Aino kuunteli tarkkaan, näyttäen kovin miettiväiseltä.
"Kuinka kummallista, ett'en ole koskaan ennen kuullut hänestä mitään", sanoi hän, "ja olenhan kuitenkin elänyt täällä niin monen monta vuotta. Mutta kuinka onnellinen lienee nainen, jolla on oma varma elämänsä määrä, jolla on edes joku, jonka edestä hän voi elää ja uhrata itsensä."
Ylioppilas katsahti Ainoon. Hän lausui nämät viimeiset sanat niin lämpimästi, että hyvin huomasi niiden kauan kyteneen hänen sydämmessään. Hänen silmäluomensa värisivät, mutta hän ei katsahtanutkaan ylioppilaasen, tarkastelihan vaan ilmaa, ikäänkuin olisi siellä nähnyt jotakin.
"Eikö teillä, Aino neiti, ole mitään elämänne määrää?" kysyi Erkki matalalla mutta sydämmellisellä äänellä. "Ei löydy ainoatakaan ihmistä ilman elämän päämäärää, se on kaikkialla, missä vaan on rakkautta. Meidän täytyy vaan saada se itsellemme selväksi. Ajatelkaammepa vaan tätäkin pitäjää, kuinka paljon voisitte täälläkin vaikuttaa. Sillä, uskokaa minua, kaikki ei ole niin valoisaa ja jaloa, kuin se, mitä tänään olen teille näyttänyt. Täällä on lapsia, jotka repaleisissa, likaisissa vaatteissaan päivät päästään meluavat ulkona, riitelevät, tappelevat ja tekevät kaikellaisia kepposia, kun ei heidän äitinsä löydä heille mitään sopivata työtä, jotka usein illalla näkevät isänsä juopuneena tulevan kotiin, kiroilevan ja riitelevän äidin kanssa. Täällä löytyy ihmisiä, jotka aamusta iltaan ovat ahkerassa työssä, mutta eivät koskaan ajattele muuta kuin mitä milloinkin ateriakseen saavat. Täällä on raakuutta ja sivistymättömyyttä, jota tuskin voitte ajatellakaan. Täällä olisi teillä, Aino neiti, laaja vaikutusala, sillä naisen käsi voi saada aikaan paljon enemmän, kuin koskaan miehen. Te voisitte ottaa jonkun noista lapsista pappilaan, antaa heille käsityötä tahi vähän tehtävää puutarhassa, te voisitte joskus ystävällisesti puhutella talonpoikia, ja silloin tekisitte hyvän työn, josta kansa on teitä siunaava ja palkitseva rukouksissaan, ja esim. sellainenkin viaton lapsensielu kuin Ingrid'in voi kylläkin rukoilla."
Erkki vaikeni ja katsahti Ainoon, mutta tänään tämä katsoa tuijotti vaan eteensä.
"Mutta te ette saa peljästyä", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitsemme rohkeutta, voidaksemme mennä köyhään, kurjaan mökkiin tahi istua sairasvuoteelle, mutta uskokaa minua, sitä ei teidän koskaan tarvitse katua. Kun kuolema on ihmisen silmien edessä, unohtaa hän kaikki kevytmieliset, turhat sanat, joilla tavallisesti salaa ajatuksensa; silloin saatte nähdä hänet oikeassa valossa. Ja eikö sekin ole ylevä ajatus, kun on tehnyt edes vähäisen osan kaikesta siitä, joka on velvollisuutemme. Minä en tiedä mitään, joka tekisi ihmisiä onnettomammaksi, kuin elämänsä viime hetkellä muistella entisiä aikoja, ja ikäänkuin peilistä nähdä edessään koko kulunut elämä vikoineen, virheineen ja myöntää sen olleen ilman sisältöä ja korkeampaa päämäärää, juuri silloin kuin tietää, että nyt kysytään vaan 'mitä elämäsi on ollut'. Se on kauheata. Ja kuitenkin alkavat useimmat elämänsä juoksun, sanomalla: 'meillä on vielä pitkä aika edessämme', ja sitten unhottavat he kokonaan oikean elämänsä; sen sijaan pitäisi heidän aina alkaa kuolemasta ja tämän leppymättömän opettajan edessä kysellä itsiltänsä: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Aino neiti, sanotteko vieläkin, ett'ei teillä ole mitään elämän päämäärää?"
