Liina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä oli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä. Mutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei Liinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi kuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta ei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä ollut riippuvainen palvelusväestä.
Kodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan tuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin jälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta hoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.
Artturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan vaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia. Muistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja ajatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut, puristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:
— Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit naimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut näin viisas ja hyvä vaimo.
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.
39.
Maria.
Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.
Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle, Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää puuhaillut puhemiehenä. — Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan "setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa. Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista, ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.
Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. — Hän kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. — Kummallisen säteilevä hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa lepäsi tyynenä ja ihanana.
— Maria, virkkoi hän vihdoin, — olen saanut tänään iloisia sanomia — — en tiedä, mikä siihen lienee syynä — — mutta minun täytyy saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.
Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:
— Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista, jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi, ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että — että — olen ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon tarvitsisin — — —.
Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. — Nyt toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen, niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on minulla taattu toimeentulo.
— Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria. Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin mielen liikutusta.
Edvard asettui hänen viereensä.
— Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös. Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan, vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi kuin milloinkaan ennen.
Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa. Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan. Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan. Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten vakavana Marian rinnalla.
Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: — Ei se ole vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet, kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.
Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa — nuoren saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.
Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.
— Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana silmät ummessa — verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.
Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton, mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan. Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä päivänä — se oli syyskesällä — meni Edvard yliskamariinsa järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.
— Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, — se on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin, mutta suojelee kylmettymästä.
Edvard tarttui hänen käteensä, jonka painoi huulilleen.
— Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta pojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.
— Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva — kyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. — Jumala antakoon sinun terveenä palata.
— Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi, tahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?
— Tahdon, Edvard. Ei ole ainoatakaan, jolle hänet mieluummin antaisin.
Seuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi Maria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle niitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta tämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan hänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. — Samassa seisoi Edvard hänen vieressään.
— Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti kaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä kodissasi. — — — Jos en seisoisi haudan partaalla — — — niin olisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa — — — nyt tahdon ainoastaan sanoa, että — — että — — jos emme enää tapaa täällä mailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme taivaassa — taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. — — Jää hyvästi!
— Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia myöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista. Palaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?
Kaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat tien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä, menivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän katkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita kyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja luottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.
Jumalan avulla oli hän kestävä kovatkin koettelemukset.
* * * * *
Ne vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty, saattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle todellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli pappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja hyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta nyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa, mitäpä voi tehdä hänen hyväkseen — vieri jo viikkoja, ennenkuin edes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. — Ensi aikoina Edvardin lähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua surullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt lohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä kirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti ryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä huojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka lohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen isään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla kuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki tapahtuu Herran tahdosta.
Viimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto oli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen seurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat lauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja tunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia huvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista. Sellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten yksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään kaipausta ja enentämään toivoa.
Kolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki. Edvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti hän Rauhalaan.
Ainoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja kaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat lempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia niittyjä ja metsiä.
Nyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina kesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen iäkäs isä yhdisti heidän kätensä.
40.
Erilaisia tulevaisuudenaikeita.
Lehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin Maria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti keskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi, niin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita — suureksi iloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa ystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.
Toukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha, raitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta kuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.
— Muistatko, Liina tätä päivää kaksikymmentä vuotta sitte? kysyiMaria.
— Enkö muistaisi — meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä unhota. Ajattele — siitä on jo kaksikymmentä vuotta!
— Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria miettivästi.
— Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin luona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?
Maria hymyili:
— Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän tulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.
— Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja minä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan päällisinä, virkkoi Liina nauraen. — Oletko kuullut Alice Lagerista? Hänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.
— Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut kokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin sieviin kasvoihin.
— Miltähän Alicesta elämä tuntuu?
— Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen terveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä voimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä miellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot, eri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä on, kalpea hentonen kuin valkovuokko.
— Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin meidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin, ja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja vanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti, että he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa kehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun on kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan auttavat äitiä.
— Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori taikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti Liina.
— Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän on nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.
