Nurmet kaupungin hyvinhoidetuissa puistoissa ovat täydessä kevätvihreydessään, vaahterat kukkivat ja aukovat läpikuultavia lehtiään, muistopatsaiden juuret upeilevat tulpaani-, hyasintti- ja narsissikomeudessaan, toreilta tulevat ihmiset kantavat käsissään täysin puhjenneita tuomenkukkia, lapset juoksentelevat jo syrjäkaupungilla avojaloin, ja esplanaadeilla kulkevat varakkaat ihmiset näytellen uusia, heleänvärisiä kevätpukujaan. Kaikkialla on eloa ja liikettä, Helsingin kevät on hurmannut sen asujamet uuteen, vilkkaampaan elämään.
Albert on täysin toipunut sairaudestaan, ja hän on taas aloittanut nuo tavanmukaiset yksinkävelynsä kaupungilla. Ebba seuraisi häntä mielellänsä, sillä hän pelkää, että jokin onnettomuus voisi sattua Albertille, mutta hän kunnioittaa Albertin tahtoa, sillä hän tietää, kuinka rakkaita nuo kävelyt hänelle ovat. Kulkevathan he usein yhdessäkin, mutta toisinaan Albert kuitenkin lähtee yksin.
— Joko taas, — sanovat tutut graniittiset portinpylväät, jotka niinkuin kaksi lahjomatonta vahtia seisovat Hagenin talon edustalla ja jotka Albertin mielestä seuraavat niinkuin valvova omatunto hänen ulosmenojaan ja kotiinpaluitaan.
Kaikkialla hän näkee nyt vain iloa ja riemua. Kasarmikadulla tulee häntä vastaan joukko meluavia koululapsia, jotka ovat päättäneet koulunsa. Tytöillä on tukat hajallaan ja heillä on päällään valkoiset, uudet hameet, jotka ovat hulmuavia ja keveitä kuin heidän onnellinen naurunsa. Pojilla on myöskin uudet puvut, ja he eivät voi kulkiessaankaan pidättyä vähän kisailemasta ja painimasta, sillä heidän käsivartensa sykähtelevät voimaa niinkuin vallattomat kevätpurot.
Esplanaadeilla leikkii vaaleapukuisia lapsia, jotka tupruttavat tomua ilmoille niinkuin leppoisa kevättuuli. Äidit ja hoitajat kirjavine päivänvarjoineen ovat lasten keskellä kuin kauniit kukat päivänpaisteessa. Värikkäät ilmapallot hohtavat auringossa ja tempoilevat rihmassaan, niinkuin niillä olisi halu keväisen mielen lailla nousta korkeuksiin, taivaan sineen, yli kattojen ja kirkontornien. Kaikki elää, kaikki liikkuu, kaikki ääntää. Kevät on kaupungissa siitä kummallinen, että se muuttuu kovaääniseksi, kaikki tahtovat äänekkäästi tuoda ilmoille kevätriemunsa. Innostava on oikea kevätpäivä Helsingissä.
Päivin on Albert iloinnut siitä, että hän taas, pitkän poissaolon jälkeen, saa katsella tuttuja paikkoja, saa liikkua ihmisvilinässä ja tuntea kuuluvansa siihen. Hän on iloinnut siitä, että hän on ikäänkuin uudestaan saanut elämän lahjan ja entistä paljoa rikkaampana ja onnekkaampana.