Hän vaikeni hetkeksi ja katsahti taas Ainoon, mutta tämä loi silmänsä maahan, niin että ylioppilas ainoastaan hänen rinnastaan, joka huokui raskaasti, huomasi, että hänen sanansa olivat tunkeuneet syvälle Ainon sydämmeen.
"Juuri se on jaloa ja ylevää kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taas, "ett'ei se valitse ketään yksityistä, jota se pitää epäjumalanaan, siten sulkien silmänsä kaikilta muilta, vaan että se rakastaa kaikkia ihmisiä. Olkoonpa sitten mies, vaimo tahi vanhempamme, jonka olemme valinneet, häntä täytyy meidän rakastaa, niin että sydämmemme tulee siitä lempeämmäksi ja lämpimämmäksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsahti sitten Ainoon ja sanoi hitaasti: "en tiedä, uskallanko sanon ajatukseni?"
"Kyllä, sanokaa vaan", pyysi Aino.
"Teillä on myöskin, Aino neiti, joku, joka istuu kotona, odottaen teidän rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko, että hän on onnellinen? Tahi olisinko erehtynyt; eivät hänen kasvonsa ainakaan siltä näyttäneet? Minusta hän näyttää kaipaavan jotain ystävällistä kättä, joka ei toivoisi mitään parempaa, kuin voida tehdä hänelle hauskuutta, ystävällisiä silmiä, jotka aina seuraisivat häntä, lukien hänen sydämmensä sisimpiä ajatuksia, sydäntä, joka unohtaisi itsensä, vaikkapa se sitten saisikin sentähden taisteluakin kärsiä. Hän ei ole koskaan siitä puhunut, ehk'eipä hän itsekkään sitä tiedä; mutta ettekö luule voivanne tehdä hänen elämäänsä vähän onnellisemmaksi, Aino neiti?"
Aino ei vastannut mitään, koettihan vaan salata kyyneleitä, jotka vierivät hänen poskilleen. He kulkivat sitten ääneti pappilaan saakka; siellä ojensi ylioppilas kätensä jäähyväisiksi, sanoen:
"Hyvästi, Aino neiti, kiitos hauskasta seurasta."
Aino yritti puhua, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaakaan suustansa, ja ylioppilas ei päästänyt hänen kättänsä.
"Aino, — kiitos kaikesta, mitä olette tänään puhunut ja kaikesta mitä olette ollut minulle", sai hän viimeinkin sanoneeksi; mutta sitten repäsi hän äkkiä kätensä irti ja astui reippaasti yli maantien. Ylioppilas seurasi häntä silmillään, tuntien vielä hänen lämpimän kätensä omassaan, sillä Aino oli puhuessaan likistänyt sitä niin luottavaisesti. Hän tahtoi nähdä, kääntyisikö Aino, mutta hänpä ei kääntynytkään; vaan katosi näkyvistä ja ainoastaan lampun valo loisti vielä huoneen ikkunasta.
Ainon rintaa poltti, hän halusi niin hartaasti saada keventää sydäntänsä, hän juoksi ylös portaita omaan huoneesensa, heittäytyi vuoteelleen ja heltyi katkeraan itkuun.
"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, hyvä Jumala! — — tee minut vahvaksi, anna minulle voimaa rakastaa isääni, niinkuin minun pitäisi, — anna minulle anteeksi, Jumalani — — Älä heitä minua pois luotasi, vaan tee minut vahvaksi ja auta minua rakastamaan isääni!"
