"Mutta, jalo Fabiola, ajattelehan kuinka uskallettua moisten suurien summien velaksi antaminen on ollut! Vaatimukseni ovat todella olleet varsin vähäiset", vakuutti liikemies.
Fabiola ei kuitenkaan antanut Efraimin liukastelevan käytöksen eikä hänen vakuutuksiensa pettää itseään, vaan neuvoi hänet huoneenhaltijansa tykö, joka tarkkaan tutkittuaan asiaa, huomasi koronkiskurin toista vertaa suurentaneen saatavansa. Juutalainen sai siis vain sen, mikä hänelle oikeutta myöten oli tuleva. Kun tämän lisäksi vielä tuli selville, että Corvinus tosiaankin oli isänsä kautta hankkinut sen keisarillisen lahjakirjan, jonka kautta Fabiolan laillinen perintö oli takavarikkoon-panon välttänyt, määräsi Fabiola maksettavaksi Corvinukselle melkoisen summan, joka varasi hänelle runsaat tulot koko hänen elinajakseen. Corvinuksen pyynnön päästä hänen puheilleen, Fabiola sen sijaan ihan jyrkästi kielsi.
Nämä taloudelliset toimet päätettyään ryhtyi hän yhä täydellisemmin hoitamaan rakasta sairastansa ja valmistautumaan pyhään kasteesen. Toivoen virkistävän maan-ilman tehoisasti vaikuttavan Mirjamin täydelliseen parantumiseen, muutti Fabiola Mirjamin ja muutamain palvelijainsa kanssa paikkaan, joka oli heille kummallekin rakas, nimittäin Agnes-vainajan huvilaan.
Mirjamin haava oli jo tosin mennyt umpeen, mutta huolimatta erinomaisesta, huolellisesta hoidosta, jota hän sai nauttia, palasivat voimat varsin vitkaan, tuskin huomattavasti. Fabiola toivoi kuitenkin paljo virkistystä maalla-olosta. Kuinka hyvää on tekeväkään parantuvalle virua lauhkeassa kevät-ilmassa avonaisen ikkunan ääressä tahi kannettuna ulos puistoon johonkuhun niistä ihanista paikoista, jotka ennen olivat olleet rakastetun Agneen lempisijoja! Ja kuinka Fabiola omastakin puolestaan iloitsi tuosta aiotusta kesänvietosta maalla luonnon helmassa! Mitä kalliita tilaisuuksia tarjoutuikaan hänelle antautua tuon kokeneen kristityn ystävän ohjattavaksi armon totuuksien syvällisempään käsittämiseen ja puhelemaan hänen kanssaan siitä, mikä oli heille kummallekin niin kallista ja rakasta!
Kuten usein on laita, että juuri ne, jotka ovat sairasta lähinnä, eivät ollenkaan huomaa hänen heikkouttaan ja uhkaavaa kuoleman vaaraa, olkoon kysymyksessä rakastettu lapsi tai vaimo, kallis puoliso tai isä — samoin oli Fabiolankin laita. Hän ei huomannut arveluttavia ruusuja Mirjamin poskilla; samaten ei hän pitänyt minään yskää, joka ilmautui, vaikk'ei sairas itse suinkaan itseltään salannut, että hänen päivänsä olivat luetut. Kuitenkin oli Mirjamin suotu täällä alhaalla viettää se päivä, joka tuli suurimmaksi juhlapäiväksi Fabiolan, hänen vanhan hoitajansa Eufrosynen sekä Graian ja Emerentian elämässä. Se oli se päivä, jolloin valtijatar ja hänen kolme palvelijaansa kastettiin katakombeissa.
Kun Fabiola tämän pyhän toimituksen jälkeen, jolloin hän myös ensi kertaa oli tullut osalliseksi Herran pyhästä Ehtoollisesta, vihdoin palasi huvilaan, vastaan-otti hänet Mirjam sydämellisellä syleilyllä. Autuaalliset ilokyyneleet kostuttivat molempien poskia. Ei ollut Fabiola koskaan ollut niin ylpeä mistään puvusta, kuin siitä valkoisesta kastepuvusta, johon hänet oli puettu heti kasteen jälkeen, ja jota hänen tuli kantaa yhden viikon aika.
