Aino."
Luettuaan vielä toisen kerran kirjeen nauroi pastori, hieroen hyvällä mielin käsiänsä ja pani sitten kirjeen entiseen paikkaansa. Mutta tästä saakka ei ylioppilas enään koskaan käynyt häntä tervehtimässä. Hän kuljeskeli vaan kuluneessa nutussaan yksin, ajatuksiinsa vaipuneena, tietä pitkin. Ikkunasta loisti valo, niinkuin tavallisesti myöhään yöhön asti, ja sisällä istui Erkki, pää käden nojassa ja väsyneet silmät tuijottaen kirjaan. Aino oli hänestä kuin juurineen maasta temmaistu kukka, kuin unohduksiin joutunut laulu. Jos hän joskus juohtui hänen mieleensä, tarttui hän kirjaansa, haihduttaakseen entisiä muistojaan.
Siten kului enemmän kuin vuosi, kun ylioppilas kerran astuessaan niityllä, katsellakseen työväkeään, näki heidän seisovan yhdessä ja uteliaina, kuuntelevan, miten joku heidän keskellään kertoi jotain.
Tultuaan sinne, tunsi hän kohta pappilan karjakon, Marin. Tämä kertoi ja muut nauroivat.
"Mitäs teillä tänään on tekeillä?" kysyi Erkki.
"Niin, isäntä, Mari kertoo vaan meille papintyttärestä", vastasi Matti nostaen lakkiaan.
"Onko hän jo tullut kotiin?" kysyi ylioppilas.
"On."
"Hän tuli viikko sitten", lisäsi Mari.
"No, oletteko yhtä hyviä ystäviä kuin ennen?" kysyi Erkki.
"Ei, se ei tietysti koskaan sopisi. Minä en ajatellut muuta kuin että hän vieläkin oli pieni tyttö, annoin hänelle kättä ja sanoin: tervetullut kotiin. Mutta siitäpä nostettiin melua, uskotteko. Hän kutsui minut illalla luokseen ja sanoi, että minun täst'edes pitää kutsua häntä neidiksi, enkä saisi häntä sinutella."
"Vai niin? Hän on tullut vähän ylpeäksi?"
"On kyllä, — paha on sanoa, mutta 'ei niin pientä porsasta, ett'ei sen häntä kiekuroitse', sanoo vanha sananlasku, ja katsokaas, onhan hän ollut koko vuoden kaupungissa."
"Jaksetaanko muuten pappilassa hyvästi?" kysyi ylioppilas, nauraen, niinkuin hän ei olisi välittänyt kuulla sen enempää.
"Siellä eletään, niinkuin voidaan, sillä sen jälkeen kuin tämä tytär tuli kotiin, on siellä ollut hirmuista melua ja häärinää. Kaikki pitää muutettaman ja järjestettämän uudestaan, niin että siellä aamusta iltaan juostaan ja komennetaan sinne tänne."
"Hm, mutta hoitaako hän muuten taloutta?" kysyi Erkki.
"Kyllähän hän on sitä tekevinään, kohta emme saa aivastaakaan, kysymättä ensin häneltä lupaa. Ja näyttää siltä kuin ei meillä olisi muuta tehtävää, kuin palvella häntä, sillä milloin pitää hänen hiuksiaan kammata milloin kylvettää ja tehdä kaikellaista, mistä emme ole kuulleet puhuttavankaan."
"Vai semmoinenko hänestä tulikin, — sillä tavoinko kaupunginelämä häneen vaikutti", mutisi ylioppilas itsekseen, astuessaan kotiinsa päin "Frons multos decipit! (ulkokuori pettää) — — — mutta miten taisivat nämätkin kasvot valehdella."
Kun Erkki tuli kotiin, oli pöydällä kirje hänelle. Se oli hänen vanhalta, hyvältä ystävältään, joka oli useampia vuosia matkustanut ulkomailla. Muun muassa kirjoitti hän:
"No, vanha ystäväni, miten on nyt sinun laitasi? Istutko sinä vielä niinkun myyrä haudaten itsesi kirjapölyyn ja vaellat menneen ajan varjojen keskellä? Minä en voi käsittää, miksi et sinä, joka olet vapaa mies ja jolla on kylliksi rahaa, unohda kaikki huolesi ja lähde matkustamaan ympäri maailmaa, nauttiaksesi elämästäsi. Viime kirjeestäsi luulisin sinua entistä iloisemmaksi. Sinä kirjoitit nuoresta tytöstä, joka on sellainen ja sellainen — No — kenpä tietää? Ehkäpä hän voisi — — — Niin, sinä kyllä ymmärrät mitä tarkoitan ja sen sanon sinulle, ett'ei mikään minua enemmän ilahduttaisi, kuin että tietäisin sinun taas tulleen ihmiseksi. Kun ajattelen miten iloinen ja tyytyväinen sinä olit ennen ylioppilas-aikoinasi ja nyt kuvailen mielessäni minkälainen vanha, raskasmielinen erakko olit lähtiessäni matkoilleni, — niin tuskinpa olisi luullut sinua samaksi ihmiseksi. Vieläkö tuo yksi sama asia sinun mieltäsi masentaa? Etkö sinä voi unohtaa sitä surua, kun elämä tarjoo niin monta. Tule Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, täällä näet miten muuttunut minä olen ja minä sanon: Jumalan kiitos, että tulin tänne, pois kaikista noista turhista puheista, kaikesta tuosta imartelemisesta ja kumartelemisesta, pois näiden kunnon ihmisten luo. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat reippaita ja todellisia ja sittenkin ihmeellisen lapsellisia. He ovat kuin metsän kesyet lintuset, he visertelevät ja laulelevat, mutta heillä on myös terävä nokka, jota voivat käyttää tarvittaessa. Tule siis tänne, pudista tomu päältäsi ja salli minun ensi kirjeessäsi kuulla, että nyt on korkeasti oppinut herra professori N. N. ruvennut panemaan tavaransa kokoon matkaansa varten — — —"
Ylioppilaki piti kauan aikaa kirjettä kädessään ja hänen suunsa oli kummallisessa hymyssä. Sitten otti hän kynän ja paperin ja alkoi kirjoittaa vastausta:
"Hyvä ystäväni!
Minä olen saanut kirjeesi, ja jos joku voisi tehdä minut jälleen nuoreksi, niin sinä se juuri olisit. Sinä olet vielä samallainen hupsu kuin entisinä ylioppilasaikoinamme ja tuot mukanasi ikäänkuin Bachus-seurueen punssineen puheineen ja kauniine naisineen. Minä näen itsenikin seisovan heidän joukossa iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin sanot, ja voimallisena hallitsevan koko maailmaa. Mutta entiset päivät ovat olleet ja menneet — — nyt olen vanha enkä enään halua matkustaa Italiaan tahi taistellessa maailman kanssa saavuttaa itselleni kunniallista nimeä. Minä istun mieluisammin paikallani, kuljen omaa, hiljaista tietäni, sitten haudataan minut kerran maahan, hauta peitetään ja minä olen unohduksissa — unohduksissa. Sitä minä mieluummin haluankin. Sinä luulet, että minä jälleen voisin tehdä liiton itseni ja maailman välillä, mutta sinä tunnet minua liian vähän, kun voit niin uskoa. Nyt tunnen minä enemmän kuin koskaan ennen, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruuden kuluttua on rajalinja käyty, ja minä katselen itseäni, häntä, kaikkea mikä häntä koskee, niinkuin kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen seison ulkopuolella maailmaa. Mutta minä katselen usein tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis ja levitti loistavan valon kaiken ajatukseni ja työni yli. Ja sinä luulet, että joku nainen voisi viehättää minua. Ei, voin ainakin sanoa, että se, joka on rakastanut niin paljon kuin minä häntä rakastin, hän ei koskaan voi enään rakastaa. Sinä mainitset papintytärtä, sillä kirjoitin hänestä muutaman sanan. En voi kieltää, että hän jossain määrin huvitti minua, sillä hän oli niin nuori ja lapsellinen, jonkatähden muistin niin selvään ensimmäistä rakkauttani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta voithan arvata, että tämäkin kulki samaa tietä. Nyt on hänkin ollut vuoden ajan kaupungissa, oppiakseen ihmistapoja, niinkuin he sanovat, nyt on hänkin samallainen kuin muut, muotinukki, jonka pitää salata tunteitaan, jos hänellä niitä olisikin, sivistyneiden elämäntapojen kaapuun, sillä on häpeä tuoda niitä ilmi. Voit siis olla varma siitä, ett'ei hän voi tulla minulle vaaralliseksi. Ei, nainen on aina samallainen — heikko ja kurja, jonka tähden ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaiset ovat useimmat avioliitotkin? Nainen joko tekee miehen onnettomaksi ja kokonaan saattaa hänet komeudellaan perikatoon tahi tulee kurjaksi raukaksi, joka ei kelpaa muuhun kuin ruo'an laittamiseen ja housujen paikkaamiseen. Minä en ole ennen tiennyt, miten totta Salomon saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhannen joukosta olen löytänyt ainoastaan yhden miehen, mutta en ainoatakaan naista.' Ja sinä kehut italialaisia, niinkuin he olisivat parempia. Ei! Kyllä minäkin heidät tunnen siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja haihduttaakseni suruni, niinkuin sanottiin. Ja minä näin niiden, jotka astua sipsuttelivat kaduilla komeissa pitkäliepeisissä hameissa, kultaiset korvarenkaat korvissa, käyvän kotonaan likaisissa yöröijyissä ja riitelevän miestensä kanssa. Ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa, joka kiiltää; nainen on kuin tyhjä pähkinä: hän on kaunis ja viehättävä. Mutta kun avaat kuoren, niin on sisällä — tyhjää — tyhjää." — — —
* * * * *
Ylioppilas oli päättänyt, ett'ei hän enään yhtään välittäisi Ainosta, niinkuin ei häntä koskaan olisi ollut olemassakaan, mutta hän ei voinut karkoittaa pois mielestään ajatusta, että Aino kuitenkin oli täällä, ja kaikkea sitä, mitä oli tuullut hänestä. Hän halusi vaan omin silmin nähdä miltä Aino nyt näyttäisi; eihän se tietysti mitenkään häntä vahingoittaisi. Ehkä ne olivatkin vaan turhia puheita, joita Mari levitti, sentähden, ett'ei hän enään saanut olla talossa yksinvaltiaana, niinkuin ennen. Saadakseen tämän asian selville, lähti ylioppilas kerran sinne. Pastori istuu salissa, vastattiin, ja hän koputti ovea.