— Ja hän tutkiskelee yhä edelleen?
— Suurella innolla.
— Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme itämaalaista.
— Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta tieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken voidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään uusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä ilmestyvien kirjojen nimet.
— Asuuko Ragnhild edelleenkin hänen luonaan?
— Asuu — he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja tekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa, Ragnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.
— Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja ompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.
— Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä, lastenkodista ja ties mistä kaikesta.
— Vai niin — rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi haudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.
— Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo aikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä mukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin naimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.
— Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön, joka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä on tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat tehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan jaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa. Ja hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan turvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja terveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia. Ragnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille soveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan innostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi hänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin tapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret tytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa ja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei ollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että heille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin sitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja mieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla ei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään kokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi saada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen omia pienokaisiaan hoitaissaan.
— Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa, joka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta kuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja hullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli kodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin ettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku palleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä ilmi eläväksi pukeutunut.
Maria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka juoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan nuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.
— Fred ja Frid, huusi Liina akkunasta, — äiti kaipaa teitä.
Pojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat akkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja nauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja loistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen silmistään lapsia katsellessaan.
Kun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat he mennä jälleen.
Vilkas emäntä alotti keskustelun uudelleen.
— Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.
— Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.
— Niin — mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.
— Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua. Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua, käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.
— Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. — Mutta siksipä ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.
Maria nauroi:
— Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.
— "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa," vastasi Liina nauraen.
Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.
— Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, — pikku Elna on illallispöytää kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa? Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.
— Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut, sitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.
— Menen joka tapauksessa auttamaan häntä, sanoi vanhus ja poistui.
— Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. — Hänestä minä olen ilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti muistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä suuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken voitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he lainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja huvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin muutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan peloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on minunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on kuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman ymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme vanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy Lundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?
— Ei — hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija kotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden. Sitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina kunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton sekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä, joille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää huolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla, tytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut hyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä tuuma?
— On kerrassaan. Niin — ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että oikein hirvittää.
— Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt kuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.
— Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. — Se oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja entäs ne mustat kutrit sitten!
— Ne ovat nyt siivosti palmikolla.
— Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut sietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.
— Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön itseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän vaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän vallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta kodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes. Syy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja luonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy aina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella. Se on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka toisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä huvittelua korkeammalle.
— Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat sanovat "onnellinen ja hyvä", kun päinvastoin pitäisi sanoa "hyvä ja onnellinen". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen huolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.
— Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön äidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.
— Niin — niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät äidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan siksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi. Heikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon palkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.
Saapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä, jotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että Liina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä terveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli tavannut samana päivänä.
— Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, — hänet olin kokonaan unohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure nimisen puutarhurin kanssa.
— Niin on ja kuuluu olevan onnellinen ja tyytyväinen.
— On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja. Silloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä, nyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme tuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on mailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai "hetkisen elää vaan sydämmin puhtoisin povessaan". Me elämme niin erilaisissa oloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä yhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee mahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.
— Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin, kun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää. Sitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa konsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti ja uskollisesti on hän sitä kulkenut.
— Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan, rakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät Eedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on se, että "kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos mikä kohtaa". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin minä olin kunhan vaan — — — kunhan vaan onni on mukana. Tuolla ne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria! Minun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine silmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät silmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin pappia. Jaa — sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten korkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin, pieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.
— En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. — Mutta on toisin ajatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan kiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.
— Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on virkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia; he esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten virkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn pauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa sukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.
— Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta, vastasi Maria innostuneena. — Todellisen naisen tulee voida työskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan naisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat naisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole niinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet naiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme liiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella, ja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja ennen kaikkea — vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi henkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset saamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä hienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän sukupuolessamme.
— Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset joutuisivat naimisiin.
— En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta, mutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi, täytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä. Väärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin menoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule, on hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla päivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan aviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö henkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan, mutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän tehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei joudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja tajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä velvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia taipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa nöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi mitään voinut.