repeämän, jonka yli hänen piti hypätä, mutta ei uskaltanut. Jos hän yritti oman henkensä uhalla, ajatellen, että samahan tuo on, vaikkapa putoankin kuiluun, juolahtivat lapset hänen mieleensä: ei, en saa hypätä, lapset voivat jäädä ilman tukea ja turvaa. Eikö ollut mahdollisuutta kääntyä takaisin, tehdä kierrosta ja sivuuttaa tuota ammottavaa kuilua? Hän kiiruhti sisään.
Laura istui kirjoittamassa.
— Laura, tahtoisin vähän puhua kanssasi!
— Ei minulla ole mitään puhuttavaa sinulle, vastasi rouva ynseästi.
— Mihinkä sinä aioitkaan tehdä konserttimatkan?
— Kotimaahan ja ulkomaille. — Tässä on valtakirjan kaava passia varten. Ole hyvä ja kirjoita alle nimesi!
— Mutta, puheli Särkkä epäillen, etkö sinä ensin aikonut vain kotimaassa?
— Niin, mutta nyt olen päättänyt mennä myöskin ulkomaille.
— Jätä nyt kumminkin tämä viimeinen päätöksesi toteuttamatta. Minä hoidan lapsia…
— Mutta minä en enää jätä, minä tahdon päästä sinusta eroon! tiuskaisi Laura päättävästi ja varmasti.
— Onko se sinun viimeinen sanasi?
— On! Minä en souda ja huopaa, kuten sinä turhilla lörpötyksilläsi.
— Niinpä niin, sitä sinä et ainakaan tällä kertaa tee.
— Sinun on vallan turhaa minua pistellä. Eivät ne satu.
Särkkä ei hetkiseen virkkanut mitään. Hän huomasi, ettei kuilua voinut kiertää. Oli joko pysähdyttävä sen reunalle tai hypättävä yli. Hän pysähtyi. Tosin hän huomasi, että ohikulkijat osoittelivat häntä sormella ja huudahtelivat: "Se on Särkkä, Särkkä parka, joka ei uskalla hypätä kuilun yli, vaan pelkää henkeänsä." Hän ajatteli heille selittää, ettei hän tahtonut panna henkeään alttiiksi, vaan vartioi siinä, etteivät hänen pienokaisensa päässeet kuiluun putoamaan. Mutta hän ei mitään selittänyt.
— Miten olet ajatellut lasten kanssa menetellä? kysyi hän vihdoin vaimoltaan.
— Kirjoitahan tuohon valtakirjan alle nimesi! käski Laura.
— Tietysti sen teen.
Ja Särkkä kirjoitti sekä painoi sinettinsä alle. Kun Laura ei vieläkään vastannut hänen edelliseen kysymykseensä, uudisti hän sen:
— Mihin lapset joutuvat?
— Siitä saa oikeus päättää.
— Tokkohan siihen oikeutta tarvitaan?
— En minä oikeuksistani mielisuosiolla luovu.
— Kukapa sitä vaatisikaan?
— Sinun on maksettava eläke niille.
— Luonnollisesti.
— Sinä et heitä siis vaadi minulta? kysyi Laura ällistyneenä.
— Kuinka voisin lapsia vaatia heidän äidiltään, jota ilman he eivät saata toimeen tulla.
Laura lienee kumminkin ajatellut enemmän lasten eläkettä kuin lapsia, sillä eipä hän olisi ilennyt ottaa Särkältä rahaa tulevaisuudessa, jos olisi lapsista luopunut.
— Paljonko sinä luovutat palkastasi lapsille? kysyi hän jotenkin kiihkeästi.
— Niin paljon kuin tarvitsevat.
— Annatko valtakirjan rahojen nostamiseen?
— Minusta se on tarpeetonta. Luulenpa muistavani heitä muutoinkin.
— Minä lähden lasten kanssa ylihuomenaamuna asemalle ja rautateitseViipuriin.
— Etkö voisi lykätä matkaasi edes kuukaudeksi, siksi kuinHelsinkiin-lähtö tulee?
— En. Minä en lähde Helsinkiin, vaan Viipuriin.
— Minä varustan asiat kuntoon siksi.