"Astukaa sisään", kuului sieltä. Ylioppilas astui huoneesen, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle, sillä kaikki näytti niin oudolta, niin että hän tuskin tunsi sitä samaksi huoneeksi. Keskellä lattiaa oli pyöreä liinalla peitetty pöytä, täynnä albumeja, valokuvia ja stereoskopikuvia. Sen ympärillä oli tuolia ja nojatuolit olivat asetetut sinne tänne, aivan kuin sattumalta jonnekin heitettyinä. Pastori istui yksin huoneessa. Hän oli alakuloisen näköinen, niinkuin ei oikein olisi muutoksista pitänyt. Nähdessään ylioppilaan, tuli hän kuten tavallista lempeäksi ja ystävälliseksi.
"Kas, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän nousten tuoliltaan ja astuen vieraan luo. "Te tulette varmaankin tervehtimään tytärtäni — sattui pahasti, hän on nyt kävelemässä, mutta luultavasti tapaatte hänet kotimatkallanne. Hänellä on tapana tähän aikaan käydä aamukävelyllään."
"Vai on hänellä tapana käydä aamukävelyllä?"
"On, sillä kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet häntä sitä tekemään, se kuuluu olevan terveellistä kalvetustautia sairastaville?"
"Sairastaako teidän tyttärenne kalvetustautia?" kysyi ylioppilas.
"Ei, Jumalan kiitos, ei vielä", vastasi pastori hymyillen, "mutta eihän kukaan voi tietää, milloin hän voi sen saada, nykyjäänhän ei nuorista tytöistä kuule muuta puhuttavankaan. Hänen ystävällään, Mathildalla, oli kalvetustauti, he kulkivat silloin yhdessä joka aamu, ja siten on Aino siihen tottunut."
"Huomaan, että täällä on kaikki muutettu, siitä kuin viimein kävin", sanoi ylioppilas, katsellen huonetta.
"Niin, se huvittaa tytärtäni", vastasi pastori kohottaen olkapäitään, "kaupungissa on siten tapana, sanoo hän ja täytyyhän meidän seurata aikaamme. Mutta ensi alussa on tämä hyvin outoa meistä, jotka elämme täällä maalla tietämättä mitään ihmistavoista."
"Oh, siihen totumme pian", sanoi ylioppilas hyvin pilkallisesti, muistaessaan pastorin sanoja kerran tätä ennen. — "Teistä oli varmaankin hauska saada taas tyttärenne kotiin?" lisäsi hän.
"Oo, kyllähän se oli", vastasi pastori hajamielisenä, mutta hänen kasvoistaan näki, ett'ei sydän suostunut vastaukseen.
"Alkoiko hänellä olla ikävä kotiin?" kysyi Erkki.
"Ei juuri voi sitä sanoa", vastasi pastori hymyillen, "minun täytyi väkisin hakea hänet kotiin. Hän olisi mielellään jäänyt sinne asumaankin, jos se olisi ollut hänen vallassaan, ja hän ei ole vielä aivan tyytyväinen minuun, mutta eiköpähän tuo kohta asetu. Meidän kesken sanottuna", jatkui hän hiljemmin, "luulen, että hän oli liian kauan kaupungissa. Hän vaan tahtoo saada kaikki samalla tavoin kuin siellä, ja katsokaas, se ei ole aina niin helppoa näin vanhalle pappismiehelle. Ei minulla ole varaakaan kaikkeen komeuteen, ja sitäpaitse on se niin kummallista. Ainahan pidetään enin siitä, mihin on totuttu!"
"Niin, se on luonnollista", vastasi ylioppilas, "mutta onhan hän kuitenkin kaupungissa ollessaan oppinut paljon hyvää ja hyödyllistä, jota voi käyttää hyväkseen täällä kotona?"
"Niin, se on luonnollista, onhan hän sitä", keskeytti pastori, ikäänkuin peläten sanoneensa tyttärestään jotain alentavaista. "Kuulittepa hänen laulavan, kas herra ylioppilas, se on aivan toista kuin ennen. Nyt laulaa hän 'Lammermorin morsiamesta', 'Trubadur'ia' ja kaikki Erik Bögh'in laulut."
"Sitä en epäile", vastasi ylioppilas lyhyesti.
Kotimatkallaan tapasi hän Ainon, niinkuin pastori oli sanonut. Tämä tuli häntä vastaan, mutta huomattuaan ylioppilaan, kääntyi hän takaisin astumaan saman tietä, mistä oli tullut, ja oli etsivinään jotain. Erkki huomasi tämän, otti pitempiä askeleita ja saavuttikin pian hänet. Hänestä oli hauska nähdä miten Aino käyttäytyisi, sentähden kulki hän kauan aikaa hänen vieressään, mutta toisella puolella tietä puhumatta sanaakaan.
Aino ei ollut häntä huomaavinaan, vaan peitti kasvonsa päivänvarjollaan. Vihdoinkin tervehti ylioppilas. Aino kumarsi niin hienosti, että komein kaupungin neitikin olisi siitä ylpeillyt.
"Te olette siis jo tullut kotiin", sanoi ylioppilas astuen häntä vastaan. "Tunnettehan te toki vielä minut, neiti?"
"Kyllähän teidät tunnen", vastasi Aino kumartaen.
"Taisi varmaankin tuntua hyvältä päästä jälleen kotiin?" kysyi Erkki.
"Kyllä — kyl — lähän tuo tuntui", vastasi Aino ihankuin katuen sanoneensa tämän sanan, joka niin helposti tuli hänen kielelleen.
"Eikö ollut hauskaa nähdä Maria, Halvaria, Kultaruusua ja vuohianne, — niin, ja etupäässä isäänne",
"Niin, isääni oli hauska nähdä", vastasi Aino, ja ylioppilas luuli silloin huomanneensa hänen silmissänsä omituisen kiillon ja hänen äänensä muuttuneen sydämmellisemmäksi, "mutta suokaa anteeksi, herra ylioppilas", ja hän käänsi vähän päivänvarjoa, "minä en ole mikään talonpoikaistyttö tahi palvelija."
"Hm", vastasi Erkki hymyillen. "Te arvelette ehkä, että uus' on hempeä vaikka vanha hempein. Ja te luulette uudestaan ikävöivänne kaupunkiin?"
"Luulen, sillä voittekohan sanon, mitä tekemistä minulla olisi täällä kotona?" kysyi Aino, rypistäen tyytymättömänä otsaansa.
"Sitä samaa kysyin teiltä, neiti, viime kerran tavatessamme toisemme, ja silloin oli kysymykseni mielestänne niin mahdoton. Nyt voin vastata omilla sanoillanne, voittehan hoitaa taloutta."
"Vai tekin luulette, että keittiössä ja hällän ääressä on meidän oikea vaikutusalamme. Syntihän olisi mielestäni siten tehdä palvelijamme työttömäksi."
"No, voittehan vielä juoksennella niityillä ja kiivetä vuoria ylös."
"Voin kyllä, kiitän nöyrimmästi, mutta enhän minä enään ole mikään koululapsi."
"Vai niin, mutta olihan ennen aikaan vuorille kiipeeminen teidän suurin innoituksenne?"
"Ennen kyllä oli — mutta ei enään."
"Se on totta, minä aivan unohdin, että siitä on niin äärettömän pitkä aika, kokonainen vuosi! Ajatelkaa mikä ikuisuus!" Ylioppilaan kasvoissa näkyi pilkallinen, mutta samalla myös totinen katse. "Mutta, Aino neiti, muistatatteko mitä sanoin? Muutamien vuosien perästä ette enään riemuitse vuorilla. Enkö ennustanut oikein."
"Olette oiva profeeta", vastasi Aino, laskien päivänvarjonsa melkein alas; "mutta ettehän tahdo, että minun talvellakin pitäisi kiivetä kallioille?"
"Talvella, en tietysti."
"Niin, ja mitä voisin tehdä koko pitkän taimen? Täällähän ei ole tanssijaisia, ei teaatteria, ei laulajaisia tahi soittajaisia, eikä mitään huvituksia". Aino näytti aivan epätoivoiselta.
"No — ehkäpä nyt saatte lukemiseen paremmin aikaa, jota ei teillä ennen ollut, ja saattehan sitten maata, riisua päältänne ja pukea päällenne, meneehän siihenkin aikaa."
Aino ei ollut kuulevinaan näitä viimeisiä sanoja. "Niin, jospa vaan saisi kirjoja, mutta eihän täällä ole edes lainakirjastoakaan."
"Minun kirjastoani saatte mielellänne käyttää hyväksenne, jos vaan tahdotte", sanoi ylioppilas kumartaen kohteliaasti.
"Kiitos, mutta teillä on varmaankin paljaita tieteellisiä kirjoja?"
"Se riippuu siitä, mitä kukin itse pitää tieteellisenä; minulla onWalter Scott'in romaanit!"
"Walter Scott'in? — Niin, mutta hän kirjoittaa aina niin pitkiä, ikäviä johdantoja. Onko teillä mitään Emélie Carlén'ilta?"
