Etäällä piilossa olevista pakolaisista, kaupungin kaakkoisosassa, jatkui yhä tappelun riehunta. Tosin olivat jo monet orjat heittäneet pois aseensa, kun olivat saaneet isännilleen kostetuksi, mutta täällä kokoontuivat vielä rajuimmat viimeiseen vastarintaan, koska bajuvarit olivat estelleet heitä jatkamasta murhia, ryöstöä ja tulipaloja ja karkoitelleet heitä tuhotöistään toiselta kadulta toiselle.
Täällä sijaitsivat keisarilliset makasiinit, joissa säilytettiin rakennusaineita Ivaruksen kauppalaivoja varten: ääretön määrä hyvästi kuivattua puuta, purjekangasta, pikeä ja tervaa. Nämä tulenjumalan lemmityt tahtoivat he nyt raivoissaan sytyttää palamaan. Heidän sokeaa hävittämishaluansa elähytti se toivo, että tulipalo täältä helpommin kuin muualta voisi levittää punaiset ja mustat siipensä yli koko kaupungin.
Makasiinit olivat tosin varustetut laakeilla liuskakivikatoilla ja niitä ympäröi kiviset muurit sekä lujasti suljetut, vahvat tammiovet. Vahdit olivat kyllä jo aikoja sitte pötkineet pakoon; vaan ilman puolustajiakin olivat kivi ja raudoitettu puu heille kyllin kovana vastuksena.
Mutta nyt saapui Këix, joukon johtaja, lähimmästä tulipalosta, Amphitriteen rannalta; toisessa kädessä hän heilutti sinistä ja toisessa valkoista tulisoihtua, sellaisia, joita käytettiin komeissa juhlissa sikäläisissä suurissa puutarhoissa.
"Hei!" hän huusi. "Tänään saatte nähdä komeamman ilotulituksen kuin koskaan ennen elämänne päivinä. Kristitty keisari on kieltänyt Saturnus-juhlien viettämisen, mutta me tahdomme niitä viettää, vaikka tällä kertaa — Vulcanuksen ja kaoksen kunniaksi!"
Hän asetti molemmat soihdut pääportin tammisia lautoja vastaan; ne alkoivat vähitellen kyteä.
Mutta nyt olivatkin heitä takaa-ajavat bajuvarit ehtineet paikalle.
Hetken kiivaan tappelun perästä olivat he tasoittaneet maahan orjien rakentamat, noin miehenkorkuiset etuvarustukset ympäröivillä kaduilla, ja ryntäsivät nyt esiin herttua Garibrandin johdolla.
"Siis saimme teidät viimeinkin haltuumme, te murhapolttajat! Aseenne alas! Sammuttakaa soihtunne taikka — Votanin keihään kautta! — ei yksikään teistä jää elämään."
Vastaukseksi kohotti Kottys raskasta rautatankoa, jonka hän oli temmannut omalta orjamestariltaan, ja huusi: "Luuletko, että aiomme vain vaihettaa isäntiä? Ei, me tahdomme olla vapaita, olla itse isäntiä! Ja kaiken, joka meitä orjuudestamme muistuttaa, tahdomme me hävittää. Tulkaa vain tänne, te barbarit, jos uskallatte tapella epätoivoisten ja mielettömäin kanssa."
Hurja tappelu oli nyt syntymäisillään, kun samassa voimakas ääni huusi:"Tauotkaa! Rauha olkoon teidän kaikkien kanssa!"
Johannes astui arvokkaasti taistelevien keskelle. Hänen jäljessään tuli toisia pappeja, jotka muutamien kaupunkilaisten avulla paareilla ja kantotuoleissa kantoivat haavoitettuja: orjia, maurilaisia, isaurilaisia, vieläpä muutamia germanejakin.
"Antakaa tietä, niin että voimme kuljettaa sairaat kirkkoon. He ovat sukua kaikille teille, jotka tässä toisianne surmaatte."
Tuo näky ja nämä sanat vaikuttivat rauhoittavasti ja lepyttävästi. Bajuvarit laskivat, herttuan viitattua, kohotetut aseensa alas; samoin tekivät useimmat orjatkin.
Johannes astui pelkäämättä tiheämpään joukkoon; kaikki väistyivät kunnioituksella syrjään. Moni orja-nainen — sillä niitäkin oli kapinallisiin liittäytynyt — lankesi polvilleen ja suuteli hänen pukunsa lievettä.
Sitten hän astui porttia kohti, joka jo oli alkanut liekehtiä.
Ainoastaan Kottys koetti häntä estellä. "Pois, pappi!" hän huusi ja heilutti rautatankoansa. Ja kun Johannes levollisesti jatkoi matkaansa, kosketti tuo rauta hänen haltioitansa; hän vaipui maahan verta vuotavana.
"Voi, veli, sinua!" huudahti Këix. "Sinä murhasit ainoan tuen, mikä meillä kurjilla raukoilla enää on — isämme parhaan ystävän!"
Raivoisana lankesi hän maahan ja heitti molemmat käsivartensa papin ympäri. Hänen täytyi sen johdosta pudottaa kädestään vaarallinen ase, kolmiteräinen rauta, jonka hän vastikään oli ryöstänyt kaivon viereen pystytetyltä Neptunukselta.
Melkein kaikki hänen kumppaninsa seurasivat hänen esimerkkiään. MyöskinKottys heitti tankonsa maahan ja rukoili: "Anna minulle anteeksi, isäJohannes!"
Tämä nousi seisoalleen: "Sinä olet katunut — siis on Jumala sinulle anteeksi antanut. Mitä minulla, joka olen syntinen ihminen, olisikaan anteeksi annettavaa."
Hän meni nyt kenenkään vastustamatta portille, tempasi tulisoihdut pois, otti maasta kilven, painoi sitä oikealla kädellään portin liekkejä vastaan, kohotti kuin manaukseksi vasemman käden taivasta kohti ja sanoi:
"Tulen voima! Myöskin sinä palvelet Jumalaa, meidän Herraamme. Sinua, liekkien pirullista hallitsijaa, käsken ja manaan minä täältä helvettiin väistymään."
Tuli sammui.
Johannes antoi kilven pudota ja kääntyi jälleen kansan puoleen. Luja usko loisti hänen kirkastuneista kasvoistaan.
"Ihme on tapahtunut! Ihme Herralta pyhän Johanneksen käden kautta!"
Tällainen huuto kajahti orjalaumasta. Uhkamielisimmätkin heittivät pois aseensa ja lankesivat, ristinmerkkiä tehden, polvilleen; samoin tekivät myös monet bajuvarit. Këix ja Kottys nostivat rukoillen käsiänsä Johannesta kohti.
Silloin lähestyi Garibrand pappia ja puhui hitaasti: "Tämä on hyvä teko, sinä harmaahapsinen vanhus! Tässä käteni! Mutta sano", hän jatkoi ja hänen suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn, "luotitko varmasti niihin lumousloruihin, joita tulelle latelit? Miksi sitte käytit kilpeä ensinkään?"
Juhlallisesti kohottihe Johannes ja vastasi: "Senvuoksi, ettei meidän tule kiusata Jumalaa. Jos Herra tahtoo tulen sammuttaa, niin hän tosin ei tarvitsisi kilpeä enempää kuin käsiänikään."
"Sitä ei kai vielä ole tapahtunut", sanoi herttua arvelevaisena päätään pudistaen, "että joku teistä kristityistä papeista jäisi vastausta vaille. Teillä, ja erittäinkin sinulla, näkyy olevan enemmän valtaa ihmissielujen ylitse kuin minulla voitettujeni yli. Käytä sitä aina näin hyvällä tavalla! Minä tiedän kyllä teidän voimanne, te ristin palvelijat. Lähellä Danubiota hallitsee eräs, Severinus nimeltä, jonka sanoilla on suurempi valta kuin Roomalla ja barbareilla yhteensä. Tehkäämme hyvä sovinto; minä kunnioitan sinua. Te saatte vapaasti rukoilla Kristustanne, vaan varo sinä myös, ettet estä meitä palvelemasta ketä me tahdomme. Ei, ei, vanhus! Älä pudista päätäsi. En kärsi mitään vastustusta."
Hän kohotti uhkaavaisesti kättään.
Mutta Johannes vastasi pelkäämättä:
"Jos Herra minun kauttani tahtoo kutsua harhailevia luokseen, niin ei mikään pelko sulje suutani. Sinun herttuattaresi sydämen on Herra jo voittanut; totisesti ennustan minä sinulle: sinä ja sinun kansasi ette myöskään tule häntä vastustamaan."
"Mutta te", sanoi hän orjille, "nouskaa ylös. Minä olen rukoileva puolestanne voittajia, jotka nyt ovat maan valtiaita. Tahdon opettaa heille, että myöskin te olette luodut Jumalan kuviksi ja olette heidän veljiänsä, ja että myöskin teidän kuolemattomat sielunne ovat Kristuksen sovintokuoleman kautta lunastetuiksi tulleet. Tahdon heille opettaa, että ne, jotka antavat orjille vapauden, valtaavat paraimman paikan taivaallisen isän sydämessä."
"Ja minä", jatkoi herttua, "tahdon opettaa orjille, että me germanit olemme jalomielisiä isäntiä. Me emme rankaise palvelijoitamme oman mielivaltamme ja oikkujemme mukaan, vaan samoinkuin vapaita vapaat tuomitsevat, niin tuomitsevat orjia heidän omat toverinsa. Te saatte luotettavan oikeusistuimen turvaksenne — omat kumppaninne! Olkaa siis hyvällä mielellä: te palvelette jaloja isäntiä!"
