Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti kuuntelivat.
— Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne, on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä, koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin, eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla, ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat… Me emme elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa, mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan. Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä — yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat, Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle — ja se pyrkimys on yhtä oikeutettu kuin toistenkin, — mutta syvemmin katsoen tämä sota on aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen. Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako, itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi, vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita, — ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin, joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu luonnollisiin alkuosiinsa… Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä työssänne… En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat, ja Suomen malja!
Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.
— Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa, ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat kannustavina kääntyneet, — me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella niin kuin isänmaamme olisi puhunut — niin kuin me toivomme, että Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi, ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!
— Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista…
Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen. Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet — viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana, silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan…
— "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen, — pahimpaan — niinhän ihmiset sanovat — mutta onko minun kannaltani olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi, voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan…
— Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi sydämessään.
Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.
Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi, että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt? Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti; — omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?
— Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani, hän itsekseen hymyili. — Mutta yksin nyt olenkin, yksin … eli kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni vapaasti puhua ja muistella menneitä … muistella sitä suurinta, suurinta, mitä se on kokenut…
Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen — tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.
Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille, saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti uskollisena… Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa… Mutta mitä siitä? Hän oli matkalla — kauppamatkalla Nellyn isän asioissa — ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa toinen matkustavainen — hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen, — johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla. Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!
— Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. — Mutta ainoastaan rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?
Riemumielin hän kiitti — "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, — ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.
Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös… Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.
Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan, ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan vaikeuksia kestänyt … olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli, jos petoeläimiä olisi näkynyt…
Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään verhoon…
Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan. Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, — mitä hän kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja päättävästi hän astui eteenpäin.
Läpi monien hirmujen hän kulki, — niitä ei nyt kannattanut muistellakaan, — mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä nimeltä.
— Olavi Ansamaa! se lauloi, — Olavi Ansamaa!
Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi kuin amerikkalaisten.
Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".
Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö. Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta, jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.
— Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni — ja hän, Ansamaa, saattoi vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:
— Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen teille.
Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen — tämä viisas muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu — saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän, Ansamaa, kuunteli tarkasti:
— Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer, pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez. Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe. Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de Dieu.
[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu. Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan, niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä autuutta kohti.]
Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:
— Vous êtes doué de facultés qui peuvent mener à tout succès une forte et persévérante volonté.
[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi saavuttaa suuren menestyksen.]
Ja sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän elämän, rikastunut — ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja käden… Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn." Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu. Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden tulevan sivistyksen edelläkävijöitä…
Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut. Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista olentoa maan päällä.
Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat tosia…
Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus, epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka tuntui kykenevän siirtämään vuoria…
Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään, puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan…
Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen: oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?
12.
Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne, haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.
Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.
Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla. Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä sattui häneen.
— Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, — tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet levottomia… Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti, Mari, ja ilmoita neidille.
— Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, — menen kohta itse.
Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen tuijottivat.
— Olen ollut asioilla koko yön… Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia, maistuu se oikein hyvältä — juon heti kupin täällä, jos on valmista…
Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota kahvin isännälle paremmassa huoneessa.
— Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, — ketä siellä on?
Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies — ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! — olivat väkisin tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita — mitä niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen kuultu!
— Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".
— Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille…!
— All right, ei sitten hätää… Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli näin aamutuimaan… Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa työtänne… Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä… Nousen sitten tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin esitän itseni kutsumattomille vieraille…
Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.
— Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!Niin … me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.
Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.
— Rakkaat ystävät, vastasi eversti, — näen, että olette valvoneet koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen. En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan, eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa… Suokaa nyt kuitenkin anteeksi, että minun tähteni näin…
— Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, — aivan toiset asiat meitä nyt huolestuttavat… Täällä on tapahtunut kummia sinun poissa ollessasi… Joko tiedät, mikä sinua odottaa?
— Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus paraillaan on käynnissä…
— Niin … jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he odottavat sinua… Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä … kerro sinä, Helmer.
— Niin, selitti tohtori, — kellon neljän tienoissa tulivat. Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin, ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme täällä, kunnes hän tulee."
— "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti: "poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." — "Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä", sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia teillä on hänen syyllisyydestään?" — "Todistuksista kyllä me pidämme huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin… Mikähän sekin passi lienee ollut?
— Halloo, huudahti eversti, — passi! Sen unohdin pöydälle. Se on kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni Helsingistä… Kas, kuinka langat punoutuvat!… Se olisi minun pitänyt arvata…
— Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.
— Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.
— Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut ja vievät sinut pois … ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut, isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä tehnyt… Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme kaiken onnemme…
Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät kaikumaan hänen sieluunsa — juhlallisina, täynnä surua ja täynnä suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt — menettänyt viimeisenkin uskon itseensä…
Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:
— Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani… Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra… Ja kyllä minä osaan olla rauhallinenkin…
— Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, — isäsi ei juuri tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi pahantekijäksi… Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.
— Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa tarkoituksessa.
Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta, mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.
— Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa. — Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla, ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden tyhjäksi.
— Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti. — Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen perästä minulla olisi ollut onnen päivää… Pikemmin arvostelen ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin hankkeisiin… Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää…
Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:
— Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi! Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?… Ehkä olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa…
Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.
— Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. — Minunko tähteni?
— Sinun tähtesi tietenkin … ja meidän onnemme tähden.
— Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?
— Well, en tahdo sanoa … asioita voi katsoa monelta kannalta … miehekästä se ei ehkä olisi…
— Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.
Eversti ei vastannut heti.
— Entä jos olisi? hän sitten sanoi, — etkö sinäkin, lapseni, ollut valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni…
— Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria vastaan…
Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:
— Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan, ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna minunkin jonkun verran kieltää itseäni!… Eikö totta, Helmer? Sano sinäkin isälle ajatuksesi.
— Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.
Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen Lindansa tuli puhua… Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän kysyi:
— Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja vääriksi ja maata kavaltaviksi?
— Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:
— Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen antautunut.
— Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, — parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen… Sinun luvallasi, Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia… Totta puhuen paljas ajatuskin inhottaa minua… Mies seisokoon aina tekojensa takana ja kantakoon niiden seuraukset… Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä, jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan, silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan, että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta riippumattomuudesta.
He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:
— Eron hetki lähenee, lapset… Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat, että valmistavat juhla-aamiaisen … kuinka monta noita tuolla alhaalla taas olikaan?
— Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.
— Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, — juhla-aamiaisen siis seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan, ennen kuin vankilaan lähdemme… Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin ei jää ikäviä muistoja kenellekään… Eikö niin, Lindaseni?
— Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi uudestaan isänsä syliin. — Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen riemuksi!… Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?… Äsken, juuri kun päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa "ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan, jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä … tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on rakkaudesta tapahtunut… Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan, että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta vapauttaa… Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan … ennen pitkää… Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti mukana…
— All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä … ehkä hyvinkin saattaa tapahtua jotain semmoista…
— Varmasti tapahtuu, isä… Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?
— Miksen?… Sodassa Saksa voi päästä voitolle…
— Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja ihmeellisempää.
— Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.
— Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö haaveillen, — vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja antaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.
Lindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja ihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että vanhan isänsä silmissä.
— Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa elää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. — Mene nyt, Linda, toimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien vieraittemme luo.
Hän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria tulemaan.
Kesällä 1917.