Ylioppilas otti askeleen taaksepäin ja katseli kauan aikaa Ainoa."Luetteko Emélie Carlén'in teoksia?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Miksi en niitä lukisi?" vastasi Aino koettaen salata punastumistaan."Mathilda sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
"Niinhän se varmaankin on, Paul de Kock kirjoittaa myös hyviä romaaneja, eikö niin? Eikö Mathilda sitäkin sanonut? Mutta miten voitte te, Aino neiti, siten seurata virtaa ja uskoa todeksi kaikki mitä muut sanovat? Kuulkaapas nyt vähäisen Emélie Carlén'in kirjoittamaa. Kirjoitin kerran muistiin muutaman rivin 'Hammarbyn kirkonvihkiäisistä'; kuulkaapas vaan tarkoin." — Hän otti esiin muistiinpanokirjansa ja luki: Nuorukainen seisoi tytön edessä. Kalpeus harmaa kuin tuhka peitti nyt näitä kasvoja, jotka äsken olivat sydämmellisimmän rakkauden innostamat. Mustansiniset suonet paisuivat hänen otsallaan ja hänen ennen niin kirkkaat ja kauniit silmänsä hehkuivat kuin palavat kekäleet suurissa, syvissä kuopissaan. Hänen hampaansa tärisivät niin kovasti, että hän turhaan yrittäessään puhua puri huultansa niin että veripisara toisensa perästä putosi alas tytön valkealle puvulle, missä ne värähtelevät, siksikuin morsiamen kyyneleet sekaantuivat niiden purpurasyliin ja ne yhteen sulautuneina imeytyivät avioliiton kuolinvaatteisin."
"Eikö se ole teidän mielestänne kaunista ja hauskaa kuulla, ja kuu sitä paitsi luemme myrkyttämisistä, murhista, kuolemasta, ihmisistä, jotka syöksyvät syvyyksiin ja musertavat päänsä ruumisarkkuihin, niin saamme tarkan kuvauksen ruotsalaisten kansanelämästä. Eikö niin?"
"Minä en tunne ruotsalaisten kansanelämää", vastasi Aino lyhyesti.
"Totta vastasitte", alkoi ylioppilas taas, "mutta muistattehan kouluajoiltanne, että Ruotsissakin asuu ihmisiä. Ja ihmisiä, tosi ihmisiä tulee tosi runoilijan kuvata, sillä, näette sen, kirjailijain teosten pitää olla ihmisten elämän peilinä, ja maa ei ole täynnä pahoja henkiä ja enkeleitä, vaan ihmisiä. Kaikki väärä ja valhe, kaikki mitä kirjailija on tuonut esiin jännittääkseen vaan lukijainsa mieliä, on ainoastaan sellaisille nuorille tytöille, jotka mielellään haluavat jotain mieltä kiihoittavaa."
Ylioppilas katseli pilkallisesti Ainoa, joka ei vastannut mitään, vaan puri huultansa, ja hän jatkoi sitten:
"Niin, tiedättekö, neiti, että me elämme nykyjään kummallisella aikakaudella. Älkää luulko, että teillä yksin on sellainen mielipide, ei, teillä on suuri joukko puolellanne. Tanskassa saatte kuulla, että kun vaan osaa lyödä nyrkkinsä pöytään ja kirota, niin että maa tärisee, huutavat he: kas sellainen norjalainen! ja jos vaan pistää toista puukolla, vierii alas vuorelta, seisoo pohjattoman kuilun partaalla tahi kiipee jyrkkää Aaretoldin vuorta ylös ja tekee muita mahdottomia konstia, niin kuuluu kohta: sepä vasta norjalaista!"
Aino ei vastannut, vaan kulki hiljaan suuttuneena eikä ollut mitään kuulevinaan. Ylioppilasta huvitti nähdä, kuinka kauan hän taisi olla ääneti; mutta kun Aino oli itsepäinen, täytyi hänen itsensä taas puuttua puheesen.
"No, varmaankin ai'otte käydä kylässä, kaikkien lapsuuden ystävienne luona", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että löydätte ihmisiä, joiden kanssa kannattaa olla."
"Voitteko mainita minulle ketään heistä?" kysyi Aino loukattuna.
"Oo — ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas loi häneen veitikkamaisen katseen.
"Te — niin — mutta" — Aino näytti olevan hämillään.
"Mutta", toisti Erkki, katsellen häntä yhtä veitikkamaisesti.
"Te", — Aino tavoitteli sanoja — "Teitä näen niin harvoin", sanoi hän vihdoinkin, uskaltamatta katsahtaa häneen.
"Sehän on teidän omassa tahdossanne", vastasi ylioppilas. "Te tiedätte missä minua saa tavata. Minä kävelen nyt, niinkuin aina ennenkin, joka aamu ja kuulin, että teilläkin on tapana tehdä niin terveytenne tähden."
Aino ei vastannut mitään.
"Voittehan te puhua talonpoikienkin kanssa täällä ympäristöllä, olisihan sekin joskus hauskaa."
"Talonpoikien kanssa — ei kiitoksia, niistä on minulla kylläkseni kotonakin."
"Vai niin? Mutta sanoihan tuo suuri kirjailija Holberg'kin, ett'ei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
"Heiltä hän varmaan onkin oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Aino viisastellen.
"Vai onko Holberg'kin mielestänne raaka? Eikö se ollut Mathilda, joka sen sanoi? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki muut ranskalaiset operetit, joissa pilkataan avioliittoa ja kaikkein pyhintä, mitä ihminen omistaa, ne eivät ole raakoja? Te olette siis tottuneet ja aivan perehtyneet kaupungin keskusteluihin, te osaatte ulkoa kaikki nuo korupuheet, te purjehditte siis tuossa leveässä virrassa. Mitä tekevät kaikki nämät sivistyneet kaupungin ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat, peittävät jokaisen totisen ajatuksen paljaisin sukkeluuksiin, elämän vaatimukset joutaviin puheisin, eivätkä halua muuta korkeampaa kuin kilpailla toistensa kanssa hyvillä ruo'illa. Mitäpä voi ihmetellä niissä, jotka nuolevat tomun ylhäisien jaloista ja myövät oman sielunsa ja suunsa voidakseen paremmin lämmitellä itseään ylimysten armon säteissä, jotka pitävät Aamu- ja Iltalehteä tärkeimpänä elämän viisautenaan, josta he katselevat kaikkea, mitä liikkuu alhaalla heidän jalkojensa juurella. Ah, minä tunnen heitä — missä on siellä Jumala ja missä omatunto, katsokaa ystäviänne, neiti!"
Aino oli pysähtynyt, hän puri huultansa, ja näytti hyvin suuttuneelta. "Kun ette voi sanoa minulle muuta kuin loukkauksia, niin — —" ja hän kääntyi pidättääkseen itkuaan.
Ylioppilas rohkaisi taas mielensä.
"Suokaa anteeksi, Aino neiti, en minä niin tarkoittanut — ja jos minä olen loukannut teitä —"
"Täällä eroan minä", vastasi Aino lyhyesti, ollessaan juuri pappilaan vievän oikotien kohdalla. "Hyvästi!"
Sanottuaan siten hyvästi, lähti hän pois.
"Hm" — sanoi ylioppilas katsellen hänen jälkeensä — "tuossa hän meni, hän oli suuttunut, sen näin selvästi. Ehk'ei hän kuitenkaan ole niin lapsellinen, kuin luulin, ja minä kohtelin häntä kuin pahankurista lasta. Kannattaisikohan kuluttaa enemmän aikaa saadakseni hänet muuttumaan? Hän on kyllä monessa suhteessa hyvin lapsellinen, helppo on taivuttaa häntä ja saada hänet hämilleen, hän tuli liikutetuksi, muistaessaan yhtymistään isänsä kanssa. Hm — ensi kerran koetan menetellä toisin. — Eihän hän nyt kuitenkaan ollut niin naurettava, kuin Mari hänestä kertoi — —"
"Tuo ilkeä ylioppilas", ajatteli Aino itsekseen astuessaan kotiinsa ja vavisten vielä vihasta, "niin äärettömän viisas olevinaan — mutta nyt kävelenkin viimeisen kerran sitä tietä, tähän aikaan. Ja illalla kirjoitan Mathildalle. —"
Neljäs luku.
Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
Aino piti sanansa. Hän ei koskaan mennyt ulos kävelemään siihen aikaan, jolloin hän luuli tapaavansa ylioppilasta. Vaan kuitenkaan ei hän saanut ajatuksiaan pois hänestä. Olihan ylioppilas kuitenkin toisellainen, parempi kuin toiset, — toiset — niin ketä muita täällä olikaan? Isäkö, joka työskenteli saarnojensa ja köyhäinhoidon kanssa? Maakauppias, joka möi kahvia ja tupakkaa? Olavi tuolla valleilla, joka antoi tyttärensä soittaa pianoa ja joka vaan puheli valkoisesta tammastaan? Vai voudin tytärkö, joka vaan ajatteli hanhiaan ja lääviänsä? — Ei, ylioppilas oli kuitenkin heitä parempi. Kulkiessaan yksin tietä pitkin, tahi istuessaan, juohtui hänen mieleensä entiset ja nykyiset ajat — kaikki, mitä ylioppilas oli sanonut, kuinka lapsellinen hän itse silloin oli ollut. Hänen sydämessään tuntui silloin niin kummalliselta — mutta olihan ylioppilas ollut niin hävitön — ja kohdellut häntä niinkuin lasta, jonka kanssa vielä saa leikkiä, — niin, kyllä ylioppilas saisi olla varma siitä, ett'ei hän enään koskaan astuisi hänen tiellensä, ei koskaan enään välittäisi hänestä — eikä koskaan katsoisi hänen jälkeensä. Mutta samassa katsoi hän kuitenkin taaksensa — tietysti voidakseen vaan nähdä tuliko ylioppilas hänen perässään. Oi, jospa vaan pääsisi takaisin kaupunkiin, siellä olisi elämä toista!
Ylioppilas ei voinut käsittää, mihin Aino oli jäänyt, vaan rupesi vähän epäilemään, että hän tahallaan koettaisi välttää yhtymistä hänen kanssaan. Kerran saavutti hän kuitenkin Ainon, ja siihen olivat hänen kirjansa syypäänä. Hän oli kauan aikaa istunut ja ajatellut eikä kuitenkaan ymmärtänyt sitä mitä luki, sentähden viipyi hän tällä kävelymatkallaan kauemmin kuin hänen tapanaan oli. Aino hämmästyi suuresti nähdessään äkkiä ylioppilaan vieressään.