Ja niin se asia päätettiin. Särkkä oli suuressa tuskassa. Hän käveli pihamaalla pensaikossa, tarkastellen sieltä lasten leikkejä ja kuunnellen heidän iloista nauruaan. Kun he tulivat hänen luokseen, kuivaili hän silmänurkkiaan ja jutteli heille, että he pääsivät äiti kullan kanssa matkalle ja että isä sitten, sitten tulisi heitä katsomaan. Ai, kuinka hauskaa — riemuitsivat lapset — että päästään matkustamaan junalla ja hevosella.
Särkkä kokosi yhteen kaikki lapsilleen tekemänsä ja ostamansa lelut sekä pakkasi ne huolellisesti laatikkoon. Matkan edellisen päivän hän oli rauhaton ja kuljeksi koivikossa ja rannalla ikäänkuin jotain etsien. Vaimoaan hän tuskin näki koko päivänä; tämä oli sulkeutunut pirttiinsä, jossa lapset saivat käydä, mutta miehelle näytti ovi olevan suljettu. Niin kului päivä ja niin kului yökin. Kun Särkkä yölläkin yhä taloa kierreltyään pistäytyi kamariinsa, ei hän muuta kuullut kuin lasten rauhaisat henkäykset Kaikki oli kuin tavallisesti hiljaista hänen ympärillään. Mutta hänen sielussaan riehui kamala levottomuus. Hän ei uskaltanut viipyä kauan paikoillaan, hän pelkäsi särkyvänsä, putoavansa sittenkin ammottavaan kuiluun ja iäksi katoavansa. Ei, hän ei saanut pudota, hänen tuli seistä!
Auringon noustessa Särkkä herätti palvelijan, joka meni pukemaan lapsia. Äänettömänä teki kukin tehtävänsä. Pian tulivatkin lapset ulos hieroen unta silmistään. Laurankin askeleet alkoivat kuulua pirtistä. Yrjömylläri toi hevosen portille. Sinne kannettiin tavarat, joista tuli kukkurapääkuorma. Yrjö lähti ajamaan. Kahvit juotiin suuressa hiljaisuudessa — ainoastaan lapset kuvittelivat mielessään ja iloitsivat jo etukäteen, miten hauskaa junassa oli matkustaa.
Kello neljä saapui toinen hevonen, jolla Särkkä saattaisi Lauran ja lapset. Helvi ja pikku Samuli kapusivat rattaille palvelijattaren avustamina. Särkkä seisoi eteisessä kuin kivipatsas. Hänen vaimonsa tuli pirtistä matkatamineissaan, kantaen pientä käsilaukkuaan.
— Laura, virkkoi Särkkä värisevällä äänellä — hän vapisi kuin vilusta, — etkö tahtoisi sanoa ystävällisiä jäähyväisiä?
— Tulethan sinä saattamaan, vastasi Laura mennen hänen ohitseen.
— Vaikkapa, voisithan kumminkin, eihän meidän tarvitse vihata toisiamme.
Mutta Laura kulki edelleen ja Särkkä seurasi häpeissään hänen jälestään. Lapset ja Laura istuutuivat etuistuimelle, Särkkä kapusi taakse ja otti ohjakset.
— Antakaa mennä vaan lujaa, kehoitti hevosentuoja, — aika on täpärällä.
Rattaat lähtivät liikkeelle. Kumpikin aikuisista istui paikoillaan eri mielentilassa, Särkkä synkkänä, Laura sitävastoin sydän täynnä uusia toiveita. Olipa hän hyvillään siitäkin, että oli saanut voiton verrattain helpolla. Ennen Pilkkeeseen saapumistaan hän oli kaiken varalta suunnitellut monenlaisia iskuja Särkän nujertamiseksi; mutta niitäpä hänen ei ollut tarvinnut paljoa käyttää. Kaikki oli mennyt melkein kuin itsestään. Hän oli vapaa, maailma oli jälleen avoinna hänen edessään. Hyvä, että hän vihdoinkin sai nauttia elämästään taiteensa kohottamana. Lapset hän jättää sukulaistensa luokse Viipuriin, missä heillä varmaan on hauska ja hyvä olo toisten samanikäisten seurassa. Ja oppivatpa vielä sivistyneiden tapoja sivistyneessä seurassa. Pariisista palattuaan hän asettuu "hänen", Anteron, kanssa tosionnellisena johonkin komeaan huvilaan pääkaupungin läheisyyteen, missä saa tarkoin seurata todellista taide-elämää ja voimainsa mukaan ottaa siihen osaa. Silloin ei tarvinnut pelätä mitään sivulta tulevaa tukahuttamista, kun kumpikin toistaan ymmärsi.