Mutta karvasta murhetta oli pisarainen pudonnut hänen riemumaljaansa. Ystävän syleillessä, oli hän hämmästyksellä huomannut tämän lyhyen, raskaan hengityksen. Sen johdosta lähetti Fabiola seuraavana päivänä kutsumaan arvoisata Dionysiusta. Tämän unohtumattoman päivän illalla istuivat kastetut orjattaret yhdessä emäntänsä kanssa saman pöydän ympärillä; Mirjamkin otti osaa juhla-ateriaan. Ei ollut koko elinaikanaan patriisitar istunut yhtään iltaa seurassa, joka olisi tuottanut hänelle niin suurta iloa.
Seuraavana aamuna veti Mirjam ystävättärensä rintaansa vasten ja virkkoi sydämellisemmällä, hellemmällä äänellä kuin konsanaan ennen: "Rakas sisko, mitä aiot tehdä, kun minä olen jättänyt sinut?"
Fabiola tuli tuskalliseen mielenliikutukseen näitten odottamattomien sanojen johdosta. "Aiotko siis jättää minut?" kysyi hän suruisena. "Minä olin toivonut, että aina asuisimme yhdessä sisarusten tavalla. Mutta jos pidät parempana lähteä pois Roomasta, niin salli minun ainakin seurata sinua, hoitaakseni ja palvellakseni sinua".
Kyynel kiilsi Mirjamin silmässä, hänen tarttuessaan ystävänsä käteen ja osoittaessaan ylöspäin. Fabiola ymmärsi mitä hän aikoi sanoa, ja huudahti valtavasti liikutettuna: "Ei, ei, rakas sisar, ei vielä! Mikä minut perisi ilman sinua! Sinä olet pian taas tunteva itsesi terveeksi. Campanian lauhkea ilma on ennen pitkää saattava sinut jälleen voimiisi. Silloin istumme taas niinkuin ennenkin yhdessä lähteen reunalla ja iloitsemme jostakin paremmasta kuin filosofiasta".
Mutta Mirjam pudisti päätään, pyytäen ett'ei toinen sallisi toiveittensa viedä häntä harhaan. "Jumala on antanut minun elää", pitkitti hän, "kunnes sain tervehtiä sinua kristittynä, ja oi, kuinka kiitänkään häntä siitä! Mutta minä tiedän vallan hyvin, että päiväni ovat luetut ja minä halajan pian eritä täältä ja olla Kristuksen kanssa!"
"Oi, älä jätä minua niin pian!" rukoili Fabiola nyyhkien.
"Toivoakseni en ennen, kuin olet riisunut kastepukusi", vastasi sairas lempeästi. "Tiedän, että haluat kantaa surupukua minun kuoltuani; mutta mielelläni tahtoisin viipyä täällä niin kauan, että voisit valkoisen pukusi vaihettaa kuolinvaatteisiin".
Dionysius, joka ei ollut pitkään aikaan käynyt sairaan luona, huomasi hänen paljo muuttuneen. Mitä hän salaa oli peljännyt, se oli tapahtunut. Tikari oli tunkeutuessaan rintaan, puhkaissut rintakalvon, josta keuhkotauti oli seurannut, ja tohtori tuli ainoastaan vahvistamaan todeksi sen, mitä sairas kauan oli itse tiennyt.
Siitä hetkestä käsin nähtiin arvoisa Dionysius joka päivä potilaansa vuoteen ääressä, vähemmin oikeastaan lääkärinä kuin uskollisena sielunpaimenena ja lohduttajana. Sairashan itse kävi ilomielin kuolemata vastaan; mutta oi, kuinka suuresti kaipasikaan jäljelle jäävä Fabiola hengellisessä suhteessa lohdutusta ja hoivaa! Kuitenkin tyyntyi hän vähitellen niin, että saattoi hiljaisesti kuunnella kuolevan viimeisiä toivomuksia hautapaikkansa suhteen. Mutta mitä Mirjam tarkoitti lausuessaan, että toivioretkeläinen tulisi itäisiltä mailta tuoden hyviä sanomia, — se oli hänelle sillä hetkellä aivan käsittämätöntä. Jälkeenpäin oli hän käsittävä, mitä kuoleva oli nähnyt hengessä ja profetallisin katsein ennustanut.
Mirjam erosi suloisesti ja autuaasti täältä, jättäen syvään suruun olletikin kristityt toverinsa. Fabiolan tuska oli myös syvä, hän itki ja murehti, mutta ei enää niinkuin ne, joilla ei mitään toivoa ole.
Me menemme nyt ajassa koko joukon edelle, jättäen kajoomatta niihin pitkiin vuosiin, jolloin vaino mitä julmimmasti riehui, aikaan, jolloin vähin jo ajateltiin pystyttää patsas, johon olisi kirjoitettu, että kristitty-nimi oli kokonaan hävitetty. Hirmuvaltias, kristinuskon sortaja seurasi toistaan. Semmoisina tulivat paitsi Diokletianusta, Galeriusta ja Maksimianusta muita kuulummiksi vielä Licinius itäisessä valtakunnassa sekä Maksiminus ja Maksentius länsimaissa. Vieläpä sittenkin, kun Konstantinus oli kääntynyt kristinuskoon ja ottanut sen suojeluksensa alle, riehui vielä useita vuosia vaino kristittyjä vastaan siellä ja täällä. Sillä ei ylety paraimmankaan, toimellisimmankaan keisarin valta kaikkialle! Mutta "kun Kristus suojelee kirkkoaan, niin on helvetti voimatonna!" Hän, joka on sanonut seurakunnastaan: "Helvetinportit eivät voi sitä voittaa", on vaikeimpinakin vainonaikoina osoittanut, että hän täyttää tämän lupauksensa, että hän totisesti on niin yksityisen ihmisen kuin koko seurakunnankin mahtavin apu ja turva. Ja vainon kestäessä sekä siitä huolimatta, voitiin kristittyihin sovittaa se sana, joka ennemmin oli lausuttu sorretusta Israelin kansasta: "Ja kuta enemmän heitä vaivattiin, sitä enemmän he lisääntyivät ja levisivät".
Ja mitenhän sitten kävi noitten hurjain kristin-uskon sortajain? Diokletianus sai surullisen lopun itsemurhan kautta, kuten luullaan, sittenkun hän väsyneenä hallitustoimiin oli heittänyt päältään purppuraviitan, vetäytyäkseen yksinäisyyteen, jossa hän kuitenkin, omantunnon tuskien kalvamana, vietti surkeata elämää. Vielä hirmuisemman kuoleman sai Galerius, joka tuskallisissa omantunnon vaivoissa joutui elävältä matojen ruuaksi ja julkisessa ediktissä tunnusti ajaneensa vääriä asioita. Maksimianus Herkuleus, tunnettu hirmuvaltias, kuristi itsensä; Maksentius hukkui Tiber-virtaan; Maksiminus — — — mutta, olkoon jo tästä kyllin; luettelo kristinuskon sortajain kamalasta lopusta puhuu tarpeeksi selvää kieltä.
Jätämme siis sikseen viimeisen raskaan vainon-ajan, joka alkoi vuonna 303 samassa kaupungissa, missä keisari Konstantinus suuri vastaanotti pyhän kasteen v. 337.
Noin viisitoista vuotta Mirjamin kuoleman jälkeen, jolloin Konstantinus, kristitty keisari, jo oli pitänyt valtion-ohjia viitisen vuotta käsissään ja kirkkoja oli saatu rauhassa rakentaa, tapaamme Fabiolan kulkemassa kotia huvilaansa sairashuoneelta, jonka hän oli rakennuttanut isältään perimällään maatilalla Roomassa. Matkalla kohtasi hän Torkvatuksen, joka syvän lankeemuksensa jälkeen todellakin oli kestänyt koetuksensa kristittynä ja jo kauan aikaa oli ollut haudankaivajan toimessa. Niistä tiedoista, jotka Fabiola häneltä sai, selkeni hänelle yht'äkkiä niitten sanojen ajatus, jotka kuoleva Mirjam oli lausunut. Jalon Agneen haudalla oli Torkvatus näet kohdannut muukalaisen, joka kauan oli rukoillut siinä, kyyneliä vuodattaen, ja jossa hän oli tuntenut entisen viettelijänsä Fulviuksen. Torkvatus ei ollut kuitenkaan rohjennut itseänsä hänelle ilmoittaa.
"Kun rukoilija oli noussut polviltaan", kertoi Torkvatus edelleen, "osuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kysyi minulta, oliko tässä ehkä erään Mirjam-nimisen syyrialaisen tytönkin hauta. Vaieten osoitin seuraavaa hautaa. 'Tiedätkö miten hän kuoli?' kysyi hän. Kun minä siihen vastasin: 'Keuhkotautiin!' näytti kuin kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään. Hän suuteli hautakiveä, ja minusta näytti, kuin olisi hänen ollut vaikea erota siitä".
"Niin, hän se on!" huudahti Fabiola liikutettuna; "ja minun täytyy puhutella häntä! Tämäkö se siis oli, rakkahin Mirjam, minkä kuoleva katseesi näki?"