Vähän senjälkeen kun orjien kapina oli vasta kerrotulla tavalla saatu tukahutetuksi, astui kaksi germania Vindelician portista Legionaintietä pitkin Merkurius-kukkulalle päin.
"Katso, pian alkavat tähdet tuikkia, kun illan rusko sammuu", puhui toinen ja, keihästä olkapäällään heiluttaen, nosti molemmat kätensä taivasta kohti.
"Terve teille, te Asgardin vartijat! Te kaikkinäkeväiset silmät. Lähettäkää minulle pian onni. — Aavistanhan, että tiedätte", lisäsi hän hiljaa, "mitä onnea sydämeni kaipaa. Tämä sydän kärsii tuskia luullakseni siitä syystä, että se on tyhjä."
Hän tarttui jälleen keihääseensä ja kulki eteenpäin; kuin toivoen ja etsiskellen katselivat hänen silmänsä utuista etäisyyttä, ja hänen valkea vaippansa häilyi tuulessa.
Nuori kuninkaanpoika oli hyvin kaunis. Nuo haaveelliset ajatukset tekivät hänen jalot, totiset kasvonjuonteensa vieläkin viehättävämmiksi.
"Jos tähdet tahtovat minulle näyttää jotakin mieluista", murisi hänen seuralaisensa, heittäen taaksepäin sudennahkaisen vaippansa, "niin näyttäkööt aimollisen viinikellarin. En ole vielä läheskään tarpeekseni asti saanut. Kurkkuni kärsii tuskia, siitä syystä luullakseni, että se on tyhjä. Vestralpille ja hänen miehilleen sattui oikein onnellisesti käymään. Hänen joukossaan on pari kristittyä. Yksi noita ristiveljiä on vienyt heidät kirkkoonsa, luultavasti palkinnoksi heidän uskostaan. Aivan läheisyydestä tulvasi heille viiniä virtanaan ja sitä riitti ryypiskellä kuin Donarin kartanoissa. Mutta minä en ole niellyt kuin pari pisaraa; ne löysin eräästä jälelle jääneestä ateriasta, jolta bajuvarien tulo oli karkoittanut ihmiset. — Kuule, heidän herttuansa on aivan oikeassa, kun hän sanoo sinun liian lujasti pitävän valastasi kiinni."
"Voiko valasta tai velvollisuudesta pitää liian lujasti kiinni? Kuules, ukko, sinä olet itse minulle opettanut parempia periaatteita!"
"No niin! tosin täytyi sinun vannoa isällesi, ettet nukkuisi ainoatakaan yötä roomalaisessa kaupungissa — tuollaisessa metsäriistan pyydyskuopassa, jota petollinen verkko ympäröi — kuten kuningas sitä nimittää — mutta Juvavum onkin jo, niinkuin Garibrand vakuutti, bajuvarein kaupunki."
"Ainoastaan kuningas Liutbert voisi antaa minulle luvan rikkoa siten valani. Mutta ole huoletta; sinä saat vielä juoda viiniä niin paljo kuin haluat."
"Missä?"
"Siinä talossa tietysti, jossa pyydämme yösijaa."
"Mutta missä siis?"
"Vaikkapa tuossa kaikkein läheisimmässä, niin että mitä pikemmin voisit janosi sammuttaa. Tuolla, oikealla puolen tietä, kukkulan huipulla on vähäinen huvila. Katso, miten valkeina jumalainkuvat välkkyvät sen katolta tänne asti."
"Mutta tuolla vasemmalla puolella on myös talo. Se näyttää suuremmalta ja komeammalta ja voi meitä varmaankin paremmin kestitä."
"Minulle yhdentekevää."
"Siis valitsemme suuremman."
"Mutta katso! tuossa lennähti tähti! Ja suoraan tuon huoneen katon yläpuolella oikeanpuolisella kukkulalla. Se on merkki jumalilta! Minä tottelen mielelläni tähtiä — siis oikealle!"
Näin sanoen hän juoksi Legionaintieltä kivenhakkaajan asuntoon vievälle polulle.
"Joudumme kaiketi tappiolle myös saaliinjaossa, sillä siihen vie sinun taitamaton tarkkuutesi valasi noudattamisessa."
"Emme joudu", vastasi Liuthar. "Herttua Garibrand on määrännyt sen tapahtuvaksi huomenaamulla ja, kun Vindelician portilla jätimme hyvästi, kutsui hän minua ottamaan siihen osaa. Muuten ei tämän sodan päävoitto olekaan joku kultarasia tai maakaistale, vaan se, että meillä tästälähin roomalaisten asemesta on uskollisia bajuvareja itäisinä naapureina. Jo aikoja sitte ovat Bajuhemum ja Danubion seudut tuntuneet heistä liian ahtailta, kun itägootit levittivät niin laajalle valtansa Amalungikuninkaitten aikana. Silloin vaelsivat he pohjoista ja länttä kohti. Samaan aikaan kun Garibrand varustautui valloittamaan Juvavumia, kulki hänen sukulaisensa Agilolf, toinen bajuvarien herttua, Bojormetsän kauttaRegina Castraa, Rooman lujinta varustusta piirittämään. Lieneeköhän se jo valloitettu?"
"Kauvan ei meidän ainakaan tarvitse voitonsanomaa odottaa ja sen kanssa tulee kaiketi tieto toisestakin asiasta, joka koskee sinua vielä läheisemmin, Liuthar."
Nuorukainen punastui ja painoi vaieten päänsä alas.
"Herttua Agilolfin tytär, Adalagardis, on kaunein kaikista neitosista, joita ikinä olen nähnyt", jatkoi vanhus innostuen. "Hänen isänsä ja kuningas Liutbert ovat jo aikoja sitte sopineet siitä, että teistä molemmista on tuleva pariskunta. Mutta tuo ylpeä bajuvari näyttää vasta silloin tahtovan liittyä kuninkaalliseen sukuunne, kun häntäkin ympäröi yhtä suuri kunnia kuin teitä. Senvuoksi hän lähetti minut kosioretkeltäni kotiin, sanoen: 'Lähetän vastaukseni valloitetusta roomalaislinnasta.' Ja kuules, poikani, minä arvelen, että se nyt jo olisi sinulle otollista. Sinä vietät kukoistavan nuoruutesi voimakkaimpia päiviä ja suonissasi ei virtaile vettä, vaan punaista verta."
"Minusta tuntuu usein siltä kuin juoksisi niissä tulivirta", sanoi tuo kaunis nuorukainen hiljaa, melkein ujosti.
"Etkö luule huomanneeni niitä silmäyksiä, joita Juvavumissa heitit jokaiseen roomalaistyttöön, joka uskalsi sinuun katsahtaa. Luultavasti harvat heistä olisivat syleilyäsi vastustaneet."
"Mitenkä, vanhus? — Väkivaltaa! Väkivaltaa naista vastaan!"
"Mitä vielä! Berahtan ja Holdan kautta! Siihen ei tarvita paljoa väkivaltaa. Vähän aikaa ne kaikki ovat tekevinään vastarintaa, kihlatut morsiametkin. Mutta nämä roomalaiset mustatukkaiset, keltaihoiset, laihat kissat eivät kelpaakaan minun kuninkaani pojalle. Niiden kautta pilaantuisi koko suku. Mutta Adalagardis! Onneksi sinulle ja meille, jos saat hänestä puolison! Votanin valkyrioita olen ajatellut hänen kaltaisekseen. Hän on tuskin sormen levyä sinua lyhempi; vaaleat kiharat riippuvat kuin kultainen kuninkaanvaippa aina nilkkoihin saakka; pyöreät käsivarret ovat valkeat kuin Alppien lumi ja kauniisti kaareutuu hänen korkea rintansa; iloiset silmät loistavat kuin keväinen taivas. Fullan, voimaa ja kauneutta uhkuvan Fullan kautta! Hän on alemanneille otollinen kuningatar! Mikset jo aikoja sitte ole ratsastanut häntä kosimaan?"
"Sinä unohdat, etten milloinkaan ole häntä nähnyt. Hänen isänsä sanoi: 'Vasta silloin, kun hovini on Regina Castrassa, toivotan sinut sinne tervetulleeksi.' Vaan mahtaneeko hän olla onneni, tuo tuntematon, mutta kuitenkin hartaasti ikävöity onni, se autuus, jota etsin? Seis! nyt olemme matkamme määrän päässä. Tässä on portti. Mutta mitä tämä merkitsee? Eipä näytä talo vieraanvaraiselta. Sisäänkäytävä on suljettu suurilla kivilevyillä."
"No, no", naurahteli vanhus, "ei pidä kummeksia, jos ihmiset eivät huoli vastaanottaa sellaisia vieraita kuin Haduwaltia ja hänen janoansa. Mutta niitä ei kumpaistakaan niin helposti voida karkoittaa! Ei Haduwaltia, Hadumarin poikaa, sen helpommin kuin hänen janoansakaan. Pois kivet tieltä!"
Hän tarttui jo vahvalla kädellään ylimmäiseen noista päällekkäin ladotuista kivilevyistä, heittääkseen sen sisälle, kun Liuthar esti häntä siitä.
"Seis! Näetkös! Tuolle ylimmälle levylle on jotakin kirjoitettu, ehkäpä talon nimi. Luulen voivani vielä lukea sen."
