— On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä, mitä tehdä.
Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta pian voitti hyvä sydän.
— Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa, ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan, ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki, jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan, karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.
— Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt ja menkää sitte nukkumaan.
Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.
Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä nauttia tarpeellista lepoa.
Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli, että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.
7.
Sairasvuoteen ääressä.
On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi, voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella yhtä ja toista.
Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia, ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.
Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin surulliseksi teki.
— Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa, voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.
— Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi vastapalvelusta, lohdutteli Maria.
— Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta —, ei aina, mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.
Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli sisälle.
— Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä puhuimme eilen?
— Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten vaivana ja vastuksena. — — —
— Eikö kärsimys ole työtä?
— On — onhan se.
— Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakasLyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi ollakärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonkaJumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.
— Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.
Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta. Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.
Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa, tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana, osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta. Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin, huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve, eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti, että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina? Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon, paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan, joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville, mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut, minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan. Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.
8.
Hannan koti.
— Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä käyn toiseen.
— Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele itseään nostamisella.
— Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.
Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.
— On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.
— Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttuiHanna puheeseen.
— Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt, kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan. Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.
— En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.
— Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.
— Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää, minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.
— Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.
— Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa lukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita leipäni tällä tavoin.
— Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin minusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän aikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin olisihan vaivat pantu tasan.
Hanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja alkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen kuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän kuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta ja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan järjestykseen.
Hanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä maalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain, mutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt tähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli toivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa pienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän ylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja oman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä oli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja totutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista seuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen, mutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta hyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku puhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.
Hanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli hän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä ja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva luonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä kodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja olentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä pyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä, iloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä paikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa pidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä yksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät pitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin oli hän jätetty aivan yksikseen.
Oli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva oli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin suurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon, jotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja luonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta Hannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta. Ollen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi hän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin tehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä onnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä määrätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä halutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä ollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen vaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa jonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna koettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä sairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt, joilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan varten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan vuosipalkasta — niin suuri oli Hannan palkka — voisi suorittaa kaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli mielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni rahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.
9.
Amyn koti.
Olemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän kesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli vaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei hetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä Amyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä, että Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain kylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse mukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen, jonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä ja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi kesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita rakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei myöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli yllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi hän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa avulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin ja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen tai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin nauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias ystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli siksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen lahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu oli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta jonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään nöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan "niitä muruja, jotka rikkaan pöydältä putosivat".
Tärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan hankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki otti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja Cederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat. Nuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia, joita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille. Nuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä, lipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita juomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta ruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli saada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä nuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen kansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä kullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä suostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.
Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton. Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen. Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin olihänpäättänyt, mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä, kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva riippumaton kaikesta.
Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla myöhään yöhön — useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja menoja — täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla. Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen, näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.
Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat, jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu, ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.
Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen: herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C. olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita! ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt, että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies. Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään, hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa, illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänentäytyisaada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia, kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli — kestit, sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.
— Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa. Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.
Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.
Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.
Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja lapsista.
Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin. Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti — miehen asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen merkitsi.
Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja uupumaton työssään.
Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin näyttää, mihin hän pystyi.
Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja. Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen, sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä ulkonäöstään.
Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja kalliimpia kirjoja.
Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään. Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia? Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon, varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä, mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy jo silloin oli hyvissä naimisissa.
Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan. Hän osasi sanoa:Ah, mon Dieu!jaFi donc!jaComme c'est drôle!ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan. Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.
Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia Amyn tulevaisuutta varten.
Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä, näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.
— Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.
— Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä meillä ole leipää illaksi.
— Mitäs Leena sitte tekee?
— Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.
— Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin viime pesu korjattiin.
Äiti huokasi.
— Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan, kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei ollut rahaa.
— Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.
— Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.
Amy huokasi kärsimättömästi.
— Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota osaa juhlaan.
— Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja harvinaisen älykäs lapsi.
— Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä sinä näistä asioista ymmärrät?
Poika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:
— Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.
— Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta, herättää se huomiota.
— Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät pieniltä kerjäläisvesoilta — hän ei puhunut omista pieniksi jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan — mutta nyt kuitenkin Amy saa uuden puvun tähän juhlaan.
— Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on täysikasvuinen nainen.
— Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.
Nyt Amy suuttui.
— Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia vaatteita kuin mitä sinulla on.
Veli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:
— Enhän minä itsestäni puhunut. — Sitte otti hän kirjansa ja läksi.
— En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa minua, vanhempaa sisartaan!
— Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi. Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.
— Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä, ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen, joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.
— Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.
— Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.
— Mutta entä sinun pukusi?
— Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani, parantaa se asiaa suuresti, — eikähän kenenkään tarvitse tietää, ettei se ole omani.
— Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.
— Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.
— Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa — oi, mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!
— Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien ihmisten puheisiin.
— Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.
Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin kotiin.
— Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.
Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään sanoen:
— Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi, alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. — Rouva Lundinista oli näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.
— Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa. Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti häntä katseellaan.
— Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat päättäneet muodostaa.
— Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herraLundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?
— Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.
— Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.
Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.
— Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja, nuoria herroja ja punssia.
Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon kireään kysymykseen.
— Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään, mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä, syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.
— Kunhan vaan rupeaisi.
— Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan, vaikka jo on vaivaakin nähnyt.
— Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.
— Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset juhlaan, niin minustakin.
Herra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.
Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin seikka.
— Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet puvuista — — —
— Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.
— Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.
— Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka hän sai toukokuussa?
Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä.
— Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.
— Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?
— No, ainakin ylhäisö.
— Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai — jäädä kotiin.
— Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie satoja ruplia, hame vaan ja liivi.
— Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle. Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele myöskin nuorempia sisaruksiasi.
Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi. Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.
— Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.
— Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.
Amy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:
— Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles, jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle, että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy pistäytyä kaupungilla.
Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.
Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta mieleistänsä tyttöä.
10.
Ompelijan luona.
Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja, kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä, ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa, huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla, tyttöparka, ei ole kumpiakaan.
Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista, mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.
Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän, josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat. Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya, joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.
— On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström, siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.
— Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen täytyy, sentäytyytulla valmiiksi.
— Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?
— Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi se on saatava.
— Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.
Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen valmisti.
— Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä maksan, niin pian kun puku on valmis.
— Niin — sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.
— No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä mairitteleva sointu.
— No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.
— Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi! ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.
— Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.
Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja, kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri huonetta. — Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen, rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki, joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan. Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti, ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti, Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta, luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä. Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, — sen muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle, on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin komeissa lainakoristeissa.
Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. — En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta — mutta olen ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.
— Niin, niin — niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät toverit. Vaan älä siitä huoli — se tervehdys ei sinua suuresti olisi lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele, kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!
— Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.
— Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi — ei sinun tarvitse käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä, lisäsi täti puoleksi leikillä.
Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.
— Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy heidän päästyään ulos ovesta.
— Kuka? kysyi Alice.
— Eelin Björkman, ompelija.
— Vai niin, minä en häntä katsellut.
— Mutta hänhän se oli, joka — joka kävi rippikoulua samalla kertaa kuin mekin.
— Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.
— Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.
— No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi — ja saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.
11.
Suuri juhla.
Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista. Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava, hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä. Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus, jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa, yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu, hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja — niitä hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä — sen tunsivat kaikki nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö, ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen tavoin. — Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M—. Alice sen huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä silmäyksistä. Luutnantti M— oli viimeisissä tanssijaisissa luullut kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen, miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle, oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran joutui luutnantti M— leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.
— Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.
— Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.
— Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka yhtenään teitä kursastelee.
Alice nauroi sydämmellisessti: — Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle isoisäksi.
— Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille, jotka teitä lähentelevät.
Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä sanoja, virkkoi: — Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän vuoreen kadonneen.
— Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.
— Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.
— Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin — —. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin kuiskaten: — Minulla on hyvä muisti.
Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota. Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän mietiskeli vain itsekseen: — Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on minun, minä en ole häntä päästävä.
Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan ympäri.
Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä, esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla, lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.
— Te ette siis voi päättää — — —
— En — en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä —. Mutta kun hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella osanotolla häntä käteen lausuen: — Oi, antakaa anteeksi, jos olen tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä — en — — — en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on se tapahtunut ilman tarkoitusta — — — uskonette kai sen?
— Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi, unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne häiritä. — Opettaja poistui äkkiä.
Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi, mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta. Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän varovasti pysytellä erillään — näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.
Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset salonkivaatteet.
Luutnatti M—, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan, toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella, kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.
Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.
Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan, kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan, sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä, mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi, sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi asiaa, ei voinutvarmastisanoa, pitikö hänestä, kenties tulevaisuudessa, …. oli niin nuorikin vielä. — Apteekkari kysyi, saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut. Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta, lupasi itse sitä ajatella — sillä välin he seurustelisivat niinkuin ennenkin.