"Hyvää päivää, Aino neiti", sanoi ylioppilas, nostaen lakkiaan, "minkätähden en ole tavannut teitä niin kaukaan aikaan? Oletteko vielä suutuksissa minuun, kun olin viimein vähän rohkea? Minä en tarkoittanut sillä mitään pahaa ja jos tahdotte, pyydän mielelläni teiltä anteeksi. Minä pyydän hyvin harvoin keneltäkään anteeksi", lisäsi hän hitaasti.
Aino häpesi, sillä ylioppilas puhui niin suoraan ja kuitenkin niin arvokkaasti ja kohteliaasti. Hän unohti kaikki vastaukset, joita jo oli valmiiksi miettinyt, jos ylioppilas vielä tulisi häntä puhuttelemaan. Hän vastasi vaan, ett'ei hänellä ollut mitään syytä suuttumukseen.
"Sitä parempi", vastasi Erkki, "niin uskallan toivoa, ett'ei seurani ole teille niin vastenmielistä."
Aino hämmästyi vielä enemmän eikä tietänyt mitä sanoa.
Ylioppilas alkoi puhua kaikellaisista asioista, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli niin selvää ja varmaa; hän ei koskaan joutunut hämilleen, eikä kuitenkaan ollut olevinaan ylpeä, vaan hän esitti kaikki niin lempeällä, hauskalla tavalla, ett'ei Aino voinut häntä peljätä eikä suuttua häneen. Aino ei voinut vastata kuin aivan välttämättömimpiin kysymyksiin, vaan antoi toverinsa puhun, jolla aikaa hän useampia kertoja tarkasteli häntä kunnioituksella. Lopuksi käänsi ylioppilas puheen kaupungin-elämään, kysyen minkälaista siellä oli, ja Aino kertoi silloin teaaterista, laulajaisista ja tansseista.
"Niin, eikö teidän mielestänne ole hauska tanssia", kysyi Erkki äkkiä.
Aino katsahti häneen hämmästyneenä — hän puhui tanssista.
Ylioppilas ei ollut huomaavinaan tätä tutkivaa katsetta, vaan jatkoi:
"Ja säveleen kannattamana liidellä eteenpäin tuntien ainoastaan raittiin ilmanvedon löyhähtelevän kasvojamme vasten ja rinta täynnä iloa vaipua sitten alas valon ja suloisen soiton hurmaamana."
Ainon kasvot tulivat ikäänkuin vähän valoisemmiksi, hän tahtoi puhua, mutta ylioppilas ei antanut hänelle sananvuoroa. "Ja sitten teaaterissa voida unohtaa kaikki kirjatomu, talouden toimet ja jokapäiväiset huolensa ja tulla kotiin ikäänkuin jostain virvoittavasta, raittiista kylvystä."
Aino sai uutta eloa, hänen silmänsä loistivat kun hän kuuli mainittavan kaikkia hänen rakkaita muistojaan.
"Niin teaateri!" — huudahti hän — "ette voi uskoa, kuinka hyvä paikka meillä oli ensimmäisellä loosirivillä, aivan näyttämön vieressä, niin että saimme nähdä kaikkia katselijoita ja oli melkein yhtä hauskaa kuin nähdä kappaletta."
"Vai niin?" vastasi ylioppilas.
"Niin, ja kaikki ne tanssijaiset, joissa kävin! Ajatelkaa, kerran olin huveissa viisi iltaa peräkkäin, enkä tullut sieltä kertaakaan kotiin ennen kello kolmea yöllä. Ja viimeinen —" Ainon suu vetäytyi hymyyn hänen sitä vaan ajatellessaan.
"Olivatko viimeiset tanssijaiset niin merkilliset?" kysyi ylioppilas hymyillen.
"Oi, ei — mitenkään muuten, kuin että Elise Boyesen kaatui pitkällen lattialle ja Maria Petersen tuli loukatuksi ja lähti kotiinsa, kun ei hän ollut pyydetty tanssimaan kotiljongia." Äkkiä pysähtyi Aino, sillä hän katsahti sattumalta ylioppilaasen ja näki kuinka totinen hän oli, niinkuin hän olisi jotain tarkoin ajatellut.
"Mutta sanokaa nyt minulle, Aino neiti", jatkoi hän hitaasti ja tyynesti, "kun silloin tulitte kotiin kello kolme aamulla, taisitteko silloin iloisella sydämellä kiittää Jumalaa hauskasta illasta, jonka Hän oli teille sallinut?"
"Jumalaako?" toisti Aino kummastellen.
"Niin — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että Jumala on läsnä kaikkialla. Mutta minä vaan haluaisin tietää, voitteko vielä tanssia niinkuin lapsi. Harvoin voi aikaihminen tanssia niinkuin lapsi. Puvun täytyy sopia hyvästi, ja tietysti ensin täytyy katsella peilistä ovatko kukkaset paikoillaan; ja kenpä voisi olla ajattelematta ketä muita tanssisalissa lie ja kenen kanssa hän saisi tanssia? Entäs kaikki ne uteliaat silmät, jotka häntä tarkastelevat, ja sitten pitäisi jokaisella olla silmät ja korvat auki kuullakseen mitä joka haaralla hänestä puhutaan, ja huomatakseen miten kukin on puettuna, minkälainen muoti on, kuka on hienoin, komein j.n.e., oi, siellä on tuhansia asioita, joita täytyy tarkastaa voidakseen seuraavana päivänä kertoa kaikesta ystävälleen. Niin, ettekö ole samaa mieltä, Aino neiti?"
Aino seisoi epäilevän näköisenä, puoleksi hymyillen, puoleksi häveten. Hän ei ollut tottunut tällaiseen puhuttelutapaan, eikä voinut vastata kysymykseen kieltävästi, kun hän itse oli samalla tavoin kertonut kahdesta ystävästään kaupungissa.
"Minä en ole niin tarkoin sitä miettinyt", vastasi hän vaan, "mutta kaupungissa ei sillä tavoin puhuttu tanssiaisista."
"Ehkä olenkin liian ankara," jatkoi taas ylioppilas, "mutta ajatelkaa, viisi iltaa peräkkäin ja kello kolmeen asti! Onko tämä lepoa, jota tanssi tuottaisi, onko tämä suloista? Ajatelkaa miltä nuoret tytöt näyttävät valvottuaan tanssijaisissa kello kolmeen asti aamulla! Hienoharsonen puku revittynä repaleiksi, vanteet hameessa ehkä poikkinaisina, kukat päässä kuihtuneina ja huonosti pidettyinä, loistavat silmät väsyneinä ja unisina, punaiset, raittiit kasvot kalpeina ja voimattomina. Tällaisen kuvan näkee aurinko pilkistäessään aamulla ikkunasta sisään ja kehoittaessaan ihmisiä työhön ja uuteen elämään. Ei, pois, kotiin, niinkauan kuin kruunujen kynttilät loistavat vielä täydellä valollaan, niinkauan kuin ilo vielä hymyilee meille ja soitto vielä puhtaasti kaikuu korvissamme, niinkauan kuin kaikki mitä näemme on raitista ja ihanaa, — siiloin viemme mukanamme täydellisen eheän kuvan, jota voi ilolla muistella."
"Mutta ken voi mennä kesken pois tanssijaisista, juuri kuin ilo on ylimmillään?" kysyi Aino.
"Minä voin, ja tekin voitte, jos vaan tahdotte, jos ette mieluummin tahdo tuntea itsenne kyllästyneeksi kaikkeen tuohon nautintoon ja lopettaa iltanne haukottelemisella."
Kun ei Aino mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Minä näytän nyt teille kaksi kuvaa, jotka ehkä tunnette. Toisella puolen kalpea, tanssissa väsynyt kaupungin neiti, joka istuu sohvallaan, yskii ja viiniä maistelee, ja toisella kirkassilmäinen, punaposkinen maalaistyttö, joka nousee vuoteelta auringon noustessa ja koko päivän laulaa kuin leivonen. Kumpaisen heistä mieluummin valitsisitte ja kumpaisena itse tahtoisitte olla?"
Aino loi silmänsä alas; sillä hän tuli ajatelleeksi itseään ja hän ymmärsi että ystävänsä tarkoitti juuri häntä. Mutta kun ei hän mitään vastannut, jatkoi ylioppilas.
"Älkää luulko, Aino neiti, että tahdon ketään tuomita, mutta kun te katselette maaseutua kaupunkilaisen silmillä, niin sallikaa minun tehdä päinvastoin. Oli vielä jotain, jota mielelläni haluaisin tietää; kun kerran alotin pitää luentoja, niin tahdon jatkaakin — mistä te, neiti, puhelitte tavallisesti siellä kaupungissa."
"Sitä ei todellakaan ole helppo muistaa", vastasi Aino hymyillen.
"Niinkö paljon te puhelitte?" — ja ylioppilas nauroi viekkaasti — "niin, niin, jos ette tahdo sitä sanoa, niin koetan arvata. Ensi alussa sinne tultuanne olitte ujo ettekä vastannut muuta kun on ja ei, eikö niin?"
Aino kohotti kummastuneena päänsä.
"Eikö niin?" toisti ylioppilas, "minä olen hyvä ennustaja ja voin sanoa vieläkin enemmän. Te puhuitte kodistanne, maalaiselämän tavoista — ja te olette kertonut minusta." Ylioppilas loi tutkivan, terävän katseen Ainoon, joka tuli aivan punaiseksi.
"Mistä voitte sen tietää?" änkytti hän hämmästyneenä.
"Jumalan kiitos, hän on vielä lapsi", ajatteli ylioppilas itsekseen, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Niin, katsokaas, minä olen hyvä ennustaja. Minä tiedän vieläkin enemmän, Aino neiti, minä tiedän, mitä minusta sanoitte."
Aino katseli maahan.
"Te olette sanonut melkein näin: ette voi uskoa kuinka monta kummallista ihmistä siellä kotona on. Siellä on olueenpanija, joka on paksu kuin tynnyri, hän on ensimmäinen ja suurin tanssija ja sitten on siellä ylioppilas, joka on aivan suurilla kirjaimilla painetun rukouskirjan näköinen." —
"Sitä en ole koskaan sanonut", keskeytti Aino äkkiä, katsellen suoraan hänen silmiinsä.