"Minä taas en voisi sitä lukea, vaikka olisi keskipäivä", sanoi vanhus naurahtaen. "Mitä siinä sanotaan?"
Liuthar luki vaivoin ja hitaasti, kirjaimen kerrassaan:
"Hic — habitat — — felicitasNihil — mali — intret —"
Nuorukainen vaikeni hämmästyneenä ja seisoi hetkisen liikahtamatta.Hänen sydämensä sykki kiivaasti, veri kuohahti hänen ohimoilleen.
"Ihmeellistä!" sanoi hän hiljaa itsekseen. "Täälläkö asuu onni? — Sekö onni, jota minä etsin? Sen vuoksiko tähti tänne askeleeni johti?"
"No, ihmeitä tekevän Votanin kautta! Onko riimukirjoitus sinut lumonnut?" kysyi Haduwalt.
"Se on suojeleva mahtisana, jonka tulee luoda siunausta ympärilleen."
Silloin vanhus äkkiä paiskasi kätensä nuorukaisen olkapäille ja tahtoi häntä poistumaan.
"Lähtekäämme täältä pois", kuiskasi hän huolestuneena. "Mieluisammin tunkeudun minä kahden roomalaisjoukon läpi kuin yhden taikaluvun. Mutta sano, mitä se kirjoitus merkitsee?"
"Miten sen sinulle kääntäisin? Jotenkin tällä lailla:
"Tääll' asuu onni ja armahin autuus;Kauas sa karkoitu turmion tuoja."
"Tahdon nähdä tuon onnettaren, joka täällä asuu!"
Ja Liuthar syöksi kivivarustusta vastaan ja työnsi kilvellään ja keihäällään keskimäisiä kivilevyjä, niin että koko rakennus pian jyskyen kaatui puutarhaan päin.
Nuorukainen astui reippaasti kynnyksen yli. "Tämä kirjoitus ei minua peloita, vaan päinvastoin houkuttelee minua tänne astumaan. Täällä asuu onni, täällä asuu autuus. Itse toivojen jumala johti minut tänne. Ja me saamme lähestyä, sillä me emme ole turmion tuojia."
"Kukaties luulee talon isäntä meitä siksi", tuumaili vanhus arvelevan näköisenä, nostaen keihään olalleen ja seuraten nuorta ystäväänsä. Tämä riensi rientämällä rakennuksen ovea kohti, jonka tummankellervän esiripun takaa punainen valo häntä kutsui luokseen.
Suuressa kiihkeydessäänkin hän huomasi, mitenkä yksi oksa eräästä kukoistavasta ruusupensaasta oli irroittunut tukeestaan ja vaipunut avutonna alas hiekkaan. Hän kohotti sen varovaisesti ylös.
"Olisi vahinko, jos sitä poljettaisiin."
Yhdellä askeleella hän hypähti yli portaiden neljän askelen ja paiskasi esiripun syrjään.
Vaan kauemmas ei hän päässyt. Kuin lumottuna tai kiveksi muuttuneena seisoi hän sen näyn edessä, joka tässä hänen silmiään kohtasi.
Hämmästyksestä hämillään astahti hän askeleen taaksepäin, hieman taivuttaen polveansa. Keihäs oli pudota hänen kädestään; sillä kuninkaanpoikaa kohti kulki keveästi ylevä, alabasterisen, marmoripatsaalta astuneen Heben kaltainen olento — se oli Felicitas.
Vasemmalla kädellään hän hellästi painoi nukkuvaa lasta rintaansa vasten. Hänen ihmeen ihanat kasvonsa olivat tänä peloittavana hetkenä vielä entistä kalpeammat. Oikeassa kädessään hän kantoi punaisella viinillä täytettyä hopeamaljaa.
"Terve, te vieraat! Minä toivotan teidät tervetulleiksi puolisoni kartanoon. Hän on poissa. Minä olen ypö yksin kotosalla. Suojeletko minua ja lastani?"
Liuthar ei saanut sanaakaan sanotuksi. Sykkivin sydämin ja suurin silmin tuijotti hän tuota ihmeellistä, lumoavaa näkyä.
Mutta vanha Haduwalt näki huolestuneena nuoren herransa silmäykset ja virkkoi syvällä vakavuudella:
"Ole huoleti ja levollinen, sinä roomalaisnainen. Minä lupaan sinulle kuningas Liutbertin ja hänen poikansa Liutharin, tämän tässä niin kummasti vaikenevan nuorukaisen kunnian kautta, että minä olen suojeleva sinua kuten omaa tytärtäni ja kunnioittava sinua kuten sisarta. — No, juo nyt Liuthar, koska niin ystävällisesti taritaan", kehoitti vanhus seuralaistaan, joka yhä oli kuin suunniltaan, ja otti keihään hänen kädestänsä.
Nuorukainen kohotti maljan huulilleen, tuskin kieltänsä kastaen, ja ojensi sen jälleen Felicitaalle kääntämättä koko aikana katsettansa hänen kasvoistaan. "Mikä on nimesi?" kysyä hän matalalla, vapisevalla äänellä.
"Felicitas!"
Nuorukainen astui äkkiä askeleen eteenpäin. "Onni! Autuus! Sekö on nimesi? Oi, sinä oletkin onni ja autuus!"
"En ymmärrä sinua."
"Ei ole tarviskaan", mutisi Haduwalt. "Mutta anna jo minullekin jotakin juotavaa."
Felicitas antoi hänelle maljan ja hän tyhjensi sen yhdessä kulauksessa.
"Toden totta", jatkoi vanhus, "asuukin täällä joku ihmeitä tekevä haltijatar. Kuinka olisitkaan muuten tietänyt tulla meitä vastaan maljoinesi ja sammuttaa janoamme viinilläsi?"
"Näin teidän lähestyvän — säikähdyttyäni kivilevyjen maahan vierimisestä. Vanha Philemon, meidän iäkäs orjamme, on ne kasannut kokoon. Kuinka saattaisikaan tuo halvattu, puolisokea ukko minua suojella!"
"Ja tuonko kiviläjän takana luulit olevasi turvassa ilman ainoatakaan puolustajaa."
"En luullutkaan. Tiedänhän, että hyvä Jumala ja suojelusenkelini minua varjelevat. Mutta vanhus ei tahtonut minua jättää, mennäksensä puolisoani etsimään, ennenkuin olin monta kertaa häntä käskenyt. Vasta sitte, kun hän oli sulkenut kauvaksi näkyvän porttimme kivillä, luuli hän minun olevan jotenkin hyvässä piilossa."
"Puolisoasiko?" kysyi Liuthar otsaansa rypistäen, ja istuutui, seuraten emännän esimerkkiä. "Onko hän jättänyt sinut tänä vaarallisena aikana?"
"Ei niinkään!" nuhteli nuori vaimo. "Hän lähti jo eilen illalla kaupunkiin, ennenkuin vaarasta oli aavistustakaan. Senjälkeen en ole nähnyt häntä; mutta muutamia tunteja sitten oli hän vielä ollut terve ja raitis; Philemon näki hänen kilvellä ja keihäällä varustettuna kiiruhtavan Ivarus-sillan yli."
"Älä sure", virkkoi hyväntahtoinen vanhus, "ainoastaan jotkut harvat ovat tappelussa kaatuneet".
"Minä uskon varmasti, että hän elää. Muuten ette näkisi minua näin levollisena. Hyvä taivaan Jumala ei voi sallia maailman parhaimman, jaloimman miehen kärsiä syyttömästi onnettomuutta. Minä luotan lujasti Jumalaan."
Haduwalt ajatteli tosin itsekseen: "Monen urhoollisen miehen olen kyllä nähnyt syyttömästi kaatuvan"; hän ei kuitenkaan virkkanut tästä kokemuksestaan mitään, vaan vastasi: "Niin, niin; hän on luultavasti vangittu ja silloin ei sinun tarvitse pelätä. — Tämä voimakas kuninkaanpoika", lisäsi hän ja tarkasteli urkkivin katsein Liutharia, "on vangituista valitseva sinun miehesi osalleen ja laskeva hänet vapaaksi vieraanvaraisuutesi palkinnoksi."
Liuthar hengähti syvään: "Kuinka kauan olette olleet naimisissa?" hän kysyi.
"Yksitoista kuukautta."
"Yksitoista kuukautta — täynnä onnea!" puhui Liuthar hitaasti itsekseen.
"Niin, täynnä sanomatonta onnea! Koska sen tiedät — olet kai itse naimisissa?"
"Minäkö? En! Mutta minä — minä voin sen ehkä aavistaa."
Felicitaan silmät kohtasivat levollisesti ja vilpittömästi sen ihailevan katseen, joka kunnioitusta täynnä häneen luotiin.
Hän tunsi, että hänen kauneutensa oli lumonnut Liutharin, mutta se ei huolestuttanut häntä, sillä tämän katse oli niin puhdas. Ehdottomasti tuli hän vastakohtaisuuden vuoksi verranneeksi sitä tribunon mustien silmien kammottavaan tuleen, joka häntä niin usein oli peloittanut. Mutta näihin jaloihin, totisiin kasvoihin ja syvämielisiin harmaisiin silmiin katseli hän mielellään.
Vähitellen nousi Felicitas.
"Tosin olen peljännyt", sanoi hän hymyllä, joka teki hänet vieläkin ihastuttavammaksi, "tai ainakin suuresti arastellut teitä kaikkia, niin, kaikkia, joita 'barbareiksi' sanotaan. Ja minä peljästyin, kun kuulin kivien räjähtävän maahan. Tuskallisena katselin ulos. Mutta kun näin, miten sievästi te astuitte käytävää, kukkasia tallaamatta — sillä sitä olin pahoin peljännyt — ja kun toinen teistä, joka oli valkeaan vaippaan puettu, huolellisesti nosti pystyyn erään hiekkaan langenneen ruusunoksan, kuiskasin minä pienelle pojalleni: 'Älä pelkää, silmäteräni, nuo eivät tee meille pahaa.' Ja pelottomana täytin viinimaljan. — Ja nyt, kun olen katsahtanut teidän hyväntahtoisiin silmiinne, nyt tunnen itseni niin turvalliseksi, kun olette täällä. Ja minä tiedän, että tuotte huomenna puolisoni luokseni. Nyt vien pienokaisen makuuhuoneeseemme." Hän osoitti sormellaan erästä kapeaa, ainoastaan punaisella villaesiripulla suljettua käytävää huoneen takaseinällä. "Sitte tahdon hankkia teille syötäväksi sitä vähää, mitä tässä talossa voidaan tarita."
"Älä suinkaan unohda viiniä!" huusi Haduwalt hänen jälkeensä.
Kun Felicitas oli hiljaa, vienosti loitommalle vierivän aaltosen lailla poistunut huoneesta, hypähti Liuthar kiihkeänä seisoalleen.
"Kuule, oi kuule", huudahti hän ja seurasi häntä.
Mutta Haduwalt sieppasi nuorukaisen vaipasta kiinni, estäen häntä menemästä.
"Hän ei sitä kuullut. Kiitos jumalille!"
Liuthar tempaisihe uhkamielisesti irti. "Hänen täytyy kuulla, että minä" — samassa malttoi hän mielensä ja löi kädellään otsaansa.
"Vai niin, vai — niin, vai — niin!" sanoi vanhus hitaasti ja pysähtyi joka sanan välissä. "Vai nyt vasta nuori Liuthar ensikerran näki sellaisen olennon, joka miehen pantsarin asemesta kantaa lasta uhkuvilla rinnoillaan, ja jota vaimoksi sanotaan. Pelkäänpä todella, että riimukirjoitus sinut on loihtinut, sillä viini ei ollut mitään taikajuomaa, koska minä en mitään erinomaista tunne. Sinä jouduit lumoihin heti tänne astuttuasi, kun huomasit nuo kalkkikasvot. Mitenkä? Tahtoisitko seurata häntä? Seis, sanon minä. Vahinko, etten enää muista kaikkia kiivaita haukkumasanoja, joita isäni, herra Hadumar, minulle lateli, kun sai vihiä siitä, että olin pujahtanut naapurin puutarhaan maistelemaan makeita päärynöitä, joita roomalaiset olivat ruvenneet hedelmättömissä Illarametsissä viljelemään. Silloin hän taputteli minua oivalailla. Mutta olen unohtanut hänen hyväilysanansa, sillä siitä on jo pitkä aika. 'Sinä nokkela varas, sinä yön- ja päivänkuleksija! Sinä viekas kettu! Sinä ahmiva susi!' Ne eivät olleet hellimpiä nimiä. Nyt olisi minulla sopiva tilaisuus niitä käyttää. Sopiiko sinun sanatonna ja mieletönnä tuijotella toisen miehen aviovaimoa? Onko oivallinen äitisi Lindgardis sellaisia tapoja sinulle opettanut? Etkö ensinkään ajattele Adalagardista, morsiantasi?"
"Lakkaa jo murisemasta, sinä tunnoton karhu! Olen jo saanut siitä kyliäni. Adalagardistako, sanoit? Hän on minulle vain nimi! Isäni lausuma toivo! Saatanko sulkea nimen syliini ja suudella ja hyväillä sitä? Vaan tämä nainen on elävää lihaa ja verta. Minä tunsin hänen käsivartensa suloisen lämmön, kun käteni siihen kosketti. Siitä virtasi minuun tulta! Hän on ihana, ihmeen ihana. Kaunis kuin keijukainen — — ei, sekään ei ole kylliksi sanottu. Valhallan jumalattariakaan ei voi häneen verrata. Missä olen nähnyt jotakin hänen kaltaistaan?" jatkoi hän uneksien. "Lämpimämmän ja kirkkaamman taivaan alla, luullakseni. Niin — nyt sen tiedän; ollessani keisarin palveluksessa matkustin uljaassa sotalaivassa Byzantista Kreikan sinisen meren yli. Erään saaren myrtti- ja laakerimetsässä seisoi kreikkalaisen jumalattaren valkea kuva. Se lumosi minut melkein yhtä valtavasti kuin tämä nainen tänään." Hän vaikeni ja laski käden myrskyävälle sydämelleen.
"Jos tahdot häntä samalla tavalla rakastaa kuin kivistä kuvaa, niin en sano mitään, vaikka tosin surkuttelen, että aistisi on niin harhateillä. Minä olen peräti toista mieltä. Näkisit vain Adala — — vai niin, vaikenen, vaikenen! Mutta tämä kapealanteinen olento, hoikka kuin heittokeihäs eikä hienoine käsivarsineen paljoa pitempi sitä, murtuisi murskaksi jo ensi kerralla, kun hänet oikein sydämellisesti sulkisit syliisi."
"Mitä tietää karhu kanteleen sävelistä!" virkkoi Liuthar jotenkin ynseästi.
"Voi olla, herra kuninkaanpoika, etten ymmärrä arvostella kreikkalaisia valkeita kivinukkeja enkä muita lastenleluja; mutta sen näyn tietävän paremmin kuin Lindagardiin poika, miten lannistetaan kuumat tunteet toisen miehen aviopuolisoa kohtaan. Jos olisitte ennen toisianne rakastaneet ja sinä nyt näkisit hänet toisen hallussa, vaikka hän vielä salaa säilyttäisi kuvaasi sydämessään, — silloin sanoisin: käytä sitä valtaa, jonka Votan on sinulle antanut. Mutta nyt — vaan tuossa hän jälleen tulee. Ilman pelkoa tai epäilystä, täynnä luottamusta. Hän turvaa sinuun, tuo rakastettava lapsi. Minä en voi sallia hänelle mitään pahaa tapahtuvan, koska hän on niin vilpitön ja viaton. Ja minä sanon sinulle: jos sinä sanalla tai silmäykselläkään häiritset hänen rauhaansa, niin pidän huolta siitä, että vanhempasi hyvinkin vastenmielisesti katselevat sinua palatessasi kotiin tältä matkalta ja istuutuessasi äitisi kunniallisen lieden ääreen."
Mutta nyt suuttui Liuthar.
"Luulet kaiketi minun suuresti pelkäävän sinun laverteluasi. Ja siitä on pitkä aika, kun rouva Lindagardiin vitsa minun selkääni ulottui. Mitä sinä joutavia laskettelet? Enkö seiso voittajana tässä talossa? Minun tarvitsee vain tahtoa, niin kaikki tämä, niinhyvin talo kuin sen haltijatar, ovat omiani. Hänen miehensä on kuollut tai on hän vangittu orjaksi ja tämä vaimo itse on leski tai — minun palvelijattareni niinpian kuin hänet siksi tahdon nimittää."
"Oikeinpa kauniisti sinun ajatuksesi kohtelevat kreikkalaista jumalatartasi! Jos sinä olisitminunpoikani etkä kuninkaani poika, niin lennättäisin sinut muitta mutkitta tuosta ovesta pihalle. Mutta asiain näin ollen tahdon minä, Haduwalt Hadumarin poika valvoa, ettei alemannien kuninkaan poika harjoita ilkivaltaa makeisia näpistelevän pojan lailla."
Nyt astui talon nuori emäntä huoneeseen, kantaen sievää vasua, josta hän latoi pöydälle valkeata lämmintä leipää sekä voita, tuoretta vuohenjuustoa ja lihaa.
"Heti, heti!" vastasi hän janoisen Haduwaltin kysyvään silmäykseen, ja tuokion kuluttua palasi hän kantaen päänsä päällä suurta, viinillä täytettyä ruukkua.
Kaikki häntä kaunisti; niin tämäkin. Nuo liikkeet, tuo asento, kun hän vasenta kättä lanteelle painaen ja oikealla pitäen kiinni ruukun rivasta, solakkana ja suorana astui yli kynnyksen, kulkien vakaasti ja varovaisesti, ettei viini läikähtäisi yli laitojen.
Liuthar nousi nopeasti ylös, mennäkseen häntä auttamaan. Mutta Haduwalt sieppasi häntä käsivarresta kiinni. "Anna hänen olla, poikani! Hän ei yksinään kaada viiniä, mutta jos sinä menet auttamaan, niin voi se tapahtua, — ja sitä minä en tahdo nähdä."
Liuthar hengitti raskaasti. Hän avasi rasittavan pantsarinsa ja nosti vahvan roomalaiskypärän polttavasta päästään.
Vaistomaisesti otti hän ruokaa eteensä, mutta söi tuskin sanottavaa eikä koko aikana kääntänyt silmiänsä Felicitaan kauniista kasvoista.
Vaan pian nousi emäntä pöydästä. "Olen hyvin väsyksissä", hän sanoi. "Sittenkuin Fulvius lähti, en ole voinut nukkua. Ja toiseksi haluan olla lapseni luona; tuntuu niin levolliselta, kun kuulen hänen tasaisen hengityksensä. Kohta kannan tänne patjoja ja peitteitä. Pitäkää hyvänänne tämä huone; meillä ei ole parempaa paikkaa tarjota teidän arvoisillennekaan vieraille."