Mutta illat, nuo kuulakat kevätillat, ne ovat tukahduttaa hänet huumallansa. Silloin on hänellä tapana toisinaan kävellä ikäänkuin vastavirrassa pitkin suurta Unioninkatua. Työmiehet ovat jo muuttaneet pukuansa ja tulevat tummana jonona morsiamineen, vaimoineen ja lapsineen kohti keskikaupunkia yli tuon loivakaarisen kivisillan, joka tukevien graniittikaiteittensa väliin mahduttaa satoja ihmisiä ja yhdistää työn ja kyynelten kaupungin kauniiseen varallisuuden ja ilon kaupunkiin. Hän on ikäänkuin lumouksen vallassa. Ihanaa on elää ja olla nuori ihminen…
Taivaan sini on niin vaalean herkkä, tuuli on niin lauha, ja kadut tuntuvat miltei pehmoisilta, sillä niin keveänä astuu jalka niille. Kaikilla ihmisillä on kiire, ja kuitenkaan ei ole kiire mihinkään. Kaikilla on kevyt ja iloinen olla, ja kuitenkin asuu jokaisen sydämessä salainen haikeus, kevätillan sanaton kaipaus, joka on niin suloinen, että se tekee melkein kipeätä. Ja se uusiintuu aina joka kevät niinkuin lehdet tulevat vaahteroihin. — Suloista on olla ihmisjoukossa ja kuvitella, että ne tuntevat samoin kuin itse.. .
Tänä keväänä on Albert herkempi kaikelle kuin koskaan ennen, mutta hän onkin saanut kaksi lahjaa: elämän ja rakkauden…
Tällaisena aurinkoisena päivänä istuvat Ebba ja Albert korkealla Tähtitorninmäellä eräällä penkillä lähellä »Haaksirikkoisten» patsasta. Aurinko paistaa täydellä terällään. On miltei tyven. Pienet, kevyet aallot lepattelevat satamassa ja kimmeltävät auringonpaisteessa. Pursikiubin muutamat siromuotoiset alukset ikäänkuin paistattavat valkoisia purjeitansa auringossa. Raitiovaunujen kellot kilahtelevat, satamaradan veturi lennättää ilmaan valkoisia savupilviä, keveitä ja haihtuvia kuin kevätajatus. Autojen torvet törähtelevät, satamassa olevien laivojen nostokoneet pitävät rautaisine ketjuineen korvia-huumaavaa melua. Vihreä mäenrinne hyvinhoidettuine ruohokenttineen kaareutuu pehmeänä kuin tuuleentumaan tuotu kallis matto. Kaupunki elää, tekee työtä ja meluaa kauniissa keväässä.
Ebba pitää Albertia kädestä ja katselee »Haaksirikkoisten» patsasta.
— Kun sinä olit hyvin sairas, huusit monta kertaa, että et tahdo olla haaksirikkoinen. Kerran sinä tahdoit nousta ja kohotit kättäs juuri kuin tuo pronssimies tuossa, ja minulla oli täysi työ saada sinut rauhoittumaan.
— Niin, Ebba, kerran minä olen ollut hukkua kuin nuokin, ja siksi se kuva on syöpynyt sieluuni. Mutta nyt on minun alukseni luja. Nyt minä voin katsoa maalle päin ja huutaa tuolle alhaalla olevalle kaupungille: »Hän, jolla on elämän usko itsessänsä ja rakkaus tukenansa, ei tarvitse kenenkään apua tuolia.» — Hän puristi Ebban kättä hiljaa. Ebba ei sanonut mitään, vaan katseli kauvaksi merelle. He istuivat siinä kauvan sanattomina, ja aurinko paistoi lämpimästi heidän päällensä. Vihdoin Ebba käänsi katseensa kaupunkiin päin ja sanoi.
— Elämä kutsuu meitä tuolla alhaalla.
— Niin, Ebba, yksi jakso elämässämme on päättynyt, sen kuohunta ja erehdykset ovat voitetut. Nyt odottaa meitä tuolla alhaalla uudet taistelut, uudet ilot ja surut, mutta jotain kait olemme oppineet ja sentähden täytyy meidän tehdä paljon työtä, ettei onnemme särkyisi…
He nousivat ja astelivat hiljaa, käsikädessä, alas tasaista, vihreitten nurmien reunustamaa tietä, joka johti suorien katujen ja kauniitten puistojen kaupunkiin: