Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta, pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. — Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta — tuntui kuin olisi hän päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän jo oli ollut unohtamaisillaan.
Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen valmistamista.
— Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.
— Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin suinkin mahdollista.
— Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.
— Pane sitten yllesi ja mene.
Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella, ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.
Sohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.
— Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.
— Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. —Eikä niitä ollutkaan.
Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin, että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa, oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimeintäytyivoittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.
Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.
16.
Mitä on minun tekeminen?
Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla. Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa, ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan. Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi. Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa löytämättä puhjeta vaikerruksiin. — Toivoisin olevani niin köyhä, että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. — Olenko valmis tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.
Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja mielistelyn puute.
Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista, että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." — Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut — kuulen, näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa liikuttaa.
Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: — Tunnen väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni, olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi, etten tiedä, mitä minun on tekeminen — vaan ehkäpä Jumala minua armahtaa. — Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan voimaa sitä kulkemaan.
Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona, joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi terveyttä.
— Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet lääkäriä?
— En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin … nyyhkytti vaimo kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.
Ragnhild tunsi syvää liikutusta.
— Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä kyllä puolestani hankin.
Sairas kiitteli siunaten.
— Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani — hyvästi!
Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua, onnea, reippautta ja vapautta.
— Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään katua alas.
Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.
Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta, iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa. Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:
— Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa viheliäisessä kopissa — ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla tarttuvaa.
— Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.
— No, niin — olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld, sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään sekä sen että viinin.
— Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä opastamaan.
— Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se tapahtuko useammin.
Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja, joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.
Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä. Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen. Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni kuitenkin sanoa:
— Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.
— Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja paikata vaatteita.
— Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.
— Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili leski itse sinulle näitä satuja.
— Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee hyvin vaivaiset.
Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. — Se sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin, mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon pappiin — käyt siellä niin usein.
— Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä tarvitsematta sen puolesta — — —
— Niin, niin — tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja minulla on aivan toiset aikeet.
Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.
— Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan, että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?
Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.
— Sinä! huudahti hän.
— Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän tarkoitukseen yllin kyllin.
— Jasinäompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkintoimittaisitniitä tai antaisit leskelle rahaa?
— Ei, ei — minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä minäteettäisinvaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää aikaa.
— En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.
— Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä, jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani rahoja sirotellen.
— En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi toiminta-alaa täällä kotona?
— Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle, kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?
— Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan lapsiani — siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.
— Varallisuus ja arvo — sepä se juuri on onnettomuus, virkkoiRagnhild melkein itsekseen.
Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen järkensä.
— Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.
Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.
— Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.
— En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja sinä alat kirjailla.
Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.
Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän ystävällisemmin:
— Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset — minulla on sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika ruveta ajattelemaan sopivaa — sopivaa naimista — — —
Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos ikkunasta. Äiti jatkoi:
— Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee — — tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas. Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi, sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.
— Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.
Tätä kuulematta jatkoi äiti:
— Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko vielä häntä?
Ranghild katsahti hajamielisesti ylös.
— Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.
— Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni käheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä on kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen polvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä vuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että sinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon ja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi. Toivoisin sen tietäväni.
Ranghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.
— Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä — silloin saat nähdä, että minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti, äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.
Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä. Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.
— Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt — tehnyt kaikkeni, jotta — — jotta — — —, siinä katkasi kyyneltulva puheen, tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.
Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä turvassa — — kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild — hän istui jälleen ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.
Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle — niin ymmärtänee, ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen. Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua. Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä tiedonhalua.
Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän, ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi tästäkin tavalla tai toisella huolta.
17.
Jälleen turvatonna.
Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta. Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja saan työstä toimeentuloni.
Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa, huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.
Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle. Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa; palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa. Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä, paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika, jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o. hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin, jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua, silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia. Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa, ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta, silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta, sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: — Herrasväki ei voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää ajatukset tiukemmin koossa.
Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua oikaisuihin.
Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija. Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui. Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai voineet tehdä.
— Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten: — Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää, tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään — sitä ei kysytty. Ja kuitenkin — jos he olisivat viitsineet puhutella häntä hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön, joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä — juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneettyön kunniaa, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa, joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista — Hanna itse parhaiten sen siksi käsitti — — että hän taloudenhoitajana oli velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen, täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa. Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä hän sai palkan. — Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva todellisuudesta.
Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia, Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki. — Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen on hän tällekin. Niin no — hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. — Se oli Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja huokasi: — Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.
Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit. Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä, että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle, joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: — Sepä oli vietävän kirkas ääni! — Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi, vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti saapua.
— Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.
— Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.
— Ah — — — h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään. Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: — Herrasväki lienee kotosalla?
— Kyllä he ovat, mutta odottivat kapteenia vasta huomenna.
— Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi!Sen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.
Hannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava valmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin seinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja pari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä ja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.
Herrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista, ensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä ynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein vedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen ajoivat naapureita tervehtimään.
Nuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri soutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja tanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että paimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että silloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti ymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina katettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin laitettava eväitä huvimatkoja varten.
Hannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei vaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei saanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa akkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin rauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden ollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta eräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua, huomautti kapteeni:
— Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se saadaan?
— Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S— matkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.
— Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties ei ole aavistustakaan, virkkoi veli.
— Mitä? Kuka se on? kyselivät kaikki ihmeissään.
— Se on hyvä altto.
— No mutta sano nyt, sano — — —
— Se on emännöitsijä.
Hetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi pisteliäästi:
— Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut kotona vain muutamia päiviä.
— Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen, arveli vanhin sisar.
— Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua nokeisi, Emiilia hyvä.
— Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat ymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.
— Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän mahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä on erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan moista kuullut.
Tytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi heille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua ja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa olevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla olevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.
— Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: — Ei tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.
— Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.
Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja saapui viimein tännekin.
— Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui penkille Hannan viereen. — Missä olette oppinut laulamaan, neiti Hanna?
— En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n koulussa, vastasi Hanna.
— Laulu teitä huvittaa?
— Hyvin suuresti.
Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen, miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.
— Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.
— En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.
Hanna poistui.
Tullessaan jälleen sisartensa pariin virkkoi kapteeni:
— Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa hänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt tyttö.
— Hänpä vasta on soma tuossa Hannan ihailussaan, nauroi Seliina.
— Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti överstinrouva etusormeaan kohottaen.
— Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan turhamaisuudella ja ylpeydellä.
— Ole huoleti, äiti, — mutta eikö se ole totta, tytöt?
— Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi Emiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla, kuinka "järkeviä" ja "oivallisia" nuo sitten lienevätkään. Mutta luulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan muutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.
— Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja, mutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.
— Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä kertoi? ivailivat toiset sisaret.
— Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin tällöin lainata tyttö paralle kirjoja.
— Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia kirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini rasvapilkkuja ja kissankorvia.
— Tytöllä oli hyvin puhtaat kädet, huomautti veli.
— Aukusti on nyt kiistelytuulella, sanoi Emiilia, antaa hänen olla.
— Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei ihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.
— Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka sinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston häntä varten. No niin — lienee jo aika ruveta laulamaan.
Ei kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari kaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.
Tämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi hänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä lasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan puuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin tahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat Aukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.
— Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli, selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa, tuolle siunatulle lapselle.
Mutta överstinrouva oli pahoillaan.
— Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee? Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.
Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.
— Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä uhmailevaa luonnettaan.
Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen puhuttelemasta Hannaa, nimittäin — muiden läsnä ollessa. Hän oli hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa? Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon, avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntäetsinyt, sillä siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: — oi, kuinka te olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista, joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein nousi ja loittoni pois.
Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa kapteenia.
Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni aina läheisyydessä.
Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.
— Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.
Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen, poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä, mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.
Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:
— Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen, — — — minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.
— Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.
— En sitä saata sanoa.
— Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.
Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:
— Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan jotakin hupia minun seurastani, mutta — — — mutta ihmiset ovat niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.
Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänenrinnallaan virkkoi hän:
— Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.
Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. — Hän osotti käsiään. — Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja äitiänne, joka teitä jumaloi — — — sehän särkisi hänen sydämmensä. Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa? Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!
Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten niin hilpeissä kasvoissa.
Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi hänelle:
— En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne. Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä tapaamaan. — Hän poistui nopeasti.
Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä. Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.
— Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna.Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikaniAukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luovoisitte matkustaa?
Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:
— Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan ja puhelemaan kapteenin kanssa — olette unohtaneet erotuksen asemassa ja säädyssä?
— En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen puoleltaan.
Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.
— Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa puhuttelemaan neitosia ja — — ja luulen varmasti, ettei poikani, jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta — — — tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan — hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta — — —. Ettekö voisi elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.
— Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna väräjävällä äänellä.
— Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan joksikin aikaa — — —
— Ei — haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön, vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.
— No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte matkustaa?
— Huomenaamuna.
Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:
— Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.
Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."
Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia — mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se, että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet, saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli osotettu hänen paikkansa. — Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.
— Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä, voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. — Ja rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas, tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta. Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta, luottamusta.
18.
Kirjailija.
Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.
Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt "tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin, mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi, että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän arveli hänelle makeasti nauravan.
Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu, että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.
Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti tulla kirjailija. Niin — nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita muutamassa päivässä,silloinhe saisivat vasta nähdä, mikä hän oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei. "Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta." Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert, Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk — ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. — Näin oli asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys. Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista, myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista. Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän "riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen, mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.
Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:
—Hän kirjoittaa. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta, sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään. Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.
Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli sormiaan ja hyräili hyvillään.
Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.
— Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä, virkkoi setä viimein.
— Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveliHildur, minä kirjoitan.
— Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään — — —, vai lieneekö kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt hyvinkin nerokkaan selityksen.
— Ei, romaania.
Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.
— Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: — Niin niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita. Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?
— Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.
— Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.
— Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur. Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi asti. No, mikä on romaanisi nimi?
— Kamala ennustus.
— Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?
— Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.
— Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.
Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: — Niin, niin — odottakaa vielä hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.
Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.
— No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä, jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä, tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä, heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä. Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi ja ottaa sukankutimesi. Kas noin — tuolla tulee Lundström, astu sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleeneräältä tuntemattomalta kirjailijalta— — — ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias, Lundström, paina puuta, paina puuta. — Lundström istui ujosti erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.
— Kamala ennustus.
— Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta, vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta kuules, käykö se ennustus toteen?
— Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.
Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä, eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania, niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.
Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. — Sehän on kaikki vaan kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta, Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan. Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.
Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. — Hän on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.
Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti taloushommissa.
Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu, meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.
— Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli setä Janne.
Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.
— Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?
Hildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.
— Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi serkulleen ja otti tältä paperit.
— Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.
— Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko ostaa sen minulta.
— Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?
— En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun ei tiennyt, paljonko piti pyytää. — Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.
— Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana. — Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. — Hän selaili paperipinoa, luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua, pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus alkoi raueta — Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään, tuollainen maalaiskirjakauppias.
— Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?
— Kahdeksantoista vuotta.
Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:
— Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja — — — ja — — oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan, mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta. Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.
Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.
— Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaaminualukemaan historiaa ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?
Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään, minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa, jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi, sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä. Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.