"Minä en mitään tarvitse", huudahti Liuthar ja hypähti ylös. "Minä en voi nukkua; mieluimmin makaan puutarhassa, pehmeällä nurmikolla, kilpeni päänalaisena. Tule sinäkin, vanhus!"
"En; minä nukun mieluimmintäällä, — juuri täällä", vastasi hän ja hänen parrakas suunsa vetäytyi viekkaaseen hymyyn. "Mutta sudennahkani on minulle aivan tarpeeksi, hyvä emäntä. — Olet kaiketi lukinnut makuuhuoneesi oven, jonka kautta sanoit puutarhasta sinne suoraan päästävän?"
"Olen, sillä tuskinpa Philemon palajaa ennen aamua kaupungista."
"Tuskinpa. Portit suljetaan ennen yötä. — Tässä makaan varsin mukavasti, tämän kynnyksen luona, aivan huoneesi esiripun edessä. Nuku aivan rauhallisesti!" huusi hän Felicitaalle, joka toisessa huoneessa asetteli ruoan ja astiat paikoillensa. "Ei hiirikään voisi tästä pujahtaa huoneeseesi herättämättä minua. Kas niin, anna viiniruukku viereeni; heijaa, onhan se vielä melkein täynnä. Tämä vanha juoma maistuu hyvältä. Miehesi näkyy ymmärtävän valita viiniä. Minä juon sen vielä tyhjäksi, mutta en nuku siltä, en, en!"
"Rauhallista yötä, vieraani!" sanoi Felicitas ja poistui.
Liuthar heitti omituisen, ylenkatseellisen silmäyksen käytävän edessä, viiniruukun vieressä makaavaan vanhukseen.
Hän astui nauraen huoneesta ja pujahti puutarhaan.
"Mokoma muriseva karhu luulee voivansa estää minua kulkemasta tuon kynnyksen yli", sanoi hän itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi uhkamielisenä. "Hänkövoisi sitä vartioida? Ennenkuin hän on juonut puoliakaan väkevästä viinistään, kuorsailee hän jo kuin Donar jättiläisen holveissa. Minä jättäisin sen ehkä sillensä, mutta nyt juuri sen teenkin, koska hän luulee pakolla voivansa minut siitä estää. Mitä olen tekevä seisoessani nukkuvan kaunottaren edessä — sitä en vielä tiedä. Mutta sinne minä uhallakin tunkeudun tuon parjaajan ylitse."
Ja nuorukaisen tuliset tunteet kuohahtivat uhkamieliseen vihaan vanhaa ystävää kohtaan.
Tämä tirkisteli hänen jälkeensä.
Kun ei noita kiivaita askeleita enää kuulunut, huudahti hän hiljaa:
"Kuules, emäntä!"
"Mitä tahdot?"
"Onko sinulla jotakin lankakerää talossa?"
"On kyllä! täällä on yksi."
"Hyvä! Ojenna minulle sen pää tästä esiripun alta. Minä kiinnitän sen vyöhöni; ja sinä — sinä otat kerän käteesi ja pidät siitä lujasti kiinni myös nukkuessasi; ymmärräthän? Ja jos sattuisit näkemään pahaa unta, niin nykäise lankaa."
"Miksi niin? Voinhan sinulle huutaa."
"Älä luota siihen", tuumasi vanhus, ja hieroskeli raskaita silmäluomiaan. "Sanovat, että kun minä kerran viinistä nukun, ei alemannien sotahuutokaan voisi minua herättää. Mutta jos joku minua nykäisee vyöstä, niin sen kyllä havaitsen. Silloin herään — jos mahdollisesti olisin nukkunut — ja kiiruhdan sinua auttamaan."
"Kuten tahdot. Mutta se on tarpeetonta; vartioitseehan seuralaisesi meitä puutarhassa."
"Mitäpä hänestä! Älä häneen liiaksi luota. Hän nukkuu yhtä mielellään kuin murmeli-eläin. Hänestä ei ole suurta turvaa. Pidä siis lujasti kerää kädessäsi. Ja hyvää yötä nyt, sinä lempeä olento! — Hän miellyttää minuakin", mutisi hän. "Hyvinkin hän miellyttää. Mutta minun täytyy kuitenkin tehdä hänet tuolle pojalle vastenmieliseksi. Liuthar ei vielä ole silitellyt kenenkään muun naisen kuin äitinsä poskia, ja hän uhkuilee voimaa ja tulta. Miksi hänen pitikin kohdata juuri tämä hieno, valkea kaunotar? Sääli, jos hän edes hiukankaan häiritsisi tuon vilpittömän sielun rauhaa. Minun täytyy heitä molempia vartioida. Vielä yksi kulaus ja sitte on Haduwalt raitis ja valpas."
Pieni lamppu tuikki himmeästi makuuhuoneesta ja sen valo tunki punaisen esiripun läpi.
Ulkopuolisessa huoneessa sammui lamppu. Koko talossa vallitsi hiljaisuus.
Ainoastaan puron unettava lorina kuului puutarhasta. Ja makuuhuoneesta kuuli vanhus nukkuvan Felicitaan säännöllisen hengityksen; Haduwalt laski niitä ja laski oivallisesti aina sataan asti.
Sitte haparoi hän lankaa vyöstään.
"Kaikki hyvin", mutisi hän, "enkä minä tahdo nukkua! En mitenkään! —Sata-yksi!"
Sen edemmäksi ei hän laskenut.
Lämpimän kesäyön koko lumoava ihanuus laskeutui yli hiljaisen puutarhan.
Loistavina tuikkivat lukemattomat tähdet pilvettömällä taivaalla.
Ja nyt yleni idästä, Juvavumin vallien takaa, yön hopeahohteinen haltiatar, valaisten valkeata taloa, tiheätä pensaikkoa ja korkeita puita kirkkaalla, haaveellisella hohteellaan.
Tuhannet yötä rakastavat kukkaset niityillä ja puutarhoissa avasivat nyt verhonsa, jonka päiväksi olivat sulkeneet, ja levittivät hienoa tuoksuaan leppoisaan ilmaan.
Nuori germani astuskeli edestakaisin puutarhassa liikutetuin mielin.
Viereisen puiston ruusupensaissa laulaa helkytteli satakieli niin raikkaasti, niin tulisesti, niin kiihkeästi. Liuthar olisi ollut sitä kuuntelematta, jos olisi voinut, mutta noiden rakkautta himoavien sävelien viehätysvoima oli liian suuri.
Vieno tuuli heilutteli Liutharin pitkiä kiharoita. Hän oli jättänyt kypärän kuten pantsarinkin huoneeseen ja ottanut mukaansa ainoastaan keihään käyttääkseen sitä kävelykeppinään, sekä kilven päänalaiseksi, jos hän haluaisi lepoa.
Mutta hän ei saanut lepoa.
Päättävästi astui hän pois tuon talon luota, joka niin häntä tenhosi, ja lähti portille, missä maahan syösty kiviläjä vielä oli entisellään.
Orja-vanhus oli porttivarustusta rakentaessaan, kun muut kivet eivät riittäneet, kiskonut irti myös kynnyslevyn, jossa kirjoitus oli, ja pystyttänyt senkin siihen.
Liuthar istuutui näille kiville ja katseli uneksien tähtiä ja kuun viehättävää kumotusta.
Hän pakotti itseään ajattelemaan kotona olevia vanhempiansa, eilispäivän voittoa, Agilolfin tytärtä, jonka nimi kaikui niin kauniilta — minkähän näköinen hän mahtoi olla?
Oi, siitä ei ollut apua; hän vain petteli itseään. Kaikkien ajatusten takana, jotka hämärinä ja kuin usman ympäröiminä väikkyivät hänen mielessään, taas haihtuakseen, yleni tuon marmorivalkean sopusointuisen olennon kuva.
"Felicitas!" huoahti hän hiljaa.
Kauvan hän istui liikahtamatta.
Silloin vaikeni äkkiä satakieli laulamasta.
Liuthar heräsi nyt unelmistaan, ja samassa kajahti kavioitten kopina hänen korviinsa; muutama ratsu kuului rajua vauhtia ajaa karahuttavan Juvavumin portilta-päin Legionaintietä pitkin. Tottuneen ratsumiehen korva saattoi arvata hevosten luvun joko kahdeksi tai kolmeksi.
Hän hypähti pystyyn ja tempasi vieressään olevan keihään.
"Nuo eivät ole alemannilaisia ratsumiehiä", hän tuumasi. "Keitähän ne lienevät? Pakenevia roomalaisiako — vaiko hänen puolisonsa?"
Hän asettautui portin oikeanpuolisen patsaan taakse, niin että se kätki sekä hänet itsensä että hänen varjonsa; siitä saattoi nähdä kuun valossa sekä tien että huvilaan vievän polun melkein yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä.
Kavioitten töminä hiljeni äkisti.
Vakooja huomasi, kuinka viereisessä alangossa kolme miestä hyppäsi ratsujensa selästä ja kuinka he sitoivat hevosensa erääseen peninkulmapatsaaseen.
Pisimmällä heistä oli päässään roomalainen kypärä, josta heilui musta jouhitöyhtö; toisilla oli maurilaisten ratsumiesten rautalakki; heidän valkeat vaippansa häilyivät öisessä ilmassa.
