”Vähiäpä et vaadikaan, Kebes; sillä meidän täytyy nyt syntymisen ja häviämisen syyt läpitutkistella. Minä sinulle siis, jos tahdot, kerron omat kokemukseni näistä kysymyksistä; jos sinusta näyttää, että puheessani on jotain otollista, niin voit sen käyttää sillä vakuuttaaksesi itseäsi niistä asioista, joista puhut.”
”Tahdonpa kyllä, toden totta!”, sanoi Kebes.
”Kuule siis, mitä puhun. Ollessani nuorukaisena, Kebes teki mieleni ihmeellisesti sitä viisautta, jota sanovat luonnontieteeksi, sillä ylevältä näytti se minusta, ylevältä tietää kaiken syyt ja synnyt, mistä mikin alkunsa saapi, mistä se häviää ja minkä kautta se on olemassa; ja usein heittäysin sinne tänne tutkiessani ensiksikin näitä, syntyikö, kuten muutamat sanovat, kaikki eläväiset silloin, kuin lämmin ja kylmä joutuivat johonkin mädännykseen; ja verikö se oli, jonka kautta me ajattelemme, vaiko ilma taikka tuli, vai eikö näistä yksikään, vaan aivotko ne olivat, jotka aikaansaivat kuulon, näyn ja haistin aistinnat, joista ehkä syntyisi muisto ja mielenkuvaus, muistosta ja mielenkuvauksesta taas, kun tämä on ottanut vakaantuaksensa, tällä tavoin syntyisi tieto. Tarkatessani taas näiden häviämistä sekä taivaan ja maan ilmiöitä, tunsin itseni viimein niin kykenemättömäksi tällaiseen tutkimukseen, ett’ei ensinkään apua. Mainitsen sinulle riittävän esimerkin semmoisissakin asioissa, joita minä ennen, ainakin omani ja muiden mielestä, selvään tiesin, häikäistyin minä tämän tutkimuksen kautta niin suuresti, että unhotin senkin, minkä ennen tätä luulin tietäväni, niinkuin, monesta muusta puhumatta, esimerkiksi mistä ihminen kasvaa. Ennen, näet, luulin sen olevan itsekullekin selvää, että tämä tapahtui syömisestä ja juomisesta; sillä kun ravinto-aineista lihat liittyvät lihaan, luu-aineet luihin ja samassa suhteessa myöskin kaikkiin muihin liittyi yhdenkaltaisia aineita, niin arvelin, että silloin pienenä oleva koko käy suureksi ja että tällä tavoin pieni ihminen muuttuu suureksi. Näin silloin arvelin; eikö se mielestäsi ollut jokseenkin sopivaa?”
”Niin ainakin minun mielestäni”, sanoi Kebes.
”Mutta otapa seuraavakin mietittäväksi. Arvelin minulla olevan täyden syyn siihen luuloon, että kun joku suurempi ihminen nähtiin seisovan pienemmän vieressä, hän oli päätään tätä suurempi, ja että sama on hevostenkin laita; ja, mikä on näitä vielä selvempi, kymmenen näytti minusta olevan enemmän kuin kahdeksan siitä syystä, että näihin tuli kaksi lisäksi, ja kaksikyynäräinen suurempi kuin yksikyynäräinen syystä, että se tätä ulottui puolta ulommaksi.”
”Entä nyt”, sanoi Kebes, ”mitäs nyt näistä arvelet?”
”Nyt minä, totta Zey, olen kaukana siitä luulosta, että muka tietäisin tänkaltaisten syyn, minä kun en itseni kanssa ole selvillä siitäkään, lieneekö, jos joku yhden panee yhden lisäksi, se yksi, johon lisäys pantiin, muuttunut kahdeksi, vai ovatko tuo lisäksi pantu ja se, johon lisäys pantiin, muuttuneet kahdeksi sen kautta, että toinen pantiin toisen lisäksi. Sillä kummalliselta tuntuu se minusta, että, jos kumpikin niistä, heidän toisistaan erillänsä ollessaan, oli ainoastaan yksi ja ne eivät olleet kaksi, kun ne sitten toisiansa lähestyivät, tämä oli heille kahdeksi muuttumisen syynä, nimittäin juuri heidän lähestymisensä ja yhteentulonsa. Enkä minä vielä nytkään voi päästä siihen vakuutukseen, että, jos joku halkaisee yhden, tämä halkaisu on ollut syynä siihen, että siitä on kaksi tullut; sillä silloinhan olisikin kahdeksi tulemisen syy ihan vastakohtainen äskeiselle syylle. Sillä äskenhän syntyi kaksi siitä, että ne vietiin toistensa lähelle ja yhdistettiin toinen toiseensa, nyt sitä vastoin siitä, että ne poistetaan ja eroitetaan toinen toisestaan. Niin, enpä voi itseäni vakuuttaa edes siitäkään, että tietäisin mistä yksi syntyy, enkä sanalla sanottu tiedä mistään muustakaan, mistä syystä se syntyy taikka häviää taikka on olemassa, en ainakaan tämän tutkintotavan mukaan, vaan täytyy minun itselleni umpimähkään kyhätä toinen tutkintotapa, sillä tätä minä en milläkään tavalla voi hyväksyä.”
XLVI. ”Mutta kun kerran kuulin jonkun lukevan eräästä, kuten hän sanoi, Anaxagoraan kirjasta[43]ja siinä kuulin väitettävän, että se on järki, joka kaikki järjestää ja joka on kaiken syynä, niin minä tästä syystä iloitsin ja minusta näytti tavallansa hyvinkin sopivalta, että järki on kaiken syynä, sillä jos näin on laita, arvelin minä, niin järjestävä järki varmaan kaikki niin järjestää ja kaikki niin asettaa, kuin suinkin paras on. Jos ken siis tahtoisi selville saada itsekunkin syyt, mistä mikin syntyy taikka häviää taikka on olemassa, niin pitää hänen tämän suhteen selville pääsemän siitä, miten tämän on paras olla olemassa taikka paras olla vaikutuksen alaisena ja toimia. Tämän väitöksen johdosta ihmisen siis ei tarvitse, olkoonpa oman itsensä taikka muiden asiain suhteen, silmällä pitää mitään muuta, kuin parasta ja hyödyllisintä. Sillä välttämätöntä on, että, joka tämän tuntee, myöskin tuntee, mitä paha on, koskahan tieto näistä molemmista on yksi ja sama. Näitä ajatellessani iloitsin löytäneeni, kuten luulin, semmoisen miehen, nimittäin Anaxagoraan, joka järkeni mukaan[44]minulle opettaisi kaikkien olevaisten syyt, ja joka ensiksikin minulle sen sanoisi, onko maa litteä vai ympyrkäinen, ja sen sanottuaan osoittaisi syyn, minkätähden sen näin täytyy olla, puhuen tuosta parahasta ja näyttäen, miten sen oli paras tämmöisenä olla. Ja jos hän sanoisi maan sijaitsevan maailman keskikohdassa, olisi hänen selvään osoittaminen, miten sen olikin paras keskikohdassa sijaita; ja jos hän osaisi nämä minulle todeksi näyttää, silloin tyytyisinkin, enkä enää kysyisikään minkäänlaista muuta syytä. Niin ikään olisin valmis häntä samalla tavoin kyselemään auringosta, kuusta ja muista tähdistä, heidän nopeudestaan toistensa suhteen, heidän kiertokulustaan ja muista muutoksistaan, mitenkä heidän itsekunkin oli paras toimia ja vaikutuksien alaisina olla. Minä, näet, en ensinkään luullut, että, kun hän sanoi järjen nämä kaikki järjestävän, hän niille keksisi mitään muuta syytä, kuin sen, että niille oli paras olla semmoisina kuin olivat. Kun hän siis itsekullekin erikseen ja kaikille yhteisesti heidän syynsä antoi, niin luulin hänen selville saattavan, mitä kullekin oli parasta ja kaikille yhteisesti hyödyllisintä. Enkä olisikaan mistä hinnasta hyvänsä tahtonut menettää näitä toiveitani, vaan aivan kiireesti otin hänen kirjansa esille ja luin ne niin joutuisasti, kuin suinkin voin, jotta mitä pikimmiten saisin tietää tuon parahimman ja huonomman.”
