— Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.
Pastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen vaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti ikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä: silmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.
— Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, — ja ymmärrän nyt paremmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti keskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten kristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka pitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko ole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: "älkää peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat." Päinvastoin kristinusko on sankarein uskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta, taistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi kuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos vihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen, jäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja ahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: "tulta olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt!… Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta."
— Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, — mutta nyt on maisteri Martta Pulkka pyytänyt sananvuoroa.
Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja, yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla tavallaan:
— Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä… Muuten sanon, että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan pastorille veljeskättä… Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin; minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan. Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että silloin tekisimme aseellista vastarintaa… Meidän on tänään keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa, vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa. Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä valtakuntia — Venäjää ja Ranskaa — vastaan, jotka olivat Saksan erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään ihanteen nimessä… Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko, että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui, että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon, että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata, silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!
— Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.
— Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: — neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän: uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet "mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin. Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.
Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas puheeseen:
— Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo — tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan. Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä, kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.
— Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori väliin, — ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta: hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?
— Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään kohauttaen, — ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi, mutta … mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita… Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän siveyskäsitteillämme aina ole sijaa … valitettavasti kyllä.
— Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?
— En mene tuomiota langettamaan… No tietysti ilmeinen hyökkäyssota anastus — ja valloitustarkotuksissa … mutta puolustussota, puolustussota, kun se on välttämätön…
— Entä jos ei se olisi välttämätön?
— Tjaa … siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa…
Kun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:
— Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro — isännälle itselleen.Eversti on hyvä.
Kun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi asettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli "päivän sankari" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli keskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin perinpohjaisia tietoja.
— Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja maailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä, jolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai ranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on paikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja paljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme luonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös ranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä mitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on sentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin myötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään päin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin puolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti Pulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin. Että ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä vallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että saksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina kansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään näet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään kehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme. Mutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat olleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä. Vai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari hirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905? Eikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti linnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin imperialismia ja "marinismia", ellei sitä kutsuta militarismiksi? Tilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista menoista — ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 — muodostivat sotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa 56,2 %, mutta Preussissa — tuossa militarismin kotimaassa! — 48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän militarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden militaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös ole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin varustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät tulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että Englanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa? Uskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet rauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet Saksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: "kuulehan, sisar, mitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me koetamme rauhassa sopia kanssasi." Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan Saksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että sanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava. Koetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan maailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä "paikkaa auringossa." Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä maailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun Saksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä taloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi. Mutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan Afrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä muuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin juutalaiset — ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet. Tätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin Englanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei ollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin. Ranska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita, heidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana arveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja ahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä Englanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan säilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: "antakaa minun vapaasti kehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa minullekin sija auringossa". Mutta semmoiseen suostuminen olisi liittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen tähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi, sen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.
Monet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken aikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen katkaisi.
— Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon minäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella uutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa liene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa hetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian näyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme välittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme pilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin maisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea — oikeampi ainakin kuin keskusvaltain, — sillä liittolaiset kävivät puolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja demokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat anastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä vastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä hyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee olemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse olla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen enemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa järkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin näkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta — mikä muuten minustakin suomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette, arvoisat ystävät?… Opettaja Vettenranta.
— Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua liittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy rehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa … niin, miksemme voisi sanoa, että rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen puolella?
— Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, — muuten joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi — ja siitä varjelkoon meitä Jumala.
— Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen mumina useiden naisten huulilta.
— Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen tarttuvaan tapaansa, — täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme. Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin. Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella, on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti ajattelemaan semmoista mahdollisuutta… En haaveile, onhan eversti Ansamaa käytännön mies… Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita odottamassa…
— Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, — että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua … ja ne, jotka niin haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle… Minun tekee kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?
Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän paikkaansa.
— Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät — vaikka liian myöhään.
— Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta innokkaasti.
— Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, — kyllähän Saksalle on etua Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.
— Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta.— Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.
— Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.
— Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas opettaja Vettenranta puheeseen, — sanovat, että Suomesta on lähtenyt paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä, joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti. Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut entiseen tapaansa … eikä kaikilla virallista passia ole ollut … jos lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?
— Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, — tuohan olisi suoraa valtiopetosta… Toivon, ettei huhussa ole perää… Keskustelumme on muuten luisunut perin vaaralliselle alalle… Minä ehdotan puolestani, ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät, ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän tunnettujen henkilöiden kuullen … venäläisellä santarmistolla on pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän epäluulonsa alaisiksi…
— Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, — voimme kaikesta sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi… Voisimmepa sillä vahingoittaa isänmaammekin asiaa… Mutta nyt ehdotan, että lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.
Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.
5.
— Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. — Ajattelepa, että joku täällä … no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo ketään epäillä … olemmehan vanhoja ystäviä … mutta…
— Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti, ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on oikein…
— Ajatukset vievät tekoihin…
— Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea…Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.
— Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden mahdollisuutena?
— Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana…
— Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen… Mutta minua se pelottaa… Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos omallatunnolla.
— Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari syöstäisiin valtaistuimelta…
Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle rovastille.
— No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi…
He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu. Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: — sano, että tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.
Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen. Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla, mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä, meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.
— Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta; sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.
Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan maasta.
— Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, — onneton ihminen… Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli todellisesti julma, hän enkä minä… Esiinnyin ehkä narrina, olin liian sangviininen uskossani … minähän tarkoitin hänen parastaan … ja uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja tahtoisin palvella hänen onneaan…
— Well, mutta asia?
— Asia … asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen milloinkaan on ollut… Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen… Niin, en voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa… Sitä varten olen tullut takaisin … olenhan teidän ystävänne kaikesta huolimatta … tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti minua juuri ystävyyden puutteesta…
— Kuuntelen.
— Niin, niin… Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja tietoja…
— Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.
— Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä, että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta? Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat, joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?…
— Hm … sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?
— Muutin.
— Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.
Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän hymyilevän ilmeen.
— Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.
— Well, arveli eversti venyttäen, — entä sitten?
— Entä sitten…?
— Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?
— En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies, esivallan käskettävänä … totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni tuleva käsky!
— Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään venäläisten käskyjä.
— Te ette ymmärrä asiata, eversti…
— Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä — sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?
— Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin perustuslakien kannalta!
— Hm … olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim. saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?
— Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa pettää.
— Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä siis antaisit ilmi jne.?
— En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.
— Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain muuta?
— On, kuului kolkko vastaus. — Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen. Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja, joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi suorittamaan virkatehtäviäni…
— Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä ilmaisi jonkun verran hämmästystä. — Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.
— Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki…
Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:
— Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä voisit asemasi pelastaa.
Hormio oli vaiti.
— Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, — etkä ole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni päätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin rikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen isänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen valintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta pyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani, ajattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla — rahalla?
Nimismies vaikeni yhä.
— All right, minä tahdon sinua auttaa.
Nämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä katsahtamaan ylös.
— Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, — jotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille… Kuinka paljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai … muutatko maasta pois?
Nimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.
— Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, — niin, uutta elämää alkamaan… Amerikkaanko?
— Vaikkapa Amerikkaan… Ruotsin kautta… Paljonko sanomme?…Sanommeko viisikymmentätuhatta?
— Viisikymmentätuhatta?
— Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?
— Viisikymmentätuhatta kruunua!… Oletteko niin rikas?
— Oletko sitä epäillyt? sanoi eversti Ansamaa hieman ivallisesti. — Kyllä tyttäreni olisi tuonut hyvät myötäjäiset… Kirjoitetaan siis 50,000 kruunua. Saat nostaa ne Tukholmassa. Tukholman Yksityispankissa on minulla juoksevalla tilillä aina vähän rahoja.
Näin puhuen eversti veti esille pöytälaatikosta shekkikirjan, johon rupesi kirjoittamaan. Nimismies seurasi katseellaan toisen liikkeitä ja ällistys hänen ilmeessään muuttui salaiseksi tyytyväisyydeksi ja voitonriemuksi.
Eversti taittoi huolellisesti valmiiksi kirjoittamansa shekin ja ojensi sen Hormiolle.
— Kas tässä, nyt olen tehnyt, mitä olen voinut hyväksesi. Nyt eroavat tiemme… Vieraani odottavat minua.
Hän nousi tuoliltaan.
— Hitto vieköön, eversti! huudahti nimismies äkkiä kiihkeästi ja hypähti pystyyn. — Nyt olen tehnyt halpamaisen työn, ottaessani teiltä vastaan nämä rahat. Tiedän sen ja tiedän, että te halveksitte minua. Mutta tietäkää tekin, ettei minulla ole pienintäkään kiitollisuuden tunnetta teitä kohtaan. Minulla ei siihen ole mitään syytä. Ja teillä ei ole mitään syytä halveksia minua. Sillä te ette ole minua auttanut. Sitä ette ole ajatellutkaan. Te olette vain auttanut itseänne. Oman itsenne pelastukseksi olette maksanut minulle nämä rahat. Me olemme vain ilveilleet. Te olette näytellyt viattoman osaa ja minä olen koko ajan vaiennut siitä, mitä teistä tiedän. Jos ennen olisinkin hiukan epäröinyt, niin olen nyt asiasta varma. Te, juuri te, herra eversti, olette se maankavaltaja, jota viranomaiset etsivät. Minä tiedän sen ja te tiedätte sen myöskin. Ja te olette koko ajan tiennyt, että minä sen tiesin. Ei meistä kumpikaan ole toistaan parempi.