"Tuskinpa yksikään noista on hänen miehensä, eivät ne myöskään liene huvilan orjia. Mutta kuitenki tulevat he tännepäin. Mitä heillä täällä on tekemistä! Herätänköhän Haduwaltin? — Joutavia! Kuningas Liutbertin poika on jo usein ennenkin vastustanut kolmea vihollista yht'aikaa."
Samassa oli kypärää kantava mies ehtinyt portin ääreen.
"Odottakaa tässä", käski hän seuralaisiaan ja kohotti lyhyttä heittokeihästään, "minä noudan itse tuon naisen. Jos tarvitsen apuanne, niin huudan teitä. Mutta minä arvelen —"
"Seis, roomalainen, seis!" kiljasi Liuthar ja asettautui keihäs ojossa keskelle kuun valaisemaa sisäänkäytävää: "Mitä täällä tahdotte?"
"Germaniko täällä? Surma hänelle!" huusivat kaikki kolme.
Samassa silmänräpäyksessä hoiperteli heidän johtajansa pari askelta taaksepäin, Liuthar oli antanut keihäällään hänen rintahaarniskaansa vastaan aika sysäyksen.
Jos Lorchin pantsaritehdas ei olisi tehnyt niin lujaa työtä, olisi tuo terävä kärki lävistänyt koko miehen, mutta nyt poukahti se takaisin ja — taittui.
Suuttuneena heitti germani kelpaamattoman varrenkin pois.
"Tartarus vieköön! Sepä oli ankaraa", huusi iskun saanut vimmastuen."Olkaa varuillanne! Keihäät ylös! Heittäkäämme yht'aikaa."
Kolme keihästä lensi nyt samalla kertaa: Liuthar kokosi kaikki kolme kilpeensä. Yksi oli heitetty tavattomalla voimalla ja raivolla; se läpäisi kilven saarnipuisen liitoksen ja kolmikertaisen härännahan sekä riipaisi hänen käsivarttaan olkapään läheltä.
Voimakas nuorukainen tuskin tunsikaan niin pientä: haavaa, mutta hänen oli nyt vaikeampi liikuttaa kilpeä, kun sitä painoi kolme keihästä.
"Haduwalt!" hän huusi lujalla äänellä. "Waffenâ Feindio!Avuksi!" Samassa sieppasi hän kilvestä yhden keihään ja heitti sen — tribunon oikealla puolella oleva mies kiljahti ja kaatui maahan.
"Minä kaadan hänet maahan, pistä sinä hänet kuoliaaksi, herra!" huusi toinen, eli Himilko-centurio.
Ja nyt hyökkäsi hän kotimaansa korvissa asuvan tiikerin julmuudella alemannilaisen kimppuun.
Mutta tämä oli salaman nopeudella siepannut tupestaan lyhyen puukkonsa, jonka hän nyt upotti vastustajansa otsaan, silmien väliin. Nuo ruskeat, suonikkaat kädet, jotka juuri olivat raatelevan pedon kynsien lailla iskeneet hänen hartioihinsa, päästivät nyt irti; afrikalainen syöksyi ääntä päästämättä selälleen maahan.
Liuthar ei ehtinyt edes vetää syvälle tunkeunutta puukkoansa kuolleen vihollisen otsasta.
"Haduwalt! Avuksi!" huusi hän kovalla äänellä.
Sillä nyt oli kolmas ja vaarallisin vihollinen karannut hänen päälleen.
Tuimalla miekaniskulla sivalsi hän Liutharin kilpeä, niin että se rämähti keskeltä halki ja putosi molempine keihäineen kahtena kappaleena hänen kädestään.
Samassa työnsi roomalainen kuperan kilpensä terävän kärjen kuninkaanpojan oikeaan paljaaseen käsivarteen: veri räiskähti korkealle ilmaan.
Tämä horjahti pari askelta taaksepäin, saatuansa niin voimakkaan iskun ja syvän haavan, sekä oli kompastua jaloissaan makaaviin kiviin.
Raju, kiireestä kantapäihin rautaan puettu roomalainen astui nyt voitokkaana portista sisään, potkaisten pois molemmat kilvenpuoliskot, ettei toinen voisi käyttää niissä riippuvia keihäitä.
Tuikealla katseella mittaili hän vastustajaansa, joka nyt veti vyöstään viimeisen aseensa, lyhytvartisen kirveen ja kohotti sitä uhaten. Vaikkakin paremmilla aseilla varustettuna näkyi tribuno kuitenkin hämmästyvän kookasvartaloista germania.
"Miksi me raatelemme toisiamme, barbari? Miksi puolustat niin kuolemaa kammoamatta tätä taloa, jota minä en suinkaan tahdo sinulta vaatia. Jätän sen sinulle heti, kun vain olen yhden ainoan aarteen sieltä noutanut."
"Minkä aarteen? Kuuluuko se sinulle? Sinä et ole tämän talon omistaja."
"Saathan talon omaksesi; Minä tahdon täältä ainoastaan — erään vaimon."
"Sinunko vaimosi? Felicitaanko? Ei! Hän ei ole sinun omasi."
"Mitenkä?" huusi toinen vimmastuneena. "Sinä näyt jo olevan tuttu tässä talossa. Mutta Felicitas ei ole myöskään sinun vaimosi eikä hän siksi koskaan tule. Minun on Felicitas oleva."
"Ei koskaan!" Liuthar ryntäsi esiin ja lyödä räiskäytti sotatapparansa tribunon komeaa vaskikypärää vasten, niin että se töyhdön vierestä rämähti halki ja putosi palasina maahan.
Mutta vihollisen pää oli haavoittamaton; sitävastoin oli sotatapparasta, joka voimakkaasti oli singahutettu kypärää vasten, varsi katkennut.
Silmänräpäyksen ajan seisoi tribuno kuin huumautuneena saamastaan lyönnistä; mutta kun hän huomasi vastustajansa seisovan edessään aseetonna, neuvotonna, ja kuitenkin kääntämättä kasvojaan pakosalle, päästi hän rajun, kimeän tiikerinkiljunnan, joka ilmaisi sekä murhanhimoa että voitonriemua, heitti kilpensä maahan, sieppasi leveän roomalaismiekkansa ja huutaen: "Felicitas on minun!" ryntäsi germania vastaan.
Heti huudon kuultuaan kumartui Liuthar nuolen nopeudella maahan, kaappasi käsiinsä suuren marmorilevyn, nosti sen molemmilla suonikkailla kourillaan päänsä yläpuolelle ja viskasi sen huudahtamalla: "Felicitas!" päällekarkaajan kypärätöntä otsaa vasten. Voimattomasti ähkyen kaatui hyökkääjä kalisevassa asussaan selälleen maahan; miekka putosi hänen kädestään.
Liuthar laski polvensa hänen rinnalleen ja otti säilän lävistääksensä sillä hänen kurkkunsa.
Mutta kaatunut ei enää hengittänyt; hän oli kuollut.
Liuthar kohottihe ja katseli ylpeästi voittamiansa vihollisia. "Felicitaan tähden", puhui hän. "Ja nyt — hänen luokseen! Minä luulen — sen ansainneeni."
Hän kumartui pienen lähteen yli, pesi karvastelevan, verta vuotavan oikean käsivartensa haavan ja sitoi sen leveällä kangaskaistaleella, jonka repäisi kuolleen centurion liinaisesta vaipasta. Sen tehtyään hän astui hiljaisin, kevein askelin puutarhan pitkää polkua asuinhuonetta kohti.
Varovasti veti hän ulko-oven keltaisen esiripun syrjään, niin että kuu estämättä voi valaista pimeää huonetta. Makuuhuoneen punaisen esiripun edessä makasi Haduwalt jyrisevästi kuorsaten, ja hänen vieressään oli viiniruukku typösen tyhjänä.
Nuorukainen hiipi nyt varpaillaan hänen luokseen ja erotti hiljaa esiripun kumpaisetkin osat toisistaan. Hänen täytyi naurahtaa huomatessaan kekseliään Haduwaltin kepposen; lanka tosin riippui vielä vartijan vyössä kiinni, mutta Felicitaan käsi oli auennut, ja kerä oli pudonnut lattialle hänen vuoteensa viereen.
Liuthar kohotti jalkansa korkealle ja astui vanhuksen yli makuuhuoneeseen.
Seinäkomerossa päänalaisen takana seisoi pieni savilamppu; siitä virtasi lempeä, punertava valo leposijan yli, jonka vieressä rintalapsi makasi oljista palmikoidussa kehdossa.
Tuo nukkuva sulotar oli heittänyt hajalleen runsaat kultahiuksensa; kutreina valuivat ne nyt hänen paljaille hartioilleen ja kauniille, vaikka vielä hennolle povelleen, jolta villapeite oli laskeunut alas. Toisen välkkyvän-valkoisista käsivarsistaan oli hän nostanut niskan alle ja toisella hän kuin suojellen peitti rintojansa.
Nuorukainen hiipi yhä lähemmäksi häntä.
Niin lumoavan kaunis ei Felicitas valveillaankaan ollut. Ja nuo silmät, joiden vakava katse oli häntä niin hyvin suojellut, olivat nyt vaipuneet uneen.
Hänen pehmeät huulensa olivat puoliksi auki; Liuthar tunsi niiden lämpimän henkäyksen ja koko hänen ruumiinsa vavahteli.
"Yksi suudelma vain!" ajatteli nuorukainen. "Siitä hän ei ole heräävä."