XLVII. ”Mutta ihanasta toiveestani tulin, ystäväni, temmatuksi, kun kirjaa lukiessani yhä etenin ja näin, ett’ei hän tuota järkeä ensinkään käyttänyt eikä tuonutkaan esille perusteita kaikkien järjestymiseen, vaan syyksi veti ilmat ja eetherit ja vedet ja paljon muutakin eriskummaista. Minusta näytti hänen käyneen ihan samalla tavoin, kuin jos sanoisi joku, että Sokrates järjen perusteella tekee kaikki, mitä hän tekee, ja sitten, kun hän koettaisi näyttää perusteet jokaiseen minun eri tekooni, ensiksikin sanoisi minun siitä syystä nyt tässä istuvani, että ruumiini on kokoonpantu luista ja jänteistä, että luut ovat kiinteät ja että nivelet yhdistävät eri luut toisiinsa, mutta että voi jännittää ja hellittää jänteitä, jotka lihan ja ihon kanssa luita ympäröivät, kun taas iho ne kaikki koossa pitää. Kun luut siis vapaasti liikkuvat nivelissään ja jänteet jännistäyvät ja laskeuvat, tekee tämä minulle mahdolliseksi köyristää jäseniäni, ja siitäpä syystä minä tässä istunkin köyristyneenä. Ja mitä minun keskustelemiseeni teidän kanssanne tulee, voisi hän mainita toisia samankaltaisia perusteita, syyksi vetäen äänet, ilmat, kuulot ja tuhansia tämänkaltaisia, jättäen mainitsematta todenperäiset syyt, ne nimittäin että, kun Athenalaiset näkivät hyväksi minun tuomita, minäkin siitä syystä olen hyväksi nähnyt tässä istua sekä oikeaksi nähnyt tänne jäädä odottamaan tuomiotani, minkä hyvänsä määrännnevätkin. Sillä, koira vieköön, nämä jänteet ja nämä luut, jos niitä olisi johtanut ajatus siitä, mikä on hyödyllistä, olisivat luullakseni jo kauan aikaa sitten olleet Megarassa taikka Boiotialaisten luona, ell’en olisi arvellut oikeammaksi ja kauniimmaksi odottaa sitä tuomiota, jonka valtio määrää, kuin paeta ja tiehensä lähteä.[45]Mutta näitä tämmöisiä syiksi mainita, se olisi sangen yksinkertaista. Mutta jos joku sanoisi, että, jos minulta puuttuisi luita ja jänteitä ja muita senkaltaisia, joita minulla on, minä en voisikaan tehdä, mitä hyväksi näen, niin hän kyllä puhuisi totta. Mutta että minä näittentähdenteen, mitä teen, jatästä syystäjärjelläni toimin, vaan en parasta valitsemisen syystä, semmoinen väite osoittaisi vallan suurta kevytmielisyyttä. Sillä se olisi ihan sama kuin sula mahdottomuus eron tekemiseen niitten välillä, että todenperäinen syy on toista, toista taas se, jonka puutteessa syy ei enään olisikaan mihinkään syynä. Mutta väärää nimeä käyttäen kutsuvat useimmat tätä syyksi ja näyttävät minusta tähän katsoen ikäänkuin pimeydessä hapuilevilta. Senpätähden arvelevatkin muutamat, että joku pyörre ympäröitsee koko maan ja että tämä aikaansaa maan pysymisen kohdallansa taivaan alla; muutamat taas panevat, ikäänkuin leveän taikina-kaukalon alle, maan alle tukeeksi ilman. Mutta tuota mahdollisuutta, tulla parahimmalla tavalla järjestetyksi, niinkuin se nyt on järjestetty, – sitä mahdollisuutta he eivät etsi, eivätkä usko mitään jumalallista voimaa olevankaan vaikuttamassa, vaan luulevat löytävänsä jonkun Atlaan,[46]joka on tuota voimaa väkevämpi, kuolemattomampi ja kaikki paremmin yhdessä pitävä; mutta että todenperästä, hyvä ja oikea kaiken yhteen sitoo ja koossa pitää, sitä eivät usko. Mitenkä tämmöisen syyn laita lienee, sen olisin aivan mielelläni tahtonut oppilaana kuulla keneltä hyvänsä. Mutta kun tämä toivo minulta riistettiin eikä minun ollut mahdollista sitä itse keksiä eikä myöskään toiselta oppia, silloin läksin minä toiselle löytöretkelleni etsiäkseni niitä syitä, joista on puhuttu; – tahdotko, Kebes, että tästä kertoelen?”
”Sanomattoman kernaasti sen tahdon”, sanoi Kebes.
XLVIII. ”Kun minä siis”, jatkoi Sokrates, ”väsyin tosi-olojen tutkimiseen, niin näytti minusta, että minun tämän perästä tuli olla varuillani, jott’ei minun kävisi samaten kuin niiden, jotka katsovat ja tutkivat auringon pimennystä; sillä näiltä turmeltuvat välistä silmät, ell’eivät he auringon kuvaa tarkastele vedessä taikka muun välikappaleen kautta. Tämänkaltaisen välikappaleen minäkin keksin, koska pelkäsin sieluni kokonaan sokeentuvan, jos ruumiillisilla silmilläni katselin asioita ja aistimillani koetin niitä käsittää. Minusta siis näytti, että minun tuli panna turvani käsitteisin ja niiden kautta tutkia tosi-olojen totuutta. Kuitenkaan ei pitäne se vertaus, jota käytin, kaikin puolin paikkaansa. Sillä sitä en ensinkään myönnä, että se, joka tosioloja käsitteiden kautta tutkii, näkee ne enemmin kuvissa kuin se, joka niitä ilmiöinä tarkastelee. Tälle uralle minä kumminkin antausin, ja, joka kerta perusteeksi pannen sen aatteen, jonka arvelen lujimmaksi, pidän minä totena kaiken sen, mikä minusta nähden soveltuu yhteen tämän kanssa, olkoon että se koskee perus-syytä taikka mitä hyvänsä muuta, mutta mikä ei sovellu yhteen, sitä en pidä oikeana. Tahdon selvemmin sinulle puhettani selittää; sillä arvelenpa, ett’et vielä sitä ymmärrä.” ”Enpä, totta Zey, juuri paljon”, sanoi Kebes.
XLIX. ”Mitä nyt tarkoitan”, sanoi Sokrates, ”ei kumminkaan ole mitään uutta, vaan yhtä mitä muulloinkin aina olen sanonut ja jota varsinkin edellisessä puheessani en ole lakannut lausumasta. Ryhdyn, näet, nyt koettamaan sinulle osoittaa sitä syyn laatua, jonka tutkimiseen olen paljon huolta pannut, ja tässä jälleen palaan tuohon monasti puhuttuun asiaan sekä siitä uudestaan alan, että, näet, edellytän jonkin itsessään kauniin, itsessään hyvän ja suuren sekä muun samankaltaisen olevan olemassa. Jos minulle tämän myönnät ja siihen suostut, että nämä ovat olemassa, niin toivon näiden johdosta voivani sinulle näyttää ja ilmisaada syyn siihen, että sielun täytyy olla kuolemattoman.”
”Sen kyllä sinulle myönnän”, sanoi Kebes, ”joudu siis perille pääsemään.”
”Ajattelepa nyt”, sanoi Sokrates, ”mitä tästä seuraa, oletko siitä minun kanssani samaa mieltä. Minusta, näet, näyttää, että, jos löytyy jotakin muuta kaunista, kuin tuo itsessään kaunis, niin se ei ole kaunis minkään muun kautta, kuin sen, että se on osallinen tuosta itsessään kauniista; ja samaa väitän kaikesta muustakin. Suostutko tänkaltaiseen syyhyn?”
”Suostun”, vastasi Kebes.
”Tästäpä syystä en enää”, sanoi Sokrates, ”ymmärrä enkä liioin enää voi tunnustaa noita muita, rikkiviisaita syitä; vaan jos joku minulle sanoisi, mistä syystä jokin on kaunis, joko siitä syystä että sillä on kukoistavainen väri tahi muoto, taikka mistä senkaltaisesta syystä tahansa, niin jätän kaikki muut syyt siksensä, sillä hämmennyksiin minä niistä kaikista vaan joudun, ja pidän suorasti ja ilman muutta jopa ehkä yksinkertaisestikin sitä ajatusta totena, ett’ei mikään muu sitä kauniiksi tee, kuin juuri tuon ehdottoman kauneuden läsnä-olo taikka osallisuus, olkoon tämä osallisuus sitten syntynyt millä tavalla ja miten hyvänsä: sillä tästä en[47]nyt huoli väittää, ainoastaan siinä pysyn, että itse kauneuden kautta kaikki kauniit esineet joutuvat kauniiksi. Tämä mielestäni siis on varmin vastaus itselleni ja muille, ja jos tästä kiini pidän, niin en luule koskaan horjahtuvani, vaan päinvastoin arvelen varmimmaksi vastata itselleni ja muille, että itse kauneuden kautta kauniit esineet tulevat kauniiksi. Vai eikö sinunkin mielestäsi niin ole?”
”Ihan varmaan.”
”Ja että niin ikään suuret esineet ovat suuria suuruuden kautta, samaten kuin suuremmatkin, sekä pienemmät pienuuden kautta pienempiä?”
”Ihan.”
”Sinä siis et sitä hyväksyisikään, jos joku toisesta sanoisi, että hän on päänsä kautta toista isompi ja joku pienempi niin ikään päänsä kautta pienempi, vaan sinä vannoa vakuuttaisit, että mielestäsi kaikki toistansa suurempi ei ole minkään muun kautta suurempi, kuin suuruuden kautta, ja että se juuri sentähden onkin suurempi, nimittäin suuruuden tähden, ja ett’ei pienempi ole minkään muun kautta pienempi, kuin itse pienuuden kautta, ja että se sentähden pienempi onkin, nimittäin pienuuden tähden, koska luullakseni muutoin pelkäisit, että, jos jonkun sanoisit pään kautta olevan suuremman ja pienemmän, ristiriitainen puhe vastaasi syntyisi ensiksikin siinä, että suurempi olisi suurempi ja pienempi pienempi yhden ja saman välikappaleen kautta, toiseksi siinä, että suurempi tulee suuremmaksi pään kautta, vaikka onkin pää jotain pientä, josta taas se ihme syntyisi, että jokin tulee suuremmaksi pienuuden kautta. Eikö niin, tuotahan pelkäisit?”
”Pelkäisinpä kyllä”, vastasi Kebes hymyten.
”Epäilisit kait siis sanoa”, jatkoi Sokrates, ”että kymmenen on kahdeksaa enempi kahden kautta ja että se siitä syystä kahdeksan voittaa, eikä enemmyyden kautta ja enemmyyden tähden? taikka että kaksi kyynärää on yhtä kyynärää suurempi puolen kautta, eikä suuruuden kautta? sillä tarjona olisi sama pelko.”
”Niin on”, vastasi Kebes.