Eversti Ansamaa oli rauhallisena kuunnellut toisen sanatulvaa. Kun nimismies vaikeni, kysyi hän:
— Onko sinulla muuta lisättävänä? Jollei, olemme siis kuitit. Noista syytöksistäsi vastaat itse. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta ajattelet. Vaikuttimistani ja teoistani vastaan itse Jumalani edessä. Vielä kerran, toistamiseen tänä päivänä täytyy minun siis näyttää sinulle ovi. Hyvästi, Hormio.
Nimismies näytti epäröivän. Everstin horjumaton lujuus vaikutti häneen.
— No, no, suokaa anteeksi … ehkä kuitenkin on paras erota sovussa. Älkää olko niin ylpeä, eversti Ansamaa, voihan teidänkin hetkenne lyödä.
— En tarvitse neuvojasi.
— No niin, hyvästi siis … ja kiitoksia avustanne. Nimismies kumarsi ja poistui eteiseen. Eversti seurasi häntä hetken perästä ja kulki sivulle vilkaisematta suoraan saliin.
— Pirullisen ylpeä mies, mutisi Hormio, katsoen everstin jälkeen. — Mutta rikas. Ja rikkaalla on varaa ja valtaa. Samassa hän muisti shekin, jota piteli kädessään, avasi ja luki sen. Hänen silmänsä kävivät nyöreiksi hämmästyksestä ja pettymyksestä.
— Mitä hittoa tämä on! huudahti hän itsekseen. — Maksakaa Herra Antero Hormiolle viisikymmentätuhatta kruunua, mutta allekirjoitus! Jarl Dagobert! Onko shekki mitätön vai onko sillä pirulla Dagobertin nimellä rahoja Tukholmassa? Aioitko vetää minua nenästä, senkin "eversti"? Sen saat maksaa. Hän pisti shekin lompakkoonsa, etsi päällys-vaatteensa ja poistui talosta.
6.
Rovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen rauhassa juttelemaan.
— Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin vanhan kirkkoherran huomautukseen. — Hän ei vihaa mitään niin kuin sortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla vapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin Yhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan. Muistan, kuinka äiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän oli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi espanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan amerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi kuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin odottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina kyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten pari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun manifestin aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä vuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta. Muistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: "on kerrassaan häpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi, sivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta." Hän olisi monta kertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut. Hän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten hento ja hieno hän oli… Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei luullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä… Sitten sairastui äiti ja kuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin Silloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet kutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa, kuten tiedätte… Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän kansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.
— Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, — ja jalot hänen ajatuksensa, — sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta huolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa. Vanhuksen houreita ehkä … mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos venäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on puhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua epäluulon ja vainon alaiseksi… Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi isäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.
Linda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi toisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.
— Se on totta, setä, hän myönsi. — Olen ollut ja olen vieläkin huolissani.
— Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. —Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.
— Olen sen tehnyt … juuri tänään.
— Ja isäsi?
— Oh, setä, hän on niin ihmeellinen — suuri, jalo, varma itsestään. Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin levottomuuteni…
Rovasti jäi mietteisiinsä.
— Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen. — Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa? Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on huulilla…
— Totta kyllä, myönsi rovasti, — jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!
— Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn hymyillen, — mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin, miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.
— Hm … ehkä olet oikeassa.
He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa, joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.
Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut vaikeata, — tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin ankarasti salassa. — Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta päättävästi:
— Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?
Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi, että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua kuuntelemaan.
Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.
— Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä, — jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.
Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli kunnioittanut nimellä "himmeän lilanvärinen rokokoounelma". Tämä nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski tohtorin istumaan tuolille eteensä.
— Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta, — minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton isän puolesta.
Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen ystävänsä, että hätä oli käsissä.
— Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.
— Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin alhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on niihin jollain tavalla sekaantunut — vaikka hän ei sitä avoimesti tunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään päivällä kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi: "varota isää, häntä uhkaa vaara." Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata, mutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli minua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen vaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi, mutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että isää…
— Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana…
— Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla minua —
— Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?
— En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän oli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle selvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän virkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, — nyt olen varma siitä, että se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi venäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä, tuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi, pelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?
— Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen? Vaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit kunniasta?
— Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä tuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko minun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?
— Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla äänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. — Tarkoitan, että se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori selittämään. — Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän tahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän tiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.
— Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä nimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa meitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan vastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta vastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan kallisarvoisen… Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko pulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion. Hän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei tuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät? Varmaankin jotakin hirveätä isää vastaan… Oi Helmer, mitä nyt on tehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt perille heidän juonestaan… Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän sinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen selvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet, ystäväni?
— Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan clairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään venättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista, että heidän keskustelunsa jo on päättynyt… Missä olit näkevinäsi heidän puhuvan?
— Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy… Mutta oletko varma siitä että nimismies osaa venäjänkieltä?
— Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja ilmiantokeskustelussa toimeen tulee…
— Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään todistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken… Ja minä tunnen, että tämä on perin vakavaa…
— Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi… Mielestäni sinun näkysi jo itsessään on todistus…
— Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla… Jos voisimme käskeä isän tänne nyt heti… Ehkä on paras puhua hänelle… Jokainen minuutti on kallis… Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän tulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille sillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin… Varmasti juovat jo teetä… Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?