"Jos ei juuri samoilla sanoilla, niin kuitenkin oli tarkoitus sama", vastasi ylioppilas hymyillen. — "No, ja sitten olette puhunut lukkarista, joka sanoo amen kuorin ovella ja sitten isästänne suurissa päällyssaappaissaan. Kyllähän te tunnette tuon vanhan laulun maaseudun papeista, jota kaupungissa alituisesti jankutetaan, ja eikö totta, tekin, Aino neiti, olette ottanut siihen osaa? Teille on myöskin naurettu, kun kerroitte yhtä ja toista täällä meidän elämästämme, ja te olette kuunnellut paljaita keikarien sukkeluuksia ja pistopuheita, ja sillä aikaa istui teidän isänne, maaseudun pappi, ajatellen rakasta tytärtään ja rukoillen, että Jumala häntä suojelisi."
Aino ei nostanut päätään, vaan hän ei voinut salata kahta kyyneltä, jotka tipahtivat alas maahan.
"Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.
"Minulta ei teillä ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi ylioppilas. "Päinvastoin pitäisi, minun ennemmin kiittää teitä siitä, että te olette totisesti kuunnellut sanojani ettekä niistä minuun suuttunut. Älkää nyi luutko sen johdosta, mitä olen sanonut, että vähänkään halveksin sellaisia huvituksia; mutta niitä voi usein käyttää väärin, ja minä pidän aina peilinäni kaikkea, mikä on ihanaa. Niin, nyt en ennän tahdo teitä kiusata, nyt saatte mielellänne sanoa, että minä olen tänään pitänyt teille esitelmän. Milloinhan pidän seuraavan? No, hyvästi, hyvästi, kiitos seurasta."
Aino ei enään ollut niin keveä jaloiltaan, kulkiessaan sinä päivänä kotiinsa. Hän ei tietänyt mikä outo riemun sävel soi hänen sydämessään, jonka ääntä hän ei voinut vaientaa; hän ei voinut mielestänsä selvästi ajatellakaan. Ja kun hän näki puut ja valkoisen, ystävällisen aituuksen puutarhan ympärillä, pappilan ja viheriän portin, tuntui hänestä niinkuin ne seisoisivat niin totisina uhaten häntä. Ja eikö isänkin silmissä ollut jotain, joka soimasi häntä? vaikka hän aina olikin niin hyvä ja ystävällinen, taputti hänen poskiaan ja suuteli häntä. Aino meni ylös huoneesensa, hän tunsi suuren halun saada itkeä, vaan hän ei voinut. Hän istuutui tuolille ikkunan eteen, nojasi kyynäspäänsä ikkunalautoja vasten, ja katseli ulos pää käden nojassa. Hän ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä tuijottivat samaan paikkaan. Jos olisivat häneltä kysyneet, mitä hän ajatteli, olisi hän vastannut: "en itsekään tiedä." Ehk'ei hän tietänytkään, minkätähden hänen jalkansa veivät hänen kirjakaapin luo ja minkätähden hän pysähtyi katselemaan kirjoja. Hän katseli koreisin niteisin sidottuja kirjoja, jotka oli tuonut mukanaan kaupungista. Käsi kuroitti jo ottamaan niitä, mutta hän ei huolinut ainoastakaan. Viimeiseksi huomasi hän siellä pienen, tomuisen kirjan, jonka mustalla kannella oli kultaristi. Tämän otti hän ja meni pöydän luo. Hänen silmänsä pysähtyivät tarkastelemaan ensimmäistä lehteä, jolle oli painettuna: Naisen tehtävä ja velvollisuus evankeliumin valossa. Kuinka kauan hän siellä istui ei hän itsekään tietänyt, mutta sitten koputettiin ovelle ja sisään astui hänen vanha ystävänsä Halvar, kirje kädessä.
"Tässä on Teille kirje", sanoi hän jääden kohteliaasti seisomaan ovelle, lakki kädessään.
"Kirje!" huudahti Aino, ikäänkuin unesta heränneenä, nousi ylös ja juoksi häntä vastaan. "Mathildalta!" huudahti hän iloisesti. Aarre kädessään juoksi hän tuolin luo, avasi kirjekotelon, kirjeessä oli monta, monta arkkia, hän levitti ne eteensä, kirja oli tiellä, sen hän heitti pois ja luki.
"Oma, rakas sydänkäpyni!
Et voi uskoa kuinka sinua kaipaavat isä, äiti, Fredrik, Erkki setä ja kaikki muutkin — niin, eikä hän suinkaan vähimmässä määrässä, tiedäthän ketä tarkoitan. Hyi, Aino, kuinka taisit olla niin armoton ja kovasydäminen ja lähteä pois täältä juuri silloin, kuin näit miten ihastunut hän oli sinuun. Hän näyttää nyt, poika raukka, niin surkastuneelta ja alakuloiselta. Hän ei enään niinkuin ennen kulje suorana ja reippaana ikkunaimme ohitse, tervehdi niin lempeästi kuin sulava voipalanen eikä nouse varpailleen, niinkuin hänellä olisi gummia jalkapohjissaan, ei, nyt hän on taas yhtä jörömäinen kuin ennenkin ja on ruvennut taas puremaan tupakkaa. Siinä saat nähdä, miten olet herättänyt kaupunkilaisten huomiota. Ja hän kyselee niin tarkoin ja ahkerasti, olenko minä kuullut mitään sinusta. Sentähden saan minä aina tanssia yhden tanssin hänen kanssansa. Silloin kyselee hän sinua, innostuu tietysti ja huutaa ääneen, ett'ei ketään tyttöä koko tanssisalissa voi verrata sinuun, ja kun minä sanon: 'kiitos kohteliaisuudesta', kumartaa hän, hymyilee ja vastaa: 'paitsi teitä, neiti'. Mutta 'lopussa kiitos seisoo', niinkuin sananlasku sanoo. Niin, olin unohtaa, tunnetko sinä tohtori N—ää. Et voi uskoa kuinka kummallinen hän on. Hänen piti eilen tanssia täällä, mutta ei voinut mitenkään päästä tahtiin, vaan kun hänen piti koetella, potki hän vaan jaloillaan, oi, hänpä vasta oli lystillinen. Ja ajattelepas, kuinka häpeällistä, hän polki uudelle hameelleni, niin että siihen tuli reikä. Niin, jospa sen näkisit, Aino! Se on viheriä, meren värinen, kaikkein hienoimmilla silkkipitseillä koristettu. Äiti maksoi siitä neljä markkaa kyynärältä ja kaikki tulivat minulla kyselemään, mistä olen sen ostanut. Torvisoittokunta puhaltaa vielä joka sunnuntai torilla. Jospa olisit siellä, Aino! siellä on niin monta, jotka etsivät sinua. Nyt on tänne tullut viisi uutta luutnanttia, joista yhden nimi on Paulsen, et voi uskoa kuinka miellyttävä hän on. Ylioppilas Hansen on kihlannut Susanna Stephens'in, ja nyt eivät he huoli muusta kuin katselevathan vain toisiaan ja koettelevat astua kävellessään tahdissa käsikynkässä. Ja kuules, Aino, älä puhu kenellekään, sillä minä lupasin pitää sitä salassa; minä kuulin Miinalta, jolle kauppias Johanson'in rouvan sisar oli sen kertonut, että Fredrik oli menossa kihloihin. Hän oli kotiljongissa kolmasti pyytänyt Lotta Sylvius'ta ja viime torstaina meni hän häntä hakemaan ompelukoulusta. Miten on sinun laitasi, Aino? Vieläkö ylioppilas koettaa mielistellä sinua, niinkuin ennen, ja lainata sinulle opettavaisia ja ikäviä kirjoja? Minä kuvailen näkeväni sinut juhlallisena kuin vanha neiti kävelevän hänen vieressään kuunnellen viisaita sanoja, jotka tulvailevat hänen kunnioitettavilta huuliltaan. Sinä taidat aivan muuttua rukouskirjaksi ennenkuin taas tulet kaupunkiin. Oi, enhän sitä tarkoita, ymmärräthän sen, minä lasken vaan leikkiä kanssasi, sillä sinähän olet minun pikku sydänkäpyni. Sinun pitäisi, Aino, pian taas tulla tänne kaupunkiin, minä en voi käsittää, miten sinä yhä vaan jaksat olla siellä maalla. Nyt saamme tänne laulajajoukon, tanskalaisia näyttelijöitä ja paljon muuta hauskuutta. Onpa hauska, kun nuo tanskalaiset näyttelijät kerrankin tulivat, sillä entiset näyttelivät vaan niin totisia, ikäviä kappaleita, joita nähdessä tekee mieli nukkua; mutta nyt saamme nähdä Orpheus'ta ja Erik Bögh'in pikku näytelmiä. Ajattelepas, Orpheus'ta! eikö ollut hauska sinä iltana, muistathan samana iltana, jolloin ylioppilas Krebs saattoi meidät kotiin?"
* * * * *
Kirje sisälsi paljon muutakin ja Aino luki ihastuneena. Kaupunki kaikkine muistoineen, iloineen ja huvineen sekä imartelevine viehättävine sanoineen oli ikäänkuin lumottu hänen eteensä. Hän nousi äkkiä tuoliltaan, hymyili ja lauloi. Sitten juoksi hän kirjoituspöytänsä luo, otti esiin paperin ja istuutui kohta kirjoittamaan vastausta. Hän oli kiihoitettu kirjeestä, jonka oli saanut, hänen kynänsä liikkui nopeasti, ja sanat tulivat kuin itsestään.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Rakas Mathilda!