”Ja miten? Jos yksi pantaisiin yhden lisäksi, etköhän vieroaisi sanoa, että lisäys on syy siihen, että siitä kaksi syntyy, taikka, jos se halkaistaan, että halkaisu on siihen syynä? vaan ääneen huutaisit, ett’et tiedä, millä muulla tavoin mikin syntyy kuin osaa saamalla kukin sen tosiolemuksesta, josta se on osaa saanut, ja ett’et näin ollen tiedä muuta syytä kahdeksi tulemiseen, kuin osallisuuden kahtuudesta, ja että, mikä hyvänsä kahdeksi mielii tulla, sen pitää kahtuudesta saaman osallisuutta, niinkuin yhtyydestä sen, joka mielii yhdeksi tulla; mutta nuo halkaisut ja liittämiset ja muut temput sinä arvoihinsa jättäisit ja antaisit niiden vastattaviksi, jotka ovat sinua viisaammat.[48]Näin kait sinä, peläten, kuten sanotaan, omaa varjoasi ja kokemattomuuttasi, vastaisit, pitäen kiini tuon otaksumasi lujasta turvasta? Mutta jos joku hätyyttäisi itse tuota otaksumaa perusaatettasi, niin antaisit hänen olla, etkä mitään vastaisi, kunnes olet tutkinut, mitä kaikkia siitä johtuu, ovatko johteet mielestäsi keskenään sointuvia vai epäsointuvia. Ja jos sinun täytyisi tehdä tiliä otaksumastasi perusaatteesta, niin tee se samalla tavoin, niin että perusteeksi taas panet toisen otaksuman, nimittäin semmoisen, joka sinusta näyttää parahimmalta noista ylhäisistä, Kunnes tulet johonkin tyydyttäväiseen; mutta jos mielit noita ylhäisiä tosiolemuksia löytää, niin ällös asioita sekoittako, niin että samassa hetkessä puhut alkusyystä ja johtopäätelmistä, kuten nuo kiistelijät[48]tekevät. Sillä näillä ei ole todella-olevaisista mitään käsitystä eikä huoltakaan. Sillä heissä on miehiä viisaudessaan sotkemaan kaikki yhteen ja kumminkin saattamaan olla itsellensä mieliksi. Vaan sinä, jos olet noita oikeita filosofeja, teet luullakseni minun sanaini mukaan.”
”Aivan totta puhut”, vastasivat Kebes ja Simmias yht’aikaa.
Ekhekrates. Ja, Zeyn kautta, ihan todenmukaisesti, Faidoni; sillä minusta näyttää Sokrates näitä puhuneen niin ihmeellisen selvästi, että vähälläkin järjellä varustettu voi ne käsittää.
Faidoni. Ihan niin, Ekhekrates; ja siltäpä näytti kaikkien läsnäolevaisten mielestä.
Ekhekrates. Niinpä meidänkin poissaolevaisten, kun nyt näitä kuulemme. L. Mutta mistäs sitten puhuttiin?
Faidoni. Kun olimme hänelle nämä myöntäneet ja tunnustaneet, että jokainen idea on jotain todella olevaa ja että kaikki muu olevaiset saamalla näistä osaa myöskin näistä saavat nimityksensä, silloin, muistaakseni, Sokrates senjälkeen kysyi: ”Jos siis nämä näiksi tunnustat, etköhän silloin, kun sanot Simmiaan Sokratesta suuremmaksi, mutta Faidonia pienemmäksi, etköhän silloin”, kysyi hän, ”sano Simmiaassa olevan näitä molempia: sekä suuruutta että pienuutta?”
”Sanon kyllä.”
”Kuitenkin tunnustanet, ett’ei tuo Simmiaan suuruus Sokrateen suhteen ole todenperästä niin käsitettävä, kuin sanat kuuluvat? Sillä Simmias ei suinkaan mahtane olla suurempi sen kautta, että hän on Simmias, vaan sen suuruuden kautta, joka hänellä on; eikä myöskään siitä syystä olla Sokratesta suurempi, että Sokrates on Sokrates, vaan siitä syystä, että Sokrateella on pienuutta tuon toisen suuruuden suhteen.”
”Totta.”
”Toiselta puolen taas Faidoni ei sentähden ole Simmiasta suurempi, että Faidoni on Faidoni, vaan siitä syystä, että Faidonilla on suuruus Simmiaan pienuuden suhteen.”
”Niin on.”
”Täten voi siis Simmiaasta sanoa, että hän on sekä pieni että suuri, hän kun on kumpaistenkin keskivälillä, siten näet, että hän toisen suuruudelle antaa tilaisuuden olemaan hänen pienuuttaan suurempi, toista vastaan taas panee oman suuruutensa, joka on toisen pienuutta suurempi.” Sitten lisäsi hän hymyillen: ”taidanpa mielestänne puhua yhtä tyystin, kuin jos olisi kysymys suostumuskirjasta, mutta asian laita kumminkin lienee semmoinen, kuin sanoin.” – Tämä myönnettiin. – ”Mutta siitä syystä minä niin tyystisti puhun, koska tahtoisin, että sinulla olisi sama ajatus kuin minullakin. Minun ajatukseni on, näet, se, ett’ei ainoastaan suuruus itse koskaan voi samalla olla suuri ja pieni, vaan ett’ei myöskään meissä ilmaantuva suuruus koskaan itseensä ota pienuutta eikä taivu sortumaan sen alle, vaan että kahdesta toinen aina on tapahtuva, että nimittäin toinen, kun sen vastakohta, pienuus, lähestyy, joko pakenee ja peräytyy, taikka, tämän lähetessä, häviää. Mutta jos se pysyy paikallaan ja itseensä ottaa pienuuden, niin se ei voi muuta olla, kuin mitä se oli, samaten kuin minäkin, itseeni otettuani ja saatuani pienuutta, vielä ollen se, mikä olen, olen tuo sama pienoinen; kun sitä vastoin tuo toinen, itse suuruus, ei ole semmoisenaan rohjennut pienenä olla. Samalla tavoin ei tahdo meissä ilmaantuva pienuuskaan koskaan joutua suureksi taikka olla suurena, eikä myöskään mikään muu vastakohta, niinkauan kuin se on mitä oli, joutua vastakohdakseen taikka olla vastakohtanansa, vaan se semmoisessa tapauksessa joko väistyy taikka häviää.”
”Ihan niin minusta näyttää”, sanoi Kebes.
LI. Tämän kuultuansa sanoi joku – en tarkoin muista ken se olikaan –: ”Mutta, Jumalain kautta! emmekö edellisissä puheissamme oikeaksi myöntäneet juuri sen vastakohtaa, minkä nyt myönnämme, nimittäin, että suurempi syntyy pienemmästä ja pienempi suuremmasta, ja että juuri se oli vastakohtien synty, että vastakohdat syntyvät vastakohdista? Nyt taas näyttää minusta, ikään kuin sanoisimme, ett’ei näin ole ensinkään laita.”
Sokrates, joka oli häneen päin kääntänyt päätään, sanoi, tämän kuultuansa:
”Miehen tavalla tämän muistutuksesi teit, mutta et huomaa eroitusta nyt ja silloin puhuttujen välillä. Silloin, näet sä, sanottiin, että vastakohtaisesta kappaleesta syntyy vastakohtainen kappale, nyt taas ett’ei itse vastakohta semmoisena koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla, eipä vastakohta itse olennoltaan eikä myöskään meissä ilmaantuva vastakohtaisuus. Silloin, veljeni, puhuttiin semmoisista, joilla ja joissa oli vastakohtia ja me annoimme niille vastakohtien nimet, mutta nyt puhumme itse vastakohdista, semmoisinaan, joidenka läsnäolo antaa kullekin nimitetylle kappaleelle hänen nimensä. Näistä me sanomme, ett’eivät he koskaan tahdo ottaa toisistaan syntyäksensä.”
Ja samalla katsoen Kebeesen hän sanoi:
”Kun ei vaan jokin siitä, mitä tämä puhui, olisi saanut sinuakin, Kebes, hämmennyksiin?”
”Ei suinkaan”, vastasi Kebes; ”kuitenkaan en tahdo väittää, ett’ei moni seikka minua hämmennä.”
”Siitä me siis ilman mutkitta olemme sopineet”, sanoi Sokrates, ”ett’ei itse vastakohta koskaan voi itsellensä vastakohdaksi tulla.”
”Täydelleen”, sanoi Kebes.
LII. ”Tarkkaapa vielä seuraavaakin”, sanoi Sokrates, ”myönnätkö minulle senkin. Löytyykö mitään, jota lämpimäksi ja kylmäksi sanot?”
”Löytyy.”
”Ovatko nämä ehkä samaa kuin lumi ja tuli?”
”Eivät suinkaan, Zeyn kautta!”
”Vaan lämmin on jotain toista kuin tuli, – ja kylmä on jotain toista kuin lumi?”
”Niin kait.”
”Sinun ajatuksesi on luullakseni siis, ett’ei lumi koskaan voi, lumena ollen, vastaanottaa lämpimää ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin lunta ja lämpimää, vaan että se, kuten edellisissä sanoimme, jos lämmin sitä lähenee, väistyy taikka häviää.”
”Kaiketikin.”
”Ja että tuli taas väistyy taikka häviää, jos kylmyys esille ryntää, se kun ei koskaan uskalla vastaanottaa kylmyyttä ja samassa vielä olla mitä oli, nimittäin tulena ja kylmänä.”
”Totta puhut”, sanoi Kebes.
”Muutamain näiden laita on”, jatkoi Sokrates, ”semmoinen, ett’ei ainoastaan itse idea itsellensä ikiajoiksi vaadi omaa nimeänsä, vaan että näin on laita myöskin jonkin muun, jok’ei ole itse idea, vaan joka aina, niinkauan kuin se on olemassa, on idean tapainen. Tämä käypi luullakseni selvemmäksi sen kautta, mitä vielä tulen puhumaan. Epätasainen esimerkiksi, eiköhän se saa ikuisesti pitää sitä nimeä, jolla me sitä nimitämme, eikö niin?”
”Tosiaan.”
”Onko nyt näin laita ainoastaan epätasaisen, vai – tätä, näet, tarkoittaa kysymykseni – löytyykö jotain muutakin, joka ei ole samaa kuin epätasainen, mutta jota kuitenkin täytyy nimittää paitsi sen omalla nimellä myöskin tuolla toisella (epätasaisuuden) nimellä, syystä että se luonnoltaan on semmoinen, ett’ei sitä koskaan voi epätasaisesta eroittaa? Tämmöinen on esimerkiksi kolmeuden ja monen muun laita. Tarkkaapa tuota kolmeutta; eikö se sinun mielestäsi aina ole kutsuttava paitsi omalla nimellään myöskin epätasaisuuden nimellä, vaikk’ei epätasaisuus ole sama kuin kolmeus. Ja kuitenkin on laita tämmöinen sekä kolmiluvun ja viisiluvun ja puolen kaikista luvuista, että niistä jokainen, vaikk’ei se ole yhtä kuin epätasainen, kumminkin aina on epätasainen. Kaksiluku taas ja neljäluku sekä tuo toinen lukujen sarja, vaikk’eivät ole yhtä kuin tasainen, niin ne kuitenkin kaikki ovat tasaisia. Myönnätkö tätä vai et?”