— Jään tietenkin, jos niin tahdot.
— Ja sinä puhut isälle?
— Puhun.
— Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?
— Olen, Linda.
— No, sitten lähden… Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te silloin vielä olette täällä…
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen odottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului alhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä ajatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän kiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla loukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara. Hän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että Hormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän — Helmer — tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi pälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi voinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta lämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä ajatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen oli paljasta juonta — ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä suurinta osaa.
Tahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan asiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa takana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli sedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin kuin oli luvannut.
Hän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa astui huoneeseen.
— Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin pakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on mentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa… Ilveilettekö kanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön kaikkein pyhimmässä — onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko kosinut? tahdotko siunaukseni?… Tapasi pyytää sitä on verrattain omituinen!
Everstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti — ehkä hieman liian hilpeä, ajatteli Helmer.
— Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on mielestämme kaukana…
— Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?
— On, mutta etkö sinä istu?
— Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän — vieraat tuolla alhaalla…
— Koetan olla mahdollisimman lyhyt… Linda on kertonut minulle kaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää… Me olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin salaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua…
— Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?
— Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion keskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti aivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden miehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä. Linda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä tavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin, että ensin puhuisimme sinun kanssasi.
Jos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän pettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä oli läpeensä vakava.
— Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, — aivan oikein siinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo. Hillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana puhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia… Tule, mennään alas.
Nyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi ihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi ja seurasi Lindan isää alakertaan.
7.
Puoli tuntia myöhemmin eversti, hänen tyttärensä ja tohtori Grahn istuivat kolmisin Lindan pienessä salongissa. Vieraat olivat poistuneet, nähtävästi iloisina ja hyvällä mielellä, monet vakuutellen, että illan keskustelu oli ollut omiansa varmistamaan heitä valtiollisissa mielipiteissään, tai että he olivat saaneet uusia herätteitä ja siksi toivoivat samanlaisen tilaisuuden pian uudistuvan. Heidän mentyänsä oli eversti Ansamaa ilmoittanut haluavansa keskustella Lindan ja Helmerin kanssa.
— Helmer kertoi minulle toisesta näystäsi, Linda, ja koska sekin oli epämääräinen, ehdottaisin, että ottaisimme selon asiasta. Onko sinulla mitään sitä vastaan, lapseni, että pannaan toimeen selvänäköisyyskoe? Oletko liian väsynyt antaaksesi tohtorin hypnotisoida sinut?
Linda oli selittänyt isänsä ehdotuksen johdosta olevansa valmis mihin tahansa, ja kuten sanottu, nyt he olivat parhaillaan kolmisin hänen huoneessaan.
Linda oli mukavassa asennossa leposohvalla, silmät suljettuina, tohtori istui tuolilla hänen vierellään, käsissään tytön oikea kämmen. Eversti taas istui loitommalla pianotuolilla. Kaikki olivat ääneti, miehet kunnioittavasti odottaen, että nuoren tytön ihmeellinen kyky alkaisi itsestään toimia.
Oikeastaan on väärin puhua hypnotismista näiden näytteiden yhteydessä; sitä sanaa käytettiinkin vain paremman puutteessa. Lindaa ei näet vaivutettu uneen; hän oli täysin hereillä, tohtori vain ajatuksellaan ja tahdollaan auttoi häntä "sulkemaan ulkonaisia aistejaan". Se oli jonkinlaista suggestiota, joka antoi tukea Lindan omalle autosuggestiolle. Pienestä pitäen oli Lindalla ollut tämä niin sanoaksemme mediumistinen kyky, jonka hän oli äidiltään perinyt, ja joka ei ole tavaton Amerikassa. Se oli alussa toiminut ainoastaan omavaltaisesti, langettanut tytön silloin tällöin odottamatta ja näennäisesti ilman syytä "loveen", vienyt hänen sielunsa henkimaailmaan ja näyttänyt sille monenlaisia salatuita asioita. Ymmärtämättömät vanhemmat olisivat pitäneet tytön kohtauksia sairaustapauksina ja käyttäneet häntä yhtä ymmärtämättömissä lääkäreissä. Onneksi sekä Lindan äiti että hänen isänsä olivat osanneet katsella hänen kykyänsä toisilla silmillä ja auttaneet sen kehitystä niin luonnolliseksi kuin mahdollista. Vielä Linda ei ollut saanut sitä täydellisesti valtaansa, vaikka hänen välistä onnistuikin itse asettua tarvittavaan tilaan. "Aivojen tyhjentäminen", kuten hän sitä nimitti, ei ollut hänelle helppoa. Herättääkseen toimintaan sisäistä aistimuskykyään eli selvänäköisyyttään täytyi hänen näet sulkea ulkonaiset aistit, olla mitään näkemättä, kuulematta j.n.e., ja — mikä oli kaikista vaikeinta — lakkauttaa omat ajatuksensa. Pieninkin kiihtymys teki tämän mahdottomaksi, ja hän kykeni sen tähden ani harvoin omin voimin suorittamaan aivojensa tyhjentämisen. Mutta parina viime vuotena oli hänellä ollut suurta apua Helmer Grahnista, jonka tyyni, hieman hidas, mutta upporehellinen ja luotettava persoonallisuus vaikutti häneen erinomaisen rauhoittavasti. Tohtori oli kerran Lindan sairastaessa päässyt hänen omituisuutensa perille, — jota muuten pidettiin visusti salassa, — ja vaikka hän alussa lääkärinä oli sekä ihmetellyt että epäillyt ja epäillyt enemmän kuin ihmetellyt, oli hänen lopulta täytynyt myöntää, että asiassa oli perää. Kuten tämmöisissä tapauksissa on pakko käydä, silloin kun rakkaus on ohjaksissa, muuttui skeptisismi mitä sydämellisimmäksi ihailuksi, ja Lindan salaperäinen kyky oli nyt tohtorin silmissä kirkkain helmi hänen hyveittensä ja täydellisyyksiensä diadeemissä. Hän oli sen tähden aina valmis auttamaan ja lisäämään tytön henkistä voimaa omalla harjoitetulla tahdollaan ja keskityskyvyllään.