Niin Laura mietti. Hevonen pysähtyi asemalle. Yrjö oli vienyt tavarat aseman edustalle, missä asemamies otti ne vastaan. Särkkä hankki piletit ja puuhaili asemamiehen mukana. Kun kaikki oli valmista, tuli hän vaimonsa luo, toivoen tältä jonkun ystävällisen sanan jäähyväisiksi. Turha toive.
Juna vihelsi ja porhalsi asemalle. Lapset nostettiin vaunusillalle, Särkkä tahtoi auttaa Lauraakin, mutta tämä ei ollut sitä huomaavinaankaan. Vaunussa nukkui pari kolme matkustajaa pitkillä, topatuilla penkeillä. "Naisten osasto" oli tyhjä. Särkkä vei lapset sinne.
— Kas, täällä teidän on hyvä olla, saatte vaikka nukkuakin kaikessa rauhassa. Tule sinäkin, Laura, tänne, puheli Särkkä, ja hänen äänensä kupluili itkun ja naurun välillä.
Laura pysähtyi ovelle, mutta ei tullut sisään.
— Tule nyt istumaan tänne sisälle! kehoitti Särkkä jälleen.
— On minulla aikaa istua, vastasi Laura paikaltaan liikahtamatta.
Särkkä arvasi, ettei Laura halunnut sanoa hänelle sen parempia jäähyväisiä. Asemakello kalahti kaksi kertaa. Särkkä silitteli pienokaistensa päätä ja suuteli heitä poskelle. Laura siirtyi ovelta syrjään, että hän pääsisi ulos.
— Emmekö saattaisi ystävällisesti erota? kysyi Särkkä Lauralta, kirkkaat kyyneleet silmänurkissa.
— Emmehän me ole tässä tapelleetkaan, vastasi Laura.
Särkkä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
Mutta Laura peräytyi pari askelta.
— Anna minun syleillä sinua, Laura! pyysi Särkkä.
— En. Minä kuulun toiselle! vastasi Laura. Särkän silmät välähtivät, hänen ojennetut kätensä vaipuivat ja pusertuivat nyrkkiin.
— Sinä…!
Laura peräytyi toiseen vaununosastoon. Kello kumahti kolmasti, kuului vihellys, ja juna nytkähti liikkeeseen. Hoiperrellen ryntäsi Särkkä ulos ja hyppäsi aseman kivitykselle. Vaunut vierivät hänen ohitsensa toinen toisensa jälkeen. Vihdoin meni viimeinen. Särkkä tuijotti junan jälkeen, kulkien samaan suuntaan. Juna vihelteli, kiemurteli mennessään ja kääntyi vihdoin oikealle. Viimeisiä vaunuja vielä näkyi.
Särkkä kulki rataa pitkin samaan suuntaan. Kun juna alkoi kadota näkyvistä, kohotti hän nyrkkinsä ilmaan, huitoi käsivarsillaan ja alkoi juosta.
— Laura, Laura, elä jätä minua, kuule, elä jätä minua…! huusi hän.
Hän juoksi juoksemistaan. Kaarteessa hän näki junan jälleen pitkän matkan päästä. — Elä jätä minua!
Hän oli juossut, yhä juossut. Viimein tuli hänen eteensä pitkä silta, jonka alla välkkyivät leveän joen laineet syvässä kuilussa. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi.
— Haa — naurakaa vain! Tämän kuilun yli uskallan aina mennä!
Ja hän harppaili ratapölkyltä toiselle. Juna näkyi yhä; kaukana toisella rannalla se kiiti metsikköön. Vihdoin pääsi Särkkäkin sillan yli. Hänen vauhtinsa kiihtyi, hengitys kävi huohotukseksi, kädet huitoivat ilmassa.
— Laura, elä jätä minua…!
Kuului jälleen kimeää vihellystä, paksu savupilvi kohosi yhä kauempana, metsän takana — viimeinenkin vaunu katosi näkyvistä…
— Laura…!
