— Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?
— Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. — Näetkös, sinun pitää kerran kuitenkin naimisiin — — —
— Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän kaikki ihmiset mene naimisiin.
— Tiedän sen, muttasinävarmasti joudut naimisiin. Sinä et itse tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä — — — ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:
— Kyllä.
Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni jatkoi:
— Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin? Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen meidän luoksemme. Minä pidänkovastipaljon hänestä ja siksipä juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä ensoisisinua kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä vielä tilaa pöydässä.
Marian piti hymyillä.
— Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä, tahtooko — tahtooko — hän — naida minua.Sinärakastat minua, sillä olet sisareni, mutta — — —
— Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.
— Ethän liene sitäkin häneltä kysynyt? huudahti Maria hätäisesti.
— Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi, että joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka olet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei!Siitäei ole estettä, lisäsi Ninni päätään pudistaen. — Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta. — — Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää vaimoa ja lapsia tyhjällä.
— Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa pyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. — Hän tietää, mikä kullekin on hyödyllistä.
— Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas, Maria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen vaimokseen?
— Sisko kulta, — — nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria ystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.
— Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setäEdvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.
— Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten sovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. — Ninni kulta, — — lupaa minulle — — voitko luvata minulle, ettet puhu setä Edvardille — — tästä — — tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana — — tarkoitan — — sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun — — ymmärrätkö — — niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata taipumustaan — — ja — —
— Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta jos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.
— Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin pitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität kyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että vastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.
— Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi kätensä siskon kaulaan.
— Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard tulisi rikkaaksi.
Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen lapsellisia, suloisia kasvojaan. — Ja minä kun luulin tuon viattoman lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut, ajatteli hän.
Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä huomaan nukahti hänkin pian — hän oli juuri äsken antanut sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."
28.
Alice.
Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan. Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä ennen kymmentä ei hän ollutvisibel. Jos hän sattuikin olemaan jo ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa — kamarineitsy ei ollut saanut häntä vielä puetuksi — ja ennenkun tämä tärkeä työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle, lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello 10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin, vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin, joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa. Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia, pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri, kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä, milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. — Antaisin monta vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.
Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta ukko ajatteli: — Ei lie liikakaan vahingoksi. — Ja niin piti hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.
Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä, ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.
Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle, nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli 1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen, ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino — huvittelu. Kun ei ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa. Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin tyttärelläkin moisessa tapauksessa.
Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki poikansa, kysyi hän tavallisesti: — Oletko rahan tarpeessa? — Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: — Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö! — Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen. Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.
Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua, otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet, ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja, loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen, kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. — Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa. Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö. Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen, hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta, joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.
Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan, mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen "puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.
Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti halveksivasti:
—Minäkötulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia! Minulla on parempaakin hupia.
— Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei kätensä kolottavaan päähänsä.
— Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti, tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.
Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta, mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.
Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita" olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat, että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu, kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako? Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista, ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä, kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi, että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli — joka aina oli kuivaa — pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat, tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat, puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa, pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja, sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä, apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.
— Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee liiaksi, huomautti täti Ulla. — Kun nuoruus sitte on mennyt ilman vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja kolkolta.
— Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice harmistuneena Amylle. — Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.
— Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.
— Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. — Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.
— Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori tyttö. — Hänhän on hirveän ruma.
Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea ja harvennutta tukkaa. — Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut naimisiinkaan.
Tämän kuuli joku äideistä ja sanoi:
— Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran ollut nuori.
Alice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.
— Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee? kysyi hän.
— Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.
— Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. — Eikös siinä jo ole ikää?
— Ei liikoja. 60, 70, 80 on paljoa enempi.
— On, on, mutta — — —
— Niin, teillä onkin vielä pitkä matka sinne.
— On, Jumalan kiitos!
— Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti häntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.
— Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen tervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista opetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla voisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja tahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta varten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes tahtonut poistua kodista niin usein.