Hän kumartui jo hänen kasvojensa yli, mutta silloin liikahtivatFelicitaan huulet ja hän lausui unissaan hellällä äänellä: "Tule,Fulvius, suutele minua!"
Kuin salaman iskemänä kavahti Liuthar pystyyn ja hyppäsi kynnyksen ja vartijan yli, riensi pois, pois puutarhaan, löi molemmat kätensä silmilleen ja vaikeroi: "Oi, minkä rikoksen olin tehdä!"
Hän heittäytyi maahan ja kätki kuumeesta polttavan päänsä kasteiseen ruohoon. Katumus, tuska ja hillitsemätön kaipaus aaltoilivat hänen mielessään, kunnes vihdoin kyynelten tulva tyynnytti niiden myrskyn.
Kauvan hän siten makasi.
Vaan pian rupesi väsyneen ja haavoitetun Liutharin nuoruus vaatimaan oikeuksiansa ja hän vaipui syvään, huolettomaan uneen.
Kun kesäinen aurinko seuraavana aamuna loistavana kohosi Juvavumin yli ja linnut iloisina tervehtivät uutta päivää, heräsi Liuthar — parantuneena ja entistä varttuneempana.
Haavaa ei enää pakottanut ja hänen mielikuvituksensa, joka olikin ollut paljoa enemmän kiihtynyt kuin hänen sydämensä, oli rauhoittunut.
Hän ei enää tuntenut tyytymättömyyttä, vaan huuhdottuaan kasvonsa viileässä lähdevedessä astui iloisella mielellä asuinhuoneen portaille kätkien kääreessä olevan käsivartensa valkean vaippansa alle.
Siellä hän kohtasi Haduwaltin, joka haukotellen ojenteli käsivarsiaan ja sanoi:
"Tarpeeksi kauvanhan näyt nukkuneen! Minä luullakseni en ole koko yönä ummistanut silmiäni."
"Mutta ehkäpä korvasi!" nauroi Liuthar. "Missä on talon nuori emäntä?Minun on nälkä."
"Täällä olen", virkkoi Felicitas. "Tuon teille heti tuoreita munia, maitoa ja hunajaa. Philemon lypsää lehmäämme tuolla niityllä talon takana."
"Ajatelkaahan", lausui hän tultuaan huoneestansa esiripun takaa ja ojentaen kätensä kumpaisellekin vieraalle. "Varhain tänä aamuna, heti kun portit olivat aukaistut, palasi vanha orjamme niittyjen poikki kaupungista; hänen täytyi hetken koputella taka-ovelle, ennenkuin heräsin. Olin nukkunut niin makeasti."
"Ja näit luultavasti suloisia unia", virkkoi Liuthar naurahtaen.
"Suloisia, kuten aina, kun uneksin Fulviuksesta. — Philemon tosin ei ole isäntäänsä löytänyt, mutta olen kuitenkin iloinen, sillä vanhus on tarkastellut kaikkia haavoitettuja ja kuolleita, jotka Johannes on koonnut kirkkoonsa ja — kiitos olkoon Jumalalle, kaikille taivaan pyhille ja hyville suojelusenkeleille! — Fulvius ei ollut niiden joukossa."
Ja hän istuutui vieraittensa viereen.
Philemon astui nyt sisään kantaen paksua ruukkua, joka oli täynnä vaahtoavaa maitoa. Hän katseli hämmästyksellä molempia germaneja, joita hänen emäntänsä oli kuvaillut puolustajiksi eikä vihollisiksi, ja meni jälleen takaisin sisähuoneeseen. Felicitas seurasi häntä, ottaakseen syliinsä lapsensa, joka kuului heränneen.
"Sanoppa, sinä tuima asetaidon opettaja", virkkoi Liuthar, "aiotko sinä vanhoilla päivilläsi ruveta opiskelemaan naiskäsien näppäryyksiä? Vai miksi olet kiinnittänyt tuon kerän vyöhösi?"
Hämillään huomasi vanhus vatsallaan pitkän, pitkän langan, joka oli kietoutunut hänen kömpelön jalkansa ympärille.
"Tämänkö? No niin, tämä on vain salaisuus talon emännän ja minun välillä. Hän on minuun suuresti ihastunut, paljoa enemmän kuin sinuun, ja, etten pakenisi, kiinnitti hän minut vuoteeseensa."
"Sinähän uhkasit kannella äidilleni minusta —"
"Niin, niin; ja jos en minä olisi valvonut, niin kukatiesi —"
"Nyt minä sitävastoin tahdon kertoa Grimmtrudille, ankaralle vaimollesi, että sinä annat sitoa itsesi nuoren kaunottaren vuoteeseen." Niin sanoen haki nuorukainen kerän lattialta ja pisti sen taskuunsa.
"Tahdon tallettaa tämän kerän", jatkoi hän totisena, "muistoksi siitä hetkestä, jolloin Haduwalt nukkui ja lanka oli irrallaan lattialla, vaan Liuthar valvoi — kolmen puolesta."
Silloin astui Felicitas, lapsi käsivarrella, jälleen huoneeseen.
"Päivä joutuu ja huoleni enenee", hän huokasi. "Rakas Fulvius, missähän viipynet?"
"Tässä olen!" huusi kirkas, iloinen ääni ja esiripun takaa riensi tuo ikävöity puoliso esiin.
Ilosta huudahtaen lennähti Felicitas häntä vastaan. Fulvius sulki sekä hänet että lapsen syliinsä.
Liuthar nousi seisoalle. Hän saattoi tuskatta katsella noita molempia ja katseli avoimin, iloisin silmäyksin kotiin palajavaa puolisoa.
Tämä astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin ja mitteli silmillään kaunista nuorukaista; silmänräpäyksen ajan hän värisi pelosta. Mutta hänen kauhunsa poistui kuin pilven varjo, kun hän katsoi vaimonsa rauhallisiin, onnen kirkastamiin kasvoihin.
"Tahdotko tietää vaiheeni, lemmittyni? Toissapäivänä suljettuna velkavankilaan, eilen aamulla Severuksen vapauttamana viety sotaan — tapellut, paennut, takaa-ajettuna pudonnut virtaan, puolikuolleena uinut rannalle, ollut ratsumiesten vankina, viety kaupunkiin ja tänä aamuna pelastunut Herran tai pyhän Pietarin ihmeen kautta, en tiedä kummanko."
"Ihmeen! Kiitos armolliselle Jumalalle! Hän kuuli rukoukseni. Vaan minkälaisen ihmeen kautta?"
"Johannes, joka ei milloinkaan väsy auttamasta omiansa, rukoili jo eilen illalla bajuvarein herttuaa vapauttamaan sodassa vangitut juvavumilaiset. Tuo mahtava mies sanoi kyllä mielellään vapauttavansa ne vangit, jotka hänen osalleen lankeisivat. Mutta sotilailtansa ei hän sanonut muulla tavalla kuin oston kautta voivansa anastaa vankeja — germaneilla on nimittäin aivan toisenlaiset lait kuin meillä — eikä häntä haluttanut senvuoksi aarreaittaansa tyhjentää. Suuri osa vapautettiin jo samana yönä, mutta vielä suurempi jäi orjuuteen ja niiden joukossa olin myös minä. Mutta aamun koittaessa ilmestyi Johannes uudestaan kapitoliin, johon herttua oli asettunut asumaan, ja — osti meidät kaikki vapaiksi. Sinä hämmästyt ja kysyt, mistä se mies, joka ei omista enempää kuin kaapunsa ja sauvansa, on saanut niin paljo kultaa? Niin, siinäpä se ihme juuri onkin! Kun hän, surullista kohtaloamme murehtien, oli palannut basilikaan, löysi hän eräästä vanhasta haudasta säkillisen kultarahoja ja kukkaron täynnä kalliita kiviä, jotka yltäkyllin riittivät meitä lunastamaan. Mutta mistä oli tämä aarre sinne tullut? Sitä ei kukaan tiedä. Varmaankin on Herran enkeli kuullut Johanneksen esirukoukset ja lähettänyt hänelle nämä kalleudet. Ja minä lupaan sinulle, hurskas Felicitas, että tästälähin kuuntelen Johanneksen sanoja hartaammin kuin tähän asti. Mutta sinua, rakkaani, sinuahan on kauhea vaara uhannut —"
"Vaan ei vahingoittanut", lisäsi hän hymyillen. "Kiitos taivaalle, kiitos vieraillemme ja ehkäpä myös — sisäänkäytävän kirjoitukselle! Ne ovat täältä torjuneet kaiken onnettomuuden!"
"Tiedätkö edes, mikä vaara sinua on uhannut?"
"Kuinka voisin sen tietää? Enhän ole liikkunut kodin ulkopuolella."
"Et siis aavistakaan, kuinka totta puhuit. Kuule ja hengitä sitte vapaasti jälleen: kun vastikään riensin kaupungista ja lähestyin kotoa, huomasin kolme peninkulmapatsaaseen sidottua hevosta ja niistä tunsin yhden liiankin hyvin — tribunon mustan oriin. Kauhistuneena juoksin porttiamme kohden; siellä minua kohtasi kamala näky: kaksi kuoliaaksi lyötyä maurilaista ja aivan kynnyksen päällä selällään, rusennetuin aivoin, tuo hirvittävä tribuno itse. Hänen kasvojaan peitti se marmorilevy, jossa kirjoitus on, ja siitä oli yksi kulma hänen pääkallossaan. Tuo kivi oli kaatanut voittamattomaksi uskotun tribunon; mutta mikä käsi mahtoi sen viskata?"