Hän itki, itki yhä vaan katkerammin ja rukoili, kunnes lopuksi vähän rauhottui ja nyyhkytti ainoastaan silloin tällöin. Vihdoinkin tyyntyi hän ja makasi aivan hiljaan, pää kätkettynä tyynyyn. Ei ääntäkään kuulunut, myrsky oli jo raivonnut loppuun. Sitten nousi hän ylös, otti kirjakaapista esille kirjansa, jonka oli saanut ylioppilaalta, sytytti kynttilän ja alkoi lukea; sivun sai hän vaan luetuksi, ja vaipui sitten ajatuksiinsa. Laskien käsivartensa kirjalleen istui hän kauan aikaa painaen päänsä kirjaansa.
Silloin kuului portailta Mathildan askeleet. Nähdessään Ainon istuvan pää käsivarsille vaipuneena, lähestyi hän häntä, sanoen: "no, joko olet tullut takaisin?"
Aino ei liikahtanutkaan, ja Mathilda, joka luuli hänen nukkuvan, hiipi hiljaan varpaisillaan tuolin taakse ja kurkisti kirjaan hänen olkapäänsä yli. Sitten luki hän ääneen pilkallisella painolla: "Missä löydämme naisen, joka tuntee oman horjuvaisuutensa, eikä kertaakaan elämässään olisi toivonut miehen kättä, johon nojautua. Mutta missä näemme naisen, joka ujosti olisi kätkenyt sydämmeensä tämän suloisen ajatuksen ja kärsivällisesti odottanut sen toteutumista, vaikkapa saisikin sitä odottaa kuolemaansa asti, ennenkuin olisi itse ilmoittanut sydämmensä tunteita."
"Ha-ha-ha! sepä oivallista!" — ja Mathilda oikein nauraa hohotti. "Aino, Aino!" huusi hän, pudistaen häntä. "Anna kultaseni minun lukea enemmän", ja hän otti kirjan Ainon käsivarren alta. Aino hypähti ylös ja tempasi sen pois. "Älä kajoo tuohon kirjaan, kuule, älä kajoo, se on liian hyvä sinun silmiesi saastutettavaksi, sen sanon sinulle suoraan." Mathilda otti askeleen taaksepäin ja katsoa tuijotti hämmästyneenä Ainoon, joka seisoi hänen edessään suuttuneena ja kiihoittuneena, kuin ärsytetty eläin häkissään.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "ei suinkaan ylioppilas ole vielä kosinut sinua?"
"Älä mainitse hänen nimeänsä, kuuletko", huudahti Aino, joka ei enää voinut pidättää itseään. "Sinä puhut hänestä, sinä, joka et enää ansaitse suudella hänen kenkänsä pohjiakaan. Hänellä on sydän, mutta mitä on sinulla? Hän voi puhua ylevää ja jaloa, mutta mitä voit sinä puhua? Hän voi tehdä hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä voit sinä? Sinä pyrit tänne, häiritäksesi talon rauhaa; niin, sen olet tehnyt. Sinä olet viekoitellut minua ja olet tahtonut tehdä minut samanlaiseksi kirjavaksi riikinkukoksi, kuin itsekin olet. Sinä olet tahtonut opettaa minua viihtymään samassa tyhjyydessä ja turhuudessa, jossa itse elät. Sinä luulet, että minä olen kuin hansikka, jota saatat vetää käteesi ja heittää pois oman mielesi mukaan. Minä olen ollutkin semmoinen, olen ollut kuin kurja koira, tottelevainen ja ilman omaa tahtoa, mutta näetkö, nyt olen muuttunut. Nyt on minussa herännyt aivan kuin uusi elämä ja sen on juuri ylioppilas saanut aikaan, nyt tunnen sinut enkä enää voi elää yhdessä sinun kanssasi. Sinä olet eroittanut minut isästäni, olet eroittanut minut täkäläisestä kansasta, joka on sinua paljon parempi; sinä olet eroittanut minut Jumalastakin, niin, sen olet tehnyt; mutta nyt en enää sitä kärsi. Pois täytyy sinun lähteä täältä, pois silmänräpäyksessä, minä en tahdo nähdä sinua luonani."
Mathilda oli aivan kalpea, hän puri hammasta ja yritti vastata, muttaAino kiiruhti portaita alas isänsä huoneesen.