”Mitenpä en tuota myöntäisi”, vastasi hän.
”Huomaapa nyt”, sanoi Sokrates, ”mitä tällä tahdon selville saattaa. Se on se, ett’eivät ainoastaan nuo vastakohdat näy toisiaan ottavan vastaan, vaan ett’eivät myöskään ne, joilla, olemattakin toistensa vastakohtia, kuitenkin on jotain vastakohdan tapaista, ett’eivät nämäkään näy vastaanottavan sitä ideaa, joka on heissä olevalle idealle vastakohtainen, vaan jos tämä yrittää heihin tunkeuda, ne joko häviävät taikka peräytyvät. Vai eikö meidän ole täytymys sanoa, että kolmiluku pikemmin häviäisi taikka kärsisi mitä tahansa, ennenkuin se, kolmena, ottaisi muuttuaksensa tasaiseksi?”
”Totta.”
”Eikä sittenkään kaksi ole kolmen vastakohtana”, sanoi Sokrates.
”Eipä olekaan.”
”Siis eivät ideat ole ainoat, jotka eivät kärsi vastakohtien ryntäystä toisiansa vastaan, vaan monien muidenkin vastakohtaisten on laita sama.”
”Ihan totta”, vastasi Kebes.
LIII. ”Tahdotko nyt, että me, jos muutoin siihen kykenemme, määräämme, mitä lajia nämä ovat?” kysyi Sokrates.
”Mielelläni.”
”Eivätköhän nämä, Kebes, ole semmoisia, jotka pakoittavat kaikkia niitä, jotka joutuvat heidät valtaansa, säilyttämään ei ainoastaan omaa ideaansa, vaan aina myöskin jotain vastakohdan tapaista?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä, jota äsken puhuimme. Sillä tiedäthän, että kaiken sen, minkä tahansa kolmeuden idea on vallannut, täytyy olla ei ainoastaan kolmen vaan myöskin epätasaisen?”
”Aivan.”
”Tähän nyt, sitä tässä väitämme, ei voi koskaan tulla se idea, joka on vastakohtainen tuolle toiselle idealle, joka tämän vaikutti.”
”Eipä kyllä.”
”Mutta se, joka tämän vaikutti, oli epätasaisuuden idea?”
”Oli kuin olikin.”
”Mutta tämän vastakohtanahan on tasaisuuden idea?”
”On.”
”Kolmeen ei siis koskaan pääse tasaisuuden idea.”
”Ei ensinkään.”
”Osatonna tasaisuudesta on siis kolmiluku?”
”Osatonna.”
”Kolmiluku on niinmuodoin epätasainen.”
”Niin on.”
”Mitä nyt tulee noihin määrättäviimme, nimittäin minkälaisia ne ovat, jotka, ehk’eivät ole jollekin toiselle vastakohtia, kuitenkaan eivät siedä vastaanottaa tuota toista vastakohtana, kuten esimerkiksi on laita kolmiluvun, joka, ehk’ei se ole tasaisen vastakohta, kuitenkaan ei siedä tätä (tasaisuutta) vastaanottaa syystä, että se, kolmiluku, aina myötänsä tuo jotain tuolle toiselle vastakohdan kaltaista, samaten kuin kaksiluku myötänsä tuo jotain epätasaiselle vastakohtaista ja tuli myötänsä tuo jotain kylmälle vastakohtaista ja monet muut samaten – niin mietipä nyt, määritkö niitä siten, ett’ei ainoastaan vastakohta siedä vastaanottaa suoraa vastakohtaansa, vaan siten, ettei myöskään se, joka myötänsä tuo jotain sille vastakohtaista, johonka se käypi, ett’ei tämäkään myötänsä-tuoja koskaan siedä vastaan ottaa tuon myötänsä-tuodun, vastakohtaa.[49]Saata se uudestaan mieleesi; sillä haitaksi ei ole, jos sitä useinkin kuulemme. Viisiluku ei siedä vastaan ottaa tasaisen aatetta, eikä myöskään siedä kymmenluku, joka on viiden kaksinkertaisuus, vastaanottaa epätasaisuuden aatetta. Tämä kaksinkertaisuus on itse vastakohtana jollekin toiselle, kuitenkaan se ei siedä epätasaisuuden aatetta; niinpä myöskään puolitoista (1 1/2) ja muut semmoiset, esimerkiksi puoli (1/2), kolmas osa (1/3) ja kaikki senkaltaiset, eivät nekään siedä kokonaisuuden aatetta, jos muutoin seuraat ja olet yhtä mieltä minun kanssani.”
”Aivan yhtä mieltä olen ja seuraan”, sanoi Kebes.
LIV. ”Kerro minulle nyt uudestaan alusta alkaen”, jatkoi Sokrates, ”mutta älä anna samanlaista vastausta, mitä minä kysyn, vaan jotakin muuta, minua jälitellen. Näin puhun siitä syystä, että minä tuon varman vastauksen rinnalla, jonka edellisiin puheisini sain,[50]huomaan saavamme vast’ikään puhuttujen johdosta toisenkin varmuuden. Sillä jos nyt minulta kysyt, mitä ruumiissa pitää oleman, että se lämpöisenä olisi, niin en enää anna sinulle tuota varmaa ja yksinkertaista vastausta: lämpimää, vaan vastapuhuttujen johdosta olen minä sinulle antava sen hienomman vastauksen, että siinä pitää oleman tulta. Niinpä en myöskään kysymykseesi, mitä ruumiissa pitää oleman, että se olisi sairaana, vastaa, että siinä pitää sairautta oleman, vaan kuumetta; ja jos kysyt, mitä jossakin luvussa pitää oleman, että se tulisi epätasaiseksi, niin en vastaa, että siinä pitää oleman epätasaisuutta vaan ykseyttä, ja samaten muissakin. Mietipä, ymmärrätkö jo täysin, mitä tarkoitan.”
”Ihan täysin”, sanoi hän.
”Vastaa minulle siis”, sanoi Sokrates, ”mitä pitää ruumiissa oleman, että se olisi elävänä?”
”Sielu kait”, vastasi Kebes.
”Onko aina näin laita?”
”Mitenkä muuten?” vastasi Kebes.
”Sielu siis aina myötänsä tuo elämää sille, jonka se valtaansa ottaa?”
”Tuo tosiaankin.”
”Löytyykö jotain elämälle vastakohtaista vai ei?”
”Löytyy.”
”Mikä?”
”Kuolema.”
”Sielu ei siis koskaan voi vastaanottaa mitään vastakohtaista sille, jota se myötänsä tuo, niinkuin ennen puhuttujen johdosta on tunnustettu?”
”Toden perästä”, sanoi Kebes.
LV. ”Vielä: joka ei siedä tasaisuuden aatetta, miksi sitä sanomme?”
”Epätasaiseksi”, sanoi Kebes.
”Miksi taas sitä, joka ei siedä oikeutta ja taidetta?”
”Epä-oikeaksi ja epä-taiteelliseksi.”
”Olkoon; mutta miksi sanomme sitä, joka ei siedä kuolemaa?”
”Kuolemattomaksi”, sanoi hän.
”Sielu, sehän ei siedä kuolemaa?”
”Ei.”
”Kuolematon on siis sielu?”
”Kuolematon.”
”Hyvä”, sanoi Sokrates; ”saammeko siis tuon sanoa todistetuksi? vai miten sinusta näyttää?”
”Ihan kylliksi todistetuksi, Sokrates!”
”Entä vielä, Kebes”, sanoi Sokrates: ”jos nyt epätasaisen olisi täytymys olla häviämättömän, voisiko kolmiluku muuta olla kuin häviämätön?”
”Ei suinkaan.”
”Jos taas lämpimättömän olisi täytymys olla häviämättömän, eiköhän silloin lumi, jos joku sitä vastaan panisi lämpöä, lumena ollen peräytyisi eheänä ja sulamattomana? sillä hävitä se ei voisi eikä myöskään paikallaan pysyen vastaanottaa lämpimää.”
”Totta puhut”, sanoi Kebes.
”Samaten luullakseni myöskin, jos epäkylmä olisi häviämätön ja joku veisi jotain kylmää tulehen, niin tuli ei sammuisi eikä häviäisi, vaan eheänä syrjäytyisi ja pakenisi.”
”Välttämättömästi.”
”Mutta eikö meidän täydy sanoa samaa kuolemattomuudestakin?” sanoi Sokrates; ”jos kuolematon myöskin on häviämätön, niin mahdotonhan on sielun hävitä, kun kuolema tulee; sillä sen mukaan, mitä ennen olemme sanoneet, se ei voi kuolemata vastaan ottaa eikä kuolleena olla, samalla tavoin kuin sanoimme, ett’ei kolmiluku, yhtä vähän kuin epätasainenkaan, voi tasaiseksi tulla, eikä liioin tuli, eikä tulessa oleva lämpö, voi kylmäksi tulla. Mutta, voisi joku sanoa, mikä estää sitä, että, vaikk’ei, kuten olemme tunnustaneet, epätasainen voi tasaisen lähetessä tulla tasaiseksi, se kuitenkin häviää ja tasainen astuu sen sijaan? Sitä vastaan, joka näin sanoo, emme voisi väittää, ett’ei se häviäkään, sillä epätasainen ei ole häviämätön. Jos tämä meille myönnettäisiin, olisi meidän helppo väitellä, että, jos tasainen lähenisi, epätasainen ja kolmiluku vetäytyvät pakosalle, ja samaa voisimme väittää tulesta ja lämpeydestä ja kaikista muista.”
”Niinpä kyllä.”
”Jos meille siis, mitä kuolemattomaan tulee, myönnetään, että se myöskin on häviämätön, eikö sielu silloin olisi yhtä hyvin häviämätön kuin kuolematonkin? jos ei, niin silloin tarvitsemme uutta todistusta?”