— Niin usein! toisti Alice. — Vain kerran viikossa, ja sinähän muuten käyt peräti harvoin jossakin.
— Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja monenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin olen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus maistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi uutterassa työssä.
— Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli päätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?
— Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa, kun lähdin.
— Ohhoh! mutta miksei hän tullut mukaan?
— Äiti sanoo, että hän on vielä liian nuori.
— Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. — Ja minä kun jo niin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.
— Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen? nuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista kauniista pikkunaamastaan.
— No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä kuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.
— Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole noussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria hellästi. — Mutta annappas minulle työtä!
— Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen lainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien puoleen.
Maria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit katselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta, kun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.
— Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla muutamalle tutulle rouvalle.
— Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien esikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär, joka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä kasvatuksen uudelleen.
Aivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat ja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä sujuvan.
— Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on liian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään niinkauvankun muistan.
— Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena niinkauvankun voi.
— En käsitä minkävuoksi.
— Juu, silloin pysyy kauvemmin nuorena.
— Se ei olisi hullumpaa, mutta en minä sitä usko.
— Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita ajatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä kasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.
— Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan ole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.
— Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavanMarian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.
— Tokkopa? Täti Stålehan on oikea hyveen esikuva.
Amy hymyili ilkkuvasti:
— Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin terve talonpoikaistyttö.
— Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä ja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen. Mutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä surkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa paramattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama leninki, joka hänellä oli ripille päästessään.
— Niin onkin, vahvisti Amy.
— Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja, vaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua kamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.
— Onnellinen Alice, ajatteli Amy. — Hän ei edes aavista, ettei kaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään. Mutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei Maria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi tehnyt puvun uudennäköiseksi.
Marialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu. Hänen leninkinsä oliainoastaankolmen vuoden vanha, oli maannut kauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia varten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan pieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän auttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin somasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata. Maria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää "ristineitä" reunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai reunustanut sen uuteen tapaan — jos rahat olisivat riittäneet — mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä sen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia sijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä oli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein, kalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin vuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan tarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei voinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää sitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta jokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä pukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka eivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla arvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin pitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti olisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan samaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta kuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän millä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.
Mariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä mukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän vanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä omaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin, kun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä tuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen. Sillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti nämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin parhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään huolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta puhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet. Useimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi kasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär liiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka tätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri senvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti. Itse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja niinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät, niin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja erinomaisuuksia.
— Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän pitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.
— Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä eikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet pitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti Sundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten ihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi ajattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.
— Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että heillä on laaja kirjasto.
— Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he luullakseni lukevat, puhu puvuista.
— Ei, ei, mutta — minä tarkoitan vaan, etteivät he typeryydestä — — —
— No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.
Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa. Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän tulevaisuudestaan.
— Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku joukosta.
— Kuinka niin?
— Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.
— Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle puolelle.
— Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön pään pyörälle. Hän on kaunis mies.
— En ole sitä huomannut. — Rouva Lager päästi pienen haukotuksen nenäliinaansa.
— Ettekö? Sepä kummaa! — — Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä kauniiksi.
— Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld. — Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat naimiset moista tyttöä odottavat!
— Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, — jos saan käyttää sellaista vertausta, — arveli toinen rouva. — Hän leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.
— Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään, selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.
— Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.
Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:
— Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun hän ei vielä näytä "kuluneelta",sitteon kyllä aikaa ajatella avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia. En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi. Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin nuoresta mukaan — juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen, voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin. Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha, samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän nauttivan nuoruudestaan.
— Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi rouva epäillen.
— Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita, vastasi rouva Lager.
— Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.
— Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa. Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi, saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin, kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt. Alicella ei ole syytä hätäillä. — Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki naimapuuhat.
Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen, ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. — Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.
29.
Pimeitä päiviä.
Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta. Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan. Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.
Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon? Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori, jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen merkillisistä tuumistaan. — Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset — nimittäin liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna — ajatteli hän, mutta yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle. Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun, sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta saisihan koettaa kuitenkin.Joskerran niin pitkälle tultaisiin, että nainen saisi opiskella miehen rinnalla — jota tuo opinmies itsekseen suuresti epäili — ei se aika ainakaan vielä ollut koittanut.
Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän lohdutella isäänsä.
— Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä, lapseni, huomautti professori.
— Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.
Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi liikutetulla äänellä:
— Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä. Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran vielä koittaa, siitä olen varma. — Hän oli kuin kunnianarvoisa profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.
Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen, kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui pettymyksestään.
Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria, sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän, että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa? Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, — sen hän oli huomannut — mutta käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut, ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja tulevaisuustuumistaan.
Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai kukaan muukaan mies voisi rakastuahäneen. Hänellä oli satoja asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa. Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan? Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija, mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa ja sanoi:
— Hyvä Oskari — — en voinut tällaista odottaa — — olen pahoillani — —
— Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua — — et edes tulevaisuudessa — — sinä niin hämmennyit nyt — — ehkä tahdot koetella itseäsi — — minä odotan.
— Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti — en tahdo pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.
— En ole, vastasi Oskari vakavasti, — olen liiankin kauvan tutkinut sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.
Syntyi kiusaava äänettömyys.
Viimein alotti Oskari jälleen:
— Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.
Eedit pudisti päätään:
— Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa. Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun tapaisin miehen, joka — — —
— Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka, me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!
Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.
— Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.
— Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa rakkautesi, rukoili Oskari.
— Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta hyvän vaimon.
Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:
— Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä että päätä — tekisit minut äärettömän onnelliseksi!
Eedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:
— Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.
Puristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.
Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. — Mikä jumaloitava nainen, kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!
— Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.
Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.
Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen, mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa, siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.
Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta, mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän. Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. — Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.
* * * * *
Eedit oli siis yksin ja turvaton.
Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta, ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. — En halusta sinua peloita, lisäsi hän — mutta minä tiedän, miten helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa näkösi.
Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön. Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen, hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.
Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä, joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut lääkärintoimeen.
Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista, ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.
Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen, kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.
Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille, pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.
Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista, ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.
— Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi, huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.
— Hyvin taitava, myönsi Eedit.
— Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin?Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla.Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!
Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.
Kun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:
— Kuka se nuori nainen oli?
— Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.
— Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.
— On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice. Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään, muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä. Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä. Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä, ole rahtuistakaan mustasukkainen.
Alice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.
Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri musta ja tuuli kylmä ja kolea.
Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen niiden tilaan.
— Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. — Kenties määräämme jotain vahvistavaa?
— Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. — Olen viettänyt toimetonta elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.
— Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä. Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?
— Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet, tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!
— Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti sydämmellisesti Eeditin kättä. — Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!
— Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.
* * * * *
Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön ja sanoikin sen hänelle. — Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä, melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä se tulee?
— Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat nähdä, että voimani palaavat jälleen.
Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt. Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.
Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.
Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi, naisellisemmaksi kuin ennen.
— Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti huomioon joka katseen, sanankin.
Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi hän:
— Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin?Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?
Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa tarkoitti.
Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran oli koskettanut asiaan.
— Tarkoitan, Eedit, — — — tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin silloinkin — — —.
Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.
— Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan, jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. — Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää — — olen niin turvaton, sitte kun isä jätti minut.
— Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan maan päällä. Jää hyvästi!
Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan, hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen, pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan, rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.
Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan. Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut, että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle entistä enemmän viehätystä.
30.
Vapaa.
Lähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.
Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin — mitä oli viisi vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta. Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi. Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti — sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän, joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet levottomaksi.
Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa, siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.
Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä. Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä ja löyhyttivät lentoon. — Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä ihana Jumalan lahja. — Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa oikeata tietä.
Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat, ettei se ollut sopivaa.
— Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. — — Oi Eedit! Tehdäänpäs niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa "kaitsija" lisäsi hän hymyillen.
Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti. Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla, ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä, lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia, yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa. Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: — Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun köyhien auttaminen oli kysymyksessä.
Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja pari suurta ihmettelevää silmää.