Särkkä kompastui kiskoon ja tuiskahti korkealta ratavallilta alas. Siitä löysi hänet Yrjö, joka oli nähnyt hänen lähtevän juoksuun ja katoavan pitkin rataa. Hän oli tullut veneellä joen poikki ja kulkenut siksi, kunnes oli hänet löytänyt.
Lehtorin henkiset ja ruumiilliset voimat toipuivat Pilkkeessä vähitellen. Aseman tapahtumista junan lähdön jälkeen hän ei muistanut muuta, kuin että oli hypännyt jonkun kuilun yli. Kun Yrjö kertoi hänelle, että hän käsiään huitoen oli juossut junan jälestä, mennyt vaarallisen rautatiesillan yli ja jatkanut matkaansa pitkin rataa, kunnes oli suistunut ratapenkereeltä alas, mistä Yrjö hänet vihdoin oli löytänyt, ihmetteli hän suuresti.
— Merkillistä! Kolme- ja puolivuotiaasta muistan tapahtumia — ja nyt olen unohtanut sellaisen, joka sattui joku päivä sitten neljäkymmentä viisivuotiaana.
Mutta aseman tapahtumistakin oli yksi selvästi, liiankin selvästi hänen muistissaan. "Minä kuulun toiselle!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Ja vaikka hän koetti kaikin voimin tukkia korviaan, ei se mitään auttanut. "Minä kuulun toiselle!" Olipa hän missä tahansa, yhä tämä ääni seurasi häntä.
— Lasteni äiti kuuluu toiselle! Ymmärrätkö, Särkkä? huudahteli lehtori itsekseen.
Hän tahtoi olla yksin vanhan ystävänsä, Pilkkeen, turvissa. Palvelijattaren sekä Lauran keväällä Helsingistä tuottamat tavarat hän lähetti takaisin pääkaupunkiin.
— Siisti kaikki kuntoon syyskuun ensi päiväksi, jolloin tulen, sanoiSärkkä palvelijattarelle ja pakotti hänet menemään.
Sitten hän muodosti "kesähovinsa" samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen naimisiinmenoansa, niinä aikoina, jolloin hän seurusteli melkein yksinomaan Mylläri-Matti vainajan kanssa. Jos jotain sellaista sattui hänen tielleen, mikä hänestä näytti "muukalaiselta", kantoi hän sen myllytuvalle ja lahjoitti myllärin emännälle. Sinne joutui myöskin Särkän tekemä pirtin karsina-aita, jossa oli valkoiseksi maalattu portti. Myllärin lapset raahasivat sen nyt aittaan ja laittoivat sen avulla leikkikomeron itselleen. Se sai heissä aikaan suurta riemua. Mutta jospa se olisi osannut lapsille kertoa, kuinka Laura viisi vuotta sitten sen suojaamana nukkui suloisia unia ja kuinka hän toivoi aina saavansa siellä nukkua, olisivat lapset kuulleet kauniin sadun. Ja sitten, jos se olisi kertonut, kuinka Laura tahtoi sen turvista iäksi paeta — olisivat lapset lymyilleet eri tahoille.
Mutta eipä se mitään virkkanut, ja lapset iloitsivat.
Kovin hiljaista oli elämä Pilkkeessä. Anna-Maijakaan ei enää käynyt kyläterveisiään kertomassa. Ihmisiä vältelläkseen ei lehtori käynyt enää ulkotöissä, vaan tasoitteli ja ojitteli omaa maatansa saadakseen ruumiilleen tarpeellista liikettä. Kalastajakumppania hänellä ei Paavo Tuunaisen lähdettyä myöskään ollut, mutta hän tuli verkkoineen yksinkin toimeen. Laskemisen hän suoritti myötätuuleen. Kaloja tuli runsaammin kuin hän itse tarvitsi. Myllärin emäntä laittoi niistä keiton ja kutsui lehtorin ruualle.
Elämän jokapäiväinen puoli lehtorin mielestä oli hyvin tyydyttävä. Mutta toisin oli laita hänen sielunsa tilan. Yötkin olivat jo käyneet pimeiksi. Usein kömpi lehtori keskellä yötä vuoteeltaan ja meni pirttiin. Hän oli ollut kuulevinaan lapsen äänen, joka sanoi: "Isä, auta Helviä!" tai: "Tamulin on paha!" Mutta siellä ei ollut ketään. Ja unen hälvettyä alkoi toisenääninen soitto hänen korvissaan: "Minä kuulun toiselle!" Ei, rauhaa hän ei saanut. Mitä hänen oli tehtävä?