Sillä aikaa oli toivioretkeläinen mennyt kaupunkiin. Forumilla näki hän ihmisten piirittävän miestä, jota he silminnähtävästi kiusasivat. Muukalainen olisi ilman muuta mennyt tästä ohi, ellei hän olisi kuullut huudettavan nimeä, joka oli hänelle tuttu. Hän kävi siis lähemmäksi ja näki miehen, joka oli häntä itseään nuorempi. Mutta samoinkuin Fulvius näytti vanhemmalta kuin hän todella oli, siksi että oli niin kalpea ja lopen laihtunut, niin näytti toinen aivan päinvastaisesta syystä vielä paljoa vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet ja täynnä paisumia. Liikkeistään ja äänestään huomasi, että hän oli juomari. Hänen vaatteensa olivat likaiset, koko hänen ulko-asunsa huonosti hoidettu.
"Ha, ha, Corvinus", huusi muuan nuorukainen, häntä pilkaten; "etköhän sinä tulle saamaan palkkaasi nyt? Etkö ole kuullut, että Konstantinus tulee Roomaan ensi vuonna? Luuletko ett'eivät kristityt silloin kosta? Eiköhän silloin käyne niin, että iskut iskuin korvataan, polttajat roviolla poltetaan, pedot petojen revittäviksi heitetään?"
"Kuka sitä sanoo?" kysyi Corvinus kalveten.
"Hoo, sehän ainakin olisi ihan luonnollista", oli vastaus.
"Ja aivan oikeudenmukaista", tokaisi toinen.
"Ei tee mitään", sanoi Corvinus. "Kun vain rupeaa kristityksi, niin aina sitä pulmasta pääsee. Ja mieluummin minä rupeaisin vaikka miksi, ennenkuin seisoisin — — —"
"Siinä missä Pankratius seisoi", jatkoi joku pistävästi.
"Suus kiinni!" huusi juomari, puristaen nyrkkejään, ja ääretön vihanpuuska valtasi hänet. "Koetahan lausua tuo nimi vielä kerran!"
"Ha, ha, sanoihan hän, mikä kuolema sinut oli perivä", huusi nuorukainen ja juoksi tiehensä. "Ha, ha, pantteri Corvinuksen niskaan!"
Kaikki pakenivat nyt raivostuneen tieltä, ikäänkuin metsänpedon ajamina. Hän taasen kiroillen sinkautteli kiviä heidän jälkeensä.
Toivioretkeläinen oli taampaa katsellut tämän kohtauksen päättymistä ja läksi sitten edelleen. Verkkaan käydä horjuili Corvinus samanne päin sitä tietä myöten, joka vei amfiteatterille. Äkkiä kuului kovaa karjuntaa ja kimeää huutoa. Corvinus oli pysähtynyt aituuksen ääreen, jonka sisällä muhkea pantteri oli vankina, ja oli sanoin ja liikkein ärsyttänyt tuota julmaa petoa. "Haa, oletpa aivan sen näköinen, kun mielisit tehdä minusta lopun. Mutta näitten rautatankojen takana ei minun tarvitse peljätä sinua!" Tuskin olivat nämä sanat livahtaneet hänen huuliltaan, kun ärsytetty peto hyökkäsi esiin ja rauta-aidan suurten välysten kautta iski kynsillään hirmuisen haavan hänen kaulaansa.
Hänen kovien, sydäntä-särkeväin tuskanhuutojensa kaikuessa kiiruhti toivioretkeläinenkin sinne muitten mukana. Haavoitettu kannettiin asuntoonsa, joka tarjosi milt'ei yhtä pelottavan näyn. Muukalainen seurasi häntä sisään, lähetti siinä tuokiossa orjan — joka näytti viinaan menevältä niinkuin hänen herransakin — lääkäriä noutamaan, ja koetti sillä välin hillitä verenjuoksua, kunnes kutsuttu ennättäisi saapua.
Hänen sitoessaan haavaa, olivat Corvinuksen silmät koko ajan luotuina häneen, jotenka muukalainen viimein kysyi: "Tunnetko minua?" — "Kyllä, en! Äläs huoli; minun johtuu mieleeni — haa, kettu! Minun kettuni! Muistatko vielä, miten yhdessä vainosimme noita kunnottomia kristittyjä? Missä olet ollut koko tämän ajan? Kuinka monta olet ajanut surman suuhun? Ha, ha, ha!"