”Mitä tähän tulee, niin ei ainakaan tähän mitään uutta todistusta tarvita”, sanoi Kebes; ”sillä tuskinpa olisi mitään häviämätöntä, jos kuolematon ijankaikkisena olisi häviön alainen.”
LVI. ”Jumalasta siis”, sanoi Sokrates, ”ja itse elämän aatteesta ja muusta kuolemattomasta tunnustanevat luullakseni kaikki, ett’eivät ne koskaan häviä.”
”Kaikki, totta Zey! sen tunnustavat”, sanoi hän, ”kaikki ihmiset ja, minun arvellakseni, vielä enemmin kaikki Jumalat.”
”Koska kuolematon myöskin on katoamaton, eikö siis sielukin, jos se muutoin on kuolematon, ole katoamaton?”
”Ihan täytymyksestä.”
”Kun siis kuolema ihmiseen iskee, kuolee, kuten näkyy, ihmisen kuolon alainen osa, mutta kuolematon puoli väistyy kuolemata ja lähtee pois tervennä ja turmeltomatonna. Varmempi, kuin mikään muu, on, Kebes, siis, että sielu on kuolematon ja katoamaton, ja toden perästä siis elävät meidän sielumme Hadeksessa.”
”Ei ainakaan minulla ole mitään virkkaamista tätä vastaan, Sokrates, enkä voi missään kohden todistuksiasi epäillä; mutta jos Simmiaalla tai jollain muulla on mitään sanomista, niin parasta on, ett’ei hän vaiti ole. Sillä jos joku haluaa näistä joko puhua tahi kuulla, niin, enpä tiedä toista tilaisuutta, mihin voisi sen lykätä, kuin tämä nyt käsissä oleva.”
”Minäkään puolestani”, sanoi Simmias, ”en voi, sanottujen johdosta, missäkään kohden olla epäileväinen; mutta sen aineen suuruuden tähden, josta tässä on puhe, ja tuohon inhimilliseen heikkouteen katsoen, täytyy minun vielä puolestani olla epäilyksissä puhuttujen suhteen.”
”Eikä siinä kyllin, Simmias”, sanoi Sokrates; ”vaan muutoinkin puhut oikein, ja meidän tulee tarkemmin tutkia ensimäisiä otaksumiamme, jospa nämä teidän mielestänne tuntuvatkin luotettavilta; ja kun näitä olette tarkoin tutkineet, niin voitte seurata todistuksen johtoa sen mukaan, kuin ihmisen on mahdollinen sitä seurata; ja jos tämä teille selväksi tulee, silloin ette sen ulompata ole todistuksia etsivät.”
”Totta on, mitä puhut”, sanoi hän.[51]
LVII. ”Mutta”, jatkoi Sokrates, ”ihan täydestä syystä on, te miehet, se seikka mietittävä, että, jos sielu on kuolematon, sen on tarvis huolta ja hoitoa ei ainoastaan tätä aikaa varten, jota me elämän ajaksi sanomme, vaan kaikkea aikaa varten, ja nythän näyttäneekin vaara peloittavalta, jos ken tämän laiminlyöpi. Sillä jos kuolema olisi ero kaikesta, niin olisi se pahoille ihmisille onnellinen keino täten päästä vapaaksi ruumiista ja sielun kanssa myöskin heidän pahuudestaan; mutta nyt sielu näkyy olevan kuolematon, niin ei ole sillä mikään muu pääsy pahuudesta eikä muu pelastus kuin pyrkiminen tulla niin hyväksi ja viisaaksi kuin suinkin. Sillä muuta ei sielu ota mukaansa Hadekseen lähtiessään, kuin kasvatuksensa ja sivistyksensä, ja näiden sanotaan suuresti joko auttavan taikka vahingoittavan kuollutta heti hänen matkansa alussa tuonne alas. Kun, näetten, ihminen on elämänsä täyttänyt, niin sanotaan hänen daimoninsa elikkä suojelushenkensä,[52]joka hänen elossa ollen sai hänet osakseen, nyt rupeavan häntä viemään erääsen paikkaan, johon kaikki kokoontuvat tullakseen tuomituiksi ja josta he sitten kulkevat Hadekseen sen johtajan kanssa, jolle on käsky annettu viedä sinne nuo täältä lähteneet. Kun he siellä ovat saaneet, mitä heidän saada tuli, ja siellä viipyneet sen ajan, minkä heidän viipyä tuli, saattaa heidät taas toinen johtaja tänne takaisin monien ja pitkien aikakausien kautta. Mutta heidän matkansa ei ole semmoinen, kuin Aiskhylon Telefo arvelee; tämä, näet, sanoo suoran polun vievän Hadekseen, mutta minusta se ei näytä suoralta eikä yhdeltä. Silloinhan ei tarvittaisikaan oppaita, sillä jos löytyisi yksi ainoa tie, niin eihän kukaan voisi mihinkään eksyä. Mutta nyt siellä näkyy olevankin monta risti- ja mutkatietä, päättääkseni niistä pyhistä tavoista ja menoista, joita meidän on tapana täällä maan päällä toimittaa. Siveä ja viisas sielu seuraa johtajaansa eikä ole olostaan tietämättä, mutta se sielu, joka himollisesti ruumista ikävöitsee, niinkuin edellisissä olen puhunut, se pitkiä aikoja ympäri ajelehtii, haluten ruumista ja näkyvää maailmaa, ja vasta paljon vastarintaa tehtyänsä ja paljon kärsittyänsä se vaivalla ja väkivallalla joutuu sieltä pois, tuon siihen määrätyn johtajan viemänä. Kun sielu nyt tulee sinne, missä muutkin ovat, ja se on puhdistamaton sekä semmoista tehnyt, että joko hirmuiset murhat sitä vaivaavat taikka se on muuta semmoista aikaansaattanut, joka tämän kanssa on yhdenlaatuista taikka joka kuuluu yhdenlaisten sielujen tekoihin, silloin kaikki muut sielut tätä pakenevat ja kääntyvät pois eivätkä tahdo olla sen matkakumppanina eikä saattajana, ja se ajelehtii ympäri kaiken neuvottomuuden alaisena, siksi että jotkut ajat ovat ohitse menneet, joittenka kuluttua se täytymyksestä viedään sille sopivaan asuntoon. Mutta se sielu, joka puhtaasti ja kohtuudella on elämänsä täyttänyt, se saa jumalia saattajikseen ja johtajikseen ja asuu siinä paikassa, joka itsekullekin sopiva on.”
LVIII. ”Mutta monet ja ihmeelliset ovat maan paikat, eikä olekaan itse maa semmoinen ja niin suuri, kuin sitä arvelevat ne, joitten on tapa maasta puhua, sen vakuutuksen saatti minulle muuan.”
Simmias tähän sanoi:
”Mitä tällä tarkoitat, Sokrates? Maasta olen minäkin paljon kuullut, vaan en sitä, mistä sinä tulit vakuutetuksi. Mielellänipä siis tuota kuulisin.”
”Mitään Glaukon taitoa tosiaankaan, Simmias, ei mielestäni tarvita tämän kertomiseen; mutta todeksi näyttää, että niin on laita, se on minusta vaikeampi, kuin että Glaukonkaan taito siihen riittäisi[53]; ja osaksi minä ehk’en olisikaan siihen kykenevä, osaksi taas, jospa siihen kykenisinkin, niin luullakseni minun elämäni ei riittäisikään, Simmias, semmoisen puheen pituuteen. Mutta mikään ei estä minua puhumasta maan muodosta, minkälainen se minun vakuutukseni mukaan on, sekä sen eri paikoista.”
”No niin,” sanoi Simmias, ”tämä onkin kylliksi.”
”Vakuutettu siis olen,” jatkoi Sokrates, ”ensiksikin siitä, että, jos maa on ympyräinen ja sijaitsee avaruuksien keskipaikassa, se, paikallaan pysyäksensä, ei tarvitse ilmaa eikä muuta senkaltaista ulkopuolista hätäkeinoa, vaan että taivaslaen kaikenpuolinen yhtäläisyys itsensä kanssa ja maan tasapaino ovat kylliksi pitämään sitä paikallaan. Sillä jos tasapainossa oleva kappale on pantu yhtäläisen paikan keskelle, niin se ei voi enemmin taikka vähemmin mihinkään päin siirtyä, vaan yhdellä kohdalla ollen se pysyy siirtymättä. Tästä nyt ensiksikin olen vakuutettu.”
”Ja ihanpa oikein,” sanoi Simmias.