Pastori istui kirjoittamassa lamppunsa ääressä, kun ovi avattiin ja sisään astui Aino kiihtyneenä ja silmät itkusta punaisina. Hän heittäytyi lattialle isänsä jalkojen eteen, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja katseli häneen nöyrästi ja lempeästi.
"Anna minulle anteeksi! anna minulle anteeksi, isä, kaikki, mitä olen rikkonut sinua vastaan". Itku valtasi taas hänet ja pää vaipui alas isän polville.
Pastori otti ihmetellen pois silmälasinsa ja laski ne pöydälle. Sitten hieroi hän silmiänsä ja katseli hämmästyneenä tytärtään.
"Mutta, rakas lapseni, mikä sinun nyt on?" sanoi hän, yrittäen nostaaAinoa pystyyn, "mitä sinä olet tehnyt?"
"Ei, ei, isä!" änkytti Aino, "anna minun maata tässä, siksi kunnes lupaat antaa minulle anteeksi. Niin, minä olen saattanut sinulle surua, minä en ole ollut sinua kohtaan sellainen, kuin minun olisi pitänyt olla; minä olen näinä viimeisinä vuosina kuljeskellut jouten täällä kotona, ajatellen ainoastaan itseäni enkä yhtään sinua. Minä en ole koettanut tehdä kotiamme sinulle hauskaksi, en ole puhunut sinun kanssasi enkä tehnyt mitään sinun tähtesi."
Kyynel kiilsi pastorin silmissä. Hän nosti tyttärensä ylös syliinsä, pyyhkäsi hiukset pois hänen otsaltaan ja suuteli hänen kyyneleisiä silmiään, sanoen lempeästi:
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Etkö sinä ole ollut minulle minään? sinähän olet ollut ainoa iloni."
Aino kallisti päänsä isänsä rinnalle.
"Sinä olet, isä, niin hyvä ja hellä minulle, minä en sitä ansaitse; mutta nyt lupaan tulla paremmaksi, niin, minä lupaan sen, ja sitten on meidän täällä kotona yhtä hauska kuin ennen muinoin."
Pastori hymyili, taputti tytärtään olkapäälle ja painoi hänet rintaansa vasten; ja Aino lepäsi siinä niin rauhallisesti, kuin lapsi äitinsä sylissä.
Vinnillä kuului melua ja hälinää. Matkalaukkua ja laatikoita kuljetettiin portaita alas, ovia paiskailtiin auki ja kiinni, ja kimakka naisen ääni kuului huutavan: "Halvar, Maria, Nils!"
Palvelusväki juoksi portaita ylös ja alas, ja hälinästä ei tahtonut loppua tulla. "Mitä tuo on, kultaseni?" kysyi pastori, kuunneltuaan tuota melua.
"Oi, — se on vaan Mathilda!" vastasi Aino säikähtyneenä, painaen päänsä vielä lähemmäksi isäänsä.
Kohta sen jälkeen seisoi Mathilda ovella, matkapuvussaan.
"Suuri kiitos koko tästä ajasta", sanoi hän pilkallisesti ja kumarsi ovella. "Kiitos ystävällisestä vieraanvaraisuudestanne."
"Hyvä ystävä, mitä tämä on?" kysyi pastori, aikoen nousta ylös; mutta Aino kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, niin ett'ei hän päässyt liikahtamaankaan.
"Aiotteko lähteä pois?"
"Kyllä, täytyyhän minun lähteä, kun minut tällä tavoin melkeinpä ajetaan ulos ovesta", vastasi Mathilda, hymyillen katkerasti; "eikä minun suinkaan enää tee mieli häiritä teidän iloanne."
"Mutta" — — keskeytti taas pastori.
"Ah, kysykää tuolta neidiltä, niin saatte kyllä tietää", vastasiMathilda, tehden lähtöä.
"Mutta, hyvä ystävä, ulkonahan on aivan pimeä", ja pastori koetti taas nousta, mutta ei voinut; "ei suinkaan lähdöllänne ole mitään kiirettä, ja tietysti jäätte ainakin yöksi vielä tänne?"