"Rauhoitu, Corvinus, muuten olet auttamattomasti hukassa! Paitsi sitä en soisi sinun puhuvan niistä ajoista, sillä nyt minä olen itsekin kristitty", oli yksitotinen vastaus.
"Sinä kristitty?" huusi Corvinus. "Sinä, joka olet vuodattanut enemmän verta heidän valittujensa joukosta kuin kukaan muu? Ovatko he sitten antaneet sinulle anteeksi? Oletko sinä sitten voinut nukkua rauhassa yhtäkään ainoata yötä? Eikö raivottaria ole käynyt pieksämässä sinua öisin? Eikö peikot ole sinua säikytelleet? Sano, mitenkä olet karkoittanut heidät, että minäkin voisin päästä heistä rauhaan! Vai vieläkö ne myöhemmin sinun kimppuusi käyvät? Miksipä sinua vaivattaisiin vähemmän kuin minua?"
"Niin, minä olen kärsinyt, kärsinyt kovasti, mutta minä olen myös löytänyt sen voiteen, joka parantaakaikkihaavat, niin sinunkin. Kerron sinulle kaikki sitten, jahka tohtori on käynyt", vastasi Fulvius. Seuraavassa tuokiossa tuli lääkäri ja sitoi haavan, mutta antoi vähän tai tuskin mitään toiveita.
Hänen lähdettyään istui Fulvius onnettoman vuoteen viereen ja neuvoi häntä armorikkaan Jumalan luo, joka suurimmatkin synnit anteeksi antaa. Siitä sanoi hän itse olevansa elävänä todistuksena.
Kuunteliko sairas vai eikö, sitä ei hän oikein tiennyt. Mutta yht'äkkiä karkasi Corvinus ylös ja huusi: "Vettä! Vettä! Tulta! Tulta! Minä palan jo! Ulos Pankratius! Ulos, sanon minä! Olet jo kyllin kauan tuijottanut minuun! Pidä kiinni pantteriasi! Se iskee jo kiinni minuun! Voi!" Sen karjaistuaan, tempasi hän kouristuksen tapaisesti, niinkuin olisi hän tavottanut pantteria, pois siteen haavasta. Hurjasti lähti veri silloin huppelehtimaan, ja muutamain tuokioiden kuluttua oli hurjapäinen kylmänä! — Sisimpäänsä saakka kauhistuneena lähti toivioretkeläinen tästä kauheasta paikasta pois.
Seuraavana aamuna lähti Fulvius saamamiehensä luo, joka lausui julki suurimman ihmettelynsä sen johdosta, että kukaan, joka onnellisesti oli päässyt pujahtamaan pois käsistä, viidentoista vuoden perästä palaa jälleen, tiedustellakseen velkojaan. Tyytyväisesti myhäillen näytti juutalainen entiselle velalliselleen asiakirjat, joista tämä hämmästyksekseen havaitsi, että hänen velkansa aikoja sitten oli maksettu, ja kuka sen oli tehnyt. Keventynein mielin poistui hän Efraimin luota, lähteäksensä hyvin tunnettuun huvilaan.
Fabiola oli kiihkeästi odottanut häntä. Hänen seisoessaan nyt tunteittensa ylenpalttisuudessa Fulviuksen edessä, alkoi tämä, yhtä valtavasti liikutettuna, selittää hänen tulonsa syytä ja tarkoitusta, — sanoen oikeamielisyyden ja kiitollisuuden velvoittaneen häntä tulemaan Fabiolan luokse. Muutoin ei hän olisi uskaltanut uudelleen astua hänen silmäinsä eteen.
"Älä puhu siten, Orontius", vastasi Fabiola; "sinulla ei ole mitään muuta velvollisuutta minua kohtaan, kuin se, joka koskee meitä kaikkia, se että meidän tulee rakastaa toinen toistamme".
Pitkä keskustelu seurasi, jonka kestäessä Fabiola yhä uudestaan koetti vakuuttaa katuvaista, että hänellä ei ollut mitään anteeksi annettavaa tälle. Luonnollisesti kääntyi puhe yhä uudelleen rakastettuun sisareen. Fabiola ei väsynyt kertomasta eikä veli kuuntelemasta vainajan uskon- ja rakkaudenelämästä ja hänen autuaallisesta kuolemastaan. Viljavina vuotivat Orontiuksen kyyneleet, olletikin kun sai tietää, kuinka tuo armas sisar oli muistellut häntä, kadotettua veljeä, ja hengessä nähnyt hänen palajavan katuvaisena syntisenä.