Tarkoitus oli tälli kertaa, että Linda sisäisellä näkemiskyvyllään hakisi käsiinsä nimismiehen ja ottaisi selvää hänen hommistaan. Kymmenkunnan minuuttia kestäneen vaitiolon jälkeen hän alkoikin puhua. Hänen lauseensa olivat lyhyitä ja katkonaisia, pienten paussien keskeyttämiä.
— Nyt tunnen olevani nimismiehen luona… En näe mitään selvästi, on niin sumuista… Sumu hälvenee… Nyt erotan huoneen, kyllä olen nimismiehen kodissa… Hän on yksin, istuu kirjoituspöytänsä ääressä… Lamppu palaa pöydällä… Hän on hyvin kärsivän näköinen… Hän ottaa lompakon taskustaan … avaa … etsii lompakosta paperin… Minä tunnen, että hän on omantunnon tuskissa … kunpa osaisin nähdä, mitä hän ajattelee… Odottakaapa… Hän kuohuu vihasta… Ketä kohtaan? Koetan katsella… Ah, isää!
Linda huudahti ja oli vähällä tempaista kätensä tohtorin kourista.Mutta tohtori oli varuillaan eikä päästänyt irti hänen kämmentään.
— Rauhoitu, Linda, rauhoitu. Kaikki riippuu siitä, että säilytät mielenmalttisi. Mitä Hormio isästäsi ajattelee?
Linda huokasi syvään useampia kertoja, ennen kuin jatkoi.
— Älä pyydä, en osaa katsella… En ainakaan vielä… Hänen vihansa oli niin ruma… Koetan seurata hänen liikkeitään… Nyt näen taas… Hän istuu yhä pöytänsä ääressä… Hän on levittänyt paperilapun eteensä pöydälle… Hän silmäilee sitä … vihaisen näköisenä… Hän naputtelee nyrkillään pöytään… Hän mumisee jotakin itsekseen… Aa, minä kuulen… Hän sanoi: "sinä petit minut, eversti, mutta minä olen kostanut!"… Ah, sydäntäni, ah, sydäntäni… Koetan, koetan rauhoittua, älä pelkää, Helmer… Tahdon nähdä, mikä tuo paperi on, joka on hänen edessään … käsi on sitä peittänyt … nyt näen … mitä? se on vekseli, se on shekki … samanlaista shekkipaperia, jota isä käyttää … tahdon lukea…
— Jo riittää! keskeytti eversti lähestyen. — Etkö sinä, Linda, voisi mennä ajassa taaksepäin?
Mutta näkijä ei kuullut. Hän jatkoi puhettaan häiriintymättä, melkein kiihkeästi.
— Tahdon lukea … odottakaa … se on vaivaloista … mutta nyt…"Utbetalas åt herr Antero Hormio femtiotusen kronor… Jarl Dagobert…"Isä, isä, mitä sinä olet tehnyt? Mitä varten?
Hän huudahti viimeiset sanansa epätoivon tuskalla ja lyyhistyi tyynylle kuolon kalpeana.