Mutta perään hän ei saanut antaa. Olihan hänen, jollei muuten niin syrjästä, pidettävä huolta siitä, että lapsensa saivat hoitoa; hänen oli sittenkin kaikista sormenosoituksista huolimatta seisottava kuilun partaalla ja katsottava, etteivät lapset pääsisi sinne vajoamaan. Ja Särkkä seisoi.
Kun Pilke ei näyttänyt suovan hänelle oikeata lepoa, lukitsi hän eräänä päivänä elokuun puolivälissä ovet, otti Yrjö-myllärin soutamaan itseään kirkolle ja astui siellä laivaan. Sanoi lähtevänsä matkoille.
Ensinnä hän saapui Paavo Tuunaisen kotiin. Ystävien kesken syntyi suuri riemu. Ukko Tuunainen, Paavon isä, taas oli ilosta pakahtua saatuaan tietää, että se oli lehtori Särkkä, hänen poikansa entinen opettaja ja suosija.
— Meillä on nyt niin hauskaa, kun saimme tämän Paavon jälleen kotiin! kehui ukko.
— On sitä huonommastakin pojasta iloa, saatikka sitten tästä tällaisesta, vastasi Särkkä.
— Onpa on, myönsi ukko. Särkkää pidettiin Tuunaisella kuin piispaa pappilassa. Kävipä lehtori Paavon kanssa näyttämässä, mihin he työssä kelpasivat. Väki oli ihmeissään.
— No ei se ihme, jos nyt Paavolta työ sujuisikin, mutta kun seHelsingin herra on kuin tavallinen maamies, sanottiin.
— Se Helsingin herra se on minunkin oppi-isäni, paitsi koulussa, myöskin pellolla, virkkoi Paavo.
Paavo kertoi lehtorille, että hänen asiansa olivat jälleen kunnossa ja että isä sekä lähellä asuva setä olivat kaikki selvittäneet. Hänen oli jälleen hyvä olla. Kolmeksi vuodeksi edelleen oli hänelle varattu lukumahdollisuus Helsingissä.
— Ja siinä ajassa sinä pääsetkin jo pitkälle.
— Minun täytyy päästä "omille jaloilleni".
— Kyllä pääsetkin!
Lehtorilta vierähti viikko Tuunaisella. Sieltä hän matkusti edelleen nuoren ystävänsä Pekka Kontion luo. Hänen saapuessaan oli Pekka kaukana työmaillaan, mistä ei aina yöksikään kotiin saapunut. Mutta kun talossa kuultiin, kuka vieras oli, silloin syntyi kiirettä. Pentti-poika, Pekan veli, kahdeksannella vuodella oleva pojan viikari, hyppäsi heti hevosen selkään ja alkoi täyttä nelistä lennättää sanaa Pekalle. Särkkä ei ehtinyt sitä estää, eipä edes ehdottaa, että hän olisi mielellään mennyt työpaikkoja katsomaan. Sakeana savuna tuprusi maantie Pentin hevosen jälillä.
— On lehtorilla aikaa vielä käydä Pekan työmailla; ei sitä niin kiirettä täältä nyt pidetä, kun kerta tultiin, lohdutteli emäntä, Pekan äiti.
— Mitenkäs se Pekka muuten jaksaa? kysyi lehtori.
— Kyllä se jaksaa — työtä tekee kovasti, lukee ja kirjoittelee rakkauskirjeitä välillä.
— Vai rakkauskirjeitäkin?
— Oo, sillä onkin komea morsian, se on täälläkin jo käynyt.
— Vai on käynyt. Mistä se on kotoisin? kysyi lehtori kuin leikin vuoksi.
— Niinkuin ei nyt lehtori sitä tietäisi. Se Aini sanoi, että lehtorihan se oli Pekan puolesta häntä kosinutkin, selitti emäntä.
— Minäkö?
— Niin, niin. Lehtori oli toivottanut onnea ja sanonut "kyllä te voitte kihloissa olla". Ja sitten ne olivat kihloissa.
— Eivätkö ne sitten vielä sitä ennen olleet?