"Minä olen palannut, jalo Fabiola", lausui hän vapisevalla äänellä ja notkistaen polvensa hyväntekijänsä edessä, "ruvetakseni sinun orjaksesi. Kun minulla ei ollut rahoja Efraimille tarjota, menin hänen luoksensa tarjotakseni siihen sijaan itseni hänelle. Mutta sinä olit aikoja sitten maksanut velkani, minä olen siis sinun orjasi!"
"Ylös! Ylös!" virkkoi Fabiola kyynelsilmin. "Et orjani, vaan veljeni Kristuksessa! Mutta jos tahdot tehdä minulle ilon, niin kerro minulle jotakin elämästäsi".
Orontius noudatti halusta tätä kehoitusta, ja me tahdomme lyhyesti kertoa pääpiirteet hänen elämästään viimeisten viidentoista vuoden kuluessa. Hän oli suurimman osan niistä viettänyt hurskaiden erakkojen parissa erämaassa.
Yhdessä sen miehen kanssa, joka oli ollut sukunsa kirouksena, pääsyyllisenä rakastetun sisaren kärsimyksiin, oli Fulvius paennut Roomasta ja purjehtinut hänen seurassaan Brundisiumin poikki Kyproon. Kaikki heidän kauppahankkeensa olivat menneet myttyyn; oli kuin kirous olisi painanut kaikkea, mihin he vain ryhtyivät. Sittemmin olivat setä ja veljenpoika koettaneet onneaan Palestinan Gazassa, mutta ei sielläkään ottanut mikään luonnistuakseen. Vihdoin olivat he tulleet aivan rutiköyhiksi, ja silloin olivat kaikki ruvenneet heitä vieromaan, luultavasti —, sanoi kertoja vesissä silmin — siksi, että näkivät Kainin merkin hänen otsallaan.
Viimein ei heillä ollut muuta jäljellä kuin pari jalokiveä. Eurotas, joka ei tahtonut niistä luopua, koki pakottaa Orontiusta ilmiantamaan kristittyjä, koskapa siellä juuri oli alkanut ankara kristittyjen vaino. Mutta nyt ensi kerran elämässään kieltäytyi veljenpoika tottelemasta häntä. Sedän kehotuksesta lähtivät he sitten kumpikin kaupungista, vaeltaakseen erämaahan, jossa valitsivat kallionluolan lepopaikakseen.
Heidän istuttuaan luolan suulle, alkoi kauheita sanoja tulvata sedän huulilta. "Aika on nyt tullut", sanoi hän, "jolloin viimeinen päätökseni on toimeen pantava; tässä on meidän molempien kuoleminen". Näin sanoen otti hän taskustaan kaksi pientä pulloa, antoi suuremman veljenpojalle ja piti itse pienemmän, selittäen annoksen olevan sovitetun kummankin iän mukaan. Mutta kun veljenpoika, joka pelkäsi kuolemaa, kieltäytyi juomasta, kävi setä mielipuolen lailla käsiksi häneen ja kaatoi pullon sisällyksen viimeiseen tilkkaan saakka hänen suuhunsa.
Fulvius meni heti tainnuksiin, mutta pitemmän ajan kuluttua tuli hän jälleen tuntoihinsa. Hän huomasi silloin olevansa vuorenluolassa ja pyysi raukealla äänellä jotakin juodakseen. Kunnian-arvoisa ukko seisoi kumartuneena hänen puoleensa ja piti puuämpäriä hänen suunsa edessä. Tainnuksista heränneen kysyttyä Eurotaan kohtaloa, sai hän vastaukseksi, ett'ei tämä enää ollut elossa.
Ukko, syntyisin Gazasta ja nimeltään Hilarius, oli useita vuosia viettänyt Antonius erakon luona Egyptissä. Sen jälkeen oli hän palannut kotia, pitkittääkseen erakkoelämää yhdessä useiden muiden veljesten kanssa. Läheisiä kallioluolia käyttivät he asuntoinaan; vilppaalla puronvedellä sammuttivat he janoaan ja nauttivat yksinkertaiset ateriansa palmupuiden varjossa. Veljet hoitivat muukalaista mitä hellimmällä tavalla. Heidän vilpitön hurskautensa teki syvän vaikutuksen häneen. Hänen sielussaan elpyivät nyt jälleen hurskaan äidin kauan arvottomina pidetyt neuvot ja rukoukset, samoinkuin muisto hänen ja jumalaapelkääväisen sisarensa elämästä ja vaelluksesta. Tuhlaaja-poika löi vihdoin rintoihinsa ja malttoi mielensä. Mutta mikä tuima taistelu leimahtikaan hänen sielussaan ilmi! Kuinka usein huudahtikaan hän epätoivoisena kuten ensimäinen veljenmurhaaja: "Minun pahatekoni on suurempi, kuin että voisin sen kantaa!" Mutta veljet kohtelivat katuvaista väsymättömällä rakkaudella ja johdattivat hänet sen tykö, joka ottaa pois synnit, joka armahtaa suurintakin syntistä ja joka ei työnnä ketään pois.
Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen uskalsi murtunut vihdoin luottavaisesti turvautua ristiinnaulittuun, sillä olihan hän kuollut hänenkin syntiensä tähden, ja heittäysi Hänen rakkautensa mereen. Hän sai myöhemmin pyhän kasteen arvoisan Hilariuksen kädestä ja liittyi sitten tuohon hurskaaseen veljeskuntaan. Samoin kuin he, ansaitsi hänkin elantonsa kutomalla mattoja sekä keräämällä yrttejä, joita harvakseltaan kasvoi hiedassa. Puutetta ei hänen tosin tarvinnut kärsiä, mutta entisten velkojensa suorittamiseksi ei hän kyennyt saamaan mitään kokoon. Ja nämä velat, jotka hänen omaa arveluaan myöten varmaankin olivat suurien korkojen kautta nyt kasvaneet äärettömäksi summaksi, painoivat häntä raskaasti ja johtivat hänet lopulta siihen päätökseen, että hän tarjoisi itsensä maksuksi saamamiehelleen. Siinä tarkoituksessa oli hän tullut Roomaan ja saanut suureksi hämmästyksekseen Efraimilta kuulla Fabiolan jalomielisestä teosta.
Suurella jännityksellä ja syvästi liikutettuna oli Fabiola kuunnellut hänen kertomustaan. Fulviuksen vaiettua kysyi hän, mihin hän nyt aikoi ryhtyä, ja sai silloin tietää, että hän jo samana iltana aikoi lähteä paluumatkalle. Fabiolan epäröivään kysymykseen, miten hän matkarahojen puolesta suoriutui, vastasi Fulvius, ett'ei häneltä mitään puuttunut.
Gazan piispalta oli hän saanut kirjoituksen, joka matkalla hankki hänelle ruokaa ja juomaa sekä yösijan kaikkialla kristityissä vierasmajoissa.
Fabiola nousi sijaltaan, tehdäkseen ystävänsä kanssa kävelyretken puistoon ja hakeakseen siellä jonkun hiljaisen paikan. Ulkona sattui hän silloin näkemään naisen, joka kovin hätäytyneenä syöksyi suoraan pensaston läpi, heittäytyi hänen jalkojensa eteen ja huusi: "Pelasta minut, rakas valtijatar, pelasta minut! Hän ajaa minua takaa ja tahtoo tappaa minut!"
Pakolaisessa tunsi Fabiola heti entisen orjansa Afran, joka nyt esiytyi mitä syvimmän kurjuuden kuvana. Fabiolan kysymykseen, kuka häntä ajaa takaa, vastasi onneton: "Hyfaks, mieheni! Jo kauan olen saanut kärsiä kovaa kohtelua hänen puoleltaan, mutta tänään on hän hurjempi kuin koskaan ennen!" Fabiola koetti rauhoittaa häntä, sanoen, ett'ei täällä mitään vaaraa ollut, ja kysäisten, miks'ei Afra ollut niin pitkään aikaan käynyt silmiään näyttämässä, pitkitti onneton: "Ah, jalo valtijatar, kuinka saatoin olla niin hullu ja jättää sinun talosi! Kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos minä Eufrosynen ja Graian tavalla olisin pyytänyt tulla hyväksi! Kuinka mielelläni minäkin olisin tahtonut tulla kristityksi!"
Äkkiarvaamattoman ihastuksen saattoi Fabiolalle se, kun hän sitä paitsi sai tietää, että Jubala erään vanhan kristityn naisen kautta oli oppinut rakastamaan kristin-oppia. Mutta siitä pitäin oli hänen miehensä ruvennut kohtelemaan häntä yhä julmemmin, ja tänä aamuna oli hän suorastaan uhannut ampua Jubalan.