Silloin veti Haduwalt, joka tämän kertomuksen aikana kummeksien oli katsellut nuoren herransa kasvoja, vaipan Liutharin hartioilta, osoitti veristä käärettä hänen käsivarrellaan ja virkkoi:
"Tämä käsi! Ja minä — oi rakas Liuthar, minä sillä aikaa nukuin."
"Jotenkin raskaasti", naurahti nuorukainen ja virkkoi, kääntyen kivenhakkaajan puoleen: "Niin, minä sen sankarin kaasin, kun hän aikoi tulla tänne —"
"Felicitasta ryöstämään!" lisäsi Fulvius, likistäen pelästynyttä puolisoansa rintaansa vasten. "Oi, herra! Miten taidamme teitä kylliksi kiittää?"
Felicitas ei voinut sanoa sanaakaan: hän loi vain kyynelten kautta kiitollisen katseen pelastajaansa: niin kaunis hän ei yölläkään ollut.
"Kiittääkö!" naurahti Liuthar. "Tappelinhan oman henkeni puolesta.Mutta kuulkaa — tuolta tulee joku."
Puutarhasta kuului aseellisten askeleita, ja sisään astui, viiden sotilaan seuraamana, herttua Garibrand.
"Te molemmat olette toimittaneet sankarin työn tämän portin edustalla. Tribunon, jota me olemme etsineet kaikkialta, kaatoi varmaankin — sinun kätesi. Siis löydän sinut vihdoin viimein, sinä nuori sankari. Tuon sinulle tervetulleen sanoman isältäsi. Eräs lähettiläs on saapunut. Roomalaislinna Regenjoen varrella on valloitettu. Orpanani, herttua Agilolf, ja isäsi ovat tehneet päätöksen kihlauksestasi. Agilolf pyytää toivottaa sinut tervetulleeksi saleihinsa. Adalagardis, ihanin kaikista Germanian ruhtinaitten lapsista, odottaa sinua."
"Eläköön minun kuninkaani poika! Siinä saa hän palkan tästä yöstä!" huudahti Haduwalt.
"Kihlauksestaniko päättäneet? Enhän milloinkaan ole häntä nähnyt", saneli Liuthar hitaasti.
"No niin, sillä ehdolla, että toisiinne suostutte", lausui herttua.
"Kyllä Adalagardis pian Liuthariin suostuu", naurahti Haduwalt ja taputteli punastuvaa nuorukaista olkapäille. "Ja minä myös toivon", kuiskasi hän salaisesti hänen korvaansa, "että se kaunotar, jota saat rakastaa, on oleva sinulle mieleen."
"Valitse nyt", jatkoi herttua puhettaan, "ja sinä saat minkä saaliin haluat. Teitä alemanneja, ja sinua etupäässä, on meidän kiittäminen voitosta."
"Tulen heti kanssasi", sanoi Liuthar vilkkaasti ja nousi seisoalleen."Auta minua, vanha ystäväni!"
Vanhus veti nyt pantsarin solet kiinni ja nuorukainen asetti kauniiseen päähänsä uljaan roomalaiskypärän haikarasulkineen.
Korkeana, jalon itsetunnon kirkastamana seisoi siinä kuninkaallinen nuorukainen.
"Nyt on kaikki hyvin", riemuitsi Fulvius. "Tribuno kuolleena, Zeno tuntemattoman käden, luultavasti orjainsa murhaama, niin luuli Johannes. Ravennassa ei enää ole keisaria; niin vakuutti meille eilen tämä nuori sankari. Minä olen siis kaikesta valtiovelastani vapaa."
"Se on erehdys", naurahti Liuthar; "tämä mahtava herttua on astunut keisarin sijaan ja sinä olet nyt hänelle velkaa."
Huolestuen koetteli Fulvius korvallistaan ja katseli tuota vantteraa miestä.
"Älä pelkää", pitkitti Liuthar. "Minä pyydän, herttua Garibrand, että tämä huvila ja siihen kuuluva maa, kaikista veloistaan vapaana, saa olla osa minulle tulevasta voittosaaliista."
"Käyköön, niinkuin sanoit", vastasi bajuvari.
"Fulvius ja Felicitas! Teille molemmille lahjoitan tämän vapaan tiluksen. Todistakoon sen nämä seitsemän vapaata miestä, jos joku teidän omistusoikeuttanne vastedes väittäisi vääräksi."
"Kiitoksia, herra, kiitoksia."
"Sinä olet kaiketi kivenhakkaaja Fulvius?" kysyi herttua. "PappinneJohannes on kehunut sinua uskolliseksi ja kelvolliseksi mieheksi.Jos sellaisena pysyt, tahdon nimittää sinut tällä puolella kaupunginporttia olevien tiluksieni hoitajaksi."
Silloin kuiskasi Felicitas muutaman sanan miehellensä ja läheni senjälkeen hieman punastuen Liutharia, kantaen lastansa käsivarrellaan.
"Herra! Koska annat niin paljo, niin pyydän sinua antamaan vieläkin enemmän. Meidän pieneltä pojaltamme puuttuu vielä nimi. Tulevana sunnuntaina vien hänet basilikaan Johanneksen kastettavaksi. Sano, minkä nimen annamme hänelle?"
"Felix Fulvius", sanoi kuninkaanpoika ja laski liikutettuna kätensä lapsen pienelle päälle — "ja — Liuthar, jotta vielä useasti kuulisitte nimeni. Mutta germanilainen tapa vaatii, että ken nimen antaa, se antaa myös lahjan. Tässä, nuori emäntä, ota tämä sormus! Minä anastin sen kerran eräältä patriisilta, jonka kaasin sodassa. Augusta Vindelicorumin kauppiaat sanoivat sen olevan yhtä kallisarvoisen kuin puolet koko heidän kaupungistaan. Olkoon se teille aarteena hädän hetkeä varten. Ja nyt — jääkää hyvästi!"
"Seis!" huusi Haduwalt. "Sillä lailla ei oteta jäähyväisiä — ainaisia jäähyväisiä. Sinä kysyit, Fulvius, kuinka voisit kiittää tätä sankaria — salli nuoren vaimosi antaa hänelle suudelma. Usko minua — hän sen ansaitsee, sillä hän on jalo nuorukainen."
Fulvius vei punastuvan Felicitaan tämän luokse. Liuthar painoi suudelman tuolle valkoiselle otsalle ja huudahti: "Jää hyvästi, sinä ihanainen — ainaiseksi!"
Samassa hän oli kadonnut. Esirippu vielä häilyi hänen menostaan.
Toiset germanit seurasivat häntä. Puutarhan sisäänkäytävän takana seisoivat heidän ratsunsa. Pian ajoivat he täyttä laukkaa Vindelician porttia kohti. —
Fulviuksen ensimäinen työ, senjälkeen kun kuolleet olivat kannetut pois, oli sovitella kynnyslevy kirjoituksineen paikallensa. Murtuneen kulman jätti hän pois. "Se on meitä kaikkina elämämme päivinä muistuttava", sanoi hän, "miten siunauksesta rikas tämä kirjoitus on ollut."
* * * * *
Ja sen siunaus kesti puolisoitten koko elämän ajan.
Ei mikään onnettomuus saapunut heidän kynnyksensä yli, niin kauan kun he täällä asuivat.
Felix Fulvius Liutharin jälkeen kukoisti vielä monta poikaa ja tytärtä heidän ympärillään.
Vaikka kulkutauditkin raivosivat Juvavumissa, ei milloinkaan mikään kipu kohdannut näitä vanhempia eikä heidän lapsiaan.
Ivarus-virta paisui usein yli reunojensa, tuoden turmiota ihmisille ja eläimille, hukuttaen taloja ja toukoja, mutta tämän kynnyksen edessä Merkurius-kukkulalla se joka kerta pysähtyi.
Vuoren vieremä hävitteli usein naapuripuutarhoja, suuri kallionlohkare poukahti usein tälle ihmeelliselle kynnyslevylle asti, mutta särkyikin, vahinkoa tekemättä sitä vasten, tuhanneksi kappaleeksi.
Fulvius tuli Juvavumin herttuaallisten tilusten hoitajaksi ja oli uskollisuutensa tähden herttua Garibrandin paraimmassa suosiossa.
Eräänä kesäkuun iltana, jolloin Fulvius ja Felicitas jo olivat vanhoja ja harmaapäisiä, ainakin kahdeksankymmen-vuotiaita, mutta vielä terveitä ja raittiita, istuivat he käsitysten puutarhassaan. He istuivat pienellä rahilla sisäänkäytävän ääressä ja heidän jalkansa lepäsivät kynnyslevyllä, jossa kirjoitus oli.
He ajattelivat menneitä aikoja.
Satakieli viserteli vienosti lähellä olevassa tammimetsässä.
Mutta se vaikeni vähitellen.
Ilma kävi raskaaksi ja taivaan rannalta kohosi ukkosen pilviä.
Salamoi ja kuului jylinää.
Lapset tulivat, taluttaakseen vanhat vanhempansa asuinhuoneeseen.
Mutta kun Felix Fulvius Liuthar ennen muita ehti heidän luokseen, huomasi hän heidät kuolleiksi.
Sama salamanisku oli heidät surmannut.
Mutta he pitivät vielä toistensa kädestä kiinni ja hymyilivät, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Tämä kuolema, joka näin tuli, ei ollut onnettomuus, vaan onni."