Aino ei vastannut, mutta lähestyi isäänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "oi, älä pyydä häntä jäämään, rakas isä!"
"Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilda, "olisi synti, jos ei kaupungissa mitä pikemmin saataisi tietää, miten täällä vieraita kohdellaan, ja ensi pysäyspaikkaan ainakin ehdin vielä tänä iltana."
"Mutta, minun rattaani pitää teidän toki — —"
"Ei kiitoksia, en mitenkään tahdo kuluttaa teidän mukavia, komeita ajopeliänne, talonpojan kärrit ovat jo valjastettuina; ja kiitoksia paljon olostani luonanne", vastasi Mathilda kumartaen ylpeästi. Hetken perästä kuulivat he jo Halvarin laahaavan perässään Mathildan tavaroita, ruoska läimähti, ja poissa oli Mathilda.
Kuinka hiljaiseksi kävi samassa koko talo. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin kellon nakutus keittiössä. Sisällä paloi lamppu kirkkaasti ja valoisasti, levittäen niin loistavan, lämpimän valon yli koko huoneen.
Pastori syleili hellästi tytärtänsä, katseli häntä sydämmellisesti ja pyyhkäsi pois hiukset hänen silmiltään. Aino makasi hiljaan kuin marmorikuva silmät ummessa ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli etsinyt ja kaivannut.
Mutta ulkona maantiellä suhisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja kärryissä istui Mathilda jutellen kyytipojan kanssa.
Seitsemäs luku.
Voitto.
Muutama päivä sen jälkeen tapasi ylioppilas maantiellä Ainon joka käveli yksin.
"Missä on ystävänne, Aino neiti?" kysyi hän ihmetellen.
"Ketä tarkoitatte?"
"Neiti Ravn'ia tietysti."
"Mathilda ei ole minun ystäväni."
"Eikö hän ole enää teidän ystävänne?"
"Hän oli kerran", vastasi Aino, "mutta, Jumalan kiitos, siitä on jo pitkä aika."
Ylioppilas katsahti Ainoon, joka seisoi niin levollisena ja totisena, näyttäen aikaihmisemmältä enemmän kuin koskaan ennen.
"Mutta asuuhan hän kuitenkin vielä teillä?" kysyi hän, hämmästyen vielä enemmän.
"Ei enää", vastasi Aino levollisesti.
"Mikä kartoitti hänet pois täältä? Aikoihan hän viipyä teillä koko kesän?"
"Minä karkoitin hänet pois", vastasi Aino lujalla, päättäväisellä äänellä, "minä en kärsinyt enää tätä 'valhe-elämää'."
Ylioppilas seisoi ensin hiljaan, silmäillen hämmästyneenä Ainoa, mutta sitten levisi hänen kasvoilleen kummallinen loiste, ja hän tarttui molemmin käsin Ainon käteen.
"Tottako puhutte, Aino? — jos te olette jättänyt muutkin entiset mielipiteenne, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedä, kuinka minua ilahdutatte. Nyt uskallan minäkin sanoa — — mutta en — — en — en voi nyt, vasta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Aino neiti? silloin tahdon kertoa teille jotain. Hyvästi, hyvästi."
Ylioppilas lähti ja Aino jäi yksin seisomaan maantielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, vaan kuitenki aavisti hän vähän ja sydän rnpesi sykkimään, mitä enemmän hän sitä mietti. Hän meni kotiin, omaan huoneesensa; mutta hiljaan oli hänen mahdoton istua, ulos täytyi hänen päästä; hän katseli, katseli uudelleen kelloa, mutta se ei ollut hänen mielestään käynyt koskaan niin hitaasti. Koko yön makasi hän vuoteellaan mietiskellen, yhä vaan mietiskellen, mahdotonta oli hänen ummistaa silmiänsä; vasta aamupuoleen nukahti hän hetkeksi, mutta ei saanut silloinkaan unilta rauhaa, yhä näki hän unessaan edessään ylioppilaan, iloisena kohottavana sormensa häntä kohti ja sanoen: "huomenna minä tulen ja silloin kerron teille jotain." Mutta mitäpä hänellä voisi olla kerrottavaa!