— Vielä ja mitä. Eivät olleet muka puhuneet siitä niin halaistua sanaa.
— Vai niin, vai niin. Sittenpä minun onkin saatava puhemiehen paita.
— No sen saatte. Kyllä se Aini on niin mokoman mukava tyttö, että…
— Vai on mukava?
— On se!
— Te olette oikein tyytyväinen?
— No niin tyytyväinen sekä Ainiin että Pekkaan, sanoi emäntä hyvillään, ja hetkisen vaiti oltuaan jatkoi: — Toivoinhan minä siitä pojasta pappia, mutta se pelkäsi niitä velkoja — ja hyväpä taisi olla näinkin. Nyt se rakentaa itselleen mökkiä — emäntä meni ikkunan luo ja osoitti sormellaan ulos — tuonne kummulle. Sitä "rukin sijaahan" se Ainikin oli täällä katsomassa.
Lehtori näki parin sadan metrin päässä olevan salvoksen alun, jossa jo oli muutamia hirsikerroksia valmiina.
— Onpa se mukavaa, kun he niin yhdessä hommailevat alusta alkaen, sanoi hän.
— On se.
Tunnin, puolentoista kuluttua saapui Pekka ratsastaen veljensä kanssa. Hevonen höyrysi vaahdossa, sillä oli lasketeltu surkeilematta. Sydämelliset tervehdykset ja ilonilmaukset lausuttua käänsi lehtori huomion vaahtoavaan hevoseen.
— Eikö hevonen, varsinkin niin nuori kuin tuo näyttää olevan, mene pian pilalle, kun sillä noin ajetaan?
— Ei mene, kun sitä oikein hoidetaan. Näin kiireen aikana saa hevosella ajaa — sitten kun ei ole kiirettä, on annettava sen levätä, vastasi Pekka.
— Mikäs kiire nyt sitten oli?
— No tokihan nyt kiire oli, kun setäkin kerran Kontiolaan poikkesi!
Sitten Pekka alkoi hoidella hevostaan. Hän vei sen kaivolle ja heitti monta kipallista kylmää vettä sen päälle. Lopuksi hän kuivasi sen, suki ja harjasi niin, että se kiilsi joka paikasta. Hevonen hörhötti koko ajan ja näytti mielellään kuuntelevan moista tohtoroimista.
— Kas niin, mene matkaas nyt! komensi Pekka läimäyttäen kämmenellään sen lautaseen.
— Se kuuri taisi tehdä hyvää? virkkoi lehtori.
— Näyttää se siitä pitävän, vastasi Pekka. Pekan hommat olivat menestyneet aika hyvin. Hän oli tyytyväinen. Uutisviljelyksiä hän oli pannut kuntoon jonkun verran, ja ne olivat tuottaneet paremmin kuin mitä hän kannattavaisuuslaskelmiensa mukaan oli osannut toivoa. Lokakuussa hän ilmoitti tulevansa Helsinkiin, ottavansa osaa maanviljelystä koskeviin kemiallisiin töihin ja sitten lukevansa kotona tietopuolista maanviljelyskirjallisuutta. Vielä kaksi vuotta sanoi hän olevansa oppipojan kirjoissa ja kehui sitten julistavansa itse itsensä maanviljelysmaisteriksi, kun hänellä ei ollut tilaisuutta saada tätä oppiarvoa yliopiston tieteellisten seinien sisäpuolella.
— Minun maisterinvihkimiseni, hän selitti, tapahtuu siten, että minä otan emännän, sen Aini Rasin, jonka setä minulle kosi. Hän on lupautunut elämässä ja kuolemassa kuulumaan minulle.
— Sepä onnellista!
— Siksipä pidänkin avioliittovihkimystäni myöskin maisterinvihkimyksenä, koska minun silloin pitää varmasti osata maatakin viljellä.
— Sinulla on hyvä koulu kokemuksessa.
— Parhain kaikista kouluista.
Pekan työt eivät suinkaan keskeytyneet sen tähden, että hänellä oli harvinainen ja mieluisa vieras. Tämä kävi kernaasti Pekan mukana vainioilla ja uutisviljelyksillä. Viikko, ainoa, mikä lehtorilla ennen koulun alkamista oli jäljellä, vierähti huomaamattoman nopeasti. Eron hetki tuli. Pekka saattoi ystävänsä ja opastajansa rautatielle.