”Vieläkin,” sanoi Sokrates, ”olen vakuutettu siitä, että maa on jotain sangen suurta ja että me, jotka asumme Fasis-virrasta aina Herkuleen pylväisin saakka, asumme aivan pienessä maan osassa meren ympärillä, ikään kuin muuriaiset ja sammakot lammen ympärillä, ja että monet muut muualla asuvat maan monilukuisissa paikoissa[54]. Joka paikassa ympäri maan pintaa löytyy, näet, monta ja niin muotonsa kuin suuruutensakin puolesta monenlaisia syvennyksiä, johon vesi ja sumu ja ilma ovat yhteentulvailleet; mutta itse maa sijaitsee puhtaana tuossa puhtaassa taivaan avaruudessa, jossa sijaitsevat tähdetkin, ja jota useimmat niistä, joittenka on tapa näistä puhua, sanovat etheriksi eli yli-ilmaksi, jonka pohja-sakona ovat nuo vesi, sumu ja ilma, jotka aina juoksevat maan syvennyksiin. Siitä tietämättämme me siis maan syvennyksissä asumme ja luulemme asuvamme ylhäällä maan päällä, juuri kuin jos joku, asuen keskellä meren syvyyttä, luulisi asuvansa meren pinnalla ja, nähdessään veden kautta auringon ja muut tähdet, luulisi meren olevan taivaan, mutta raskautensa ja heikkoutensa tähden ei koskaan pääsisikään meren pinnalle, eikä, merestä ylös sukeltaen ja kohoten täkäläiseen paikkaan asti, koskaan olisi nähnyt eikä myöskään toiselta nähneeltä koskaan kuullutkaan, kuinka paljon puhtaampi ja kauniimpi täällä on kuin heillä siellä. Näin ihan juuri käy meidänkin. Sillä asuen jossakin maan syvennyksessä luulemme asuvamme maan päällä ja kutsumme ilmaa taivaaksi, ikäänkuin jos tähdet liikkuisivat tämän taivaana olevan ilman läpi. Tämä on ihan samaa laatua; heikkoutemme ja raskautemme tähden emme jaksa nousta ilman rajoille. Mutta jos joku tulisi ilman äärimmäisiin ääriin, ja siivillä varustettuna voisi tuonne ylhäälle lentää, niin saisi hän, samalla tavoin kuin merestä ylös sukeltavaiset kalat näkevät täkäläisiä oloja, hänkin nähdä sikäläisiä, ja jos hänen luontonsa kestäisi niitä nähdä, niin hän tulisi tuntemaan, että siellä se todenperäinen taivas onkin, siellä todellinen valkeus ja todellinen maa. Sillä, tämä maa ja kivet ja kaikki paikat ympärillämme ovat läpiturmeltuneet ja rikki kalvetut, kuten meressäkin suolan tähden on kaiken laita; meressä ei kasva mitään, joka ansaitsesi mainitsemista, eikä sanalla sanottu siellä löydy mitään täydellistä, vaan juovia ja hiekkaa ja mahdottoman paljon mutaa ja likaa löytyy siinä, missä vaan maata on, mutta eipä mitään, joka ansaitsisi verratakaan niihin kauneuksiin, joita meillä on. Ilmaumat taas tuolla ylhäällä mahtanevat vielä suuremmassakin määrässä erota meidän kauneuksista. Ja jos tässä sopii kaunis satu, niin ansaitsee, Simmias, kuulla, minkaltaiset maan aineet taivaan alla oikeastaan ovat.”
”Tosiaankin mielellämme me, Sokrates, kuulisimme tuon sadun,” sanoi Simmias.
LIX. ”Ensiksikin siis, minun ystäväni,” jatkoi Sokrates, ”sanotaan, että, jos joku tuolta ylhäältä katselisi maata, se näyttäisi ihan samankaltaiselta, kuin nuo kahdestatoista erivärisestä nahkapalasesta tehdyt pallit, kirjavalta ja varustetulta erivärisillä väreillä, joista ne värit, joita maalaajat täällä käyttävät, ovat ikäänkuin mukaelmia. Mutta siellä ylhäällä on koko maa tämmöisillä väreillä varustettu, vieläpä paljon loistavammillakin ja puhtaammillakin väreillä, kuin nämä täällä. Osaksi se nimittäin on purppuranpunainen ja kauneudeltaan ihmeteltävä, osaksi kullanvärinen, osaksi taas valkea, valkeampi kipsiä ja lunta, ja samoin myös varustettu muillakin väreillä, jopa paljon monenkaltaisemmilla ja kauniimmillakin, kuin mitä me olemme nähneet. Sillä itse nämäkin maan syvennykset, jotka ovat täynnänsä vettä ja ilmaa, aikaansaavat jonkunnäköisen värin, loistaen noiden korkeampain värien kirjavuudessa, niin että koko maa siten saa yhtenäisen kirjavan kauniin näyn. Tämän tänkaltaisen maan päällä kasvavat luonnon laadun mukaan kaikki kasvit, puut, kukat ja hedelmät; samaten on myöskin saman luonnon laadun mukaan vuorilla ja kivillä heidän sileytensä, läpikuultavaisuutensa ja kauniimmat värinsä. Osia näistä kivistä ovat nuo täälläkin löytyvät, meille niin mieluiset pienet kivet, esimerkiksi karneolit, jaspiskivet, smaragdit ja muut semmoiset; mutta siellä ovat kaikki ilman poikkeuksetta yhtä kauniit, jopa vielä kauniimpiakin. Ja syynä tähän on se, että kivet siellä ovat puhtaat, eivätkä ole, niinkuin täkäläiset, rikki-kalvetut ja läpiturmeltuneet tänne yhteenjuoksevasta vedestä, levenevästä mädästä ja suolasta, jotka kiville ja maalle ja yleisesti sekä eläville että kasville tuottavat rumuutta ja vikoja. Itse maa on kaunistettu näillä kaikilla, vieläpä kullalla ja hopealla ja muulla senkaltaisella. Sillä nämä kaikki ovat siellä runsaassa määrässä nähtävinä, monenlukuisina ja suurina sekä useassa paikoin maata, niin että maa kokonaisuudessaan on kauniina näkönä autuaallisten katsojain katsottavana. Eläimiä siellä löytyy monenlaisia ja ihmisiä, joista muutamat asuvat keskellä maata, toiset ilman ympärillä, niinkuin me asumme meren ympärillä, toiset taas mannermaan likellä olevissa saarissa, joiden ympäri ilma virtailee; sanalla sanoen, mitä vesi ja meri meille ja meidän tarpeisimme nähden on, se on heille ilma, ja mitä meille ilma on, se on heille etheri. Vuodenajoilla on semmoinen lämpömäärä, että asukkaat pysyvät taudeista vapaina ja elävät paljoa pitemmän ajan, kuin täkäläiset ihmiset, ja näyn, kuulon, haistin sekä kaikkien tänkaltaisten kautta eroavat he meistä yhtäpaljon, kuin, puhtauteen katsoen, ilma eroaa vedestä ja etheri ilmasta. Heillä on myöskin jumalien asunto-paikkoja ja temppeleitä, joissa jumalat todenperästä ovat asumassa; he saavat jumalien ääniä kuulla, niiden ennustuksia ja ilmestyksiä havaita ja kanssakäymistäkin niiden kanssa harjoittaa; auringon, kuun ja tähdet he näkevät semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, ja kaikki heidän muu onnellisuutensa on näiden mukainen.
LX. Tämänkaltainen on siis koko maa ja sen ympäristö. Mutta mitä noihin syvennyksiin tulee, niin löytyy maassa ja ympäri koko maata monta semmoista paikkaa, joista muutamat ovat syvemmät ja aukeammat kuin se, jossa me asumme, toiset syvemmät ja suultaan pienemmät kuin meidän asuntopaikkamme, toiset taas ovat syvyydeltään tätä matalammat ja laajemmat. Kaikki nämä ovat maan alla moninaisessa yhteydessä toistensa kanssa ahtaimpain ja laajempain läpien kautta ja niillä on laskunsa, joittenka kautta paljon vettä juoksee toisista toisiin ikäänkuin sekoitus-maljoihin ja siellä, maan alla, löytyy mahdoton paljous ijäti-juoksevia virtoja ja lämpimiä sekä kylmiä vesiä, paljon tulta ja suuria tuli-virtoja sekä monta märjän liman virtaa, joko puhtaampaa tahi likaisempaa, samaten kuin Sikeliassa nuo ennen laava-virtaa purskuavaiset Hede-virrat ja itse laava-virta. Nämä virrat täyttävät kaikki ne paikat, joittenka läpitse ja ympäri ne kunakin kertana sattuvat kulkemaan. Kaikki tämä liikkuu ylös ja alas ikäänkuin löytyisi maan alla joku keinu-kone. Tämä kone on luonnoltaan ehkä tämmöinen. Yksi näistä maan kuljuista on sekä muutoin suurin että myöskin koko maan läpi läväisty, se sama, josta Homero puhuu, kun sanoo[55]:
”Kauas tuonne pois, joss’ on Manalass’ syvin kulju,”
ja jota sekä hän että useat muutkin runoilijat muutoin kutsuvat Tartaroksi. Tähän kuljuun laskevat kaikki virrat yhteen ja juoksevat tästä taas takaisin; ja itsekukin niistä muuttuu senkaltaiseksi, minkäkaltainen se maa on, jonka kautta ne juoksevat. Mutta syy siihen, että kaikki virrat täällä tulvaavat ulos ja sisään takaisin, on se, ett’ei tällä märjällä ole tukea eikä pohjaa. Se väikkyy ja läikkyy ylös-alas, ja samaten tekee ilma ja tuuli sen ympärillä; sillä ne seuraavat vesitulvaa, kun se syöksee milloin tuolle milloin tälle puolelle maata. Ja samaten kuin hengehtiessämme ilma käy ulos ja jällensä sisään, samaten joutuu siellä ilma tulvan kanssa liikkeelle ja aikansa ulos- ja sisään-syöksyessään hirmuisia ja vallattomia myrskyjä. Kun siis vesi esiin syöksyessään tulvaa siihen paikkaan, jota alapuoliseksi sanotaan, niin juoksee se maan kautta sikäläisiin virtoihin ja täyttää ne paikat siellä samalla tapaa, kuin astia pumppaamalla täytetään; ja kun se taas sieltä vetäypi ja tänne syöksee, täyttää se taas tämänpuoliset virrat, ja täytettyinä nämä juoksevat ojanteensa ja maan kautta, ja kulkien kaikki niihin paikkoihin, joihin heidän tiensä vievät, muodostavat ne täten meriä ja järviä, jokia ja lähteitä. Täältä ne uudestaan sukeltavat maan alle, ja kuljettuansa, muutamat kaukaisempain ja useampain, toiset pienempäin ja läheisempäin paikkain ympäri, laskeuvat he jälleen Tartaroon, muutamat paljonkin, toiset vaan vähän alemmalle, kuin mistä läksivät, mutta kaikki ne kumminkin alemmalle lähtöpaikkaansa laskeuvat. Muutamat juoksevat ulos vastaisella puolella sitä, missä laskeuivat, toiset taas samalla puolen; onpa niitä semmoisiakin, jotka kulkevat kokonansa ympyrässä, ja jotka, kierrettyään yhden taikka useammankin kerran maan ympäri kuin käärmeet, jälleen laskeuvat, päästyänsä niin syvälle kuin suinkin. Mahdollista on, näet, tunkeuda kummallakin puolen alas ainoastaan maan keskustaan asti, vaan ei edemmäksi; sillä jos edemmäksi yrittävät, niin käypi kummankin virran ihan päinvastoin.