Niinkuin tuuliaispää tuli ylioppilas sinä iltana kotiinsa, säikäyttäen melkein pyörryksiin emännöitsijänsä, joka aina oli tottunut näkemään hänen hitaasti astuvan kotiin veräjän kautta, syviin ajatuksiin vaipuneena, silmät luotuina maahan ja kädet selän takana. Sitten soitti hän kelloa niin rajusti, kuin olisi tuli ollut valloillaan. Puurolusikka toisessa ja maitosiili toisessa kädessään juoksi vaimo avaamaan ovea.
"No, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti hän, katsellen ympärilleen, nähdäkseen, mitä ensin olisi pelastettava.
"Onko Juhana kotona?" kysyi ylioppilas hätäisesti, "käske hänen tulla sisään — paikalla."
"Tästä saat sinä, Juhana", sanoi hän, rengin tultua sisään lakki kädessä, ja hän otti jokapäiväisen nuttunsa, joka kerran oli harmittanut Mathildaa. "Voitko käyttää näitä housuja ja näitä saappaita, niin — saat ottaa nekin. Ja — hiljaa — kuules, Maria! huomenna saat tuoda sisään uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne ensin hyvästi". Juhana ja Maria katsahtivat ihmetellen toisiinsa ja sitten ylioppilaasen. Sitten alkoi Juhana kiittää.
"Ei kestä kiittää, — nyt tahdon mieluummin olla yksin", lisäsi Erkki, huomatessaan, että Mariakin aikoi ruveta puhelemaan.
Ylioppilas istahti sängyn laidalle ja pyyhkäisi molemmilla käsillään silmiään. Sitten hypähti hän ylös ja astui pitkillä askeleilla edestakaisin lattialla.
Silloin huomasi hän pöydällä kirjeen vanhalta ystävältään. Hän avasi sen ja selaili sivuja. Sen sisällys oli seuraava:
"Hyvä ystävä!
Suo anteeksi, ett'ei minun enään tee mieli olla yhtä hupsu kuin ennen, vaan puhun suuni puhtaaksi. Sillä sepä vasta on hullua, että sinä, vaikkapa ensin sanoit tulevasi iloiseksi kirjeestäni, ja vaikka niin pitkä aika on kulunut onnettomien päiviesi ajoilta, voit kuitenkin kirjoittaa minulle sillä tavoin, kuin viime kerralla! Etkö näe, mikä siitä on seuraus? Sinä elät vaan omassa mielikuvituksessasi, niin että sinä kerran vielä tulet kuin paavi vastustamaan koko maailmaa ja muutut homeiseksi, ynseäksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä ja joka suuttuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'nauti, iloitse nyt'. Mutta, mitä tuo hyödyttää sinua itseäsi, ja mitä sinä hyödytät muita, saarnatessasi tyhjille seinille; sillä, usko minua, maailma nauraa sinun äreyttäsi. Vaan siinäpä se onkin, sinä kaipaat enemmän maailmaa kuin maailma sinua. Maksatko sinä Jumalalle korot niistä monista luonnonlahjoista, joita Häneltä sait, siten että kietoudut kuin silkkimato omaan verkkoosi, kuollaksesi siihen? Jos sinä olisitkin saanut parantumattoman haavan ja vielä siitä kärsisit ja taistelisit, silloin en tahtoisi lisätä sinulle enää uutta kuormaa. Mutta kirjoitithan sinä itse voivasi katsella häntä ja koko nuoruuden aikaasi kuin kaunista kuvaa, jonka ulkopuolella sinä seisot, semmoisena kuin nyt olet. Minä luulisin myös, että sinun luonteesi on liian vahva ja reipas, voidaksesi koko elinajaksesi vaipua kuuvalounelmiin ja huo'ata kuin epätoivoon joutunut runoilija. Mutta kuuleppas, nyt sanon sinulle jotain aivan suoraan, koska olen ystäväsi: sinä et ole tullut ihmisvihaajaksi surusta, kun kadotit hänet, tuon