Et voi uskoa kuinka hyvää kirjeesi teki minulle. Minä olin niin surullinen ja alakuloinen, en itsekään oikein tiedä siihen syytä, minä halusin lohduttavia sanoja ja silloin sain kirjeesi. Sinä olet iloinen ja ystävällinen, niinkuin aina ennenkin, ja haihdutat pois kaikki ikävät ajatukseni ja nyt olen taas niin iloinen ja tyytyväinen. Alakuloisuuteni on kuin poispyyhkäisty ja minä tahdon nyt kirjoittaa sinulle ja kiittää kirjeestäsi. Minä luulen että tuo ylioppilas tekee minut niin levottomaksi. Hän seuraa aina minua, minä en saa koskaan kävellä rauhassa häneltä. Vaan en minä myöskään voi, niinkuin sinä sanoit, käskeä häntä menemään sinne missä pippuri kasvaa, sillä hän katsoo kaikkia niin kummalliselta kannalta, ett'en minä mitenkään voi niin tehdä. Hän on myös hyvin epäkohtelias ja liian rohkea ja tahtoo sekaantua kaikkeen. Sitten nostaa hän sormensa ja saarnaa minulle, niin että sinä sitä kuullessasi melkein kadottaisit järkesi. Voi, Mathilda, kuinka ikävää täällä on, minä jo pelkään talvea. Täällä ei ole ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa saisin puhella, ei katuja, ei ihmisiä, joita saisi katsella, — ainoastaan viheriä, lakea maatilkka. Minä olen kyllä aikonut pyytää, että isäni antaisi minun taas lähteä kaupunkiin, mutta hän vaan sanoo: 'minä en voi sitä antaa, rakas lapseni', niinkuin hän tarkoittaisi sillä jotain erityistä. Mutta minä kiusaan häntä vielä vähän, ehkä hän sitten myöntyy." — — —
* * * * *
Kun kirje oli valmis, nousi hän ylös, mutta ovelle tultua pysähtyi hän, käänteli koteloa muutaman kerran kädessään, mutta rohkaisi sitten mielensä ja juoksi alas pyytämään, että Halvar veisi sen postiin.
Ylioppilas oli siis joutunut tappiolle.
Viides luku.
Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
Ylioppilas oli jo iloinnut, luullut päässeensä voitolle, mutta nyt sai hän nähdä suuresti pettyneensä. Hän uskoi jo puolittain, että Ainon teki mieli tavata häntä ja kysellä häneltä yhtä ja toista, jopa luottaakin häneen. Tähän päätökseen tuli hän nähdessään miten Aino vuodatti kyyneleitä ja kuullessaan hänen pyytävän anteeksi — mutta hän pettyi. Ainoa ei hän enään tavannut tiellä. Lähtipä kävelemään aamulla, päivällä tahi illalla — ei Ainoa missään näkynyt. Vaan kuitenkin tiesi hän, että Aino oli kotona ja että hän joka päivä oli ulkona kävelemässä. Hän ymmärsi kohta syyn tähän ja tuli huolestuneeksi. Taisiko Aino todellakin viihtyä tässä tyhjyydessä vai oliko hän vielä niin vähän kehkeytynyt ett'ei sitä edes itse huomannut?
Mutta minkätähden tuli hän niin huolestuneeksi? Voisihan hän vaan poistaa Ainon ajatuksistaan; olihan hän kirjoittanut ystävilleen, ett'ei hän muuten yhtään välittänyt Ainosta, vaan koetti ainoastaan muuttaa hänen mielensä. Minkätähden jätti hän aina kesken lukemisensa, vaikka ei ollut päässytkään loppuun, ainoastaan sentähden, että Ainolla juuri sillä kellonlyönnillä oli tapana käydä kävelemässä. Minkätähden katseli hän aina kävellessään ympärilleen, nähdäkseen oliko Aino lähellä? Olikohan hänen mieltymyksensä tähän raittiisen lapsensieluun, niinkuin hän kirjoitti ystävälleen, suurempi kuin hän itse myönsikään? Voisiko olla mahdollista, että Aino, semmoisena, kuin ylioppilas kuvaili häntä mielessään, olisi huomannut tätä tunnetta.
Ylioppilaalla oli pitäjässä muutamia paikkoja, jotka hän oli valinnut lempipaikoikseen, sillä ne olivat hänen mielestään erinomaisen kauniit. Ne olivat etäällä maantieltä, jonka tähden hän kävi siellä ainoastaan jonkun kerran vuodessa. Kerran iltapäivällä, kun ilma oli kirkas ja kaunis, päätti hän mennä johonkin näistä ihaillakseen kaunista näköalaa, ennenkuin lehdet karisivat puista. Matkallaan sinne poikkesi hän korkealle kukkulalle, mistä taisi nähdä osan järveä pitkän matkan päähän. Istuessaan siellä kuuli hän jotain rapisevan kuivassa lehdikossa ja kukapa se olikaan muu kuin Aino, päivänvarjo kädessään. Erkki hämmästyi ensin, mutta nousi sitten ja meni alas hänen luoksensa. Aino näki hänet ja tuli äkkiä tulipunaiseksi; hän pysähtyi ja tervehti. Ylioppilas huomasi tämän ja seisoi hetkisen epäilyksissä, mutta astui sitten kuitenkin hänen luoksensa.
"Minkä tähden pelkäätte minua. Aino neiti?" kysyi hän katsoen suoraan hänen silmiinsä.
"Minäkö pelkäisin?" vastasi hän koettaen hymyillä.
"Niin — juuri te. Ettekö luule minun huomanneeni, että te olette muuttanut kävelymatkanne? Ettekö luule minun näkeväni teidän kasvoistanne, että minä nyt puhun totta: te ette pidä seurustelemisesta minun kanssani; se kiusaa teitä, te luulette, että minä pidän teitä lapsena ja kuljeskelen täällä niinkuin kouluopettaja saarnaten. Jos olen joskus sitä tehnyt, niin tahdon pyytää anteeksi ja sitten voimme erota. Minusta se on vaikeata — sanon sen suoraan, sillä minä tunnen haluavani teidän seuraanne, niinkuin kuumana kesäpäivänä uupunut haluaa raitista, kirkasta lähdettä. Mutta tästä lähtien on entinen tie oleva teille vapaana. Minä en tule puhumaan kanssanne, enkä pysähyttämään teitä, voimme vaan ystävällisesti tervehtää toisiamme. Mutta minulla oli oikeus toivoa, että olisitte sanoneet minulle suoraan, niin en todellakaan olisi kiusannut teitä niin usein."
Aino katseli ylioppilasta, joka puhui niin lämpimästi, hänen silmänsä olivat niin suuret ja syvät ja hänen äänensä niin sointuva.
Nyt oli oikeastaan ensimmäinen kerta, jolloin Aino uskalsi oikein häntä tarkastaa, ja hän huomasi nyt, ett'ei ylioppilas ollut ollenkaan niin ruma, kuin ennen oli luullut. Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja kirkkaat ja hän ei enään näyttänyt niin itserakkaalta ja ylpeältä kuin ennen. Ainon mielestä oli hän yhtä nuori kuin hän itsekin, vaan kuitenkin herätti hän kunnioitusta. Ja hän oli niin kohtelias ja ystävällinen, paljon arvokkaampi ja luotettavampi kuin kaikki kaupungin herrat, jotka kiertelivät viiksiään. Ja kuitenkin oli Aino puhunut hänestä pahaa, hänen selkänsä takana — tätä oli hän miettinyt näinä viimeisinä viikkoinakin astuessaan yksin tietä pitkin — mutta oliko tämä tuo entinen ylioppilas? Oliko tämä sama ylioppilas, joka kulki aina niin synkän, alakuloisen näköisenä, katsomatta oikealle tahi vasemmalle ja puhumatta kenenkään kanssa? Oliko hän muuttunut niin ystävälliseksi ainoastaan halusta oppia tuntemaan Ainoa? Tahi luuliko hän, että Ainosta vielä voisi tulla se vaate, jolle hän voisi maalata naisen kuvaa, josta hän uneksi?
Aino ei vastannut mitään ja ylioppilas seisoi epäillen mitä tekisi.
"Niin" — sanoi hän vihdoinkin, "minä arvelin kulkea tätä tietä, mutta jos te, Aino neiti, haluatte samaa, niin käännyn takaisin."
"Ei, miksikä niin?" vastasi Aino ujosti, "ettekö tahdo minua seurata?"
"Mielelläni", sanoi ylioppilas, ihmetellen vastausta, "mutta älkää sitten suuttuko minuun, jos olette katuva hyvyyttänne."
He kulkivat hetken vierekkäin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kysyi Erkki:
"Oletteko nykyjään kuullut mitään kaupungista, Aino neiti?"
"Olen."
"Ja kaikki teidän ystävänne voivat hyvin?"
"Kyllä, kiitoksia!"
"Se ilahduttaa minun", sanoi ylioppilas, "on aina hauska kuulla hyvää niistä, joita rakastaa."
"Olisikohan häntä huvittanut saada tietää mitä viimein kirjoitin", ajatteli Aino itsekseen ja hänen omatuntonsa soimasi häntä. He olivat taas ääneti.
"Niin — minne menette nyt, neiti?" kysyi ylioppilas taas.
"En itsekään tiedä — emmeköhän vähän matkaa eteenpäin", vastasi Aino.
"Jos tahdotte niinkuin minä, niin menemme tuonne korkealle vuorelle, mistä on erinomaisen kaunis näköala. Niin, varmaankin olette siellä ennenkin käyneet, tuolla ylhäällä noiden talojen luona.
"Jos ei sinne vaan ole liian pitkä matka", vastasi Aino.
"Eikö mitä, voitte nojautua minuun, jos väsytte, niin saatte nähdä että maaseudullakin on oma kauneutensa ja ihanuutensa. Oletteko yhtään matkustaneet maassamme?"
"En yhtään."
"Luultavasti eivät useat muutkaan ole sen enempää, mutta eikö ole ihmeellistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkustavat ulkomaille, olkoonpa Kiinaan tahi Indiaan, vaan tuntevat ainoastaan vähän tahi eivät yhtään omaa maatansa? Ja sen minä kuitenkin tiedän, ett'en minä ole löytänyt missään niin kauniita paikkoja kuin täällä kotimaassa Norjassa."
"Oletteko matkustanut täällä paljon?" kysyi Aino.