Syyskuun ensi päivän aamuna Särkkä saapui Helsinkiin. Oli sumuinen ilma, ja sadekuuro lankesi raskaana ja painostavana pääkaupungin yli. Ajaessaan kotiinsa Bulevardin varrelle lehtorista tuntui, kuin se hilpeämpi mieliala, joka hänelle maalaisystävien seurassa oli suonut lohdutusta, olisi hänet taaskin jättänyt. Tuttujen paikkojen näkeminen ja niihin liittyvät viime vuosien muistot saivat jälleen sydämen rauhattomaksi. Ja niihin muistoihin liittyi niin läheisesti se, jonka viimeiset sanat olivat: "Minä kuulun toiselle!"
Maksettuaan ajurin kohosi Särkkä hitaasti rappuja ylös ja tuli eteiseen. Ensinnä pisti hänen silmiinsä lasten vaatteet, jotka riippuivat nauloissaan. Hän pysähtyi ja kuunteli. Kaikki oli hiljaista. Hän käänteli vaatteita. Ne olivat Helvin ja Samulin.
— Mitä tämä merkitsee? kysyi hän itseltään.
Riisumatta päällystakkia hän meni saliin. Se oli ennallaan. Ruokailuhuone samoin. Kuppeja, lautasia ja leipäkori oli kumminkin pöydällä, josta saattoi päättää, että huoneistossa asuttiin. Lehtori hiipi varpaillaan; sen hän teki vallan vaistomaisesti, sillä hän oli niin jännittyneessä tilassa. Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä nukkuivat vuoteillaan Helvi ja pikku Samuli.
Rajaton ilo täytti Särkän mielen. Hän suuteli poskelle kumpaakin pienokaista. Helvi avasi suuret ruskeat silmänsä, mutta painoi ne jälleen umpeen. Särkkä tarkasteli huoneistoa liikkuen yhä nopeammin.
— Laura, olethan sinä tullut takaisin, olethan sinä tullut takaisin! huudahteli hän ja kulki huoneesta toiseen. — Missä sinä olet?
Salista hän kääntyi vasemmalle pitkään käytävään, joka vei keittiöön.
— Laura, olethan sinä tullut takaisin! Missä sinä olet?
Juuri kun hän lähestyi keittiön ovea, se avautui.
— Laura -!
Palvelijatar seisoi kynnyksellä ja säpsähti nähdessään lehtorin kiiluvin silmin katselevan häneen.
— Lehtorihan on jo saapunut? virkkoi palvelijatar ihmetellen.
— Niin. Missä rouva on? kysyi Särkkä tulisesti.
— Täällä on lehtorille kirje.
Mutta Särkkä ei sitä ymmärtänyt, hän vain tiuskaisi:
— Missä rouva on?
— En minä tiedä, ei rouva ole täällä. Lapset vain.
Lehtori tarttui pettyneenä palvelijattaren ojentamaan paperipalaseen ja meni vaappuvin askelin omaan huoneeseensa, kohotti alaslasketun verhon ja istuutui tuttuun tuoliinsa. Hän käänteli saamaansa paperia käsissään, siinä ei ollut mitään osoitetta. Kun hän sen avasi, luki hän seuraavat rivit:
"Kun lapsia en saanut sijoitetuksi Viipuriin enkä ehtinyt muuallekaan hommata ja kun itse matkustan ulkomaille, pitänet huolen lapsistasi.
Laura Nord."
Paperi putosi hänen kädestään lattialle, ja hän kohosi pikaisesti kuin nuoli tuolistaan. Hänen silmistään oli kiilto kadonnut, ne katsoivat jäykkinä ja vakavina eteensä.
— Vai niin, vai ovat minun lapseni olleet kauppatavarana! huusi hän katkerasti. — Nyt sinä saat kuulua muille, minulla on omani!
Hän meni lastenkamariin. Sängyissään istuivat Helvi ja pikku Samuli, oudosti ympärilleen tähyillen.
— Isä, isä! kuului kummankin suusta yhtä aikaa, ja pienet kasvot kirkastuivat onnelliseen hymyyn.
— Missä isä on ollut? kysyi Helvi kiiveten alas sängystä ja tavoitellen isänsä käsiä.