ensimmäisen morsiamesi, vaan omasta ylpeydestäsi, joka tuntee itsensä loukatuksi ja sen tähden tahtoo tehdä vastarintaa, kuin tottelematon lapsi. Sinä tiesit, että sinulla oli enemmän kykyä ja parempia luonnonlahjoja, kuin useimmilla muilla, ja hän rakasti toista, joka ei mielestäsi ollut sinun vertaisesi; kas, se juuri on haava, ja siitä ajasta saakka olet sinä vihannut koko naissukua. Mitä hyvää heissä on sitä sinun ei tehnyt mieli nähdä, vaan toit esiin kaikki heidän pahimmat ja heikoimmat puolensa, joilla kyllästytit silmiäsi. Minä en voi uskoa, että nainen siellä kotosalla on niin huono tahi avioliitot niin onnettomia, kuin sinä niitä kuvailet; minä ainakin olen kokenut päinvastaista. Mutta, jos niin onkin, niin kenessä on syy? Syy on sinussa ja kaikissa niissä miehissä, jotka joko halveksivat naista tahi tekevät hänet orjakseen. Nainen on luotu miestä varten, ja kun ei mies tahdo olla todellinen mies, miten voisi siis nainen olla tosi nainen? Tutki sentähden itseäsi, hyvä ystävä, ja mieti, etkö löytäisi itsessäsi mitään syytä. Näyttää tosin nöyrältä, että tahdot kulkea hiljaista tietäsi ja tulla unohdetuksi, kaikkien hylkäämäksi; mutta mitenhän tuon nöyryyden laita lienee? Sinulla ei ole oikeutta kulkea omaa, hiljaista tietäsi, vaan päinvastoin täytyy sinun pyrkiä esiin, tuoda ilmi mielipiteesi, huomauttaa kaikille, mikä on suurta ja jaloa. — Niin, minä en nyt ole sillä tuulella, että tekisi mieleni kertoa sinulle matkastani; sillä minua niin suututti tuo sinun kirjeesi, että sanoin itselleni: 'hänelle en minä enää kirjoita.' Sitten rauhoutuin kuitenkin ja nyt kirjoitan sinulle nämät rivit. Ne tulevat tosin myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Odotan tuskallisesti vastausta tähän kirjeeseni, sillä joll'et toisin kirjoita, en enää koskaan luota sinuun.
Iloinen ystäväsiN. N."
Ylioppilas istui kirje kädessänsä. "Hyvä Jumala, olisinko voinut noin muuttua — mutta Jumalan kiitos, että se on ohitse. Niin, Jumalan kiitos, että se nyt on ohitse. En minä enää kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"
Samaa ajattelivat Maria ja Juhanakin, jotka istuivat ulkona keskustellen päivän tapauksista arvellen jos jotakin.
Seuraavana aamuna koputti ylioppilas pappilan ovea. Ei kukaan hänelle vastannut, ja hän astui sisään. Aino seisoi keskellä lattiaa, aikeessa mennä avaamaan ovea. Hän oli puettuna mustaan hameesen, pieni valkoinen kaulus kaulassa. Kalpealta hän tosin näytti, kun oli maannut niin vähän edellisenä yönä; mutta Erkin mielestä ei hän ollut koskaan näyttänyt niin sievältä. Ylioppilaskin oli tänään juhlapuvussaan, mustissa vaatteissa, kaulus kaulassa; kaulahuivikin, joka ennen tavallisesti riippui niin huolimattomasti, oli nyt sidottu sievään solmuun. Ainon mielestä eivät hänen silmänsä olleet koskaan näyttäneet niin lempeiltä ja syviltä kuin tänään. Erkki lähestyi häntä ja ojensi hänelle kätensä, Aino ojensi myös omansa, ja kumpikin tunsi kätensä vapisevan. "Minä lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "haluttaako Teitä istua ja kuunnella, kertoisinpa vaan omasta elämästäni."
Aino istahti sohvaan, ylioppilas hänen viereensä, vähän kasvot häneen päin.