"Onko avioliittosi sitten aina ollut niin onneton?" kysyi Fabiola osanottavasti.
"Aina, olletikin sen päivän jälkeen, kun Hyfaksille kerroin, että eräs muukalainen, Eurotas nimeltä, kerran oli tarjonnut minulle kätensä. Ah, sepä oli todellakin vaarallinen ihminen, täynnä pahoja intohimoja ja perin tunnoton! Sen ilkiön nimeen liittyy niinikään tuskallinen muisto".
"Mikä se on?" kysyi Orontius.
"Kun hänen piti lähteä Roomasta, jätti hän minulle toimeksi valmistaa kahdenlaista myrkkyjuomaa hänelle. Toisen, joka oli aiottu muuanta vihamiestä varten, tuli olla tappavan, toisen sitä vastoin tuli saattaa vain muutaman tunnin kestävään horrokseen. Hän tuli hakemaan pulloja, mutta juuri kuin minä olin selittämäisilläni hänelle, että kuolettava myrkky oli pienessä pullossa eikä suuressa, kuten olisi voinut otaksua, yllätti meidät mieheni, joka mustasukkaisuuden valtaamana ajoi tuon hirmuisen miehen ovesta ulos. Pelkäänpä sen vuoksi, että jokin erehdys on voinut sattua, joka on tuottanut kuoleman sille, jolle se ei ollut aiottukaan".
Fabiola ja Orontius katsahtivat merkitsevästi toisiinsa ja ihmettelivät itsekseen Jumalan oikeudenmukaista sallimusta. Silloin päästi nainen yht'äkkiä kimeän huudon. Nuoli oli lävistänyt hänen rintansa. Fabiola vastaan-otti hänet syliinsä ja Orontius huomasi mustat kasvot, jotka irvistellen tirkistivät puutarhan-veräjästä sisään. Ravakan hevosen selässä nelisti seuraavassa tuokiossa numidialainen jousimies paikalta pois, partialaisten tavan jälkeen jousi seljässä.
Nuoli, jonka hän juurikaan oli ampunut, oli huomaamatta sujahtanut Fabiolan ja Orontiuksen välitse ja oli valitettavasti liiankin tarkasti sattunut maaliinsa.
"Tahtoisitko kuolla kristittynä, Jubala?" kysyi Fabiola naiselta, joka verissään lepäsi hänen sylissään.
"Koko sydämestäni", oli vastaus.
"Uskotko sinä kolmiyhteiseen Jumalaan?"
"Uskon".
"Ja että Jeesus Kristus on tullut maailmaan ja kuollut meidän syntiemme tähden?"
"Riennä, Orontius!" huusi Fabiola ja viittasi läheisyydessä solisevalle suihkukaivolle päin.
Mutta tätä kehoitusta ei olisi tarvinnutkaan. Orontius seisoi jo kaivon vieressä. Hän otti kahmalollisen vettä ja vuodatti kuolevan afrikattaren päälle, lausuen samalla kasteen asetussanat.
Muutamain silmänräpäysten kuluttua oli hän kuollut. Vahvasti luottaen siihen, että laupeus vielä yhdennellätoista hetkellä oli tullut tuon kurjan pimitetyn sielun osaksi, kuten ryövärille ristinpuussa, meni Orontius yhdessä Fabiolan kanssa sisään; täällä jatkettiin vielä muutamia tunteja hiljaista, sydämellistä yhdessä-oloa, jonka jälkeen vieras lähti paluumatkalle.
Tämän jälkeen suotiin hänelle vain muutamia vuosia elinaikaa ja niin sai hän laskea matkasauvan kädestään ja taivaassa, yhdessä ennemmin kuolleen armaan äitinsä ja rakkaan sisarensa kanssa, iäti kiittää ja ylistää Herraa, joka oli vapahtanut hänet, pelastanuthänetkin"pimeyden vallasta ja siirtänyt hänet rakkaan Poikansa valtakuntaan".
Fabiola saavutti korkean iän. Uhraten aikaansa ja voimiansa, lahjojansa ja omaisuuttaan Jumalansa palvelemiseen, oli ja pysyi tuo muinoin niin ylpeä roomalainen patriisitar hiljaisena ja nöyränä Herran palvelijana, ja siunauksesta rikkaan elämänsä päätyttyä, muutti hän autuaasti "siihen lepoon, joka Jumalan kansalle on vielä tarjona".
End of Project Gutenberg's Fabiola eli katakombien kirkko, by Nicholas Wiseman