— Isä tuli äsken kotiin, vastasi lehtori.
— Meillä on ollut niin ikävä!
— Tietäähän sen, vastasi lehtori tyttöstään hyväillen.
Pikku Samulin kävi kovin kateeksi moinen hellyys toista kohtaan. Hän ojenteli käsiään ja huudahteli:
— Auta Tamulia, auta Tamulia!
Lehtori otti pienokaiset käsivarsilleen ja asteli heidän kanssaan huoneesta huoneeseen.
— Nyt ei meillä enää koskaan ole ikävä, kun saamme olla yhdessä, lohdutteli hän.
— Ei ole enää, ei enää, hokivat lapset. Palvelijatar kertoi rouvan tuoneen lapset ja kirjeen kolme päivää sitten. Hänellä oli ollut eräs tuntematon naishenkilö mukanaan, jonka hän olisi jättänyt lapsia hoitamaan, ellei hän, palvelijatar, olisi vielä ollut kaupungissa. Mitään sen enempää virkkamatta oli rouva poistunut. Kadulla häntä oli odotellut eräs herrasmies.
Sen jälkeen ei Särkän kotona Laura-rouvasta puhuttu. Kun lapset joskus kyselivät äitiään, vastasi Särkkä kuin ohimennen, että hän oli kuollut, alkaen leikkiä lasten kanssa, jotta nämä unohtaisivat koko asian.
Lehtori vuokrasi pois Bulevardin varrella olevan loistoasuntonsa ja myi sen huonekalut, paitsi soittokonetta, jonka hän halusi pitää lapsiaan varten, ja oman huoneensa vanhaa sisustusta. Hän sai kovien ponnistusten jälkeen entisen asuntonsa samassa talossa kuin rehtori Malmikin asui. Lapsille hän sääsi entisen makuuhuoneen, kokosi ylisiltä juurikkohuonekalut saliinsa ja itse siirtyi vanhaan rakkaaseen keittiönvieruskamariinsa. Siinä olivat jälleen hänen penkkinsä ja pöytänsä entisessä järjestyksessä. Neljänteen huoneeseen hän kutsui asukkaiksi Paavo Tuunaisen ja Pekka Kontion. Hänen ympärillään oli — niin hän mietti — valioystäväpiiri.
Rehtorska Malmi kävi usein lehtoria auttamassa näissä järjestämishommissa. Kerran hän valitellen virkkoi:
— Olen pahoillani kaiken onnettomuuden tähden, mitä olette saanut kärsiä, varsinkin siitä syystä, että minä häntä niin teille suosittelin.
— Rouva rehtorska, te olette suotta pahoillanne. En itsekään sitä enää ole. Nähkääs, minä olen saanut lisää kokemusta — ja sitä me tarvitsemme — ja sitten minulla on nyt kaksi olentoa, joita saan kenenkään estelemättä rakastaa ja holhota, puheli Särkkä.
— Minua vei harhaan se, jatkoi rehtorska, että minä tosiaankin uskoin Lauran soveltuvan teille. Oi, kuinka tyytyväinen minä olisin ollut hänen sijassaan, huokasi rouva Malmi, sanojansa peruuttamatta.
Särkkä katsahti hänen suuriin tummiin silmiinsä, jotka loistivat ihailusta.
— Meitä ei ole sallittu toisillemme.
— Mutta minulla on nyt tehtävää teidänkin kodissanne. Tahdon avustaa teitä lastenne hoidossa, virkkoi rouva Malmi.
— Olen siitä syvästi kiitollinen, lausui lehtori tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä. Se jäikin ainoaksi ystävyyden merkiksi heidän välillään.
* * * * *
Seuraavien vuosien kuluessa kouluaikoina nähtiin usein kumaraselkäisen, vanhentuneen miehen kävelevän Kaisaniemessä tai Kaivopuistossa. Oikeassa kädessään hän talutti pientä poikasta ja vasemmassa vähän suurempaa tyttöstä, jotka vuosi vuodelta kehittyivät ja varttuivat. Näiden kolmen kesken oli aina vilkas keskustelu käynnissä; ystävälliset, herttaiset sanat sattuivat ohikulkijainkin korviin. Siinä kulkivat Särkkä ja hänen rakkaat pienoisensa.