"Te luulette ehkä, Aino neiti", alkoi Erkki, "että olen aina ollut tämmöinen jörö, tyly ja synkkä mies, joka mieluummin kulkee yksin omaa tietänsä; mutta olenpa minäkin kerran ollut iloinen, toivokas ylioppilas."
"Minä tiedän sen", vastasi Aino matalalla äänellä.
"Tiedättekö?" toisti ylioppilas ihmetellen. "Ehkä siis myös tiedätte, että olen kerran ollut kihloissa?" Tämän viimeisen sanan lausui hän puoliääneen, töin tuskin saaden sanat suustansa.
"Minä tiedän senkin", vastasi Aino, katsahtamatta ylös.
Ylioppilas hämmästyi vielä enemmän ja tarttui hänen käteensä.
"Mutta, yhtä ette suinkaan tiedä", jatkoi hän liikutettuna, "nimittäin, kuinka paljon pahaa olen teille tehnyt, kuinka olen teidän suhteenne erehtynyt ja kuinka paljon teillä olisi minulle anteeksi annettavaa."
Aino käänsi kasvonsa häneen päin, hänen silmänsä välkkyivät kirkkaasti.
"Niin, te ette sitä usko; mutta minä olen ajatellut teistä niinkuin kaikista muistakin naisista; olen luullut, ett'ei teillä olisi mitään korkeampaa pyrintöä, että olisitte kuin leikkikalu, hetken huviksi ja sitten heitettäväksi pois seuraavassa silmänräpäyksessä". Ylioppilas hengitti syvään, katsoi suoraan Ainon silmiin ja sanoi tyynesti, mutta lämpimästi:
"Ja sitten, sitten huomasin minä kerran erehtyneeni ja joutuneeni omiin pauloihini. Te olette minua vahvempi, Aino neiti; te olette saaneet minua uskomaan että ihmisen elämässä on tarkoitusperä, jonka perille kannattaa pyrkiä ja te olette tietämättänne kiinnittänyt sieluni itseenne ja nyt vasta huomaan, että te olette juuri se, josta olen uneksinut ja jota sieluni on kaivannut koko elinaikani."
Aino kallisti päänsä, hänen silmäluomensa värisivät, hän ei voinut sanoa mitään, mutta hänen kätensä vapisi ylioppilaan kädessä. Erkki katsahti häneen lempeästi.
"Nyt on teidän vastattava, Aino neiti", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen; "te ymmärrätte, mitä tarkoitan. Te olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voisitte levittää sinne auringon valon ja lämpöä. Te tiedätte, ett'en enää ole niin nuori; minä en voi tarjota sydäntä, täynnä iloa ja riemua, joka rakkaudellaan voisi muuttaa elämän kauniiksi runoudeksi; mutta, jos tahdotte käden, joka aina on oleva yhtä uskollinen, silmän, joka aina lempeästi teitä katselee, totisen miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea, kuin työskennellä teidän edestänne, ja joka tuntee tulevansa yhä voimallisemmaksi teidän rinnallanne — niin — niin tässä nyt olen. Tahdotteko, Aino neiti? voitteko rakastaa minua?"
Aino ei vastannut mitään, puristihan vaan ylioppilaan kättä: hänen kasvonsa loistivat autuaallista onnea, sillä nyt oli arvoitus selitetty ja sopusointu syntynyt, nyt hänen elämänsä määrä ei enää ollut ainoastaan velvollisuus, vaan ijankaikkinen onni.
* * * * *
Illalla istuivat kaikki kolme, pastori, ylioppilas ja Aino, salissa. Lamppu loisti kirkkaasti, mutta vielä kirkkaammin loistivat heidän iloiset kasvonsa.
"No, Aino, lähdemmekö nyt kaupunkiin, katsomaan sen komeutta ja loistoa?" kysyi Erkki.
Aino mietti hetkisen. "Niin, pyytämään Mathildalta anteeksi käytöstäni", sanoi hän, — "mutta palaammehan sitten taas pian kotiimme!"
Loppu.