"Minäkö? Voinpa sanoa, että melkein pienestä pojasta asti. Valders'issa, Hallinlaaksossa, Gudbrand'in laaksossa, Romsinlaaksossa, Thelemark'issa ja Bergen'in hippakunnassa olen useampia kertoja kulkenut laukku selässäni. Enkä koskaan tiedä olleeni niin iloinen, kuin astuessani laulaen yli tunturien, kaikki surut ja huolet unohdettuina ja uudet toiveet rinnassani; ja minun mielestäni ei ruoka ole koskaan maistunut niin hyvältä kuin silloin heittäydyttyäni ruskeaan kanervikkoon, paimenpoikien ja lampaitten viereen. Ulkomailla sain kyllä nähdä yhtä kaunista ja hauskaa, mutta en koskaan niin suurenmoista, kunnioitusta herättävää kuin täällä. Italia voi herättää iloa ja riemua, tanssia ja riemuitsevaa laulua, vaan Norja herättää miehuullisia ajatuksia, syviä tunteita, suuria toimia. Norjalla on torvi ja tanssinsa, Italialla tamburini ja saltarella."
Aino katsahti ylioppilaasen, joka sitten jatkoi: "Te ihmettelette varmaankin, kun kuulette minun, vanhan kirjatoukan, puhuvan täten, mutta minä voin todellakin sanoa teille, neiti, kun keväällä ilma tulee lämpimäksi, rupeaa jalkapohjiani polttamaan ja silloin herää minussa halu päästä pois, lentämään tunturille — jota hakua tuskin voin vastustaa, — mutta — olen tullut vanhaksi, jalkani vapisevat, ruumiini on kömpelö ja sentähden jään kotiin. Eikö ole ihmeellistä, neiti, minkälainen lumousvoima luonnolla on ihmissydämmeen? Kun on talvi, jolloin luonto on valkoisen lumivaipan peittämänä, silloin ihminen ikäänkuin vetäytyy yksinäisyyteen, etsii uunia ja lamppua sekä hauskaa, lämmintä huonetta. Mutta kun on kevät, jolloin kukan nuput puhkeavat, herää meissä uutta eloa, iloa ja toivoa ja elämä sisällä huoneessa tuntuu meistä liian ahtaalta. Ja kun kesä tulee, jolloin kaikki kukoistaa täydessä rikkaudessaan, silloin puhkeaa sydänkin kiitolliseen iloon. Mutta kun taas tulee syksy, jolloin päivät ovat sumuiset ja puut kuihtuneine lehtineen menettävät viimeisen toivonsa, silloin tulee sydänkin niin kummallisen surulliseksi; ihminen tulee silloin niin miettiväiseksi ja haluaa jotain, tietämättä itsekään mitä."
He pysähtyivät hetkeksi, katsellen ympärilleen ja kulkivat sitten äänettöminä eteenpäin.
"Nyt olemme pian perillä", sanoi ylioppilas, "tuolla korkealla mäellä se on, ettekö ole koskaan olleet tuolla?"
"En koskaan!"
"Siinä näette, te hylkäätte sen, mitä teillä on ja haluatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte nähdä, että maalla on kauniimpaa kuin luulette."
He nousivat mäelle ja ylioppilas levitti vaippansa, jolle Aino saisi istua.
"Täällä ette saa olla liian vaativa, neiti, vaan nyt saatte tyytyä kovaan maahan ja vaatepalaseen penkin asemesta", sanoi hän, levittäen paremmin vaippansa.
Aino kiitti ja istuutui katselemaan näköalaa, ylioppilas seisoi hänen vieressään.
"No, mitä pidätte?" kysyi hän hetken perästä.
"Kyllä on kaunista — ihanaa", vastasi Aino, voimatta kääntää pois silmiään.
"Niin, eikö totta, tuo jyrkkä tunturi, jonka näette tuolla, on niin voimakas, niin vahva ja ylpeä; leveät tunturiharjat, jotka ympäröivät laaksoa, näyttävät niin luotettavilta ja tyyneiltä kuin vanhat, ajattelevaiset miehet; laakson pohja peltoineen ja taloineen tuolla tunturin alla on niin rauhallisen ja turvallisen näköinen, niinkuin se ajattelisi: täällä ei ole mitään hätää, niin kauan kuin nuo ovat vahteina. Ja tuo joki! Katsokaa, kuinka se juoksee kallioiden välillä, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla jalkojemme alla. Eikö se ikäänkuin kerro meille koko elämänhistorian? Voitteko, Aino neiti, kuulla tätä kertomusta?"
"En oikein ymmärrä mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin kuuntelen mielelläni", sanoi Aino. "Mutta, suokaa anteeksi — — minä en ollenkaan huomannut, että te seisotte, ja minä vaan tässä istun teidän vaipallanne, eikö teidänkin tekisi mieli istua?"
Ylioppilas kiitti ja nyt istuivat he molemmat vaipalla.
"Nyt saatte kuulla elämänhistorian, jonka joki on kertonut minulle monesti", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä, autiolla lakeudella, missä on lumiaukioita leveine valkoisine harjanteineen ja missä mustat huiput pistäytyvät esiin lumimeressä, missä harvoin käy ihmisiä, paitse noitia, jotka siellä liikkuvat ja heittelevät lohkareita alas laaksoon niinkuin lumipalloja, tuolla ylhäällä, missä ihminen tuntee itsensä niin pieneksi ja vähäpätöiseksi, että hän surullisena luikertelee esiin niinkuin pieni mato, toivoen olevansa taas alhaalla laaksossa — siellä on virta syntynyt. Voimallisia rintoja on se imenyt, voimallisia näkyjä nähnyt, hengittänyt voimallista ilmaa. Kun sentähden kevät tulee, aurinko nousee ja paahtaa vanhoja lumiukkoja tuolla ylhäällä vuorella, niin että vesi valuu alas pitkin tukkaa ja partaa, tulee pienokainen kärsimättömäksi ja tahtoo ulos katsellakseen ympärilleen, eikä kukaan voi sitä enään pidättää. Se hiipii salaa pois, kumartuu alas, katselee hyökylaineittensa yli, nähdäkseen uskaltaisiko heittäytyä sinne, astuu sitten varovaisesti alas, askel askeleelta ja kaivaa kantapäänsä lumeen. Mutta sitä se ei kauan kärsi, se heittäytyy äkkiä nauraen kosken niskaan ja syöksyy meluten ja pauhaten alas pohjaan, niin että kuohu raivoo sen ympärillä. Sitten se hymyilee, hyppii, piehtaroi vielä enemmän, lyöpi kiviä, jotka ovat sen tiellä ja leikkii kukkien ja pensaitten kanssa, jotka riippuvat kosken ylitse. Mutta pian jalka tulee väsyneemmäksi ja tie hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat haavottavat sen kasvoja. Silloin peljästyy se ja rupeaa itkemään; takaisin ei enään sovi palata, sen täytyy päästä eteenpäin, yhä vaan eteenpäin, ja nyt hyppää se rajulla vauhdilla yli kivien, pölkkyjen ja mättäiden. Mutta tie tulee yhä vaan pitemmäksi ja päämäärä jää yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, ja sentähden tulee se äkkiä totiseksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy lepäämään ja mietiskelemään; nyt ei se enään juokse kivien välitse, vaan lorisee hiljaan ja kärsivällisesti, se ei enään leiki pensaitten ja lehtien kanssa, vaan virtaa levollisesti, pyytäen saada itselleen sijaa, — kunnes se vihdoinkin näkee laajan lahden, äärettömän suuren meren ja nyt levenee se iloisesti, ojentaa käsivartensa sitä vasten ja heittäytyy uskollisen ystävänsä syliin. — Niin, sellainen on virta, ja samallainen on, Aino neiti, myöskin ihmiselämä. Se alkaa ensin tuolla ylhäällä avaruudessa, satumaailmassa, sitten herää ihmisessä suurempia ajatuksia, jostain ennen tuntemattomasta, ja hän haluaa ulos, yhä vaan ulos. Silloin rientää hän eteenpäin juosten, leikkien, tanssien ja iloiten, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, jolloin kivet loukkaavat hänen jalkojansa ja pensaat repivät hänen kasvojansa. Silloin hän peljästyy, mutta äiti on kaukana; hän tulee katkeraksi ja tahtoo tehdä vastarintaa, mutta se ei onnistu. Hän itkee yhä vaan, siksi kuin sydän rauhoittuu. Mutta silloin onkin ihminen jo täysikasvuinen, silloin kulkee hän tasaista elämän polkuaan nöyränä ja levollisena, väistyy kiviä tiellänsä ja haluaa vaan levähtää jossain suuressa ja jalossa, joka voi avosylin ottaa hänet vastaan ja kokonaan häntä vallita. Silloin avautuu hänen eteensä tuo äärettömyys, ijankaikkisen valon asunto, siellä on hänen päämääränsä, ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isälliseen syliin, missä yksin lepo on löydettävänä."
Ylioppilas puhui niin lämpimästi, kuin olisivat sanat tulleet hänen sydämmensä sisimmästä, ja Aino kuunteli, ihastuneena tästä elävästä, vilkkaasta kuvauksesta ja ylioppilaan hyvistä silmistä, jotka hehkuivat niin kummallisen tulisesti. Hän ei voinut vastata mitään, vaan istui ääneti ikäänkuin olisi jotain odottanut. Erkki jatkoi sitten:
"Ettekö ole, Aino neiti, kuullut luonnon puhuvan teille useilla kielillä? Tehän olette syntyneet ja pienuudestanne saakka kasvaneet metsän ja tunturien keskuudessa!"
"Minä olen aina iloinnut luonnosta", vastasi Aino, "varsinkin kesäilloin, kun aurinko juuri on laskeutumaisillaan ja aallot loiskuvat rantaa vasten. Silloin johtuvat aina niin elävästi mieleeni kertomukset, joita olin kirjoista lukenut. Sentähden sanoivat he kaupungissa minua liian tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
"Vai niin", vastasi ylioppilas.
"Siellä kaupungissa ei ollut tilaisuutta nähdä kaikkea sellaista", jatkoi Aino, "ja sitä paitsihan oli siellä niin paljon muuta ajattelemista. Mutta nyt tuntuu minusta, niinkuin kaikki vanhat muistot taas heräisivät, nyt kun olen täällä niin yksinäni."