LXI. Monta monituista näitä virtoja sekä suuria että monenlaisia on olemassa; mutta näitten monien joukossa löytyy neljä eri virtaa, joista suurin ja laveimmassa ympyrässä juokseva on niin kutsuttu Okeano-virta. Vastapäätä tätä ja tälle vastaisessa suunnassa juoksee Akheroni, joka virtaa autioitten paikkojen läpitse ja maan alle juosten laskeupi Akherusia-järveen, johonka useampain kuolleitten sielut tulevat ja josta he, siellä viivyttyänsä määrätyt ajat, muutamat lyhemmät toiset pitemmät, jälleen lähetetään elävien sukuihin. Näiden virtain keskivälillä saa kolmas virta alkunsa, mutta laskeupi jo lähellä alkuansa suureen, paljolla tulella palavaan paikkaan, ja muodostaa järven, joka on suurempi kuin meidän meri ja joka kuohuu vettä ja mutaa. Täältä se sakeana ja mutaisena virtailee ympyrässä ja juoksee, maata kiertäen, sekä muualle että myöskin ihan Akherusia-järven rajalle, tämän veden kanssa kuitenkin sekautumatta; ja maan alla paljon mutkailtuansa se laskeupi Tartaron alapuoleen. Tämä se on, jota Pyriflegetoniksi sanotaan, ja jonka laava-virrat, missä hyvänsä ne maahan laskevat, purskuttavat irto-murskoja. Ja vastapäätä taas tätä alkaa neljäs ja virtaapi ensiksi hirveään ja kolkkoon paikkaan, joka, kuten sanotaan, on kokonansa teräksen-sinertävä, ja tätä virtaa he sanovat Stygiseksi sekä sitä järveä, jonka virta laskiessaan muodostaa, Stygin järveksi. Tähän laskettuaan ja vesihinsä saatuaan hirmuisia voimia se maan alle pujahtaa ja juoksee, mutkia tehden, Pyriflegetonia vastakohtaisessa suunnassa sekä kohtaa tätä Akherusian järvessä, mutta sen toisella puolella. Tämänkään vesi ei sekaannu minkään muun veden kanssa, vaan tämäkin juoksee mutkia tehden ympyrässä ja laskeupi Tartaroon vastapäätä Pyriflegetonia; ja tämän virran nimi on, kuten runoilijat sanovat, Kokyto.
LXII. Tämmöinen on nyt näitten luonto ja laita; mutta kun elämästä eronneet tulevat siihen paikkaan, mihin suojelushenki itsekunkin vie, niin tutkitaan ja tuomitaan ne ensiksi, sekä ne, jotka ovat hyvin ja hurskaasti eläneet, että nekin, jotka eivät ole näin eläneet. Ne, jotka huomataan eläneen keskinkertaisesti, kulkevat Akheronille, nousevat siellä niihin aluksiin, jotka ovat heille tarjona, ja tulevat näissä aluksissa tuohon järveen ja asuvat siellä; ja täällä itseään puhdistettuaan sekä rikoksistaan rangaistukset kärsittyään he päästetään siitä pahasta, minkä mikin teki, ja hyvistä taas töistään he saavat palkinnon kukin ansionsa mukaan. Ne taas, joittenka tila heidän rikostensa paljouden tähden havaitaan auttamattomaksi, olkootpa sitten harjoittaneet joko useita ja suuria temppelin-ryöstöjä taikka monilukuisia oikeutta ja lakia loukkaavia murha-töitä taikkapa mitä hyvänsä muuta senkaltaista, ne syöksee heille määrätty kohtalo Tartaroon, josta eivät konsanaan palaja. Ne, jotka havaitaan harjoittaneen kylläkin suuria, mutta kuitenkin autettavissa olevia rikoksia, niinkuin esimerkiksi ne, jotka vihan vimmassa ovat isää taikka äitiä vastaan väkivaltaa tehneet ja sittemmin ovat, tätä katuen, elämänsä eläneet, taikka jotka muulla senkaltaisella tavalla ovat murhamiehiksi joutuneet, näittenkin täytyy tulla Tartaroon syöstyiksi, mutta tänne jouduttuansa ja vuoden aikaa täällä oltuansa viskaa heidät aalto ulos: murhamiehet Kokytoon, isän- ja äidin-surmaajat Pyriflegetoniin. Ja kun he näin virtojen ajamina ovat joutuneet Akherusia-järven luo, niin he täällä huutavat ja nimillä kutsuvat, muutamat niitä, jotka he ovat murhanneet, toiset taas niitä, joita vastaan he ovat väkivaltaa tehneet, ja näin näitä kutsuttuaan he itkien rukoilevat, että nämä soisivat heidän astua järveen ja heitä vastaan-ottaisivat. Jos nyt onnistuvat näitä taivuttamaan, niin he astuvat ulos ja pääsevät kärsimyksistään, mutta ell’eivät onnistu, niin joutuvat he uudestaan Tartaroon ja sieltä jälleen virtoihin, ja näistä kärsimyksistä he eivät pääse, ennenkuin ovat onnistuneet taivuttamaan niitä, joita vastaan ovat vääryyttä harjoittaneet; sillä tämmöisen rangaistuksen tuomarit heille määräsivät. Mutta jotka huomataan eläneen erittäin hurskaasti, nämä ne vapautetaankin noista maan sisässä olevista paikoista ja päästetään ikäänkuin vankihuoneista sekä tulevat tuohon ylhäiseen, puhtaasen asuntoon ja asuvat ylhäällä maan päällä. Mutta itse näistäkin elävät ne, jotka filosofian kautta ovat itsensä tarpeeksi puhdistaneet, tulevan aikansa ihan ilman ruumiitta, sekä joutuvat näitä vieläkin kauniimpiin asuntoihin, joita ei ole helppo tässä kuvata ja johon paitsi sitä aikakaan ei nyt riittäisi.
LXIII. Mutta kaiken sen tähden, mitä nyt olemme keskustelussamme maininneet, täytyy meidän siis, Simmias, tehdä kaikki, jotta täällä eläessämme saavuttaisimme hyvettä ja viisautta; sillä kaunis on palkinto ja toivo suuri. Mutta ruveta kivenkovaa väittämään, että näiden laita on juuri niin, kuin minä ne nyt olen selittänyt, se ei sovi järki-miehelle; vaan sen uskominen, että, koska kerran sielu näkyy olevan kuolematon, sielujemme ja niiden asuntojen laita on tämmöinen taikka tämänkaltainen, se minusta näyttää sopivalta ja sen arvoiselta, että kannattaa siihen uskaltaa; sillä kaunis on tämä uskallus ja näitä tämmöisiä kohoitusvirsiä sopiikin itsellensä virittää. Ja tästäpä syystä minä jo kauan aikaa olen tätä puhetta pitkittänyt.[56]Näistä syistä saakin sielunsa puolesta olla hyvissä toiveissa se mies, joka elämässään on siksensä jättänyt muut nautinnot ja koristukset, jotka ruumista koskevat, pitäen ne itselleen vieraina ja arvellen niistä paljon pikemmin turmeltuvansa, mutta joka sitä vastoin on ahkeroinnut niitä nautintoja, jotka oppimiseen kuuluvat ja sielua kaunistavat, ei vierailla, vaan sielun-omaisilla koristuksilla, nimittäin hillitseväisyydellä, oikeamielisyydellä, miehullisuudella, vapaudella ja totuudella, ja joka näin varustettuna odottaa tuota matkustusta Hadekseen, valmis lähtemään, milloin hyvänsä kohtalo kutsuu. Mitä nyt teihin tulee, Simmias ja Kebes ja te muut, on tämä matka toiste teidän tehtävänä, itsekunkin määrä-ajallaan; mutta minua jo kutsuu, kuten traagikko sen sanoisi, sallimus, ja melkeinpä onkin minun aikani jo mennä kylpemään; sillä minusta on parempi, kylpeä, ennenkuin minä myrkky-juoman juon, jott’en vaimoille tuottaisi ruumiini pesemisen vaivaa.”
LXIV. Hänen näin puhuttuansa sanoi Kritoni:
”Hyvä! Sokrates; mutta onko sinulla mitään käskyä antaa näille taikka minulle joko lastesi tahi jonkun muun suhteen, jota käskyä täyttäessämme voisimme sinulle mieliksi tehdä?”
”On kyllä, Kritoni, se, jota aina olen teille antanut”, vastasi hän, ”ei mitään muuta sen kummempaa: että, näetten, te huolta pitäisitte itsistänne, sillä tämän tekemällä te teette minun, minun omaisteni niinkuin omannekin mieleen, mitä hyvänsä toimitatte, vaikk’ette nyt annakaan mitään lupausta. Mutta, jos itsiänne laiminlyötte ettekä tahdo asettaa elämätänne niiden jälkien mukaan, joista teille sekä tämän päiväisessä että edellisissäkin puheissa on viittauksia annettu, niin ette sen enempätä saa toimeen, vaikkapa tässä hetkessä tekisitte kuinkakin monta ja ankaraa lupausta.”
”Toimia sanasi mukaan, se on oleva meidän pyrintömme”, sanoi Kritoni; ”mutta millä tavalla me sinua hautaamme?”
”Millä tavalla vaan tahdotte”, sanoi hän, ”jos muutoin minun saattekaan käsiinne ja minä en lähde teitä pakoon.”