— Linda! lausui tohtori rohkaisten, mutta tyttö ei kuullut. Hän makasi tajuttomana sohvalla. Silloin tohtori päästi hänen kätensä ja ryhtyi sen sijaan herättämään pyörtynyttä. — Setä Olavi, ole hyvä ja tiedustele, onko heillä tarjoilussa vielä kuumaa teetä tai kahvia, ja käske tuomaan joutuin, hän puheli everstille, samalla kuin hän taitavalla kädellä, vaikka hellävaroin, aukaisi näppäimistä Lindan hameenliiviä, jotta hengitys kävisi helpommin, ja piteli ruumista niin että pää oli retkallaan taaksepäin, jotta veri siihen juoksisi. Hän ei ehtinyt katsoa taakseen, miten eversti suoritti tehtävänsä, mutta kuuli, että ovessa käytiin.
Pian Linda heräsikin tainnoksista. Tohtori laski hänet hellävaroin takaisin sohvatyynylle ja hymyili rauhottavasti, mutta samalla ujosti, kun Linda ihmetellen ja kysyvästi katsahti ympärilleen.
— Missä on isä? kysyi tyttö.
— Hän meni hakemaan jotain lämmintä juotavaa sinulle.
— Miksei hän soittanut?
— Kas! ihmetteli tohtori, joka nyt vasta älysi, että everstin poistuminen oli ollut tarpeeton.
Mutta samassa koputettiin ovelle ja Mari toi tarjottimella kupin höyryävää teetä.
— Sepä hyvä, sanoi tohtori nousten paikaltaan ja otti tarjottimenMarin kädestä. — Kiitoksia, kyllä me nyt tulemme toimeen.
— Tietääkö Mari, missä eversti on? kysyi Linda.
— Eversti on puhelimessa … tuossa käytävässä, vastasi tyttö hieman ällistyen.
— Kiitos.
Palvelijatar meni, ja tohtori tarjosi Lindalle teetä, joka näkyi vaikuttavan virkistävästi.
— Luuletko, että isä palaa?
— Tietysti, vastasi tohtori, vaikkei hän ollut suinkaan varma mistään. Hän oli äärimmilleen hämmästynyt. Tuo shekki Lindan näyssä oli täydellinen arvotus, ja hän oli äsken pannut merkille, että setä Olavi oli koettanut keskeyttää Lindaa.
— Menisitköhän katsomaan, missä isä viipyy? kysyi tyttö puoleksi pyytäen. Näkyi, että hän oli tietoinen kaikesta ja selvästi muisti mitä oli tapahtunut.
— Voinhan mennä, vastasi Helmer nousten, mutta samassa ovi aukeni ja eversti Ansamaa palasi huoneeseen.
— Suokaa anteeksi, lapset, että poistuin, sanoi hän, — se aiheutui sinun näystäsi. Ymmärsin, että Hormio epäili shekkiäni vääräksi kun en muistanut ilmoittaa hänelle, että Tukholman pankissa käytän nimeä Dagobert. Sen tähden kiiruhdin puhelimeen.
Hänen äänensä ja katsantonsa oli niin avomielisen iloinen ja rauhallinen, että molemmat nuoret tunsivat hämmästyksensä yhä kasvavan.
— Isä, isä, mitä varten sinä kirjoitit Hormiolle viidenkymmenen tuhannen kruunun pankkishekin?
— Well, tyttöseni, sanoi eversti ja istuutui, — en aikonut sitä ensin sinulle kertoa, mutta koska olet semmoinen Sherlock Holmes, ettei mikään pysy salassa sinun katseeltasi… Well, täytyyhän sinun myöntää, ettei viisikymmentä tuhatta ole suurikaan lohdutus miehelle, joka oli toivonut saavansa sinut ja kaupan päälle koko meidän omaisuutemme…
Ja eversti nauroi sydämellisesti.
— Mitä tarkotat, isä? Oletko antanut nimismiehelle rahaa, että hän heittäisi toiveensa minuun nähden?… Mutta minähän jo annoin hänelle rukkaset!… Ja koska se sitten tapahtui?
— Koska? Tänä iltana. Hän kävi puheillani juhlamme aikana.
— Isä, sinä salaat jotain. Tässäkin piilee jotain. Myönsithän itsekin tänään päivällä, että sinulla oli salaisuus. Miksikä sen peität? Miksemme saa olla siitä osalliset, minä ja Helmer? Minä olen sinun tyttäresi, Helmer on lähin ja ainoa sukulaisemme, luuletko, että me sinut pettäisimme? Emmekö ole sinun parhaimmat ystäväsi? Kuinka sinulla on sydäntä, isä, antaa minun tällä tavalla kärsiä?
Linda rukoili äänellään yhtä paljon kuin sanoillaan, ja tohtori tunsi merkillisen liikutuksen sydämessään, kun tyttö tällä ihmeellisellä hetkellä teki hänestä vertaisensa ja liittolaisensa. Hän olisi tahtonut langeta polvilleen tytön eteen ja vannoa palvelevansa häntä ikuisesti pyytämättä muuta palkkaa kuin tämän ainoan taivaallisen tunnustuksen.