Ainon silmät säihkyivät hänen puhuessaan, mutta ylioppilas ei sitä huomannut, hän katsoi vaan alas maahan, repien irti sammalia ja kuunnellen ystävänsä sanoja.
"Niin, taitaa näyttää kummalliselta, kun minä näin puhuu teille", jatkoi hän, "sillä te ette varmaankaan voi ymmärtää minua, teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
"Onhan teillä Mathilda, teidän ystävänne. Eikö hän siis ole mitään?" kysyi ylioppilas katsahtamatta ylös.
"Niin, hän onkin ainoa, mutta hänestä saan kuulla ainoastaan joka toinen viikko. Silloin tuntuu minusta ikäänkuin kaikki heräisi minussa uuteen eloon, ja minä tulen taas yhtä iloiseksi kuin ennen, mutta se kestää vaan siksi kuin seuraavana päivänä olen toistamiseen lukenut kirjeeni. Ei ole mitään, johon minä voisin turvautua, ei mitään, johon voisin mieltyä."
Ylioppilas aikoi sanoa jotain, mutta pidätti itseään.
"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla teidän ystävänne?"
"Ei muita kuin henkikirjurin tytär", vastasi Aino halveksivalla äänellä, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin olueenpanosta ja leipomisesta."
"Minä luulen, neiti, voivani ymmärtää, vaikka te olettekin nainen ja minä mies. Te kaipaatte ystävää, johon voitte täydellisesti luottaa, jolle voisitte kertoa kaikki, mikä kirvelyttää sydäntänne, ollen varma siitä, että hän teitä täydellisesti ymmärtää."
Aino seisoi hetkisen miettiväisenä.
"Ehkäpä niin", sanoi hän hitaasti ja matalammalla äänellä.
"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta ei hänkään olisi voinut teitä auttaa, jos hän olisikin elänyt. Hän olisi kyllä voinut olla teille jotain, vaan ei kaikkea; te olisitte vaan tullut kärsimättömäksi, kun olisitte nähnyt, ett'ei hän olisi voinut ymmärtää teidän sisimpiä ajatuksianne, ja sentähden olisi hän kenties kutsunut teidän hellimpiä, ujoja ajatuksianne haaveilemiseksi. Ei, te — te kaipaatte ystävää, jolla olisi samallaiset lämpimät tunteet kuin teillä, ystävää, joka kuitenkin seisoisi teitä korkeammalla niin että hän voisi ohjata, neuvoa ja valaista teidän ajatuksianne."
"Niin, voisitteko löytää minulle ketään sellaista?" kysyi Aino katkerasti.
"Minä luulen, että mahdotonta olisi teille löytää sellaista. Vaan valitkaa itse", vastasi ylioppilas, "hän voi ilmestyä äkkiä, ja voi myös tulla myöhään, hän voi olla joku nainen, mutta eiköhän hän voi olla mieskin?"
Aino punastui, mutta ei vastannut mitään.
"Ja sitten ette saa pitää minäkään häpeänä rakastaa luontoa ettekä luulla itseänne sentähden liian tunteelliseksi. Olisihan silloin Kaikkivaltiaankin pitänyt olla liian tunteellinen, kun Hän loi ihmiset ja luonnon keskenäiseen yhteyteen ja samoin Paavalinkin, kun hän kirjoitti, että koko luonto huokaa vapautta. — — Mutta täällä tulee jo vähän kylmä ja pimeä, ja te sanoitte, että teillä olisi kiire kotiin. Ehkä olisi sentähden parasta, että jo ajattelisimme paluumatkaamme."
Aino hypähti ylös, pudisti hamettaan ja pysähtyi vielä hetkeksi ihailemaan näköalaa, ennenkuin hän astui alas vuorelta.
Kotimatkalla tuli taas puhe kävelyretkistä; ylioppilas kuvaili Norjan luontoa ja kansanelämää ja hän oli niin ihastunut kaikkiin vanhoihin muistoihinsa, ett'ei hän yhtään huomannut tulleensa pappilan veräjälle saakka ja seisovansa nyt pappilan pihalla. Aino ei pyytänyt häntä astumaan sisään; hän oli niin liikutettuna kaikesta mitä oli kuullut ja hämmästyneenä, kun näki kellon jo olevan niin paljon, ett'ei hän muistanut olla kohtelias. Luultavasti olisi ylioppilas kuitenkin niinkuin tavallisesti kieltäytynyt, jos hän olisikin pyytänyt. Sisällä huoneessa oli lamppu sytytettynä ja pastori istui lukemassa uusia sanomalehtiä, jotka juuri oli saanut. Kun Aino astui sisään pani hän ne pois.
"No, sinähän olit tänään pitkällä kävelymatkalla", sanoi hän, katsellen ystävällisesti tytärtään.
Aino istuutui sohvalle.
"Niin, ajatteles, isä, minä olin tuolla korkeimmalla tunturilla saakka", vastasi hän.
"Miten tulit sinä sinne? Oliko sinulla ketään kanssasi?"
Minkätähden oli Ainosta niin kummallista vastata tähän kysymykseen, minkätähden oli hänelle aivan mahdotonta saada sanat suustansa?
"Et voi uskoa kuinka hauska oli," vastasi hän vaan.
"Niin, minä tiedän, että tuolla ylhäällä tunturilla on ihanaa — mutta olitko yksinäsi," toisti pastori uteliaasti.
"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Aino vihdoinkin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi hänen äänensä vavissut. Kun hän nyt oli saanut sen sanoneeksi, ei se enään hänen mielestään ollutkaan niin kummallista.
"Vai niin, hän oli siis kanssasi — mitä hyvää hän tänään sinulle kertoi?"
"Hän kertoi kävelymatkoistaan ja paljon muutakin", vastasi Aino, haluten saada vielä enemmän puhua ylioppilaasta, "et voi uskoa, kuinka hauska oli kuulla häntä."
"Niin, hauska on kyllä puhua hänen kanssaan", sanoi pastori, joka ei enään tahtonut jatkaa tätä ainetta, vaan istui hiljaan tuolillaan, polttaen piippua.
Aino lepäsi sohvalla, syviin ajatuksiinsa vaipuneena; mutta äkkiä tunsi hän, miten isä häntä tarkasteli.
"Onko sanomalehdissä mitään uutisia?" kysyi hän, löytääkseen jotain uutta puheenainetta.
"Ei niin mitään. Preussilaiset kerskailevat niinkuin ennenkin", vastasi pastori puhaltaen savutuprun.
Taas oltiin ääneti, Aino vaipui uudelleen ajatuksiinsa ja pastori tarkasteli häntä.
"Tahdotko, että laulan sinulle?" kysyi Aino äkkiä, nousi ylös ja läheni pianoa.
"Kyllä, jos et vaan ole väsynyt, niin, —" vastasi pastori.
Aino soitti ensin muutaman säveleen ja rupesi sitten laulamaan vanhaa lempilauluaan: "Oi Ola, Ola, mun armahani." Oli pitkä aika siitä, kun tämä laulu oli kaikunut hänen huuliltaan, mutta nyt tulivat sanat kuin itsestään ja hänestä tuntui niin hyvälle laulaa sitä. Mutta tuskin oli hän ehtinyt alottaa kun pastori huudahti:
"Ei tuota, ei tuota, älä lapsi kulta enään laula tuota vanhaa laulua, vaan laula mieluummin jotain uutta, mitä olet oppinut, jotain Orfeuksesta, ne laulut ovat hauskoja ja sukkelia."
Aino totteli, otti Orfeus-nuotit hyllyltä ja rupesi laulamaan niistä. Hän lauloi ensin venyttämällä, niinkuin oli kuullut teaaterissa laulettavan; mutta jo ensimmäisen värsyn laulettuaan heitti hän vihon lattialle.
"Ei, isä, minä en nyt voi tätä laulaa, jonkun toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."
Sitten alkoi hän taas laulaa "Olaansa", ja sen jälkeen muita kansanlauluja, olipa niinkuin ne nyt olisivat herättäneet hänessä uutta eloa, hän lauloi niin iloisesti ja laulaessaan liitelivät hänen ajatuksensa yli laaksojen ja tunturien, missä ylioppilas oli niin usein astuskellut kontti seljässä.
Mutta olipa joku, joka sinä iltana seisoi ulkona kuuntelemassa laulua, eikä se kukaan muu ollut kuin juuri ylioppilas. Kun Aino oli mennyt sisään, oli tämä jäänyt hetkeksi seisomaan pihalle ja, väsynyt kuin oli, istahtanut penkille lepäämään. Sitten astui hän hitaasti tietä alas, mutta hän ei ehtinyt veräjällekään saakka kun jo kuuli sisältä huoneesta laulun säveliä, ja niinpä hän palasi takaisin, sillä Aino se luultavasti oli, joka lauloi. Hän istuutui penkille ja nyt kuuli hän venyttävällä ja kimakalla äänellä laulettavan lauluja Orfeuksesta. Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi tuota laulaa tällaisena päivänä ja tällaisten keskustelujen jälkeen — mutta eipä hän laulakaan sitä hyvin." — "Oi Ola, Ola, mun armahani", kuului taas sisältä, niin tunteellisesti, niin surullisesti; säveleet tunkeutuivat ylioppilaan sydämmeen niin valittavilta, niin lämpiminä. "Oi", huudahti hän iloisesti, "nyt laulaa hän oikein täydestä sydämmestään ja sielustaan, ja Jumalan kiitos että hän voi vielä laulaa." Hän seisoi kauan ja kuunteli tarkoin, painaen joka säveleen mieleensä. Kaikki ne laulut, joita Aino lapsena ollessaan tuona ensimmäisenä iltana oli hänelle laulellut, johtuivat nyt uudestaan hänen mieleensä täydellisempinä ja rikkaimpina — nyt oli hän täysikasvuinen nainen. Vihdoin nousi hän ylös penkille ja pilkisti ikkunasta sisään, sillä uutimet eivät vielä olleet lasketut alas. Niin, siellä istui Aino pianon ääressä ja lauloi juuri kuin hänelle:
"Ma ikkunassain näen sun,Oi armas ystäväni mun,Ja varjos mulle tuttu on,Vaan sisään pääst' on mahdoton."