Samalla hän suopeasti hymyili ja sanoi meihin katsoen:
”Miehet! Kritonia en saa vakuutetuksi siitä, että minä olen se Sokrates, joka nyt olen kanssanne keskustellut ja kaikki puhutut järjestänyt, vaan hän luulee minun olevan sen, jonka hän kotvasen perästä on näkevä kuolleena, ja senpä tähden hän kysyy, miten hänen tulee minua haudata. Mutta sen pitkän puheen, minkä olen pitänyt siitä, mitenkä minä, myrkkyjuoman juotuani, en enää ole luonanne viipyvä, vaan olen poislähtevä ja menevä autuaitten onnellisuuksiin, tämän minä, kuten näkyy, turhaan olen hänelle puhunut, vaikka sillä olen tahtonut niin teitä kuin itseänikin rohkaista. Pyydän teitä siis minua Kritonille takaamaan ihan päinvastaisella takauksella kuin se, millä hän on minua tuomareille ta’annut. Hän, näetten, meni tuomareille takaukseen siitä, että tänne jäisin; mutta teidän pitäisi takaamaan siitä, että minä, niin pian kuin kuolen, en ole tänne jäävä, vaan lähtiessäni pois-menevä, jotta Kritoni, nähdessään ruumiini poltettavan taikka haudattavan, helpommin tätä kärsisi eikä tuskautuisi minun tähteni, ikäänkuin kärsisin minä hirveästi, eikä myöskään hautajaisissa sanoisi, että hän Sokrateen asettaa nähtäväksi taikka viepi hautaan tahi hautaa. Sillä tiedä, paras Kritoni”, jatkoi hän, ”että väärä lauselma ei ainoastaan ole itsessään epä-sointua, vaan että se myöskin sielulle tuottaa jotakin pahaa. Vaan sinun tulee olla hyvällä mielin ja sanoa, ettäs hautaat ruumiini; ja hautaa se vaan, miten mielesi tekee ja kuten sopivimmalta sinusta näyttää.”
LXV. Tämän sanottuaan Sokrates nousi ja meni toiseen huoneesen kylpeäksensä, ja Kritoni häntä seurasi, mutta meidän hän käski odottaa. Me siis odotimme ja keskustelimme keskenämme niistä, mitä oli puhuttu, ja tutkimme ne uudestaan, mutta myöskin haastelimme siitä suuresta onnettomuudesta, joka oli meille sattunut, varmasti vakuutetut kuten olimme siitä, että meidän nyt tuli orpolapsina elää jälellä olevan elämämme, kun oli meiltä ikään kuin isä pois-riistetty.
Kun Sokrates oli kylpenyt ja lapsensa saatetut hänen luokseen – hänellä oli kaksi pientä ja yksi isompi poika – ja perheesen kuuluvat naiset olivat saapuneet, puhui hän näiden kanssa Kritonin läsnäollessa; ja kun oli hän näille viimeiset käskynsä ja tahtonsa ilmoittanut, käski hän naisten ja lasten mennä, mutta itse hän tuli meidän luoksemme jälleen. Ja nyt oli jo aika lähellä päivän laskua, sillä kauan aikaa oli hän tuolla sisällä viipynyt.
Kylvystä tultuansa hän istuikse, ja sen perästä ei paljoa enää puhuttu. Nyt tuli noiden yksitoista-lukuisten palvelija, seisahtui hänen eteensä ja virkkoi: ”Sinua, Sokrates, minun varmaan ei tarvitse syyttää siitä, mistä muita syytän, että he, näet, minun suuttuvat ja kiroovat, kun minä, hallitusmiesten käskystä, käsken heidän juoda myrkyn. Sillä sinua olen tällä ajalla erittäin oppinut tuntemaan jaloimmaksi, suopeimmaksi ja parahimmaksi mieheksi kaikista, mitkä konsanaan ovat tänne tulleet, ja nytkin siis hyvin tiedän, ett’et minuun, vaan noihin vihastu, koskas tunnet, kutka syypäät ovat. Jää’ös siis hyvästi – sillä tiedäthän, mitä tulin ilmoittamaan – ja koeta miten huokeimmasti kärsiä, mitä välttämätöntä on.”
Samassa purskahti hän itkuun, kääntihe ja läksi ulos. Sokrates katsoen hänen jälkeensä sanoi: ”jää hyvästi, sinäkin! me puolestamme tahdomme tehdä, mitä käskenyt olet.”
Ja meille hän sanoi: ”Kuinka hyvänsuopa onkin tuo mies! Koko ajan, minkä olen täällä ollut, on hän luonani käynyt ja usein kanssani keskustellut sekä ollut parahimpana miehenä, ja kuinka jalosti hän nyt minun tähteni vuodattaa kyyneleitä! Mutta annapas, Kritoni! noudattakaamme hänen tahtoansa ja tuotakoon tänne myrkky, jos se jo on valmistettu; mutta jos ei, niin valmistakoon sen mies.”
”Mutta, Sokrates”, sanoi tähän Kritoni, ”minun luullakseni aurinko vielä vuorilla viipyy eikä ole vielä laskenut. Ja tiedänhän minä muitten juoneen myrkyn sangen kauan aikaa sen jälkeen, kun heitä on käsketty, sittenkuin ovat sangen hyvin syöneet ja juoneet, muutamat myöskin yhdessä oltuaan niiden kanssa, joita rakastivat. Älä siis kiirehdi, sillä vielä on aikaa.”
Sokrates vastasi: ”ihan luonnollista on, Kritoni, että ne, joista puhut, näin tekevät, sillä he luulevat tällä jotakin voittavansa, ja yhtä luonnollista on myöskin, ett’en minä niin tee; sillä vähän myöhemmin juomalla en luule voittavani mitään muuta, kuin sen, että omissa silmissäni tekisin itseni naurun-alaiseksi, kun haluaisin elää ja säästäisin siinä, missä ei enään mitään ole. Mene siis”, jatkoi hän, ”tottele, äläkä muulla tavoin tee!”
LXVI. Kun Kritoni tämän kuuli, nyykkäsi hän pojalle, joka likellä seisoi. Poika meni ja kauan aikaa viivyttyään palasi hän takaisin sen kanssa, jonka piti myrkky antaman ja joka sen kantoi pikarissa valmiiksi tehtynä.
Kun Sokrates tämän miehen näki, sanoi hän: ”no hyvä, ystäväni! mitä pitää minun tekemän, sillä sinähän näitä ymmärrät?”
”Et muuta,” vastasi tämä, ”kuin ettäs juotuasi kävelet, siks’ että sinulta jalat käyvät raskaiksi, ja sitten panet maata; näin se on itsestään tehtävänsä tekevä.”
Tämän sanottuaan ojensi hän Sokrateelle pikarin.
Sokrates otti pikarin aivan iloisesti, Ekhekrates, ilman vapisematta, ilman väriltään ja katsannoltaan muuttumatta; tapansa mukaan hän vaan jäykästi katsoi mieheen ja sanoi:
”Mitäs arvelet tästä juomasta, sopisiko siitä jollekin juoma-uhri tehdä? Onko luvallista vai ei?”
”Me valmistamme tätä, Sokrates, ainoastaan sen verran, minkä arvelemme tarpeeksi juoda,” vastasi hän.
”Minä ymmärrän,” sanoi Sokrates; ”mutta rukoilla jumalia, että tämä muutos täältä tuonne kävisi onnellisesti, se on sekä luvallista että sopivaakin; tätä minäkin rukoilen, tapahtukoon niin!”
Ja tämän lausuttuaan hän otti ja tyhjensi pikarin ihan huokeasti ja tyytyväisesti.
Tähän saakka olivat useimmat meistä johonkin määrin voineet pitäydä itkemisestä; mutta kun näimme hänen juovan ja tyhjentäneen pikarin, silloin emme sitä enää voineet, vaan minulta itseltänikin vuosivat väkisin kyyneleet virtoina, niin että minun täytyi kasvoni peittää, jotta saisin kylläkseni itkeä. Mutta häntä minä en suinkaan surkutellut, vaan omaa onnettomuuttani, kun minulta semmoinen ystävä nyt oli riistetty. Ennen minua oli Kritoni noussut, hän kun ei voinut kyyneleitänsä pidättää. Mutta Apollodoro ei ollut edellisenäkään aikana tau’onnut itkemästä, vaan nyt hän purskahti valitushuutoon, voivottaen ja vaikeroiden, eikä ollut ainoatakaan läsnäolevista, jonka sydäntä hän ei särkenyt, paitsi yksin Sokrates itse.
Mutta Sokrates virkkoi: ”mitä teettekään, te kummalliset! Juuri senhän tähden minä vaimot täältä lähetinkin, ett’eivät he tänkaltaista epäsointua aikaansaisi; sillä kuullut olen, että hiljaisuudessa pitää kuoleman. Olkaa siis hiljaa ja pysykää lujamielisinä.”
Tämän kuultuamme häpesimme ja pidätimme itseämme itkemästä. Mutta hän käveli, siks’ että jalat, kuten sanoi, kävivät raskaiksi, jolloin hän laskeusi pitkällensä selälleen; sillä näin oli mies käskenyt. Ja sama mies, joka oli hänelle myrkyn ojentanut, tunnusteli aina vähän ajan päästä ja koetti hänen jalkojaan ja sääriään, ja sitten kovasti painaen hänen jalkaansa hän kysyi, tunsiko hän sitä, johon Sokrates kieltämällä vastasi. Sittemmin hän taasen tunnusteli polvia; ja näin yhä ylöspäin siirtäen kätensä hän meille osoitti, että ruumis kylmeni ja kangistui. Ja itse Sokrateskin tunnusteli ja sanoi, että kun kylmyys sydäntä saavutti, silloin oli hän erkaneva. Nyt oli jo vatsakin melkein kylmänä, kun hän peitettä nosti – hän oli, näet, kasvojansa peittänyt – ja sanoi: ”Kritoni, me olemme Asklepiolle velkaa kukon; suorittakaa se, älkääkä unhoittako!” – ja nämä olivat hänen viimeiset sanansa.[57]
”Sen teemme,” sanoi Kritoni; ”mieti, onko muuta sinulla sanomista.”
Tähän kysymykseen hän ei enää mitään vastannut, vaan vähän ajan perästä hän liikahti, ja mies otti peitteen hänen kasvoiltaan, niin olivatkin silmät jähmistyneet. Tämän nähden Kritoni sulki hänen suunsa ja silmänsä.
LXVII. ”Tämmöinen, Ekhekrates, oli ystävämme loppu, miehen, joka, sen voimme sanoa, oli oivallisin kaikista, joita konsanaan opimme tuntemaan, ja muutoinkin viisain sekä hurskain”.