Eversti oli käynyt perin totiseksi. Hän istui kotvan aikaa mietteissään, katsellen vuoroin tytärtään, vuoroin nuorta tohtoria, jonka kasvoja hän luki kuin avattua kirjaa, ja lausui sitten puoliääneen:
— Ymmärrän, että teillä on mielestänne syytä moittia minua… Olin jo päättänytkin ilmaista asian teille… Olisin sen aikoja sitten tehnyt, ellei minua olisi sitonut vaitiolon vala ja ellen teidän itsenne takia olisi pitänyt parempana vaieta. Sillä kun nyt kerron teille salaisuuteni, joudutte vaikeaan asemaan…
Hän keskeytti puheensa hetkeksi, ja toiset odottivat jatkoa mitä suurimmalla jännityksellä.
— Te olette molemmat jo ymmärtäneet, että salaisuuteni on valtiollista laatua… Pitkiin selityksiin ei minun tarvinne ryhtyä… Kuulun salaiseen poliittiseen järjestöön, jonka päämääränä on Suomen valtiollinen itsenäisyys… Te tiedätte, etten ole koskaan rakastanut venäläisiä. Venäjä ei sovi Suomen isännäksi. Suomi hoitakoon itse omat asiansa… Nykyisen sodan kautta uskomme varmasti tämän päämäärän tulevan saavutetuksi. Euroopan olot tulevat sitä vaatimaan. Mutta Venäjän imperialistiselle politiikalle ei ole edullista kadottaa Suomi. Sentähden Venäjä ei vapaaehtoisesti luovu tästä maasta, mutta se tulee siihen pakotetuksi. Saksalle Suomen erottaminen Venäjän valtakunnasta sitä vastoin on edullinen, ja sen tähden voimme itsenäisyyspyrkimyksissämme odottaa myötätuntoa, ymmärtämystä, jopa avustustakin siltä taholta. Luonnollista on näin ollen, että innolla seuraamme Saksan sotaisia voittoja ja soisimme kaikesta sydämestämme, että kykenisimme Saksaa auttamaan… Tämmöinen puhe on teille raskas kuulla, te kun ette ollenkaan hyväksy sotaa. Mutta minulle, vanhalle soturille, on aivan luontaista luottaa sotaan ja sodan saavutuksiin. Missä olisi Cuban vapaus tällä hetkellä, ellei se olisi taistellut itseänsä vapaaksi espanjalaisten kahleista? Ei Suomenkaan vapaus tule meille paljaana lahjana ylhäältä. Täytyy meidänkin taistella ja uhrata itsemme ja omaisuutemme Suomen vapauden puolesta. Mutta se onkin ihanne, jonka puolesta kannattaa kuolla — eikä ainoastaan kuolla, vaan myös kärsiä. Minä ihailen ja kunnioitan niitä suomalaisia nuorukaisia, jotka rakkaudesta isänmaahansa ovat lähteneet Saksaan valmistaakseen Suomelle valoisampaa tulevaisuutta! Heidän uhrinsa ei mene hukkaan. Joskin nyt heidän tekoaan kammotaan, tullaan sitä kerran siunaamaan… Ja minä olen lukeva ainaiseksi kunniakseni, että olen osannut olla heille avullinen siinä jalossa työssä!
Eversti Ansamaa oli alussa puhunut tunnustellen, ikään kuin tuomariensa edessä, mutta lopulta hänen kasvonsa loistivat suurta sisäistä vakaumusta ja riemua. Hämmästyksensä ohella tunsi tohtori aivan kuin häpeätä siitä, että tuossa hänen edessään oli vanha mies, jonka tunteet olivat voimakkaat, jalot ja idealistiset kuin nuorukaisen, joka osasi rakastaa ja vihata paljon, paljon kiihkeämmin ja voimakkaammin kuin hän, joka oli melkein puolla nuorempi. Ei Lindakaan osannut muuta kuin syvimmästä sielustaan ihailla ja rakastaa isäänsä. Mutta hirmun kuiluna aukeni hänen eteensä se vaara, johonka isän salaisuus voisi heidät kaikki syöstä. Hän ei jaksanut uskoa sotaan ja sen kautta saavutettavaan onneen, vielä vähemmin siihen hirmuiseen askeleeseen minkä isä oli ottanut liittyessäni tuohon pelottavaan salaiseen järjestöön.
— Minun täytyy nyt pakostakin, kuului taas everstin ääni, — vaatia teiltä vaitiololupaus. Te käsitätte, että näistä asioista ei voi hiiskua sanaakaan.
— Sehän on selvä, isä, vastasi Linda ja lupauksensa antoi myöskin Helmer. — Olen niin kiitollinen, isä, että kerroit tämän meille. Minun on paljon helpompi olla nyt, kun tiedän totuuden… Mutta hirveälle vaaralle olet asettanut itsesi alttiiksi, rakas, rakas isä…
— Mitä minun vaarastani, lapsi! Olen vanha sotamies, en pelkää mitään itseni puolesta, mutta tunnustan, että joskus olen ollut levoton sinun puolestasi, Linda … he voisivat ehkä tehdä sinullekin jotakin, jos saisivat minut käsiinsä…
— Ei, isä, älä siitä ole huolissasi. Mitä he yksinäisellä, heikolla naisella?
— Sentähden olenkin tahtonut pitää sinut kaiken ulkopuolella. Mikä nyt on tapahtunut, on tapahtunut olojen pakosta, sen te voitte todistaa molemmat.
— Täydellisesti, setä Olavi, myönsi tohtori. — Enkä voi sanoin ilmaista kuinka kiitollinen olen luottamuksestasi… Mutta suotko minun tehdä periaatteellisen kysymyksen?
— Ole hyvä.
— Oletko koskaan, setä Olavi, ja onko tuo mainitsemasi salainen järjestö koskaan tullut ajatelleeksi Anjalan liittoa? Eikö Sprengtportenilla ollut sama ihanne kuin teillä: Suomen itsenäisyys? Eivätkö hän ja hänen miehensä erehtyneet keinoistaan, kun Ruotsin vallan aikana turvautuivat Venäjän apuun? Ja eikö nykyinen liitto tee itseään syypääksi samaan erehdykseen, etsiessään apua taas vieraalta vallalta?
— Kuka sen on sanonut, että Anjalan miehet olivat väärässä? vastasi eversti innokkaasti. — Eikö päinvastoin historia ole todistanut heidän arvostelleen ajan merkkejä oikein? Sprengtporten oli todellinen isänmaan ystävä. Tietysti Anjalan liitto sai valtiopetoksen leiman, kun ei siinä onnistuttu. Myöhemmin kuitenkin kävi niin kuin Anjalan miehet olivat laskeneet. Ruotsi ei kyennyt hallitsemaan Suomea. Itsenäisyyttä Suomi tosin ei silloin vielä saavuttanut, mutta Suomen kansa ei siihen ollut valmiskaan. Vasta viime vuosisadalla heräsi Suomessa kansallistunto, vasta nyt on kansa kypsä ottamaan vastaan itsehallinnon.
— Mutta jos käy, niin kuin sata vuotta sitten kävi? Suomi ei joudu itsenäiseksi, vaan toisen vieraan vallan alle! Mikä estäisi Saksaa pitämästä Suomea valloitusmaanaan, jos sen avulla pääsemme irti Venäjästä?
— Katso, Helmer, on olemassa historiallinen oikeus ja historiallinen kehitys. Ajat eivät tänään ole samat kuin sata vuotta sitten. Historia ei tänään suvaitse, että Suomi vaihtaa isäntää, vaan että Suomi tulee vapaaksi. Suomen kansa sen itse tietää ja tuntee. Se ei enää tahdo olla orjana. Anna sen hetkeksi herätä vapauden tuntoon — eikä se enää siitä luovu. Se kuolee mieluummin.
"Tuossa miehessä on uskoa", ajatteli tohtori itsekseen, ja Lindakin tunsi hetkeksi kuin suuren mahtavan siiven suhinan, joka pyyhkäisi mennessään kaikki huolet ja pelot.
— Uskokaa minua, lapset, ei ole hätää enää maailmassa. Uusi aika on tulossa, kansojen vapauden aika. Venäjällekin teemme vain palveluksen, kun tahdomme siitä irti. Venäjän täytyy kyllä paljon oppia ja paljon kärsiä, ennen kuin se ihmistyy, mutta eihän senkään kansa ole ikuisesti kadotettu…
— Isä, isä, sinun ajatuksesi ovat huumaavia, mutta älkäämme unohtako nykyistä tilannetta!… Emme ole vielä yhtään puhuneet vaarasta, joka sinua tällä hetkellä uhkaa… Sano, mitä luulet nimismiehen tehneen? Onko hän antanut sinut ilmi venäläisille? Oi kauheata!
— En tiedä, mutta onhan se mahdollista kaikesta päättäen… Hän on jollain tavalla saanut vihiä asioista… Ymmärrättehän, että annoin rahallista tukea hänen omalletunnolleen, ettei hänen tarvitsisi myydä maatansa Suomen vihollisille… Mutta jos hän sittenkin… Äsken soitin hänelle, ja hän tuntui sangen hämmästyneeltä, kun sanoin, että shekin allekirjoitus kyllä oli oikea… Mutta kun kysyin, oliko hän epäillyt minun pettäneeni häntä ja sen johdosta johonkin toimenpiteeseen ryhtynyt, ei tullut vastausta, vaan yhteys katkesi. Soitin uudestaan, vaan en päässyt enää nimismiehen luo. Lienee tullut kontakti-vika…
— Tai jos nimismies ei tahtonut, ei osannut vastata, isä! Jos hänen omatuntonsa soimasi häntä, jos hän jo oli ilmoittanut viranomaisille!
— Saattaa niinkin olla.
— Mutta mitä silloin on tehtävä, isä?